Classix Nouveaux: Night People – futuristisen uusi aalto

Night People | Liberty 1981

Popmusiikin ja rockmaailman viehätys ja ärsytystaso vaihtelevat ajassa ikuisesti, mutta eivät häviä. Elvis Presleyn lanneliike oli liikaa monelle 1950-luvun aikuiselle, ja The Beatlesin herättämä hysteria jätti monet varttuneemmat kylmäksi. Progen kaupallinen läpimurto 70-luvun alussa herätti niin voimakasta vastustusta nuorissa muusikoissa, että punk rockin ja uuden aallon oli ”pakko puhdistaa ilmaa”. Ajat olivat jälleen uudet kun 80-luku koitti. New Wave Of British Heavy Metalin rinnalla kummastusta herätti häpeilemätön syntetisaattoripop ja koneiden sävyttämä rock. Uudenlainen musiikillinen uskaliaisuus oli usein verhottu itseriittoisen pöyhkeään pukeutumiseen.

Uusromanttiselle musiikille ja muodille oli esikuvansa. Roxy Music ja David Bowie tuntuivat antavan kiinnekohdan meikatun ulkonäön sävyttämälle klangille. Heitä fanittivat esimerkiksi The Blitz Kids -klubin ultramuodikkaat visionäärit. Miten näkemyksellistä olikaan Visagen johtohahmo Steve Strangen ja ystävien vilahtaminen ’Ashes To Ashesin’ videolla.

Classix Nouveaux’n tyypit kävivät hyvin futupoppareista, mutta bändin alkukohta löytyy punkbändistä X-Ray Spex. Se teki klassikkolevyn Germfree Adolescents, vokalistina riemastuttava Poly Styrene, mutta hajosi jo vuonna 1979. Tuhkasta noustiin kun mukaan tuli biisintekijä/laulaja Sal Solo. Classix Nouveaux muovautui nopeasti: Wikipedian mukaan tuore kokoonpano oli lavalla jo elokuussa -80. Singlet ’The Robots Dance’ ja ’Nasty Little Green Men’ herättivät jo jonkin verran huomiota.

Sal Solo (s. 1961) oli tähtiainesta. Pitkä ja hoikka olemus, tiukat asut ja viitat, totinen katse ja kalju… Hän ei ehkä ollut samalla tavalla mieleen jäävä kuin Duran Duranin laulaja Simon Le Bon,  mutta Solon ulkonäkö sopi täydellisesti yhteen viileitä ideoita pursuvaan musiikkiin. Solo johti hienoa settiä luovaa bändiä, joka tarttui kiinni ajan hengestä. Classixille oli itsestään selvää, että popsensibiliteetin lisäksi apokalyptisen yöllisen soundimaailman esille tuomiseen vaadittiin mustaa muotia ja paljon meikkiä.

Ja keväällä ’81 futufaneja hemmoteltiin. Muutaman viikon sisään julkaistiin ensimmäinen Duran-albumi, Kraftwerkin Computer World ja Classixin debyytti. Night Peoplen singlekärki ’Guilty’ ilmestyi jo aiemmin.

Night People istui teatraaliseen musiikkimaisemaan, missä esimerkiksi The Associates, The Human League, Yazoo, Talk Talk ja Ultravox hallitsivat karismaattisine laulajineen. Sal Solon ääniala vakuutti goottimurinasta lasia rikkovaan falsettiin. Mustiin pukeutuva pitkänhuiskea keulakuva otti tilan haltuun kuin Klaus Nomi tai Herra Ylppö.  

Klassikkoalbumien määrä kasvoi nopeasti. Uusimman aallon ’79–’82 luottotuottaja Colin Thurston muokkasi Magazinen, Duran Duranin ja Talk Talkin varhaisista levyistä komeita kokonaisuuksia, mutta Mik Sweeney ja Solo tekivät saman omin päin. Hyvä esimerkki tiukasta tuotantotyöstä on albumiraita ’No Sympathy, No Violins’.

Classix Nouveaux’n harkitun oloinen kansitaide, tekstuurit, valokuvat ja kirjailut antoivat kokonaisuuteen outoa tatsia – taiteen kosketuksen. Brittiläisestä pidättyväisyydestä kertoi perienglantilaisen aksentin lisäksi näyttävän bändivalokuvan piilottaminen sisäkanteen. Rohkea veto, joka ei mennyt läpi amerikanmarkkinoilla. 

’Tokyo’ julkaistiin Night Peoplen toisena singlenä, hengästyttävä ’Inside Outside’ kolmantena. Dramaattinen sovitus nojaa Sweeneyn nauhattoman bassokitaran ja kolkkojen perkussioiden varaan.

Magnum opus kuullaan viimeisenä. ’The Protector Of Night’ liikkuu gootahtavan hitaasti kohti majesteetillista loppua.

Classix Nouveaux teki nipun hyviä seiskoja ja kolme albumia. Kohtaloksi näytti lopulta koituvan se, että brittiyleisö ei ottanut bändiä täysin omakseen. Keikkasuosio Suomessa, Ruotsissa ja Keski-Euroopassa ei sittenkään riittänyt. Bändin toinen albumi La Verité oli esikoisen veroinen, hiotumpi kokonaisuus – omalla tavallaan jopa debyyttiä parempi levy. Tukholmassa tehty taltiointi sijoittuu loppuvuoteen 1981. Sal Solo kertoo bändin vierailleen Suomessa ja Jugoslaviassa.

