Levyt, jotka Alice unohti

Alice Cooper: Special Forces | Zipper Catches Skin | DaDa

Alice Cooper on muuttuja. Hänen tuotannossaan on monta parin albumin pituista vaihetta, jotka ovat syntyneet siitä, mitä kitararockin maailmassa milloinkin on tapahtunut. On kuitenkin myös aikakausi, jota määrittää jokin aivan muu: unohdus.

Cooperin 1980-luvun alun albumit Special Forces, Zipper Catches Skin ja DaDa muodostavat trilogian, joka tunnetaan nimellä ”Alice Cooper’s blackout albums” eli ”Alice Cooperin pimennyslevyt” tai ”muistikatkolevyt”. Nimi juontuu siitä, että artisti sanoo unohtaneensa lähes kaiken tuohon aikakauteen liittyvän. ”Tein biisit, levyt ja kiertueet, mutta en muista niistä juuri mitään”, Cooper tunnusti Quietus-lehden haastattelussa vuonna 2009.

Voiko se pitää paikkansa? Voiko ihminen kadottaa vuosien mitalta muistoja? Ehkäpä.

Varmaa on se, että blackout-levyjen tekemistä edelsi tiukka käännös. Cooperin vuoden 1978 albumi From The Inside oli eltonjohnmainen poplevy, mutta sen seuraaja Flush The Fashion (1980) lähti ajanmukaisuutta tavoitellen new waveen päin.

Special Forces (1981) jatkoi samaan suuntaan. Se on pulpahtelevia syntetisoijasoundejaan lukuun ottamatta rapisevan kuiva kitararocklevy, jonka pelkistetty tuotanto mallintaa punkin mahtailunvastaista eetosta. Mutta vaikka Cooper hokee levyllä opportunistisesti sellaisia kliseisiä punkmantroja kuin ”we don’t care” ja ”no fun” kuin uskoisi niiden avaavan oven ajankohtaisten artistien kerhoon, ei hän lopulta osaa olla muuta kuin oma teatraalinen, epätodellinen ja sarjakuvamainen itsensä. Special Forcesilla on ohikiitävät hetkensä, eikä piruileva riemu ole kadonnut Alicen äänestä kokonaan, mutta musiikkia leimaa heikolla jäällä tanssimisen tunnelma.

Special Forces on blackout-kauden albumeista ainoa, jonka tueksi tehtiin kiertue. Etenkin Euroopan-osuudella konserttiliput tekivät hyvin kauppansa, koska Cooper ei ollut esiintynyt suuren meren tällä puolella aikoihin. Se, että keikoilla kuultiin uusimman levyn materiaalista vain ’Who Do You Think We Are’ ja Love-laina ’Seven and Seven Is’ kertoo jotakin artistin ja levyn suhteesta. Cooper ei uskonut Special Forcesiin itsekään, ja tuskin hän pystyi uskomaan itseensäkään. Luurankomainen, päihdeongelmista kärsinyt rocktähti vaikutti sairaalta.

Huonot ajat jatkuivat Zipper Catches Skinillä (1982). Se oli pitkään aikaan ensimmäinen Alice Cooper -levy, joka ei noussut Billboardin listalla edes kahdensadan myydyimmän joukkoon. Cooper kertoi levyn ilmestymisen aikaan halunneensa käydä kovin ottein rockin kliseiden kimppuun. Sitä ideologiaa edustanee se, että hän esiintyy takakannen hölmössä kuvassa siistinä kauluspaitamiehenä, jonka penis on jäänyt vetoketjun väliin. Edeltäjäänsä siistimpi ja hiotumpi Zipper Catches Skin on lähempänä perinteistä Cooper-albumia kuin Special Forces. Se ei ole hänen ikimuistoisimpia teoksiaan, mutta hän ei myöskään kuulosta tekevän kuolemaa studiossa.

