Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla

Lust For Life | RCA Victor 1977

Iggy Pop: Lust For Life (1977).Köthener Straße 38 on yksi rockin historian maagisista osoitteista. Katu kulki aikoinaan siellä, missä itä erosi lännestä, aivan Berliinin muurin kupeessa, ja siellä sijaitsi legendaarinen Hansa by the Wall -studio. Kun siellä tehtiin klassikkoalbumeja 1970-luvun lopulla, niihin tuntui tihkuvan kylmän sodan kovettaman betoniseinän läpi tunnelmia, joita ei voinut löytää mistään muualta.

Noihin levyihin kuuluu Iggy Popin Lust For Life, yksi hänen ja David Bowien yhteistyön tuloksista ja parivaljakon neljästä vuonna 1977 julkaisemasta klassikosta – ne kolme muuta ovat Popin The Idiot ja Bowien Low ja ”Heroes”, ja puhtainta Hansa by the Wall -tuotantoa ovat ”Heroes” ja Lust For Life. Niiden tekemiseen liittyvien tarinoiden kautta berliiniläisstudiosta tuli popmytologian lähde.

Pop ja Bowie tekivät Lust For Lifen nopeasti, reilussa viikossa The Idiot -kiertueen päätyttyä vuonna 1977. Suurin osa biiseistä on Bowien säveltämiä ja Popin sanoittamia (tärkeimpänä poikkeuksena nerokkaan simppeli ’The Passenger’, yksi Iggyn klassikoista, jonka hän teki kitaristi Ricky Gardinerin kanssa). Bowien äänittämällä albumilla esiintyivät laulaja Popin ja kitaristi Gardinerin lisäksi rumpali Hunt Sales, basisti Tony Sales ja kitaristi Carlos Alomar. Pianoa soitti Bowie. Levyn tuottajiksi merkittiin pseudonyymi Bewlay Bros., joka tarkoitti Bowieta, Popia ja äänittäjä Colin Thurstonia.

Vaikka Iggy Popin (s. 1947) edellinen albumi The Idiot vastasi vieraantuneisuudessaan, synkässä hedonismissaan ja eurooppalaishenkisessä synteettisyydessään täysin mielikuvia Hansa by the Wallissa tehdystä uraauurtavasta rocklevystä, sen studiotyöt tehtiin enimmäkseen Ranskassa ja Münchenissa. Lust For Lifellä Pop taas ei palannut The Stoogesin raakaan soundiin eikä The Idiotin urbaaniin pimeyteen vaan teki perinteisemmän kitararocklevyn. Lust For Lifeä kannattelee innostava hetkessä elämisen tunnelma, jota bändin räiskyvä soitto ja Iggyn studiossa improvisoimat sanoitukset korostavat. Vaikka levy tehtiin muurin varjossa, se kuulostaa bileiltä muurin harjalla, elämänriemulta hetkeä ennen putoamista.

Bowien sävellysten ansiosta Lust For Life on melodisesti hyvin vahvaa Popia – ei ole mikään ihme, että siitä tuli hänen kaikkien aikojen myydyin albuminsa. Menestykseen vaikutti myös punkin nousu, jonka kummisetänä holtiton ja vaarallinen Iggy saattoi täysin oikeutetusti kukkoilla. Melodisuuden ja vetoavuuden vastapainoksi Lust For Life on rähjäinen, likainen, pelkistetty ja elinvoimainen levy eli jotakin juuri sellaista, jota nuori yleisö vuonna 1977 arvosti.

Hansa Tonstudiosin sydän on 260-neliöinen tanssisali Meistersaal, jossa esitettiin klassista musiikkia jo 1900-luvun alussa. Suuren tilan soinnin voi kuulla Lust For Lifen rumpusoundeissa heti alussa, nimiraidan pompituttavan intron elämänjanoisessa kaiussa. ’Successin’ ja ’The Passengerin’ svengi, ’Some Weird Sinin’ ja ’Sixteenin’ kiihko ja ’Tonightin’ ja ’Turn Bluen’ kohtalokas kauneus ovat jotakin sellaista, jota tämän päivän setämiesvetoinen rokkirock ei kerta kaikkiaan voi tavoittaa.

Hansa ei ole enää ”by the Wall”, mutta se on edelleen toimiva ja aktiivisessa käytössä oleva studio. Paikka on uusittu ja remontoitu vastaamaan nykyajan vaatimuksia, mutta sen ilmassa tuoksuu vuosisatainen historia, aavemainen häivähdys kaikesta siitä, mitä talossa on aikojen saatossa tapahtunut – sata vuotta vanhoista performansseista natsiupseerien tanssiaisiin ja Iggy Popin sessioihin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Iggy Pop kotisivu

Hae Iggy-klassikko 'Lust For Life' kirjastosta!

