St. Vincent eli Annie Clark (s. 1982) ei anna taiteensa jämähtää paikalleen. Hän on määritellyt itsensä uudelleen jo monta kertaa, ja niin tapahtui myös Daddy’s Homella vuonna 2021.
Clark rakensi Daddy’s Homen 1970-luvun alkupuolen urbaanista sykkeestä, soulista, R&B:stä ja funkista. Musiikillinen idea tuo mieleen sen, miten Bowie tai Beck innostuivat tietyn ajan ja paikan musiikista niin paljon, että tekivät kokonaisia albumeja siltä pohjalta (Beckin Midnite Vultures, Bowien Young Americans). Mutta vaikka moni asia levyllä on pastissimainen ja menneeseen viittaava, ei Daddy’s Home ole retrolevy. Kuten edellä mainitut kollegat, Clark loihtii lainatun omaksi. Toisaalta jotkin vaikutteet ovat vähän liiankin ilmeisiä. Raukea ’Live In The Dream” ja keinuva ’Pay Your Way In Pain’ ovat kertosäkeissään hyvin bowiemaisia.
Pay Your Way In Pain. Ohjaaja: Bill Benz
Toisin kuin monessa yhteydessä on kerrottu, ei Daddy’s Home ole teemalevy Clarkin talousrikoksista pitkän kakun saaneen isän vapautumisesta. Levyn nimikappale kyllä kertoo tästä aiheesta, mutta muuten St. Vincent ammentaa aamujunista pitkiksi venähtäneiden öiden jälkeen, pillereillä täytetyistä käsilaukuista, kadulle sammumisesta, hyväksikäytöstä, jätetyksi tulemisesta, väkivaltaisesta suhteesta, elämisestä… Ehkäpä Daddy’s Homen voisi sanoa olevan levy selviytymisestä tai eteenpäin menemisestä. Teemaan voi nivoa myös läheisen saaman linnatuomion, mutta itsestäänhän Clark levyllä lopulta laulaa.
Daddy’s Homessa on siis henkilökohtainen ulottuvuus. ’The Melting On The Sunissa’ Clark heittelee kovia kokeneiden suurnaisten nimiä Joni Mitchellistä Jayne Mansfieldiin ja Nina Simonesta Tori Amosiin. Kun hän asettaa itsensä esikuviensa vierelle (”So who am I trying to be? A benzo beauty queen?”), riittämättömyyden tuntu on käsin kosketeltavissa. Samankaltaista itsekeskeisyyttä on vanhemmuutta pohdiskelevassa ’My Baby Wants A Babyssa’, jossa lapsen hankkiminen näyttäytyy uhkana omalle merkittävyydelle: ”Then I won’t have no legacy ’cause I won’t write no symphony, won’t have no streets named after me…”
Rohkeaa, itseironista tekstiä yleisistä ja hyvin inhimillisistä tunteista. Florence Welch käsittelee samankaltaisia aiheita Florence + The Machinen uusimmalla albumilla Dance Fever.
Down. Ohjaaja: Bill Benz
Clark ja Jack Antonoff (joka on ollut tekemässä myös mainittua Florence + The Machine -levyä) ovat tuottaneet Daddy’s Homen hyvin detaljirikkaaksi mutta samaan aikaan ilmavaksi. Musiikissa tapahtuu paljon, mutta sitä ei ole ahdettu täyteen. Jokainen biisi lavastaa kokonaisuuteen eräänlaisen elokuvallisen, jännitteisen kohtauksen, joka esittää joka kuuntelulla jotakin uutta. Ainoastaan kolmen lyhyen ’Humming’-välisoiton funktiota kokonaisuudessa on vaikea nähdä. Kenties ajatuksena on ollut jäsentää albumi helpommin hahmotettavaksi, mutta siinä ei ole onnistuttu.
Ennen Daddy’s Homen ilmestymistä Clark teki muusikko-näyttelijä Carrie Brownsteinin kanssa fiktiivisen elokuvan, psykologisen trillerin nimeltä The Nowhere Inn, jonka päähenkilöt tekevät dokumenttia St. Vincentin urasta. Siitä voi kai päätellä, että tämä muuntautuva artisti on taideteos jo itsessään.
