SIG: Vuosisadan rakkaustarina – kirkkaus valtaa alaa

Vuosisadan rakkaustarina | Johanna 1982

Joskus nimen lataus on vahva. Vuosisadan rakkaustarina on niin vaikuttava otsikko, että se on annettu kahdelle eri elokuvalle, yhdelle kaunokirjalliselle julkaisulle, kolmelle musiikkialbumille ja yhdelle Aku Ankan taskukirjalle. Levyistä tärkein on raisiolaisen SIG-yhtyeen kolmas pitkäsoitto. Bändin laulaja ja biisintekijä Matti Inkinen poimi nimen kirjailija Märta Tikkasen Århundradets kärlekssaga -kirjan suomennoksesta. Nimikappaleesta tuli niin tunnettu, että muut mainitut teokset on nimetty sen mukaan.

Vuosisadan rakkaustarina valmistui SIGin mittapuulla pitkän kaavan mukaan. Syksyllä 1981 ja alkuvuodesta 1982 tehdyn albumin äänitti ja miksasi Wigwamista, Tasavallan Presidentistä ja Blues Sectionista tuttu Måns Groundstroem, joka oli mukana monissa levy-yhtiö Johannan studioprojekteissa. Tuottajana toimi Leevi And The Leavings -legenda Gösta Sundqvist ja tuotantopäällikkönä Johannan pomo Atte Blom.

Kolmas albumi oli SIGille uudistumisen ja kasvamisen paikka. Kahta ensimmäistä levyä hallinneet uuden aallon vaikutteet ovat Vuosisadan rakkaustarinalla läsnä, mutta enemmän hengessä kuin tuotannossa. Silla on aiempaa popmaisemmaksi sovitettua ja jämäkämmäksi tuotettua musiikkia. Groundstroem haki studiossa yhtenäistä rockbändisoundia, jota modernisoitiin tuoreilla syntetisaattorisävyillä ja hetkittäin rumpukoneellakin.

Vaikka ulkoasu muuttui, SIGin tunnisti helposti. Inkisen sälöisestä, vapisevasta ja epävireisestä lauluäänestä (joka voimistui studiossa uuden soundin mukaiseksi) ei voi erehtyä. Hänen tunnistettava persoonallisuutensa häilyy myös biiseissä, joissa on vaikutteita niin 1960-luvun popista kuin tuolloin ajankohtaisesta rockista ja joiden alleviivatussa naiiviudessa oli samaan aikaan tiedostavaa ironisuutta ja sinisilmäistä vilpittömyyttä.

Inkinen napsi mielellään ideoita muiden levyiltä, mutta loi niistä itsensä ja SIGin näköistä musiikkia. Vuosisadan rakkaustarinalta löytyy viittauksia (tai ”kuppauksia”, kuten artisti itse sanoi) muun muassa Sam Cookeen, Shangri-La’siin ja Dictatorsiin. Lyriikoiden puolesta albumi sisältää tietenkin rakkauslauluja. Vain käheästi tulkittu blues ’Pitkä matka Velkuaan’ on toisenlainen tarina.

’Laitakaupungin laulu’ on kummallisista rumpuefekteistään huolimatta hieno avaus albumille. Synkimmillään levy on ’Niin kauan kuin maailma on’ -kappaleessa ja ’En koskaan (sinusta tuu selviytymään)’ -biisissä, joka kaikessa pateettisuudessaan olisi voinut olla Yön ensimmäisellä albumilla. Tunnelma kirkastuu levyn loppua kohden. Nimikappale, ’Mä kierrän maailmaa’, ’Jos taivas on vain pienille enkeleille’ ja ’Bäng-bäng’ ovat mieleenpainuvia, elähdyttäviä popanthemeja.

Vuosisadan rakkaustarina julkaistiin huhtikuussa 1982. Se myi lähes 25 000 kappaletta eli melkein kultaa. SIGin menestys asettui vastaavaan asemaan: levyt myivät hyvin ja biisit soivat radiossa, mutta suursuosio antoi odottaa itseään. Tavallisennäköisistä kavereista ei kai ollut täyttämään nuorison romantiikannälkää, mutta onneksi Dingon säihkyvät idolit tulivat vastaamaan kysyntään vielä samana vuonna.

Inkisen kuoltua vuonna 2009 arveltiin, että Suomalainen pop-levy (2003) jäisi SIGin viimeiseksi studioalbumiksi. Menneisyydessä kuitenkin riittää yhä tutkittavaa. SIGin jäsenet ovat esittäneet vanhoja lauluja keikoilla Korroosion Jarmo Hauhtosen kanssa. Vuonna 2019 SIG tuli ajankohtaiseksi Aku-Tuomas Mattilan historiikin Portaat purppurasumuun ja Plastic Passionin julkaiseman kokoelman Kuinka paljon sua rakastinkaan – Harvinaisuuksia 1978–2008 myötä. Viimeisimpien someuutisten mukaan SIG aikoo julkaista myös uuden singlen.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

SIG kotisivu
SIG Facebook

Vuosisadan rakkaustarina
Ari Hemmilä – bassokitara
Matti Inkinen – laulu
Rauno Linja-aho – kitara
Jukka Merisaari – rummut
Juha Oksanen – kosketinsoittimet, taustalaulu
Tuottaja: Gösta Sundqvist