Hae Iggy-klassikko ’Lust For Life’ kirjastosta!

Hae Lust For Life kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
The Stooges | 1969
Fun House | 1970
Raw Power | 1973
Kill City | BOMP! 1977
The Idiot | RCA Victor 1977
Lust For Life | RCA Victor 1977
New Values | Arista 1979
Soldier | Arista 1980
Party | Arista 1981
Zombie Birdhouse | Animal Records 1982
Blah-Blah-Blah | A&M 1986
Instinct | A&M 1988
Brick By Brick | Virgin 1990
American Caesar | Virgin 1993
Naughty Little Doggie | Virgin 1996
Avenue B | Virgin 1999
Beat ’Em Up | Virgin 2001
Skull Ring | Virgin 2003
The Weirdness | 2007
Préliminaires | Astralwerks/Virgin 2009
Après | Thousand Mile Inc 2012
Ready To Die | 2013
Post Pop Depression | Caroline International/Loma Vista 2016
Free | Caroline International/Loma Vista 2019

Lue lisää | Finna.fi
Ambrose, Joe: Gimme Danger – The Story Of Iggy Pop, 308 sivua | Omnibus Press 2002, uusi painos 2007
Ambrose, Joe & Mäkelä, J. Pekka (kääntäjä): Iggy Pop – raakaa voimaa, 411 sivua | Johnny Kniga 2006
Carson, David A: Grit, Noise, And Revolution – The Birth Of Detroit Rock’n’Roll, 376 sivua | University of Michigan Press 2005
Gibbs, Alvin: Neighbourhood Threat – On Tour With Iggy Pop, 141 sivua | Codex 2001
Kent, Nick: The Dark Stuff – Selected Writings On Rock Music | Penguin 1994 • Da Capo Press 1995 • Faber and Faber 2007
Matheu, Robert: The Stooges – The Authorized And Illustrated Story, 191 sivua | Abrams 2009
McNeil, Legs & McCain, Gillian & översättning av Dan Andersson: Please Kill Me – den osensurerade historien om punken, 602 sidor | Modernista 2016
McNeil, Legs & McCain, Gillian & Ike Vil (kääntäjä): Please Kill Me – punkin sensuroimaton esihistoria, 542 sivua | Like 2004 & 2007 & 2011
McNeil, Legs & McCain, Gillian: Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk, 525 sivua | Penguin Books 1996 & Abacus 1997
Montonen, Mikko: Uuden aallon tekijät, 184 sivua | Johanna 1979
Pop, Iggy: I Need More, 123 sivua | Los Angeles 1997
Sandison, David & Jones, Allan: …Rock’n’Roll People – The Pioneers Of Pop In Their Own Words, 176 sivua | Octopus 2000
Seabrook, Thomas Jerome: Bowie In Berlin – A New Career In A New Town, 272 sivua | Jawbone Press 2008
Thompson, Dave: Your Pretty Face Is Going To Hell – The Dangerous Glitter Of David Bowie, Iggy Pop And Lou Reed, 320 sivua | Backbeat Books 2009
Valentine, Gary: New York Rocker – My Life In The Blank Generation, With Blondie, Iggy Pop And Others 1974–1981, 276 sivua | Sidgwick & Jackson 2002
Vanhakarhu, Samuli: Iggy Pop – Amerikan keisari, 145 sivua | Pop-lehti 2004

Iggy Pop: Lust For Life (1977).

Iggy Pop: Lust For Life (1977).

Jonna Tervomaan Ääni kasvaa kuunnellessa

Ääni (Johanna Kustannus/Universal Music Finland, 2017)

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).Vuonna 2013 julkaistu Eläköön oli Jonna Tervomaan paluu pitkän tauon jälkeen. Jo sillä hän tuntui tavoittelevan uusia taivaita, mutta vasta Äänellä uudistuminen on perusteellista. Mikä ilahduttavinta, se on myös onnistunut tyylikkäästi.