Popmusiikin ja rockmaailman viehätys ja ärsytystaso vaihtelevat ajassa ikuisesti, mutta eivät häviä. Elvis Presleyn lanneliike oli liikaa monelle 1950-luvun aikuiselle, ja The Beatlesin herättämä hysteria jätti monet varttuneemmat kylmäksi. Progen kaupallinen läpimurto 70-luvun alussa herätti niin voimakasta vastustusta nuorissa muusikoissa, että punk rockin ja uuden aallon oli ”pakko puhdistaa ilmaa”. Ajat olivat jälleen uudet kun 80-luku koitti. New Wave Of British Heavy Metalin rinnalla kummastusta herätti häpeilemätön syntetisaattoripop ja koneiden sävyttämä rock. Uudenlainen musiikillinen uskaliaisuus oli usein verhottu itseriittoisen pöyhkeään pukeutumiseen.
Uusromanttiselle musiikille ja muodille oli esikuvansa. Roxy Music ja David Bowie tuntuivat antavan kiinnekohdan meikatun ulkonäön sävyttämälle klangille. Heitä fanittivat esimerkiksi The Blitz Kids -klubin ultramuodikkaat visionäärit. Miten näkemyksellistä olikaan Visagen johtohahmo Steve Strangen ja ystävien vilahtaminen ’Ashes To Ashesin’ videolla.
Classix Nouveaux’n tyypit kävivät hyvin futupoppareista, mutta bändin alkukohta löytyy punkbändistä X-Ray Spex. Se teki klassikkolevyn Germfree Adolescents, vokalistina riemastuttava Poly Styrene, mutta hajosi jo vuonna 1979. Tuhkasta noustiin kun mukaan tuli biisintekijä/laulaja Sal Solo. Classix Nouveaux muovautui nopeasti: Wikipedian mukaan tuore kokoonpano oli lavalla jo elokuussa -80. Singlet ’The Robots Dance’ ja ’Nasty Little Green Men’ herättivät jo jonkin verran huomiota.
Sal Solo (s. 1961) oli tähtiainesta. Pitkä ja hoikka olemus, tiukat asut ja viitat, totinen katse ja kalju… Hän ei ehkä ollut samalla tavalla mieleen jäävä kuin Duran Duranin laulaja Simon Le Bon, mutta Solon ulkonäkö sopi täydellisesti yhteen viileitä ideoita pursuvaan musiikkiin. Solo johti hienoa settiä luovaa bändiä, joka tarttui kiinni ajan hengestä. Classixille oli itsestään selvää, että popsensibiliteetin lisäksi apokalyptisen yöllisen soundimaailman esille tuomiseen vaadittiin mustaa muotia ja paljon meikkiä.
Ja keväällä ’81 futufaneja hemmoteltiin. Muutaman viikon sisään julkaistiin ensimmäinen Duran-albumi, KraftwerkinComputer World ja Classixin debyytti. Night Peoplen singlekärki ’Guilty’ ilmestyi jo aiemmin.
Night People istui teatraaliseen musiikkimaisemaan, missä esimerkiksi The Associates, The Human League, Yazoo, Talk Talk ja Ultravox hallitsivat karismaattisine laulajineen.Sal Solon ääniala vakuutti goottimurinasta lasia rikkovaan falsettiin. Mustiin pukeutuva pitkänhuiskea keulakuva otti tilan haltuun kuin Klaus Nomi tai Herra Ylppö.
Klassikkoalbumien määrä kasvoi nopeasti. Uusimman aallon ’79–’82 luottotuottaja Colin Thurston muokkasi Magazinen, Duran Duranin ja Talk Talkin varhaisista levyistä komeita kokonaisuuksia, mutta Mik Sweeney ja Solo tekivät saman omin päin. Hyvä esimerkki tiukasta tuotantotyöstä on albumiraita ’No Sympathy, No Violins’.
Classix Nouveaux’n harkitun oloinen kansitaide, tekstuurit, valokuvat ja kirjailut antoivat kokonaisuuteen outoa tatsia – taiteen kosketuksen. Brittiläisestä pidättyväisyydestä kertoi perienglantilaisen aksentin lisäksi näyttävän bändivalokuvan piilottaminen sisäkanteen. Rohkea veto, joka ei mennyt läpi amerikanmarkkinoilla.
