Mikko Kuustosen (s. 1960) sooloura alkoi osana ilmiötä. 90-luvun alkupuolella syntyi virtaus, joka vei englanninkielisissä pop- ja rockbändeissä vaikuttaneet laulaja-lauluntekijät levyttämään suomeksi. Kehitykseen vaikutti Yleisradion kanavauudistus vuonna 1990. Radiomafia-kanava perustettiin palvelemaan uutta kuulijasukupolvea, joka halusi kuulla radiosta iskelmän sijasta rockia mieluiten suomeksi esitettynä.
Yksi ensimmäisistä suomen kieleen vaihtaneista oli Ressu Redford, joka lähti soolouralle Bogart Co:n hajottua 90-luvun taitteessa. Zero NinenKepa Salmirinne julkaisi suomenkielisen sooloalbumin vuonna 1993, ja Boycottissa tähdeksi tullut Tommi Läntinen käynnisti menestyksekkään soolouran vuonna 1994. Samoihin aikoihin samanlaisen siirron teki Giddyupsissa ja Veeti & The Velvetsissä vaikuttanut Aki Sirkesalo. Mikko Kuustosen kaltaisille artisteille oli siis olemassa sekä tilaus että kanava.
Kylmä kuningatar.
Kuustonen tuli kuvioihin englanninkielistä bluesrockia soittaneesta Q. Stonesta, joka levytti neljä albumia 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa. Sitä ennen hän oli vaikuttanut kahdeksan vuotta Pro Fidessä, joka aikaa uhmaten jatkaa edelleen kristillistä propagointiaan ties kuinka monennen sukupolven kokoonpanossa. Kuustonen jätti gospelyhtyeen vuonna 1987 päästäkseen eroon ahdasmielisenä ja henkisesti väkivaltaisena pitämästään herätysliikkeestä. Nuo raskaat kokemukset saattoivat heijastua vielä ’Aurora’-kappaleen väliosaankin.
Jos tarkkoja ollaan, Kuustonen julkaisi ensimmäisen suomenkielisen sooloalbuminsa, hengellisen Jää kuuntelemaan -levyn jo vuonna 1979. Sen lukeminen osaksi hänen soolotuotantoaan on kuitenkin vähän sama asia kuin liittäisi Jonna Tervomaan1980-luvun lapsitähtituotannon hänen myöhempään uraansa.
Aurora.
Kuustosen uusi aikakausi alkoi ilotulituksella. Sooloalbumit Musta jalokivi (1991) ja Abrakadabra (1992) myivät kumpikin yli 50 000 kappaletta, ja ’Enkelit lentää sun uniin’, ’Kaktusviinaa’ ja ’Abrakadabra’ olivat hittejä. Seuraava levy Aurora oli myös kaupallinen menestys – ei ehkä edeltäjiensä veroinen, mutta toi Kuustosen seinälle kultalevyn.
Kuten edellisetkin menestysalbuminsa, Kuustonen levytti Auroran tunnettujen muusikoiden ja studioiden luottomiesten kanssa. Auroralla kuullaan Esa Kaartamoa ja Kim Lönnholmia (jotka siirtyivät englanninkielisestä Broadcastista suomenkielisille soolourille jo kauan ennen muita), rumpali Anssi Nykästä, kitaristi Heikki Silvennoista, taustalaulaja Maarit Hurmerintaa ja monia muita – Abraham Laborielin bassonsoitto ’Kylmässä kuningattaressa’ on virtuoosimaista.
Neljä timanttia.
Biisit Kuustonen kirjoitti itse. Aurora on monipuolinen kokoelma aikuisrockkappaleita, jonka sitovat yhteen vahvat melodiat. Auroralla soi americana Bob Dylanin ja Bruce Springsteeninhengessä, mutta kieleltään ja tunnelmaltaan täkäläistettynä. Kuustosen folk rock ja blues peilasivat suomalaisen keskiluokan tuntoja, mutta hänen laulunsa eivät olleet suoraan kantaaottavia. Niissä pohditiin enemmän eksistentialistisia kuin yhteiskunnallisia kysymyksiä. ’Kuumeen’ lempeä areenarock ja ’Neljän timantin’ unenomaiset metaforat kuulostivat helpottavilta keskellä 1990-luvun laman ankeutta.