On erikoista, että Alice on Zipperillä virkeämpi, satiirisempi ja terävämpi kuin edellisellä levyllään, sillä hän mitä ilmeisimmin kärsi vielä tuolloin crackriippuvuudesta. Pitkästä aikaan Cooperin sessioihin saapunut kitaristi Dick Wagner luonnehti Zipper Catches Skiniä ”vauhdilla tehdyksi levyksi” ja ”huumepainajaiseksi”. Maineikas soittaja katsoi parhaaksi poistua studiosta jo ennen kuin levy saatiin valmiiksi. Olosuhteisiin ja laulajan mielentilaan nähden levyn henki on yllättävän eläväinen. Siltikin Zipper Catches Skin kärsii kantavan idean puutteesta.

Unohdetuista albumeista viimeiseksi jäi DaDa, jolla Cooper kävi pitkästä aikaa yhteistyöhön tuottajanero Bob Ezrinin kanssa. Lahjakkaan säveltäjä-sovittaja-tuottajan läsnäolo on useimmiten ollut laadun takuu, ja Ezrinin äärimusikaalinen ote kuuluukin melodioissa ja sovituksissa selvästi. DaDa on teemalevy, jonka punainen lanka punoutuu raaoista murhista, sivupersoonista, perhehelvetistä ja mielisairauksista. Vaikka DaDa edustaa Alicen uralla yhden aikakauden loppua, se on hänen unohtamistaan levyistä vahvin ja mielenkiintoisin.

Levyn päättävän ’Pass The Gun Around’ -kappaleen rivit “I’ve had so many blackout nights before / I don’t think I can take this anymore” ovat hätähuuto. DaDan julkaisun jälkeen Cooper vetäytyi musiikkialalta pariksi vuodeksi selvittämään päätään ja sotkuiseksi käynyttä elämäänsä.

Jos Alice ei muista Special Forcesin, Zipper Catches Skinin ja DaDan tekemistä, se johtuu hänen silloisesta elämäntyylistään. Päihteet ajoivat hänet tilaan, jossa muistin pätkiminen on arkipäivää. Toisaalta voi olla, että hän ei vain halua muistaa noita kurjia aikoja. Tai kenties tuo uran vaihe, jossa Cooper oli hukassa, huutaa määrittelyä. Kolmen albumin luokitteleminen unohdetuiksi tekee niistä jotakin harhailun etappeja kiehtovampaa – toisella tajunnan tasolla syntynyttä musiikkia. Sellainen dramatisointi olisi tyypillistä Alice Cooperia.

DaDan jälkeen muuttuja muuttui jälleen, ja se pelasti hänet. Raitistunut Alice Cooper palasi alalle vuonna 1986 julkaistulla Constrictorilla, joka tempaisi hänet 1980-luvun heavy rockin pauloihin. Menestyksekäs paluu huipentui pophevilevyyn Trash ja sen valtavaan hittiin Poison vuonna 1989. Itse hän teatraaliseen tapaansa pitää toipumistaan prosessina, jossa persoonan paha puoli otettiin hallintaan.

”Kun olin alkoholisti, minusta oli hauskempaa olla Alice Cooper kuin oma itseni”, hän muisteli syksyllä 2002 Sueen tekemässäni haastattelussa. ”Lopulta tajusin, että olin ajautunut Jim Morrison -tyyppiselle kuolemantripille, josta oli pakko päästä pois. Kun pääsin pakoon sieltä, päätin, että Alice ei enää saa päästä esiintymislavan ulkopuolelle.”

Cooperiin perehtymistä ei kannata aloittaa ”blackout albums” -kolmikosta, mutta syventäviin Alice-opintoihin trilogia kuuluu aivan ehdottomasti.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Alice Cooper kotisivu

Hae Alice Cooperia kirjastosta.