Tervomaa on tilannut uusia visioita kaukaisilta mailta. Ääni on tehty Suomessa, mutta sen on tuottanut Ken Stringfellow, arvostetussa The Posies -yhtyeessä 1990-luvulla tunnetuksi tullut amerikkalainen muusikko ja multi-instrumentalisti. Stringfellow on soittanut myös R.E.M.-kiertuekokoonpanossa ja kulttiyhtye Big Starin myöhempien aikojen inkarnaatiossa. Suomessa hän on esiintynyt paitsi The Posiesin kanssa, myös sooloartistina ja Ramones-rumpali Marky Ramonen bändissä.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Stringfellow ei tullut Tervomaan sessioihin mediaseksikkääksi ulkomaanvahvistukseksi vaan pikemminkin kaveripohjalta. Vuosituhannen vaihteesta toisensa tunteneet muusikot ryhtyivät töihin kaikessa hiljaisuudessa viime vuoden lopulla. ”Jonna haluaa kokeilla studiossa uusia asioita jonkun sellaisen kanssa, joka ei kuulu hänen musiikilliseen lähipiiriinsä”, Stringfellow kertoi Turun Sanomiin kirjoittamassani jutussa helmikuussa 2017. ”Hän pitää lämpöisestä yhtyesoitosta ja muusikoiden välisestä vuorovaikutuksesta. Yritän luoda hänelle mieluisan soundin, mutta niin, ettei lopputulos kuulosta perinteiseltä bändilevyltä.”

Eikä se kuulostakaan. Ääni tekee ensimmäiseksi vaikutuksen mietityillä ja luovilla sovituksillaan. On kuin jokainen ratkaisu olisi punnittu kliseiden ja itsestäänselvyyksien välttämisen nimissä kuitenkaan sortumatta kiusalliseen erikoisuudentavoitteluun. Seuraavaksi huomio kiinnittyy aiemmasta tuotannosta poikkeaviin biiseihin – Tervomaa on säveltänyt ja sanoittanut kaikki Äänen kappaleet itse. Uudistuminen on henkilökohtaista, kokonaisvaltaista ja kuulijaa samaan aikaan haastavaa ja virkistävää.

Oo mun kaa -videon julkaisua säesti merkillinen hässäkkä: brittiläisen valokuvaajan perikunta vaati videolla näkyvän, David Bowie -tribuutiksi tarkoitetun kasvomaalauksen peittämistä.

Tietyt piirteet ovat kuitenkin ennallaan. Kun Tervomaa julkaisi (aikuisiän) debyyttinsä vuonna 1998, Suomen popkulttuurissa käännyttiin suomirockista kohti uudenlaista suomenkielistä rockmusiikkia, joka ei kielestään huolimatta kuulostanut leimallisesti kotimaiselta. Myös Ääni on monin tavoin epäsuomalaisen kuuloinen albumi – joskaan myöskään (epä)suomalaisuus ei merkitse täsmälleen samaa kuin 20 vuotta sitten. Surumielisyys ei ole koskaan ollut vierasta Tervomaan kappaleille, mutta sen tulkinta ei ole perinteisen täkäläistä. Poikkeus on Äänen mollimelankolisin sävellys Disco Melancholia, jossa pilkahteleva ihmisen ikävä toisen luo kuulostaa hyvin kotimaiselta ja riipaisevalta. Kontrasti muuhun materiaaliin on vahva. Uudet jumalat soi kuin olisi painoaan keveämpi ja tempoaan menevämpi, koska se kuullaan Disco Melancholian perässä.

Muitakin ääripäitä löytyy. Siinä missä avausbiisi Vaikuttavat aineet on heti ensisekunneillaan auki taivasta myöten, Ääni on minun -kappaleen salaperäinen tunnelma kasvaa hitaasti, ja Jätä minut tähän hämmästyttää rohkealla ja juhlavalla instrumentaatiollaan. Tervomaan vahva lauluääni vaikuttaa paljon biisien luonteeseen. Esimerkiksi Haamun ja Ennenaikojaan-kappaleen melodiakulut ovat sinänsä aika poikkeuksellisia, mutta Tervomaan konstailematon laulutyyli pitää ne ymmärrettävinä ja maanläheisinä. Hänen tulkintoihinsa on uskallettu jättää myös virheitä, jotka luovat inhimillisyyden tuntua. Ääriesimerkki tästä on Mitä jos?, jonka lauluraidalle on haettu epävarmuuden ja haurauden tuntua, jota kauniilla tavalla huuruinen sovitus tukee.

Ääni ei ole sen enempää instant-klassikko kuin levyllinen helppoja renkutuksia, vaan vaatii kuulijaltaan aikaa ja syventymistä. Se on vanha kunnon grower, kuunnellessa kasvava äänite, joka asettuu popin taide-viihdeakselilla kiinnostavammalle ja kestävämmälle puolelle. Ääni on niitä levyjä, jonka todellinen syvyys paljastuu vasta ajan kanssa. Sellaisia voisi ilmestyä useammin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Levyhyllyt:
Jonna Tervomaan studioalbumit
Jonna Tervomaa (1998)
Neljä seinää (1999)
Viivalla (2001)
Halo (2004)
Parempi loppu (2007)
Eläköön (2013)
Ääni (2017)

Lue lisää:
Aho, Arja & Taskinen, Anne: Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historia! 321 sivua. (WSOY, 2003).
Nevalainen, Petri: Suomi-rockin tiekartta, 216 sivua. (Gummerus/Ajatus, 2005).
Parkkonen, Santtu & Talusén, Ari & Heikkinen, Kikke: Ilveksen rokkimenut, 119 sivua. (Johnny Kniga, 2010).

