Levyt, jotka Alice unohti

Alice Cooper: Special Forces | Zipper Catches Skin | DaDa

Alice Cooper on muuttuja. Hänen tuotannossaan on monta parin albumin pituista vaihetta, jotka ovat syntyneet siitä, mitä kitararockin maailmassa milloinkin on tapahtunut. On kuitenkin myös aikakausi, jota määrittää jokin aivan muu: unohdus.

Cooperin 1980-luvun alun albumit Special Forces, Zipper Catches Skin ja DaDa muodostavat trilogian, joka tunnetaan nimellä ”Alice Cooper’s blackout albums” eli ”Alice Cooperin pimennyslevyt” tai ”muistikatkolevyt”. Nimi juontuu siitä, että artisti sanoo unohtaneensa lähes kaiken tuohon aikakauteen liittyvän. ”Tein biisit, levyt ja kiertueet, mutta en muista niistä juuri mitään”, Cooper tunnusti Quietus-lehden haastattelussa vuonna 2009.

Voiko se pitää paikkansa? Voiko ihminen kadottaa vuosien mitalta muistoja? Ehkäpä.

Varmaa on se, että blackout-levyjen tekemistä edelsi tiukka käännös. Cooperin vuoden 1978 albumi From The Inside oli eltonjohnmainen poplevy, mutta sen seuraaja Flush The Fashion (1980) lähti ajanmukaisuutta tavoitellen new waveen päin.

Special Forces (1981) jatkoi samaan suuntaan. Se on pulpahtelevia syntetisoijasoundejaan lukuun ottamatta rapisevan kuiva kitararocklevy, jonka pelkistetty tuotanto mallintaa punkin mahtailunvastaista eetosta. Mutta vaikka Cooper hokee levyllä opportunistisesti sellaisia kliseisiä punkmantroja kuin ”we don’t care” ja ”no fun” kuin uskoisi niiden avaavan oven ajankohtaisten artistien kerhoon, ei hän lopulta osaa olla muuta kuin oma teatraalinen, epätodellinen ja sarjakuvamainen itsensä. Special Forcesilla on ohikiitävät hetkensä, eikä piruileva riemu ole kadonnut Alicen äänestä kokonaan, mutta musiikkia leimaa heikolla jäällä tanssimisen tunnelma.

Special Forces on blackout-kauden albumeista ainoa, jonka tueksi tehtiin kiertue. Etenkin Euroopan-osuudella konserttiliput tekivät hyvin kauppansa, koska Cooper ei ollut esiintynyt suuren meren tällä puolella aikoihin. Se, että keikoilla kuultiin uusimman levyn materiaalista vain ’Who Do You Think We Are’ ja Love-laina ’Seven and Seven Is’ kertoo jotakin artistin ja levyn suhteesta. Cooper ei uskonut Special Forcesiin itsekään, ja tuskin hän pystyi uskomaan itseensäkään. Luurankomainen, päihdeongelmista kärsinyt rocktähti vaikutti sairaalta.

Huonot ajat jatkuivat Zipper Catches Skinillä (1982). Se oli pitkään aikaan ensimmäinen Alice Cooper -levy, joka ei noussut Billboardin listalla edes kahdensadan myydyimmän joukkoon. Cooper kertoi levyn ilmestymisen aikaan halunneensa käydä kovin ottein rockin kliseiden kimppuun. Sitä ideologiaa edustanee se, että hän esiintyy takakannen hölmössä kuvassa siistinä kauluspaitamiehenä, jonka penis on jäänyt vetoketjun väliin. Edeltäjäänsä siistimpi ja hiotumpi Zipper Catches Skin on lähempänä perinteistä Cooper-albumia kuin Special Forces. Se ei ole hänen ikimuistoisimpia teoksiaan, mutta hän ei myöskään kuulosta tekevän kuolemaa studiossa.

On erikoista, että Alice on Zipperillä virkeämpi, satiirisempi ja terävämpi kuin edellisellä levyllään, sillä hän mitä ilmeisimmin kärsi vielä tuolloin crackriippuvuudesta. Pitkästä aikaan Cooperin sessioihin saapunut kitaristi Dick Wagner luonnehti Zipper Catches Skiniä ”vauhdilla tehdyksi levyksi” ja ”huumepainajaiseksi”. Maineikas soittaja katsoi parhaaksi poistua studiosta jo ennen kuin levy saatiin valmiiksi. Olosuhteisiin ja laulajan mielentilaan nähden levyn henki on yllättävän eläväinen. Siltikin Zipper Catches Skin kärsii kantavan idean puutteesta.

