St. Vincent: Daddy’s Home – kohtauksia selviytymisestä

Daddy’s Home | Loma Vista Recordings 2021

Musiikkia esille kirjastossa

St. Vincent: Daddy's Home (2021).St. Vincent eli Annie Clark (s. 1982) ei anna taiteensa jämähtää paikalleen. Hän on määritellyt itsensä uudelleen jo monta kertaa, ja niin tapahtui myös Daddy’s Homella vuonna 2021.

Clark rakensi Daddy’s Homen 1970-luvun alkupuolen urbaanista sykkeestä, soulista, R&B:stä ja funkista. Musiikillinen idea tuo mieleen sen, miten Bowie tai Beck innostuivat tietyn ajan ja paikan musiikista niin paljon, että tekivät kokonaisia albumeja siltä pohjalta (Beckin Midnite Vultures, Bowien Young Americans). Mutta vaikka moni asia levyllä on pastissimainen ja menneeseen viittaava, ei Daddy’s Home ole retrolevy. Kuten edellä mainitut kollegat, Clark loihtii lainatun omaksi. Toisaalta jotkin vaikutteet ovat vähän liiankin ilmeisiä. Raukea ’Live In The Dream” ja keinuva ’Pay Your Way In Pain’ ovat kertosäkeissään hyvin bowiemaisia.

Pay Your Way In Pain. Ohjaaja: Bill Benz

Toisin kuin monessa yhteydessä on kerrottu, ei Daddy’s Home ole teemalevy Clarkin talousrikoksista pitkän kakun saaneen isän vapautumisesta. Levyn nimikappale kyllä kertoo tästä aiheesta, mutta muuten St. Vincent ammentaa aamujunista pitkiksi venähtäneiden öiden jälkeen, pillereillä täytetyistä käsilaukuista, kadulle sammumisesta, hyväksikäytöstä, jätetyksi tulemisesta, väkivaltaisesta suhteesta, elämisestä… Ehkäpä Daddy’s Homen voisi sanoa olevan levy selviytymisestä tai eteenpäin menemisestä. Teemaan voi nivoa myös läheisen saaman linnatuomion, mutta itsestäänhän Clark levyllä lopulta laulaa. 

Daddy’s Homessa on siis henkilökohtainen ulottuvuus. ’The Melting On The Sunissa’ Clark heittelee kovia kokeneiden suurnaisten nimiä Joni Mitchellistä Jayne Mansfieldiin ja Nina Simonesta Tori Amosiin. Kun hän asettaa itsensä esikuviensa vierelle (”So who am I trying to be? A benzo beauty queen?”), riittämättömyyden tuntu on käsin kosketeltavissa. Samankaltaista itsekeskeisyyttä on vanhemmuutta pohdiskelevassa ’My Baby Wants A Babyssa’, jossa lapsen hankkiminen näyttäytyy uhkana omalle merkittävyydelle: ”Then I won’t have no legacy ’cause I won’t write no symphony, won’t have no streets named after me…” 

Rohkeaa, itseironista tekstiä yleisistä ja hyvin inhimillisistä tunteista. Florence Welch käsittelee samankaltaisia aiheita Florence + The Machinen uusimmalla albumilla Dance Fever.

Down. Ohjaaja: Bill Benz

Clark ja Jack Antonoff (joka on ollut tekemässä myös mainittua Florence + The Machine -levyä) ovat tuottaneet Daddy’s Homen hyvin detaljirikkaaksi mutta samaan aikaan ilmavaksi. Musiikissa tapahtuu paljon, mutta sitä ei ole ahdettu täyteen. Jokainen biisi lavastaa kokonaisuuteen eräänlaisen elokuvallisen, jännitteisen kohtauksen, joka esittää joka kuuntelulla jotakin uutta. Ainoastaan kolmen lyhyen ’Humming’-välisoiton funktiota kokonaisuudessa on vaikea nähdä. Kenties ajatuksena on ollut jäsentää albumi helpommin hahmotettavaksi, mutta siinä ei ole onnistuttu.  

Ennen Daddy’s Homen ilmestymistä Clark teki muusikko-näyttelijä Carrie Brownsteinin kanssa fiktiivisen elokuvan, psykologisen trillerin nimeltä The Nowhere Inn, jonka päähenkilöt tekevät dokumenttia St. Vincentin urasta. Siitä voi kai päätellä, että tämä muuntautuva artisti on taideteos jo itsessään. 

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

St. Vincent | kotisivu
St. Vincent | Facebook
St. Vincent | Instagram
St. Vincent | Twitter

Levyhyllyt
St. Vincent
Finna.fi

2000–2009

Marry Me | Beggars Banquet 2007
Actor | 4AD 2009

2010-luku

Strange Mercy | 4AD 2011
Love This Giant David Byrne & St. Vincent | 4AD/Todo Mundo 2012
St. Vincent [4] | Loma Vista 2014
Masseduction | Loma Vista 2017
MassEducation | Loma Vista 2018

2020-luku

Daddy’s Home | Loma Vista 2021
The Nowhere Innsoundtrack | Loma Vista 2021

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack
Brett Anderson: Wilderness – hauras rocktähti riisuutuu paljaaksi
David Bowie: ★ Blackstar – jazzia ja rockia moderneimmilaan
Jane Siberry: The Walking – artistista vapautta parhaimmillaan
Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku
Morphine: The Night – tie yön syliin
Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa

PJ Harvey: To Bring You My Love – himosta ja kaipauksesta
Prefab Sprout: Crimson/Red – lauluntekoa suoraan sydämestä
Radiohead: A Moon Shaped Pool – takaisin epätodellisuuteen
Sami Yaffa: The Innermost Journey To Your Outermost Mind – basisti läpäisee pasianssin
The Divine Comedy: Foreverland – vihdoinkin onnen satamassa
The National: High Violet – kaunis ja yksinäinen
Tom Waits: Bone Machine – läpimurto tuntemattomaan
Tori Amos: Little Earthquakes – rehellistä lauluntekijyyttä
Tracy Chapman – altavastaajien ääni

St. Vincent: Daddy's Home (2021)
St. Vincent: Daddy’s Home (2021)
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Classix Nouveaux: Night People – futuristisen uusi aalto

