Alexi Laiho – Bodomista ikuisuuteen

Bodom After Midnight: Paint The Sky With Blood (2021).Itkin, kun kuulin Alexi Laihon kuolleen. Nolostuin itsekin siitä, että uutinen aiheutti minussa niin voimakkaan reaktion. En tuntenut häntä tai kasvanut kuunnellen hänen musiikkiaan, mutta koin silti menettäneeni jotakin. 

Siihen oli syitä, muitakin kuin se, että vuodenvaihde oli raskasta aikaa. Laiho (1979–2020) oli tehnyt musiikkia työkseen suunnilleen yhtä kauan kuin itse olin siitä kirjoittanut, joten tavallaan hän oli ollut jatkuvasti läsnä elämässäni. Olin seurannut hänen matkaansa maailmalla, ja mies, joka antoi paljon ja jolla oli yhä annettavaa, lähti aivan liian nuorena. 

Tietäjät tiesivät jo Something Wildin ilmestyessä vuonna 1997, että Laihon bändissä oli potentiaalia merkittäviin tekoihin. Itse havaitsin hänen suuruutensa vasta paljon myöhemmin. 

Aloin arvostaa Alexi Laihoa muusikkona ja keulakuvana nähtyäni Children of Bodomin keikan eräällä festivaalilla kauan sitten. Kitaristin virtuoosimainen soitto ei itsessään saanut päätäni kääntymään, mutta kun näin suurella screenillä hänen kätensä, pysähdyin katsomaan. Mustaa kynsilakkaa ja sormitatuointeja. Sellaiset tyylikeinot eivät tietenkään tee muusikosta parempaa tai huonompaa, mutta pidin niitä merkkinä siitä, ettei kyseessä ole geneerinen heviäijä, ja se oli kiinnostavaa. 

Poistuin keikalta myytynä ja siinä ymmärryksessä, että Laiho on cool. Hän oli paitsi maailmanluokan soittaja myös kovan kaliiberin rocktähti ja keulakuva, jonka kaltaisia oli harvassa. Näkemäni keikan perusteella sama päti hänen bändiinsä. Children of Bodom sulatti yhteen monenlaista metallia ja sen soitossa oli rokkaava groove, jollaista metallissa ei useinkaan kuule.

Vaikka en tuntenut Alexi Laihoa, juttelin hänen kanssaan työn merkeissä muutaman kerran vuosien varrella. Hän oli haastateltavana kiinnostava, sanavalmis ja karismaattinen, samaan aikaan tavallinen ja tähti. Kun Children of Bodom ilmoitti hajoamisestaan, kävin viimeisellä keikalla kuuntelemassa historian siipien havinaa. Jäähyväiskonsertti oli sikäli koruton, että mikään ei tuntunut päättyvän. Tunnelmasta puuttui viimeisten hetkien sentimentaalisuus. Taika ja groove olivat tallella, ja Laiho hoiti hommansa moitteettomasti. 

Sitä häneltä myös odotettiin. 2010-luvun taitteessa Laiho valittiin maailman parhaaksi metallikitaristiksi sekä Guitar Worldin että Total Guitarin lukijaäänestyksissä. Soittajia on hankalaa asettaa paremmuusjärjestykseen, koska musiikki ei ole suoritus, mutta tulokset kertoivat artistin asemasta: Laiho oli noussut maailman arvostetuimpien kitaristien joukkoon. Eikä se ollut pelkästään Children of Bodom -fanien mielipide. Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Laiho lähti tästä elämästä, hänen muistoaan kunnioittivat lukemattomat erittäin tunnetut soittajat kautta maailman.

