Classix Nouveaux: Night People – futuristisen uusi aalto

Night People | Liberty 1981

Popmusiikin ja rockmaailman viehätys ja ärsytystaso vaihtelevat ajassa ikuisesti, mutta eivät häviä. Elvis Presleyn lanneliike oli liikaa monelle 1950-luvun aikuiselle, ja The Beatlesin herättämä hysteria jätti monet varttuneemmat kylmäksi. Progen kaupallinen läpimurto 70-luvun alussa herätti niin voimakasta vastustusta nuorissa muusikoissa, että punk rockin ja uuden aallon oli ”pakko puhdistaa ilmaa”. Ajat olivat jälleen uudet kun 80-luku koitti. New Wave Of British Heavy Metalin rinnalla kummastusta herätti häpeilemätön syntetisaattoripop ja koneiden sävyttämä rock. Uudenlainen musiikillinen uskaliaisuus oli usein verhottu itseriittoisen pöyhkeään pukeutumiseen.

Uusromanttiselle musiikille ja muodille oli esikuvansa. Roxy Music ja David Bowie tuntuivat antavan kiinnekohdan meikatun ulkonäön sävyttämälle klangille. Heitä fanittivat esimerkiksi The Blitz Kids -klubin ultramuodikkaat visionäärit. Miten näkemyksellistä olikaan Visagen johtohahmo Steve Strangen ja ystävien vilahtaminen ’Ashes To Ashesin’ videolla.

Classix Nouveaux’n tyypit kävivät hyvin futupoppareista, mutta bändin alkukohta löytyy punkbändistä X-Ray Spex. Se teki klassikkolevyn Germfree Adolescents, vokalistina riemastuttava Poly Styrene, mutta hajosi jo vuonna 1979. Tuhkasta noustiin kun mukaan tuli biisintekijä/laulaja Sal Solo. Classix Nouveaux muovautui nopeasti: Wikipedian mukaan tuore kokoonpano oli lavalla jo elokuussa -80. Singlet ’The Robots Dance’ ja ’Nasty Little Green Men’ herättivät jo jonkin verran huomiota.

Sal Solo (s. 1961) oli tähtiainesta. Pitkä ja hoikka olemus, tiukat asut ja viitat, totinen katse ja kalju… Hän ei ehkä ollut samalla tavalla mieleen jäävä kuin Duran Duranin laulaja Simon Le Bon,  mutta Solon ulkonäkö sopi täydellisesti yhteen viileitä ideoita pursuvaan musiikkiin. Solo johti hienoa settiä luovaa bändiä, joka tarttui kiinni ajan hengestä. Classixille oli itsestään selvää, että popsensibiliteetin lisäksi apokalyptisen yöllisen soundimaailman esille tuomiseen vaadittiin mustaa muotia ja paljon meikkiä.

Ja keväällä ’81 futufaneja hemmoteltiin. Muutaman viikon sisään julkaistiin ensimmäinen Duran-albumi, Kraftwerkin Computer World ja Classixin debyytti. Night Peoplen singlekärki ’Guilty’ ilmestyi jo aiemmin.

Night People istui teatraaliseen musiikkimaisemaan, missä esimerkiksi The Associates, The Human League, Yazoo, Talk Talk ja Ultravox hallitsivat karismaattisine laulajineen. Sal Solon ääniala vakuutti goottimurinasta lasia rikkovaan falsettiin. Mustiin pukeutuva pitkänhuiskea keulakuva otti tilan haltuun kuin Klaus Nomi tai Herra Ylppö.  

Klassikkoalbumien määrä kasvoi nopeasti. Uusimman aallon ’79–’82 luottotuottaja Colin Thurston muokkasi Magazinen, Duran Duranin ja Talk Talkin varhaisista levyistä komeita kokonaisuuksia, mutta Mik Sweeney ja Solo tekivät saman omin päin. Hyvä esimerkki tiukasta tuotantotyöstä on albumiraita ’No Sympathy, No Violins’.