Night People | Liberty 1981

Popmusiikin ja rockmaailman viehätys ja ärsytystaso vaihtelevat ajassa ikuisesti, mutta eivät häviä. Elvis Presleyn lanneliike oli liikaa monelle 1950-luvun aikuiselle, ja The Beatlesin herättämä hysteria jätti monet varttuneemmat kylmäksi. Progen kaupallinen läpimurto 70-luvun alussa herätti niin voimakasta vastustusta nuorissa muusikoissa, että punk rockin ja uuden aallon oli ”pakko puhdistaa ilmaa”. Ajat olivat jälleen uudet kun 80-luku koitti. New Wave Of British Heavy Metalin rinnalla kummastusta herätti häpeilemätön syntetisaattoripop ja koneiden sävyttämä rock. Uudenlainen musiikillinen uskaliaisuus oli usein verhottu itseriittoisen pöyhkeään pukeutumiseen.

Uusromanttiselle musiikille ja muodille oli esikuvansa. Roxy Music ja David Bowie tuntuivat antavan kiinnekohdan meikatun ulkonäön sävyttämälle klangille. Heitä fanittivat esimerkiksi The Blitz Kids -klubin ultramuodikkaat visionäärit. Miten näkemyksellistä olikaan Visagen johtohahmo Steve Strangen ja ystävien vilahtaminen ’Ashes To Ashesin’ videolla.

Classix Nouveaux’n tyypit kävivät hyvin futupoppareista, mutta bändin alkukohta löytyy punkbändistä X-Ray Spex. Se teki klassikkolevyn Germfree Adolescents, vokalistina riemastuttava Poly Styrene, mutta hajosi jo vuonna 1979. Tuhkasta noustiin kun mukaan tuli biisintekijä/laulaja Sal Solo. Classix Nouveaux muovautui nopeasti: Wikipedian mukaan tuore kokoonpano oli lavalla jo elokuussa -80. Singlet ’The Robots Dance’ ja ’Nasty Little Green Men’ herättivät jo jonkin verran huomiota.

Sal Solo (s. 1961) oli tähtiainesta. Pitkä ja hoikka olemus, tiukat asut ja viitat, totinen katse ja kalju… Hän ei ehkä ollut samalla tavalla mieleen jäävä kuin Duran Duranin laulaja Simon Le Bon,  mutta Solon ulkonäkö sopi täydellisesti yhteen viileitä ideoita pursuvaan musiikkiin. Solo johti hienoa settiä luovaa bändiä, joka tarttui kiinni ajan hengestä. Classixille oli itsestään selvää, että popsensibiliteetin lisäksi apokalyptisen yöllisen soundimaailman esille tuomiseen vaadittiin mustaa muotia ja paljon meikkiä.

Ja keväällä ’81 futufaneja hemmoteltiin. Muutaman viikon sisään julkaistiin ensimmäinen Duran-albumi, Kraftwerkin Computer World ja Classixin debyytti. Night Peoplen singlekärki ’Guilty’ ilmestyi jo aiemmin.

Night People istui teatraaliseen musiikkimaisemaan, missä esimerkiksi The Associates, The Human League, Yazoo, Talk Talk ja Ultravox hallitsivat karismaattisine laulajineen. Sal Solon ääniala vakuutti goottimurinasta lasia rikkovaan falsettiin. Mustiin pukeutuva pitkänhuiskea keulakuva otti tilan haltuun kuin Klaus Nomi tai Herra Ylppö.  

Klassikkoalbumien määrä kasvoi nopeasti. Uusimman aallon ’79–’82 luottotuottaja Colin Thurston muokkasi Magazinen, Duran Duranin ja Talk Talkin varhaisista levyistä komeita kokonaisuuksia, mutta Mik Sweeney ja Solo tekivät saman omin päin. Hyvä esimerkki tiukasta tuotantotyöstä on albumiraita ’No Sympathy, No Violins’.

Classix Nouveaux’n harkitun oloinen kansitaide, tekstuurit, valokuvat ja kirjailut antoivat kokonaisuuteen outoa tatsia – taiteen kosketuksen. Brittiläisestä pidättyväisyydestä kertoi perienglantilaisen aksentin lisäksi näyttävän bändivalokuvan piilottaminen sisäkanteen. Rohkea veto, joka ei mennyt läpi amerikanmarkkinoilla. 

’Tokyo’ julkaistiin Night Peoplen toisena singlenä, hengästyttävä ’Inside Outside’ kolmantena. Dramaattinen sovitus nojaa Sweeneyn nauhattoman bassokitaran ja kolkkojen perkussioiden varaan.

Magnum opus kuullaan viimeisenä. ’The Protector Of Night’ liikkuu gootahtavan hitaasti kohti majesteetillista loppua.

Classix Nouveaux teki nipun hyviä seiskoja ja kolme albumia. Kohtaloksi näytti lopulta koituvan se, että brittiyleisö ei ottanut bändiä täysin omakseen. Keikkasuosio Suomessa, Ruotsissa ja Keski-Euroopassa ei sittenkään riittänyt. Toinen albumi La Verité oli esikoisen veroinen, hiotumpi kokonaisuus – omalla tavallaan jopa debyyttiä parempi levy.

Tukholmassa tehty livetaltiointi sijoittuu loppuvuoteen 1981. 

Kitaristi Gary Steadman erosi bändistä, mutta suomalaisten kiinnostusta Classixiin lisäsi Jimi Sumén. Hän osallistui singlelle ’The End… Or The Beginning’ ja kolmosalbumille Secret, mutta se vilpittömin viehätys oli jo mennyttä. Tuo viehkous löytyy debyytiltä Night People.

Night People
Sal Solo [=Christopher Scott Stevens] – laulu, syntetisaattorit, kitara
Mik Sweeney – bassokitara, syntetisaattorit, taustalaulu
Gary Steadman – kitara, kitarasyntetisaattori
B.P. Hurding – rummut, saksofoni, taustalaulu
Tuottajat: Sal Solo & Mik Sweeney

Tuomas Pelttari

Classix Nouveaux | Facebook

Levyhyllyt 

Alkuperäisten vinyylien rinnalle toimitus suosittelee uusintajulkaisuja. Cherry Red Records julkaisi 2002–2006 Classix Nouveaux’n kolme studioalbumia CD-formaatissa, mukana tärkeitä lisäraitoja.

