Hollywood Brats – kovan onnen kulttibändi

Hollywood Brats | Cherry Red Records 1980

Levyhyllyt-blogi suosittelee musiikkia ja oheislukemista, mutta Hollywood Bratsin ja siitä kertovan kirjan kohdalla tekee mieli kääntää asetelma toisinpäin. Laulaja Andrew Mathesonin hykerryttävä historiikki Sick On You on ”must read” -osaston opus kaikille rokkikirjallisuudesta kiinnostuneille. Lukemisen ohessa sopii kuunnella bändin ainoata albumia, joka sekin on oikein hieno.

Eivätkö nimet soita kelloja? Se on täysin ymmärrettävää. Hollywood Brats on – kuten kirjan alaotsikko kuuluu – paras bändi, josta et ole koskaan kuullutkaan. Ja niin kuin samainen alaotsikko jatkaa, sen tarina on katastrofaalinen. Onneksi se kuitenkin on tuhoisa niin surkuhupaisalla tavalla, että siitä saa tehdyksi viihdyttävän kirjan, jonka lukemisesta tulee hyvä mieli, kunhan tekijällä on tyylitajua ja näkemystä. Niin kuin paras rock and roll -musiikki, Mathesonin teos on vahvasti väritetty versio todellisuudesta.

Kovaonnisesti The Queen -nimellä vuonna 1971 aloittanut Hollywood Brats oli perusasioita raikastanut bändi aikalaisensa New York Dollsin tapaan, suoraa rockia soittanut likainen trash-versio Rolling Stonesista. Sitä on kutsuttu protopunkbändiksi, mikä kertoo enemmän ryhmän asenteesta ja vaikutuksesta kuin musiikista. Myöhemmät punkbändit loivat omanlaisensa tyylin, mutta jäivät musiikillisesti velkaa Dr. Feelgoodin ja Hollywood Bratsinkin kaltaisille yhtyeille, sikäli kun sattuivat jälkimmäistä jossain kuulemaan.

Tavallaan Matheson tekee tikusta asiaa kirjoittaessaan 300-sivuisen kirjan bändistä, joka ehti hajota jo ennen kuin sen albumi julkaistiin (pelkästään Norjassa ja nimellä Andrew Matheson & The Brats: Grown Up Wrong). Laulajalla ei myöskään ole minkäänlaisia estoja vuoleskella mainittua tikkua terävämmäksi kuin se luultavasti aikoinaan oli. Lontooseen muuttavan nuorukaisen bändihaaveet muuttuvat Sick On Youssa pyrkimykseksi pelastaa rock’n’roll karulta kohtalolta, joka sitä odotti kesyjen blueskitaristien ja pompöösien progemuusikoiden käsissä. Se olisi jälkiviisastelevuudessaan kornia, ellei Mathesonin teksti olisi hänen oman ehdottomuutensa suhteen niin itseironista, itsetietoista ja kärjistettyä. Sick On You onkin ihanasti kohteensa näköinen kirja.

Hollywood Bratsin albumi on debyyteille tyypillisesti siihenastisen ”uran” summa. Jopa Mathesonin ja bändin toisen ydinhahmon, pianisti Casino Steelin ensimmäinen yhteinen biisi, vastustamaton ’Southern Belles’ on sillä mukana. Samalla levy on yhteenveto kaikesta, mitä kaksikko piti makeana: ’Zürich 17’ ja The Crystals -laina ’Then He Kissed Me’ tulivat Phil Spectorin tuottaman popin maailmasta, ’Empty Bottles’ -välisoitto ja ’Drowning Sorrows’ bluesista päin ja moni muu biisi Stonesin suunnalta. Rajuimmillaan bändi on levyn päättävässä stoogesmaisessa ’Sick on Youssa’, josta punksukupolven oli hyvä jatkaa. Mitään ennenkuulumatonta sillä ei ole, mutta kuten Hurriganes suunnilleen samoihin aikoihin totesi, ”it ain’t what you do, it’s how you do it.” Hollywood Brats puhalsi vanhoihin vaikutteisiin elävän hengen.