Hae Alice Cooperia kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Pretties For You (1969)
Easy Action (1970)
Love It To Death (1971)
Killer (1971)
School’s Out (1972) Levyhyllyt
Billion Dollar Babies (1973)
Muscle Of Love (1973)
Welcome To My Nightmare (1975)
Alice Cooper Goes To Hell (1976)
Lace And Whiskey (1977)
From The Inside (1978)
Flush The Fashion (1980)
Special Forces (1981)
Zipper Catches Skin (1982)
DaDa (1983)
Constrictor (1986)
Raise Your Fist And Yell (1987)
Trash (1989)
Hey Stoopid! (1991)
The Last Temptation (1994)
Brutal Planet (2000)
Dragontown (2001)
The Eyes Of Alice Cooper (2003)
Dirty Diamonds (2005)
Along Came A Spider (2009)
Welcome 2 My Nightmare (2011)
Paranormal (2017)

Lue lisää | Finna.fi
Bruce, Michael: No More Mr Nice Guy – The Inside Story Of The Alice Cooper Group, 160 sivua. SAF Publishing 1996.
Cooper, Alice & Zimmerman, Keith & Zimmerman, Kent & Männistö, K. (kääntäjä): Alice Cooper, golfhirviö – Rokkarin 12 askelta golfaddiktiksi, 315 sivua. Like 2008.
Gaiman, Neil & Zulli, Michael & Cooper, Alice: The Last Temptation, 102 sivua. Dark Horse Comics 2000.
Thompson, Dave: Alice Cooper – Welcome To My Nightmare, 306 sivua. Omnibus Press cop. 2012.

Alice Cooper kuvattuna albumille Zipper Catches Skin (1982).

Kiss: Music from ”The Elder” – maskimiehet eksyksissä

Music from ”The Elder” (Casablanca, Polygram, Mercury, 1981)

Kiss: Music From "The Elder" (1981).Eksyminen on harvoin hauskaa, mutta siitä syntyy kiinnostavia tarinoita. Jos bändi kiertää omaa napaansa tarpeeksi kauan, se saattaa kadottaa suunnan ja alkaa tehdä musiikkia, joka on kontekstissaan vähän koomista ja epäonnistunutta mutta samalla ihailtavaa ja mielenkiintoista.

Supersankarirockyhtye Kissin uralla sellainen virstanpylväs on vuonna 1981 julkaistu Music from ”The Elder”. Se on Gene Simmonsin tarinaan perustuva teemalevy, joka kertoo ikiaikaisesta Vanhinten neuvostosta ja pojasta, joka koulutetaan taistelemaan universumia uhkaavaa pahuutta vastaan. Kissin progressiivisimman albumin tuotti klassikkorocklevytysten legenda Bob Ezrin.

Heti alussa oli selvää, ettei Kiss tiennyt, mitä sen pitäisi tehdä. “Se tulee olemaan alusta loppuun kova, raskas ja suoraviivainen rock and roll -levy, joka saa sukat pyörimään jaloissa”, bändi hehkutteli tulevaa albumiaan Kiss Army -fanikerhon uutiskirjeessä vielä syksyllä 1980. Mutta kun Kiss sitten esitteli Ezrinille uusien rajujen biisiensä demoja, tuottaja sysäsi ne syrjään ja ehdotti, että kokeiltaisiin jotakin radikaalia: vakavia, eeppisiä sävellyksiä ja suurellista konseptia.

Laulaja-kitaristi Paul Stanley ja laulaja-basisti Gene Simmons suhtautuivat ideaan myönteisesti. Kissin suosio oli kääntynyt laskuun Yhdysvalloissa, ja tilanne edellytti korjausliikettä. Kiivaimmin ajatusta vastusti kitaristi Ace Frehley, joka tahtoi Kissin pysyvän simppelinä rockbändinä. Yhtyeen voimakaksikko äänesti toisinajattelijan nurin (juuri bändiin liittyneellä rumpali Eric Carrilla ei ollut äänivaltaa), ja niin Kiss alkoi taiteen tekoon.