Levyhyllyt | Finna.fi
SIGin studioalbumit
Matkalla maineeseen | Johanna 1980
Sudet | Johanna 1981
Vuosisadan rakkaustarina | Johanna 1982
Syke | Johanna 1983
Unelmia | Pyramid 1985
Purppura | Pyramid 1985
Rakkauden sävel | Pyramid 1996
Kansanlauluja kaupungeista | Pyramid 1998
Suomalainen pop-levy | Norsu 2003

Dingo: Kerjäläisten valtakunta – porilaiset manian kourissa

Lue lisää | Finna.fi
Mattila, Aku-Tuomas: Portaat purppurasumuun – SIG-yhtyeen tarina | Sammakko 2018
Saarinen, Taina: Rockia risteyksestä – Pommari 20 vuotta 1976-1996 – Raisiolaisen rockin historia | Raision kaupunki 1996
Saarinen, Tuomo & Lehtonen, Jouni & Nummela, Marja & Ahonen, Mirja & Inkinen, Matti & Oksanen, Juha: Vuosisadan rakkaustarina – musikaali | Raision teatteri 2015
Saarniemi, Timo: Raisrock -85 | Timo Saarniemi 1985
Tikkanen, Märta & Eila Pennanen, kääntäjä & Henrik Tikkanen, kuvittaja: Vuosisadan rakkaustarina | Tammi 1978

SIG: Vuosisadan rakkaustarina (1982).

Levyt, jotka Alice unohti

Alice Cooper: Special Forces | Zipper Catches Skin | DaDa

Alice Cooper on muuttuja. Hänen tuotannossaan on monta parin albumin pituista vaihetta, jotka ovat syntyneet siitä, mitä kitararockin maailmassa milloinkin on tapahtunut. On kuitenkin myös aikakausi, jota määrittää jokin aivan muu: unohdus.

Cooperin 1980-luvun alun albumit Special Forces, Zipper Catches Skin ja DaDa muodostavat trilogian, joka tunnetaan nimellä ”Alice Cooper’s blackout albums” eli ”Alice Cooperin pimennyslevyt” tai ”muistikatkolevyt”. Nimi juontuu siitä, että artisti sanoo unohtaneensa lähes kaiken tuohon aikakauteen liittyvän. ”Tein biisit, levyt ja kiertueet, mutta en muista niistä juuri mitään”, Cooper tunnusti Quietus-lehden haastattelussa vuonna 2009.

Voiko se pitää paikkansa? Voiko ihminen kadottaa vuosien mitalta muistoja? Ehkäpä.

Varmaa on se, että blackout-levyjen tekemistä edelsi tiukka käännös. Cooperin vuoden 1978 albumi From The Inside oli eltonjohnmainen poplevy, mutta sen seuraaja Flush The Fashion (1980) lähti ajanmukaisuutta tavoitellen new waveen päin.

Special Forces (1981) jatkoi samaan suuntaan. Se on pulpahtelevia syntetisoijasoundejaan lukuun ottamatta rapisevan kuiva kitararocklevy, jonka pelkistetty tuotanto mallintaa punkin mahtailunvastaista eetosta. Mutta vaikka Cooper hokee levyllä opportunistisesti sellaisia kliseisiä punkmantroja kuin ”we don’t care” ja ”no fun” kuin uskoisi niiden avaavan oven ajankohtaisten artistien kerhoon, ei hän lopulta osaa olla muuta kuin oma teatraalinen, epätodellinen ja sarjakuvamainen itsensä. Special Forcesilla on ohikiitävät hetkensä, eikä piruileva riemu ole kadonnut Alicen äänestä kokonaan, mutta musiikkia leimaa heikolla jäällä tanssimisen tunnelma.

Special Forces on blackout-kauden albumeista ainoa, jonka tueksi tehtiin kiertue. Etenkin Euroopan-osuudella konserttiliput tekivät hyvin kauppansa, koska Cooper ei ollut esiintynyt suuren meren tällä puolella aikoihin. Se, että keikoilla kuultiin uusimman levyn materiaalista vain ’Who Do You Think We Are’ ja Love-laina ’Seven and Seven Is’ kertoo jotakin artistin ja levyn suhteesta. Cooper ei uskonut Special Forcesiin itsekään, ja tuskin hän pystyi uskomaan itseensäkään. Luurankomainen, päihdeongelmista kärsinyt rocktähti vaikutti sairaalta.

Huonot ajat jatkuivat Zipper Catches Skinillä (1982). Se oli pitkään aikaan ensimmäinen Alice Cooper -levy, joka ei noussut Billboardin listalla edes kahdensadan myydyimmän joukkoon. Cooper kertoi levyn ilmestymisen aikaan halunneensa käydä kovin ottein rockin kliseiden kimppuun. Sitä ideologiaa edustanee se, että hän esiintyy takakannen hölmössä kuvassa siistinä kauluspaitamiehenä, jonka penis on jäänyt vetoketjun väliin. Edeltäjäänsä siistimpi ja hiotumpi Zipper Catches Skin on lähempänä perinteistä Cooper-albumia kuin Special Forces. Se ei ole hänen ikimuistoisimpia teoksiaan, mutta hän ei myöskään kuulosta tekevän kuolemaa studiossa.

On erikoista, että Alice on Zipperillä virkeämpi, satiirisempi ja terävämpi kuin edellisellä levyllään, sillä hän mitä ilmeisimmin kärsi vielä tuolloin crackriippuvuudesta. Pitkästä aikaan Cooperin sessioihin saapunut kitaristi Dick Wagner luonnehti Zipper Catches Skiniä ”vauhdilla tehdyksi levyksi” ja ”huumepainajaiseksi”. Maineikas soittaja katsoi parhaaksi poistua studiosta jo ennen kuin levy saatiin valmiiksi. Olosuhteisiin ja laulajan mielentilaan nähden levyn henki on yllättävän eläväinen. Siltikin Zipper Catches Skin kärsii kantavan idean puutteesta.