Kuume.
Kuustonen teki sooloalbumeja tasaiseen tahtiin aina nollavuosikymmenen lopulle saakka, kunnes Profeetan (2008) ja Agricolankatu 11:n (2017) väliin jäi melkein vuosikymmen. Nyt tuo teeveestäkin tuttu mies on julkaissut musiikkia uuden omaelämäkertakirjansa ääniraidaksi.
Atlantis | Columbia/Sony Music Entertainment (Finland) Oy 2000 Laulava sydän – Kaartamo Kettunen KuustonenKaartamo Kettunen Kuustonen • 2CD | EMI Finland 2002 Musta | Capitol Records 2003 Hietaniemi | Capitol Records/Oy EMI Finland Ab 2007 ProfeettaJukka Perko & Mikko Kuustonen | Columbia/Sony BMG Music Entertainment (Finland) Oy | 2008
Vuonna 1989 perustettu ja aivan aluksi nimellä George Nirvana Klubi esiintynyt Don Huonot oli aikansa helsinkiläinen rock-komeetta, jonka varhaisvuodet kytkeytyvät oleellisesti niin pääkaupungin taidelukioskeneen kuin rockpyhättö Lepakkoonkin. Laulaja Kalle Aholan ja rumpali Jussi Chydeniuksen perustamalla bändillä olivat kontaktit kunnossa ja pääkaupunkiseudulla se alkoi nopeasti saada keikkaa ja mediahuomiota. Ristiriitaisiakin tunteita Don Huonojen näppärä teiniälykköilmaisu herätti ja maakunnissa oli vuosien ajan vaikeampaa, kunnes yhtye lopulta breikkasi yhdeksi vuosituhannen vaihteen isoimmista suomalaisista rocknimistä.
”Donkkareiden”, joksi bändin kielipelihenkinen nimi ajan saatossa vakiintui, vaikutteet tulivat selvästi niin kotimaisesta taiderockista kuin jäsenten monitaiteisesta taustasta. Kuorolauluharrastus vakiinnutti runsaasti ja raskaskätisesti käytetyt taustalaulut osaksi ilmaisua. Yhteydet näyttämötaiteeseen kuuluvat niin musiikin teatraalisuudessa kuin Aholan tavassa yhdistää teksteissään sanaleikkejä ja nokkeluuksia patetiaan ja melodraamaan.
Albumit 1991–1994: Silmänkääntötemppu, Kameleontti ja Verta, pornoa ja propagandaa. Kuva: Tuomas Pelttari
Isoimman varhaisen breikkinsä Don Huonot sai päästessään esiintymään vuoden 1991 alussa aikakauden hittiperhesarjaan Ruusun aika. Kuultu kappale oli ’Pieniä sieviä sieniä’, joka myöhemmin samana vuonna päätyi ’Aavaa preeriaa’ -pienkustanteen seuraajaksi bändin ensimmäiseksi julkaisuksi Atte Blomin Pyramid-yhtiölle. Levyraadinkin tämä psykedeliakuvastolla leikittelevä korvamato voitti ja vauhditti vielä vuonna 1991 ilmestyneen Silmänkääntötemppu-esikoisen albumilistan alemmille sijoille.
Mikko Karmilan tuottaman albumin vahvuuksia ovat kaikuisan selkeä iso soundi, vahva melodiantaju ja omaperäisenä tyylipiirteenä jo pitkälle kehittyneet taustalaulut. Kappalemateriaali on toki epätasaista ja näsäviiisasta lukionokkeluutta esiintyy siinä missä vähän huvittavan kirkasotsaista hippisyvällisyyttäkin. Jotain yhtyeen mentaliteetista kertoo kansikuva, jossa ollaan kirjaimellisesti kääntämässä silmää eli raahaamassa valtavaa silmää hankalan näköisesti naruista teatterilavasteiden poikki. Kuitenkin esimerkiksi ’Aika’ ja ’Absurdit sävelkorvat’ ovat kelpo teoksia ja ’Pieniä sieviä sieniä’ puolustaa paikkaansa suomalaisen taiderockin ilahduttavan sekopäisenä klassikkona.