Music from ”The Elderistä” tuli hämmentävä Kiss-levy. Pompöösin alkufanfaarin perässä kuultu Just A Boy on tavallaan varsin onnistunut sävellys The Whon teosmaisimpien sävellysten ja Broadway-näytelmien hengessä, mutta ajatuskin Demoni-Simmonsista irvistelemässä ja Starchild-Stanleysta muikistelelemassa sellaisen kurttuotsaprogen tahtiin naurattaa. Uudenlaista, totista Kissiä edustavat myös muusikko-näyttelijä Tony Powersin kirjoittama tyynen juhlava Odyssey sekä Eric Carrin ideasta kehitelty mahtaillen laahustava Under The Rose. Luontevammin Kiss uudistui tunnelmallisella Only Youlla ja uhkaavasti nykivällä Mr. Blackwellillä, jotka olivat Simmonsin käsialaa.

Bändin uuteen suuntaan suivaantunut Frehley suostui soittamaan osuutensa vain kotistudiossaan Connecticutissa. Hulttiokitaristi kattoi yhteiseen pöytään kaksi kappaletta, charmikkaasti lauletun Dark Lightin ja Escape From The Island -nimisen instrumentaalin. Frehleyn mukaan albumista olisi tullut parempi, jos Ezrin ei ollut karsinut siltä pois hänen kitarasoolojaan. Dark Lightin väliosan säveltapailuja kuunnellessaan kuitenkin tuntuu, ettei muitakaan vaihtoehtoja ollut.

Just A Boy:

Music from ”The Elder” ei ollut kaksinen Kiss-levy mutta ei myöskään kummoinen teema-albumi. Ezrin pyysi sanoitusavuksi Lou Reedin ja pestasi ammattinäyttelijöitä replikoimaan albumin tarinallisen osuuden, mutta kun lyriikat jättävät paljon tulkinnanvaraa ja lähes kaikki puhutut osuudet poistettiin lopullisesta versiosta, ei hyvän ja pahan kamppailun seuraamisesta tule kotikuuntelussa mitään.

Albumin valmistuttua fanit eivät uskoneet korviaan, levy-yhtiö inhosi kuulemaansa, ja Kiss käsitti astuneensa harhaan. Tilannetta yritettiin vielä pelastaa muuttamalla albumin biisijärjestystä niin, että albumin iskevimmät kappaleet The Oath ja A World Without Heroes sijoittuivat vinyylilevyllä A- ja B-puolen alkuun. Se ei auttanut lainkaan mutta tuhosi loputkin tarinallisuudesta. Kiss ei järjestänyt teema-albuminsa tueksi edes kiertuetta, ja niin Music from ”The Elderistä” tuli sen ensimmäinen levy, joka ei myynyt kultaa.

Mikä sitten sai Kissin tekemään Music from ”The Elderin” kaltaisen albumin, jolla se kieltäytyi olemaan oma itsensä? Halu uusiutua, kääntää menestyksen suunta yllättävään nousuun ja näyttää, miten monipuolisen yhtyeen kriitikoiden maskipelleinä pitämä joukkio lopulta muodostikaan.

A World Without Heroes livenä vuonna 1996:

Simmonsin kirjoittamaa tarinaa ei sovitettu näyttämölle tai valkokankaalle, mutta Music from ”The Elder” ei kadonnut jälkiä jättämättä. Kiss on joskus soittanut akustista versiota A World Without Heroesista, ja aggressiivisen The Oathin henki väreilee Creatures Of The Nightin (1982) Keep Me Comingilla sekä Animalize-albumin (1984) avausraidalla I’ve Had Enoughilla. Saksalainen hevilaulajatar Doro Pesch levytti vuonna 1990 version Only Yousta, ja eipä unohdeta sitäkään, että HIM-yhtye sai Yhdysvalloissa kultalevyn albumilla nimeltä Dark Light, jolla on biisi nimeltä Under the Rose.