Kitaristi Gary Steadman erosi bändistä, mutta suomalaisten kiinnostusta Classixiin lisäsi Jimi Sumén. Hän osallistui singlelle ’The End… Or The Beginning’ ja kolmosalbumille Secret, mutta se vilpittömin viehätys oli jo mennyttä. Tuo viehkous löytyy debyytiltä Night People.

Night People
Sal Solo [=Christopher Scott Stevens] – laulu, syntetisaattorit, kitara
Mik Sweeney – bassokitara, syntetisaattorit, taustalaulu
Gary Steadman – kitara, kitarasyntetisaattori
B.P. Hurding – rummut, saksofoni, taustalaulu
Tuottajat: Sal Solo & Mik Sweeney

Tuomas Pelttari

Classix Nouveaux | Facebook

Levyhyllyt
Aluperäisten vinyylien rinnalle toimitus suosittelee uusintajulkaisuja. Cherry Red Records julkaisi 2002–2006 Classix Nouveaux’n kolme studioalbumia CD-formaatissa, mukana tärkeitä lisäraitoja. Night People ei ole Spotifyssa (tilanne 2/2020).

Classix Nouveaux | Finna.fi
Night People | Liberty 1981
La Verité | Liberty 1982
Secret | Liberty 1983

David Sylvian: Brilliant Trees – sielukas vokalisti soolouran alussa
Duran Duran: Big Thing – iso juttu, unohdettu klassikko
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
Nine Inch Nails: Pretty Hate Machine – loikka lähitulevaisuuteen
Ruusut: Kevätuhri – inhimillisyyttä ajankuvan alla

Classix Nouveaux: Night People (1981).

Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla

Lust For Life | RCA Victor 1977

Iggy Pop: Lust For Life (1977).Köthener Straße 38 on yksi rockin historian maagisista osoitteista. Katu kulki aikoinaan siellä, missä itä erosi lännestä, aivan Berliinin muurin kupeessa, ja siellä sijaitsi legendaarinen Hansa by the Wall -studio. Kun siellä tehtiin klassikkoalbumeja 1970-luvun lopulla, niihin tuntui tihkuvan kylmän sodan kovettaman betoniseinän läpi tunnelmia, joita ei voinut löytää mistään muualta.

Noihin levyihin kuuluu Iggy Popin Lust For Life, yksi hänen ja David Bowien yhteistyön tuloksista ja parivaljakon neljästä vuonna 1977 julkaisemasta klassikosta – ne kolme muuta ovat Popin The Idiot ja Bowien Low ja ”Heroes”, ja puhtainta Hansa by the Wall -tuotantoa ovat ”Heroes” ja Lust For Life. Niiden tekemiseen liittyvien tarinoiden kautta berliiniläisstudiosta tuli popmytologian lähde.

Pop ja Bowie tekivät Lust For Lifen nopeasti, reilussa viikossa The Idiot -kiertueen päätyttyä vuonna 1977. Suurin osa biiseistä on Bowien säveltämiä ja Popin sanoittamia (tärkeimpänä poikkeuksena nerokkaan simppeli ’The Passenger’, yksi Iggyn klassikoista, jonka hän teki kitaristi Ricky Gardinerin kanssa). Bowien äänittämällä albumilla esiintyivät laulaja Popin ja kitaristi Gardinerin lisäksi rumpali Hunt Sales, basisti Tony Sales ja kitaristi Carlos Alomar. Pianoa soitti Bowie. Levyn tuottajiksi merkittiin pseudonyymi Bewlay Bros., joka tarkoitti Bowieta, Popia ja äänittäjä Colin Thurstonia.

Vaikka Iggy Popin (s. 1947) edellinen albumi The Idiot vastasi vieraantuneisuudessaan, synkässä hedonismissaan ja eurooppalaishenkisessä synteettisyydessään täysin mielikuvia Hansa by the Wallissa tehdystä uraauurtavasta rocklevystä, sen studiotyöt tehtiin enimmäkseen Ranskassa ja Münchenissa. Lust For Lifellä Pop taas ei palannut The Stoogesin raakaan soundiin eikä The Idiotin urbaaniin pimeyteen vaan teki perinteisemmän kitararocklevyn. Lust For Lifeä kannattelee innostava hetkessä elämisen tunnelma, jota bändin räiskyvä soitto ja Iggyn studiossa improvisoimat sanoitukset korostavat. Vaikka levy tehtiin muurin varjossa, se kuulostaa bileiltä muurin harjalla, elämänriemulta hetkeä ennen putoamista.

Bowien sävellysten ansiosta Lust For Life on melodisesti hyvin vahvaa Popia – ei ole mikään ihme, että siitä tuli hänen kaikkien aikojen myydyin albuminsa. Menestykseen vaikutti myös punkin nousu, jonka kummisetänä holtiton ja vaarallinen Iggy saattoi täysin oikeutetusti kukkoilla. Melodisuuden ja vetoavuuden vastapainoksi Lust For Life on rähjäinen, likainen, pelkistetty ja elinvoimainen levy eli jotakin juuri sellaista, jota nuori yleisö vuonna 1977 arvosti.