Unohdetuista albumeista viimeiseksi jäi DaDa, jolla Cooper kävi pitkästä aikaa yhteistyöhön tuottajanero Bob Ezrinin kanssa. Lahjakkaan säveltäjä-sovittaja-tuottajan läsnäolo on useimmiten ollut laadun takuu, ja Ezrinin äärimusikaalinen ote kuuluukin melodioissa ja sovituksissa selvästi. DaDa on teemalevy, jonka punainen lanka punoutuu raaoista murhista, sivupersoonista, perhehelvetistä ja mielisairauksista. Vaikka DaDa edustaa Alicen uralla yhden aikakauden loppua, se on hänen unohtamistaan levyistä vahvin ja mielenkiintoisin.

Levyn päättävän ’Pass The Gun Around’ -kappaleen rivit “I’ve had so many blackout nights before / I don’t think I can take this anymore” ovat hätähuuto. DaDan julkaisun jälkeen Cooper vetäytyi musiikkialalta pariksi vuodeksi selvittämään päätään ja sotkuiseksi käynyttä elämäänsä.

Jos Alice ei muista Special Forcesin, Zipper Catches Skinin ja DaDan tekemistä, se johtuu hänen silloisesta elämäntyylistään. Päihteet ajoivat hänet tilaan, jossa muistin pätkiminen on arkipäivää. Toisaalta voi olla, että hän ei vain halua muistaa noita kurjia aikoja. Tai kenties tuo uran vaihe, jossa Cooper oli hukassa, huutaa määrittelyä. Kolmen albumin luokitteleminen unohdetuiksi tekee niistä jotakin harhailun etappeja kiehtovampaa – toisella tajunnan tasolla syntynyttä musiikkia. Sellainen dramatisointi olisi tyypillistä Alice Cooperia.

DaDan jälkeen muuttuja muuttui jälleen, ja se pelasti hänet. Raitistunut Alice Cooper palasi alalle vuonna 1986 julkaistulla Constrictorilla, joka tempaisi hänet 1980-luvun heavy rockin pauloihin. Menestyksekäs paluu huipentui pophevilevyyn Trash ja sen valtavaan hittiin Poison vuonna 1989. Itse hän teatraaliseen tapaansa pitää toipumistaan prosessina, jossa persoonan paha puoli otettiin hallintaan.

”Kun olin alkoholisti, minusta oli hauskempaa olla Alice Cooper kuin oma itseni”, hän muisteli syksyllä 2002 Sueen tekemässäni haastattelussa. ”Lopulta tajusin, että olin ajautunut Jim Morrison -tyyppiselle kuolemantripille, josta oli pakko päästä pois. Kun pääsin pakoon sieltä, päätin, että Alice ei enää saa päästä esiintymislavan ulkopuolelle.”

Cooperiin perehtymistä ei kannata aloittaa ”blackout albums” -kolmikosta, mutta syventäviin Alice-opintoihin trilogia kuuluu aivan ehdottomasti.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Alice Cooper kotisivu

Hae Alice Cooperia kirjastosta.

Hae Alice Cooperia kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi

1960-luku

Pretties For You (1969)

1970-luku

Easy Action (1970)
Love It To Death (1971)
Killer (1971)
School’s Out (1972)  Levyhyllyt • School’s Out
Billion Dollar Babies (1973)
Muscle Of Love (1973)
Welcome To My Nightmare (1975)
Alice Cooper Goes To Hell (1976)
Lace And Whiskey (1977)
From The Inside (1978)

1980-luku

Flush The Fashion (1980)
Special Forces (1981)
Zipper Catches Skin (1982)
DaDa (1983)
Constrictor (1986)
Raise Your Fist And Yell (1987)
Trash (1989)

1990-luku

Hey Stoopid! (1991)
The Last Temptation (1994)

2000–

Brutal Planet (2000)
Dragontown (2001)
The Eyes Of Alice Cooper (2003)
Dirty Diamonds (2005)
Along Came A Spider (2009)
Welcome 2 My Nightmare (2011)
Paranormal (2017)

Alice Cooper: School’s Out – rajaton, ajaton seikkailu

Lue lisää | Finna.fi
Bruce, Michael: No More Mr Nice Guy – The Inside Story Of The Alice Cooper Group, 160 sivua | SAF Publishing 1996
Cooper, Alice & Zimmerman, Keith & Zimmerman, Kent & Männistö, K. (kääntäjä): Alice Cooper, golfhirviö – Rokkarin 12 askelta golfaddiktiksi, 315 sivua | Like 2008
Gaiman, Neil & Zulli, Michael & Cooper, Alice: The Last Temptation, 102 sivua | Dark Horse Comics 2000
Thompson, Dave: Alice Cooper – Welcome To My Nightmare, 306 sivua | Omnibus Press cop. 2012

Alice Cooper kuvattuna albumille Zipper Catches Skin (1982).