Unohdetuista albumeista viimeiseksi jäi DaDa, jolla Cooper kävi pitkästä aikaa yhteistyöhön tuottajanero Bob Ezrinin kanssa. Lahjakkaan säveltäjä-sovittaja-tuottajan läsnäolo on useimmiten ollut laadun takuu, ja Ezrinin äärimusikaalinen ote kuuluukin melodioissa ja sovituksissa selvästi. DaDa on teemalevy, jonka punainen lanka punoutuu raaoista murhista, sivupersoonista, perhehelvetistä ja mielisairauksista. Vaikka DaDa edustaa Alicen uralla yhden aikakauden loppua, se on hänen unohtamistaan levyistä vahvin ja mielenkiintoisin.

Levyn päättävän ’Pass The Gun Around’ -kappaleen rivit “I’ve had so many blackout nights before / I don’t think I can take this anymore” ovat hätähuuto. DaDan julkaisun jälkeen Cooper vetäytyi musiikkialalta pariksi vuodeksi selvittämään päätään ja sotkuiseksi käynyttä elämäänsä.

Jos Alice ei muista Special Forcesin, Zipper Catches Skinin ja DaDan tekemistä, se johtuu hänen silloisesta elämäntyylistään. Päihteet ajoivat hänet tilaan, jossa muistin pätkiminen on arkipäivää. Toisaalta voi olla, että hän ei vain halua muistaa noita kurjia aikoja. Tai kenties tuo uran vaihe, jossa Cooper oli hukassa, huutaa määrittelyä. Kolmen albumin luokitteleminen unohdetuiksi tekee niistä jotakin harhailun etappeja kiehtovampaa – toisella tajunnan tasolla syntynyttä musiikkia. Sellainen dramatisointi olisi tyypillistä Alice Cooperia.

DaDan jälkeen muuttuja muuttui jälleen, ja se pelasti hänet. Raitistunut Alice Cooper palasi alalle vuonna 1986 julkaistulla Constrictorilla, joka tempaisi hänet 1980-luvun heavy rockin pauloihin. Menestyksekäs paluu huipentui pophevilevyyn Trash ja sen valtavaan hittiin Poison vuonna 1989. Itse hän teatraaliseen tapaansa pitää toipumistaan prosessina, jossa persoonan paha puoli otettiin hallintaan.

”Kun olin alkoholisti, minusta oli hauskempaa olla Alice Cooper kuin oma itseni”, hän muisteli syksyllä 2002 Sueen tekemässäni haastattelussa. ”Lopulta tajusin, että olin ajautunut Jim Morrison -tyyppiselle kuolemantripille, josta oli pakko päästä pois. Kun pääsin pakoon sieltä, päätin, että Alice ei enää saa päästä esiintymislavan ulkopuolelle.”

Cooperiin perehtymistä ei kannata aloittaa ”blackout albums” -kolmikosta, mutta syventäviin Alice-opintoihin trilogia kuuluu aivan ehdottomasti.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Alice Cooper kotisivu

Hae Alice Cooperia kirjastosta.

Hae Alice Cooperia kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Pretties For You (1969)
Easy Action (1970)
Love It To Death (1971)
Killer (1971)
School’s Out (1972) Levyhyllyt
Billion Dollar Babies (1973)
Muscle Of Love (1973)
Welcome To My Nightmare (1975)
Alice Cooper Goes To Hell (1976)
Lace And Whiskey (1977)
From The Inside (1978)
Flush The Fashion (1980)
Special Forces (1981)
Zipper Catches Skin (1982)
DaDa (1983)
Constrictor (1986)
Raise Your Fist And Yell (1987)
Trash (1989)
Hey Stoopid! (1991)
The Last Temptation (1994)
Brutal Planet (2000)
Dragontown (2001)
The Eyes Of Alice Cooper (2003)
Dirty Diamonds (2005)
Along Came A Spider (2009)
Welcome 2 My Nightmare (2011)
Paranormal (2017)

Lue lisää | Finna.fi
Bruce, Michael: No More Mr Nice Guy – The Inside Story Of The Alice Cooper Group, 160 sivua. SAF Publishing 1996.
Cooper, Alice & Zimmerman, Keith & Zimmerman, Kent & Männistö, K. (kääntäjä): Alice Cooper, golfhirviö – Rokkarin 12 askelta golfaddiktiksi, 315 sivua. Like 2008.
Gaiman, Neil & Zulli, Michael & Cooper, Alice: The Last Temptation, 102 sivua. Dark Horse Comics 2000.
Thompson, Dave: Alice Cooper – Welcome To My Nightmare, 306 sivua. Omnibus Press cop. 2012.

Alice Cooper kuvattuna albumille Zipper Catches Skin (1982).