Hansa Tonstudiosin sydän on 260-neliöinen tanssisali Meistersaal, jossa esitettiin klassista musiikkia jo 1900-luvun alussa. Suuren tilan soinnin voi kuulla Lust For Lifen rumpusoundeissa heti alussa, nimiraidan pompituttavan intron elämänjanoisessa kaiussa. ’Successin’ ja ’The Passengerin’ svengi, ’Some Weird Sinin’ ja ’Sixteenin’ kiihko ja ’Tonightin’ ja ’Turn Bluen’ kohtalokas kauneus ovat jotakin sellaista, jota tämän päivän setämiesvetoinen rokkirock ei kerta kaikkiaan voi tavoittaa.

Hansa ei ole enää ”by the Wall”, mutta se on edelleen toimiva ja aktiivisessa käytössä oleva studio. Paikka on uusittu ja remontoitu vastaamaan nykyajan vaatimuksia, mutta sen ilmassa tuoksuu vuosisatainen historia, aavemainen häivähdys kaikesta siitä, mitä talossa on aikojen saatossa tapahtunut – sata vuotta vanhoista performansseista natsiupseerien tanssiaisiin ja Iggy Popin sessioihin.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Iggy Pop | kotisivu

Hae Iggy-klassikko 'Lust For Life' kirjastosta!

Hae Iggy-klassikko ’Lust For Life’ kirjastosta!

Hae Lust For Life kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
The Stooges
The Stooges | Elektra 1969
Fun House | Elektra 1970 • 7CD The Complete Fun House Sessions 1999
Iggy And The Stooges
Raw Power | Columbia 1973
Iggy Pop & James Williamson
Kill City | BOMP! 1977
Iggy Pop
The Idiot | RCA Victor 1977
Lust For Life | RCA Victor 1977
New Values | Arista 1979
Soldier | Arista 1980
Party | Arista 1981
Zombie Birdhouse | Animal Records 1982
Blah-Blah-Blah | A&M 1986
Instinct | A&M 1988
Brick By Brick | Virgin 1990
American Caesar | Virgin 1993
Naughty Little Doggie | Virgin 1996
Avenue B | Virgin 1999
Beat ’Em Up | Virgin 2001
Skull Ring | Virgin 2003
The Stooges
The Weirdness
 | 2007
Iggy Pop
Préliminaires | Astralwerks/Virgin 2009
Après | Thousand Mile Inc 2012
Iggy And The Stooges
Ready To Die
 | 2013
Iggy Pop
Post Pop Depression
 | Caroline International/Loma Vista 2016
Free | Caroline International/Loma Vista 2019

Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Turbonegro: Scandinavian Leather – denim-demonien riemastuttava paluu

Lue lisää | Finna.fi
Ambrose, Joe: Gimme Danger – The Story Of Iggy Pop, 308 sivua | Omnibus Press 2002, uusi painos 2007
Ambrose, Joe & Mäkelä, J. Pekka (kääntäjä): Iggy Pop – raakaa voimaa, 411 sivua | Johnny Kniga 2006
Carson, David A: Grit, Noise, And Revolution – The Birth Of Detroit Rock’n’Roll, 376 sivua | University of Michigan Press 2005
Gibbs, Alvin: Neighbourhood Threat – On Tour With Iggy Pop, 141 sivua | Codex 2001
Kent, Nick: The Dark Stuff – Selected Writings On Rock Music | Penguin 1994 • Da Capo Press 1995 • Faber and Faber 2007
Matheu, Robert: The Stooges – The Authorized And Illustrated Story, 191 sivua | Abrams 2009
McNeil, Legs & McCain, Gillian & översättning av Dan Andersson: Please Kill Me – den osensurerade historien om punken, 602 sidor | Modernista 2016
McNeil, Legs & McCain, Gillian & Ike Vil (kääntäjä): Please Kill Me – punkin sensuroimaton esihistoria, 542 sivua | Like 2004 & 2007 & 2011
McNeil, Legs & McCain, Gillian: Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk, 525 sivua | Penguin Books 1996 & Abacus 1997
Montonen, Mikko: Uuden aallon tekijät, 184 sivua | Johanna 1979
Pop, Iggy: I Need More, 123 sivua | Los Angeles 1997
Sandison, David & Jones, Allan: …Rock’n’Roll People – The Pioneers Of Pop In Their Own Words, 176 sivua | Octopus 2000
Seabrook, Thomas Jerome: Bowie In Berlin – A New Career In A New Town, 272 sivua | Jawbone Press 2008
Thompson, Dave: Your Pretty Face Is Going To Hell – The Dangerous Glitter Of David Bowie, Iggy Pop And Lou Reed, 320 sivua | Backbeat Books 2009
Valentine, Gary: New York Rocker – My Life In The Blank Generation, With Blondie, Iggy Pop And Others 1974–1981, 276 sivua | Sidgwick & Jackson 2002
Vanhakarhu, Samuli: Iggy Pop – Amerikan keisari, 145 sivua | Pop-lehti 2004

Iggy Pop: Lust For Life (1977).

Iggy Pop: Lust For Life (1977).

Jonna Tervomaan Ääni kasvaa kuunnellessa

Ääni | Johanna Kustannus/Universal Music Finland 2017

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).Vuonna 2013 julkaistu Eläköön oli Jonna Tervomaan paluu pitkän tauon jälkeen. Jo sillä hän tuntui tavoittelevan uusia taivaita, mutta vasta Äänellä uudistuminen on perusteellista. Mikä ilahduttavinta, se on myös onnistunut tyylikkäästi.