Debyytin jälkeen vasta parikymppiset muusikot ajautuivat tyypilliseen tilanteeseen, jossa musiikin suunnassa oli etsimistä ja jäsenten elämäntilanteet murroksessa. Jälkimmäisestä seurasi kitaristi Joonas Pirttilän vaihtuminen Kie von Hertzeniin ja näin vakiintui Donkkareiden klassinen kokoonpano.
Ennen miehistönvaihdosta yhtye ehti kuitenkin julkaista syksyllä 1992 tarttuvan singlen ’Hyrrä’. Teksti oli ehkä edelleen ”täyttä dadaa”, mutta musiikillinen ilmiasu suoraviivaisen poprock-kappaleen, jossa on kenties vähän normaalia suomirockia enemmän kepeää rullaavuutta. Radiomafian ahkerasti soittama kappale jäi monen aikalaisen mieleen, mutta jälkikäteen ajatellen sen voi nähdä ensimmäisenä sarjassa singlejä, joilla Don Huonojen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt ponnistaa paljon ”yliopistokaupunkeja” laajempaankin suosioon. Kuulostaahan biisi sitä paitsi melko paljon oman ison läpimurtonsa samana vuonna tehneiltä Neljältä Ruusulta.
Mutta keväällä 1993 ilmestyneen, Mats Huldénin tuottaman Kameleontti-kakkoslevyn myötä Donkkarit tuntui asettuneen luuppiin, jossa sen albumit ylsivät top 40 -listan alemmalle puoliskolle, singlet soivat Mafiassa mutteivät muualla ja keikkapaikoilla riitti väkeä nimenomaan niissä yliopistokaupungeissa. Tämä oli samoihin aikoihin monen muunkin suomenkielisen rockbändin perusongelma. Ajan trendit viittasivat tanssimusiikin ja popiskelmän suuntaan. Suhteellisen helpostikin lähestyttävästä suomirockista oli tullut älykkötyyppien musaa. Donkkareiden asiaa ei ehkä auttanut, että helsinkiläiset nuorisomuusikot kärsivät varsinkin maakunnissa jonkinlaisesta kroonisesta uskottavuuden puutteesta. Ei ollut yhtä vakuuttavaa tykätä Don Huonoista kuin CMX:stä tai Ismo Alangosta.
Kameleontti on hieman hapuileva kakkoslevy, joka ei oikein linjaansa löydä. ’Hyrrä’ ja toinen Mafialla soinut biisi, romanttinen ja melodinen ’Kaunis painajainen’, ovat kyllä muotovalioita. Balladi ’Kuujärven jää’ ei ehkä ole muuten mainitsemisen arvoinen, mutta alleviivaa Aholan kirjoittamisessa vahvistuvaa jopa ylettömän romanttista juonnetta historiallis-myyttisellä tarinallaan.
Sitten taas on ’Ruma rämä romu römö-römö’ oikein tyyppiesimerkki Donkkareiden muusikkohuumorisekoilusta ja omiaan saamaan kuulijan siirtymään seuraavaan levyyn.
Nyt vakiintuneen kokoonpanon tekemällä ja jälleen Mats Huldénin tuottamalla Verta, pornoa ja propagandaa -levyllä (1994) esiintyykin aiempaa määrätietoisempi yhtye, joka varmasti tavoitteli merkittävintä teostaan siihen asti. Sitä kolmoslevy onkin, ja ottaen huomion nopean levytystahdin ja singleille sirotellut ylimääräiset aivan kelpoisat biisit on merkillepantavaa, ettei albumi tasan tunnin mittaisenakaan tunnu ihan hirveän ylipitkältä. Kokonaisuus on ehkä vähän raskas, mutta ei siksi, että mukaan olisi jouduttu änkeämään varsinaista täytemateriaalia.