Hollywood Brats on soittanut vielä viime aikoinakin – viimeisin julkaisu on ’Vampire Nazi’-single vuodelta 2019. Kulttimaineesta kertoo, että Bratsille ja Steelin toiselle bändille The Boysille on tehty tribuuttilevy. Se, että italialaisen Desert Inn Recordsin vuosituhannen vaihteessa julkistama kunnianosoitus You Wanna Know What It’s Like? ilmestyi pelkästään netissä vasta keväällä 2020, sopii todella hyvin Hollywood Bratsin tragikoomisen tarinan jatkeeksi.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Andrew Matheson | Facebook

Varaa Mathesonin kirja Sick On You kirjastosta.

Varaa Mathesonin kirja Sick On You kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Andrew Matheson: Sick On You (Ebury 2015).

Levyhyllyt | Finna.fi
Andrew Matheson & The Brats

Grown Up Wrong | Mercury 1975

The Hollywood Brats | Finna.fi

The Hollywood Brats | Cherry Red Records 1980 & 1994 & 2016 • Enfer Records 1985 • Get Back 1995

Debyyttialbumin laajennetut painokset

Sick On You • 2CD | Cherry Red Records 2016
Sick On You • 2LP | Radiation Reissues 2018

Kokoelmalevyt | Finna.fi
Eri esittäjiä

Punk 45 – Sick On You! One Way Spit! – After The Love & Before The Revolution Vol. 3 | Soul Jazz Records 2013
Action Time Vision – A Story Of Independent UK Punk 1976–1979 • 4CD + 64-sivuinen tekstiliite | Cherry Red Records 2016

The Dogs D’Amour: The State We’re In – koiruuksia Suomenmaalla
Johnny Thunders: So Alone – malja antisankarille
Mad Juana: Skin Of My Teeth – Sami Yaffa uudella mukavuusalueella
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar – ihmisyys yhdistää
Pete Malmi: Malmi – antisankarin tähtihetki
Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation – kaukana kliseisyydestä
Riipinen: Itäistä pituutta – kollaasimainen kuulokuvataideteos
Roky Erickson And The Aliens: The Evil One – kulttisankari mielensä armosta
Sielun Veljet: Softwood Music – Under Slow Pillars – unohdettu klassikko
Sylvain Sylvain – rockia roll-diggareille
Wilko Johnson & Roger Daltrey: Going Back Home – elämä vilisee silmissä

Lue lisää | Finna.fi

Sick On You – The Disastrous Story Of Britain’s Great Lost Punk Band  Andrew Matheson, 337 sivua | Ebury Press 2015

Sopeutumattomien sukupolvi – punkin kummisedän muistelmat  Richard Hell & kääntäjä Ilkka Salmenpohja, 330 sivua | Like 2013
Please Kill Me  Punkin sensuroimaton esihistoria  Legs McNeil & Gillian McCain & kääntäjä Ike Vil, 542 sivua | Like 2004
Please Kill Me – den ocensurerande historien om punken  Legs McNeil & Gillian McCain & översättare Dan Andersson| Reverb 2006, 542 sidor  • Modernista 2016, 602 sidor

Johnny Thunders – In Cold Blood  Nina Antonia, 257 sivua | Jungle Books 1987 | Cherry Red Books 2000
Too Much Too Soon – The Makeup & Breakup Of The New York Dolls  Nina Antonia, 208 sivua | Omnibus 1998 & 2003 • New Edition 2005
I Dreamed I Was A Very Clean Tramp – An Autobiography  Richard Hell, 293 sivua | HarperCollins 2013
Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk  Legs McNeil & Gillian McCain, 525 sivua | Little, Brown 1996 • Abacus 1997

Hollywood Brats: Sick On You (1980/2016).

Hollywood Brats: s/t (1980/1994).

Hollywood Brats: s/t (1980).

Wilko Johnson & Roger Daltrey: Going Back Home – elämä vilisee silmissä

Going Back Home | Chess 2014

Dr. Feelgoodissa tunnetuksi tullut kitaristi Wilko Johnson ja The Whon laulaja Roger Daltrey julkaisivat vuonna 2014 yhteisen levyn. Se ei ollut ihan mikä tahansa nimimiesten ajanvietehanke: Johnson oli yllättäen saanut syöpälääkäriltä kuolemantuomion. Tehtyään jäähyväiskiertueen kitaristi ryhtyi tekemään Daltreyn kanssa elämänsä viimeistä albumia. Tilanteesta johtuen sille päätettiin äänittää pelkästään Johnsonin biisejä.

