Garbage
Osa 2 • Vuodet 2007–2026
Not Your Kind Of People • Strange Little Birds • No Gods No Masters • Anthology • Let All That We Imagine Be The Light

Musiikkia esille kirjastossa
• Osa 1 Garbage ➡️ Bleed Like Me • Vuodet 1994–2007

Tämän artikkeliparin ensimmäisessä osassa käsittelin Garbagen varhaista suurmenestystä ja sen jälkeisiä vaikeampia vuosia, jotka johtivat bändin hajoamiseen vuoden 2005 Bleed Like Me -albumin jälkeen. Vuonna 2007 se kuittasi levytyssopimuksensa kokoelmalla Absolute Garbage, jonka jälkeen siitä ei bändinä kuultu muutamaan vuoteen mitään.

Not Your Kind Of People – virkeä paluu aktiivitekemisen pariin

Aktiivisia olivat silti varsinkin Butch Vig, joka tuotti Musen ja Foo Fightersin kaltaisia meganimiä, ja laulaja Shirley Manson, joka näytteli tv-sarjassa Terminator: The Sarah Connor Chronicles (ei sentään nimiosaa) ja yritti saada soolouraa liikkeelle. Tämähän oli ollut ajatuksena jo 90-luvulla ennen kuin Manson tapasi tuottajakolmikon, jonka kanssa perusti Garbagen. Valmista ei tullut nytkään eikä suunniteltua albumia koskaan julkaistu, sillä levy-yhtiön listahakuiset toiveet eivät kohdanneet vokalistin taiteellista näkemystä. 

Sen sijaan Manson, Vig, Duke Erikson ja Steve Marker päätyivät vuoden 2010 alussa jälleen yhdessä studioon, avittajanaan äänittäjänä ja miksaajana Mansonin aviomies Billy Bush. Sessioita kuvailtiin rennoiksi: ei ollut voimassaolevia diilejä, ei paineita. Töitä tehtiin vapaamuotoisella aikataululla, välillä yhdessä Kaliforniassa viiniä lipitellen, välillä kukin tahoillaan. Albumihan siitä alkoi syntyä ja sen agendana oli paluu bändin alkuperäisiin perusasioihin. Varsinkin Manson halusi tehdä rocklevyn, hän kun on äänekäs ihminen ja koki tarvetta pitää meteliä itsestään.

Not Your Kind Of People ilmestyi toukokuussa 2012, seitsemisen vuotta edeltäjänsä jälkeen. Välissä oltiin siirrytty Spotify-aikakauteen ja kaikenlaiset rockbändit huomattavasti tiukemmilla verrattuna edelliseen vuosikymmeneen. Garbage julkaisi albuminsa oman Stunvolume-yhtiön kautta ja oli selvää, etteivät miljoonien myynnit olleet enää tavoitteena.

Levy sai toki kohtalaisesti huomiota ja ihan suotuisat arvostelutkin. Tyypilliset listasijat olivat sellaisia kuin 10. briteissä, 13. jenkeissä tai 15. Saksassa. Nopeastihan se listoilta putosi, mutta maailmankiertuekin piti Garbagea fanien mielissä.

Not Your Kind Of People kuulostaa yllättävän terhakkaalta, kun siihen nyt palaa. Monin paikoin se tosiaan on rockeinta Garbagea, vaikkakin bändille ominaisella paksulla, prosessoidulla tuotantojäljellä. Siinä voi havaita tiettyjä vaikutteita Lady Gagan jälkeisen aikakauden uudesta voimapopista, mutta samalla bändi kuulostaa vain itseltään: kasarin ja ysärin melodiset vahvuudet elävät levyn enimmäkseen suoraviivaisissa lauluissa. Kappalemateriaali on sen verran vahvaa, että albumi on eittämättä Garbagen parempien joukossa.

2010-luvun ajanhenki kuuluu kenties selvimmin räväkästi elektrorokkaavalla Not Your Kind Of Peoplen avausraidalla ’Automatic Systematic Habit’.

Automatic Systematic Habit • albumilta Not Your Kind Of People
2012

Levyn ehdottomia helmiä on kutkuttavan singalong-melodian varassa leijaileva ’Blood For Poppies’, bändin jännittävimpiä pophetkiä ja kappale, joka olisi ansainnut vaikka kuinka paljon enemmän huomiota.