Classix Nouveaux’n harkitun oloinen kansitaide, tekstuurit, valokuvat ja kirjailut antoivat kokonaisuuteen outoa tatsia – taiteen kosketuksen. Brittiläisestä pidättyväisyydestä kertoi perienglantilaisen aksentin lisäksi näyttävän bändivalokuvan piilottaminen sisäkanteen. Rohkea veto, joka ei mennyt läpi amerikanmarkkinoilla. 

’Tokyo’ julkaistiin Night Peoplen toisena singlenä, hengästyttävä ’Inside Outside’ kolmantena. Dramaattinen sovitus nojaa Sweeneyn nauhattoman bassokitaran ja kolkkojen perkussioiden varaan.

Magnum opus kuullaan viimeisenä. ’The Protector Of Night’ liikkuu gootahtavan hitaasti kohti majesteetillista loppua.

Classix Nouveaux teki nipun hyviä seiskoja ja kolme albumia. Kohtaloksi näytti lopulta koituvan se, että brittiyleisö ei ottanut bändiä täysin omakseen. Keikkasuosio Suomessa, Ruotsissa ja Keski-Euroopassa ei sittenkään riittänyt. Bändin toinen albumi La Verité oli esikoisen veroinen, hiotumpi kokonaisuus – omalla tavallaan jopa debyyttiä parempi levy. Tukholmassa tehty taltiointi sijoittuu loppuvuoteen 1981. Sal Solo kertoo bändin vierailleen Suomessa ja Jugoslaviassa.

Kitaristi Gary Steadman erosi bändistä, mutta suomalaisten kiinnostusta Classixiin lisäsi Jimi Sumén. Hän osallistui singlelle ’The End… Or The Beginning’ ja kolmosalbumille Secret, mutta se vilpittömin viehätys oli jo mennyttä. Tuo viehkous löytyy debyytiltä Night People.

Night People
Sal Solo [=Christopher Scott Stevens] – laulu, syntetisaattorit, kitara
Mik Sweeney – bassokitara, syntetisaattorit, taustalaulu
Gary Steadman – kitara, kitarasyntetisaattori
B.P. Hurding – rummut, saksofoni, taustalaulu
Tuottajat: Sal Solo & Mik Sweeney

Tuomas Pelttari

Classix Nouveaux | Facebook

Levyhyllyt
Aluperäisten vinyylien rinnalle toimitus suosittelee uusintajulkaisuja. Cherry Red Records julkaisi 2002–2006 Classix Nouveaux’n kolme studioalbumia CD-formaatissa, mukana tärkeitä lisäraitoja. Night People ei ole Spotifyssa (tilanne 2/2020).
Classix Nouveaux | Finna.fi
Night People | Liberty 1981
La Verité | Liberty 1982
Secret | Liberty 1983

Classix Nouveaux: Night People (1981).

Pet Shop Boys: Behaviour – pop osuu sydämeen

Behaviour (Parlophone, 1990)

Pet Shop Boys: Behaviour (1990).Teoksessaan 31 biisiä kirjailija Nick Hornby puhuu paitsi lempikappaleistaan, myös siitä, miten väärässä niin kutsutun korkeakulttuurin harrastajat ovat, mikäli suhtautuvat popmusiikkiin väheksyvästi. Näkökulman avaamisen nimessä Hornby mainitsee itse saavansa popmusiikista enemmän irti kuin klassisesta, koska klassinen musiikki kuulostaa hänestä ”kykenemättömältä käsittelemään pieniä tunteita, joita päivämme, viikkomme ja elämämme ovat täynnä.”

Hornbyn huomautus pysäytti minut sivulle satakymmenen, koska sai minut käsittämään kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, miksi en ole koskaan osannut eläytyä ylevään ja virheettömään musiikkiin – eihän noista laatusanoista ole minun elämääni kuvaamaan. Ja sitten minä ymmärsin, miksi pidän Pet Shop Boysista. Minulla ei ole paljonkaan yhteistä Chris Lowen ja Neil Tennantin kanssa, mutta heidän yhtyeensä pystyy usein kuvastamaan juuri sitä, miltä minusta tuntuu, vaikka laulaakin ihan muista asioista. Se on sikäli täydellinen onnistuminen, että juuri sitä varten musiikki on olemassa.