Eppu Normaali: Tie vie – koskettimien syventämiä sanoja ja säveliä

Tie vie (Poko Rekords, 1982)

Eppu Normaali: Tie vie (1982).Ylöjärveläisbändi Eppu Normaalin taival koheni 1970-luvun loppupuoliskolla nopeasti. Eput pääsivät punk-albumin levyttämiseen jo vuonna -78. Suosio kasvoi, ja hitit Poliisi pamputtaa taas, Njet Njet ja Puhtoinen lähiöni houkuttelivat yleisöä keikoille ja pitkäsoittojen pariin. Yksi kehityksen askelista oli edessä neljä vuotta Aknepop-debyytin jälkeen. Laulaja ja tekstintekijä Martti Syrjä oli kovan haasteen edessä kun Eppujen alkuvuosina ansioitunut tekstintekijä ja basisti Mikko Saarela oli siirtynyt lopullisesti kohti uusia uria. Kitaristi ja säveltäjä Mikko ”Pantse” Syrjä pyysi pikkuveljeltään Martilta uusia sanoituksia. Tekstejä syntyi nopeasti. Veljesten laajaa biisinteon yhteistyötä kuultiin, kun Eppu Normaalin viides studioalbumi oli valmis. Tie vie julkaistiin suomalaiseen kesään -82.

Eppu Normaali kuvattuna Tie vie -levyn takakannessa: Mikko Nevalainen (vas.), Juha Torvinen, Martti Syrjä, Aku Syrjä ja Mikko Syrjä.

Eppu Normaali kuvattuna Tie vie -levyn takakannessa: Mikko Nevalainen (vas.), Juha Torvinen, Martti Syrjä, Aku Syrjä ja Mikko Syrjä.

Eppu Normaali nousi uudelle tasolle. Joitakin Martti Syrjän sanoituksia oli päätynyt jo aiemmille levytyksille, mutta vasta Tie vie oli alusta loppuun Martin tekstittämä. Tulos on häikäisevä. Ehkä osin kieli poskessa rakenneltu kirjoittaminen vetosi rauhallisuudella. Sitä painotti Martin herkistynyt lauluesitys. Tajunnanvirran lailla polveileva sävellys Murheellisten laulujen maa nousi Syrjäin veljesten ja Eppujen suurklassikoksi.

– Perinteisen miehen kohtalon
Halus välttää poika tuo
En koskaan osta kirvestä
enkä koskaan viinaa juo,
muuten juon talon
Lumihanki kutsuu perhettä talvisin
vaan en tahdo tehdä koskaan lailla isin
Mutkun työnvälityksestä työtä ei saa
hälle kohtalon koura juottaa väkijuomaa
Niin Turmiolan Tommi herää henkiin
ja herrojen elkeet tarttuvat renkiin
Kohti laukkaa 
viinakauppaa

Tie vien biisit olivat toinen toistaan lumoavampia, eri maailmaa kuin kulmikkaasti svengaava Cocktail Bar tai suomalaisen uuden aallon mestariteokset Maximum Jee & Jee ja Akun tehdas. Pantse Syrjän uuden materiaalin voima saattoi kummuta Hassisen Koneen ja Juice Leskinen Slamin innoituksesta. Kesäisellä Saimaalla kolmen bändin kesken tehdyllä keikkareissulla oli mukana kosketinsoitintaiteilija Eero ”Safka” Pekkonen – ja Pantsen tulevat biisi-ideat tarvitsivat jotain uutta.

Ramones-tyylisen kohkaamisen tilalle tuli veikeämmin rokkaavaa materiaalia. Kuulen parran kasvun, albumin nimikappale ja Näinä päivinä sisältävät jänteikkäämpää eteerisyyttä. Eppu Normaali oli tekemässä omasta aikuistumisestaan kiinnostavaa. Kosketintyylittelystä kehkeytyi lopulta huikea lisä Eppujen soundiin. Pekkosen hienostuneet urku- ja pianokuviot valtaavat kitarariffittelylle aiemmin varattua tilaa monin paikoin. Ollaan valovuosien päässä edeltäjälevyn kylmistä synakuvioista. Roisiuskin on erilaista. A-puolen lopun Viihteen kuningas on jäädä hurtin huumorin alustaksi, mutta sovitus yltää lopulta lähes hartaaksi. Lopun allyouneedislove-nostatus lainaa toistakin rakkauslaulua The Beatlesilta.

Muutakin hämmästeltävää riittää. Kolmatta Eppu-levyään tehnyt basisti Mikko Nevalainen kuljettaa biisikehikkoja tyylillä, Aku Syrjän rumputyöhön vahvasti liittyen. Äänitys ja tuotanto on tarkkaa, yhtä aikaa kevyttä ja voimakasta. Kokonaisuutta ajatellen tärkeä Pahan puun metsä on esimerkki sovitustyön hienostuneisuudesta. Rumpalin tehokeinoina kuullaan perusbiittiä, täyteläisiä fillejä, tahditusten kierteitä, aina tyylikästä virvelirummun kantti-iskua. Kauniin kuulas biisi on liki progehtava.

Arkiromanttinen Jackpot on kaunis kuvaus onnesta, kuin suoraan tekstintekijän päiväkirjasta.

