Mistakes: Pidä huolta – kaksikielinen suuntaviitta

Pidä huolta | Sonet/Scandia 1981

Mistakes: Pidä huolta (1981).Pave Maijanen (s. 3.9.1950) on ollut viime aikoina julkisuudessa sekä 70-vuotispäiviensä että vakavan sairastumisensa vuoksi. Hän on kuitannut ikääntymiseensä ja terveydentilaansa liittyvät kysymykset tyylikkäästi toteamalla olevansa kiitollinen kaikesta, mitä on saanut elämänsä varrella nähdä ja kokea.

Maijanen hyppäsi bändikuvioihin jo hyvin nuorena, ennen 1960-luvun puoliväliä. Seuraavan vuosikymmenen alussa hän keikkaili Johnny Liebkindin ja Kristianin kokoonpanoissa ja levytti Pepe & Paradisen basisti-laulajana. Sooloartistina hän debytoi ’Fever’-singlellä vuonna 1975. Hieman myöhemmin hän teki yhden merkittävimmistä tuotantotöistään Wigwamin deep pop -mestariteoksen Nuclear Nightclubin sessioissa.

1980-luvun Maijanen starttasi Pave’s Mistakes -yhtyeellä, jonka ensimmäisessä kokoonpanossa vaikuttivat monesta yhteydestä tutut kitaristi Jyrki Manninen, rumpali Keimo Hirvonen ja basisti Risto Hankala. Bändin debyytti on tyylikäs, englanninkielinen rocklevy, jonka vaikutteet tulivat varsin laajalta alueelta, mutta suomalaisuutta se suorastaan kartteli. Mistakes tavoitteli kansainvälistä soundia samaan tapaan kuin Maijasen 1970-luvun nimibändit Royals ja Rock’n’Roll Band.

Toisaalta tuo seniilien kolmekymppisten bändi kuulosti kaikessa juurevuudessaan aivan liian vanhanaikaiselta menestymään popmaailmassa, jonka punk oli myllännyt ylösalaisin – Maijanen koki kai itsekin siirtyneensä veteraanisarjaan, koskapa äityi ’10 Years Boogiessa’ kertaamaan jo toistakymmentä vuotta kestänyttä uraansa. Ehkäpä ajatuksia herätti sekin, että englanninkielistä rockia soittaessa suosion kasvun rajat tulivat nopeasti vastaan. Kotimaisen popmusiikin ihan oikea kansainvälistyminen oli vielä lähinnä hullua unelmaa.

Mistakesin toinen levy Pidä huolta oli käänteentekevä julkaisu Maijasen uralla, eräänlainen kaksikielinen suuntaviitta. Jonkinlaisesta etsimisen meiningistä kertoi, että albumin kuusi ensimmäistä kappaletta olivat suomenkielisiä ja kuusi viimeistä englanninkielisiä. Enää hän ei suunnannut julkaisujaan pelkästään englanninkielistä rockia harrastavalle diggariporukalle vaan laajemmin suomalaisille. Kenties Maijanen oli löytänyt itsestään biisinkirjoittajana aivan uusia puolia kesken levynteon, ja halusi antaa albumin vastaanoton määrittää, mihin suuntaan jatkossa etenisi.

Mistakes, jossa rumpuja soitti nyt Jan Noponen, oli pätevä, siististi soittava ja dynaaminen ryhmä laulukielestä riippumatta. Pidä huolta -levyn englanninkielisissä biiseissä (esim. ’Roll It Up’, ’We’re Going Away’ ja ’Can’t See Nobody’) se oli rouheampi ja perinteikkäämpi, mutta myös persoonattomampi ja yhdentekevämpi bluesrockbändi. Maijasen tyylitaju ja vahvuus säveltäjänä kuuluvat parhaiten hyvin kauniissa ’Tell Me It’s Alrightissa’.

Suomenkielisissä biiseissä Mistakes kuulosti seikkailevammalta ja kunnianhimoisemmalta yhtyeeltä. Sellaisissa biiseissä kuin ’Ei mitään’ ja ’Mä haluun olla mä’ se jatkoi Dave Lindholmin ja Hectorin suomenkielisen rockin perinnettä, mutta soinnista hehkui läpi myös uuden aallon voimaannuttava vaikutus. Painostava ’Tv-mies’ ja yltiöoptimistinen ’Ihminen hallitsee ok’ olivat ajankohtaisiin aiheisiin ja tulevaisuuteen pureutuvaa idealistista rockia.

Niin oli myös punkin energiasta ja kantaaottavuudesta vaikuttunut nimikappale, ensimmäinen Maijasen kirjoittama suomenkielinen biisi. Siitä tuli iso hitti, joka antoi Pavelle aivan uusia mahdollisuuksia ja ideoita suomenkielisen musiikin tekemisestä ja sooloartistina toimimisesta. Lopullisen läpimurtonsa hän teki levyillä Maijanen (1984) ja Palava sydän (1985), joista kumpikin on myynyt yli 50 000 kappaletta.