Tervomaa on tilannut uusia visioita kaukaisilta mailta. Ääni on tehty Suomessa, mutta sen on tuottanut Ken Stringfellow, arvostetussa The Posies -yhtyeessä 1990-luvulla tunnetuksi tullut amerikkalainen muusikko ja multi-instrumentalisti. Stringfellow on soittanut myös R.E.M.-kiertuekokoonpanossa ja kulttiyhtye Big Starin myöhempien aikojen inkarnaatiossa. Suomessa hän on esiintynyt paitsi The Posiesin kanssa, myös sooloartistina ja Ramones-rumpali Marky Ramonen bändissä.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Stringfellow ei tullut Tervomaan sessioihin mediaseksikkääksi ulkomaanvahvistukseksi vaan pikemminkin kaveripohjalta. Vuosituhannen vaihteesta toisensa tunteneet muusikot ryhtyivät töihin kaikessa hiljaisuudessa viime vuoden lopulla. ”Jonna haluaa kokeilla studiossa uusia asioita jonkun sellaisen kanssa, joka ei kuulu hänen musiikilliseen lähipiiriinsä”, Stringfellow kertoi Turun Sanomiin kirjoittamassani jutussa helmikuussa 2017. ”Hän pitää lämpöisestä yhtyesoitosta ja muusikoiden välisestä vuorovaikutuksesta. Yritän luoda hänelle mieluisan soundin, mutta niin, ettei lopputulos kuulosta perinteiseltä bändilevyltä.”

Eikä se kuulostakaan. Ääni tekee ensimmäiseksi vaikutuksen mietityillä ja luovilla sovituksillaan. On kuin jokainen ratkaisu olisi punnittu kliseiden ja itsestäänselvyyksien välttämisen nimissä kuitenkaan sortumatta kiusalliseen erikoisuudentavoitteluun. Seuraavaksi huomio kiinnittyy aiemmasta tuotannosta poikkeaviin biiseihin – Tervomaa on säveltänyt ja sanoittanut kaikki Äänen kappaleet itse. Uudistuminen on henkilökohtaista, kokonaisvaltaista ja kuulijaa samaan aikaan haastavaa ja virkistävää.

Oo mun kaa -videon julkaisua säesti merkillinen hässäkkä: brittiläisen valokuvaajan perikunta vaati videolla näkyvän, David Bowie -tribuutiksi tarkoitetun kasvomaalauksen peittämistä.

Tietyt piirteet ovat kuitenkin ennallaan. Kun Tervomaa julkaisi (aikuisiän) debyyttinsä vuonna 1998, Suomen popkulttuurissa käännyttiin suomirockista kohti uudenlaista suomenkielistä rockmusiikkia, joka ei kielestään huolimatta kuulostanut leimallisesti kotimaiselta. Myös Ääni on monin tavoin epäsuomalaisen kuuloinen albumi – joskaan myöskään (epä)suomalaisuus ei merkitse täsmälleen samaa kuin 20 vuotta sitten. Surumielisyys ei ole koskaan ollut vierasta Tervomaan kappaleille, mutta sen tulkinta ei ole perinteisen täkäläistä. Poikkeus on Äänen mollimelankolisin sävellys Disco Melancholia, jossa pilkahteleva ihmisen ikävä toisen luo kuulostaa hyvin kotimaiselta ja riipaisevalta. Kontrasti muuhun materiaaliin on vahva. Uudet jumalat soi kuin olisi painoaan keveämpi ja tempoaan menevämpi, koska se kuullaan Disco Melancholian perässä.

Muitakin ääripäitä löytyy. Siinä missä avausbiisi Vaikuttavat aineet on heti ensisekunneillaan auki taivasta myöten, Ääni on minun -kappaleen salaperäinen tunnelma kasvaa hitaasti, ja Jätä minut tähän hämmästyttää rohkealla ja juhlavalla instrumentaatiollaan. Tervomaan vahva lauluääni vaikuttaa paljon biisien luonteeseen. Esimerkiksi Haamun ja Ennenaikojaan-kappaleen melodiakulut ovat sinänsä aika poikkeuksellisia, mutta Tervomaan konstailematon laulutyyli pitää ne ymmärrettävinä ja maanläheisinä. Hänen tulkintoihinsa on uskallettu jättää myös virheitä, jotka luovat inhimillisyyden tuntua. Ääriesimerkki tästä on Mitä jos?, jonka lauluraidalle on haettu epävarmuuden ja haurauden tuntua, jota kauniilla tavalla huuruinen sovitus tukee.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Ääni ei ole sen enempää instant-klassikko kuin levyllinen helppoja renkutuksia, vaan vaatii kuulijaltaan aikaa ja syventymistä. Se on vanha kunnon grower, kuunnellessa kasvava äänite, joka asettuu popin taide-viihdeakselilla kiinnostavammalle ja kestävämmälle puolelle. Ääni on niitä levyjä, jonka todellinen syvyys paljastuu vasta ajan kanssa. Sellaisia voisi ilmestyä useammin.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Levyhyllyt | Finna.fi
Jonna Tervomaan studioalbumit

Jonna Tervomaa | Sonet 1998
Neljä seinää | Mercury/Universal 1999
Viivalla | Mercury/Universal 2001
Halo | Mercury/Universal 2004
Parempi loppu | Mercury/Universal 2007
Eläköön | 2013
Ääni | 2017

Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla
Chisu: Momentum 123 – suuren muutoksen maisemissa
Jaakonaho: Ghost Riot – tuottaja-kitaristin music noir -albumi
Maija Vilkkumaa: Aja! – kun kaava rikotaan
Maija Vilkkumaa ei aja puolivaloilla
Zen Café: Helvetisti järkeä – rumia sanoja rakkaudesta

Lue lisää | Finna.fi

Aho, Arja & Taskinen, Anne: Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historia!, 321 sivua | WSOY 2003
Bruun, Seppo & Lindfors, Jukka & Luoto, Santtu & Salo, Markku: Jee jee jee – suomalaisen rockin historia, 543 sivua | WSOY 1998
Nevalainen, Petri: Suomi-rockin tiekartta, 216 sivua | Gummerus/Ajatus 2005
Parkkonen, Santtu & Talusén, Ari & Heikkinen, Kikke: Ilveksen rokkimenut, 119 sivua | Johnny Kniga 2010

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).

Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa

Lulu | Warner Bros/Universal International Music 2011

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).Kun saksalaisen Frank Wedekindin (1864–1918) Lulu-nimisestä naisesta kertova näytelmä Erdgeist eli Maahinen esitettiin Tampereen Teatterissa vuonna 1909, se sai lehdistöltä niin vihaisen vastaanoton, että näytelmä oli poistettava ohjelmistosta kolmen esityksen jälkeen. Kun vaihtoehtorockin suurvisiirin Lou Reedin ja hevimammutti Metallican Wedekindin tarinaan perustuva yhteisalbumi Lulu ilmestyi reilut sata vuotta myöhemmin, sekin sai osakseen ivaa ja paheksuntaa. Vähän eri syistä, mutta kuitenkin.

Wedekindin näytelmä kertoo ”naisen primaalimuodosta”, kuten Lulu Erdgeistissä esitellään, ja hänen rakastajistaan. Vaikka Lulu on tarinan päähenkilö, hän on hädin tuskin olemassa. Lulu elää miesten kautta. Hän ei ole toimija vaan kohde, halujen heijastuspinta, josta miehet peilaavat erilaisia intohimojaan mutta joka ei ihmisenä kiinnosta ketään. Lopulta Lulu päätyy vankilaan murhasta. Tarina jatkuu näytelmässä Die Büchse der Pandora eli Pandoran lipas, jossa Lulu pakenee vankilasta, päätyy Lontooseen prostituoiduksi ja kuolee sarjamurhaajan uhrina.

Kun Reed ja Metallica ryhtyivät kaavailemaan yhteistä hanketta, he ottivat käsittelyynsä sanoituksia, jotka Reed oli kirjoittanut Wedekindin Lulu-näytelmien pohjalta. Reedin mielestä Metallican selässä tekstit nousisivat ”seuraavalle tasolle”. Kenties Reed halusi nostaa Lulun kohtalon pintaan miehekkään hevimetallisen kontrastin avulla. Metallican stereotyyppisen maskuliininen soitto ja kitaristi-laulaja James Hetfieldin machohko ärjyntä rakensivat Lulun vaiheille patriarkaalisen miljöön, joka korosti persoonattomaksi objektiksi alistetun naishahmon asemaa.

The View’n videon ohjasi Darren Aronofsky:

On hiukan epäselvää, mikä Lulu on. Se on avantgardistinen metallilevy, taidemusiikkia tai raskaasti säestettyä runoutta, abstrakti musikaalikuunnelma tai jonkinlaista spoken wordia. Pop- tai rocklevy se ei missään nimessä ole, mutta siinä kontekstissa useimmat kriitikot sen tyrmäsivät. Vaikka Reed oli jo ajat sitten hylännyt popmusiikin muotokielen taiteelleen tarpeettomana, moni ilmeisesti odotti kuulevansa levyllä jonkinlaisia Fight Fire With Firen ja Perfect Dayn summan ylittäviä rockklassikoita. Pöyristys valtasi alaa, kun Reed ja Metallica tarjoilivatkin levyllisen melodiattomia, jopa kaksikymmentäminuuttisia taidejurnutuksia, joissa Reed luki ääneen, Hetfield mylvähteli ja Metallica riffitteli doomahtavan laahaavasti tai speed metalia blitzkrieginä piiskaten. Lars Ulrichin sympaattisen kulmikas rumpalointi sopi mainiosti komppaamaan Lulun kolhon eurooppalaista tunnelmaa.

Albumista tekee vaikeatajuisen se, ettei sillä ole selkeää tarinaa. Esimerkiksi se Die Büchse der Pandoran kohtaus, jossa Lulu heittää henkensä psykopaatin äärifantasian kohteena, sisältyy kolmanteen kappaleeseen Pumping Bloodiin. Sitä kertomuksessa edeltänyt Lulun ja kreivittären suhde vilahtaa tekstissä heti perään Mistress Dreadissa, eikä minkäänlaisesta kronologisesta järjestyksestä ole tietoakaan. Reed ei tehnytkään Lulua kerratakseen tarinan, jota kerrotaan muutenkin jatkuvasti maailman teatterinäyttämöillä. Sen sijaan hän halusi käsitellä vallankäyttöön, identiteettiin ja itsepetokseen liittyviä teemoja omalla tyylillään.