Vastoin odotuksia Eppu Normaalin skaalaan kuului myös poliittinen funk. Pilveilevän leijailevan Argentiina sisältää verhottua kuvausta Falklandin sodasta. Viimeisenä raitana kuultava Terve vaan ja onnea kiihdyttelee kiehtovana uuden aallon kiilailuna. Kitara- ja urkusoolojen ympärillä kuullaan tekstiä, joka käsittelee rauhanasiaa ja Mauno Koiviston (1923–2017) otteita Suomen presidenttinä. Ajatonta.

Tie vie nousi Suomen listaykköseksi kesäkuussa 1982. Se on hieno saavutus riskejä pelkäämättömältä bändiltä. Albumi jää Eppu Normaalin diskografiaan historiallisen melodisena, uudenlaisten sovitusten siivittämänä klassikkona. Seuraavalla levyllä Eput palasivat takaisin kulmikkaampaan rockilmaisuun, jossa ei ollut koskettimia. Rupisempaa karismaa huokuva Aku ja köyhät pojat sisälsi hitin Balladi kaiken turhuudesta.

Tie vie
Aku Syrjä – rummut
Mikko Nevalainen – bassokitara
Martti Syrjä – laulu
Juha Torvinen – kitara
Mikko Syrjä – kitara, laulu

Safka: piano, sähköpiano, urut, laulu
Tuottaja: Mikko Syrjä

Eppu Normaali kotisivu

Hae Tie vie kirjastosta!

Hae Tie vie kirjastosta!

Hae Tie vie kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Aknepop (Poko Rekords, 1978 | Svart Records LP-uusintapainos, 2018)
Maximum Jee & Jee (1979 | 2CD-uusintapainos 1999)
Akun tehdas (1980)
Cocktail Bar (1981)
Tie vie (1982)
Aku ja köyhät pojat (1983)
Rupisia riimejä, karmeita tarinoita (1984)
Kahdeksas ihme (1985 | 20-vuotisjuhlapainos CD+DVD 2005)
Valkoinen kupla (1986)
Imperiumin vastaisku (1988)
Historian suurmiehiä (1990)
Studio Etana (1993)
Sadan vuoden päästäkin (Poko Rekords Oy, 2004)
Syvään päähän (Akun Tehdastuotanto/Poko Rekords Oy, 2007)
Mutala, 3LP, 2CD, Blu-ray-audio. (Akun Tehdastuotanto, 2011)
Ratina, 2LP, 3CD, DVD, Blu-ray. (Akun Tehdastuotanto/Eppu Normaali Oy, 2016)

Muista boksit ja kokoelmat!
Pop pop pop (Poko Rekords, 1982)
Hatullinen paskaa (1984)
Poko klassikot (1987)
Lyömättömät! (1989)
Hatullinen paskaa/Soolot (1990)
Paskahatun paluu (1991)
Repullinen hittejä (1996)
Reppu 2 (2003)
Singlet 1978–1991, 20CD. (2003)
Jackpot – 101 Eppu-klassikkoa 1978–2009, 6CD + liitekirja (2009)

Katso elokuva!
1981
Kaurismäki, Aki & Kaurismäki, Mika: Saimaa-ilmiö (Sandrew Metronome, 2007 | Future Film, 2014)
2004
Eppu Normaali: Elävänä stadionilla – Ratinan stadion 14.8.2004, 150 min. (Akun Tehdastuotanto, 2013)
2009
Eppu Normaali: Klubiotteella, 300 min. (Akun Tehdastuotanto, 2009)
2013
Koivusalo
, Timo & Suokas, Riku: Vuonna 85 – Manserock-elokuva, 90 min. (Walt Disney Studios Home Entertainment, 2013)
2016
Eppu Normaali: Ratina, 198 min. (Akun Tehdastuotanto, 2016)
Pollari
, Saku: Eput – elokuva (Aito Media, 2016)

Lue lisää:
Kontiainen, Vesa: Aitoa suomirockia – Poko Rekordsin historia, 667 sivua. (Like, 2004)
Luoto
, Santtu: Tiimalasin santaa – Eppu Normaalin tarina, 258 sivua. (WSOY, 2000).
Luoto, Santtu: Eppu Normaalin tarina – Tiimalasin santaa, 240 sivua. (WSOY, 2016).
Montonen, Mikko: Uuden aallon tekijät, 184 sivua. (Johanna, 1979)
Saarela, Mikko & Syrjä, Martti & Syrjä, Mikko: Minun Suomeni – Eppu Normaali -yhtyeen sanoituksia 1975–1981, 120 sivua. (Jee Jee Music, 1982).
Syrjä, Martti & Saarela, Mikko & Syrjä, Mikko & Riihikoski, Jorma & Huotari, Jyrki: Eppu Normaali – Kaikki sanat, 255 sivua. (Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2017)

Eppu Normaali: Tie vie (1982). Kansikuvan maalauksen teki Martti Syrjä.

Eppu Normaali: Tie vie (1982). Kansikuvan maalauksen teki Martti Syrjä.

Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko

Walk Among Us (Slash Records/Ruby Records, 1982)

Misfits: Walk Among Us (1982).Tässä kuussa tapahtui ihme: Glenn Danzig palasi Misfitsiin.

Horror punkin prototyypin klassisen kokoonpanon paluu vaikutti vuosikymmeniä hyvin epätodennäköiseltä. Laulaja Glenn Danzigin ja basisti Jerry Onlyn ei olisi uskonut mahtuvan samalle lavalle kaikkien erimielisyyksiensä ja oikeusjuttujensa jälkeen. Mutta siellä nuo lihaksikkaat ikämiespunkkarit kuitenkin pullistelivat, rinta rinnan Onlyn kehonrakentaja-kitaristiveljen Doyle Wolfgang von Frankensteinin kanssa. Ensi kertaa sitten vuoden 1983.

Jos huhuja on uskominen, Chicagossa ja Detroitissa soitetut Misfits-keikat kuuluivat Danzigin ja Onlyn välisen oikeusjutun sovitteluprosessiin. Tarunhohtoisen ryhmän paluu oli joka tapauksessa onnistunut. Slayerin entisellä rumpalilla Dave Lombardolla ja kauhurokkikitaristi Acey Sladella (mm. Murderdolls) viimeistelty bändi oli vakuuttavin Misfits-miehistö koskaan.

Misfits soittaa Skullsin Denverin Riot Festissä:

Se taas ei ollut ihme, että kolmasosa keikoilla kuulluista biiseistä oli peräisin Walk Among Usilta, onhan bändin debyyttialbumi sentään ehta klassikko.

Ensimmäisen pitkäsoiton tekeminen oli Misfitsille vaikeaa. Bändi oli yrittänyt julkaista albumia vuodesta 1978 lähtien ja äänittänytkin sellaisen kaksi kertaa, mutta kumpikin tekele jäi pöytälaatikkoon. Suurin osa Walk Among Usin kappaleista taltioitiin New Jerseyssä vuoden 1981 kuluessa. Danzig viimeisteli ne Los Angelesissa tammikuussa 1982, ja kauan odotettu albumi ilmestyi samana keväänä.

Albumin julkaisun lykkääntyminen turhautti määrätietoista yhtyettä, mutta ainakin se oli valmis tositoimiin, kun aika lopulta koitti. Misfitsillä oli alusta saakka vahva konsepti, ja Walk Among Usin tullessa se oli saanut ideansa toimimaan.

Walk Among Usin valttina ovat Danzigin erinomaiset biisit. Ne ovat tyylitajuisia sekoitteita varhaisten punkbändien kiivaasta kohkauksesta, vanhojen pophittien sydämeenkäyvistä melodioista ja raskaan rockin uhkaavuudesta. Misfitsin ensimmäinen albumi ei kuulosta yhtä hurmaavan amatöörimäiseltä kuin sitä edeltäneet singlet ja ep:t, mutta ei sen rosoista soundia ja kolhoa ryskäämistä voi kaupallisenakaan pitää.

Danzigia inspiroivat kauhu- ja scifielokuvat, ja hän alleviivasi vaikutteitaan kirjoittamalla sellaisia suoraan asiaan meneviä kappaleita kuin Vampira, Night Of The Living Dead ja Astro Zombies. Sama pätee kansiin: Walk Among Usin etukannessa on The Angry Red Planet -elokuvasta (1959) tuttu avaruushirviö ja Earth vs. The Flying Saucersissa (1956) pörränneitä lentolautasia.

Walk Among Us on siitä erikoinen vuoden 1982 punklevy, että sillä ei ole yhteiskunnallista viestiä. Se on puolituntinen halloween-juhla, jossa vilisee vampyyrivamppeja, mutaatioita, marsilaisia, avaruuszombeja, aivonsyöjiä, tappajateinejä, sarjamurhaajia ja muita fiktiomuotoisina ilahduttavia asioita. Se niputtaa kolmetoista tarttuvaa rallia kahteenkymmeneenviiteen minuuttiin, ja keskellä törröttää kipeän peukalon lailla romuluinen liveversio kappaleesta Mommy Can I Go Out & Kill Tonight.

Loppukevennys Braineaters ei ole levyn edustavinta antia, mutta taatusti sen hölmöin esitys.

Walk Among Usin ilmestyessä kaikki oli valmista myös keikkarintamalla. Misfits soitti hyvänä iltana tuhatpäiselle yleisölle. Sen keikat olivat kuin pienen budjetin punkversioita Alice Cooperin friikkishowsta ja Kissin sarjakuvamaisista konserteista. Lavalla heilui bodarikummajaisia, joiden tylyjä kasvoja varjosti nenän päälle nykäisty devilock-letti.