Lisää Pave Maijasen elämästä ja urasta kerrotaan Tommi Saarelan kirjoittamassa Elämän nälkä -kirjassa, joka ilmestyy huhtikuussa 2021.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Pave Maijanen fanisivut | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Pave Maijanen

1980-luku

Pave’s Mistakes | Hi-Hat 1980
Pidä huolta Mistakes | Sonet/Scandia 1981
Tanssivat kengät | Parlophone/EMI 1983
Maijanen | Parlophone/EMI 1984
Palava sydän | Parlophone/EMI 1985
Maailman tuulet | Parlophone/EMI 1987
Would You Maya | Parlophone/EMI 1987

1990-luku

Kuutamokeikka | Parlophone/EMI 1990
No Joking | Parlophone/EMI 1991
Sirkus saapuu tivoliin | Parlophone/EMI 1994
Kohti uutta maailmaa | Parlophone/EMI 1998

2000–

Mustaa valkoisella | AllStar Music 2000
Kaikessa rauhassa | AllStar Music 2010

Levyhyllyt | Finna.fi
Mestarit Areenalla [=Kirka Hector Pave Maijanen Pepe Willberg]

Mestarit Areenalla | EMI/BMG Finland 1999
Mestarit Stadionilla • VHS • DVD | Finnkino/EMI/BMG Finland 2001

Levyhyllyt | Finna.fi
Pepe & Paradise

Niin vähän on aikaa | Love Records 1972
Pepe & Paradise | CBS 1973

Levyhyllyt | Finna.fi
Rock’N’Roll Band [=Alf Forsman • Pave Maijanen • Dave Lindholm]

Everybody Needs Dance Music Sometimes | Love Records 1975
New Memories • CD • DVD | AllStars Music 2005

Levyhyllyt | Finna.fi
Royals [=Albert Järvinen • Pave Maijanen • Ippe Kätkä • Mikko Rintanen]

Spring 76 | Love Records 1976
Out | Love Records 1977
Live | Love Records 1978

Kokoelmat | Finna.fi
Pave Maijanen

Kaikki nämä vuodet • 2LP • CD | Parlophone 1992
Lähtisitkö – 28 suosituinta • 2CD | Parlophone/EMI 1999
Kokoelma 2003 Hector & Pave Maijanen | AllStar Music 2003
Kaikki nämä vuodet 1969–2010 • 4CD+DVD | Parlophone 2010
Kaikki nämä vuodet 1981–2010 • 2CD | Parlophone 2010
Vain elämää – kausi 4 • päivä | Warner Music Finland 2015
Vain elämää – kausi 4 • ilta | Warner Music Finland 2015

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi – muun ohessa syntyi mestariteos
Eppu Normaali: Tie vie – koskettimien syventämiä sanoja ja säveliä
Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle

Lue lisää

Elämän nälkä Tommi Saarela | Tammi 2021

Mistakes: Pidä huolta (1981).
Mistakes: Pidä huolta (1981).


Classix Nouveaux: Night People – futuristisen uusi aalto

Night People | Liberty 1981

Popmusiikin ja rockmaailman viehätys ja ärsytystaso vaihtelevat ajassa ikuisesti, mutta eivät häviä. Elvis Presleyn lanneliike oli liikaa monelle 1950-luvun aikuiselle, ja The Beatlesin herättämä hysteria jätti monet varttuneemmat kylmäksi. Progen kaupallinen läpimurto 70-luvun alussa herätti niin voimakasta vastustusta nuorissa muusikoissa, että punk rockin ja uuden aallon oli ”pakko puhdistaa ilmaa”. Ajat olivat jälleen uudet kun 80-luku koitti. New Wave Of British Heavy Metalin rinnalla kummastusta herätti häpeilemätön syntetisaattoripop ja koneiden sävyttämä rock. Uudenlainen musiikillinen uskaliaisuus oli usein verhottu itseriittoisen pöyhkeään pukeutumiseen.

Uusromanttiselle musiikille ja muodille oli esikuvansa. Roxy Music ja David Bowie tuntuivat antavan kiinnekohdan meikatun ulkonäön sävyttämälle klangille. Heitä fanittivat esimerkiksi The Blitz Kids -klubin ultramuodikkaat visionäärit. Miten näkemyksellistä olikaan Visagen johtohahmo Steve Strangen ja ystävien vilahtaminen ’Ashes To Ashesin’ videolla.

Classix Nouveaux’n tyypit kävivät hyvin futupoppareista, mutta bändin alkukohta löytyy punkbändistä X-Ray Spex. Se teki klassikkolevyn Germfree Adolescents, vokalistina riemastuttava Poly Styrene, mutta hajosi jo vuonna 1979. Tuhkasta noustiin kun mukaan tuli biisintekijä/laulaja Sal Solo. Classix Nouveaux muovautui nopeasti: Wikipedian mukaan tuore kokoonpano oli lavalla jo elokuussa -80. Singlet ’The Robots Dance’ ja ’Nasty Little Green Men’ herättivät jo jonkin verran huomiota.

Sal Solo (s. 1961) oli tähtiainesta. Pitkä ja hoikka olemus, tiukat asut ja viitat, totinen katse ja kalju… Hän ei ehkä ollut samalla tavalla mieleen jäävä kuin Duran Duranin laulaja Simon Le Bon,  mutta Solon ulkonäkö sopi täydellisesti yhteen viileitä ideoita pursuvaan musiikkiin. Solo johti hienoa settiä luovaa bändiä, joka tarttui kiinni ajan hengestä. Classixille oli itsestään selvää, että popsensibiliteetin lisäksi apokalyptisen yöllisen soundimaailman esille tuomiseen vaadittiin mustaa muotia ja paljon meikkiä.

Ja keväällä ’81 futufaneja hemmoteltiin. Muutaman viikon sisään julkaistiin ensimmäinen Duran-albumi, Kraftwerkin Computer World ja Classixin debyytti. Night Peoplen singlekärki ’Guilty’ ilmestyi jo aiemmin.