Myös Children of Bodom vei uransa kunnialla maaliin. Kymmenes ja viimeinen albumi Hexed (2019) oli vahva ja virkeä kokonaisuus. Laiholla oli taito säveltää melodiakoukkuja, jotka toimivat huolimatta siitä, että hän lauloi äärimetallivokalistin äänellä – ’Platitudes And Barren Words’ on hyvä esimerkki tästä. Asiaan luultavasti vaikutti se, että Laiho kuunteli musiikkia niin laaja-alaisesti. Siinä missä metallimiehet useimmiten keskittyvät raskaaseen rockiin ja klassiseen, Laiho toi julki rapfanituksensa, kehui Poisonin kaltaisia epäuskottavia tukkahevibändeja ja teki versioita niin Ramonesin, Britney Spearsin, Kenny Rogersin kuin Creedence Clearwater Revivalinkin biiseistä. 

Bodomin lopetettua Alexi Laiho perusti Bodom After Midnightin, joka sai valmiiksi kolme biisiä ja videon ennen Laihon lopullista poistumista näyttämöltä. Huhtikuussa 2021 ilmestynyt Paint The Sky With Blood -ep osoittaa, ettei Laiho ollut eksyksissä omillaan. Kreikan mytologian raivottarien nimiä pudottelevalla ’Paint The Sky With Bloodilla’ välähtelevät tutut elementit – groove, koukut, ainutlaatuinen metallien sekoitus.   

Kuultuani Laihon kohtalosta etsin arkistoistani juttua, jonka muistin kirjoittaneeni Sueen Follow the Reaper -levyn ilmestyttyä vuonna 2000. Ensin en löytänyt sitä, mikä vahvisti henkilökohtaisen menetyksen tuntua. (Se tuntui itsestänikin kornilta, mutta minkäpä tunteilleen mahtaa.) Pitkällisen jäljityksen jälkeen löysin lehden. ”Mä olen panostanut tähän ja treenannut erittäin intensiivisesti ainakin kymmenen vuotta. Olen laittanut kaikkeni peliin”, Laiho kertoi iloisena siitä, että pystyi elättämään itsensä musiikilla. ”Tähän asemaan olen aina halunnut päästäkin. En ole ikinä haaveillut kartanoista ja uima-altaista. En tarvitse sellaisia.” 

Tein epämääräisen surutyöni loppuun lukemalla Petri Silaksen kirjan Alexi Laiho – Kitara, kaaos ja kontrolli. Hexedin ilmestyttyä puhuin kirjasta Laihon kanssa haastattelussa, jonka tein Infernoon. Silloin hän naureskeli, että kirjassa on hyvää kamaa, mutta kaikkea ei voinut vielä kertoa. ”Jatko-osan aika on sitten, kun ihmiset ympärillä on kuolleita tai mä makaan itse kuolinvuoteella”, päähenkilö suunnitteli.

Alexi Laiho olisi täyttänyt tämän jutun julkaisupäivänä 42 vuotta. Asiat eivät menneet suunnitelmien mukaan, mutta ehkäpä me sivulliset jo tunnemme hänet niin hyvin kuin meidän tarvitseekin tuntea. Me tunnemme hänen musiikkinsa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Bodom After Midnight | Facebook
Bodom After Midnight | Instagram

Children Of Bodom | kotisivu
Children Of Bodom | Facebook
Children Of Bodom | Twitter

Levyhyllyt
Bodom After Midnight | Finna.fi

Paint The Sky With Blood • EP | Nuclear Blast 2021

Levyhyllyt 
COB | Finna.fi

1990-luku

Something Wild | Spinefarm 1997
Hatebreeder | Spinefarm/Nuclear Blast 1999

2000–2009

Follow The Reaper | Spinefarm/Nuclear Blast 2000
Hate Crew Deathroll | Spinefarm 2003
Are You Dead Yet? | Spinefarm 2005
Blooddrunk | Spinefarm 2008

2010-luku

Relentless Reckless Forever | Universal Music/Spinefarm/Nuclear Blast 2011
Halo Of Blood | Nuclear Blast 2013
I Worship Chaos | Nuclear Blast 2015
Hexed | Nuclear Blast 2019

DVD

Trashed, Lost & Strungout | 2004
In Your Face | 2005
Chaos Ridden Years – Stockholm Knockout Live | 2006