Misfitsin ensialbumin julkaisi kalifornialaisen Slash Recordsin alamerkki Ruby Records. Varhaisia myyntilukuja ei muista enää kukaan, ja aikalaisarviot vaihtelevat viidestä tuhannesta kahteenkymmeneen tuhanteen. Mutta Walk Among Us on ollut jatkuvasti saatavilla pian 35 vuotta. Sen vaikutus on mittaamattomissa mutta taatusti suuri.

Jää nähtäväksi, onko ihmeiden aika nyt ohi, vai versooko Misfitsin paluukeikoista kiertue. Jos kokoonpano jatkaa toimintaansa, Walk Among Us on taas ajankohtainen. Ratkiriemukas Skulls, silmitön 20 Eyes ja muut mieltäylentävät kappaleet kuuluvat takuuvarmasti settiin.

Misfits: Walk Among Us
Glenn Danzig – laulu (s. 1955)
Jerry Only – bassokitara (s. 1959)
Doyle – kitara (s. 1964)
Arthur Googy – rummut (s. 1961)

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Misfits kotisivu

Levyhyllyt:
Misfitsin studioalbumit, joilla laulaa Glenn Danzig
Walk Among Us (1982)
Earth A.D./Wolfs Blood (1983)
Static Age (1997)

Lue lisää:
Vee, Tesco & Stimson, Dave & Miller, Steve (toimittajat): Touch And Go: The Complete Hardcore Punk Zine ’79-’83, 546 sivua. (Bazillion Points Books, 2010).
Greene, James Jr: This Music Leaves Stains: The Complete Story Of The Misfits, 208 sivua. (Scarecrow Press, 2013).

Paul McCartney: Tug Of War – popmusiikin käsityön mestaruutta

Paul McCartney: Tug Of War (Parlophone, EMI, 1982)

Muusikko ja laulaja-lauluntekijä Paul McCartneyn sooloura alkoi The Beatlesin hajoamisen aikohin vuonna 1970. Yhtyeen kuulasääninen basisti suuntasi energiansa aluksi lähes eksentriseen tuotantoon. Tulevina vuosina McCartneyn (s. 1942) musiikintekoa hallitsi selkeimmin yhtye Wings, jonka huippuhetkiä ovat albumit Band On The Run, Venus And Mars ja London Town. Useita kokoonpanoja läpikäyneen bändin viimeiseksi levyksi jäi sekavahko Back To The Egg (1979).

Uuden vuosikymmenen alussa Macca tarttui jälleen soolouraansa, ilman vakibändiä. Paikoin lähes holtiton McCartney II tuntui terapiamaiselta selviytymispaketilta, johon vaikutti Japanissa tammikuussa 1980 tapahtunut pidätys. Kannabiksen tuomisesta maahan olisi voinut seurata vuosien vankeus, mutta onneksi McCartney selvisi reilun viikon pidätyksellä. Wings oli kuopattu lopullisesti, ja luvassa oli jotain suurempaa.

Tug Of Warin sisäkannen valokuvassa Paul McCartney on kirjoitustyössä. Kiinnostavaa biisimateriaalia syntyi kiitettävästi, ja Tug Of War toi jälleen esiin lauluntekijän kutkuttavimmat piirteet: loisteliaan melodiankuljetuksen, yllätyksellisyyden, viimeistelytaidon sekä herkkyyden draamaan. Hittejäkin oli tulossa. Näytön paikaksi syntyvän albumin keskityttiin myös tuotantotyössä. Lo-fi jäi taakse kun The Beatles-tuottaja George Martin tuli mukaan. Martinin tuottaman Bond-tunnussävelmän Live And Let Die lailla oltiin jälleen rikkaan äänikuvan ääressä.

Albumi alkaa köydenvedon tunnelmalla. Sydänalassa tuntuvat kontrabassot sykähtelevät taustalla. Suuri sävellys, suuri toteutus. Melodia on yksi McCartneyn kantavimmista.

Maccan salaisia aarteita on Stevie Wonderin kanssa tehty What’s That You’re Doing? Irrottelevia säkeistöjä kantaa tanssitatsi, jonka rumpuraidat ovat McCarneyn. Diskoilu on täynnä säkenöivää duetointia, jossa molemmat solistit kiihtyvät enemmän kuin täyteen vauhtiin. Svengi huipentuu käsittämättömän vetoavaan kertosäkeeseen, Linda McCartneyn (1941–1998) ja Eric Stewartin juhlallisten taustalaulujen siivittämänä. Jopa The Beatles ja She Loves You-viittaus vilahtaa ohi kuin huomaamatta. Ad lib!

Aluksi kertakäyttöiseltä vaikuttava Carl Perkins-duetto Get It tasapainottaa tulevaa. Dress Me Up As A Robber liihottaa falsetissa, upean riffin ja rumpali Dave Mattacksin takaiskujen ympäröimänä. Jännitettä viritellään Steely Danin tyylisesti pitkin matkaa. Levyn päättävä superhitti Ebony And Ivory iskee varmana, muttei sittenkään liian imelänä. 80-luvun alun message tasa-arvosta säilyy universaalin ajankohtaisena. Videolle ikuistettu Wonderin ja McCartneyn hengailu mustavalkoisen pianonkoskettimiston päällä on lähes ikonista.