Night People istui teatraaliseen musiikkimaisemaan, missä esimerkiksi The Associates, The Human League, Yazoo, Talk Talk ja Ultravox hallitsivat karismaattisine laulajineen. Sal Solon ääniala vakuutti goottimurinasta lasia rikkovaan falsettiin. Mustiin pukeutuva pitkänhuiskea keulakuva otti tilan haltuun kuin Klaus Nomi tai Herra Ylppö.  

Klassikkoalbumien määrä kasvoi nopeasti. Uusimman aallon ’79–’82 luottotuottaja Colin Thurston muokkasi Magazinen, Duran Duranin ja Talk Talkin varhaisista levyistä komeita kokonaisuuksia, mutta Mik Sweeney ja Solo tekivät saman omin päin. Hyvä esimerkki tiukasta tuotantotyöstä on albumiraita ’No Sympathy, No Violins’.

Classix Nouveaux’n harkitun oloinen kansitaide, tekstuurit, valokuvat ja kirjailut antoivat kokonaisuuteen outoa tatsia – taiteen kosketuksen. Brittiläisestä pidättyväisyydestä kertoi perienglantilaisen aksentin lisäksi näyttävän bändivalokuvan piilottaminen sisäkanteen. Rohkea veto, joka ei mennyt läpi amerikanmarkkinoilla. 

’Tokyo’ julkaistiin Night Peoplen toisena singlenä, hengästyttävä ’Inside Outside’ kolmantena. Dramaattinen sovitus nojaa Sweeneyn nauhattoman bassokitaran ja kolkkojen perkussioiden varaan.

Magnum opus kuullaan viimeisenä. ’The Protector Of Night’ liikkuu gootahtavan hitaasti kohti majesteetillista loppua.

Classix Nouveaux teki nipun hyviä seiskoja ja kolme albumia. Kohtaloksi näytti lopulta koituvan se, että brittiyleisö ei ottanut bändiä täysin omakseen. Keikkasuosio Suomessa, Ruotsissa ja Keski-Euroopassa ei sittenkään riittänyt. Bändin toinen albumi La Verité oli esikoisen veroinen, hiotumpi kokonaisuus – omalla tavallaan jopa debyyttiä parempi levy. Tukholmassa tehty taltiointi sijoittuu loppuvuoteen 1981. Sal Solo kertoo bändin vierailleen Suomessa ja Jugoslaviassa.

Kitaristi Gary Steadman erosi bändistä, mutta suomalaisten kiinnostusta Classixiin lisäsi Jimi Sumén. Hän osallistui singlelle ’The End… Or The Beginning’ ja kolmosalbumille Secret, mutta se vilpittömin viehätys oli jo mennyttä. Tuo viehkous löytyy debyytiltä Night People.

Night People
Sal Solo [=Christopher Scott Stevens] – laulu, syntetisaattorit, kitara
Mik Sweeney – bassokitara, syntetisaattorit, taustalaulu
Gary Steadman – kitara, kitarasyntetisaattori
B.P. Hurding – rummut, saksofoni, taustalaulu
Tuottajat: Sal Solo & Mik Sweeney

Tuomas Pelttari

Classix Nouveaux | Facebook

Levyhyllyt 

Alkuperäisten vinyylien rinnalle toimitus suosittelee uusintajulkaisuja. Cherry Red Records julkaisi 2002–2006 Classix Nouveaux’n kolme studioalbumia CD-formaatissa, mukana tärkeitä lisäraitoja. Night People ei ole Spotifyssa (tilanne 2/2020).

Classix Nouveaux | Finna.fi

Night People | Liberty 1981
La Verité | Liberty 1982
Secret | Liberty 1983

David Sylvian: Brilliant Trees – sielukas vokalisti soolouran alussa
Duran Duran: Big Thing – iso juttu, unohdettu klassikko
Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine
Jean-Michel Jarre: Electronica 2 – The Heart Of Noise
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
Nine Inch Nails: Pretty Hate Machine – loikka lähitulevaisuuteen
Ruusut: Kevätuhri – inhimillisyyttä ajankuvan alla

Classix Nouveaux: Night People (1981).

Pete Malmi: Malmi – antisankarin tähtihetki

Malmi | Johanna 1981

”Mä Räkä-Malmin tänään näin / Sen smaili oli väärin päin / Se joi mun kaljaa salaa / kun mä käänsin pääni seinää päin”, kirjoitti Jaana Rinne Cliftersin ’Hyvä bore’ -hittiin vuonna 1987. Oli kulunut vuosikymmen siitä, kun Pete ”Räkä” Malmi oli jättänyt suurimman jälkensä suomalaisen rockin aikakirjoihin. Ne vuodet olivat epäilemättä olleet pitkiä.

Mika-Petteri Malmi teki historiaa heti ensimmäisellä levytyksellään: hänen Briard-yhtyeensä debyyttisingleä pidetään Suomen ensimmäisenä punklevynä.

Järvenpäässä vuonna 1960 syntynyt ja lapsena Englannissa asunut Malmi oli Suomeen palattuaan perustanut bändin Hulkon veljesten kanssa. (Heistä nuorempi ja tunnetumpi on toiminut pitkään taiteilijanimellä Andy McCoy). Tehtyään neljä singleä parissa vuodessa Briard hajosi. McCoy meni Pelle Miljoona Oy:n kautta Hanoi Rocksiin, ja Malmi jatkoi soolona. Hänen ensimmäinen oma singlensä ’Suicide Sue//Rock’n’Roll’ ilmestyi vuonna 1980. Se pohjusti sooloalbumia, joka oli jäävä hänen ainoakseen.

