Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa – koruton mestariteos

Luuta ja nahkaa (Johanna Kustannus, Megamania 1997)

Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa (1997).Hannu ”Tuomari” Nurmio (s. 1950) ei pelkää riskien ottamista. Hän on mennyt musiikissaan laidasta toiseen levyttämällä katuromanttista iskelmää, balkanvaikutteista rockia, tangoa, ison orkesterin säestämää psykedeelispainajaismaista taidemusiikkia ja vaikka mitä. Hän on laulanut suomeksi ja englanniksi ja sovittanut biisejään moniin eri asuihin, ja silti hän on aina onnistunut kuulostamaan itseltään. Kaikkein vahvimmin Nurmion uraa onkin leimannut artistin tarve tuoda esiin oma äänensä luovasti ja omilla ehdoillaan. Tinkimätön taiteellinen näkemys on tehnyt hänestä yhden suomalaisen rockin arvostetuimmista artisteista.

Uransa jyrkimmän käänteen Nurmio selvitti yhdeksänkymmentäluvun puolivälin jälkeen. Tehtyään ensin iskelmälevy Karaokekuninkaan (1995) ja tanssimusiikiksi muokattuja Nurmio-originaaleja esitelleen Tanssipalatsin (1996) Hande hätkähdytti albumilla, jonka kuvaavia työnimiä olivat ”Voimalauluja” ja ”Väkivaltaista kansanmusiikkia”. Vuonna 1997 ilmestynyt koruton mestariteos sai lopulta nimekseen Luuta ja nahkaa.

Rannanjärvi elää!

Luuta ja nahkaa oli vaikuttava yhdistelmä priimaluokan biisejä ja primitiivistä toteutusta. Albumin vaihtoehtoinen ugriblues, ”väkivaltainen kansanmusiikki”, kuten Lahjoita ’Luoja lohtusi nyt’, ’Rannanjärvi elää!’, ’Kova luu’ ja kalevalaisiin mittoihin kasvanut ’Laulaja’ löysi henkisen kotinsa Pohjanmaan lohduttomilta lakeuksilta. ”Voimalauluja” Nurmio ammensi luonnosta ja siitä psyyken lovesta, johon shamaanit lankeavat: ’Käärmeen laulu’, ’Suuri peto’, ’Auringon lapsonen’, ’Kuu kulkee hiljaa’. Svengaavimmillaan ja urbaaneimmillaan Luuta ja nahkaa on nimibiisissään, jonka miljöönä on pähdepsykoosin huuruinen maailma.

Nurmio äänitti kolmannentoista studioalbuminsa kotinsa makuuhuoneessa. Studiokalusto koostui Fostexin analogisesta kasiraitanauhurista ja parista hyvästä mikrofonista. Kiihkeästi kähisevän laulajan käsiaseena oli akustinen kitara, jonka soundi on ylätaajuuksissa riipivän säröinen ja alapäässä lämpöinen ja tukeva. Rytmipuolen hän hoiti polkemalla jalalla lattiaa tai tamburiinia, ja taltioi töminän kenkään kiinnittämällään mikrofonilla. Tuomari loi levyn rujon svengin aivan itsekseen. Luuta ja nahkaa -sessioissa perustettu yhden miehen orkesteri on sittemmin havaittu toimivaksi myös soolokeikoilla.

Kova luu livenä vuonna 2010:

Luuta ja nahkaa ilmestyi kesän 1997 kynnyksellä. Mustiin pukeutunut Nurmio poseerasi albumin kannessa murjotusta peltikanisterista ja bassokitaran kaulasta rakennetun kielisoittimen kanssa. Levy oli välitön arvostelumenestys, mutta musiikkina sen verran kiperää tavaraa, että myynti jäi kauas Nurmion iskelmällisempien levyjen lukemista. Mutta sen, minkä Nurmion pubiyleisö hylkäsi liian omituisena, ottivat marginaalimusiikkifanit avosylin vastaan.