Keväällä 2021 Night People löytyy myös Spotifysta, ja Classixin ystäville luvataan muutakin hyvää: uusi 4CD:n boksi The Liberty Recordings 1981–1983 sisältää albumit, singleraitoja ja harvinaisuuksia. 

Classix Nouveaux | Finna.fi

Night People | Liberty 1981
La Verité | Liberty 1982
Secret | Liberty 1983

Kokoelmat 
Classix Nouveaux | Finna.fi

The Very Best Of Classix Nouveaux • CD | EMI Gold 1997
The Very Best Of Classix Nouveaux
• CD | EMI Gold 2003
The Liberty Singles Collection • CD | Cherry Red 2010
The Liberty Recordings 1981–1983 
• 4CD + 20-sivuinen tekstiliite | Cherry Red 2021

Billy Idol: Kings & Queens Of The Underground – rocktähden laadukas paluu
David Sylvian: Brilliant Trees – sielukas vokalisti soolouran alussa
Duran Duran: Big Thing – iso juttu, unohdettu klassikko
Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine
Jean-Michel Jarre: Electronica 2 – The Heart Of Noise
John Carpenter: Lost Themes III • Alive After Death  – mustan valon loiste
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
Nine Inch Nails: Pretty Hate Machine – loikka lähitulevaisuuteen
Ruusut: Kevätuhri – inhimillisyyttä ajankuvan alla

Classix Nouveaux: Night People (1981)
Classix Nouveaux: Night People (1981)
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla

Lust For Life | RCA Victor 1977

Iggy Pop: Lust For Life (1977).

Köthener Straße 38 on yksi rockin historian maagisista osoitteista. Katu kulki aikoinaan siellä, missä itä erosi lännestä, aivan Berliinin muurin kupeessa, ja siellä sijaitsi legendaarinen Hansa by the Wall -studio. Kun siellä tehtiin klassikkoalbumeja 1970-luvun lopulla, niihin tuntui tihkuvan kylmän sodan kovettaman betoniseinän läpi tunnelmia, joita ei voinut löytää mistään muualta.

Noihin levyihin kuuluu Iggy Popin Lust For Life, yksi hänen ja David Bowien yhteistyön tuloksista ja parivaljakon neljästä vuonna 1977 julkaisemasta klassikosta – ne kolme muuta ovat Popin The Idiot ja Bowien Low ja ”Heroes”, ja puhtainta Hansa by the Wall -tuotantoa ovat ”Heroes” ja Lust For Life. Niiden tekemiseen liittyvien tarinoiden kautta berliiniläisstudiosta tuli popmytologian lähde.

Pop ja Bowie tekivät Lust For Lifen nopeasti, reilussa viikossa The Idiot -kiertueen päätyttyä vuonna 1977. Suurin osa biiseistä on Bowien säveltämiä ja Popin sanoittamia (tärkeimpänä poikkeuksena nerokkaan simppeli ’The Passenger’, yksi Iggyn klassikoista, jonka hän teki kitaristi Ricky Gardinerin kanssa). Bowien äänittämällä albumilla esiintyivät laulaja Popin ja kitaristi Gardinerin lisäksi rumpali Hunt Sales, basisti Tony Sales ja kitaristi Carlos Alomar. Pianoa soitti Bowie. Levyn tuottajiksi merkittiin pseudonyymi Bewlay Bros., joka tarkoitti Bowieta, Popia ja äänittäjä Colin Thurstonia.

Vaikka Iggy Popin (s. 1947) edellinen albumi The Idiot vastasi vieraantuneisuudessaan, synkässä hedonismissaan ja eurooppalaishenkisessä synteettisyydessään täysin mielikuvia Hansa by the Wallissa tehdystä uraauurtavasta rocklevystä, sen studiotyöt tehtiin enimmäkseen Ranskassa ja Münchenissa. Lust For Lifellä Pop taas ei palannut The Stoogesin raakaan soundiin eikä The Idiotin urbaaniin pimeyteen vaan teki perinteisemmän kitararocklevyn. Lust For Lifeä kannattelee innostava hetkessä elämisen tunnelma, jota bändin räiskyvä soitto ja Iggyn studiossa improvisoimat sanoitukset korostavat. Vaikka levy tehtiin muurin varjossa, se kuulostaa bileiltä muurin harjalla, elämänriemulta hetkeä ennen putoamista.

Bowien sävellysten ansiosta Lust For Life on melodisesti hyvin vahvaa Popia – ei ole mikään ihme, että siitä tuli hänen kaikkien aikojen myydyin albuminsa. Menestykseen vaikutti myös punkin nousu, jonka kummisetänä holtiton ja vaarallinen Iggy saattoi täysin oikeutetusti kukkoilla. Melodisuuden ja vetoavuuden vastapainoksi Lust For Life on rähjäinen, likainen, pelkistetty ja elinvoimainen levy eli jotakin juuri sellaista, jota nuori yleisö vuonna 1977 arvosti.

Hansa Tonstudiosin sydän on 260-neliöinen tanssisali Meistersaal, jossa esitettiin klassista musiikkia jo 1900-luvun alussa. Suuren tilan soinnin voi kuulla Lust For Lifen rumpusoundeissa heti alussa, nimiraidan pompituttavan intron elämänjanoisessa kaiussa. ’Successin’ ja ’The Passengerin’ svengi, ’Some Weird Sinin’ ja ’Sixteenin’ kiihko ja ’Tonightin’ ja ’Turn Bluen’ kohtalokas kauneus ovat jotakin sellaista, jota tämän päivän setämiesvetoinen rokkirock ei kerta kaikkiaan voi tavoittaa.