Ralf Örnin ja Pete Malmin tuottama Malmi äänitettiin kesäkuussa 1981 Helsingin Finnvoxilla todellisen all star -soittajajoukon voimin. Kitaraa soittavat Jukka Orma, Jimi Sumén, Andy McCoy ja Luumu Kaikkonen. Bassossa ovat Masa Maijanen, Mikko Saarela, Kim Wist ja Risto Hankala, rummuissa Keimo Hirvonen, Antti Snellman ja Kimmo Kosenius, koskettimissa Pekka Hedkrok ja Esko ”Ego” Toivonen. Albumin jälkeen julkaistulla singlellä ’Car//Can’t Say No’ kitaroivat Puka Oinonen ja Wigwam -legenda Rekku Rechardt.

Malmi on Pete Malmin suppean tuotannon helmi, jolla punkrääkyjä paljastui biisintekijäksi. Hän laulaa vähän keikkailleen 21-vuotiaan harjaantumattomalla äänellä, mutta potentiaalia ja kunnianhimoa ei voi olla huomaamatta. Vaikutteina kuuluvat sekä uusi aalto että rockin ikonit Bowie, Bolan ja Pop, ja onpa biiseissä myös jotakin springsteeniläistä ja reediläistä, vaikkei Malmi itse olisi sitä ehkä myöntänytkään.

Malmilla oli kyky tulkita suuria tunteita kohtalokkaiksi tuokiokuviksi. ’Flight #1’-kertosäefraasi ”I feel the wind blow through” sanoo paljon muutamalla sanalla, ja vielä enemmän kertoo Sundayn “We’re going to the movies, and I’ll be feeling really sorry for the Indians”. Briardinkin kanavoimat punkin kyynisen laidan vaikutteet ovat Malmilla hienostuneemmassa muodossa, mutta vahvasti läsnä.

Malmi keikkaili sooloalbuminsa julkaisun jälkeen bändin kanssa, mutta siitä ei seurannut mitään sen ihmeempää. Vuonna 1983 hänen Fast Beethovens -yhtyeensä julkaisi singlen (joka löytyy Malmin CD-painokselta), ja Briard teki vanhojen biisiensä uusista versioista Miss World -albumin. Seuraavan kerran Malmi levytti vasta vuonna 1990 yhden sinkun tehneessä High Societyssa, ja pari vuotta sen jälkeen hän julkaisi vähälle huomiolle jääneen soolosinglen. Eniten julkisuutta sai hänen ja Andy McCoyn hanke Briard Revisited, joka teki albumin ja kiertueen 1990-luvun käännyttyä loppupuolelleen.

Pete Malmin musiikkiura ei vienyt menestykseen, mutta vähäinen huomio yhdistettynä lahjakkuuteen synnytti pienimuotoisen kulttisuosion. Pete Malmi tiedettiin ja tietyissä piireissä häntä arvostettiinkin, mutta musiikillista syytä jättää päiväduunia ei ikinä ilmennyt. Malmi työskenteli pitkään lihanleikkaajana HK:n tehtailla.

Pete Malmi menehtyi aivoverenvuotoon marraskuussa 2007. Harvoin on nähnyt niin monenlaisia mielipiteitä edesmenneestä kuin silloin, kun uutinen hänen kuolemastaan levisi netin keskustelupalstoille. Malmi oli antisankari, joka ei jättänyt kylmäksi. 47-vuotiaana edesmenneen kulttihahmon hautajaisissa kuvattiin kohtaus dokumenttiin Punk – tauti joka ei tapa.

Se ja ’Hyvä bore’ eivät ole ainoita Pete Malmin kuvajaisia populaarikulttuurissa. Kirjailija Ari Wahlsten ikuisti tutun hahmon kahden ensimmäisen romaaninsa Pete Maunulaan, ja Kyky Ahosen ja Pete Malmin sarjakuva-albumi Stadipunkin kuulustelupöytäkirja kertoo Pete Malmin elämästä ja kuolemasta.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Levyhyllyt | Finna.fi
Pete Malmi
Malmi | Johanna 1981. Vuonna 2005 julkaistu CD-uusintapainos sisältää myös Malmin myöhempää tuotantoa.

Briard
Miss World | Johanna 1983. Vuonna 2005 julkaistu CD-uusintapainos- sisältää myös Briardin varhaistuotannon.

Andy McCoy & Pete Malmi
Briard Revisited | BMG Finland 1996

CMX: Veljeskunta – uuden ajan airut
Hassisen Kone: Täältä tullaan Venäjä – estottoman rockin riemuvoitto
Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar – ihmisyys yhdistää
Pää Kii: Pää Kii – suuri rock’n’roll -riemuvoitto
Pää Kii: Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan – punkbändi pelasti rockin
Ratsia: Ratsia – pirun harvinaista rock’n’rollia

Lue lisää | Finna.fi
Ahonen, Kyky & Malmi, Pete: Stadipunkin kuulustelupöytäkirja, 56 sivua. Books on Demand 2011
Bruun, Seppo & Lindfors, Jukka & Luoto, Santtu & Salo, Markku: Jee jee jee – suomalaisen rockin historia, 543 sivua | WSOY 1998
Kuivanen, Jarkko: Suomipunk 1977–1998, 339 sivua | J. Kuivanen 1999
Saastamoinen, Mika: Parasta lapsille – suomipunk 1977–1984, 429 sivua | Johnny Kniga 2007
Wahlsten, Ari: Kosteiden mestojen balladi, 300 sivua | Gummerus 2012 & 2013
Wahlsten, Ari: Jobikirja, 315 sivua | Gummerus 2014

Levyt, jotka Alice unohti

Alice Cooper • Special Forces | Zipper Catches Skin | DaDa

Alice Cooper on muuttuja. Hänen tuotannossaan on monta parin albumin pituista vaihetta, jotka ovat syntyneet siitä, mitä kitararockin maailmassa milloinkin on tapahtunut. On kuitenkin myös aikakausi, jota määrittää jokin aivan muu: unohdus.