Ohessa albumilta vielä yksi mainio melodinen hetki nimeltä ’Control’.

Strange Little Birds: Tummia ihmissuhdetunteita tiheässä paketissa

Tämän comebackin jälkeen Garbage pääsi keski-ikäiselle itselleen sopivaan tekemisen rytmiin, jossa asioita tapahtui, vaikkakin hieman verkkaisemmalla aikataululla kuin ennen. Kuudennen albuminsa Strange Little Birds se äänitti vuosina 2013–2015, enimmäkseen Butch Vigin kellaristudiossa. Syntyi tummasävyinen, intiimi levy, jota bändi itse luonnehti paluuksi debyytin tunnelmiin (simppeliä, toteamuksenomaista kantta myöten).

Ei popkoukuilla kosiskelua, vaan intensiivisempää ja haastavampaa, post punkista ammentavaa musiikkia: Garbagen mittapuulla albumi on “taiteellinen”. Biisien aiheita Shirley Manson etsi ihmissuhdehistoriansa kipupisteistä. Strange Little Birdsin oli tarkoitus olla vastalause aikansa popille, jonka Manson koki brändivetoiseksi ja tekohilpeäksi.

Odotuksenmukaisesti levy vetosikin faneihin ja moniin kriitikoihin, muttei ainakaan kohentanut Garbagen kaupallisia osakkeita. Sen vastaanotossa voi aavistella ajatusta uskottavuuden paluusta, joka toteutuu, kun pitkän linjan yhtye hyväksyy roolinsa kulttisuosikkina eikä lentele ajan virtausten mukana. Sisäänpäin kääntynyt, synkkäilmeinen Garbage tuntui päivitetyltä versiolta siitä yhtyeestä, johon 90-luvun puolivälissä ihastuttiin.

Strange Little Birdsin listasijoitukset olivat toisaalta bändin siihen asti vaisuimpia: mulle kuin faneille levy saattoi jäädä etäiseksi. Nyt se kuulostaa melko vahvalta kokonaisuudelta, joka toimii parhaiten etääntyessään kauimmas pop- tai rockhitin muotista. Edeltäjäänsä verrattuna se on myös raskassoutuinen eikä saavuta kaikkia asetettuja tavoitteita. 

Levyllä ei ole niin selviä kohokohtabiisejä kuin Garbagella yleensä. Vanhan goottirockin tribaalirytmiikkaa käyttävä jylhä ’Blackout’ on yksi noston arvoinen kappale.

Blackout • albumilta Strange Little Birds
2016

Tyypillistä on, että laveampi lopetuskappale ’Amends’ avartaa onnistuneesti tunnelmaa.

No Horses ja No Gods No Masters: Trumpin aikakausi herättää vihan

Strange Little Birdsin jälkeen Garbage otti yhden mielenkiintoisimmista sivuaskelistaan julkaisemalla kesällä 2017 digitaalisena irtosinglenä biisin ’No Horses’. Dramaattinen synkistely on bändin uran tehokkaimpia esityksiä ja vähän hämmentävänkin kova veto keskellä ei-niin-menestyksekkäitä vuosia. Sanat uhkaavat apokalyptisilla tunnelmilla ja poliittisella dystopialla: fasismin ja rahavallan kolkolla yhdistelmällä, jonka voi helposti päätellä innoittuneen Donald Trumpin valinnasta ensimmäiselle presidenttikaudelleen. 

Pointtia alleviivaa Scott Stuckeyn video, jonka ilmeisenä johtotähtenä taas tuolloin uusi hittisarja The Handmaid’s Tale eli Orjattaresi.

Biisin oli alun perin määrä päätyä Garbagen seuraavalle albumille, jota alettiin työstää vuonna 2018. Väliin tuli Version 2.0:n 20-vuotisjuhlalaitos (vastaava oli aiemmin julkaistu debyytistä ja julkaistiin sittemmin myös Beautifulgarbagesta ja Bleed Like Mestä) ja sen tiimoilta tehty pitkä kiertue. Lopulta kahdessa kalifornialaisessa studiossa jälleen Billy Bushin kanssa äänitetty levy saatiin miksauskuntoon juuri ennen koronapandemiaa. Poikkeustila hidasti sen verran, että No Gods No Masters saatiin julkaisuun vasta kesällä 2021.

