Night People | Liberty 1981
Popmusiikin ja rockmaailman viehätys ja ärsytystaso vaihtelevat ajassa ikuisesti, mutta eivät häviä. Elvis Presleyn lanneliike oli liikaa monelle 1950-luvun aikuiselle, ja The Beatlesin herättämä hysteria jätti monet varttuneemmat kylmäksi. Progen kaupallinen läpimurto 70-luvun alussa herätti niin voimakasta vastustusta nuorissa muusikoissa, että punk rockin ja uuden aallon oli ”pakko puhdistaa ilmaa”. Ajat olivat jälleen uudet kun 80-luku koitti. New Wave Of British Heavy Metalin rinnalla kummastusta herätti häpeilemätön syntetisaattoripop ja koneiden sävyttämä rock. Uudenlainen musiikillinen uskaliaisuus oli usein verhottu itseriittoisen pöyhkeään pukeutumiseen.
Uusromanttiselle musiikille ja muodille oli esikuvansa. Roxy Music ja David Bowie tuntuivat antavan kiinnekohdan meikatun ulkonäön sävyttämälle klangille. Heitä fanittivat esimerkiksi The Blitz Kids -klubin ultramuodikkaat visionäärit. Miten näkemyksellistä olikaan Visagen johtohahmo Steve Strangen ja ystävien vilahtaminen ’Ashes To Ashesin’ videolla.
Classix Nouveaux’n tyypit kävivät hyvin futupoppareista, mutta bändin alkukohta löytyy punkbändistä X-Ray Spex. Se teki klassikkolevyn Germfree Adolescents, vokalistina riemastuttava Poly Styrene, mutta hajosi jo vuonna 1979. Tuhkasta noustiin kun mukaan tuli biisintekijä/laulaja Sal Solo. Classix Nouveaux muovautui nopeasti: Wikipedian mukaan tuore kokoonpano oli lavalla jo elokuussa -80. Singlet ’The Robots Dance’ ja ’Nasty Little Green Men’ herättivät jo jonkin verran huomiota.
Sal Solo (s. 1961) oli tähtiainesta. Pitkä ja hoikka olemus, tiukat asut ja viitat, totinen katse ja kalju… Hän ei ehkä ollut samalla tavalla mieleen jäävä kuin Duran Duranin laulaja Simon Le Bon, mutta Solon ulkonäkö sopi täydellisesti yhteen viileitä ideoita pursuvaan musiikkiin. Solo johti hienoa settiä luovaa bändiä, joka tarttui kiinni ajan hengestä. Classixille oli itsestään selvää, että popsensibiliteetin lisäksi apokalyptisen yöllisen soundimaailman esille tuomiseen vaadittiin mustaa muotia ja paljon meikkiä.
Ja keväällä ’81 futufaneja hemmoteltiin. Muutaman viikon sisään julkaistiin ensimmäinen Duran-albumi, Kraftwerkin Computer World ja Classixin debyytti. Night Peoplen singlekärki ’Guilty’ ilmestyi jo aiemmin.
Night People istui teatraaliseen musiikkimaisemaan, missä esimerkiksi The Associates, The Human League, Yazoo, Talk Talk ja Ultravox hallitsivat karismaattisine laulajineen. Sal Solon ääniala vakuutti goottimurinasta lasia rikkovaan falsettiin. Mustiin pukeutuva pitkänhuiskea keulakuva otti tilan haltuun kuin Klaus Nomi tai Herra Ylppö.
Klassikkoalbumien määrä kasvoi nopeasti. Uusimman aallon ’79–’82 luottotuottaja Colin Thurston muokkasi Magazinen, Duran Duranin ja Talk Talkin varhaisista levyistä komeita kokonaisuuksia, mutta Mik Sweeney ja Solo tekivät saman omin päin. Hyvä esimerkki tiukasta tuotantotyöstä on albumiraita ’No Sympathy, No Violins’.
Classix Nouveaux’n harkitun oloinen kansitaide, tekstuurit, valokuvat ja kirjailut antoivat kokonaisuuteen outoa tatsia – taiteen kosketuksen. Brittiläisestä pidättyväisyydestä kertoi perienglantilaisen aksentin lisäksi näyttävän bändivalokuvan piilottaminen sisäkanteen. Rohkea veto, joka ei mennyt läpi amerikanmarkkinoilla.