Cooperin 1980-luvun alun albumit Special Forces, Zipper Catches Skin ja DaDa muodostavat trilogian, joka tunnetaan nimellä ”Alice Cooper’s blackout albums” eli ”Alice Cooperin pimennyslevyt” tai ”muistikatkolevyt”. Nimi juontuu siitä, että artisti sanoo unohtaneensa lähes kaiken tuohon aikakauteen liittyvän. ”Tein biisit, levyt ja kiertueet, mutta en muista niistä juuri mitään”, Cooper tunnusti Quietus-lehden haastattelussa vuonna 2009.

Voiko se pitää paikkansa? Voiko ihminen kadottaa vuosien mitalta muistoja? Ehkäpä.

Varmaa on se, että blackout-levyjen tekemistä edelsi tiukka käännös. Cooperin vuoden 1978 albumi From The Inside oli eltonjohnmainen poplevy, mutta sen seuraaja Flush The Fashion (1980) lähti ajanmukaisuutta tavoitellen new waveen päin.

Special Forces (1981) jatkoi samaan suuntaan. Se on pulpahtelevia syntetisoijasoundejaan lukuun ottamatta rapisevan kuiva kitararocklevy, jonka pelkistetty tuotanto mallintaa punkin mahtailunvastaista eetosta. Mutta vaikka Cooper hokee levyllä opportunistisesti sellaisia kliseisiä punkmantroja kuin ”we don’t care” ja ”no fun” kuin uskoisi niiden avaavan oven ajankohtaisten artistien kerhoon, ei hän lopulta osaa olla muuta kuin oma teatraalinen, epätodellinen ja sarjakuvamainen itsensä. Special Forcesilla on ohikiitävät hetkensä, eikä piruileva riemu ole kadonnut Alicen äänestä kokonaan, mutta musiikkia leimaa heikolla jäällä tanssimisen tunnelma.

Special Forces on blackout-kauden albumeista ainoa, jonka tueksi tehtiin kiertue. Etenkin Euroopan-osuudella konserttiliput tekivät hyvin kauppansa, koska Cooper ei ollut esiintynyt suuren meren tällä puolella aikoihin. Se, että keikoilla kuultiin uusimman levyn materiaalista vain ’Who Do You Think We Are’ ja Love-laina ’Seven and Seven Is’ kertoo jotakin artistin ja levyn suhteesta. Cooper ei uskonut Special Forcesiin itsekään, ja tuskin hän pystyi uskomaan itseensäkään. Luurankomainen, päihdeongelmista kärsinyt rocktähti vaikutti sairaalta.

Huonot ajat jatkuivat Zipper Catches Skinillä (1982). Se oli pitkään aikaan ensimmäinen Alice Cooper -levy, joka ei noussut Billboardin listalla edes kahdensadan myydyimmän joukkoon. Cooper kertoi levyn ilmestymisen aikaan halunneensa käydä kovin ottein rockin kliseiden kimppuun. Sitä ideologiaa edustanee se, että hän esiintyy takakannen hölmössä kuvassa siistinä kauluspaitamiehenä, jonka penis on jäänyt vetoketjun väliin. Edeltäjäänsä siistimpi ja hiotumpi Zipper Catches Skin on lähempänä perinteistä Cooper-albumia kuin Special Forces. Se ei ole hänen ikimuistoisimpia teoksiaan, mutta hän ei myöskään kuulosta tekevän kuolemaa studiossa.

On erikoista, että Alice on Zipperillä virkeämpi, satiirisempi ja terävämpi kuin edellisellä levyllään, sillä hän mitä ilmeisimmin kärsi vielä tuolloin crackriippuvuudesta. Pitkästä aikaan Cooperin sessioihin saapunut kitaristi Dick Wagner luonnehti Zipper Catches Skiniä ”vauhdilla tehdyksi levyksi” ja ”huumepainajaiseksi”. Maineikas soittaja katsoi parhaaksi poistua studiosta jo ennen kuin levy saatiin valmiiksi. Olosuhteisiin ja laulajan mielentilaan nähden levyn henki on yllättävän eläväinen. Siltikin Zipper Catches Skin kärsii kantavan idean puutteesta.

Unohdetuista albumeista viimeiseksi jäi DaDa, jolla Cooper kävi pitkästä aikaa yhteistyöhön tuottajanero Bob Ezrinin kanssa. Lahjakkaan säveltäjä-sovittaja-tuottajan läsnäolo on useimmiten ollut laadun takuu, ja Ezrinin äärimusikaalinen ote kuuluukin melodioissa ja sovituksissa selvästi. DaDa on teemalevy, jonka punainen lanka punoutuu raaoista murhista, sivupersoonista, perhehelvetistä ja mielisairauksista. Vaikka DaDa edustaa Alicen uralla yhden aikakauden loppua, se on hänen unohtamistaan levyistä vahvin ja mielenkiintoisin.