Anarkistisloganista napattu nimi ja katolinen enkelipatsas kannessa viestivät draamaa ja poliittista uhmaa, jotka ovatkin seitsemännen albumin olennaisia piirteitä. Vasta tässä vaiheessa uraansa Garbage teki selvästi yhteiskunnallisen levyn, joka jatkaa ’No Horsesin’ teemoista käsittelemään kaikkialla maailmassa nousevia uusoikeistolaisuutta, uskonnollista mielivaltaa ja antifeminismiä vastavoimana samoihin aikoihin syntyneelle MeToo -liikkeelle. Shirley Mansonin tekstit ovat yhä keskeisemmässä roolissa ja yleinen ja yksityinen kohtaavat niissä hyvin: sanoma on painokas, mutta levy ei tukahdu saarnaamisen alle. Jos Garbage oli kahden ensialbuminsa aikaan tärkeä yksilön kompleksien ja sotkuisuuksien esiintuoja, nyt siitä oli tullut merkittävä poliittisesti vihainen yhtye, jollaisia tällä maailmankaudella ei ole liikaa ollut. 

Musiikillisesti No Gods No Masters palaa itse asiassa lähemmäs bändin varhaisia maisemia kuin edeltäjänsä, jonka kohdalla muusikot itse tästä puhuivat. Yleislinjaltaan se on koneistettua rockia skaalalla aggressiivisesta melodiseen popmaisuuteen. Joissakin yhteyksissä referenssiksi nostettu Depeche Mode onkin yksi mahdollinen vertailukohta.

Jos levy jossain suhteessa tavoitteistaan vähän jää, niin biisien tason puolesta. Tarjolla ei ole samanlaista lekaa kuin ’No Horses’, joka lopulta päätyi deluxe-laitokselle, seuranaan joukko Record Store Day -erikoissingleinä aiemmin julkaistuja covereita ja/tai yhteistyöbiisejä. Parhaat kappaleet ovat silti hyviä ja kokonaisuus tasavahva. Kriitikot pitivät levystä melko paljon, mutta varsinkin USA:ssa Garbage menetti kaupallisia asemiaan entisestään, vaikka No Gods No Mastersin olisi luullut resonoivan juuri siellä. 

Euroopassa meni paremmin, mutta kaupallisesti ja huomioarvoltaan Garbage ei päässyt vanhenevan kulttibändin loukosta. Lienee myös niin, että vaikeina aikoina kaivataan pikemminkin eskapismia, jota tässä ei ollut tarjolla.

Avausraita, ensisingle ja manifesti The Men Who Rule The World esittelee asialistan tehokkaasti.

’The Creeps’ -kappaleella aggressioon sotkeutuu melodisempia sävyjä, lopputulos vetovoimainen ja aika omaperäinenkin.

Manson on kutsunut Los Angelesista kirjoittamaansa ’This City Will Kill Youta’ hienostuneimmaksi kappaleekseen. Tiedä aivan tuosta, mutta ainakin se on sopivan haikean-ylevöittävä päätöskappale Garbagen aiempien vastaavien hengessä.

Let All That We Imagine Be The Light – vapautunut levy lääkeusvan keskeltä

No Gods No Mastersin jälkeen vuonna 2022 ilmestyi toistaiseksi laajin, 35 biisiä sisältävä kokoelmalevy Anthology. Myös seuraava studioalbumi oli ollut tarkoitus tehdä pikaisesti, mutta vaihteeksi Garbage joutui vähän vastatuuleen, vaikkakin ulkoisista syistä. Pandemia haittasi aluksi kiertämistä ja bändi pääsi maailmalle lähinnä Alanis Morissetten lämppärinä. Lopulta vasta 2023 oli suotuisampi vuosi omille keikoille.