Jos joku odotti Wilkon hiljenevän iäisyyden edessä, pieleen meni. Sormisoittajan tyylitajuisessa kitaroinnissa kirveeniskut ovat teräviä ja kompit svengaavat. Hänen soittonsa on täydellinen pari Daltreyn ajan tummentamalle äänelle, ja basisti Norman Watt-Royn ja rumpali Dylan Howen groove tulisi julistaa katoavaksi kansanperinteeksi – täsmälleen näin tällaista bluesrockia pitääkin esittää. Nuoruuden kiihkoa Going Back Homella ei tietenkään kuule, mutta kuumana virtaa myös ikämiehen veri.

Levyn biisilista sen sijaan vertautuu siihen kuolemanrajakokemukseen, jossa elämä vilistää filminauhana silmissä. ’Ice On The Motorwayn’, pohdiskelevan Dylan-lainan ’Can You Please Crawl Out Your Window?’:n, ’I Keep It To Myselfin’, ’Everybody’s Carrying A Gunin’ ja herkän ’Turned 21’:in Johnson levytti jo 1980-luvulla, ja ’Keep On Loving You’sta on olemassa versio yli 20 vuoden takaa. ’Going Back Home’, ’Some Kind Of Hero’, ’Keep It Out Of Sight’, ’Sneaking Suspicion’ ja ’All Through The City’ ovat klassikoita Dr. Feelgoodin lasisesta laulukirjasta.

Johnson on kiinni menneessä myös kokoonpanossaan. Basisti Norman Watt-Roy soitti hänen kanssaan jo Ian Dury & The Blockheadsin levyllä Laughter (1980). Yhteistyö Daltreyn kanssa on itsessäänkin Johnsonin paluu juurille, Going Back Homella hän rokkaa oman nuoruudenihanteensa kanssa. Mitään kirjaimellisesti uutta levyllä ei siis ole, mutta miksipä kuoleva mies olisi tulevaisuuteen tähtäillytkään? Eihän sellaista pitänyt tulla.

Kävi kuitenkin niin, että alkuperäisten diagnoosien vastaisesti länsimainen lääketiede onnistui sittenkin pelastamaan Wilko Johnsonin. Toivuttuaan yhdentoista tunnin leikkauksesta hän heräsi tervehtyvänä miehenä, jonka albumi kipusi Brittien listalla kärjen tuntumaan.

Vaikka kohtalo käänsi kelkkansa, Going Back Home kestää edelleen kuuntelua. Sitä ei tehty kuoleman vaan elämän kunniaksi.

* * *

Wilko Johnson, Going Back Homea edeltänyt albumisi Red Hot Rocking Blues ilmestyi vuonna 2005. Miksi levyjen välissä vierähti melkein kymmenen vuotta?
– Studiossa on ihan kivaa, mutta tykkään enemmän livesoitosta. Lisäksi elämäni ei ole kovin organisoitua, eli minulla ei ole managereja järjestelemässä asioita. Olisinhan minä voinut tehdä enemmänkin levyjä, mutta en ole tarpeeksi järjestelmällinen hoitamaan sellaisia asioita itse. Koska kukaan ei hankkinut minulle levytyssopimusta, keskityin keikkailuun.

Palasit julkaisurintamalle Roger Daltreyn kanssa tekemälläsi Going Back Home -albumilla. Miten projekti sai alkunsa?
– Se olikin outo juttu. En tuntenut Rogeria ennestään, mutta tapasimme jossakin palkintogaalassa ja aloimme jutella. Roger sanoi, että meidän pitäisi tehdä albumi yhdessä. Se tuntui hyvältä idealta. Ajattelin, että sillä voisi olla vaikka vanhoja hyviä amerikkalaisia soul- ja r&b-biisejä. Mutta sitten koko ajatus vähän niin kuin unohtui.
– Sitten kävi niin, että sain kuulla sairastavani syöpää ja että minulla oli enää kuukausia elinaikaa. Niihin aikoihin Roger palasi asiaan: ”Eiköhän tehdä se levy?” Vastasin, että tehdään vain, mutta tilanne on nyt sellainen, että kannattaa alkaa töihin nopeasti. Ehdotin vielä, että koska tämä levy on viimeinen asia, jonka elämässäni tulen tekemään, sille voisi äänittää enimmäkseen minun kappaleitani, jolloin se olisi ikään kuin minun muistolleni tehty. Ja niin me teimme.