Eppu Normaali: Tie vie – koskettimien syventämiä sanoja ja säveliä

Tie vie | Poko Rekords 1982

Eppu Normaali: Tie vie (1982).Ylöjärveläisbändi Eppu Normaalin taival koheni 1970-luvun loppupuoliskolla nopeasti. Eput pääsivät punk-albumin levyttämiseen jo vuonna -78. Suosio kasvoi, ja hitit ’Poliisi pamputtaa taas’, ’Njet Njet’ ja ’Puhtoinen lähiöni’ houkuttelivat yleisöä keikoille ja pitkäsoittojen pariin. Yksi kehityksen askelista oli edessä neljä vuotta Aknepop-debyytin jälkeen. Laulaja ja tekstintekijä Martti Syrjä oli kovan haasteen edessä kun Eppujen alkuvuosina ansioitunut tekstintekijä ja basisti Mikko Saarela oli siirtynyt lopullisesti kohti uusia uria. Kitaristi ja säveltäjä Mikko ”Pantse” Syrjä pyysi pikkuveljeltään Martilta uusia sanoituksia. Tekstejä syntyi nopeasti. Veljesten laajaa biisinteon yhteistyötä kuultiin, kun Eppu Normaalin viides studioalbumi oli valmis. Tie vie julkaistiin suomalaiseen kesään -82.

Eppu Normaali kuvattuna Tie vie -levyn takakannessa: Mikko Nevalainen (vas.), Juha Torvinen, Martti Syrjä, Aku Syrjä ja Mikko Syrjä.

Eppu Normaali kuvattuna Tie vie -levyn takakannessa: Mikko Nevalainen (vas.), Juha Torvinen, Martti Syrjä, Aku Syrjä ja Mikko Syrjä.

Eppu Normaali nousi uudelle tasolle. Joitakin Martti Syrjän sanoituksia oli päätynyt jo aiemmille levytyksille, mutta vasta Tie vie oli alusta loppuun Martin tekstittämä. Tulos on häikäisevä. Ehkä osin kieli poskessa rakenneltu kirjoittaminen vetosi rauhallisuudella. Sitä painotti Martin herkistynyt lauluesitys. Tajunnanvirran lailla polveileva sävellys ’Murheellisten laulujen maa’ nousi Syrjäin veljesten ja Eppujen suurklassikoksi.

– Perinteisen miehen kohtalon
Halus välttää poika tuo
En koskaan osta kirvestä
enkä koskaan viinaa juo,
muuten juon talon
Lumihanki kutsuu perhettä talvisin
vaan en tahdo tehdä koskaan lailla isin
Mutkun työnvälityksestä työtä ei saa
hälle kohtalon koura juottaa väkijuomaa
Niin Turmiolan Tommi herää henkiin
ja herrojen elkeet tarttuvat renkiin
Kohti laukkaa 
viinakauppaa

Tie vien biisit olivat toinen toistaan lumoavampia, eri maailmaa kuin kulmikkaasti svengaava Cocktail Bar tai suomalaisen uuden aallon mestariteokset Maximum Jee & Jee ja Akun tehdas. Pantse Syrjän uuden materiaalin voima saattoi kummuta Hassisen Koneen ja Juice Leskinen Slamin innoituksesta. Kesäisellä Saimaalla kolmen bändin kesken tehdyllä keikkareissulla oli mukana kosketinsoitintaiteilija Eero ”Safka” Pekkonen – ja Pantsen tulevat biisi-ideat tarvitsivat jotain uutta.

Ramones-tyylisen kohkaamisen tilalle tuli veikeämmin rokkaavaa materiaalia. ’Kuulen parran kasvun’, albumin nimikappale ja ’Näinä päivinä’ sisältävät jänteikkäämpää eteerisyyttä. Eppu Normaali oli tekemässä omasta aikuistumisestaan kiinnostavaa. Kosketintyylittelystä kehkeytyi lopulta huikea lisä Eppujen soundiin. Pekkosen hienostuneet urku- ja pianokuviot valtaavat kitarariffittelylle aiemmin varattua tilaa monin paikoin. Ollaan valovuosien päässä edeltäjälevyn kylmistä synakuvioista. Roisiuskin on erilaista. A-puolen lopun ’Viihteen kuningas’ on jäädä hurtin huumorin alustaksi, mutta sovitus yltää lopulta lähes hartaaksi. Lopun allyouneedislove-nostatus lainaa toistakin rakkauslaulua The Beatlesilta.

Muutakin hämmästeltävää riittää. Kolmatta Eppu-levyään tehnyt basisti Mikko Nevalainen kuljettaa biisikehikkoja tyylillä, Aku Syrjän rumputyöhön vahvasti liittyen. Äänitys ja tuotanto on tarkkaa, yhtä aikaa kevyttä ja voimakasta. Kokonaisuutta ajatellen tärkeä ’Pahan puun metsä’ on esimerkki sovitustyön hienostuneisuudesta. Rumpalin tehokeinoina kuullaan perusbiittiä, täyteläisiä fillejä, tahditusten kierteitä, aina tyylikästä virvelirummun kantti-iskua. Kauniin kuulas biisi on liki progehtava.

Arkiromanttinen ’Jackpot’ on kaunis kuvaus onnesta, kuin suoraan tekstintekijän päiväkirjasta.

Vastoin odotuksia Eppu Normaalin skaalaan kuului myös poliittinen funk. Pilveilevän leijaileva ’Argentiina’ sisältää verhottua kuvausta Falklandin sodasta. Viimeisenä raitana kuultava ’Terve vaan ja onnea’ kiihdyttelee kiehtovana uuden aallon kiilailuna. Kitara- ja urkusoolojen ympärillä kuullaan tekstiä, joka käsittelee rauhanasiaa ja Mauno Koiviston (1923–2017) otteita Suomen presidenttinä. Ajatonta.