Luuta ja nahkaa jäi elämään. Jotkut sen kappaleet soivat yhä Nurmion keikoilla niin kuin klassikoiden kuuluukin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tuomari Nurmio kotisivu

Hae Tuomari Nurmion klassikko ’Luuta ja nahkaa’ kirjastosta.

Hae Luuta ja nahkaa kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Löydä Finnasta
Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa (CD: Johanna Kustannus 1997 | LP: Svart Records 2019)

Lue lisää | Löydä Finnasta
Leskinen, Juice & Kanerva, Timo: Vaikuttajat korvissamme, 195 sivua. (Kirjayhtymä, 1993)
Lindfors, Jukka & Nurmio, Hannu: Tuomari vastoin tahtoaan – todistusaineistoa Tuomari Nurmion varhaisvuosilta, 200 sivua. (Odessa, 1990)
Lindfors, Jukka & Salo, Markku & Pesonen, Raimo: Dumari – kohdusta hautaan ja paratiisin puutarhaan, 551 sivua. (WSOY, 2010)
Nurmio, Tuomari: Karvainen sielu, 78 sivua. (WSOY, 1994)

Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa (1997 | 2019).

Mad Juana: Skin Of My Teeth – Sami Yaffa uudella mukavuusalueella

Mad Juana: Skin Of My Teeth (Spinefarm, 1997)

Mad Juana: Skin Of My Teeth (1997). Kansikuva: Stefan Bremer.Useimmat levyt katoavat. Syystä tai toisesta juuri kukaan ei kiinnostu niistä, ja silloin niiden biisit olisi yhtä hyvin voinut kirjoittaa näkymättömällä musteella. Joillekin niistä soisi mielellään uuden mahdollisuuden, paikan siinä julkisuuden ultraviolettivalossa, joka muuttaisi ne taas näkyviksi. Mad Juanan Skin Of My Teeth (1997) on albumi joka ansaitsisi enemmän huomiota.

Mad Juana tunnetaan Suomessa muusikko ja mediapersoona Sami Yaffan bändinä. Se syntyi New Yorkissa 1990-luvun puolivälissä, kun Yaffan ja Michael Monroen yhtye Demolition 23. hajosi tehtyään yhden vertaansa vailla olevan punkrockalbumin. Suurkaupungin rokkiskene oli hiipunut hiillokseksi, ja yksi aikakausi oli tullut päätökseensä.

Siinä vaiheessa uraansa Yaffa oli kaulaansa myöten rockissa. Hän oli tullut tunnetuksi tarumaisessa Hanoi Rocksissa, kiertänyt maailmaa losangelesilaisen Jetboyn riveissä ja muuttanut New Yorkiin perustaakseen bändin Monroen kanssa. Hänen nimensä oli mainittu, kun Ramones ja Rolling Stones olivat etsineet uutta basistia.

Yaffa rakasti rock’n’rollia niin kuin ennenkin, mutta oli myös musiikillisesti utelias. Hän halusi oppia soittamaan uusia soittimia ja säveltämään biisejä, eikä sen tarvitsisi tapahtua rockin kehyksessä. Yaffa oli jo aiemmin tehnyt puolisonsa Karmen Guyn kanssa erilaisia kokeiluja – cut-up-menetelmällä koottuja sanoituksia, efekti-eksperimenttejä ja kokeellisia biisejä, joilla ei juuri ollut tekemistä rokkaamisen kanssa.

Karmen Guy, Mad Juana. Kuva: Derek Plank.

Karmen Guy, Mad Juana. Kuva: Derek Plank.

Kesällä 1995 pariskunta muutti Amerikasta Espanjaan. Mad Juanan ensimmäinen albumi pantiin alulle heidän Mallorcan-kodissaan kasiraiturilla. Vuonna 1996 Yaffan ja Guyn kotiäänitykset päätyivät suomalaisen Spinefarm-yhtiön hoteisiin, ja levy-yhtiö ilmoitti olevansa halukas julkaisemaan albumin. Skin Of My Teeth tehtiin saman vuoden elokuussa Vantaan Revolver-studiossa yhdistelemällä uusia raitoja Yaffan ja Guyn omiin nauhoituksiin.