Going Back Homella esiintyvät sinun ja Daltreyn lisäksi rumpali Dylan Howe ja basisti Norman Watt-Roy, jotka ovat bändissäsi edelleen. Mitä muistat äänityssessioista?
– Koska meillä oli sattuneesta syystä kiire, ei ollut aikaa jäädä velttoilemaan studiossa. Homma piti saada hoidettua rivakasti. Muistan, miten epätodelliselta tuntui, kun kävin kesken äänitysten studion pihalla haukkaamassa happea. Olimme jossain maaseudulla, ja oli yö, ja minä katselin taivaan tähtiä ja mietin, että on tämä hullua – olen studiossa sankarini Roger Daltreyn kanssa ja kuolen kohta. Se oli jotenkin huvittavaa.

Going Back Homen ilmestymisen aika oli sekin varmasti ikimuistoista. Levy nousi listakärkeen ja sinä voitit kuoleman.
– En uskonut, että ehtisin nähdä julkaisupäivää, mutta sitten tapasinkin lääkäreitä, jotka olivat sitä mieltä, että pystyisivät parantamaan minut. Minut leikattiin, ja operaatio onnistui. Ja kun Going Back Home ilmestyi, se alkoi saman tien myydä tosi hyvin. Siitä tuli yksi julkaisuvuotensa menestysalbumeista.
– Vuosi, jolloin sairastin syöpää, oli siitä erikoinen, että silloin tapahtui kaikenlaista outoa ja hienoa. Minulle kerrottiin, etten elä vuottakaan, mutta täällä sitä ollaan. Olen ikuisesti kiitollinen Rogerille siitä, että hän ehdotti tätä projektia. Oli upeaa tutustua häneen ja tehdä musiikkia yhdessä.

Going Back Homen ja uusimman albumisi Blow Your Mindin välissä julkaisit kirjan, joka on jo toinen omaelämäkerrallinen teoksesi. Ensimmäinen, toimittaja Zoë Howen kanssa tehty Looking Back At Me ilmestyi vuonna 2012, ja vuonna 2016 ilmestyneen Don’t You Leave Me Heren kirjoitit itse. Millainen kokemus se oli?
– Aika erikoinen. Kustantaja pyysi minua kirjoittamaan, ja suostuin. Kirjoittaminen oli vaikeaa! Mukavista asioita oli helppo kertoa, mutta sitten tuli niitä surullisia kohtia, eikä se enää ollutkaan kivaa. Lojuin sängyllä läppärin kanssa ja voivottelin, etten pysty siihen. Mutta kyllä se sitten valmistui, kun pelkäsin, että kustantaja suuttuu. En vieläkään tiedä, onko tarinalla onnellinen loppu.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Wilko Johnson | kotisivu
Wilko Johnson | Facebook
Roger Daltrey | Facebook

Wilko Johnson Suomessa 2020
29.1. Helsinki, Tavastia
30.1. Jyväskylä, Lutakko
31.1. Kuopio, Kylpylähotelli Rauhalahti
1.2. Turku, Apollo

Levyhyllyt | Finna.fi
Wilko Johnson & Roger Daltrey
Going Back Home | Universal Music Operations 2014

Dr. Feelgood | Finna.fi
Down By The Jetty | United Artists Records 1975
Malpractice | United Artists Records 1975
Stupidity | United Artists Records 1976
Sneakin’ Suspicion | United Artists Records 1977

Solid Senders
Solid Senders | Virgin 1978

Ian Dury & The Blockheads | Finna.fi
Laughter | Stiff Records 1980

The Wilko Johnson Band | Finna.fi
Ice On The Motorway | Fresh Records 1980
Bottle Up And Go! EP | Thunderbolt 1983
Pull The Cover | Skydog 1984
Watch Out! – Live In London | Waterfront Records 1985
Call It What You Want | Line Records 1987
Barbed Wire Blues | Jungle Records 1988
Don’t Let Your Daddy Know – Live | Bedrock Records 1991
Going Back Home | Mystic Records 2003
Red Hot Rocking Blues | Jungle Records 2005
Blow Your Mind | Chess/UMC 2018