’Tokyo’ julkaistiin Night Peoplen toisena singlenä, hengästyttävä ’Inside Outside’ kolmantena. Dramaattinen sovitus nojaa Sweeneyn nauhattoman bassokitaran ja kolkkojen perkussioiden varaan.
Magnum opus kuullaan viimeisenä. ’The Protector Of Night’ liikkuu gootahtavan hitaasti kohti majesteetillista loppua.
Classix Nouveaux teki nipun hyviä seiskoja ja kolme albumia. Kohtaloksi näytti lopulta koituvan se, että brittiyleisö ei ottanut bändiä täysin omakseen. Keikkasuosio Suomessa, Ruotsissa ja Keski-Euroopassa ei sittenkään riittänyt. Toinen albumi La Verité oli esikoisen veroinen, hiotumpi kokonaisuus – omalla tavallaan jopa debyyttiä parempi levy.
Tukholmassa tehty livetaltiointi sijoittuu loppuvuoteen 1981.
Kitaristi Gary Steadman erosi bändistä, mutta suomalaisten kiinnostusta Classixiin lisäsi Jimi Sumén. Hän osallistui singlelle ’The End… Or The Beginning’ ja kolmosalbumille Secret, mutta se vilpittömin viehätys oli jo mennyttä. Tuo viehkous löytyy debyytiltä Night People.
Night People Sal Solo [=Christopher Scott Stevens] – laulu, syntetisaattorit, kitara Mik Sweeney – bassokitara, syntetisaattorit, taustalaulu Gary Steadman – kitara, kitarasyntetisaattori B.P. Hurding – rummut, saksofoni, taustalaulu Tuottajat: Sal Solo & Mik Sweeney
Alkuperäisten vinyylien rinnalle toimitus suosittelee uusintajulkaisuja. Cherry Red Records julkaisi 2002–2006 Classix Nouveaux’n kolme studioalbumia CD-formaatissa, mukana tärkeitä lisäraitoja.
Keväällä 2021 Night People löytyy myös Spotifysta, ja Classixin ystäville luvataan muutakin hyvää: uusi 4CD:n boksi The Liberty Recordings 1981–1983 sisältää albumit, singleraitoja ja harvinaisuuksia.
Köthener Straße 38 on yksi rockin historian maagisista osoitteista. Katu kulki aikoinaan siellä, missä itä erosi lännestä, aivan Berliinin muurin kupeessa, ja siellä sijaitsi legendaarinen Hansa by the Wall -studio. Kun siellä tehtiin klassikkoalbumeja 1970-luvun lopulla, niihin tuntui tihkuvan kylmän sodan kovettaman betoniseinän läpi tunnelmia, joita ei voinut löytää mistään muualta.
Noihin levyihin kuuluu Iggy PopinLust For Life, yksi hänen ja David Bowien yhteistyön tuloksista ja parivaljakon neljästä vuonna 1977 julkaisemasta klassikosta – ne kolme muuta ovat Popin The Idiot ja Bowien Low ja ”Heroes”, ja puhtainta Hansa by the Wall -tuotantoa ovat ”Heroes” ja Lust For Life. Niiden tekemiseen liittyvien tarinoiden kautta berliiniläisstudiosta tuli popmytologian lähde.
Pop ja Bowie tekivät Lust For Lifen nopeasti, reilussa viikossa The Idiot -kiertueen päätyttyä vuonna 1977. Suurin osa biiseistä on Bowien säveltämiä ja Popin sanoittamia (tärkeimpänä poikkeuksena nerokkaan simppeli ’The Passenger’, yksi Iggyn klassikoista, jonka hän teki kitaristi Ricky Gardinerin kanssa). Bowien äänittämällä albumilla esiintyivät laulaja Popin ja kitaristi Gardinerin lisäksi rumpali Hunt Sales, basisti Tony Sales ja kitaristi Carlos Alomar. Pianoa soitti Bowie. Levyn tuottajiksi merkittiin pseudonyymi Bewlay Bros., joka tarkoitti Bowieta, Popia ja äänittäjä Colin Thurstonia.