Sen sijaan levyä kankeuttaa Aholan sanomisen paljous ja yhtyeen siirtyminen hieman tummempiin ja ajoittain jopa metallisiin musiikillisiin maisemiin. Metalli on tässä tapauksessa ennen muuta funk-metallia, ja yhtyeen kielisoittajien voi kuvitella innoittuneen Faith No Moren tapaisista pinnalla olleista bändeistä. Toisaalta Verta sisältää myös runsaasti herkistelykappaleita, mutta kevyttä kuunneltavaa nekään eivät ole.
Ahola pyrkii ottamaan haltuun koko sen aihepaletin, josta 90-luvun puolivälin tiedostava nuori oli huolestunut: luonnon tuhoamisen ja suvaitsevaisuuden puutteen kärkiteemoina. Albumia leimaa selvästi samanlainen tuntevan nuorison ja viileän kyynisen aikuiston vastakkainasettelu kuin vaikka toista saman kesän tyystin erilaista merkkiteosta, The ProdigynMusic For The Jilted Generationia.
Hittiä Don Huonot tavoitteli tällä kertaa muusta levystä popmaisella tuotannollaan ja yhteislaulukertosäkeellään eroavalla biisillä ’Kissaihmiset’, jossa Ahola duetoi nosteessa olleen laulaja Costin kanssa. Kun kappale vielä kuultiin Kissan kuolema -nuorisoelokuvassa, jossa Ahola itse näytteli toista pääosaa, on jo suoranainen ihme, etteivät varsinaiset hittimarkkinat vieläkään avautuneet Donkkareille. Se oli edelleen nuorisoälykköjen bändi.
Sellaisena se kuitenkin onnistui kolmoslevyllään nostattamaan kierroksia. Ahola teki onnistuneen heittäytymisen oikeutetulta raivolta tuntuneisiin fantasioihin, joista kunnianhimoisimpana esimerkkinä tässä ekologisen suomirockin vihainen avainteos, lähes seitsenminuuttinen eepos ’Metsänelävien puolustusliitto’.
Samoilla perusasetuksilla muusikoiden, levy-yhtiön ja tuottajan osalta tehtiin jälleen nopeaan tahtiin jo neljäs melko lailla edeltäjistään poikkeava albumi, syksyllä 1995 ilmestynyt Kaksoisolento. Monelle rakkain Donkkari-levy käyttää edeltäjiään enemmän akustisia sävyjä, jos kohta myös yhä ysärimäisemmin puleerattuja rock-ratkaisuja. Aholan katse kääntyy sisäänpäin, julistusta aatteellisista teemoista on vähemmän tai se on naamioitu metaforatarinoiden tai lievän nihilismin taakse.
Kappalemateriaali on vahvaa ja kaikesta kuulee, että tässä yhtye yrittää vaikka väkisin pusertaa itsensä uudelle tasolle, ehkä kaupallisestikin, mutta kuitenkin tinkimättä laadusta. Ei se onnistunut aiempaa kummemmin, vaikka nyt avuksi otettiin visuaalisetkin keinot ja bändi lanseerasi mustavalkoruudullisen kuvaston, josta sittemmin festarihatuiksi väännettynä tuli monien verenpainetta nostattanut meemi.
Studioalbumi Kaksoisolento julkaistiin alun perin vuonna 1995. Svart Recordsin julkaisema 2LP-painos ilmestyi 2018. Kuvassa oikealla kokoelmat Nämä päivät, nämä yöt (1996) ja Kultaiset apinat (1999). Kuva: Tuomas Pelttari
Kaksoisolennon hittilekaksi oli tarkoitettu hysteerisen nopeasti sätkivä ’Seireeni’, jonka sanatulitus haastaa laulamaan mukana. Yksi koko vuosikymmenen mieleenpainuvimmista suomirock-vedoista tämäkin, mutta ei ehkä omiaan valtaamaan samoihin aikoihin aloittaneen Kiss FM:n taajuuksia.