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).

Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa

Lulu (Warner Bros, Universal International Music, 2011)

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).Kun saksalaisen Frank Wedekindin (1864–1918) Lulu-nimisestä naisesta kertova näytelmä Erdgeist eli Maahinen esitettiin Tampereen Teatterissa vuonna 1909, se sai lehdistöltä niin vihaisen vastaanoton, että näytelmä oli poistettava ohjelmistosta kolmen esityksen jälkeen. Kun vaihtoehtorockin suurvisiirin Lou Reedin ja hevimammutti Metallican Wedekindin tarinaan perustuva yhteisalbumi Lulu ilmestyi reilut sata vuotta myöhemmin, sekin sai osakseen ivaa ja paheksuntaa. Vähän eri syistä, mutta kuitenkin.

Wedekindin näytelmä kertoo ”naisen primaalimuodosta”, kuten Lulu Erdgeistissä esitellään, ja hänen rakastajistaan. Vaikka Lulu on tarinan päähenkilö, hän on hädin tuskin olemassa. Lulu elää miesten kautta. Hän ei ole toimija vaan kohde, halujen heijastuspinta, josta miehet peilaavat erilaisia intohimojaan mutta joka ei ihmisenä kiinnosta ketään. Lopulta Lulu päätyy vankilaan murhasta. Tarina jatkuu näytelmässä Die Büchse der Pandora eli Pandoran lipas, jossa Lulu pakenee vankilasta, päätyy Lontooseen prostituoiduksi ja kuolee sarjamurhaajan uhrina.

Kun Reed ja Metallica ryhtyivät kaavailemaan yhteistä hanketta, he ottivat käsittelyynsä sanoituksia, jotka Reed oli kirjoittanut Wedekindin Lulu-näytelmien pohjalta. Reedin mielestä Metallican selässä tekstit nousisivat ”seuraavalle tasolle”. Kenties Reed halusi nostaa Lulun kohtalon pintaan miehekkään hevimetallisen kontrastin avulla. Metallican stereotyyppisen maskuliininen soitto ja kitaristi-laulaja James Hetfieldin machohko ärjyntä rakensivat Lulun vaiheille patriarkaalisen miljöön, joka korosti persoonattomaksi objektiksi alistetun naishahmon asemaa.

The View’n videon ohjasi Darren Aronofsky:

On hiukan epäselvää, mikä Lulu on. Se on avantgardistinen metallilevy, taidemusiikkia tai raskaasti säestettyä runoutta, abstrakti musikaalikuunnelma tai jonkinlaista spoken wordia. Pop- tai rocklevy se ei missään nimessä ole, mutta siinä kontekstissa useimmat kriitikot sen tyrmäsivät. Vaikka Reed oli jo ajat sitten hylännyt popmusiikin muotokielen taiteelleen tarpeettomana, moni ilmeisesti odotti kuulevansa levyllä jonkinlaisia Fight Fire With Firen ja Perfect Dayn summan ylittäviä rockklassikoita. Pöyristys valtasi alaa, kun Reed ja Metallica tarjoilivatkin levyllisen melodiattomia, jopa kaksikymmentäminuuttisia taidejurnutuksia, joissa Reed luki ääneen, Hetfield mylvähteli ja Metallica riffitteli doomahtavan laahaavasti tai speed metalia blitzkrieginä piiskaten. Lars Ulrichin sympaattisen kulmikas rumpalointi sopi mainiosti komppaamaan Lulun kolhon eurooppalaista tunnelmaa.

Albumista tekee vaikeatajuisen se, ettei sillä ole selkeää tarinaa. Esimerkiksi se Die Büchse der Pandoran kohtaus, jossa Lulu heittää henkensä psykopaatin äärifantasian kohteena, sisältyy kolmanteen kappaleeseen Pumping Bloodiin. Sitä kertomuksessa edeltänyt Lulun ja kreivittären suhde vilahtaa tekstissä heti perään Mistress Dreadissa, eikä minkäänlaisesta kronologisesta järjestyksestä ole tietoakaan. Reed ei tehnytkään Lulua kerratakseen tarinan, jota kerrotaan muutenkin jatkuvasti maailman teatterinäyttämöillä. Sen sijaan hän halusi käsitellä vallankäyttöön, identiteettiin ja itsepetokseen liittyviä teemoja omalla tyylillään.