Minulle läheisimmäksi Pet Shop Boysin tuotannosta on tullut neljäs albumi Behaviour (1990), jolla lontoolaisduon synthpop muuttui hillitymmäksi, värikkäämmäksi, tunnelmoivammaksi ja syvällisemmäksi. Bändin taiteellisesta kasvusta huolimatta se sama taika, joka oli tehnyt West End Girlsistä läpimurtohitin joitakin vuosia aiemmin, oli entisellään. Lowen laitteiden pelkistetty, joustamaton ja synteettinen soundi korosti Tennantin herkän ja salaviisaan äänen inhimillisyyttä ja päästi sen kuljettamaan melankolisia melodioita, jotka tuntuvat uppoavan kuulijaansa sydämen kohdalta.

Sanoittajana Tennant osaa tehdä henkilökohtaisista kokemuksistaan universaaleja ja yleisesti puhuttelevia. Hyvä esimerkki tästä on singlenäkin julkaistu Being Boring, albumin tunnetuin klassikko. Biisi on merkittävä myös Tennantille itselleen, joka mietti sitä kirjoittaessaan edesmennyttä ystäväänsä. Siltikin kappaleesta hehkuva surumielinen nostalgia ja ajatus siitä, miten ikä muuttaa ihmisen perspektiiviä, ovat hyvin yleistajuisia. Tennant kirjoittaa elämästä tavalla, jonka voi ymmärtää jokainen. Vaikuttaa siltä, ettei ihmisenä oleminen Lontoossa lopulta juuri poikkea elämästä Lahdessa tai Liedossa.

Behaviourilla Pet Shop Boys laajensi ilmaisuaan niin, ettei duon luokitteleminen syntikkapopbändiksi enää oikein tehnyt sille oikeutta. Pelkkä pop kuulosti oikeammalta. Suurellisimmissa sovituksissa oli musikaalisuutta ja musikaalimaisuutta. Esimerkiksi Jealousy (joka muuten on yksi ensimmäisistä kappaleista, jonka vuonna 1981 yhteistyöhön käyneet Tennant ja Lowe ovat kirjoittaneet yhdessä) on läpäissyt melkoisen orkestrointiprosessin ennen albumille päätymistään.

Kapinallisina alkuaikoinaan Pet Shop Boys pyrki edustamaan kaikkea, mitä rock ei edustanut – staattinen esiintymistyyli ja ”orgaaniseksi” usein kutsutun kitarabändisoundin dogmaattinen karttelu oli duolta protesti. Behaviourilla nuo asenteet ovat lientyneet. Sillä on paljon kitararaitoja, ja ne asettuvat synth pop -pohjalle hämmästyttävän luontevasti. Useissa kappaleissa soittaa The Smithsistä ja The Thestä tuttu Johnny Marr, joka sopiikin yhtälöön tyylikkäästi: Tennant kuvaili Pet Shop Boysia kerran ”The Smithsiksi, jonka tahdissa voi tanssia”, ja Marrin soitto kuljettaa Behaviourin ajoittain lähelle The Theta.

Saksalaisen tuottajan Harold Faltermeyerin varjeluksessa äänitetty Behaviour tehtiin enimmäkseen analogisyntetisaattoreilla Munchenin Red Deerissä ja Lontoon Abbey Roadilla. Ensimmäiseksi singleksi valittu uskottomuuden kuvaus So Hard on Behaviouria raisuimmillaan ja menevimmillään, mutta vuosikymmeniä myöhemmin kiusaus skipata kappale on suurimmillaan juuri sen kohdalla. Sen sijaan Only The Wind, This Must Be The Place I Waited Years to Leave ja How Can You Expect to Be Taken Seriously? pitävät ikuisesti sisällään jotakin perin tuttua mutta ratkaisematonta, joka saa palaamaan niiden äärelle yhä uudelleen.