Mad Juanan debyytti oli Karmen Guyn ensimmäinen levytys, mutta Yaffalle se oli päättäväinen askel pois vanhalta mukavuusalueelta. Skin Of My Teethillä rockbändien luottopakki määritteli itsensä uudelleen. Hän kirjoitti Guyn kanssa kokonaisen levyllisen biisejä ja soitti studiossa melkein kaikkia instrumentteja itse (lyömäsoittimia sentään paukutti Sielun Veljistäkin tuttu rumpaliguru Affe Forsman). Yaffa esiintyi levyn kansiteksteissä Sami Takamäkenä kuin korostaakseen, että mennyt sai jäädä taakse.

Skin Of My Teeth puhui maailmanmatkaajan värikästä murretta. Siinä oli vaikutteita espanjalaisen musiikin rytmiikasta, beat-kirjoittajien sääntöjenvääntelystä, arabimelodioista, Patti Smithin runollisesta rockista, vanhasta jazzista ja no waven kokeilevuudesta. Pohjalla soi blues, mutta ei kahteentoista tahtiin kahlittuna jynkytyksenä vaan kokonaisuuden koossa pitävänä koheesiovoimana, joka toi mieleen PJ Harveyn To Bring You My Loven hypnoottisen aavikkorockin. Karmen Guyn kohtalokas ääni piti kuulijan varpaillaan huuruisimmissakin käänteissä. Kaiken kaikkiaan se kuulosti suuremmin suunnittelematta ja vaiston varassa tehdyltä levyltä.

Mad Juana, 1997
Karmen Guy – laulu, bassokitara, kitara
Sami ”Yaffa” Takamäki – kitara, bassokitara, harmonikka
Affe Forsman – lyömäsoittimet

Mad Juanan ensimmäinen albumi ilmestyi vain Suomessa ja jäi vähälle huomiolle, pelkäksi kuriositeetiksi Hanoi Rocksin entisen jäsenen diskografiassa. Yaffa ja Guy kuitenkin pitivät Mad Juanan liikkeellä. Bändi sukelsi In Your Bloodilla (2001) savuiseen jazziin, kytki sähköt pois Acoustic Voodoolla (2002), ja haki Bruja On The Cornerin (2008) vaikutteet Yhdysvaltain ja Meksikon rajapinnalta. Haaveeksi jääneeseen musikaaliin sävelletyllä Kumpanialla (2011) soi Balkanin seudun romanimusiikki.

Mad Juana, 2014. Kuva: Caroline Conejero.

Mad Juana, 2014. Kuva: Caroline Conejero.

Ilmestyessään Skin Of My Teeth häkellytti Yaffan vanhoja faneja, sikäli kun he huomasivat koko levyä. Nykyisin Mad Juanan debyytti sopii hänen taiteilijakuvaansa saumattomasti. Se oli ensimmäinen askel musiikillisessa seikkailussa, joka hiljattain kulminoitui suosittuun Sound Tracker -tv-sarjaan.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Mad Juana Facebook

Levyhyllyt:
Mad Juanan albumit
Skin Of My Teeth (1997)
In Your Blood (2001)
Acoustic Voodoo (2002)
Bruja On The Corner (2008)
Kumpania (2011)

Lue lisää:
Liimatta, Tommi & Yaffa, Sami & Tiainen, Otso: Sound Tracker, 203 sivua. (Like, 2014).
Liimatta, Tommi & Yaffa, Sami & Tiainen, Otso: Sound Tracker – Kapinamusiikin juurilla, 219 sivua. (Like, 2015).
Liimatta, Tommi: Sami Yaffa – Tie taipuu, 462 sivua. (Like, 2016).

Tommi Liimatan ylöskirjaama Sami Yaffa -omaelämäkerta Tie taipuu julkaistiin vuonna 2016 (Like).