Kun Metallica mättää heviä Reedin kiihkeän paasauksen taustalla, vaikutelma on samanlainen kuin Tarantinon Inglourious Basterdsin kohtauksessa, jossa David Bowien – joka osapuilleen ainoana maailmassa julisti Lulun mestariteokseksi – Cat People (Putting Out Fire) säestää toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia. Se on älyvapaan urhea ja kiehtova mutta myös sanomallinen kohtaus, joka sanoo, että nämä asiat voisivat tapahtua milloin tahansa, kenelle tahansa.

Reedin Lulu (sillä hänen levynsähän Lulu on, sanokaamme noin 70-prosenttisesti) asetti vapaamuotoisuudessaan uusia haasteita metallibändille, joka ei normaalisti juuri jammaile. Reed vaati soittajilta kykyä improvisoida jazzin hengessä, mutta myös antoi Metallicalle jotakin: Hänen raaka runoutensa saa Metallican riffit kuulostamaan rankemmilta kuin ne kuulostaisivat bändin oman kuvaston taustalla. Silkkaa metallia Lulu ei kuitenkaan ole. Sillä kuulee myös akustista kitaraa (mm. Little Dog), viitteitä elektroniseen musiikkiin sekä vapaasti soivia jousi-instrumentteja. Lulun suhteesta erääseen mieheen ja tämän poikaan inspiroitunut Junior Dad on lempeän bändisoiton sekä sellojen ja viulujen dronen varaan rakennettu massiivinen teos.

Junior Dad livenä Saksassa:

Wedekindin näytelmiä on sittemmin tulkittu niin feministisiksi kuin naisvihamielisiksikin. Aikoinaan niitä soimattiin groteskeiksi, yliampuviksi ja moraalittomiksi. Reedin ja Metallican Lulu sai satikutia siitä, että se kuulostaa rumalta, rasittavalta ja teennäiseltä, ikään kuin Lulu ei aiheena suorastaan vaatisi juuri sellaisten ekspressionististen vaikutelmien luomista. Taiteen tehtävänä ei ole maistua hyvältä, tuntua kivalta tai kuulostaa Roxettelta. Sen kuuluu luoda uusia tulkintoja. Niitä Reed ja Metallica Lululla tekivät.

Lulu oli kova pala niin Lou Reedin kuin Metallicankin yleisöille. Reedin joukot eivät nähneet hänen taiteensa ja banaalin metallin välillä minkäänlaisia yhtymäkohtia. Metallica-faneille taas itkuraivarin aiheeksi on joskus riittänyt pelkkä akustisen kitaran käyttäminenkin. Yhteisalbumin tekeminen tuollaisten mielikuvaharjoitusten melskeessä vaati rohkeutta kummaltakin osapuolelta.

Lulu jäi Lou Reedin (s. 1942) viimeiseksi albumiksi. Hän kuoli syöpään vuonna 2013. Reed halusi tulla tunnetuksi taiteilijana, joka piut paut piittaa siitä, mitä hänestä ajatellaan. Lulu on lopullinen todiste siitä, että juuri sellainen hän oli.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Lou Reed & Metallica: Lulu kotisivu

Lulu
Lou Reed – laulu, kitara, continuum
James Hetfield – rytmikitara, taustalaulu
Kirk Hammett – soolokitara
Lars Ulrich – rummut
Robert Trujillo – bassokitara
Tuottajat: Lou Reed, Metallica, Greg Fidelman, Hal Willner

Sarth Calhoun – elektroniset instrumentit
Jenny Scheinman – viulu, alttoviulu, jousisovitukset
Gabe Witcher – viulu
Megan Gould – viulu
Ron Lawrence – alttoviulu
Marika Hughes – sello
Ulrich Maiss – sello Little Dogissa ja Frustrationissa
Rob Wasserman – sähkökontrabasso Junior Dadissa
Jessica Troy – alttoviulu Junior Dadissa

Hae Lou Reedin & Metallican 'Lulu' kirjastosta!

Hae Lou Reedin & Metallican ’Lulu’ kirjastosta!

Hae Lulu kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Lou Reed & Metallica: Lulu. 2CD (Sister Ray Enterprises, We’re Only In It For The Music, 2011).
Berg, Alban: Lulu – Oper nach Frank Wedekinds Tragödien Erdgeist und Büchse der Pandora. Böhm Karl, Lear Evelyn, Johnson Patricia, Fischer-Dieskau Dietrich, Grobe, Donald. (Deutsche Grammophon, 1968).