Pet Shop Boysin pitkä ja menestyksekäs ura on paras esimerkki siitä, kuinka kestävää paras popmusiikki on. Elokuussa 2018 duo esiintyy Helsingissä ja Vaasassa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Pet Shop Boys kotisivu

Behaviour julkaistiin alun perin syksyllä 1990. Laajennettu 2CD-remaster Behaviour/Further Listening ilmestyi 2001. Albumi on entistä paremmin esillä 2018 kun uuden LP-painoksen rinnalla ilmestyy päivitetty 2CD-laitos. Kysy levyjä kotikirjastostasi.

Hae Pet Shop Boysin 'Behaviour' kirjastosta!

Hae Pet Shop Boysin ’Behaviour’ kirjastosta!

Hae Behaviour kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Please (1986)
Actually (1987)
Introspective (1988)
Behaviour (1990)
Very (1993)
Bilingual (1996)
Nightlife (1999)
Release (2002)
Fundamental (2006)
Yes (2009)
Elysium (2012)
Electric (2013)
Super (2016)

Lue lisää
Heath, Chris: Pet Shop Boys, Literally, 339 sivua. Viking 1990.
Hornby, Nick & Karjalainen, Heikki (kääntäjä): 31 biisiä, 180 sivua. WSOY 2004.
Ylä-Kotola, Mauri: The Philosophy Of Pet Shop Boys, 114 sivua. Shaman Books 1993.

Pet Shop Boys: Behaviour (1990).

Pet Shop Boys: Behaviour (1990).

Maija Vilkkumaa: Aja! – kun kaava rikotaan

Maija Vilkkumaa: Aja! (Warner Music Finland, 2015)

Laulaja-lauluntekijä Maija Vilkkumaa yllätti kuulijansa seitsemännellä albumillaan Aja! kun aiemmilta levyiltä tutunoloinen kitarabändisoundi siirtyi lähes täysin syntikoiden varaan. Ehkä Vilkkumaa kulki perinteisemmän rockbändin kanssa yhden tien loppuun. Levytystauolla oli aikaa miettiä tulevaisuutta, ja tehdä esimerkiksi kirja. Vilkkumaan romaani Nainen katolla julkaistiin vuonna 2013.

Artisti haki musiikkiinsa uutta soundia jo albumilla Kunnes joet muuttaa suuntaa (2010). Riku Mattila tuotti kelpo levyn, mutta Aja! on kuin loikka tosi kylmään veteen. Ensimmäinen kosketus Vilkkumaan uuteen soundiin oli single Lissu ja mä.

Aja! henkii vapautta, vakautta ja itseluottamusta. Ohjelmoitujen syntikoiden ja kitaroiden säestämänä Vilkkumaalla tuntuu olevan myös rennompaa. Lauluääni väreilee astetta kiihkeämmin. Aiempaa selkeämmin pinnalle miksattu laulu paljastaa sävyjä, jotka ovat olleet hieman piilossa. Intohimoa, ikävää, elämänkokemusta. Vilkkumaa ottaa suuremman tilan  sellaisen, jonka hänen äänensä tarvitsee.

Albumin aloitusraita Onnea nousee Vilkkumaan klassikkosarjaan, yhdeksi vuoden 2015 biiseistä. Melodisesti vaativa kertosäe tekee vaikutuksen. Loppupuolella tunnelma nousee edelleen muhkeiden perkussioiden voimasta. Draaman kaari on täydellinen, sillä sovitukselle on annettu juuri oikea tila ja mitta.

– Oo-oo-onnea oli pakko saada
Panin arvan taskuun ja juomat laskuun
Huusin ettei mua mikään kaada.
Oo-oo-onnea mikä on sen taksa
Sille pystytät salkoo rystyset valkoisina
Kunnes et enää jaksa.