Music from ”The Elder” iski kiilan syvemmälle Kissin jo halkeilleeseen kokoonpanoon. Se on viimeinen levy, jolla Ace Frehley soitti ennen bändistä eroamistaan – seuraavalla studioalbumilla Creatures Of The Nightilla hän esiintyi enää kansipiirroksessa. Ironista kyllä, Creatures oli juuri sellainen “alusta loppuun kova, raskas ja suoraviivainen rock and roll -levy, joka saa sukat pyörimään jaloissa”, jollaisen tekemisen puolesta kitaristi oli liputtanut.

Music from ”The Elder” ei onnistunut, mutta ainakin bändi uskaltautui rikkomaan omia kaavojaan. Sellaista täytyy arvostaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Kiss (1974)
Hotter Than Hell (1974)
Dressed To Kill (1975)
Destroyer (1976)
Rock And Roll Over (1976)
Love Gun (1977)
Dynasty (1979)
Unmasked (1980)
Music from ”The Elder” (1981)
Creatures Of The Night (1982)
Lick It Up (1983)
Animalize (1984)
Asylum (1985)
Crazy Nights (1987)
Hot In The Shade (1989)
Revenge (1992)
Carnival Of Souls: The Final Sessions (1997)
Psycho Circus (1998)
Sonic Boom (2009)
Monster (2012)

Lue lisää:
Kissistä voi lukea englanninkielen lisäksi suomeksi. Toimitus suosittelee lämpimästi Juha Arolan ja Jere Saaraisen kääntämiä Kiss-aiheisia elämäkerrallisia. Kysy Kiss-kirjoja kotikirjastostasi.

Criss, Peter & Sloman, Larry (Juha Arola, kääntäjä): Kissin kissamiehen elämä, 422 sivua. (Like, 2013).
Frehley, Ace & Layden, Joe & Ostrosky, John (Juha Arola, kääntäjä): Ei kaduttavaa – Rock’n’roll-muistelmat, 327 sivua. (Like, 2012).
Leaf, David & Sharp, Ken: Kiss – Behind The Mask, The Official Authorised Biography, 431 sivua. (Aurum, 2004).
McPhate, Tm & Gill, Julian: Odyssey – The Definitive Examination Of Music From The Elder, Kiss’ Cult-Classic Concept Album, 536 sivua. (KISSFAQ.COM Publishing, 2016).
Simmons, Gene: Kiss And Make-Up, 275 sivua. (Crown cop, 2001).
Stanley, Paul (Jere Saarainen, kääntäjä): Tehty mikä tehty – minun tarinani, 483 sivua. (Minerva, 2015).
Stevens, Joe: Kiss – Revenger Is Sweet, 60 sivua. (Omnibus Press, 1997).

Tim McPhaten ja Julian Gillin kirja Odyssey avaa laajasti Music From The Elderin vaiheita ja vaikutusta. Yli 500-sivuinen teos julkaistiin vuonna 2016.

Tim McPhaten ja Julian Gillin kirja Odyssey avaa laajasti Music From The Elderin vaiheita ja vaikutusta. Yli 500-sivuinen teos julkaistiin vuonna 2016.

Kiss: Music From "The Elder" (1981).

Kiss: Music From ”The Elder” (1981).

King Crimson: Discipline – uuden progen äärellä

Discipline | EG Records 1981

King Crimson: Discipline (1981).80-luvun alku toi monet progressiivisen rockin suurnimet hivenen yllättävään tilanteeseen. Jotkut kokoonpanot uudistuivat punk rockin ja uuden aallon vanavedessä, toiset lopettivat kokonaan. Monille muutoksesta kasvoi voimavara. Esimerkiksi Yes, Genesis ja Rush etsivät innokkaasti vaihtoehtoisia ilmaisumetodeja. Myös Robert Frippin johtama King Crimson oli uudistujien eturiviä.