Roger Daltrey
Daltrey | LP Track 1973 • CD-uusintapainos Sanctuary Records Group 2005
Lisztomania | A&M 1975
Ride A Rock Horse | Polydor 1975
One Of The Boys | Polydor 1977
McVicar – Original Soundtrack Recording | Polydor 1980
McVicar For The Record | Polydor 1980
Parting Should Be Painless | WEA 1984
Under A Raging Moon | 10 Records 1985
Can’t Wait To See The Movie | 10 Records/Atlantic 1987
Rocks In The Head | Atlantic 1992
As Long As I Have You | Polydor 2018
The Who’s Tommy Orchestral | Polydor 2019

Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Ramones: Rocket To Russia – rockia ulkopuolisilta ulkopuolisille
Roky Erickson And The Aliens: The Evil One – kulttisankari mielensä armosta
Sylvain Sylvain – rockia roll-diggareille

Lue lisää | Finna.fi

Daltrey, Roger & Pasi Jääskeläinen, kääntäjä: My Generation – rocklegendan elämäkerta, 397 sivua | Bazar 2018
Daltrey
, Roger: Thanks A Lot Mr. Kibblewhite – My Story, sivua | Blink 2018
Ewbank
, Tim & Hildred, Stafford: Roger Daltrey – The Biography, 242 sivua | Piatkus 2012
Johnson
, Wilko & Howe, Zoë: Looking Back At Me, 253 sivua | Cadiz Music 2012
Johnson, Wilko: Don’t You Leave Me Here – My Life, 244 sivua | Little, Brown 2016

Antonia, Nina: Johnny Thunders – In Cold Blood, 257 sivua | Jungle Books 1987 | Cherry Red Books 2000
Antonia
, Nina: Too Much Too Soon – The Makeup & Breakup Of The New York Dolls, 208 sivua | Omnibus 1998 & 2003 • New Edition 2005
Hell, Richard & Ilkka Salmenpohja, kääntäjä: Sopeutumattomien sukupolvi – punkin kummisedän muistelmat, 330 sivua | Like 2013
Hell
, Richard: I Dreamed I Was A Very Clean Tramp – An Autobiography, 293 sivua | HarperCollins 2013
McNeil, Legs & McCain, Gillian & Ike Vil, kääntäjä: Please Kill Me  Punkin sensuroimaton esihistoria, 542 sivua | Like 2004
McNeil, Legs & McCain, Gillian & Dan Andersson, översättare: Please Kill Me – den ocensurerande historien om punken | Reverb 2006, 542 sidor  • Modernista 2016, 602 sidor
McNeil
, Legs & McCain, Gillian: Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk, 525 sivua | Little, Brown 1996 • Abacus 1997

Wilko Johnson/Roger Daltrey: Going Back Home (2014).

Kaaos törkytehtaassa – Mayhemin ja Mötley Crüen kohutut saagat

Mötley Crüe – The Dirt | Mayhem – Lords Of Chaos

Kumpi oli parempi, kirja vai elokuva? Yleensä tuon pohtiminen on täysin epäolennaista, koska kyse on kahdesta aivan erilaisesta ilmaisumuodosta. Toisinaan ero on kuitenkin niin selkeä, ettei sitä voi olla huomaamatta. Näin on Mötley Crüen The Dirtin ja Mayhemin Lords Of Chaosin kohdalla.

Mötley Crüe ja Mayhem ovat pahamaineisia bändejä, joiden tarinoita arvotetaan usein sen pohjalta, mitä mieltä niistä ja niiden tekemisistä muuten ollaan. Jos yhtyeen edustama maailmankuva tuntuu vastenmieliseltä ja korni musiikki ällöttää, se näkyy usein myös biografiakritiikeissä, vaikka leffa tai kirja kuvaisi kohdettaan täysin totuudenmukaisesti. (Sen sijaan esimerkiksi sotaelokuvia ja -kirjoja harvemmin moititaan siitä, että asiat on päästetty niissä siihen pisteeseen, että pommit ryskäävät inhottavasti ja ihmisiä tapetaan ja raiskataan. Hulluahan se olisikin moittia tulkkia tarkasta työstä.)