Tie vie nousi Suomen listaykköseksi kesäkuussa 1982. Se on hieno saavutus riskejä pelkäämättömältä bändiltä. Albumi jää Eppu Normaalin diskografiaan historiallisen melodisena, uudenlaisten sovitusten siivittämänä klassikkona. Seuraavalla levyllä Eput palasivat takaisin kulmikkaampaan rockilmaisuun, jossa ei ollut koskettimia. Rupisempaa karismaa huokuva Aku ja köyhät pojat sisälsi hitin Balladi kaiken turhuudesta.

Tie vie
Aku Syrjä – rummut
Mikko Nevalainen – bassokitara
Martti Syrjä – laulu
Juha Torvinen – kitara
Mikko Syrjä – kitara, laulu

Safka: piano, sähköpiano, urut, laulu
Tuottaja: Mikko Syrjä

Eppu Normaali kotisivu

Hae Tie vie kirjastosta!

Hae Tie vie kirjastosta!

Hae Tie vie kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Aknepop | Poko Rekords 1978 • LP-uusintapainos Svart Records 2018
Maximum Jee & Jee | Poko Rekords 1979 • 2CD-uusintapainos 1999 • LP-uusintapainos Svart Records 2019
Akun tehdas | Poko Rekords 1980
Cocktail Bar | Poko Rekords 1981
Tie vie | Poko Rekords 1982
Aku ja köyhät pojat | Poko Rekords 1983
Rupisia riimejä karmeita tarinoita | Poko Rekords 1984 • LP-uusintapainos 2011
Kahdeksas ihme | Poko Rekords 1985 • CD+DVD 20-vuotisjuhlapainos 2005 • LP-uusintapainos 2010
Valkoinen kupla | Poko Rekords 1986
Imperiumin vastaisku | Poko Rekords 1988
Historian suurmiehiä | Poko Rekords 1990
Studio Etana | Poko Rekords 1993
Sadan vuoden päästäkin | Poko Rekords Oy 2004
Syvään päähän | Akun Tehdastuotanto/Poko Rekords Oy 2007

Boksit, livet ja kokoelmat | Finna.fi
Elävänä Euroopassa!, 2LP | Poko Rekords 1980
Tuuliajolla (eli balladeja Saimaalta) | Poko Rekords 1980
Pop pop pop – 13 kovinta Eppu-hittiä vuosilta 1978–1982 | Poko Rekords 1982
Hatullinen paskaa – B-puolia ja muita harvinaisuuksia 1978–83| Poko Rekords 1984
Poko klassikot | Poko Rekords 1987
Lyömättömät! | Poko Rekords 1989
Hatullinen paskaa/Soolot | Poko Rekords 1990
Paskahatun paluu – B-puolia ja muita harvinaisuuksia 1978–90 | Poko Rekords 1991
Onko vielä pitkä matka jonnekin? | Poko Rekords 1994
Repullinen hittejä | Poplandia Music Oy/Poko Rekords 1996
Reppu 2 – toinen repullinen kuolemattomia Eppu-klassikoita | Poko Rekords Oy 2003
Singlet 1978–1991, 20CD | Poko Rekords Oy 2003
Jackpot – 101 Eppu-klassikkoa 1978–2009, 6CD + liitekirja | 2009
Mutala | Akun Tehdastuotanto 2011 • 3LP • 2CD • Blu-ray-audio
Ratina | Akun Tehdastuotanto/Eppu Normaali Oy 2016 • 2LP • 3CD • DVD • Blu-ray

DVD & Blu-ray | Finna.fi
1981
Kaurismäki, Aki & Kaurismäki, Mika: Saimaa-ilmiö | Sandrew Metronome 2007 & Future Film 2014
2004
Kyttälä, Petri (ohjaaja) & Eppu Normaali: Elävänä stadionilla – Ratinan stadion 14.8.2004 | DVD Poko Rekords 2005 | Blu-ray  Akun Tehdastuotanto 2013
2005
Eppu Normaali: Video jää pystyyn – videohistoria 1978–2003, 5h | Poko Rekords Oy 2005
2009
Kyttälä, Petri (ohjaaja) & Eppu Normaali: Klubiotteella, 300 min. | Akun Tehdastuotanto 2009
2013
Koivusalo, Timo & Suokas, Riku: Vuonna 85 – Manserock-elokuva, 90 min. | Walt Disney Studios Home Entertainment 2013
2016
Eppu Normaali & Rouvali, Santtu-Matias (johtaja): Ratina, 198 min. | Akun Tehdastuotanto 2016
Pollari, Saku: Eput – elokuva, 104 min. | Aito Media 2016

Dingo: Kerjäläisten valtakunta – porilaiset manian kourissa
Ismo Alanko yksin Vanhalla – ainutlaatuinen hetkien sarja
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani palaa rikospaikalle – sanailua ja syvyyttä
Leevi And The Leavings: Hopeahääpäivä – tutunkuuloinen joutsenlaulu

Lue lisää | Finna.fi
Kontiainen, Vesa: Aitoa suomirokkia – Poko Rekordsin historia, 667 sivua | Like 2004
Luoto, Santtu: Tiimalasin santaa – Eppu Normaalin tarina, 258 sivua. | WSOY 2000
Luoto, Santtu: Eppu Normaalin tarina – 40 vuotta tiimalasin santaa, 240 sivua | WSOY 2016
Montonen, Mikko: Uuden aallon tekijät, 184 sivua | Johanna 1979
Saarela, Mikko & Syrjä, Martti & Syrjä, Mikko: Minun Suomeni – Eppu Normaali -yhtyeen sanoituksia 1975–1981, 120 sivua | Jee Jee Music 1982
Syrjä, Martti & Saarela, Mikko & Syrjä, Mikko & Riihikoski, Jorma & Huotari, Jyrki: Eppu Normaali – kaikki sanat, 255 sivua | Kustannusosakeyhtiö Siltala 2017
Torvinen, Juha & Hinkka, Harri (valokuvaaja): Aika Normaalia – tarinoita Eppu Normaalista, 129 sivua | Docendo 2019

Eppu Normaali: Tie vie (1982). Kansikuvan maalauksen teki Martti Syrjä.