Yhdeksän vuoden tauon jälkeen Fripp ja rumpali Bill Bruford siirtyivät King Crimsonin kaanonissa uuteen aikaan, mukanaan ilmiömäisiä muusikkoja. Bassotaiteilija Tony Levin ja kitaristi/vokalisti Adrian Belew saattoivat olla parasta mitä King Crimsonille oli mahdollista tapahtua. Vuosina 1981–1984 innovatiivinen nelikko teki trilogian studioalbumeita, jotka suuntasivat rohkeasti tulevaisuuteen. Näistä ensimmäinen on punakantinen Discipline.

80-luvun Crimsonin soundi toimii kuin hyökyaalto. Irtautuminen 70-lukulaisesta tunnelmasta on merkittävä. Discipline rakentaa paljon paksulle bassosoundille. Levin luo kerrassaan vastustamattomia kudelmia. Yhtä lailla tärkeitä rakennuselementtejä ovat Brufordin perkussiot, jotka elävät muustakin kuin perinteisimmästä virvelirummun pärinästä. Hienovaraisinta liplatusta lienee hieman Pat Metheny Groupin tyyliä sivuava instrumentaali The Sheltering Sky.

Vokalisti Adrian Belew heittäytyy mukaan joka solullaan. Hän tekee monin tavoin vaikutuksen, aseinaan kuulas lauluääni ja puhe. Elephant Talkin ohella A-puolen sulkeva Indiscipline näyttää Belew’n suvereeniuden tunnelmanluojana, mykistävän häiriintyneenä sanansaattajana. Thela Hun Ginjeet sisältää hyvin mielenkiintoisen monologin. Belew toi arvaamattomalla jännitteellään Crimsoniin myös lisää huumoria.

Yhtyeen sielu Robert Fripp hyötyi kvartetin yhteisestä sävellystyöstä selvästi. Musiikin ilo ja tasapaino ovat niin syvällä, että Discipline sisälsi jopa pieniä hittejä. Sekä Elephant Talk että Frame By Frame kulkivat radiossakin vastustamattomalla imulla, joka valtasi sielun. Balladi Matte Kudasai liukuu kuin laiva aalloissa. Frippin tolkuton kitarakaahaaminenkin istui 70-lukua lempeämpään yleissoundiin saumattomasti.

King Crimson onnistui vangitsemaan levylle 80-luvun tuotantokulttuurin parhaat puolet. Jazzrock eli muutoksen tilassa, ja niin teki progekin. Crimson-trilogia jatkui seuraavana vuonna albumilla Beat.

Discipline
Adrian Belew – kitara, laulu
Robert Fripp – kitara, devices
Tony Levin – Stick, bassokitara, laulu
Bill Bruford – rummut
Tuottaja: Rhett Davies

Discipline julkaistiin alun perin LP-levynä vuonna 1981. Remasteroitu 30-vuotisjuhlajulkaisu ilmestyi 2001. Laajennettu CD/DVD-Audio -painos (2011) sisältää erinomaiset monikanavaversiot albumista sekä 12″ Dance mix -version raidasta Elephant Talk. Liitevihkosta löytyy yhtyeen jäsenten pohdintoja neljännen asteen King Crimsonin muotoutumisesta. Discipline löytyy aiempaa mukavammin vinyylinä kun 200-grammainen laitos julkaistiin vihdoin vuonna 2018. Kysy levyjä kirjastostasi.

Tuomas Pelttari

King Crimson kotisivu

Hae Beat kirjastosta!

Hae Beat kirjastosta!