Väliin tuli myös Shirley Mansonin pitkällistä toipumista vaatinut lonkan tekonivelleikkaus. Laulajan vahva kipulääkitys alkoi toisaalta vaikuttaa syntyvään uuteen musiikkiin. Se sai edellisen levyn synkistelyn vastapainoksi positiivisemman, toivoa henkivän sävytyksen, mutta narkoottiseen, kevytpsykedeeliseen usvaan käärittynä. Keväällä 2025 lopulta ilmestyneen ja muuten tutulla kaavalla tehdyn levyn nimeksikin tuli Let All That We Imagine Be The Light.

Garbage-albumiksi se on tosiaan melko kevyt ja orgaaninenkin. Toki paino sanoilla Garbage-albumiksi. Pitkään ja hankalaan syntyprosessiin nähden levy kuulostaa yllättävän pakottomalta, ja vaikka maailman ja vanhenevan yksilön tilanne pakottavat sen vähän vihaiseksikin, on kyse “iloisesta vihasta”. Yhtyeellä kuulostaa olevan hyvä meininki. 

Jälleen niitä kovia biisejä saisi olla vähän enemmän tai ne saisivat olla vähän kovempia. Levy on kyllä kasvanut kuuntelussa ja se on miellyttävä laittaa soimaan. Sellaisellahan on oma arvonsa eikä enempää olla välttämättä tavoiteltukaan.

Esimerkkinä levyn räväkämmästä puolesta hauska ’Chinese Fire Horse’, jolla tulihevosen vuonna syntynyt Manson kommentoi suorasukaiseen tapaan vanheneviin naisiin ja hänen kaltaiseensa musamaailmassa vaikuttavaan naiseen erityisesti kohdistuvaa ikäsyrjintää.

Chinese Fire Horse • albumilta Let All That We Imagine Be The Light
2025

Ja sitten taas se päätösraita, mutta minkäs teet, kun Garbage on niin vahva näissä. Nytkin ’The Day That I Met God’ on levyn ehdoton kohokohta: lääkeusvaiseen euforiaan vaivatta kurkottava iso biisi, jonka lopun “I found God in Tramadol” -toistosta saatiin paljon puheenaihetta haastatteluihin.

Let All That We Imagine Be The Light sai jälleen aivan hyvät arvostelut, mutta myynti sukelsi entisestään. Se oli ensimmäinen USA:n Billboard 200 -albumilistan ulkopuolelle jäänyt Garbage-studiolevy ja yhä kituliaampaa oli muillakin markkina-alueilla. Keikoilla yleisöä on nähtävästi silti riittänyt, vaikka ne eivät olisikaan isoimmilla areenoilla. Garbagen keikka Helsingin Katajanokalla 1. kesäkuuta oli loppuunmyyty.

Vuonna 2026 Garbage on ollut olemassa yli 30 vuotta yhtäjaksoisesti, ellei lasketa 00-luvun loppupuolen luovaa taukoa. Levyvälit ovat olleet pitkänpuoleisia, mutta “paluusta” asti varsin tasaisia. Modus operandiaan yhtye ei ole varsinaisesti myllännyt. Näistä aineksista syntyy usein “pikkuklassikkobändi”, joka muistetaan ja jota rakastetaan, mutta joka ei koskaan ole huomiotalouden otsikkokilpailussa ykkösenä. Voisi kuvitella sen sopivan näille muusikoille hyvin.

Garbagen, kuten niin monen muunkin, tapauksessa huomio, myynnit ja myöhemmin myös striimit ovat keskittyneet ensimmäisten levyjen nostalgisiin hitteihin. Kun kyselin somessa kokeeksi, mikä on yhtyeen “se” biisi, taisivat yhtä vaille kaikki lukuisista vastauksista olla näiltä albumeilta. 

Tässä on ehkä lievä epäsuhta, jonka toivoisi korjaantuvan. Vaikka Garbagen myöhemmässä tuotannossa ei ehkä ole tajunnan räjäyttävää klassikkoalbumia, kuvittelisin monelta olevan vielä löytämättä vaikkapa Not Your Kind Of Peoplen tai No Gods No Mastersin albumimittaiset ansiot – tai yksittäisistä biiseistä puhuttaessa totuudenjälkeisen aikakauden dystopiaklassikko No Horses. Ei-sana tuntuu yhdistävän kypsän Garbagen merkkiteoksia!