Mötley Crüesta kertova elokuva The Dirt mukailee Neil Straussin samannimisessä kirjassa rakentamaa bändin ja sen jäsenten tarinaa, joka tietysti pohjautuu tositapahtumiin. Vaikka on syytä epäillä, että ihan kaikki ei aina mennyt ihan niin kuin Strauss bändin jäsenten suilla kertoo, The Dirtistä eli Törkytehtaasta on tullut virallinen totuus bändistä. Strauss pelasti Mötley Crüen luomalla sille legendan ja sankarihahmot kauan bändin varsinaisen kulta-ajan jälkeen, ja The Dirt on yksi kaikkien aikojen parhaista rockbiografioista. Strauss muokkaa jokaisesta jäsenestä persoonallisen ja kiinnostavan henkilön, jonka edesottamukset ja luonne selittyvät henkilöhistorian kautta ja joiden monologit menevät usein herkullisesti ristiin. Kirjassa kuvatuissa häpeämättömissä kommelluksissa on kaiketi paljon Losin-lisää, mutta eipä Mötley Crüen maailmalla muutenkaan ole paljon tekemistä arkitodellisuuden kanssa.

Elokuvana Jeff Tremainen ohjaama The Dirt ei ole häävi. Pahiten se epäonnistuu siinä, missä kirja onnistuu parhaiten. Kun käsikirjoitus yrittää rakentaa Nikki Sixxin, Vince Neilin, Mick Marsin ja Tommy Leen uudelleen valkokankaalle Straussin reseptin mukaan eli kertoa jokaisen tarinan kaikkine tragedioineen, filmi on loppua kesken. Lopputulos on dramaturgisesti heikko, liian täyteen ahdettu elokuva, yhtyeen ja neljän ihmisen tarinan pikakelaus, joka näyttää kivalta mutta ei pääse pintaa syvemmälle – se, mikä toimii kirjassa, ei toimi elokuvassa. Toisaalta tuntuu vähän hassulta moittia Mötley Crüe -elokuvaa pinnallisuudesta. Bändihän oli menestystä, rahaa, valtaa, eskapismia ja kohtuuttomuutta ihannoineen aikakautensa tarkka kuvajainen.

Lords Of Chaosin tapauksessa tilanne on päinvastainen: elokuva on kirjaa parempi sekä draamallisena teoksena että bändibiografia. Toisaalta niiden vertaileminen on aivan erityisen vaikeaa, sillä jos kokonaisuuksia katsotaan, teoksilla on yhteistä lähinnä nimi.

Michael Moynihanin and Didrik Søderlindin vuonna 1998 julkaistu teos Lords Of Chaos: The Bloody Rise Of The Satanic Metal Underground (suom. Kaaoksen ruhtinaat – Mustan metallin messu, 2008) on katsaus black metaliin ja sen tiimoilla tapahtuneisiin rikoksiin ja tragedioihin. Erityisen tarkasti se keskittyy Mayhemiin ja Burzumiin, josta erinäisten veritekojen ja tuhopolttojen myötä tuli genren legendaarisimpia bändejä. Bändibiografiana sitä ei kuitenkaan voi pitää.

Tapahtumat ovat sinänsä kiinnostavia ja hämmästyttäviä, mutta kirjassa nuoret norjalaiset metallimuusikot jäävät olkiukkomaisiksi karikatyyreiksi, joilla ei tunnu inhimillistä puolta olevankaan. Lisäksi puolet teoksesta käytetään Hyvinkään paloittelusurman kaltaisten hyvin, hyvin, hyvin etäisesti black metaliin liittyvien rikostapausten ruotimiseen. Mutta kyllä kirja viihdyttää ja antaa tietoa, kunhan Lords Of Chaosiin vain ymmärtää alkavansa lukea rikoskirjallisuutta eikä musiikkikirjaa.

Jonas Åkerlundin elokuva Lords Of Chaos keskittyy pelkästään Mayhemiin ja Burzumiin ja kertoo niiden räjähdysherkästä suhteesta. Mayhemin Euronymous, Dead, Necrobutcher ja Hellhammer ja Burzumin Count Grishnackh saavat kaikki omanlaisensa luonteen ja hahmon. Muut kuitenkin jätetään viisaasti sivuhahmoiksi, jotta elokuva ehtii keskittyä Varg ”Grishnackh” Vikernesin ja Øystein ”Euronymous” Aarsethin kärjistyvään suhteeseen norjalaisen black metal -skenen ytimessä. Tapahtumat ovat enimmäkseen faktaa, mutta niiden sävyt ja syyt vaihtelevat kertojasta riippuen. Åkerlund onkin viisaasti ilmoittanut elokuvansa perustuvan totuuteen ja valheisiin.