Hae Discipline kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
King Crimson | studioalbumit
In The Court Of The Crimson King | Island & EG Records 1969
In The Wake Of Poseidon | Island & EG Records 1970
Lizard | Island & EG Records 1970
Islands | Island & EG Records 1971
Larks’ Tongues In Aspic | Island & EG Records 1973
Starless And Bible Black | Island & EG Records 1974
Red | Island & EG Records 1974
Discipline | EG Records & Polydor 1981
Beat | EG Records & Polydor 1982 Levyhyllyt
Three Of A Perfect Pair | EG Records & Polydor 1984 Levyhyllyt
THRAK | Discipline Global Mobile DGM & Virgin 1995
The ConstruKction Of Light | Discipline Global Mobile DGM & Virgin 2000
The Power To Believe | Discipline Global Mobile DGM & Sanctuary Records 2003

Lue lisää | Finna.fi
Smith, Sid: In The Court Of King Crimson, 346 sivua | Helter Skelter 2001
Tamm, Eric: Robert Fripp – From King Crimson To Guitar Craft, 242 sivua | Faber & Faber 1990

Muista boksit | Finna.fi
Toimitus suosittelee historiikkien rinnalle King Crimsonin bokseja, joita on saatavana kirjastoissakin.
King Crimson: The 21st Century Guide To King Crimson, Volume Two 1981–2003 | DGM 2004 sisältää 4 CD-levyä. Mukana on 28-sivuinen vihko, jossa päiväkirjamaisesti etenevää bändihistoriaa ja triviaa.
King Crimson: On (And Off) The Road | Panegyric 2016 on laaja, koko 80-luvun Crimson-kauden kattava boksi. Mukana on 11 CD-levyä, 3 Blu-ray-levyä ja 5 DVD-levyä sekä 40-sivuinen liitekirja.
King Crimson: The Essential King Crimson – Frame By Frame | EG & Virgin 1991, mukana LP-levyn kokoinen yli 60-sivuinen liitevihko.

King Crimson: Discipline (1981).

King Crimson: Discipline (1981).

New Order: Movement – vaiston varassa eteenpäin

New Order: Movement (Factory, 1981)

New Order: Movement (1981).Brittiläinen rockyhtye New Order perustettiin legendaarisen Joy Divisionin jatkumoksi kesällä 1980, pian laulaja Ian Curtisin itsemurhan jälkeen. Karismaattinen esiintyjä, vokalisti ja tekstintekijä oli poissa, mutta yhtye halusi luovuttamiseen sijaan luoda uutta. Vastoin useimpien odotuksia New Order osoittautui korkeasti profiloituvaksi uuden aallon bändiksi.

Manchesteriläinen New Order muotoutui nelihenkiseksi, kun Bernard Sumner, Peter Hook ja Stephen Morris pyysivät bändiin mukaan Gillian Gilbertin. Joy Divisionin peruja alun perin ollut debyyttisingle Ceremony//In A Lonely Place ilmestyi maaliskuussa -81. Factory Records tarjosi itsenäiselle yhtyeelle edelleen sopivan kasvukehyksen, kaupallisemman tohinan ulkopuolella. Loppuvuodesta julkaistu Movement jatkoi Joy Divisionin tieltä eteenpäin.

Debyyttialbumin moderni rock on yhdistelmä tietoista ja vaistonvaraista ilmaisua uuden alun ääressä. Musiikin kantavana voimana toimii rumpali Stephen Morris. Kolho, puolihätäilevä poljento on olennainen osa New Orderin soundia. Hengästyttävä rytmi kiillaa usein kaiken edelle. Morris ei ole aina niin tarkka, mutta lopputulos on loistava.

Musiikkiaallon syvimmät sävyt saattavat jäädä aluksi piiloon. Viattoman kuuloinen laulu on usein äänikuvan alimmaisena, ikään kuin kannen alla. Vapaaehtoisesti profiloituvan vokalistin puutteessa Sumnerin ja Hookin jakamat lauluraidat miksattiin varsin alas. Musiikin virta on silti rikas. Rytmiikka, sävelkulut ja syntetisaattoripohjat sisältävät valtavasti tutkittavaa. Taso on niin kova, ettei Movement sisällä edes yhtä singleraitaa. Yhtyeen ensimmäiset seiskat ja 12-tuumaiset Ceremony, Procession ja Everything’s Gone Green julkaistiin erikseen. Singleiltä koottiin jouluksi -82 erinomainen viisiraitainen EP 1981–1982.