Vaikka Iggy Popin (s. 1947) edellinen albumi The Idiot vastasi vieraantuneisuudessaan, synkässä hedonismissaan ja eurooppalaishenkisessä synteettisyydessään täysin mielikuvia Hansa by the Wallissa tehdystä uraauurtavasta rocklevystä, sen studiotyöt tehtiin enimmäkseen Ranskassa ja Münchenissa. Lust For Lifellä Pop taas ei palannut The Stoogesin raakaan soundiin eikä The Idiotin urbaaniin pimeyteen vaan teki perinteisemmän kitararocklevyn. Lust For Lifeä kannattelee innostava hetkessä elämisen tunnelma, jota bändin räiskyvä soitto ja Iggyn studiossa improvisoimat sanoitukset korostavat. Vaikka levy tehtiin muurin varjossa, se kuulostaa bileiltä muurin harjalla, elämänriemulta hetkeä ennen putoamista.
Bowien sävellysten ansiosta Lust For Life on melodisesti hyvin vahvaa Popia – ei ole mikään ihme, että siitä tuli hänen kaikkien aikojen myydyin albuminsa. Menestykseen vaikutti myös punkin nousu, jonka kummisetänä holtiton ja vaarallinen Iggy saattoi täysin oikeutetusti kukkoilla. Melodisuuden ja vetoavuuden vastapainoksi Lust For Life on rähjäinen, likainen, pelkistetty ja elinvoimainen levy eli jotakin juuri sellaista, jota nuori yleisö vuonna 1977 arvosti.
Hansa Tonstudiosin sydän on 260-neliöinen tanssisali Meistersaal, jossa esitettiin klassista musiikkia jo 1900-luvun alussa. Suuren tilan soinnin voi kuulla Lust For Lifen rumpusoundeissa heti alussa, nimiraidan pompituttavan intron elämänjanoisessa kaiussa. ’Successin’ ja ’The Passengerin’ svengi, ’Some Weird Sinin’ ja ’Sixteenin’ kiihko ja ’Tonightin’ ja ’Turn Bluen’ kohtalokas kauneus ovat jotakin sellaista, jota tämän päivän setämiesvetoinen rokkirock ei kerta kaikkiaan voi tavoittaa.
Hansa ei ole enää ”by the Wall”, mutta se on edelleen toimiva ja aktiivisessa käytössä oleva studio. Paikka on uusittu ja remontoitu vastaamaan nykyajan vaatimuksia, mutta sen ilmassa tuoksuu vuosisatainen historia, aavemainen häivähdys kaikesta siitä, mitä talossa on aikojen saatossa tapahtunut – sata vuotta vanhoista performansseista natsiupseerien tanssiaisiin ja Iggy Popin sessioihin.
Après | Thousand Mile Inc 2012 Ready To DieIggy And The Stooges | 2013 Post Pop Depression | Caroline International/Loma Vista 2016 Free | Caroline International/Loma Vista 2019
2020-luku
The Acid LandsOpening Performance Orchestra & Bill Laswell & Iggy Pop featuring William S. Burroughs | Sub Rosa 2020
Ääni | Johanna Kustannus/Universal Music Finland 2017
Vuonna 2013 julkaistu Eläköön oli Jonna Tervomaan paluu pitkän tauon jälkeen. Jo sillä hän tuntui tavoittelevan uusia taivaita, mutta vasta Äänellä uudistuminen on perusteellista. Mikä ilahduttavinta, se on myös onnistunut tyylikkäästi.
Tervomaa on tilannut uusia visioita kaukaisilta mailta. Ääni on tehty Suomessa, mutta sen on tuottanut Ken Stringfellow, arvostetussa The Posies -yhtyeessä 1990-luvulla tunnetuksi tullut amerikkalainen muusikko ja multi-instrumentalisti. Stringfellow on soittanut myös R.E.M.-kiertuekokoonpanossa ja kulttiyhtye Big Starin myöhempien aikojen inkarnaatiossa. Suomessa hän on esiintynyt paitsi The Posiesin kanssa, myös sooloartistina ja Ramones-rumpali Marky Ramonen bändissä.
Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.