Eppu Normaali: Tie vie (1982). Kansikuvan maalauksen teki Martti Syrjä.

Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko

Walk Among Us | Slash Records/Ruby Records 1982

Misfits: Walk Among Us (1982).Syyskuussa 2016 tapahtui ihme: Glenn Danzig palasi Misfitsiin.

Horror punkin prototyypin klassisen kokoonpanon paluu vaikutti vuosikymmeniä hyvin epätodennäköiseltä. Laulaja Glenn Danzigin ja basisti Jerry Onlyn ei olisi uskonut mahtuvan samalle lavalle kaikkien erimielisyyksiensä ja oikeusjuttujensa jälkeen. Mutta siellä nuo lihaksikkaat ikämiespunkkarit kuitenkin pullistelivat, rinta rinnan Onlyn kehonrakentaja-kitaristiveljen Doyle Wolfgang von Frankensteinin kanssa. Ensi kertaa sitten vuoden 1983.

Jos huhuja on uskominen, Chicagossa ja Detroitissa soitetut Misfits-keikat kuuluivat Danzigin ja Onlyn välisen oikeusjutun sovitteluprosessiin. Tarunhohtoisen ryhmän paluu oli joka tapauksessa onnistunut. Slayerin entisellä rumpalilla Dave Lombardolla ja kauhurokkikitaristi Acey Sladella (mm. Murderdolls) viimeistelty bändi oli vakuuttavin Misfits-miehistö koskaan.

Misfits soittaa ’Skullsin’ Denverin Riot Festissä:

Se taas ei ollut ihme, että kolmasosa keikoilla kuulluista biiseistä oli peräisin Walk Among Usilta, onhan bändin debyyttialbumi sentään ehta klassikko.

Ensimmäisen pitkäsoiton tekeminen oli Misfitsille vaikeaa. Bändi oli yrittänyt julkaista albumia vuodesta 1978 lähtien ja äänittänytkin sellaisen kaksi kertaa, mutta kumpikin tekele jäi pöytälaatikkoon. Suurin osa Walk Among Usin kappaleista taltioitiin New Jerseyssä vuoden 1981 kuluessa. Danzig viimeisteli ne Los Angelesissa tammikuussa 1982, ja kauan odotettu albumi ilmestyi samana keväänä.

Albumin julkaisun lykkääntyminen turhautti määrätietoista yhtyettä, mutta ainakin se oli valmis tositoimiin, kun aika lopulta koitti. Misfitsillä oli alusta saakka vahva konsepti, ja Walk Among Usin tullessa se oli saanut ideansa toimimaan.

Walk Among Usin valttina ovat Danzigin erinomaiset biisit. Ne ovat tyylitajuisia sekoitteita varhaisten punkbändien kiivaasta kohkauksesta, vanhojen pophittien sydämeenkäyvistä melodioista ja raskaan rockin uhkaavuudesta. Misfitsin ensimmäinen albumi ei kuulosta yhtä hurmaavan amatöörimäiseltä kuin sitä edeltäneet singlet ja EP:t, mutta ei sen rosoista soundia ja kolhoa ryskäämistä voi kaupallisenakaan pitää.

Danzigia inspiroivat kauhu- ja scifielokuvat, ja hän alleviivasi vaikutteitaan kirjoittamalla sellaisia suoraan asiaan meneviä kappaleita kuin ’Vampira’, ’Night Of The Living Dead’ ja ’Astro Zombies’. Sama pätee kansiin: Walk Among Usin etukannessa on The Angry Red Planet -elokuvasta (1959) tuttu avaruushirviö ja Earth vs. The Flying Saucersissa (1956) pörränneitä lentolautasia.

Walk Among Us on siitä erikoinen vuoden 1982 punklevy, että sillä ei ole yhteiskunnallista viestiä. Se on puolituntinen halloween-juhla, jossa vilisee vampyyrivamppeja, mutaatioita, marsilaisia, avaruuszombeja, aivonsyöjiä, tappajateinejä, sarjamurhaajia ja muita fiktiomuotoisina ilahduttavia asioita. Se niputtaa kolmetoista tarttuvaa rallia kahteenkymmeneenviiteen minuuttiin, ja keskellä törröttää kipeän peukalon lailla romuluinen liveversio kappaleesta ’Mommy Can I Go Out & Kill Tonight’.

Loppukevennys ’Braineaters’ ei ole levyn edustavinta antia, mutta taatusti sen hölmöin esitys.

Walk Among Usin ilmestyessä kaikki oli valmista myös keikkarintamalla. Misfits soitti hyvänä iltana tuhatpäiselle yleisölle. Sen keikat olivat kuin pienen budjetin punkversioita Alice Cooperin friikkishowsta ja Kissin sarjakuvamaisista konserteista. Lavalla heilui bodarikummajaisia, joiden tylyjä kasvoja varjosti nenän päälle nykäisty devilock-letti.