Amorphis: Queen Of Time – metallin muodonmuuttaja
Children Of Bodom: Hexed – ajan karkaisema tappoterä
HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights – poplevy huippujen varjosta
Marko Hietala: Pyre Of The Black Heart / Mustan sydämen rovio – rocktähti menee henkilökohtaisuuksiin
Mokoma: Kuoleman laulukunnaat – suomimetallin voimannäyttö
Santa Lucia: Arktista hysteriaa – uranuurtaja aikaansa edellä
Sentenced: Down – suunta kohti viimeistä rajaa
Stam1na: Viimeinen Atlantis – maailma valomerkin jälkeen
Stone: Free – hyvästit vallankumoukselle
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit – suomihevin lähtölaukaus
Viikate: Rillumarei! – väliaikaista kaikki on vain

Lue lisää Alexi Laihosta ja Children Of Bodomista | Finna.fi

Alexi Laiho – Kitara, kaaos ja kontrolli  Petri Silas, 400 sivua | Johnny Kniga 2019

Lue lisää suomalaisesta metallista | Finna.fi

Rauta-aika – suomimetallin historia 1988–2002  Jone Nikula, 288 sivua | Johnny Kniga 2002

Alexi Laihon viimeinen bändi oli Bodom After Midnight. EP Paint The Sky With Blood julkaistaan huhtikuussa 2021.

Johnny Marr: Call The Comet – kitarasankari kotoisissa puitteissa

Call The Comet | Warner Bros. Records 2018

Brittikitaristi Johnny Marrilla on takanaan pitkä ura, mutta oma herransa hänestä tuli vasta 2010-luvulla. Jo 1980-luvulla The Smithsissä maineensa takonut Marr on soittanut muun muassa The Thessä ja Pretendersissä ja tehnyt musiikkia niinkin erilaisten bändien ja artistien kuin Modest Mousen ja Hans Zimmerin kanssa.

Askeleen kohti ikiomaa uraa hän otti vuosituhannen vaihteessa perustaessaan Johnny Marr + The Healersin, mutta siinäkin hän näyttäytyi vielä bändin jäsenenä. Marr julkaisi ensimmäisen soololevynsä The Messengerin vasta vuonna 2013.

Se on melko yllättävää, kun ajattelee, millainen esikuva Marr on ollut aina The Smiths -vuosistaan lähtien. Kitaristina, tyylittelijänä, rocktähtenä ja vaikuttajana hänet voi lukea samaan legendasarjaan vaikkapa Keith Richardsin kanssa (vaikka miehet perin eri tyyliin ovat eläneetkin). Kenties Marrille vuonna 2012 myönnetty Salfordin yliopiston kunniatohtorin arvo saavutuksista brittiläisen kitaramusiikin saralla rohkaisi astumaan framille ilman turvaverkkoa.

Marrin viimeisin, kolmas soololevy (jota edelsi vuoden 2014 Playland) Call The Comet ilmestyi vuonna 2018. Sen on yleisilmeeltään mollivoittoinen mutta iskevä ja energinen kitarapoplevy. Siihen nähden miten avomielisesti Marr tunnetusti suhtautuu musiikillisiin kokeiluihin ja uudistumiseen, Call The Comet on yllättävän perinteinen pop- tai rocklevy. Ehkäpä kuudettakymppiä käyvä kitaristi tuntee nykyisin olonsa kotoisimmaksi siellä, mistä on tullut.

Call The Comet ei ole erityisen innovatiivinen julkaisu, mutta ainakin se kuulostaa luontevalta ja todistaa, ettei Marr ole hukannut lauluntekijänlahjaansa. Se on tyylitajuinen albumi, jonka punainen lanka on luja ja sävyltään hyvin tumma.

’Hey Angelin’ The Cult -fiilistelystä ’New Dominionsin’ ja ’Actor Attractorin’ Depeche Mode -tunnelmiin ulottuva skaala on laaja, ja pari kolme biisiä lyhyempänä kokonaisuus olisi vahvempi. The Smithsin perään itkeville eniten iloa tuottanee ’Hi Hello’, joka synnyttää vahvoja mielikuvia niihin kultaisiin aikoihin, jolloin Morrissey-faniudestaan vielä kehtasi kertoa avoimesti.