Hansa ei ole enää ”by the Wall”, mutta se on edelleen toimiva ja aktiivisessa käytössä oleva studio. Paikka on uusittu ja remontoitu vastaamaan nykyajan vaatimuksia, mutta sen ilmassa tuoksuu vuosisatainen historia, aavemainen häivähdys kaikesta siitä, mitä talossa on aikojen saatossa tapahtunut – sata vuotta vanhoista performansseista natsiupseerien tanssiaisiin ja Iggy Popin sessioihin.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Iggy Pop | kotisivu
Iggy Pop | Facebook
Iggy Pop | Instagram
Iggy Pop | Twitter

Varaa Iggy Pop -klassikko Lust For Life kirjastosta.
Varaa Iggy Pop -klassikko Lust For Life kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
The Stooges • Iggy And The Stooges • Iggy Pop
Finna.fi

1960-luku

The Stooges  The Stooges | Elektra 1969

1970-luku

Fun House  The Stooges | Elektra 1970 • 7CD The Complete Fun House Sessions 1999
Raw Power  Iggy And The Stooges | Columbia 1973
Kill City  Iggy Pop & James Williamson | BOMP! 1977

Iggy Pop
Finna.fi

The Idiot | RCA Victor 1977
Lust For Life | RCA Victor 1977
New Values | Arista 1979

1980-luku

Soldier | Arista 1980
Party | Arista 1981
Zombie Birdhouse | Animal Records 1982
Blah-Blah-Blah | A&M 1986
Instinct | A&M 1988

1990-luku

Brick By Brick | Virgin 1990
American Caesar | Virgin 1993
Naughty Little Doggie | Virgin 1996
Avenue B | Virgin 1999

2000–2009

Beat ’Em Up | Virgin 2001
Skull Ring | Virgin 2003
The Weirdness
  The Stooges | 2007
Préliminaires | Astralwerks/Virgin 2009

2010-luku

Après | Thousand Mile Inc 2012
Ready To Die
  Iggy And The Stooges | 2013
Post Pop Depression
 | Caroline International/Loma Vista 2016
Free | Caroline International/Loma Vista 2019

2020-luku

The Acid Lands  Opening Performance Orchestra & Bill Laswell & Iggy Pop featuring William S. Burroughs | Sub Rosa 2020

Kokoelmat ja boksit
Iggy Pop
Finna.fi

Nude & Rude – The Best Of Iggy Pop | Virgin Records America 1996
A Million In Prizes – The Anthology • 2CD | Virgin Records America 2005
The Bowie Years • 7CD + 40-sivuinen kirja | Thousand Miles, Inc 2020

AC/DC: Power Up – virta on kytketty
Bad Religion: Against The Grain – vastarannankiisket ja digitaalikello
Billy Idol: Kings & Queens Of The Underground – rocktähden laadukas paluu
Captain Beefheart And His Magic Band: Safe As Milk – suuri taiteilija esittäytyy
David Bowie: hours… – enemmän voimaa rauhallisuudesta
David Bowie: ★ Blackstar – jazzia ja rockia moderneimmillaan
Jan Stenfors: Vinegar Blood – kahden elämän taitteessa
Joan Jett & The Blackhearts: I Love Rock’n’Roll – kapinallisen läpimurto
Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa
Mad Juana: Skin Of My Teeth – Sami Yaffa uudella mukavuusalueella

Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Ramones: Rocket To Russia – rockia ulkopuolisilta ulkopuolisille
Sami Yaffa: The Innermost Journey To Your Outermost Mind – basisti läpäisee pasianssin
Slash featuring Myles Kennedy & The Conspirators: 4 – rock’n’roll-synergiaa
Strängen: Rock på Svenska – aito loppuun asti
Sweatmaster: Sharp Cut – ei mikään kopteriklooni
The Dogs D’Amour: The State We’re In – koiruuksia Suomenmaalla
The Velvet Underground: Squeeze – se näkymätön VU-levy
Turbonegro: Scandinavian Leather – denim-demonien riemastuttava paluu
Ville Valo & Agents – kadonnutta taikaa etsimässä

Lue lisää Iggy Popista ja The Stoogesista
Finna.fi

Iggy Pop – Amerikan keisari  Samuli Vanhakarhu, 145 sivua | Pop-lehti 2004
Iggy Pop – raakaa voimaa  Joe Ambrose & kääntäjä J. Pekka Mäkelä, 411 sivua | Johnny Kniga 2006

I Need More  Iggy Pop, 123 sivua | Los Angeles 1997
Neighbourhood Threat – On Tour With Iggy Pop  Alvin Gibbs, 141 sivua | Codex 2001
Gimme Danger – The Story Of Iggy Pop  Joe Ambrose, 308 sivua | Omnibus Press 2002, uusi painos 2007
The Stooges – The Authorized And Illustrated Story  Robert Matheu, 191 sivua | Abrams 2009
Your Pretty Face Is Going To Hell – The Dangerous Glitter Of David Bowie, Iggy Pop And Lou Reed  Dave Thompson, 320 sivua | Backbeat Books 2009
New York Rocker – My Life In The Blank Generation, With Blondie, Iggy Pop And Others 1974–1981  Gary Valentine, 276 sivua | Sidgwick & Jackson 2002

Lue lisää punkista ja rockmusiikista
Finna.fi

Sopeutumattomien sukupolvi – punkin kummisedän muistelmat  Richard Hell & kääntäjä Ilkka Salmenpohja, 330 sivua | Like 2013
Uuden aallon tekijät  Mikko Montonen, 184 sivua | Johanna 1979
Please Kill Me  Punkin sensuroimaton esihistoria  Legs McNeil & Gillian McCain & kääntäjä Ike Vil, 542 sivua | Like 2004
Please Kill Me – den ocensurerande historien om punken  Legs McNeil & Gillian McCain & översättare Dan Andersson | Reverb 2006, 542 sidor  • Modernista 2016, 602 sidor

Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk  Legs McNeil & Gillian McCain, 525 sivua | Little, Brown 1996 • Abacus 1997
Grit, Noise, And Revolution – The Birth Of Detroit Rock’n’Roll  David A Carson, 376 sivua | University of Michigan Press 2005
The Dark Stuff – Selected Writings On Rock Music  Nick Kent | Penguin 1994 • Da Capo Press 1995 • Faber and Faber 2007
Rock’n’Roll People – The Pioneers Of Pop In Their Own Words  David Sandison & Allan Jones, 176 sivua | Octopus 2000
Bowie In Berlin – A New Career In A New Town  Thomas Jerome Seabrook, 272 sivua | Jawbone Press 2008
I Dreamed I Was A Very Clean Tramp – An Autobiography  Richard Hell, 293 sivua | HarperCollins 2013
Sick On You – The Disastrous Story Of Britain’s Great Lost Punk Band  Andrew Matheson, 337 sivua | Ebury Press 2015

Iggy Pop: Lust For Life (1977).
Iggy Pop: Lust For Life (1977)
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Jonna Tervomaan Ääni kasvaa kuunnellessa

Ääni | Johanna Kustannus/Universal Music Finland 2017

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).