Levyn päättävän ’Pass The Gun Around’ -kappaleen rivit “I’ve had so many blackout nights before / I don’t think I can take this anymore” ovat hätähuuto. DaDan julkaisun jälkeen Cooper vetäytyi musiikkialalta pariksi vuodeksi selvittämään päätään ja sotkuiseksi käynyttä elämäänsä.

Jos Alice ei muista Special Forcesin, Zipper Catches Skinin ja DaDan tekemistä, se johtuu hänen silloisesta elämäntyylistään. Päihteet ajoivat hänet tilaan, jossa muistin pätkiminen on arkipäivää. Toisaalta voi olla, että hän ei vain halua muistaa noita kurjia aikoja. Tai kenties tuo uran vaihe, jossa Cooper oli hukassa, huutaa määrittelyä. Kolmen albumin luokitteleminen unohdetuiksi tekee niistä jotakin harhailun etappeja kiehtovampaa – toisella tajunnan tasolla syntynyttä musiikkia. Sellainen dramatisointi olisi tyypillistä Alice Cooperia.

DaDan jälkeen muuttuja muuttui jälleen, ja se pelasti hänet. Raitistunut Alice Cooper [=Vincent Furnier, s. 1948] palasi alalle vuonna 1986 julkaistulla Constrictorilla, joka tempaisi hänet 1980-luvun heavy rockin pauloihin. Menestyksekäs paluu huipentui pophevilevyyn Trash ja sen valtavaan hittiin Poison vuonna 1989. Itse hän teatraaliseen tapaansa pitää toipumistaan prosessina, jossa persoonan paha puoli otettiin hallintaan.

”Kun olin alkoholisti, minusta oli hauskempaa olla Alice Cooper kuin oma itseni”, hän muisteli syksyllä 2002 Sueen tekemässäni haastattelussa. ”Lopulta tajusin, että olin ajautunut Jim Morrison -tyyppiselle kuolemantripille, josta oli pakko päästä pois. Kun pääsin pakoon sieltä, päätin, että Alice ei enää saa päästä esiintymislavan ulkopuolelle.”

Cooperiin perehtymistä ei kannata aloittaa ”blackout albums” -kolmikosta, mutta syventäviin Alice-opintoihin trilogia kuuluu aivan ehdottomasti.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Alice Cooper | kotisivu
Alice Cooper | Facebook
Alice Cooper | Instagram

Varaa Alice Cooperia kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi

1960-luku

Pretties For You (1969)

1970-luku

Easy Action (1970)
Love It To Death (1971)
Killer (1971)
School’s Out (1972)  Levyhyllyt • School’s Out
Billion Dollar Babies (1973)
Muscle Of Love (1973)
Welcome To My Nightmare (1975)
Alice Cooper Goes To Hell (1976)
Lace And Whiskey (1977)
From The Inside (1978)

1980-luku

Flush The Fashion (1980)
Special Forces (1981)
Zipper Catches Skin (1982)
DaDa (1983)
Constrictor (1986)
Raise Your Fist And Yell (1987)
Trash (1989)

1990-luku

Hey Stoopid! (1991)
The Last Temptation (1994)

2000–

Brutal Planet (2000)
Dragontown (2001)
The Eyes Of Alice Cooper (2003)
Dirty Diamonds (2005)
Along Came A Spider (2009)
Welcome 2 My Nightmare (2011)
Paranormal (2017)

Alice Cooper: School’s Out – rajaton, ajaton seikkailu
Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods – vapauden ja vastuun kiirastulessa
Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla
Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat
King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Kiss: Music from ”The Elder” – maskimiehet eksyksissä
Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu
Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti
The Black Crowes: Warpaint – sukellus syvään päähän
Thin Lizzy: Thunder And Lightning – joutsenlaulu vailla vertaa
Zodiac Mindwarp and The Love Reactionrockia ja rockparodiaa

Lue lisää | Finna.fi

Cooper, Alice & Zimmerman, Keith & Zimmerman, Kent & Männistö, K. (kääntäjä): Alice Cooper, golfhirviö – Rokkarin 12 askelta golfaddiktiksi, 315 sivua | Like 2008

Bruce, Michael: No More Mr Nice Guy – The Inside Story Of The Alice Cooper Group, 160 sivua | SAF Publishing 1996
Gaiman, Neil & Zulli, Michael & Cooper, Alice: The Last Temptation, 102 sivua | Dark Horse Comics 2000
Thompson, Dave: Alice Cooper – Welcome To My Nightmare, 306 sivua | Omnibus Press cop. 2012

Alice Cooper kuvattuna albumille Zipper Catches Skin (1982).

Kiss: Music from ”The Elder” – maskimiehet eksyksissä

Music from ”The Elder” | Casablanca/Polygram/Mercury 1981

Kiss: Music From "The Elder" (1981).Eksyminen on harvoin hauskaa, mutta siitä syntyy kiinnostavia tarinoita. Jos bändi kiertää omaa napaansa tarpeeksi kauan, se saattaa kadottaa suunnan ja alkaa tehdä musiikkia, joka on kontekstissaan vähän koomista ja epäonnistunutta mutta samalla ihailtavaa ja mielenkiintoista.

Supersankarirockyhtye Kissin uralla sellainen virstanpylväs on vuonna 1981 julkaistu Music from ”The Elder”. Se on Gene Simmonsin tarinaan perustuva teemalevy, joka kertoo ikiaikaisesta Vanhinten neuvostosta ja pojasta, joka koulutetaan taistelemaan universumia uhkaavaa pahuutta vastaan. Kissin progressiivisimman albumin tuotti klassikkorocklevytysten legenda Bob Ezrin.