Kun Metallica mättää heviä Reedin kiihkeän paasauksen taustalla, vaikutelma on samanlainen kuin Tarantinon Inglourious Basterdsin kohtauksessa, jossa David Bowien – joka osapuilleen ainoana maailmassa julisti Lulun mestariteokseksi – Cat People (Putting Out Fire) säestää toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia. Se on älyvapaan urhea ja kiehtova mutta myös sanomallinen kohtaus, joka sanoo, että nämä asiat voisivat tapahtua milloin tahansa, kenelle tahansa.

Reedin Lulu (sillä hänen levynsähän Lulu on, sanokaamme noin 70-prosenttisesti) asetti vapaamuotoisuudessaan uusia haasteita metallibändille, joka ei normaalisti juuri jammaile. Reed vaati soittajilta kykyä improvisoida jazzin hengessä, mutta myös antoi Metallicalle jotakin: Hänen raaka runoutensa saa Metallican riffit kuulostamaan rankemmilta kuin ne kuulostaisivat bändin oman kuvaston taustalla. Silkkaa metallia Lulu ei kuitenkaan ole. Sillä kuulee myös akustista kitaraa (mm. Little Dog), viitteitä elektroniseen musiikkiin sekä vapaasti soivia jousi-instrumentteja. Lulun suhteesta erääseen mieheen ja tämän poikaan inspiroitunut Junior Dad on lempeän bändisoiton sekä sellojen ja viulujen dronen varaan rakennettu massiivinen teos.

Junior Dad livenä Saksassa:

Wedekindin näytelmiä on sittemmin tulkittu niin feministisiksi kuin naisvihamielisiksikin. Aikoinaan niitä soimattiin groteskeiksi, yliampuviksi ja moraalittomiksi. Reedin ja Metallican Lulu sai satikutia siitä, että se kuulostaa rumalta, rasittavalta ja teennäiseltä, ikään kuin Lulu ei aiheena suorastaan vaatisi juuri sellaisten ekspressionististen vaikutelmien luomista. Taiteen tehtävänä ei ole maistua hyvältä, tuntua kivalta tai kuulostaa Roxettelta. Sen kuuluu luoda uusia tulkintoja. Niitä Reed ja Metallica Lululla tekivät.

Lulu oli kova pala niin Lou Reedin kuin Metallicankin yleisöille. Reedin joukot eivät nähneet hänen taiteensa ja banaalin metallin välillä minkäänlaisia yhtymäkohtia. Metallica-faneille taas itkuraivarin aiheeksi on joskus riittänyt pelkkä akustisen kitaran käyttäminenkin. Yhteisalbumin tekeminen tuollaisten mielikuvaharjoitusten melskeessä vaati rohkeutta kummaltakin osapuolelta.

Lulu jäi Lou Reedin (s. 1942) viimeiseksi albumiksi. Hän kuoli syöpään vuonna 2013. Reed halusi tulla tunnetuksi taiteilijana, joka piut paut piittaa siitä, mitä hänestä ajatellaan. Lulu on lopullinen todiste siitä, että juuri sellainen hän oli.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Lou Reed & Metallica: Lulu kotisivu

Lulu
Lou Reed – laulu, kitara, continuum
James Hetfield – rytmikitara, taustalaulu
Kirk Hammett – soolokitara
Lars Ulrich – rummut
Robert Trujillo – bassokitara
Tuottajat: Lou Reed, Metallica, Greg Fidelman, Hal Willner

Sarth Calhoun – elektroniset instrumentit
Jenny Scheinman – viulu, alttoviulu, jousisovitukset
Gabe Witcher – viulu
Megan Gould – viulu
Ron Lawrence – alttoviulu
Marika Hughes – sello
Ulrich Maiss – sello Little Dogissa ja Frustrationissa
Rob Wasserman – sähkökontrabasso Junior Dadissa
Jessica Troy – alttoviulu Junior Dadissa

Varaa Lulu kirjastosta.

Varaa Lulu kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Lou Reed & Metallica

Lulu • 2CD | Warner Bros./Vertigo 2011

Alban Berg

Lulu – Oper nach Frank Wedekinds Tragödien Erdgeist und Büchse der Pandora. Böhm Karl, Lear Evelyn, Johnson Patricia, Fischer-Dieskau Dietrich, Grobe, Donald | Deutsche Grammophon 1968

Lou Reed | Finna.fi

1970-luku

Lou Reed | RCA 1972
Transformer | RCA 1972
Berlin | RCA 1973
Rock ’n’ Roll Animal • live | RCA 1974
Sally Can’t Dance | RCA 1974
Lou Reed Live • live | RCA 1975
Metal Machine Music – An Electronic Instrumental Composition | RCA 1975
Coney Island Baby | RCA 1975/1976
Rock And Roll Heart | RCA 1976
Street Hassle | RCA 1978
The Bells | Arista 1979

1980-luku

Growing Up In Public | Arista 1980
The Blue Mask | RCA 1982
Legendary Hearts | RCA 1983
New Sensations | RCA 1984
Mistrial | RCA 1986
New York | Sire 1989

1990-luku ja 2000–

Lou Reed & John Cale: Songs For Drella | Sire 1990
Magic And Loss | Sire 1990
Set The Twilight Reeling | Warner Bros. 1996
Perfect Night – Live In London • live | 1998
Ecstasy | Reprise 2000
The Raven | Sire 2003
Lou Reed’s Metal Machine Trio: The Creation Of The Universe | Best Seat In The House Productions 2008
Lou Reed & Metallica: Lulu • 2CD | Warner Bros./Vertigo 2011