Misfitsin ensialbumin julkaisi kalifornialaisen Slash Recordsin alamerkki Ruby Records. Varhaisia myyntilukuja ei muista enää kukaan, ja aikalaisarviot vaihtelevat viidestä tuhannesta kahteenkymmeneen tuhanteen. Mutta Walk Among Us on ollut jatkuvasti saatavilla pian 35 vuotta. Sen vaikutus on mittaamattomissa mutta taatusti suuri.

Jää nähtäväksi, onko ihmeiden aika nyt ohi, vai versooko Misfitsin paluukeikoista kiertue. Jos kokoonpano jatkaa toimintaansa, Walk Among Us on taas ajankohtainen. Ratkiriemukas ’Skulls’, silmitön ’20 Eyes’ ja muut mieltäylentävät kappaleet kuuluvat takuuvarmasti settiin.

Walk Among Us
Glenn Danzig – laulu (s. 1955)
Jerry Only – bassokitara (s. 1959)
Doyle – kitara (s. 1964)
Arthur Googy – rummut (s. 1961)

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Misfits | kotisivu
Misfits | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Misfits | Glenn Danzig
Walk Among Us | 1982
Earth A.D./Wolfs Blood | 1983
Static Age | 1997

Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista

Lue lisää | Finna.fi
Vee, Tesco & Stimson, Dave & Miller, Steve (toimittajat): Touch And Go: The Complete Hardcore Punk Zine ’79–’83, 546 sivua | Bazillion Points Books 2010
Greene, James Jr: This Music Leaves Stains – The Complete Story Of The Misfits, 208 sivua | Scarecrow Press 2013

Misfits: Walk Among Us (1982).

Misfits: Walk Among Us (1982).

Paul McCartney: Tug Of War – popmusiikin käsityön mestaruutta

Tug Of War | Parlophone EMI 1982

Muusikko ja laulaja-lauluntekijä Paul McCartneyn sooloura alkoi The Beatlesin hajoamisen aikohin vuonna 1970. Yhtyeen kuulasääninen basisti suuntasi energiansa aluksi lähes eksentriseen tuotantoon. Tulevina vuosina McCartneyn (s. 1942) musiikintekoa hallitsi selkeimmin yhtye Wings, jonka huippuhetkiä ovat albumit Band On The Run, Venus And Mars ja London Town. Useita kokoonpanoja läpikäyneen bändin viimeiseksi levyksi jäi sekavahko Back To The Egg (1979).

Uuden vuosikymmenen alussa Macca tarttui jälleen soolouraansa, ilman vakibändiä. Paikoin lähes holtiton McCartney II tuntui terapiamaiselta selviytymispaketilta, johon vaikutti Japanissa tammikuussa 1980 tapahtunut pidätys. Kannabiksen tuomisesta maahan olisi voinut seurata vuosien vankeus, mutta onneksi McCartney selvisi reilun viikon pidätyksellä. Wings oli kuopattu lopullisesti, ja luvassa oli jotain suurempaa.

Tug Of Warin sisäkannen valokuvassa Paul McCartney on kirjoitustyössä. Kiinnostavaa biisimateriaalia syntyi kiitettävästi, ja Tug Of War toi jälleen esiin lauluntekijän kutkuttavimmat piirteet: loisteliaan melodiankuljetuksen, yllätyksellisyyden, viimeistelytaidon sekä herkkyyden draamaan. Hittejäkin oli tulossa. Näytön paikaksi syntyvän albumin keskityttiin myös tuotantotyössä. Lo-fi jäi taakse kun The Beatles -tuottaja George Martin tuli mukaan. Martinin tuottaman Bond-tunnussävelmän ’Live And Let Die’ lailla oltiin jälleen rikkaan äänikuvan ääressä.

Albumi alkaa köydenvedon tunnelmalla. Sydänalassa tuntuvat kontrabassot sykähtelevät taustalla. Suuri sävellys, suuri toteutus. Melodia on yksi McCartneyn kantavimmista.

Maccan salaisia aarteita on Stevie Wonderin kanssa tehty ’What’s That You’re Doing?’ Irrottelevia säkeistöjä kantaa tanssitatsi, jonka rumpuraidat ovat McCarneyn. Diskoilu on täynnä säkenöivää duetointia, jossa molemmat solistit kiihtyvät enemmän kuin täyteen vauhtiin. Svengi huipentuu käsittämättömän vetoavaan kertosäkeeseen, Linda McCartneyn (1941–1998) ja Eric Stewartin juhlallisten taustalaulujen siivittämänä. Jopa The Beatles ja She Loves You-viittaus vilahtaa ohi kuin huomaamatta. Ad lib!

Aluksi kertakäyttöiseltä vaikuttava Carl Perkins-duetto ’Get It’ tasapainottaa tulevaa. ’Dress Me Up As A Robber’ liihottaa falsetissa, upean riffin ja rumpali Dave Mattacksin takaiskujen ympäröimänä. Jännitettä viritellään Steely Danin tyylisesti pitkin matkaa. Levyn päättävä superhitti ’Ebony And Ivory’ iskee varmana, muttei sittenkään liian imelänä. 80-luvun alun message tasa-arvosta säilyy universaalin ajankohtaisena. Videolle ikuistettu Wonderin ja McCartneyn hengailu mustavalkoisen pianonkoskettimiston päällä on lähes ikonista.