Lue lisää
Brannigan, Paul & Winwood, Ian: Syntymä Metallica kuolema – 1. osa, 365 sivua. Like 2013.
Brannigan, Paul, Winwood, Ian: Syntymä Metallica kuolema – 2. osa, 302 sivua. Like 2014.
Jacobson, Jeff: Lulu, 120 sivua. Nuottikirja, Cherry Lane Music 2012
Koskimies Rafael & Haavio, Martti: Maailmankirjallisuuden kultainen kirja – Saksan kirjallisuuden kultainen kirja, 824 sivua, WSOY 1930.
Wall, Mick: Lou Reed – The Life, 230 sivua. Orion 2014

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).

David Bowie: ★ Blackstar – jazzia ja rockia moderneimmillaan

 Blackstar | ISO Records 2016

David Bowie: Blackstar (2016).Rockikoni ja laulaja-lauluntekijä David Bowie (s. 1947) palasi 2010-luvulla ilahduttavasti takaisin aktiiviseen musiikintekoon. Kymmenen vuoden tauko albumijulkaisuissa katkesi vuonna 2013 levyyn The Next Day. Maailmaa ravisutti visusti salassa pidetty paluusingle Where Are We Now? Singleä seurannut albumi on kelpo rocklevy, mutta vuonna 2016 Bowie jatkaa astetta komeammin. Yhdessä Tony Viscontin kanssa tuotettu ja Bowien 69-vuotissyntymäpäivänä julkaistu ★ on mestariteos.

Vain seitsemän raitaa sisältävällä levyllä Bowie on aiempaa haavoittuvampi. Keskellä kaikkea korostuu tarve tehdä jotain uutta, olla vapaa kaihtamatta riskejä. Lyhyempi mitta tuntuu oikealta, sillä se korostaa artistin vision yhtenäisyyttä. Se näyttää, mitä on hallita musiikin ja albumimitan muoto aukottomasti. The Next Day osoitti Bowien lauluntekokyvyn säilyneen, mutta Blackstar kulkee eteenpäin kiinnostavammin. Blackstar väräjää erityistä energiaa.

Bowien hallussa on yhtä lailla ilmiömäisen jazzyhtyeen sävyt kuin maailmanlopulta tuntuva eeppinen rock ja mukaan juurtuva fuusiomainen genrehyppely. Ensimmäinen merkki huippuvireestä saatiin liki kymmenminuuttisella singleraidalla Blackstar, jonka alienmaista tunnelmaa kuullaan TV-sarjan The Last Panthers tunnuksena.

Nimikappaleella Bowien jäätävä falsetti liikkuu synteettisessä kuvastossa. Raidan puolivälissä biisi siirtyy rockmuottiin kuin itsestään. Uhkaavuus säilyy läpi kokonaisuuden.

A-puolen päättävä verkkaisen hypnoottinen Lazarus on yhdistelmä Bowien 70-lukulaisempaa otetta ja 2010-luvun indiesoundia. Softisti lätkähtelevä pitkä biisi nojaa Bowien äänen väreihin ja Donny McCaslinin liukuvaan saksofoniin. Lazarus on osa samannimistä näytelmäteosta, jonka Bowie kirjoitti yhdessä Enda Walshin kanssa. New Yorkissa esitettävän Off-Broadway -tuotannon tähtenä on HBO:n TV-sarjassa Dexteriä näytellyt Michael C. Hall. Näytelmäteoksen tarina perustuu romaaniin The Man Who Fell To Earth, jonka elokuvaproduktion pääosan Bowie teki 70-luvun puolivälissä.

Sue (Or In A Season Of Crime), kääntöpuolellaan ’Tis A Pity She Was A Whore, julkaistiin singlenä loppuvuodesta 2014. Suen poikkeuksellisen juhlava jazzilotulitus nousi yhdeksi Bowien 2000-luvun ajan klassikoista, varsinkin pidempänä big band -versiona. Blackstar esittelee raidoista rokkaavammat otot. Suen albumiversiota kantaa jazzintensiteetin rinnalla vaarallisen maukas kitarariffi. Rocksärmä lisää biisin apokalyptista draamaa entisestään. Alun perin Black Tie White Noisen täytebiisiltä tuntunut ’Tis A Pity… nousee akustisena albumiversiona aivan uuteen eloon.