Vuonna 2013 julkaistu Eläköön oli Jonna Tervomaan paluu pitkän tauon jälkeen. Jo sillä hän tuntui tavoittelevan uusia taivaita, mutta vasta Äänellä uudistuminen on perusteellista. Mikä ilahduttavinta, se on myös onnistunut tyylikkäästi.

Tervomaa on tilannut uusia visioita kaukaisilta mailta. Ääni on tehty Suomessa, mutta sen on tuottanut Ken Stringfellow, arvostetussa The Posies -yhtyeessä 1990-luvulla tunnetuksi tullut amerikkalainen muusikko ja multi-instrumentalisti. Stringfellow on soittanut myös R.E.M.-kiertuekokoonpanossa ja kulttiyhtye Big Starin myöhempien aikojen inkarnaatiossa. Suomessa hän on esiintynyt paitsi The Posiesin kanssa, myös sooloartistina ja Ramones-rumpali Marky Ramonen bändissä.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.
Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Stringfellow ei tullut Tervomaan sessioihin mediaseksikkääksi ulkomaanvahvistukseksi vaan pikemminkin kaveripohjalta. Vuosituhannen vaihteesta toisensa tunteneet muusikot ryhtyivät töihin kaikessa hiljaisuudessa viime vuoden lopulla. ”Jonna haluaa kokeilla studiossa uusia asioita jonkun sellaisen kanssa, joka ei kuulu hänen musiikilliseen lähipiiriinsä”, Stringfellow kertoi Turun Sanomiin kirjoittamassani jutussa helmikuussa 2017. ”Hän pitää lämpöisestä yhtyesoitosta ja muusikoiden välisestä vuorovaikutuksesta. Yritän luoda hänelle mieluisan soundin, mutta niin, ettei lopputulos kuulosta perinteiseltä bändilevyltä.”

Eikä se kuulostakaan. Ääni tekee ensimmäiseksi vaikutuksen mietityillä ja luovilla sovituksillaan. On kuin jokainen ratkaisu olisi punnittu kliseiden ja itsestäänselvyyksien välttämisen nimissä kuitenkaan sortumatta kiusalliseen erikoisuudentavoitteluun. Seuraavaksi huomio kiinnittyy aiemmasta tuotannosta poikkeaviin biiseihin – Tervomaa on säveltänyt ja sanoittanut kaikki Äänen kappaleet itse. Uudistuminen on henkilökohtaista, kokonaisvaltaista ja kuulijaa samaan aikaan haastavaa ja virkistävää.

’Oo mun kaa’ -videon julkaisua säesti merkillinen hässäkkä: brittiläisen valokuvaajan perikunta vaati videolla näkyvän, David Bowie -tribuutiksi tarkoitetun kasvomaalauksen peittämistä.

Tietyt piirteet ovat kuitenkin ennallaan. Kun Tervomaa julkaisi (aikuisiän) debyyttinsä vuonna 1998, Suomen popkulttuurissa käännyttiin suomirockista kohti uudenlaista suomenkielistä rockmusiikkia, joka ei kielestään huolimatta kuulostanut leimallisesti kotimaiselta. Myös Ääni on monin tavoin epäsuomalaisen kuuloinen albumi – joskaan myöskään (epä)suomalaisuus ei merkitse täsmälleen samaa kuin 20 vuotta sitten. Surumielisyys ei ole koskaan ollut vierasta Tervomaan kappaleille, mutta sen tulkinta ei ole perinteisen täkäläistä. Poikkeus on Äänen mollimelankolisin sävellys ’Disco Melancholia’, jossa pilkahteleva ihmisen ikävä toisen luo kuulostaa hyvin kotimaiselta ja riipaisevalta. Kontrasti muuhun materiaaliin on vahva. Uudet jumalat soi kuin olisi painoaan keveämpi ja tempoaan menevämpi, koska se kuullaan ’Disco Melancholian’ perässä.

Muitakin ääripäitä löytyy. Siinä missä avausbiisi ’Vaikuttavat aineet’ on heti ensisekunneillaan auki taivasta myöten, ’Ääni on minun’ -kappaleen salaperäinen tunnelma kasvaa hitaasti, ja Jätä minut tähän hämmästyttää rohkealla ja juhlavalla instrumentaatiollaan. Tervomaan vahva lauluääni vaikuttaa paljon biisien luonteeseen. Esimerkiksi ’Haamun’ ja ’Ennen aikojaan’ -kappaleen melodiakulut ovat sinänsä aika poikkeuksellisia, mutta Tervomaan konstailematon laulutyyli pitää ne ymmärrettävinä ja maanläheisinä. Hänen tulkintoihinsa on uskallettu jättää myös virheitä, jotka luovat inhimillisyyden tuntua. Ääriesimerkki tästä on ’Mitä jos…’, jonka lauluraidalle on haettu epävarmuuden ja haurauden tuntua, jota kauniilla tavalla huuruinen sovitus tukee.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.
Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois

Ääni ei ole sen enempää instant-klassikko kuin levyllinen helppoja renkutuksia, vaan vaatii kuulijaltaan aikaa ja syventymistä. Se on vanha kunnon grower, kuunnellessa kasvava äänite, joka asettuu popin taide-viihdeakselilla kiinnostavammalle ja kestävämmälle puolelle. Ääni on niitä levyjä, jonka todellinen syvyys paljastuu vasta ajan kanssa. Sellaisia voisi ilmestyä useammin.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Jonna Tervomaa | Facebook