Yhteistyö tuottaja Hank Solon kanssa toimii erittäin hyvin, koko albumin mitalla. Ensiyllätyksen jälkeen synasoundi istuu Vilkkumaalle erinomaisesti. Hienovaraisen sielukkaat sovitukset ottavat voimaa 80-lukulaisesta kouraisevuudesta, jonka sisällä sykkii lämmin sydän. Useammilla kuuntelukerroilla Aja! paljastaa mehukkaita yksityiskohtia. Erilaiset hälyäänet, taustalaulut ja kekseliäät fillit on toteutettu huolella. Hank Solo pystyy loihtimaan musiikintekijän kanssa oman maailman, oli viitekehyksenä sitten suuri avaruus tai kipeänoloinen videopelinitkutus.

Tuotanto nojaa sokeriseen helppouteen vain näennäisesti. Pinnan alta pulpahtaa herkullisia viittauksia Kate Bushin ja Depeche Moden äänimaailmojen kerrostuneisuudesta. Moneen otteeseen leikitellään menestyksekkäästi myös maskuliinisella epävireisyydellä. Omituisen yllättävä ujellus voi löytyä korviin asti vasta pitkän ajan päästä, mutta siellä se on koko ajan vaikuttanut.

Vilkkumaan rock täydentyy rososta myös synapopissa. Ja Ajan kanssa levytysura ulottuu yhteen artistin parhaista levyistä.

Maija Vilkkumaa – laulu
Hank Solo – ohjelmointi, kitarat, bassokitara, kosketinsoittimet, taustalaulu
Mikko Kosonen – kitarat
Sovitukset: Hank Solo ja Maija Vilkkumaa
Tuottaja, äänittäjä: Hank Solo

Aja! julkaistiin CD-levynä ja striiminä syyskuussa 2015. Albumi nousi Suomen virallisen listan sijalle seitsemän (vko 39/2015). Aja!-konserttikiertue on käynnissä helmi-maaliskuussa 2016.

Levyhyllyt:
Pitkä ihana leikki (Warner Music Finland, 1999)
Meikit, ketjut ja vyöt (2001)
Ei (2003)
Se ei olekaan niin (2005)
Totuutta ja tehtävää, CD+DVD. (2006)
Ilta Savoyssa, 2CD. (2007)
Superpallo (2008)
Kunnes joet muuttaa suuntaa (2010)
Aja! (2015)
Joku muu, mikä (2017)

Lue lisää:
Gargano, Luca & Vilkkumaa, Maija: Maija, 255 sivua. (WSOY, 2004).
Hyttinen, Heta: Rock – Tähtien elämää kulissien takana, 303 sivua. (Readme.fi, 2016).
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 357 sivua. (Idiootti, 2011).
Kauppinen, Eetu (toim.): Miten lauluni syntyvät?, 143 sivua. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017).
Nevalainen, Petri: Suomi-rockin tiekartta, 216 sivua. (Ajatus, 2005).
Vilkkumaa, Maija: Nainen katolla, 334 sivua. (Kaiku Books, 2013).

Maija Vilkkumaa kotisivu
Facebook
Instagram
Twitter

Tuomas Pelttari

Maija Vilkkumaa: Aja! (2015).

Maija Vilkkumaa: Aja! (2015).

Years & Years: Communion – nykypäivän syntikkapopin helmi

Years & Years – Communion (Polydor, 2015)

Years & Years: Communion.Synth popin puhutaan yleensä olleen voimissaan 1980-luvulla, mutta genren selkeä uusi tuleminen on jatkunut jo jonkin aikaa, minkä huomaa niin radiossa soivasta valtavirrasta kuin indiemmänkin popmusiikin puolelta. Brittiläisen Years & Years -yhtyeen muodostavat laulaja ja kosketinsoittaja Olly Alexander, bassokitaristi Mikey Goldsworthy ja kosketinsoittaja Emre Türkmen. 2010 perustettu bändi alkoi saada laajempaa tunnettuutta, kun he alkoivat levyttää Polydor Recordsille 2014, jolloin single Take Shelter julkaistiin elokuussa. Kappaleen tummasävyinen, melodinen elektropop kolahti niin mainstreamia kuin vaihtoehtoisempaakin musiikkia kuunteleviin, minkä jälkeen tie tähtiin oli selvä vahvasti R&B-vaikutteisen, puhdasverisen hittikappale Desiren julkaisun myötä.