Girl Loves Me tuo lisää painostavaa tunnelmaa, ja The Next Dayn huippukohta If You Can See Me saa moodiinsa sopivan rinnakkaisteoksen. Molempia vie eteenpäin kohtalon koura ja voimakkaasti virtaavavat perkussiot. Rumpalit Zachary Alford ja uudella levyllä soittava Mark Guiliana ovat loistavia. Päätösraita I Can’t Give Everything Away vie elokuvien tunnussävelten kaltaiseen tunnelmaan. Muistuma Bowien singlestä Absolute Beginners mielessä Blackstar päättyy lohdulliseen optimismiin.


David Bowie – laulu, akustinen kitara
Tim Lefebre – bassokitara
Mark Guiliana – rummut
Ben Monder – kitara
Jason Lindner – piano, urut, kosketinsoittimet
Donny McCaslin – saksofoni, huilu, puupuhaltimet
Tuottajat: David Bowie ja Tony Visconti

★ julkaistiin LP- ja CD-painoksina tammikuun 8. päivänä 2016. Albumi nousi listaykköseksi useissa maissa. Blackstar toi Bowien Yhdysvaltojen Billboard-albumilistan ykkössijalle ensimmäistä kertaa. Myös Suomessa ★ nousi listakärkeen (vko 2/2016).

David Bowie kotisivu

Tuomas Pelttari

Hae Blackstar kirjastosta.

Hae Blackstar kirjastosta.

Hae Blackstar kirjastosta.
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Lue lisää
MOJO
: Toimitus suosittelee tuottaja Tony Viscontin haastattelua MOJO-lehdessä (tammikuu 2016, issue 266). Visconti kertoo avoimesti ★:n tekemisen vaiheista. Samassa numerossa on myös laaja artikkeli vuoden 1980 Bowie-albumista Scary Monsters (And Super Creeps).
Buckley, David: David Bowie – The Complete Guide To His Music, 160 sivua | Omnibus 2004
Buckley, David: Strange Fascination – The Definitive Story, 533 sivua | Virgin 1999
Buckley, David (Hannu Tervaharju, kääntäjä): David Bowie – Strange Fascination, 639 sivua | Like 2002 & 2005
Evans, Mike: David Bowie Treasures, 62 sivua | Carlton Books 2014
Hewitt, Paolo (översättning Lena Öhrström): Bowie – album för album, 287 sidor | ICA 2012
Immonen, Tenho: David Bowie – Outo viehätys – musiikillinen elämäkerta ja diskografia, 144 sivua | Pop-lehti 2003
Immonen
, Tenho: Rockin kameleontti, 227 sivua. (Pop-lehti, 2005).
Miles, Barry & Charlesworth, Chris: David Bowie Black Book – The Illustrated Biography By Miles & Chris Charlesworth, 160 sivua. (Omnibus. Painokset: 1980, 1984, 1988 ja 2013).
Pegg, Nicholas: The Complete David Bowie | Reynolds & Hearn 2004 & 2009
Ruther, Tobias: Heroes – David Bowie And Berlin, 224 sivua | Reaktion Books 2014
Spitz, Mark (J. Pekka Mäkelä, kääntäjä): David Bowie, 576 sivua | Otava 2010 & 2016
Stevenson, Nick: David Bowie – Fame, Sound And Vision, 217 sivua | Polity, 2006
Trynka, Paul: Starman – David Bowie – The Definitive Biography, 440 sivua | Sphere 2011

David Bowie: Blackstar (2016).

David Bowie: Blackstar (2016).

David Bowie: hours… – enemmän voimaa rauhallisuudesta

hours… (Virgin, 1999)

David Bowien albumi hours... julkaistiin vuonna 1999. Levy tehtiin tiiviissä yhteistyössä kitaristi ja tuottaja Reeves Gabrelsin kanssa.Rock-ikoni David Bowie palasi viime vuosituhannen lopulla klassikkokantaan albumilla hours... Kaksi vuotta aiemmin julkaistu Earthling oli jungle-virityksineen hätkähdyttävä levy, mutta kesti aikaa heikosti. Hours… oli täysin toista maata. Lievän yliyrittämisen sijaan Bowie teki harkitun kokonaisuuden, jolla ei hötkyillä.

David Bowie (s. 1947) aloitti levytysuransa jo 60-luvulla. Alkuaikojen modimaiset kokoonpanot vaihtuivat folkmaisen vaiheen kautta aitoon rocktähteyteen. Ziggy Stardust -aliaksen suojassa Bowie nousi vähitellen maailmanmaineeseen. Kameleonttimaisen lauluntekijän ura eteni nopeasti. Monet Bowien albumeista nousivat klassikoiksi, myös Brian Enon ja tuottaja Tony Viscontin kanssa tehdyt Low ja ”Heroes”. 1983 julkaistu menestysalbumi Let’s Dance nosti Bowien vihdoin stadionsarjaan. Aktiivinen levytysura keskeytyi vasta vuonna 2003 ilmestyneen Realityn jälkeen. Bowie palasi 10 vuoden tauon jälkeen levyllä The Next Day. Tähden uusimmat levytykset löytyvät kokoelmalta Nothing Has Changed (2014).