Toisenlaiseen yleisöön olisi ainakin periaatteessa voinut vedota Aholan teatteriharrastuksen innoittamana syntynyt ’Sininen yö’, Mika Waltarin nuoruuden poltetta uhkuvaan varhaiseen runoon taitavasti sävelletty akustinen laulelma, hyvinkin kenties se yksittäinen Don Huonot -esitys, jossa on kirkkaimmat klassikon ainekset. Ja kyllähän se elämään on jäänytkin, vaikkakaan ei mainstream-radioklassikkona.
Kaksoisolennon ilmestyessä Don Huonojen jäsenet olivat korkeintaan kaksivitosia, mutta pienen Suomen musiikkikentän jauhaminen suunnilleen samalla suosiotasolla vuosien ajan lienee mietityttänyt ilmeisen kunnianhimoista bändiä koko ajan enemmän. Levyn jälkeen tehdyt ratkaisut olivat varsin isoja: Pyramid-sopimus pistettiin nippuun vuoden 1996 Nämä päivät, nämä yöt -kokoelmalla ja siirryttiin monikansallisen BMG:n uudelle Terrier-alamerkille, jonka ensimmäisiä isoja lanseerauksia Don Huonot kesällä ja syksyllä 1997 oli.
Aikalainen muistaa hyvin sen ratkaisevan ilmastonvaihdoksen, joka yhtyeen ympärillä tuntui lopulta tapahtuneen. 90-luvun lopun visuaalista tyyliä edustaneet hillityn tuunatut promokuvat olivat äkkiä kaikkialla ja musiikki muuttui sulavasti vastaamaan sitä, mitä nyt haluttiin. Sitä paitsi aika oli myös muuttunut suomirockille otolliseksi, jos suomirock vain suostui luopumaan ylettömästä venkoilusta ja puhumaan kieltä, jota isommat ihmisjoukot ymmärsivät. Don Huonoille se ei tunnu olleen ongelma.
Hyvää yötä ja huomenta (1997), Tähti (1999), Don Huonot (2002). Paha kesä EP ja kokoelmalevy Olimme kuin veljet julkaistiin vuonna 2003. Kuva: Tuomas Pelttari
Hyvää yötä ja huomenta -albumin tuotti sinänsä luontevasti Jussin veli Kalle Chydenius, jonka tausta oli 90-luvun suomisoulin ja muun hittipopin parissa. Mutta Don Huonojen tapauksessa pyrittiin virittämään tappiin kaikki ne asetukset, jotka Kaksoisolennolla olivat jo vihjanneet ison, modernin rockin suuntaan. Rockin ei enää tarvinnut kuulostaa kellarikämpässä soitetulta ja näihin aikoihin alettiinkin puhua ”kovalevyrockista”. Lisäksi muodissa olivat isot kertosäkeet, ja niitä Donkkareilla oli tarjota biisiin kuin biisiin.
Perspektiivistä katsoen voi todeta läpimurtolevyn olleen eräänlainen valheellinen nautinto. Minustakin se kuulosti ensin todella hyvältä. Ajanhenkeen tuntui kuuluvan, että hommien piti muuttua isommiksi ja päheämmiksi.
Eikä Hyvää yötä huono levy olekaan, mutta sitä leimaa yliyrittäminen ja hieman liian vähäisen substanssin kasvattaminen kikkakolmosilla merkittävämmäksi. Nykyään olisi hankala puolustella tekorankan ’Vedä käteen’ -biisin tyyppistä ratkaisua.
Toisaalta bändi oli kiistatta oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Anthem-mainen nimikappale iski sellaisen rockin kultasuoneen, jota tahollaan paisuva Oasis jäljittelijöineen propagoi ja valloitti Donkkareille lopulta kaupallisetkin radiot. Albumi oli seitsemän viikkoa listaykkösenä ja myi yli 70 000. Don Huonojen päivät taiteellisten lukiolaisten omana bändinä olivat lopullisesti ohi.
Ärhäkkä avausraita ’Ruoski minua!’ kuvastanee hyvin sitä puristusta ja draivia, joka läpimurtoaan tavoitelleen yhtyeen tekemisiä leimaa.