Levyhyllyt
Jonna Tervomaa | Finna.fi

1990-luku

Jonna Tervomaa | Sonet 1998
Neljä seinää | Mercury/Universal 1999

2000–2009

Viivalla | Mercury/Universal 2001
Halo | Mercury/Universal 2004
Parempi loppu | Mercury/Universal 2007

2010-luku

Eläköön | 2013
Ääni | 2017

2020-luku

Fortunate Beast JonnaT | Bandcamp-digijulkaisu 2020

Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla
Chisu: Momentum 123 – suuren muutoksen maisemissa
Don Huonot – taidelukiosta Tokyomaniin
Egotrippi: 10 – valttina puhuttelevuus
Irina: Haluun olla yksin – tiistaiaamun draamaa
Jaakonaho: Ghost Riot – tuottaja-kitaristin music noir -albumi
Maija Vilkkumaa: Aja! – kun kaava rikotaan
Mikko Kuustonen: Aurora – olemassaolon blues
Zen Café: Helvetisti järkeä – rumia sanoja rakkaudesta

Lue lisää Jonna Tervomaasta | Finna.fi

Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historia!  Arja Aho & Anne Taskinen, 321 sivua | WSOY 2003
Rakkaudesta musiikkiin – matka sävelten salaisuuteen  Vesa Linna, 299 sivua | Basam Books 2019

Lue lisää suomalaisesta rockista ja populaarimusiikista | Finna.fi

Jee jee jee – suomalaisen rockin historia  Seppo Bruun & Jukka Lindfors & Santtu Luoto & Markku Salo, 543 sivua | WSOY 1998
Suomi soi 2 – Rautalangasta hiphoppiin  Pekka Gronow & Jukka Lindfors & Jake Nyman, 359 sivua | Tammi 2005
Suomi soi 3 – Ääniaalloilta parrasvaloihin  Pekka Gronow & Jukka Lindfors & Jake Nyman, 400 sivua | Tammi 2005

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).
Jonna Tervomaa: Ääni (2017).

Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa

Lulu | Warner Bros/Universal International Music 2011

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).

Kun saksalaisen Frank Wedekindin (1864–1918) Lulu-nimisestä naisesta kertova näytelmä Erdgeist eli Maahinen esitettiin Tampereen Teatterissa vuonna 1909, se sai lehdistöltä niin vihaisen vastaanoton, että näytelmä oli poistettava ohjelmistosta kolmen esityksen jälkeen. Kun vaihtoehtorockin suurvisiirin Lou Reedin ja hevimammutti Metallican Wedekindin tarinaan perustuva yhteisalbumi Lulu ilmestyi reilut sata vuotta myöhemmin, sekin sai osakseen ivaa ja paheksuntaa. Vähän eri syistä, mutta kuitenkin.

Wedekindin näytelmä kertoo ”naisen primaalimuodosta”, kuten Lulu Erdgeistissä esitellään, ja hänen rakastajistaan. Vaikka Lulu on tarinan päähenkilö, hän on hädin tuskin olemassa. Lulu elää miesten kautta. Hän ei ole toimija vaan kohde, halujen heijastuspinta, josta miehet peilaavat erilaisia intohimojaan mutta joka ei ihmisenä kiinnosta ketään. Lopulta Lulu päätyy vankilaan murhasta. Tarina jatkuu näytelmässä Die Büchse der Pandora eli Pandoran lipas, jossa Lulu pakenee vankilasta, päätyy Lontooseen prostituoiduksi ja kuolee sarjamurhaajan uhrina.

Kun Reed ja Metallica ryhtyivät kaavailemaan yhteistä hanketta, he ottivat käsittelyynsä sanoituksia, jotka Reed oli kirjoittanut Wedekindin Lulu-näytelmien pohjalta. Reedin mielestä Metallican selässä tekstit nousisivat ”seuraavalle tasolle”. Kenties Reed halusi nostaa Lulun kohtalon pintaan miehekkään hevimetallisen kontrastin avulla. Metallican stereotyyppisen maskuliininen soitto ja kitaristi-laulaja James Hetfieldin machohko ärjyntä rakensivat Lulun vaiheille patriarkaalisen miljöön, joka korosti persoonattomaksi objektiksi alistetun naishahmon asemaa.

The View’n videon ohjasi Darren Aronofsky:

On hiukan epäselvää, mikä Lulu on. Se on avantgardistinen metallilevy, taidemusiikkia tai raskaasti säestettyä runoutta, abstrakti musikaalikuunnelma tai jonkinlaista spoken wordia. Pop- tai rocklevy se ei missään nimessä ole, mutta siinä kontekstissa useimmat kriitikot sen tyrmäsivät. Vaikka Reed oli jo ajat sitten hylännyt popmusiikin muotokielen taiteelleen tarpeettomana, moni ilmeisesti odotti kuulevansa levyllä jonkinlaisia Fight Fire With Firen ja Perfect Dayn summan ylittäviä rockklassikoita. Pöyristys valtasi alaa, kun Reed ja Metallica tarjoilivatkin levyllisen melodiattomia, jopa kaksikymmentäminuuttisia taidejurnutuksia, joissa Reed luki ääneen, Hetfield mylvähteli ja Metallica riffitteli doomahtavan laahaavasti tai speed metalia blitzkrieginä piiskaten. Lars Ulrichin sympaattisen kulmikas rumpalointi sopi mainiosti komppaamaan Lulun kolhon eurooppalaista tunnelmaa.

Albumista tekee vaikeatajuisen se, ettei sillä ole selkeää tarinaa. Esimerkiksi se Die Büchse der Pandoran kohtaus, jossa Lulu heittää henkensä psykopaatin äärifantasian kohteena, sisältyy kolmanteen kappaleeseen Pumping Bloodiin. Sitä kertomuksessa edeltänyt Lulun ja kreivittären suhde vilahtaa tekstissä heti perään ’Mistress Dreadissa’, eikä minkäänlaisesta kronologisesta järjestyksestä ole tietoakaan. Reed ei tehnytkään Lulua kerratakseen tarinan, jota kerrotaan muutenkin jatkuvasti maailman teatterinäyttämöillä. Sen sijaan hän halusi käsitellä vallankäyttöön, identiteettiin ja itsepetokseen liittyviä teemoja omalla tyylillään.