Levyhyllyt | Finna.fi
Metallica

Kill ’Em All | Megaforce/Music For Nations 1983
Ride The Lightning | Megaforce/Music For Nations 1984
Master Of Puppets | Roadrunner Records/Music For Nations 1986
…And Justice For All | Vertigo 1988
Metallica | Vertigo 1991
Load | Vertigo 1996
Reload | Vertigo 1997
Garage Inc. | Vertigo 1998 • Lainabiisejä sisältävä 2CD/3LP, jolla on mukana myös The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited.
St. Anger | Vertigo 2003
Death Magnetic | Vertigo/Blackened Recordings 2008
Hardwired… To Self-Destruct | Blackened Recordings 2016

Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista

Lue lisää

Brannigan, Paul & Winwood, Ian: Syntymä Metallica kuolema – 1. osa, 365 sivua | Like 2013
Brannigan, Paul, Winwood, Ian: Syntymä Metallica kuolema – 2. osa, 302 sivua | Like 2014
Jacobson, Jeff: Lulu, 120 sivua • Nuottikirja | Cherry Lane Music 2012
Koskimies Rafael & Haavio, Martti: Maailmankirjallisuuden kultainen kirja – Saksan kirjallisuuden kultainen kirja, 824 sivua | WSOY 1930
Wall, Mick: Lou Reed – The Life, 230 sivua | Orion 2014

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).

David Bowie: ★ Blackstar – jazzia ja rockia moderneimmillaan

 Blackstar | ISO Records 2016

David Bowie: Blackstar (2016).Rockikoni ja laulaja-lauluntekijä David Bowie (s. 1947) palasi 2010-luvulla ilahduttavasti takaisin aktiiviseen musiikintekoon. Kymmenen vuoden tauko albumijulkaisuissa katkesi vuonna 2013 levyyn The Next Day. Maailmaa ravisutti visusti salassa pidetty paluusingle Where Are We Now? Singleä seurannut albumi on kelpo rocklevy, mutta vuonna 2016 Bowie jatkaa vielä astetta komeammin. Yhdessä Tony Viscontin kanssa tuotettu ja Bowien 69-vuotissyntymäpäivänä julkaistu ★ on mestariteos.

Vain seitsemän raitaa sisältävällä levyllä Bowie on aiempaa haavoittuvampi. Keskellä kaikkea korostuu tarve tehdä jotain uutta, olla vapaa kaihtamatta riskejä. Lyhyempi mitta tuntuu oikealta, sillä se korostaa artistin vision yhtenäisyyttä. Se näyttää, mitä on hallita musiikin ja albumimitan muoto aukottomasti. The Next Day osoitti Bowien lauluntekokyvyn säilyneen, mutta Blackstar kulkee eteenpäin kiinnostavammin. Blackstar väräjää erityistä energiaa.

Bowien hallussa on yhtä lailla ilmiömäisen jazzyhtyeen sävyt kuin maailmanlopulta tuntuva eeppinen rock ja mukaan juurtuva fuusiomainen genrehyppely. Ensimmäinen merkki huippuvireestä saatiin liki kymmenminuuttisella singleraidalla Blackstar, jonka alienmaista tunnelmaa kuullaan TV-sarjan The Last Panthers tunnuksena.

Nimikappaleella Bowien jäätävä falsetti liikkuu synteettisessä kuvastossa. Raidan puolivälissä biisi siirtyy rockmuottiin kuin itsestään. Uhkaavuus säilyy läpi kokonaisuuden.

A-puolen päättävä verkkaisen hypnoottinen Lazarus on yhdistelmä Bowien 70-lukulaisempaa otetta ja 2010-luvun indiesoundia. Softisti lätkähtelevä pitkä biisi nojaa Bowien äänen väreihin ja Donny McCaslinin liukuvaan saksofoniin. Lazarus on osa samannimistä näytelmäteosta, jonka Bowie kirjoitti yhdessä Enda Walshin kanssa. New Yorkissa esitettävän Off-Broadway -tuotannon tähtenä on HBO:n TV-sarjassa Dexteriä näytellyt Michael C. Hall. Näytelmäteoksen tarina perustuu romaaniin The Man Who Fell To Earth, jonka elokuvaproduktion pääosan Bowie teki 70-luvun puolivälissä.

Sue (Or In A Season Of Crime), kääntöpuolellaan ’Tis A Pity She Was A Whore, julkaistiin singlenä loppuvuodesta 2014. Suen poikkeuksellisen juhlava jazzilotulitus nousi yhdeksi Bowien 2000-luvun ajan klassikoista, varsinkin pidempänä big band -versiona. Blackstar esittelee raidoista rokkaavammat otot. Suen albumiversiota kantaa jazzintensiteetin rinnalla vaarallisen maukas kitarariffi. Rocksärmä lisää biisin apokalyptista draamaa entisestään. Alun perin Black Tie White Noisen täytebiisiltä tuntunut ’Tis A Pity… nousee akustisena albumiversiona aivan uuteen eloon.

Girl Loves Me tuo lisää painostavaa tunnelmaa, ja The Next Dayn huippukohta If You Can See Me saa moodiinsa sopivan rinnakkaisteoksen. Molempia vie eteenpäin kohtalon koura ja voimakkaasti virtaavavat perkussiot. Rumpalit Zachary Alford ja uudella levyllä soittava Mark Guiliana ovat loistavia. Päätösraita I Can’t Give Everything Away vie elokuvien tunnussävelten kaltaiseen tunnelmaan. Muistuma Bowien singlestä Absolute Beginners mielessä Blackstar päättyy lohdulliseen optimismiin.