Set The Boy Free -omaelämäkerrassa Marr mainitsee tyytyväisenä, että kun hän lopulta lähti soolouralle, hänellä oli valmis yleisö, josta osa oli löytänyt hänet kauan sitten The Smithsin levyiltä, osa paljon myöhemmin vaikkapa The Cribsin musiikista. Hän avaa kirjassa myös näkökulman siihen, miksi Call The Comet on samaan aikaan laadukas ja yllätyksetön levy:

”Luovaan työhön voi suhtautua myös siten, että ehdoin tahdoin pyrkii haastamaan odotuksia ja tekemään jotakin muuta kuin sitä mistä on tunnettu”, Marr kertoo Antti Nylénin suomentamassa Set The Boy Freessä. ”Tätä olen itse tehnyt paljon. Olen aina ajatellut, että taiteilijalla on erityinen oikeus uhmata roolinsa vangiksi joutumista, oikeus ryhtyä niin kokeellisiin projekteihin kuin mieli tekee. Mutta on vaarallista, jos vanhemmiten omaksuu tällaisen asenteen ja ryhtyy lopulta suorastaan halveksimaan sitä, minkä osaa parhaiten.”

Ja Johnnyhan osaa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Johnny Marr | kotisivu
Johnny Marr | Facebook
Johnny Marr | Instagram
Johnny Marr | Twitter

Hae Johnny Marrin 'Call The Comet' kirjastosta.

Varaa Johnny Marrin albumi Call The Comet kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Johnny Marr | Finna.fi

The Messenger | Warner Bros. Records 2013
Playland | Warner Bros. Records 2014
Call The Comet | Warner Bros. Records 2018

The Smiths | Finna.fi

The Smiths | Rough Trade 1984
Hatful Of Hollow | Rough Trade 1984
Meat Is Murder | Rough Trade 1985
The Queen Is Dead | Rough Trade 1986
Strangeways, Here We Come | Rough Trade 1987

The The | Finna.fi

Mind Bomb | Epic/Some Bizarre 1989
Dusk | Epic 1992

Electronic | Finna.fi

Electronic | Factory/Warner Bros. Records 1991
Raise The Pressure | Parlophone/Warner Bros. Records 1996
Twisted Tenderness | Parlophone/EMI 1999

7 Worlds Collide | Finna.fi

7 Worlds Collide – Neil Finn & Friends Live At The St. James | EMI 2001
The Sun Came Out | Oxfam/Sony Music 2009

Johnny Marr + The Healers | Finna.fi

Boomslang | iMusic 2003

Modest Mouse | Finna.fi

We Were Dead Before The Ship Even Sank | Epic 2007
No One’s First And You’re Next | Epic 2009

The Cribs | Finna.fi

Ignore The Ignorant | Wichita 2009

Brett Anderson: Wilderness – hauras rocktähti riisuutuu paljaaksi
Liam Gallagher: As You Were – pikkuveljen pelinavaus
Marion: This World And Body – täyteen ladattu debyytti
New Order: Movement – vaiston varassa eteenpäin
Pet Shop Boys: Behaviour – pop osuu sydämeen
The The: Mind Bomb – politiikkaa ja henkilökohtaisuuksia

Lue lisää Johnny Marrista | Finna.fi

Set The Boy Free – Omaelämäkerta  Johnny Marr & kääntäjä Antti Nylén, 432 sivua | Like 2017

Read more about Johnny Marr | Finna.fi

Set The Boy Free – The Autobiography  Johnny Marr, 453 pages | Century 2016
Morrissey & Marr – The Severed Alliance  Johnny Rogan & Chris Charlesworth, 352 pages | Omnibus Press 1992 • Uusi painos 2012
Why Pamper Life’s Complexities? – Essays On The Smiths  Sean Campbell & Colin Coulter, 262 pages | Manchester University Press 2010
Tales Of The Smiths – A Graphic Biography  Con Chrisoulis, 464 pages | Omnibus Press 2018