Kypsyydestä puheen ollen, Shirley Manson täyttää tänä kesänä 60 vuotta ja bändin miesjäsenet ovat vielä kymmenkunta vuotta vanhempia. Loputtomiin ei Garbagekaan tule olemaan keskuudessamme. Toistaiseksi sen elkeissä ei ole kuitenkaan havaittavissa vanhuudenheikkoutta.

Garbage Facebook
Garbage Instagram
Garbage kotisivu

💿
Garbage
Finna.fi

Garbage Mushroom Records 1995
Version 2.0 Mushroom Records 1998
Beautiful Garbage Mushroom Records / [PIAS] 2001
Bleed Like Me A&E Records 2005
Absolute Garbage A&E Records 2007

Not Your Kind Of People Stunvolume 2012
Strange Little Birds Garbage Unlimited / Stunvolume / [PIAS] 2016
No Gods No Masters Garbage Unlimited / Infectious 2021
Anthology Garbage Unlimited / Stunvolume / BMG 2022
Let All That We Imagine Be The Light Stunvolume / Infectious 2025

🎼🎵
Nuottialbumit
Garbage
Finna.fi

Garbage
Version 2.0
Beautifulgarbage

💿
Angelfish
Finna.fi

Angelfish | Radioactive 1994

💿
Goodbye Mr. Mackenzie
Finna.fi

Good Deeds And Dirty Rags Capitol Records 1989
Hammer And Tongs | Radioactive 1991
Five | Blokshok 1993

📚
Lue lisää Shirley Mansonista ja Garbagesta
Finna.fi

This Is The Noise That Keeps Me Awake Jonathan Cohen & Garbage, 206 sivua | Akashic Books 2017
Rock-And-Roll Woman – The 50 Fiercest Female Rockers Meredith Ochs, 216 sivua | Sterling Publishing 2018

Saatat pitää myös näistä Levyhyllyistä

Alanis Morissette • Jagged Little Pill [1995] on ajaton ajankuva
Auf der Maur – Melissan ensimmäinen sooloalbumi • Auf der Maur [2004]
Blondie • Parallel Lines [1978] oli Blondien läpimurto
Classix Nouveaux – futuristisen uusi aalto • Night People [1981]
Cyndi Lauper – epätavallinen ura • She’s So Unusual [1983]
David Bowie 1947–2016 • Enemmän voimaa rauhallisuudesta • hours… [1999]
Garbage [Osa 1] Vuodet 1994–2007 • Ysärin sukupolvikokemuksesta vaikeisiin vuosiin • Garbage [1995] ➡️ Bleed Like Me [2005]
Hole – kun irvistys kietoutuu hymyyn • Celebrity Skin [1998]
Joan Jett & The Blackhearts – kapinallisen läpimurto • I Love Rock’n’Roll [1981]
Kemopetrol – 25 vuotta popkartalla • Slowed Down [2000] • Everything’s Fine [2002] • Play For Me [2004] • Teleport [2006] • A Song & A Reason [2011] • Engine [2025]

Madonna – electronican ja elämän äärellä • Ray Of Light [1998]
New Order – vaiston varassa eteenpäin • Movement [1981]
PJ Harvey – himosta ja kaipauksesta • To Bring You My Love [1995]
Pretenders tunteiden vuoristoradassa • Relentless [2023]
Sheryl Crow on luovassa tilassa • Evolution [2024]
Skunk Anansie – Skunk Anansie päivittyy, mutta ei kiinnostavammaksi • The Painful Truth [2025]
St. Vincent – kohtauksia selviytymisestä • Daddy’s Home [2021]
Suzi Quatro – tie glamtähdestä klassikkorokkariksi • Vuodet 1964–2024
Tears For Fears – kasaripopin klassikko • The Seeds Of Love [1989]
Tori Amos – rehellistä lauluntekijyyttä • Little Earthquakes [1992]
Wilma päivitti suomenkielistä rockia • Claudius [1993]

Not Your Kind Of People • 2012

Strange Little Birds • 2016

No Gods No Masters • 2021

Anthology • 2022

Let All That We Imagine Be The Light • 2025