Kun Metallica mättää heviä Reedin kiihkeän paasauksen taustalla, vaikutelma on samanlainen kuin Tarantinon Inglourious Basterdsin kohtauksessa, jossa David Bowien – joka osapuilleen ainoana maailmassa julisti Lulun mestariteokseksi – ’Cat People (Putting Out Fire)’ säestää toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia. Se on älyvapaan urhea ja kiehtova mutta myös sanomallinen kohtaus, joka sanoo, että nämä asiat voisivat tapahtua milloin tahansa, kenelle tahansa.

Reedin Lulu (sillä hänen levynsähän Lulu on, sanokaamme noin 70-prosenttisesti) asetti vapaamuotoisuudessaan uusia haasteita metallibändille, joka ei normaalisti juuri jammaile. Reed vaati soittajilta kykyä improvisoida jazzin hengessä, mutta myös antoi Metallicalle jotakin: Hänen raaka runoutensa saa Metallican riffit kuulostamaan rankemmilta kuin ne kuulostaisivat bändin oman kuvaston taustalla. Silkkaa metallia Lulu ei kuitenkaan ole. Sillä kuulee myös akustista kitaraa (mm. ’Little Dog’), viitteitä elektroniseen musiikkiin sekä vapaasti soivia jousi-instrumentteja. Lulun suhteesta erääseen mieheen ja tämän poikaan inspiroitunut ’Junior Dad’ on lempeän bändisoiton sekä sellojen ja viulujen dronen varaan rakennettu massiivinen teos.

Junior Dad livenä Saksassa:

Wedekindin näytelmiä on sittemmin tulkittu niin feministisiksi kuin naisvihamielisiksikin. Aikoinaan niitä soimattiin groteskeiksi, yliampuviksi ja moraalittomiksi. Reedin ja Metallican Lulu sai satikutia siitä, että se kuulostaa rumalta, rasittavalta ja teennäiseltä, ikään kuin Lulu ei aiheena suorastaan vaatisi juuri sellaisten ekspressionististen vaikutelmien luomista. Taiteen tehtävänä ei ole maistua hyvältä, tuntua kivalta tai kuulostaa Roxettelta. Sen kuuluu luoda uusia tulkintoja. Niitä Reed ja Metallica Lululla tekivät.

Lulu oli kova pala niin Lou Reedin kuin Metallicankin yleisöille. Reedin joukot eivät nähneet hänen taiteensa ja banaalin metallin välillä minkäänlaisia yhtymäkohtia. Metallica-faneille taas itkuraivarin aiheeksi on joskus riittänyt pelkkä akustisen kitaran käyttäminenkin. Yhteisalbumin tekeminen tuollaisten mielikuvaharjoitusten melskeessä vaati rohkeutta kummaltakin osapuolelta.

Lulu jäi Lou Reedin (s. 1942) viimeiseksi albumiksi. Hän kuoli syöpään vuonna 2013. Reed halusi tulla tunnetuksi taiteilijana, joka piut paut piittaa siitä, mitä hänestä ajatellaan. Lulu on lopullinen todiste siitä, että juuri sellainen hän oli.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Lou Reed & Metallica: Lulu kotisivu

Lulu
Lou Reed – laulu, kitara, continuum
James Hetfield – rytmikitara, taustalaulu
Kirk Hammett – soolokitara
Lars Ulrich – rummut
Robert Trujillo – bassokitara
Tuottajat: Lou Reed, Metallica, Greg Fidelman, Hal Willner

Sarth Calhoun – elektroniset instrumentit
Jenny Scheinman – viulu, alttoviulu, jousisovitukset
Gabe Witcher – viulu
Megan Gould – viulu
Ron Lawrence – alttoviulu
Marika Hughes – sello
Ulrich Maiss – sello Little Dogissa ja Frustrationissa
Rob Wasserman – sähkökontrabasso Junior Dadissa
Jessica Troy – alttoviulu Junior Dadissa

Varaa Lulu kirjastosta.
Varaa Lou Reedin & Metallican klassikko Lulu kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Lou Reed & Metallica
[Lou Reed • James Hetfield • Kirk Hammett • Lars Ulrich • Robert Trujillo]
Finna.fi

Lulu • 2CD | Warner Bros./Vertigo 2011

Alban Berg: Lulu

Kymmenen levytystä 1952–2014.

Lou Reed | Finna.fi

1970-luku

Lou Reed | RCA 1972
Transformer | RCA 1972
Berlin | RCA 1973
Rock ’n’ Roll Animal • live | RCA 1974
Sally Can’t Dance | RCA 1974
Lou Reed Live • live | RCA 1975
Metal Machine Music – An Electronic Instrumental Composition | RCA 1975
Coney Island Baby | RCA 1975/1976
Rock And Roll Heart | RCA 1976
Street Hassle | RCA 1978
The Bells | Arista 1979

1980-luku

Growing Up In Public | Arista 1980
The Blue Mask | RCA 1982
Legendary Hearts | RCA 1983
New Sensations | RCA 1984
Mistrial | RCA 1986
New York | Sire 1989

1990-luku

Songs For Drella  Lou Reed & John Cale | Sire 1990
Magic And Loss | Sire 1990
Set The Twilight Reeling | Warner Bros. 1996
Perfect Night – Live In London • live | 1998

2000–2009

Ecstasy | Reprise 2000
The Raven | Sire 2003
Hudson River Wind Meditations | Sounds True 2007
The Creation Of The Universe  Lou Reed’s Metal Machine Trio | Best Seat In The House Productions 2008

2010-luku

Lulu  Lou Reed & Metallica • 2CD | Vertigo/Warner Bros. Records 2011

Levyhyllyt
Metallica | Finna.fi

1980-luku
[James Hetfield • Kirk Hammett • Lars Ulrich • Cliff Burton]

Kill ’Em All | Megaforce/Music For Nations 1983
Ride The Lightning | Megaforce/Music For Nations 1984
Master Of Puppets | Roadrunner Records/Music For Nations 1986