Tommi Liimatan ylöskirjaama Sami Yaffa -omaelämäkerta Tie taipuu julkaistiin vuonna 2016 (Like).

Mad Juana: Skin Of My Teeth (1997). Kansikuva: Stefan Bremer.

Mad Juana: Skin Of My Teeth (1997). Kansikuva: Stefan Bremer.

Jansen Barbieri Takemura: Changing Hands – ambientin ja popin kirjeenvaihtoa

Jansen Barbieri Takemura: Changing Hands (Medium Productions/Flavour Of Sound, 1997)

Brittiläiset muusikot Steve Jansen ja Richard Barbieri alkoivat yhteiseen musiikintekoon 1970-luvulla yhtyeessä Japan. David Sylvianin johtama bändi jätti lähtemättömän jäljen synarockin uuteen aaltoon. Ripaus futua ja viileää poseerausta toivat yhtyeen lähes mainstream-nimeksi. Kävi kuitenkin niin, että kaupallisen läpimurron kynnyksellä Japan hajosi sisäisiin ristiriitoihin.

Silti yhtyeen jäsenistä pulppusi edelleen suurta muusikkoutta. Ilmiömäisen persoonallisen rytmiikan kanssa operoiva rumpali ja säveltäjä Steve Jansen (s. 1959) jatkoi yhteistyötä eri tavoin lähes kaikkien ex-Japan -kavereittensa kanssa. Yksi tiheimmistä kollaboraatioista lienee levytystyö Richard Barbierin (s. 1957) kanssa. Odottamaton Japan-inkarnaatio Rain Tree Crow vuodelta 1991 toi muusikkoparin hetkeksi syvään yhteistyöhön myös Mick Karnin ja Jansenin veljen David Sylvianin kanssa, mutta tuo tie jäi vain yhden levyn mittaiseksi. Tulevaisuus tuntui osoittavan kohti toisenlaisia yhteistyövirityksiä.

Jansenin ja Barbierin ambient alkoi alun perin Japanin markkinoille suunnatulla levytyksellä Worlds In A Small Room. He levyttivät yhdessä myös popalbumin nimellä The Dolphin Brothers. Jostain syystä muusikkoparin levytykset eivät päässeet esiin samaan tapaan kuin ex-bändikaverien ulostulot. Sylvianin Brilliant Trees noteerattiin suurena taiteellisena menestyksenä. Bassotaiteilija Mick Karnin oivallinen Titles sai nostetta levy-yhtiö Virgin Recordsin kautta. Samaan aikaan Jansenin ja Barbierin omat monisyiset kollaboraatiot jatkuivat kiinnostavina, mutta merkittävien myyntilukujen tavoittamattomissa.

* * *

Lähes kokonaan instrumentaali Changing Hands syntyi kirjeenvaihtomaisesta vuorovaikutuksesta. AllMusicin mukaan kollektiivin musiikkia työstettiin poikkeuksellisesti myös postitse Jansenin, Barbierin ja muusikko Nobukazu Takemuran (s. 1968) kesken. Ajatuksia, aihioita ja ambientin kaltaista virtaa siirtyi mantereelta toiselle vilkkaasti. Trio eli voimakkaasti virtuaalisenakin.

JBT:n musiikki eroaa selkeästi David Sylvianin instrumentaalimusiikista. Changing Hands välttelee romanttiseen suuntaan painottuvaa tuotantotyötä. Tunnelma asettuu Sylvianin ja Karnin levytysten väliseen tuntemattomampaan maastoon. Jansen Barbieri Takemura operoi myös ambientin popmaisella puolella, osin Brian Enon tapaan.

Unenomaisesti käynnistyvä Sun Trap In The Sea kutoo rytmin ympärille ajatonta matkantekoa. Aloitusraita luo downtempomaista pohjaa albumin jatkolle. Subtle Bodies tuntuu lähtevän aluksi samankaltaiseen suuntaan, mutta etuiskulla lähestyvä kohina toistuu ja viekin tiiviiseen svengiin. Muusikoiden poptausta nouse esiin.