* * *

Hours… tehtiin tiiviissä yhteistyössä kitaristi ja tuottaja Reeves Gabrelsin kanssa. Visionäärinen Gabrels tuli mukaan Bowien yhtyeeseen Tin Machine jo 10 vuotta aiemmin. Monet vierastivat paikoin huojuvan rämisevää projektibändiä, jonka lähes garagemainen debyytti ilmestyi 1989. Tin Machine hajosi kahden albumin jälkeen, mutta matka Gabrelsin kanssa jatkui.

Hoursin A-puolta hallitsee raukeus. Earthlingin kiireen jälkeen verkkaisempi ote tuntuu virkistävältä. Ensimmäinen hittisingle Thursday’s Child toimii rauhallisena peilinä nuoruuteen. Arvokasta seesteisyyttä uhkuva single ei ehkä anna aivan täyttä kuvaa albumista. Raidoilta löytyy optimististakin ilonpilkahdusta. The Pretty Things Are Going To Hell on riehakas rock. Survive tuntuu lähes ilkikuriselta.

Albumi kasvaa loppua kohden, eikä Bowie säästele draamaa vokalistinakaan. Esimerkiksi kohtalokas New Angels Of Promise tuo mahtavasti esille Bowien äänen ulottuvuudet. Toiseksi viimeisenä kuultava Brilliant Adventure vihjaa loputtoman luovaan aikaan Berliinissä -77. Lyhyt instrumentaali on ikään kuin hengähdystauko ennen eeppistä päätösraitaa The Dreamers. Biisi on kaikessa jylhyydessään malliesimerkki siitä, miten rocktaiteen jännite vangitaan viiteen minuuttiin. Ainutlaatuista Bowieta.

David Bowie – laulu, kosketinsoittimet, kitara, ohjelmointi
Reeves Gabrels – kitara, rumpuloopit, ohjelmointi
Mark Plati – bassokitara, kitara,ohjelmointi, mellotroni
Mike Levesque – rummut
Sterling Campbell – rummut
Chris Haskett – kitara
Everett Bradley – lyömäsoittimet
Holly Palmer – laulu
Tuottajat: David Bowie ja Reeves Gabrels

Hours… julkaistiin CD-levynä, kasettina ja MiniDisc-painoksena 1999. Laajennettu 2CD tuli markkinoille vuonna 2004. Virallinen LP-painos ilmestyi 2015.

Tuomas Pelttari

David Bowie kotisivu

Lue lisää:
Buckley, David: The Complete Guide To His Music, 160 sivua. (Omnibus, 2004)
Buckley, David (Hannu Tervaharju, kääntäjä): Strange Fascination, 639 sivua. (Like, 2002).
Evans, Mike: David Bowie Treasures, 62 sivua. (Carlton Books, 2014).
Hewitt, Paolo (översättning Lena Öhrström): Bowie – album för album, 287 sidor. (ICA, 2012).
Immonen, Tenho: David Bowie – Outo viehätys – musiikillinen elämäkerta ja diskografia, 144 sivua. (Pop-lehti, 2003).
Immonen
, Tenho: Rockin kameleontti, 227 sivua. (Pop-lehti, 2005).
Miles, Barry & Charlesworth, Chris: David Bowie Black Book – The Illustrated Biography By Miles & Chris Charlesworth, 160 sivua. (Omnibus. Painokset: 1980, 1988 ja 2013).
Pegg, Nicholas: The Complete David Bowie, 640 sivua. (Reynolds & Hearn, 2004).
Ruther, Tobias: Heroes – David Bowie And Berlin, 224 sivua. (Reaktion Books, 2014).
Spitz, Mark (J. Pekka Mäkelä, kääntäjä): David Bowie, 576 sivua. (Otava, 2010).
Stevenson, Nick: David Bowie – Fame, Sound And Vision, 217 sivua. (Polity, 2006)
Trynka, Paul: Starman – David Bowie – The Definitive Biography, 440 sivua. (Sphere, 2011).

David Bowien albumi hours... julkaistiin vuonna 1999. Levy tehtiin tiiviissä yhteistyössä kitaristi ja tuottaja Reeves Gabrelsin kanssa.

David Bowie: hours… (1999).