Heti alussa oli selvää, ettei Kiss tiennyt, mitä sen pitäisi tehdä. “Se tulee olemaan alusta loppuun kova, raskas ja suoraviivainen rock and roll -levy, joka saa sukat pyörimään jaloissa”, bändi hehkutteli tulevaa albumiaan Kiss Army -fanikerhon uutiskirjeessä vielä syksyllä 1980. Mutta kun Kiss sitten esitteli Ezrinille uusien rajujen biisiensä demoja, tuottaja sysäsi ne syrjään ja ehdotti, että kokeiltaisiin jotakin radikaalia: vakavia, eeppisiä sävellyksiä ja suurellista konseptia.

Laulaja-kitaristi Paul Stanley ja laulaja-basisti Gene Simmons suhtautuivat ideaan myönteisesti. Kissin suosio oli kääntynyt laskuun Yhdysvalloissa, ja tilanne edellytti korjausliikettä. Kiivaimmin ajatusta vastusti kitaristi Ace Frehley, joka tahtoi Kissin pysyvän simppelinä rockbändinä. Yhtyeen voimakaksikko äänesti toisinajattelijan nurin (juuri bändiin liittyneellä rumpali Eric Carrilla ei ollut äänivaltaa), ja niin Kiss alkoi taiteen tekoon.

Music from ”The Elderistä” tuli hämmentävä Kiss-levy. Pompöösin alkufanfaarin perässä kuultu ’Just A Boy’ on tavallaan varsin onnistunut sävellys The Whon teosmaisimpien sävellysten ja Broadway-näytelmien hengessä, mutta ajatuskin Demoni-Simmonsista irvistelemässä ja Starchild-Stanleysta muikistelelemassa sellaisen kurttuotsaprogen tahtiin naurattaa. Uudenlaista, totista Kissiä edustavat myös muusikko-näyttelijä Tony Powersin kirjoittama tyynen juhlava ’Odyssey’ sekä Eric Carrin ideasta kehitelty mahtaillen laahustava ’Under The Rose’. Luontevammin Kiss uudistui tunnelmallisella ’Only Youlla’ ja uhkaavasti nykivällä raidalla ’Mr. Blackwell’, jotka olivat Simmonsin käsialaa.

Bändin uuteen suuntaan suivaantunut Frehley suostui soittamaan osuutensa vain kotistudiossaan Connecticutissa. Hulttiokitaristi kattoi yhteiseen pöytään kaksi kappaletta, charmikkaasti lauletun ’Dark Lightin’ ja instrumentaalin ’Escape From The Island’. Frehleyn mukaan albumista olisi tullut parempi, jos Ezrin ei ollut karsinut siltä pois hänen kitarasoolojaan. ’Dark Lightin’ väliosan säveltapailuja kuunnellessaan kuitenkin tuntuu, ettei muitakaan vaihtoehtoja ollut.

Just A Boy:

Music from ”The Elder” ei ollut kaksinen Kiss-levy mutta ei myöskään kummoinen teema-albumi. Ezrin pyysi sanoitusavuksi Lou Reedin ja pestasi ammattinäyttelijöitä replikoimaan albumin tarinallisen osuuden, mutta kun lyriikat jättävät paljon tulkinnanvaraa ja lähes kaikki puhutut osuudet poistettiin lopullisesta versiosta, ei hyvän ja pahan kamppailun seuraamisesta tule kotikuuntelussa mitään.

Albumin valmistuttua fanit eivät uskoneet korviaan, levy-yhtiö inhosi kuulemaansa, ja Kiss käsitti astuneensa harhaan. Tilannetta yritettiin vielä pelastaa muuttamalla albumin biisijärjestystä niin, että albumin iskevimmät kappaleet ’The Oath’ ja ’A World Without Heroes’ sijoittuivat vinyylilevyllä A- ja B-puolen alkuun. Se ei auttanut lainkaan mutta tuhosi loputkin tarinallisuudesta. Kiss ei järjestänyt teema-albuminsa tueksi edes kiertuetta, ja niin Music from ”The Elderistä” tuli sen ensimmäinen levy, joka ei myynyt kultaa.

Mikä sitten sai Kissin tekemään Music from ”The Elderin” kaltaisen albumin, jolla se kieltäytyi olemaan oma itsensä? Halu uusiutua, kääntää menestyksen suunta yllättävään nousuun ja näyttää, miten monipuolisen yhtyeen kriitikoiden maskipelleinä pitämä joukkio lopulta muodostikaan.

’A World Without Heroes’ livenä vuonna 1996:

Simmonsin kirjoittamaa tarinaa ei sovitettu näyttämölle tai valkokankaalle, mutta Music from ”The Elder” ei kadonnut jälkiä jättämättä. Kiss on joskus soittanut akustista versiota ’A World Without Heroesista’, ja aggressiivisen ’The Oathin’ henki väreilee Creatures Of The Nightin (1982) ’Keep Me Comingilla’ sekä Animalize-albumin (1984) avausraidalla ’I’ve Had Enough’. Saksalainen hevilaulajatar Doro Pesch levytti vuonna 1990 version ’Only Yousta’, ja eipä unohdeta sitäkään, että HIM-yhtye sai Yhdysvalloissa kultalevyn albumilla nimeltä Dark Light, jolla on biisi nimeltä ’Under The Rose’.