[James Hetfield • Kirk Hammett • Lars Ulrich • Jason Newsted]

The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited • 12″ EP | Vertigo 1987
…And Justice For All | Vertigo 1988

1990-luku
[James Hetfield • Kirk Hammett • Lars Ulrich • Jason Newsted]
Finna.fi

Metallica [Black Album] | Vertigo 1991
Load | Vertigo 1996
Reload | Vertigo 1997
Garage Inc. | Vertigo 1998 • Lainabiisejä sisältävä 2CD/3LP, jolla on mukana myös The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited.
S&M
• live | Vertigo/Warner Bros. Records 1999

2000–2009
[James Hetfield • Kirk Hammett • Lars Ulrich • Robert Trujillo]
Finna.fi

St. Anger | Vertigo 2003
Death Magnetic | Vertigo/Blackened Recordings 2008

2010-luku
[James Hetfield • Kirk Hammett • Lars Ulrich • Robert Trujillo]
Finna.fi

Lulu  Lou Reed & Metallica | Vertigo/Warner Bros. Records 2011
Hardwired… To Self-Destruct | Blackened Recordings 2016

2020-luku
[James Hetfield • Kirk Hammett • Lars Ulrich • Robert Trujillo]
Finna.fi

S&M2 | Blackened Recordings 2020
The Metallica Blacklist | Blackened Recordings 2021

Levyhyllyt | Finna.fi
The Velvet Underground

1960-luku

The Velvet Underground & NicoVerve 1967
White Light/White Heat
 | Verve 1968
The Velvet UndergroundMGM 1969

1970-luku

Loaded | Cotillion 1970
Live At Max’s Kansas City | Cotillion 1972
Squeeze | Polydor 1973

AC/DC: Power Up – virta on kytketty
Against Me! Transgender Dysphoria Blues – transnaisen tositarina
David Bowie: hours… – enemmän voimaa rauhallisuudesta
David Bowie★ Blackstar – jazzia ja rockia moderneimmillaan
Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla
Jack White: Fear Of The Dawn – Villin Jackin suklaalevy
Marko Hietala: Pyre Of The Black Heart / Mustan sydämen rovio – rocktähti menee henkilökohtaisuuksiin
Metallica: The $5.98 E.P. Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Misfits: Walk Among Us – kauhupunkin klassikko
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti

Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
Nightwish: Human. :||: Nature. – maailmojen välissä
Pantera: Vulgar Display Of Power – puhdistavaa väkivaltaa
Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation – kaukana kliseisyydestä
Slash featuring Myles Kennedy & The Conspirators: 4 – rock’n’roll-synergiaa
Tom Waits: Bone Machine – läpimurto tuntemattomaan
The Velvet Underground: Squeeze – se näkymätön VU-levy
Waltari: Torcha! – aistit ja rajat auki
YUP: Outo elämä – harkittua huutoa

Lue lisää saksalaisesta kirjallisuudesta

Maailmankirjallisuuden kultainen kirja – Saksan kirjallisuuden kultainen kirja  Rafael Koskimies & Martti Haavio, 824 sivua | WSOY 1930

Lue lisää Metallicasta | Finna.fi

Syntymä Metallica kuolema – 1. osa  Paul Brannigan & Ian Winwood & kääntäjät Juuso Arvassalo & Jere Saarainen, 365 sivua | Like 2013
Syntymä Metallica kuolema. 2. osa  Paul Brannigan & Ian Winwood & kääntäjä Elina Koskelin, 302 sivua | Like 2014
Metallica kuvina  Ross Halfin & kääntäjä Päivi Paappanen, 229 sivua | Like 2009
Metallica omin sanoin  Metallica & Mark Putterford & Chris Charlesworth & kääntäjä Leena Lehtinen, 96 sivua | Tammi 1995
Metallica – thrashtitaanien tie maailman mahtavimmaksi metallibändiksi… ja mitä sitten tapahtui  Joel McIver & kääntäjä Ilkka Salmenpohja, 440 sivua | Like 2005 & 2007
To Live Is To Die – Metallican Cliff Burtonin tarina  Joel McIver & kääntäjä Sami Heino, 285 sivua | Like 2011
Voittamaton Metallica  Ross Halfin & Kirk Hammett & kääntäjä Maria Sjövik, 230 sivua | Gummerus 2012

Birth School Metallica Death  Paul Brannigan & Ian Winwood, 378 sivua | Faber & Faber 2014
Metallica – The Frayed Ends Of Metal  Chris Crocker, 225 sivua | Boxtree: St Martin’s Press 1993
Justice For All – The Truth About Metallica  Joel McIver, 366 sivua | Omnibus 2004
Metallica In Their Own Words  Metallica & Mark Putterford & Chris Charlesworth, 96 sivua | Omnibus 1994 & 2000

Lue lisää Lou Reedistä | Finna.fi

The Velvet Underground ja Lou Reed  Kauko Röyhkä, 155 sivua | Like 2007

Läs mera om Lou Reed | Finna.fi

Reed – ett liv  Mick Wall & översättare Lena Öhrström, 271 sidor | Massolit 2014

Read more about Lou Reed | Finna.fi

Lou Reed – The Life  Mick Wall, 230 pages | Orion 2013 & 2014

Lue lisää Lou Reedistä, John Calesta ja The Velvet Undergroundista | Finna.fi

Up-Tight – The Story Of The Velvet Underground  Victor Bockris & Gerard Malanga, 208 pages | Omnibus Press 1996 & 2002
Beyond The Velvet Underground  Dave Thompson, 96 pages | Omnibus Press 1989
White Light/White Heat – The Velvet Underground Day-By-Day  Richie Unterberger, 367 pages | Jawbone 2009
The Complete Guide To The Music Of The Velvet Underground  Peter Hogan, 100 pages | Omnibus 1997
What’s Welsh For Zen – The Autobiography Of John Cale  Victor Bockris & John Cale | Bloomsbury 1999

Nuotti
Lou Reed & Metallica | Finna.fi
Jeff Jacobson, transkriboija

Lulu, 120 sivua | Cherry Lane Music 2102

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).
Lou Reed & Metallica: Lulu (2011)
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.