Liekö ylidramaattista väittää, että saatuaan viimein haluamansa menetti Don Huonot itse asiassa suunnilleen kaiken sen, mitä oli aikanaan musiikillaan tavoitellut ja parhaimmillaan saavuttanut? Ainakin Hyvää yötä ja huomenta on vedenjakaja, jonka jälkeen paluuta entiseen ei enää ollut.
Sen seuraaja Tähti ilmestyi varsin pikaisesti keväällä 1999, mutta levyllä kuulee yhtyeen, joka on pakottanut itsestään jatkoa menestyslevylle eikä tunne oloaan kovin hyväksi. Tunnelmat ovat synkänpuoleisia ja into poissa. Donkkarit olivat aiemminkin tykänneet musiikillisista ja tekstuaalisista viitteistä ja suorista lainoista, mutta Tähdellä on kaksi kappaletta, jotka on nimetty vanhojen Kauko Röyhkä -biisien mukaan, paljon musiikillisia pikkuviitteitä esim. Kingston Wallin tuotantoon ja yleisemmällä tasolla hirveä määrä geneerisiä ratkaisuja jonkinlaisesta tummasävyisen rockin 101-tiedostosta. Laiskaa laulunkirjoittamista, kaikinpuolista apeutta, jotka ehkä kulminoituivat ensisinglenä kuulijoita kosiskelleeseen ’Tule sellaisena kuin olet’ -rykäisyyn. Sen ilmestyessä tämä kuulija ymmärsi vanhan suosikkiyhtyeensä saapuneen huonoon paikkaan.
Kakkossingle ’Kannibaali’ ei ole ihan niin kiusaannuttava, mutta tarjoaa apaattisessa pulskeudessaan varmasti hyvän näköalan Tähden ilmestymisajan tunnelmiin. Asioita ei auta, että biisi toisintaa Don Huonojen kruunun tavallaan varastaneen Ultra Bran jo puoltatoista vuotta aiemmin ilmestyneen klassikon ”vaihtuu aamiaiseksi yön drinkki viimeinen” -säettä – eikä senkään tietäminen, että kappaleet oli tehty samassa tv-ohjelmassa, jossa ohjeena oli nimenomaan tuon lauseen sisällyttäminen lauluun.
Toki Tähti kävi silti listaykkösenä ja myi kultaa. Ultra Bran samoihin aikoihin ilmestynyt Kalifornia jätti sen kuitenkin täysin varjoonsa.
Tämän jälkeen Don Huonot pelasi aikaa ja vaiheili. Syksyllä 1999 se teki Apulannan kanssa kiertueen ja turhanpäiväisen yhteis-EP:n. Sitten Kalle Ahola julkaisi debyyttisoolonsa ja Kie von Hertzen aloitti tunnustellen ja vielä ilman suurta suosiota Von Hertzen Brothersin veljiensä kanssa.
Vuonna 2002 yhtye kokosi rivinsä (melkein) viimeiseen ponnistukseen ja yritti hämätä kuulijoita uskomaan uuteen alkuun jättämällä seitsemännen albuminsa nimeämättä. Rumpaliksi oli vaihtunut Antti Lehtinen – kuinka ollakaan hajonneesta Ultra Brasta – ja tuottajaksi metallimies Hiili Hiilesmaa.
Don Huonot ei ole toivoton levy. Esimerkiksi alle linkitetyssä ensisinglessä ja avausraidassa ’Sydänpuu’ on mantramaista jylhyyttä ja jonkinlaista resignaatiota sen edessä, ettei enää olla mitään nuoria urhoja kilpailemasta paikassa teinien makuuhuoneiden seinillä. Toisaalta levyn tunnetuimmaksi kappaleeksi videon siivittämänä noussut ’Pyhimys’ on varsin raivokas ja ehdoton osoitus halusta vielä näyttää.
Paljon on silti löysää, vaikka Tähden asettaman tason ylle päästäänkin.