Juhlahetkiä on muitakin. Murhatun lauluntekijäkumppani John Lennonin (1940–1980) muistolle tehty ’Here Today’ päättää A-puolen kauniisti. Albumin kääntöpuoli antaa viitteitä jopa Abbey Roadin tunnelmaan. ’Ballroom Dancing’ puskee eteenpäin, mutta iloisemmin kuin Wings. Fantastinen väliosa säilyy aina kiehtovana. Jännittävää biisinrakennusta on myös ’The Pound Is Sinking’. Lyhyt raita sisältää kaksikin osiota, jossa laulaja irtautuu itsestään. Purjelentomainen ’Wanderlust’ tuo hymnimäisen melodian yhteen juhlavien vaskien kanssa. Lopputulos on mykistävä, aivan viimeiseen tekstintavuun asti.

Tug Of War
Paul McCartney – laulu, kitara, akustinen kitara, bassokitara, rummut, syntetisaattorit
Stevie Wonder – syntetisaattori, laulu, sähköpiano, vocoder, lyömäsoittimet, piano
Carl Perkins – kitara, laulu
Denny Laine – kitara, kitarasyntetisaattori, akustinen kitara, bassokitara, syntetisaattori
Eric Stewart – kitara
Steve Gadd – rummut, lyömäsoittimet
Ringo Starr – rummut
Stanley Clarke – bassokitara
George Martin – sähköpiano
Andy Mackay – lyricon
Adrian Sheppard – rummut, lyömäsoittimet
Dave Mattacks – rummut, lyömäsoittimet
Campbell Maloney – military snares
Philip Jones Brass Ensemble
Taustalaulu: Paul & Linda McCartney, Eric Stewart, Stevie Wonder
Tuottaja: George Martin

Tug Of War julkaistiin LP-levynä ja kasettina keväällä 1982. Kirjastoista kannattaa kysyä remasteroituja CD-painoksia, joista uudempi ja laajempi on vuodelta 2015 (McCartney Archive Collection). Lauluntekijän sooloura jatkui virkeänä jo vuonna -83. Tug Of War sai ikään kuin jatko-osan albumista Pipes Of Peace.

Tuomas Pelttari

Paul McCartney | kotisivu
Paul McCartney | Facebook
Paul McCartney | Instagram
Paul McCartney | Twitter

Varaa 'Tug Of War' kirjastosta.

Varaa ’Tug Of War’ kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Paul McCartney

1970-luku

McCartney | 1970
Ram | 1971 Paul & Linda McCartney

1980-luku

McCartney II | 1980
Tug Of War | 1982
Pipes Of Peace | 1983
Give My Regards To Broad Street | 1984
Press To Play | 1986
Снова в СССР | 1988
Flowers In The Dirt | 1989

1990-luku

Off The Ground | 1993
Flaming Pie | 1997
Run Devil Run | 1999

2000–2009

Driving Rain | 2001
Chaos And Creation In The Backyard | 2005
Memory Almost Full | 2007

2010-luku

Kisses On The Bottom | 2012
NEW
 | 2013
Egypt Station
 | 2018

Wings

1970-luku

Wild Life | 1971
Red Rose Speedway | 1973
Band On The Run | 1973
Venus And Mars | 1975  Levyhyllyt • Venus And Mars
Wings At The Speed Of Sound | 1976
Wings Over America • 3LP livelevy | 1976
London Town | 1978
Wings Greatest • kokoelma | 1978
Back To The Egg | 1979

Taidemusiikkialbumit
Paul McCartney

Liverpool Oratorio | 1991
Standing Stone | 1997
Working Classical | 1999
Ecce Cor Meum | 2006
Ocean’s Kingdom
 | 2011

The Fireman

Rushes | 1998
Electric Arguments | 2008

Brian Wilson: That Lucky Old Sun – popneron paluu elämään
Wings: Venus And Mars – popmusiikkia rakkaudesta

Lue lisää | Finna.fi

Badman, Keith: The Beatles After The Break-Up 1970–2000, 631 sivua | Omnibus 1999
Benson, Ross & Maija-Liisa Remes, kääntäjä: Paul McCartney – Mies myytin takana, 298 sivua | Kirjayhtymä 1992
Du Noyer, Paul: Conversations With McCartney, 352 sivua | Hodder & Stoughton 2015
Harry, Bill: The Paul McCartney Encyclopedia, 935 sivua | Virgin 2002
Lewisohn, Mark (toim.): Wingspan – Paul McCartney’s Band On The Run, 175 sivua | Little, Brown 2002

McCartney, Paul & Miles, Barry & Minna Maijala, kääntäjä: Eilinen, 688 sivua Jalava 2002
McCartney, Paul & Gambaccini, Paul: Paul McCartney In His Own Words, 111 sivua | Omnibus Press 1976 & 1982
McCartney, Paul: Tug Of War -boksi • 3CD+DVD, jossa mukana 112-sivuinen kirja | Capitol 2014
McCartney, Paul & Wings: Wingspan  Hits And History • 2CD sisältää 22-sivuisen liitevihkon | MPL/EMI 2001
Sounes, Howard & Sami Heino, kääntäjä: Paul McCartney, 655 sivua | Otava 2011
Sounes, Howard: Fab – An Intimate Life Of Paul McCartney, 634 sivua | Harper Collins 2010

Paul McCartney: Tug Of War (1982).

Paul McCartney: Tug Of War (1982).