’Tokyo’ julkaistiin Night Peoplen toisena singlenä, hengästyttävä ’Inside Outside’ kolmantena. Dramaattinen sovitus nojaa Sweeneyn nauhattoman bassokitaran ja kolkkojen perkussioiden varaan.
Magnum opus kuullaan viimeisenä. ’The Protector Of Night’ liikkuu gootahtavan hitaasti kohti majesteetillista loppua.
Classix Nouveaux teki nipun hyviä seiskoja ja kolme albumia. Kohtaloksi näytti lopulta koituvan se, että brittiyleisö ei ottanut bändiä täysin omakseen. Keikkasuosio Suomessa, Ruotsissa ja Keski-Euroopassa ei sittenkään riittänyt. Toinen albumi La Verité oli esikoisen veroinen, hiotumpi kokonaisuus – omalla tavallaan jopa debyyttiä parempi levy. Tukholmassa tehty taltiointi sijoittuu loppuvuoteen 1981. Sal Solo kertoo bändin vierailleen Suomessa ja Jugoslaviassa.
Kitaristi Gary Steadman erosi bändistä, mutta suomalaisten kiinnostusta Classixiin lisäsi Jimi Sumén. Hän osallistui singlelle ’The End… Or The Beginning’ ja kolmosalbumille Secret, mutta se vilpittömin viehätys oli jo mennyttä. Tuo viehkous löytyy debyytiltä Night People.
Night People
Sal Solo [=Christopher Scott Stevens] – laulu, syntetisaattorit, kitara
Mik Sweeney – bassokitara, syntetisaattorit, taustalaulu
Gary Steadman – kitara, kitarasyntetisaattori
B.P. Hurding – rummut, saksofoni, taustalaulu
Tuottajat: Sal Solo & Mik Sweeney
Tuomas Pelttari
Levyhyllyt
Alkuperäisten vinyylien rinnalle toimitus suosittelee uusintajulkaisuja. Cherry Red Records julkaisi 2002–2006 Classix Nouveaux’n kolme studioalbumia CD-formaatissa, mukana tärkeitä lisäraitoja. Night People ei ole Spotifyssa (tilanne 2/2020).
Alkuvuodesta 2021 Classixin ystäville luvataan lisää hyvää: uusi 4CD:n boksi The Liberty Recordings 1981–1983 sisältää albumit, singleraitoja ja harvinaisuuksia.
Classix Nouveaux | Finna.fi
Night People | Liberty 1981
La Verité | Liberty 1982
Secret | Liberty 1983
Kokoelmat
Classix Nouveaux | Finna.fi
The Very Best Of Classix Nouveaux • CD | EMI Gold 1997
The Very Best Of Classix Nouveaux • CD | EMI Gold 2003
The Liberty Singles Collection • CD | Cherry Red 2010
The Liberty Recordings 1981–1983 • 4CD + 20-sivuinen tekstiliite | Cherry Red 2021
David Sylvian: Brilliant Trees – sielukas vokalisti soolouran alussa
Duran Duran: Big Thing – iso juttu, unohdettu klassikko
Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine
Jean-Michel Jarre: Electronica 2 – The Heart Of Noise
John Carpenter: Lost Themes III • Alive After Death – mustan valon loiste
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
Nine Inch Nails: Pretty Hate Machine – loikka lähitulevaisuuteen
Ruusut: Kevätuhri – inhimillisyyttä ajankuvan alla
Classix Nouveaux: Night People (1981).
Köthener Straße 38 on yksi rockin historian maagisista osoitteista. Katu kulki aikoinaan siellä, missä itä erosi lännestä, aivan Berliinin muurin kupeessa, ja siellä sijaitsi legendaarinen Hansa by the Wall -studio. Kun siellä tehtiin klassikkoalbumeja 1970-luvun lopulla, niihin tuntui tihkuvan kylmän sodan kovettaman betoniseinän läpi tunnelmia, joita ei voinut löytää mistään muualta.