Lords Of Chaos -elokuvan suurin ansio on se, että Mayhemin ja Burzumin myyttiset hahmot näytetään siinä moniulotteisina, tuntevina ihmisinä. Se on verestä ja liekeistä huolimatta kohteilleen lempeä elokuva. Vikernesin nörttiys, Aarsethin perhesuhteet ja Pelle ”Dead” Ohlinin isän huolestunut puhelinvastaajaviesti ovat koskettavaa katsottavaa.

Synkkyyden keskelle on ripoteltu myös huumoria – siinä missä Mötley Crüeen suhtaudutaan usein paheksuen, reaktio black metaliin on usein nauru, ja sillä on paikkansa myös Åkerlundin elokuvassa. Lords Of Chaos on elokuva keskiluokkaisten hyvien perheiden poikien radikalisoitumisesta. Black metal -fanaatikkojen mielestä sen olisi pitänyt keskittyä musiikkiin, mutta hiukan epäselväksi on jäänyt, mitä ihmettä siihen sitten olisi kuvattu.

Kirjoja ja elokuvia pääsee vertailemaan vastaisuudessakin, sillä suunnitteilla on useita musiikin legendoista kertovia teoksia. Viimeksi valmistuneista leffoista suurimmaksi menestykseksi on osoittautunut Bohemian Rhapsody, joka kertoo Queen-yhtyeestä ja sen laulajasta Freddie Mercurysta, joka yrittää päästä sinuiksi itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa. Toukokuussa 2019 ensi-iltansa sai Elton John -leffa Rocketman.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

DVD | Blu-ray | Finna.fi

Tremaine, Jeff (ohjaaja): The Dirt. 2019.
Åkerlund, Jonas (ohjaaja): Lords Of Chaos. 2019.

Soundtrack | Finna.fi

Mötley Crüe: The Dirt – Soundtrack | Masters 2000 2019

Levyhyllyt | Finna.fi
Mayhemin studioalbumit

De Mysteriis Dom. Sathanas | Voices Of Wonder 1994
Grand Declaration Of War | Season Of Mist 2000
Chimera | Season Of Mist 2004
Ordo Ad Chao | 2007
Esoteric Warfare | Season Of Mist 2014

Mötley Crüen studioalbumit | Finna.fi

Too Fast For Love | Leathür Records 1981 | Elektra 1982
Shout At The Devil | Elektra 1983
Theatre Of Pain | Elektra 1985
Girls, Girls, Girls | Elektra 1987
Dr. Feelgood | Elektra 1989
Mötley Crüe | Elektra/Mötley Records 1994
Generation Swine | Elektra/Mötley Records 1997)
New Tattoo | Mötley Records 2000
Saints Of Los Angeles | Mötley Records 2008

Alice Cooper: School’s Out – rajaton, ajaton seikkailu
Def Leppard: Hysteria – hard rockin ylivoimaa
Guns N’ Roses: Appetite For Destruction – hard rockin kunnianpalautus
King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu
Kiss: Music from ”The Elder” – maskimiehet eksyksissä
Nikki Sixx: The Dirt, Heroin Diaries, This Is Gonna Hurt – traagisen tapauksen kasvutarina

Lue lisää | Finna.fi

Beste, Peter (valokuvaaja) & Kugelberg, Johan (toim.) & Kristiansen, Jon (toim.): True Norwegian Black Metal – We Turn In The Night Consumed By Fire, 208 sivua | Vice Books 2008
Lee, Tommy & Mars, Mick & Neil, Vince & Sixx, Nikki & Strauss, Neil: Mötley Crüe – The Dirt, 431 sivua | Harper Collins 2001
Lee, Tommy & Mars, Mick & Neil, Vince & Sixx, Nikki & Strauss, Neil & Kärkkäinen, Sami (kääntäjä): Mötley Crüe – Törkytehdas, 480 sivua | Like 2007
Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Lords Of Chaos, 403 sivua | Feral House 2003
Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik & Latvalehto, Kai (kääntäjä): Kaaoksen ruhtinaat – mustan metallin messu, 511 sivua | Johnny Kniga 2008
Stubberud, Jørn Necrobutcher & Szepessy, Victor (kääntäjä) & Bruun, Jan, (kääntäjä) & Moore, Thurston: The Death Archives – Mayhem 1984–94, 255 sivua | Ecstatic Peace 2018

Lords Of Chaos (2019).