Music from ”The Elder” iski kiilan syvemmälle Kissin jo halkeilleeseen kokoonpanoon. Se on viimeinen levy, jolla Ace Frehley soitti ennen bändistä eroamistaan – seuraavalla studioalbumilla Creatures Of The Nightilla hän esiintyi enää kansipiirroksessa. Ironista kyllä, Creatures oli juuri sellainen “alusta loppuun kova, raskas ja suoraviivainen rock and roll -levy, joka saa sukat pyörimään jaloissa”, jollaisen tekemisen puolesta kitaristi oli liputtanut.

Music from ”The Elder” ei onnistunut, mutta ainakin bändi uskaltautui rikkomaan omia kaavojaan. Sellaista täytyy arvostaa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Kiss | kotisivu
Kiss | Facebook
Kiss | Instagram
Kiss | Twitter

Music from ”The Elder”
Eric Carr – rummut
Gene Simmons – laulu, bassokitara
Paul Stanley – laulu, kitara
Ace Frehley – kitara
Tuottaja: Bob Ezrin

Allan Schwartzberg – rummut
Bob Ezrin – bassokitara
St. Robert’s Choir
The American Symphony Orchestra

Varaa Music From the Elder kirjastosta.

Varaa Music From the Elder kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi

1970-luku

Kiss | Casablanca 1974
Hotter Than Hell | Casablanca 1974
Dressed To Kill | Casablanca 1975
Destroyer | Casablanca 1976
Rock And Roll Over | Casablanca 1976
Love Gun | Casablanca 1977
Dynasty | Casablanca 1979

1980-luku

Unmasked | Casablanca 1980
Music from ”The Elder” | Casablanca 1981
Creatures Of The Night | Casablanca 1982
Lick It Up | Mercury 1983  Levyhyllyt • Lick It Up
Animalize | Mercury 1984
Asylum | Mercury 1985
Crazy Nights | Mercury 1987
Hot In The Shade | Mercury 1989

1990-luku ja 2000–

Revenge | Mercury 1992
Carnival Of Souls – The Final Sessions | 1997
Psycho Circus | 1998
Sonic Boom | 2009
Monster | 2012

Belzebubs: Pantheon Of The Nightside Gods – vapauden ja vastuun kiirastulessa
Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat
King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu
The Black Crowes: Warpaint – sukellus syvään päähän
Thin Lizzy: Thunder And Lightning – joutsenlaulu vailla vertaa

Lue lisää | Finna.fi

Kiss-tarinaa voi varata kirjastosta suomeksi, englanniksi, ruotsiksi ja venäjäksi. Suomeksi käännetyistä toimitus suosittelee Anna Korolaisen ja Ilkka Salmenpohjan kääntämiä historiikkejä sekä Juha Arolan ja Jere Saaraisen kääntämiä elämäkerrallisia. Kysy Kiss-kirjoja kotikirjastostasi.

Tim McPhaten ja Julian Gillin kirja Odyssey avaa laajasti Music From The Elderin vaiheita ja vaikutusta. Yli 500-sivuinen teos julkaistiin vuonna 2016.

Tim McPhaten ja Julian Gillin kirja Odyssey avaa laajasti Music From The Elderin vaiheita ja vaikutusta. Yli 500-sivuinen teos julkaistiin vuonna 2016.

Kiss – maskin takaa – virallinen historiikki  David Leaf & Ken Sharp & kääntäjä Ilkka Salmenpohja, 510 sivua | Like 2004 & 2007
Kiss – legendan synty 1972–1975  Ken Sharp & yhteistyössä Paul Stanley & Gene Simmons & kääntäjä Anna Korolainen, 514 sivua | Minerva 2014

Tehty mikä tehty – minun tarinani  Paul Stanley & kääntäjä Jere Saarainen, 483 sivua | Minerva 2015
Kissin kissamiehen elämä  Peter Criss & Larry Sloman & kääntäjä Juha Arola, 422 sivua | Like 2013
Bakom masken – mitt liv som Catman i Kiss  Peter Criss & Larry Sloman & översättare Manne Svensson, 403 sivua | Norstedt 2013
Ei kaduttavaa – Rock’n’roll-muistelmat  Ace Frehley & Joe Layden & John Ostrosky & kääntäjä Juha Arola, 327 sivua | Like 2012

Criss, Peter & Sloman, Larry & : Makeup To Breakup – My Life In And Out Of Kiss, 365 sivua | Scribner 2012
Frehley, Ace & Layden, Joe & Ostrosky, John: No Regrets – A Rock ’n’ Roll Memoir, 305 sivua | Simon & Shuster 2011
Leaf
, David & Sharp, Ken: Kiss – Behind The Mask – The Official Authorised Biography, 431 sivua | Warner Books 2003 • Aurum 2004
McPhate, Tm & Gill, Julian: Odyssey – The Definitive Examination Of Music From The Elder, Kiss’ Cult-Classic Concept Album, 536 sivua | KISSFAQ.COM Publishing 2016
Simmons, Gene: Kiss And Make-Up, 275 sivua | Crown cop 2001 • Century 2002
Simmons, Gene • Симмонс, Джин: Demon snimajet masku • Демон снимает маску, 285 sivua | Amfora 2016 Амфора
Stevens, Joe: Kiss – Revenge Is Sweet, 60 sivua | Omnibus Press 1996 & 1997

Kiss: Music From "The Elder" (1981).

Kiss: Music From ”The Elder” (1981).