Juhlahetkiä on muitakin. Murhatun lauluntekijäkumppani John Lennonin (1940–1980) muistolle tehty Here Today päättää A-puolen kauniisti. Albumin kääntöpuoli antaa viitteitä jopa Abbey Roadin tunnelmaan. Ballroom Dancing puskee eteenpäin, mutta iloisemmin kuin Wings. Fantastinen väliosa säilyy aina kiehtovana. Jännittävää biisinrakennusta on myös The Pound Is Sinking. Lyhyt raita sisältää kaksikin osiota, jossa laulaja irtautuu itsestään. Purjelentomainen Wanderlust tuo hymnimäisen melodian yhteen juhlavien vaskien kanssa. Lopputulos on mykistävä, aivan viimeiseen tekstintavuun asti.

Tug Of War
Paul McCartney – laulu, kitara, akustinen kitara, bassokitara, rummut, syntetisaattorit
Stevie Wonder – syntetisaattori, laulu, sähköpiano, vocoder, lyömäsoittimet, piano
Carl Perkins – kitara, laulu
Denny Laine – kitara, kitarasyntetisaattori, akustinen kitara, bassokitara, syntetisaattori
Eric Stewart – kitara
Steve Gadd – rummut, lyömäsoittimet
Ringo Starr – rummut
Stanley Clarke – bassokitara
George Martin – sähköpiano
Andy Mackay – lyricon
Adrian Sheppard – rummut, lyömäsoittimet
Dave Mattacks – rummut, lyömäsoittimet
Campbell Maloney – military snares
Philip Jones Brass Ensemble
Taustalaulu: Paul & Linda McCartney, Eric Stewart, Stevie Wonder
Tuottaja: George Martin

Tug Of War julkaistiin LP-levynä ja kasettina keväällä 1982. Kirjastoista kannattaa kysyä remasteroituja CD-painoksia, joista uudempi ja laajempi on vuodelta 2015 (McCartney Archive Collection). Lauluntekijän sooloura jatkui virkeänä jo vuonna -83. Tug Of War sai ikään kuin jatko-osan albumista Pipes Of Peace.

Tuomas Pelttari

Paul McCartney kotisivu

Levyhyllyt
Wings
Wild Life
(1971)
Red Rose Speedway (1973)
Band On The Run (1973)
Venus And Mars (1975)
Wings At The Speed Of Sound (1976)
Wings Over America (livealbumi, 1976)
London Town (1978)
Wings Greatest (kokoelma-albumi, 1978)
Back To The Egg (1979)

Sooloalbumit
McCartney
(1970)
RAM (yhdessä Linda McCartneyn kanssa,1971)
McCartney II
(1980)
Tug Of War (1982)
Pipes Of Peace (1983)
Give My Regards To Broad Street (1984)
Press To Play (1986)
Снова в СССР (1988)
Flowers In The Dirt (1989)
Off The Ground (1993)
Flaming Pie (1997)
Run Devil Run (1999)
Driving Rain (2001)
Chaos And Creation In The Backyard (2005)
Memory Almost Full (2007)
Kisses On The Bottom (2012)
NEW
(2013)
Egypt Station
 (2018)

Taidemusiikkialbumit
Liverpool Oratorio
(1991)
Standing Stone (1997)
Working Classical (1999)
Ecce Cor Meum (2006)
Ocean’s Kingdom
(2011)

The Fireman
Rushes (1998)
Electric Arguments (2008)

Lue lisää
Badman, Keith: The Beatles After The Break-Up 1970–2000, 631 sivua. (Omnibus, 1999).
Benson, Ross (Maija-Liisa Remes, kääntäjä): Paul McCartney – Mies myytin takana, 298 sivua. (Kirjayhtymä, 1992).
Du Noyer, Paul: Conversations With McCartney, 352 sivua. (Hodder & Stoughton, 2015).
Harry, Bill: The Paul McCartney Encyclopedia, 935 sivua. (Virgin, 2002).
McCartney, Paul & Miles, Barry (Minna Maijala, kääntäjä): Eilinen, 688 sivua. (Jalava, 2002).
Sounes, Howard (Sami Heino, kääntäjä): Paul McCartney, 655 sivua. (Otava, 2011).

Paul McCartney: Tug Of War (1982).

Paul McCartney: Tug Of War (1982).