Debyyttialbumi Communion julkaistiin tämän vuoden heinäkuussa, ja se on harvinaisen hyvä kokonaisuus nykypäivän popmusiikissa. Itse sijoitan Years & Yearsin selkeimmin synth popiin, sillä koskettimilla soitetut tarttuvat lead-melodiat, kappaleiden häpeilemätön iskevyys ja bändin musiikissa niin selkeästi esiin tunkeva into ja jopa riemu vievät ajatukset moniin genren suuriin nimiin. Lisäksi kappaleita hallitseva elektronisuus yhdistettynä R&B-vaikutteisiin tuo musiikkiin tanssittavuutta, minkä ansiosta se sopii klubeille yhtä hyvin kuin rockfestivaaleille. Tämänkaltaisessa musiikissa laulajan merkitys korostuu myös, ja Years & Years on siinäkin suhteessa todella vahvoilla, sillä Olly Alexander on huikea vokalisti niin laulutaidoiltaan kuin tunteen välittäjänä. Hänellä on niin äänialaa kuin sopivaa heittäytymistäkin, minkä voi huomata esim. Youtubesta löytyvistä yhtyeen monipuolisesti tekemistä eri cover-versioista.

Bändin voittokulun täydensi King-kappaleen julkaisu singlenä vuoden 2015 alussa. Tuo uskomattoman toimivan kosketinmelodian johtama suorastaan euforinen poptimantti lienee itselleni (syksyn kovista julkaisuista huolimatta) tämän vuoden ykköskappale, ja levyn materiaalin vahvuudesta kertoo, että se on uskallettu jättää Communionilla kahdeksanneksi. Seuraavaksi suurimmaksi hitiksi on noussut söpöilybiisi Shine, jonka Alexander on kuulemma kirjoittanut poikaystävälleen, Clean Bandit -yhtyeen viulisti Neil Milanille. King ja Shine olivat ne suurimmat yleisönvillitsijät myös näkemälläni Years & Yearsin keikalla Flow-festivaaleilla elokuussa. Menevyyden ohella levyltä löytyy myös herkkiä pianoballadeja, kuten Eyes Shut ja Memo.

Years & Yearsin tapauksessa suosiota ei ainakaan vähennä se, miten heidän musiikkinsa toimii livenä, minkä lisäksi tulee vielä keulahahmo Alexanderin ilmiömäinen läsnäolo ja luontaiselta vaikuttava esiintymistaito, mikä ei toki ole ihme, sillä mies on muusikon uransa lisäksi ollut myös näyttelijä mm. suositussa Skins-televisiosarjassa.

Yhtye on onnistunut sulauttamaan pääasiassa hip hopin, 1990-luvun housen ja vaihtoehtorockin puolelta tulevat vaikutteensa (Wikipedia-sivulla mainitaan Flying Lotus, Diplo, Radiohead ja Jai Paul) elektronispohjaiseen synth popiin toimivaksi kokonaisuudeksi hienoja sävellyksiä unohtamatta. He tiivistävät musiikkiinsa paljon niitä elementtejä, jotka ovat tämän hetken populaarimusiikissa vahvasti esillä, minkä takia Years & Yearsin suosiota ei ihmettele ollenkaan. Seuraavia tuotoksia jää odottamaan hyvin suurella mielenkiinnolla, ja toivotaan tässäkin tapauksessa, että äkkiä noussut suosio ei sekoita nuorten miesten päitä.

Lue lisää:  
Butler, Mark J.: Electronica, dance and club music (Ashgate, 2012)
Collins, Nick ; Schedel, Margaret ; Wilson, Scott: Electronic music (Cambridge University Press, 2013)

Years & Years kotisivu

Tuomas Aitonurmi

Years & Years: Communion (2015).

Years & Years: Communion (2015).