David Bowie – laulu, akustinen kitara
Tim Lefebre – bassokitara
Mark Guiliana – rummut
Ben Monder – kitara
Jason Lindner – piano, urut, kosketinsoittimet
Donny McCaslin – saksofoni, huilu, puupuhaltimet
Tuottajat: David Bowie ja Tony Visconti

★ julkaistiin LP- ja CD-painoksina tammikuun 8. päivänä 2016. Albumi nousi listaykköseksi useissa maissa. Blackstar toi Bowien Yhdysvaltojen Billboard-albumilistan ykkössijalle ensimmäistä kertaa. Myös Suomessa ★ nousi listakärkeen (vko 2/2016).

Tuomas Pelttari

David Bowie | kotisivu
David Bowie | Facebook
David Bowie | Instagram
David Bowie | Twitter

Hae Blackstar kirjastosta.

Hae Blackstar kirjastosta.

Hae Blackstar kirjastosta.
Esitäytetty Monihaku
aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi

1960-luku

David Bowie | Deram 1967
David Bowie • Man Of Words/Man Of Music • Space Oddity |
Philips (UK) 1969 • Mercury (US) 1969 • RCA Victor 1972

1970-luku

The Man Who Sold The World | Mercury 1970
Hunky Dory 
| RCA 1971
The Rise And Fall Of Ziggy Stardust And The Spiders From Mars | RCA 1972
Aladdin Sane | RCA 1973
Pinups | RCA 1973
Diamond Dogs | RCA 1974
Young Americans | RCA 1975
Station To Station | RCA 1976
Low | RCA 1977
”Heroes” | RCA 1977
Lodger | RCA 1979

1980-luku

Scary Monsters (And Super Creeps) | RCA 1980
Christiane F. – Wir Kinder vom Bahnhof Zoo • soundtrack | RCA Victor 1981
Baal EP • soundtrack | RCA 1982
Let’s Dance | EMI America 1983
Tonight | EMI America 1984
Labyrinth • soundtrack | EMI 1986
Never Let Me Down | EMI America 1987
Tin Machine: Tin Machine | EMI 1989

1990-luku

Tin Machine:  Tin Machine II | Victory Music/London Records 1991
Black Tie White Noise
| Savage/Arista 1993
The Buddha Of Suburbia • soundtrack | BMG International/Virgin/EMI Records 1993
1. Outside – The Nathan Adler Diaries: A Hyper-cycle | Arista/BMG/Virgin/RCA 1995
EART HL I NG | Arista/Virgin 1999
hours… | Virgin 1999  Levyhyllyt • hours…

2000–

Heathen | ISO/Columbia 2002
Reality
| ISO/Columbia 2003
The Next Day | ISO/Columbia 2013
★ Blackstar
 | ISO 2016
Lazarus – The Original Cast Recording To The Musical • 3LP & 2CD | Jones Tintoretto Entertainment/Lazarus Productions/ISO/Columbia/RCA/Sony Music 2016
No Plan • EP | Columbia/Sony 2017

Lue lisää | Finna.fi

MOJO-lehti • 1/2016
Toimitus suosittelee tuottaja Tony Viscontin haastattelua MOJO-lehdessä (tammikuu 2016, issue 266). Visconti kertoo avoimesti ★:n tekemisen vaiheista. Samassa numerossa on myös laaja artikkeli vuoden 1980 Bowie-albumista Scary Monsters (And Super Creeps).

Bowie, David & Hannah Mark, taiteilija: Let’s Dance, 32 sivua | RP Kids 2020
Buckley, David: David Bowie – The Complete Guide To His Music, 160 sivua | Omnibus 2004
Buckley, David: Strange Fascination – The Definitive Story, 533 sivua | Virgin 1999
Buckley, David & Hannu Tervaharju, kääntäjä: David Bowie – Strange Fascination, 639 sivua | Like 2002 & 2005
Evans, Mike: David Bowie Treasures, 62 sivua | Carlton Books 2014
Hewitt, Paolo & Lena Öhrström, översättare: Bowie – album för album, 287 sidor | ICA 2012
Immonen, Tenho: David Bowie – Outo viehätys – musiikillinen elämäkerta ja diskografia, 144 sivua | Pop-lehti 2003
Immonen
, Tenho: Rockin kameleontti, 227 sivua | Pop-lehti 2005
Miles, Barry & Charlesworth, Chris: David Bowie Black Book – The Illustrated Biography By Miles & Chris Charlesworth, 160 sivua | Omnibus • Painokset: 1980, 1984, 1988 ja 2013
Pegg, Nicholas: The Complete David Bowie | Reynolds & Hearn 2004 & 2009
Ruther, Tobias: Heroes – David Bowie And Berlin, 224 sivua | Reaktion Books 2014
Spitz, Mark & J. Pekka Mäkelä, kääntäjä: David Bowie, 576 sivua | Otava 2010 & 2016
Stevenson, Nick: David Bowie – Fame, Sound And Vision, 217 sivua | Polity, 2006
Trynka, Paul: Starman – David Bowie – The Definitive Biography, 440 sivua | Sphere 2011

David Bowie: Blackstar (2016).

David Bowie: Blackstar (2016).