Albumin pääteokset kohdataan keskivaiheilta eteenpäin. Hieman Massive Attackin linjoilla liikehtivä At Eleven vie muutaman lauletun rivin kautta raitaan Spaced. Uhkaavan tummaa groovea syventää lyömäsoittaja Jansenin kosketuksen rentous. Soitossa kuuluu Japan-aikojen tyyli hieman päivitettynä, aikuisempana ilmaisuna. Rahisevan vinyylin saatelema Empty Orchestra nakuttaa eteenpäin vastustamattomasti. Syntyy symbioosi, jossa Philip Glassin puskevien koskettimien kaltainen maailma kohtaa jossain Jean-Michel Jarren ilmaisun sydänmailla. Albumin pisin raita tuntuu aina liian lyhyeltä.

* * *

Barbierin ensimmäinen soololevytys Things Buried julkaistiin vuonna 2005. Jansenin sooloura alkoi albumista Slope (2007). Jansenin, Barbierin ja Takemuran yhteistyö jäi yhteen yhteiseen albumiin.

Lue lisää:
Richard Barbieri kotisivu
Steve Jansen kotisivu
Nobukazu Takemura kotisivu

Tuomas Pelttari

 

Pekka Pohjola: Pewit – massiivisen suuri seikkailu

Pewit (Pohjola Records, 1997)

Pekka Pohjola: Pewit (1997).Bassokitarataiteilija ja säveltäjä Pekka Pohjola (1952–2008) nousi suomalaisten muusikkojen eturiviin progebändissä Wigwam. Basisti oli mukana klassikkoalbumeilla Tombstone Valentine, Fairyport ja Being. Säveltäminen ja sooloura vaativat tilaa yhä voimakkaammin, ja Pohjolan ensimmäinen oma albumi Pihkasilmä kaarnakorva julkaistiin Love Recordsilta jo -72. Pohjolan luomisvoima oli niin suuri että Wigwam sai lopulta jäädä. Toisen sooloalbumin Harakka Bialoipokku jälkeen Pohjola oli mukana bändeissä Unisono, Made In Sweden ja The Group. Basisti tunnettiin 70-luvulta lähtien myös ahkerana tuottajana ja studiomuusikkona.

Soololevytysten taso säilyi korkeana läpi vuosikymmenten, ja elämää suurempia sävelteoksia syntyi usean levymitan verran. Myös Pohjolan kaksi viimeistä albumia olivat merkkiteoksia. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin julkaistut Pewit ja Views antoivat voimakkaan ja tasapainoisen kuvan basistivirtuoosin hioutuneesta muusikkoudesta ja sävellystaiteesta. Myös visuaalisuus oli hallussa. Molempien levyjen kansitaiteesta vastaisi Rita Hartwig.

Pewit toi Pohjolan musiikin esiin poikkeuksellisen voimaantuneesti. Albumi koostui ennemmin sävellyksistä kuin soitinmusiikista, progesta tai fuusiosta. Tuottajana Pohjola halusi säilyttää Pewitin lopullisen toteutuksen mahdollisimman dynaamisena ja kompressoimattomana. Tämän kuulee lyömäsoittimien valtavana voimana, toisaalta myös herkkyytenä. Dynamiikka ei tullut tyhjästä. Pohjola, Seppo Kantonen, Markku Kanerva ja Anssi Nykänen soittivat jo viisi vuotta aiemmin julkaistulla levyllä Changing Waters. Sähkökvartetista oli tullut vakibändi.

Maanisen hypnoottinen aloitusraita Rita lähtee hiljalleen mahtipontiseen vyörytykseen. Iskevä soundi rakentuu tutulle pohjolamaisen polveilevalle kehittelylle. Bassokitaraa odotellaan mukaan kaikessa rauhassa. Anssi Nykäsen tunnustelut käyvät sydänalaan. Rita kasvaa kitaristi Markku Kanervan liidaamana korkeuksiin. Yhdeksän minuutin jälkeen massiivisuus vaihtuu kuitenkin runolliseen kepeyteen, ja outro nivoutuu vaivatta seuraavaan raitaan Melkein. Leikillinen tunnelma, melkein lapsekas, melkein totinen.