Stringfellow ei tullut Tervomaan sessioihin mediaseksikkääksi ulkomaanvahvistukseksi vaan pikemminkin kaveripohjalta. Vuosituhannen vaihteesta toisensa tunteneet muusikot ryhtyivät töihin kaikessa hiljaisuudessa viime vuoden lopulla. ”Jonna haluaa kokeilla studiossa uusia asioita jonkun sellaisen kanssa, joka ei kuulu hänen musiikilliseen lähipiiriinsä”, Stringfellow kertoi Turun Sanomiin kirjoittamassani jutussa helmikuussa 2017. ”Hän pitää lämpöisestä yhtyesoitosta ja muusikoiden välisestä vuorovaikutuksesta. Yritän luoda hänelle mieluisan soundin, mutta niin, ettei lopputulos kuulosta perinteiseltä bändilevyltä.”
Eikä se kuulostakaan. Ääni tekee ensimmäiseksi vaikutuksen mietityillä ja luovilla sovituksillaan. On kuin jokainen ratkaisu olisi punnittu kliseiden ja itsestäänselvyyksien välttämisen nimissä kuitenkaan sortumatta kiusalliseen erikoisuudentavoitteluun. Seuraavaksi huomio kiinnittyy aiemmasta tuotannosta poikkeaviin biiseihin – Tervomaa on säveltänyt ja sanoittanut kaikki Äänen kappaleet itse. Uudistuminen on henkilökohtaista, kokonaisvaltaista ja kuulijaa samaan aikaan haastavaa ja virkistävää.
’Oo mun kaa’ -videon julkaisua säesti merkillinen hässäkkä: brittiläisen valokuvaajan perikunta vaati videolla näkyvän, David Bowie -tribuutiksi tarkoitetun kasvomaalauksen peittämistä.
Tietyt piirteet ovat kuitenkin ennallaan. Kun Tervomaa julkaisi (aikuisiän) debyyttinsä vuonna 1998, Suomen popkulttuurissa käännyttiin suomirockista kohti uudenlaista suomenkielistä rockmusiikkia, joka ei kielestään huolimatta kuulostanut leimallisesti kotimaiselta. Myös Ääni on monin tavoin epäsuomalaisen kuuloinen albumi – joskaan myöskään (epä)suomalaisuus ei merkitse täsmälleen samaa kuin 20 vuotta sitten. Surumielisyys ei ole koskaan ollut vierasta Tervomaan kappaleille, mutta sen tulkinta ei ole perinteisen täkäläistä. Poikkeus on Äänen mollimelankolisin sävellys ’Disco Melancholia’, jossa pilkahteleva ihmisen ikävä toisen luo kuulostaa hyvin kotimaiselta ja riipaisevalta. Kontrasti muuhun materiaaliin on vahva. Uudet jumalat soi kuin olisi painoaan keveämpi ja tempoaan menevämpi, koska se kuullaan ’Disco Melancholian’ perässä.
Muitakin ääripäitä löytyy. Siinä missä avausbiisi ’Vaikuttavat aineet’ on heti ensisekunneillaan auki taivasta myöten, ’Ääni on minun’ -kappaleen salaperäinen tunnelma kasvaa hitaasti, ja Jätä minut tähän hämmästyttää rohkealla ja juhlavalla instrumentaatiollaan. Tervomaan vahva lauluääni vaikuttaa paljon biisien luonteeseen. Esimerkiksi ’Haamun’ ja ’Ennen aikojaan’ -kappaleen melodiakulut ovat sinänsä aika poikkeuksellisia, mutta Tervomaan konstailematon laulutyyli pitää ne ymmärrettävinä ja maanläheisinä. Hänen tulkintoihinsa on uskallettu jättää myös virheitä, jotka luovat inhimillisyyden tuntua. Ääriesimerkki tästä on ’Mitä jos…’, jonka lauluraidalle on haettu epävarmuuden ja haurauden tuntua, jota kauniilla tavalla huuruinen sovitus tukee.
Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois
Ääni ei ole sen enempää instant-klassikko kuin levyllinen helppoja renkutuksia, vaan vaatii kuulijaltaan aikaa ja syventymistä. Se on vanha kunnon grower, kuunnellessa kasvava äänite, joka asettuu popin taide-viihdeakselilla kiinnostavammalle ja kestävämmälle puolelle. Ääni on niitä levyjä, jonka todellinen syvyys paljastuu vasta ajan kanssa. Sellaisia voisi ilmestyä useammin.