 

King Crimson: Beat – neuroottisuuden ja kauneuden rajalla

Beat | EG Records 1982

King Crimsonin albumi Beat julkaistiin vuonna 1982.80-luvun King Crimson lähti toteuttamaan progeaan uudella ilmeellä. 70-luvun henkilövaihdoksiin verrattuna yhtye eli pysyvyyden aikaa. Kokoonpano vakiintui muutaman vuoden ajaksi nelihenkiseksi kun Robert Fripp ja Bill Bruford sekä huippumuusikot Adrian Belew ja Tony Levin yhdistivät voimansa. Levytysten suhteen yhtyeen odotettu paluu toteutui trilogiana. 1981 julkaistu Discipline sai jatkoa sinikantisesta albumista Beat.

Trilogian kakkososa Beat tuntuu yleisilmeeltään edeltävää levyä rauhattomammalta, jopa neuroottiselta.Yhdysvaltalaisiin beat-runoilijoihin viittaava Neal And Jack And Me starttaa albumin jyräävästi. Disciplineen verrattuna hieman kuivempi soundi korostaa sävellyksen haastavuutta. Raidan loppupuolella kertosäe tuo esiin vokalisti Belew’n viettelevämpää tonea. B-puolen avaava Neurotica tuntuu puhesäkeistöineen kaaokselta, mutta taipuu sittenkin myös crimsonmaiseen kauneuteen. Päätösraita Requiem tuntuu aina tervetulleelta jazzrock-haasteelta.

Tiukan rypistyksen rinnalla Beat pitää sisällään myös kauniimpaa musiikkia. Kovia raitoja vasten Two Hands tuntuu pitkään etsityltä avaimelta albumin sisään. Instrumentaali Sartori In Tangierin viehko pulssi vie mukanaan. Myös singleraita Heartbeat toimii rytinän vastavoimana. Melodisuus on huipussaan.

Sisäänpäin kääntynyt tunnelma on Beatin hallitsevin elementti. Klaustrofobisesta vireestä hypättiin reippaasti eteenpäin kaksi vuotta myöhemmin julkaistulla studioalbumilla Three Of A Perfect Pair. Trilogia päättyi avoimempaan suuntaan.

Beat
Adrian Belew – kitara, laulu
Robert Fripp – kitara, urut, Frippertronics
Tony Levin – Stick, bassokitara, laulu
Bill Bruford – rummut
Tuottaja: Rhett Davies

Beat julkaistiin alun perin LP-levynä vuonna 1982. CD-painoksista suositeltavimmat lienevät 2004 julkaistu remasterointi 30th Anniversary Edition (DGM), laajennettu 40th Anniversary CD/DVD-A sekä 2016 julkaistu laaja boksi On (And Off) The Road. Liki 20 levyn kooste sisältää koko 80-luvun Crimsonin kauden, mukana myös videotaltiointeja. Beat löytyy aiempaa mukavammin vinyylinä kun 200-grammainen laitos julkaistiin vihdoin vuonna 2018. Kysy levyjä kirjastostasi.

Hae Beat kirjastosta!

Hae Beat kirjastosta!

Hae Beat kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
King Crimson | studioalbumit
In The Court Of The Crimson King | Island & EG Records 1969
In The Wake Of Poseidon | Island & EG Records 1970
Lizard | Island & EG Records 1970
Islands | Island & EG Records 1971
Larks’ Tongues In Aspic | Island & EG Records 1973
Starless And Bible Black | Island & EG Records 1974
Red | Island & EG Records 1974
Discipline | EG Records & Polydor 1981 Levyhyllyt
Beat | EG Records & Polydor 1982
Three Of A Perfect Pair | EG Records & Polydor 1984 Levyhyllyt
THRAK | Discipline Global Mobile DGM & Virgin 1995
The ConstruKction Of Light | Discipline Global Mobile DGM & Virgin 2000
The Power To Believe | Discipline Global Mobile DGM & Sanctuary Records 2003

Lue lisää | Finna.fi
Smith, Sid: In The Court Of King Crimson, 346 sivua | Helter Skelter 2001
Tamm, Eric: Robert Fripp – From King Crimson To Guitar Craft, 242 sivua | Faber & Faber 1990

Muista boksit | Finna.fi
Toimitus suosittelee historiikkien rinnalle King Crimsonin bokseja, joita on saatavana kirjastoissakin.
King Crimson: The 21st Century Guide To King Crimson, Volume Two 1981–2003 | DGM 2004 sisältää 4 CD-levyä. Mukana on 28-sivuinen vihko, jossa päiväkirjamaisesti etenevää bändihistoriaa ja triviaa.
King Crimson: On (And Off) The Road | Panegyric 2016 on laaja, koko 80-luvun Crimson-kauden kattava boksi. Mukana on 11 CD-levyä, 3 Blu-ray-levyä ja 5 DVD-levyä sekä 40-sivuinen liitekirja.
King Crimson: The Essential King Crimson – Frame By Frame | EG & Virgin 1991, mukana LP-levyn kokoinen yli 60-sivuinen liitevihko.

King Crimson kotisivu

Tuomas Pelttari

King Crimsonin albumi Beat julkaistiin vuonna 1982.

King Crimson: Beat (1982).