Nimikappale Pewit toimii albumin alkuvoimana, pohjavetenä. Suuri kallion ritari lähtee toisessa osassa tivolimaiseen liitoon. Vapautunut Toy Rock introineen svengaa kuin ylikierroksilla käyvä Steely Dan. Fonistit Pepa Päivinen, Heikki Keskinen ja Seppo Paakkunainen ohjaavat rockbändiä tyylikkäästi.

Arvoituksellinen päätösraita Ordinary Music viettelee mukaan matkaan. Jännitettä haetaan pitkällä perkussiojaksolla, jota värittää jopa hälymäiset elementit. Primitiivinen ote kasvaa erityisesti Nykäsen ja Kanervan ansiosta. Teoksen puolivälissä nivahdetaan jälleen kohti uutta. Koskettimien sävel kuin elää kuin toista elämää. Lopulta rytmi kiihtyy puolta kiihkeämmäksi juoksuksi. Hetken päästä pelkkien jousien varaan annettu teema huipentaa Ordinary Musicin. Lopulta tuttu vyörytys saa bändin taakseen. Aloitusraidalta tuttu nerokkaan yksinkertainen bassokuvio tuntuu kovemmin kuin koskaan.

Pewit
Pekka Pohjola – bassokitara, kosketinsoittimet
Seppo Kantonen – piano, kosketinsoittimet
Markku Kanerva – kitara
Anssi Nykänen – rummut, lyömäsoittimet
Tuottaja: Pekka Pohjola

Mongo Aaltonen – lyömäsoittimet
Pepa Päivinen – tenorisaksofoni, alttosaksofoni, baritonisaksofoni
Heikki Keskinen – tenorisaksofoni
Seppo Paakkunainen – tenorisaksofoni
Jari Valo – viulu
Jukka Pohjola – viulu
Teemu Kupiainen – alttoviulul
Olli Kilpiö – alttoviulu
Timo Alanen – sello
Matti Pohjola – sello

Pewit julkaistiin alun perin CD-levynä vuonna 1997. Remasteroitu painos ilmestyi 2011. Striimauspalvelut Spotify ja Deezer tarjoavat Pohjolan musiikkia rajatusti: myös Pewit puuttuu molemmista (5/2015).

Pewitin jälkeen ilmestynyt Views (2001) jäi Pohjolan viimeiseksi studioalbumiksi. Säveltäjä ja bassovirtuoosi kuoli 56-vuotiaana vuonna 2008. Sekä Pewit että Views saivat Svart Recordsin LP-julkaisut vuonna 2018, ja suurin osa Pohjolan muistakin albumeista on saanut uuden vinyylipainoksen. Kysy levyjä ja lukemista kirjastostasi.

Tuomas Pelttari

Hae Pekka Pohjolan 'Pewit' kirjastosta!

Hae Pekka Pohjolan ’Pewit’ kirjastosta!

Hae Pewit kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Pihkasilmä kaarnakorva (Love Records, 1972)
Harakka Bialoipokku | B The Magpie (1974)
Keesojen lehto (1977)
Visitation (1979)
Kätkävaaran lohikäärme (1980)
Urban Tango (1982)
Jokamies | Everyman (1983)
Space Waltz (1985)
Flight Of The Angel (1986)
Sinfonia 1 (1990)
Changing Waters (1992)
Pewit (1997)
Views (2002)

Lue lisää
Meriläinen, Mikko: Wigwam, 504 sivua. (Nemo, 2006).
Nevalainen, Petri: Pekka Pohjola – Bassokenraali, 202 sivua. (Jalava, 2003).
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua. (Schildts & Söderströms, 2005, tarkistettu laitos 2014).

Pekka Pohjola: Pewit (1997).

Pekka Pohjola: Pewit (1997).