Lulu | Warner Bros/Universal International Music 2011
Kun saksalaisen Frank Wedekindin (1864–1918) Lulu-nimisestä naisesta kertova näytelmä Erdgeist eli Maahinen esitettiin Tampereen Teatterissa vuonna 1909, se sai lehdistöltä niin vihaisen vastaanoton, että näytelmä oli poistettava ohjelmistosta kolmen esityksen jälkeen. Kun vaihtoehtorockin suurvisiirin Lou Reedin ja hevimammutti Metallican Wedekindin tarinaan perustuva yhteisalbumi Lulu ilmestyi reilut sata vuotta myöhemmin, sekin sai osakseen ivaa ja paheksuntaa. Vähän eri syistä, mutta kuitenkin.
Wedekindin näytelmä kertoo ”naisen primaalimuodosta”, kuten Lulu Erdgeistissä esitellään, ja hänen rakastajistaan. Vaikka Lulu on tarinan päähenkilö, hän on hädin tuskin olemassa. Lulu elää miesten kautta. Hän ei ole toimija vaan kohde, halujen heijastuspinta, josta miehet peilaavat erilaisia intohimojaan mutta joka ei ihmisenä kiinnosta ketään. Lopulta Lulu päätyy vankilaan murhasta. Tarina jatkuu näytelmässä Die Büchse der Pandora eli Pandoran lipas, jossa Lulu pakenee vankilasta, päätyy Lontooseen prostituoiduksi ja kuolee sarjamurhaajan uhrina.
Kun Reed ja Metallica ryhtyivät kaavailemaan yhteistä hanketta, he ottivat käsittelyynsä sanoituksia, jotka Reed oli kirjoittanut Wedekindin Lulu-näytelmien pohjalta. Reedin mielestä Metallican selässä tekstit nousisivat ”seuraavalle tasolle”. Kenties Reed halusi nostaa Lulun kohtalon pintaan miehekkään hevimetallisen kontrastin avulla. Metallican stereotyyppisen maskuliininen soitto ja kitaristi-laulaja James Hetfieldin machohko ärjyntä rakensivat Lulun vaiheille patriarkaalisen miljöön, joka korosti persoonattomaksi objektiksi alistetun naishahmon asemaa.
The View’n videon ohjasi Darren Aronofsky:
On hiukan epäselvää, mikä Lulu on. Se on avantgardistinen metallilevy, taidemusiikkia tai raskaasti säestettyä runoutta, abstrakti musikaalikuunnelma tai jonkinlaista spoken wordia. Pop- tai rocklevy se ei missään nimessä ole, mutta siinä kontekstissa useimmat kriitikot sen tyrmäsivät. Vaikka Reed oli jo ajat sitten hylännyt popmusiikin muotokielen taiteelleen tarpeettomana, moni ilmeisesti odotti kuulevansa levyllä jonkinlaisia Fight Fire With Firen ja Perfect Dayn summan ylittäviä rockklassikoita. Pöyristys valtasi alaa, kun Reed ja Metallica tarjoilivatkin levyllisen melodiattomia, jopa kaksikymmentäminuuttisia taidejurnutuksia, joissa Reed luki ääneen, Hetfield mylvähteli ja Metallica riffitteli doomahtavan laahaavasti tai speed metalia blitzkrieginä piiskaten. Lars Ulrichin sympaattisen kulmikas rumpalointi sopi mainiosti komppaamaan Lulun kolhon eurooppalaista tunnelmaa.
Albumista tekee vaikeatajuisen se, ettei sillä ole selkeää tarinaa. Esimerkiksi se Die Büchse der Pandoran kohtaus, jossa Lulu heittää henkensä psykopaatin äärifantasian kohteena, sisältyy kolmanteen kappaleeseen Pumping Bloodiin. Sitä kertomuksessa edeltänyt Lulun ja kreivittären suhde vilahtaa tekstissä heti perään ’Mistress Dreadissa’, eikä minkäänlaisesta kronologisesta järjestyksestä ole tietoakaan. Reed ei tehnytkään Lulua kerratakseen tarinan, jota kerrotaan muutenkin jatkuvasti maailman teatterinäyttämöillä. Sen sijaan hän halusi käsitellä vallankäyttöön, identiteettiin ja itsepetokseen liittyviä teemoja omalla tyylillään.