Movement on albumina synkähkö, mutta lujasti eteenpäin ponnistava kokonaisuus. Musiikki liikkuu. Ehkä Ian Curtisin poissaolo kääntyi osaksi musiikin toimintaa, joka on läsnä kiistattoman kiihkeänä. Raita toisensa jälkeen voi aistia viestin: ”Haluamme eteenpäin, ettekä voi pysäyttää meitä!”

Movement
Bernard Sumner – laulu, kitara
Peter Hook – bassokitara, laulu
Gillian Gilbert – syntetisaattorit, kitara
Stephen Morris – rummut
Tuottaja: Martin Hannett

* * *

Movement julkaistiin alun perin 1981. 2CD-painos (2008) sisältää debyyttialbumin ajan singleraitoja, jotka valaisevat yhteen matkaa eteenpäin kohti seuraavaa levyä Power, Corruption & Lies. Deluxe-painokseen kannattaa tutustua myös Ian Harrisonin esseen vuoksi.

New Orderin kymmenes albumi Music Complete julkaistiin syyskuussa 2015. Yhtye vieraili Suomessa toista kertaa vuonna 2016, Flow-festivaalin pääesiintyjänä. Bändin keikasta Seinäjoen Provinssirockissa -82 ehti kulua 34 vuotta.

Hae Movement kirjastosta!

Hae Movement kirjastosta!

Hae New Orderin Movement kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Joy Division
Unknown Pleasures (Factory Records, 1979)
Closer (1980)
Still (1981)

New Order
Movement (Factory Records, 1981)
1981–1982 EP (1982)
Power, Corruption & Lies (1983)
Low-life (1985)
Brotherhood (1986)
Technique (1989)
Republic (London Records, 1993)
Get Ready (2001)
Waiting For The Sirens’ Call (2005)
Lost Sirens (Rhino, 2013)
Music Complete (Mute Records, 2015)

Muista boksit:
Joy Division: Heart And Soul, 4CD + kirja. (London Records, 1997).
New Order: Retro. 4CD + kirja. (London Records, 2002). Boksista julkaistiin myös rajoitettu 5CD-painos.

New Order: Retro (2002).

Lue lisää:
Cummings, Kevin: New Order, 208 sivua. (Rizzoli, 2015).
Edge, Brian: Joy Division + New Order – Pleasures And Wayward Distractions, 128 sivua. (Omnibus, 1984, uusintapainos 1988).
Flowers, Claude: New Order + Joy Division – Dreams Never End, 128 sivua. (Omnibus, 1995).
Joy Division: Heart And Soul, 4CD + kirja. (London Records, 1997).
Middles, Mick: From Joy Division To New Order – The True Story Of Anthony H. Wilson And Factory Records, 310 sivua. (Virgin, 2002).
Neal, Charles: Tape Delay – Confessions From The Eighties Underground, 249 sivua. (SAF, 1992).
New Order: Movement – The Factory Years. 2CD + 16-sivuinen liite. (London Records, 2008).
New Order: Retro. 4CD/5CD + 72-sivuinen kirja. (London Records, 2002).
Nolan, David: Bernard Sumner – Confusion: Joy Division, Electronic And New Order Versus The World, 216 sivua. (Independent Music Press, 2007).
Sumner, Bernard: Chapter And Verse – New Order, Joy Division And Me, 416 sivua. (Corgi, 2015).
Thompson, Dave & Sultan, David: True Faith – An Armchair Guide To New Order, Joy Division, Electronic, Revenge And The Other Two, 192 sivua. (Helter Skelter, 2005).

Katso DVD:
Hewitt, Kevin: NewOrder Story, 138 min. (London Records 90, 2005)

New Order kotisivu

Tuomas Pelttari

New Order: Movement (1981).

New Order: Movement (1981).

 

New Order: 1981–1982 EP (1982).

New Order: 1981–1982 EP (1982).