Näytön paikka oli ja käytettiin. Ilmeisesti homman ei koettu menneen aivan niin kuin piti. Nimikkoalbumin jälkeen Don Huonot hajosi. Ratkaisu ei osoittautunut lopulliseksi, mutta uutta studioalbumia reunionit eivät ole vielä poikineet.
Vuonna 2002 ei ehkä ollut helposti ennustettavissa, että aktiivisen ja aika monipuolisenkin soolouran tehnyt Kalle Ahola jäisi soittelemaan lehdelle siihen verraten, millaista jopa kansainvälistä menestystä bänditoveri saavutti Von Hertzen Brothersin riveissä. Spekuloidahan voi sillä, kenellä asianosaisella on ollut polttavammat motiivit aktivoida Don Huonot 2010-luvulla muutamaankin kertaan uudestaan.
Uutta musiikkia näistä comebackeista on kertynyt kourallisen kappaleita verran. Mitään erityisen huomionarvoista sen sijaan ei. 12-tuumaisena EP:nä vuonna 2019 julkaistu Sopeutumattomat ei hämmentävine Tokyoman-kärkiraitoineen saa varsinaisesti odottamaan uutta Don Huonot -musiikkia.
Kultakaudellaan yhtye loi ja julkaisi musiikkia hektistä tahtia ja albumeiden ulkopuolelta löytyy paljon helmiä. Keskeiset 90-luvun B-puolet on koottu vuonna 1999 julkaistun Kultaiset apinat -kokoelman kakkos-CD:lle. Verta– ja Kaksoisolento-levyjen välissä bändi ehti julkaista kaksi kokonaan albumeille päätymätöntä singleä, joista varsinkin intiaaniromanttinen ’Aurinkotanssi’ on priimaesimerkki Donkkareista parhaimmillaan.
[Kalle Ahola • Kie von Hertzen • Jukka Puurula • Jussi Chydenius]
Kameleontti • LP • CD | Johanna Kustannus/Pyramid 1993 Verta, pornoa ja propagandaa • CD | Johanna Kustannus/Pyramid 1994 2CD 20 v. juhlapainos 2014 Kaksoisolento • CD | Johanna Kustannus/Pyramid 1995 2CD 20 v. juhlapainos 2014 Hyvää yötä ja huomenta • CD | BMG Finland/Terrier 1997 Tähti • CD • kasetti | BMG Finland/Terrier 1999 Torremolinos 2000 EP • CD Apulanta & Don Huonot | BMG Finland/Levy-yhtiö/Terrier 1999
2000–2009 [Kalle Ahola • Kie von Hertzen • Jukka Puurula • Antti Lehtinen]
Mikko Kuustosen (s. 1960) sooloura alkoi osana ilmiötä. 90-luvun alkupuolella syntyi virtaus, joka vei englanninkielisissä pop- ja rockbändeissä vaikuttaneet laulaja-lauluntekijät levyttämään suomeksi. Kehitykseen vaikutti Yleisradion kanavauudistus vuonna 1990. Radiomafia-kanava perustettiin palvelemaan uutta kuulijasukupolvea, joka halusi kuulla radiosta iskelmän sijasta rockia mieluiten suomeksi esitettynä. 
Vuonna 1989 perustettu ja aivan aluksi nimellä George Nirvana Klubi esiintynyt Don Huonot oli aikansa helsinkiläinen rock-komeetta, jonka varhaisvuodet kytkeytyvät oleellisesti niin pääkaupungin taidelukioskeneen kuin rockpyhättö Lepakkoonkin. Laulaja Kalle Aholan ja rumpali Jussi Chydeniuksen perustamalla bändillä olivat kontaktit kunnossa ja pääkaupunkiseudulla se alkoi nopeasti saada keikkaa ja mediahuomiota. Ristiriitaisiakin tunteita Don Huonojen näppärä teiniälykköilmaisu herätti ja maakunnissa oli vuosien ajan vaikeampaa, kunnes yhtye lopulta breikkasi yhdeksi vuosituhannen vaihteen isoimmista suomalaisista rocknimistä. 