Kun Metallica mättää heviä Reedin kiihkeän paasauksen taustalla, vaikutelma on samanlainen kuin TarantinonInglourious Basterdsin kohtauksessa, jossa David Bowien – joka osapuilleen ainoana maailmassa julisti Lulun mestariteokseksi – ’Cat People (Putting Out Fire)’ säestää toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia. Se on älyvapaan urhea ja kiehtova mutta myös sanomallinen kohtaus, joka sanoo, että nämä asiat voisivat tapahtua milloin tahansa, kenelle tahansa.
Reedin Lulu (sillä hänen levynsähän Lulu on, sanokaamme noin 70-prosenttisesti) asetti vapaamuotoisuudessaan uusia haasteita metallibändille, joka ei normaalisti juuri jammaile. Reed vaati soittajilta kykyä improvisoida jazzin hengessä, mutta myös antoi Metallicalle jotakin: Hänen raaka runoutensa saa Metallican riffit kuulostamaan rankemmilta kuin ne kuulostaisivat bändin oman kuvaston taustalla. Silkkaa metallia Lulu ei kuitenkaan ole. Sillä kuulee myös akustista kitaraa (mm. ’Little Dog’), viitteitä elektroniseen musiikkiin sekä vapaasti soivia jousi-instrumentteja. Lulun suhteesta erääseen mieheen ja tämän poikaan inspiroitunut ’Junior Dad’ on lempeän bändisoiton sekä sellojen ja viulujen dronen varaan rakennettu massiivinen teos.
Junior Dad livenä Saksassa:
Wedekindin näytelmiä on sittemmin tulkittu niin feministisiksi kuin naisvihamielisiksikin. Aikoinaan niitä soimattiin groteskeiksi, yliampuviksi ja moraalittomiksi. Reedin ja Metallican Lulu sai satikutia siitä, että se kuulostaa rumalta, rasittavalta ja teennäiseltä, ikään kuin Lulu ei aiheena suorastaan vaatisi juuri sellaisten ekspressionististen vaikutelmien luomista. Taiteen tehtävänä ei ole maistua hyvältä, tuntua kivalta tai kuulostaa Roxettelta. Sen kuuluu luoda uusia tulkintoja. Niitä Reed ja Metallica Lululla tekivät.
Lulu oli kova pala niin Lou Reedin kuin Metallicankin yleisöille. Reedin joukot eivät nähneet hänen taiteensa ja banaalin metallin välillä minkäänlaisia yhtymäkohtia. Metallica-faneille taas itkuraivarin aiheeksi on joskus riittänyt pelkkä akustisen kitaran käyttäminenkin. Yhteisalbumin tekeminen tuollaisten mielikuvaharjoitusten melskeessä vaati rohkeutta kummaltakin osapuolelta.
Lulu jäi Lou Reedin (s. 1942) viimeiseksi albumiksi. Hän kuoli syöpään vuonna 2013. Reed halusi tulla tunnetuksi taiteilijana, joka piut paut piittaa siitä, mitä hänestä ajatellaan. Lulu on lopullinen todiste siitä, että juuri sellainen hän oli.
Ecstasy | Reprise 2000 The Raven | Sire 2003 Hudson River Wind Meditations | Sounds True 2007 The Creation Of The UniverseLou Reed’s Metal Machine Trio | Best Seat In The House Productions 2008
1990-luku [James Hetfield • Kirk Hammett • Lars Ulrich • Jason Newsted] Finna.fi
Metallica [Black Album] | Vertigo 1991 Load | Vertigo 1996 Reload | Vertigo 1997 Garage Inc. | Vertigo 1998 • Lainabiisejä sisältävä 2CD/3LP, jolla on mukana myös The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited. S&M • live | Vertigo/Warner Bros. Records 1999
2000–2009 [James Hetfield • Kirk Hammett • Lars Ulrich • Robert Trujillo] Finna.fi
St. Vincent eli Annie Clark (s. 1982) ei anna taiteensa jämähtää paikalleen. Hän on määritellyt itsensä uudelleen jo monta kertaa, ja niin tapahtui myös Daddy’s Homella vuonna 2021.