Read more about Matt Johnson and The The | Finna.fi

Long Shadows, High Hopes – The Life And Times Of Matt Johnson & The The  Neil Fraser, 464 pages | Omnibus Press 2018

Read more about popular music in Manchester | Finna.fi

Manchester – Looking For The Light Through The Pouring Rain  Kevin Cummings & Paul Morley & Gavin Martin & Johnny Marr & Peter Hook & Mark E. Smith & Stuart Maconie & John Harris & Tony Wilson, 383 pages | Faber and Faber 2009

Read more about British songwriters | Finna.fi

Isle Of Noises – Conversations With Great British Songwriters  Daniel Rachel, 592 pages | Picador Macmillan 2014

Johnny Marr: Call The Comet (2018).

Erja Lyytinen: Another World – uuden aikakauden taitteessa

Another World | Tuohi Records 2019

Maailman parhaiden blueskitaristien äänestyksissä menestyvien ei enää tarvitse olla ikonisia, mieluiten kuolleita britti- tai amerikkalaismiehiä. Nykyisin arvostettu soittaja voi olla sellainen kuin Erja Lyytinen (s. 1976). Nainen Savosta.

Vaikuttaa jopa siltä, että ukkoutunut genre kaipaa Lyytisen kaltaisia freesejä tekijöitä. Hän on nimittäin niittänyt mainetta kautta modernin bluesuniversumin – muun muassa European Blues Awardsissa, Finnish Blues Awardsissa, Blues Matters– ja Guitar World -lehtien äänestyksissä sekä brittiläisen Independent Blues Broadcasters Associationin sekä kanadalaisen Blues Underground Networkin taholla.

Lyytinen on kerännyt ansioita blueskitaran hall of fameen pääsemiseksi jo vuosikymmeniä. 15-vuotiaana soittimeensa tarttuneen kitaristi-laulajan debyyttialbumi, jump blues -vaikutteinen Attention! ilmestyi vuonna 2002. Jo se oli aikamoinen harppaus maineessa: kakkosalbumi Wildflowerin (2003) julkaisukeikkana toimi Puistoblues, jonka pääkonsertin ainoa kotimainen esiintyjä Lyytinen oli.

Seuraavat vuodet vierähtivät kansainvälisissä kuvioissa. Sibelius-Akatemiassa maisterintutkintoa suorittanut Lyytinen opiskeli musiikkia Tanskassa ja Yhdysvalloissa ja teki ensimmäisen Suomen ulkopuolella julkaistun levynsä. Saksalaisen Ruf Recordsin kautta ilmestynyt Pilgrimage – Mississippi To Memphis (toinen kahdesta vuonna 2005 julkaistusta Lyytisen levystä) äänitettiin Amerikassa. Bluesin syntysijoilla valmistui myös seuraava julkaisu, slidesoittopainotteinen Dreamland Blues (2006). Sen seuraajaa The Grip Of The Bluesia Lyytinen on luonnehtinut ensimmäiseksi omaksi albumikseen, koska sillä hän esiintyy oman yhtyeensä kanssa.

Jos 2000-luku oli Lyytiselle uran alkusoittoa, 2010-luvulla hän ryhtyi tositoimiin: Lyytinen starttasi vuosikymmenen entistä laajemmilla Euroopan-kiertueilla. Noihin aikoihin havaittiin, ettei Lyytinen halunnut maalata itseään niché-artistiksi bluesnurkkaan. Voracious Lovella (2010) hän avarsi soundiaan muun muassa Nightwishistä (Marco Hietala) ja Apocalypticasta (Paavo Lötjönen) tuttujen muusikoiden avulla. Sama kehitys näkyi artistiprofiilissa. Lyytinen oli vuonna 2012 mukana Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa, joka teki hänet tutuksi suurelle yleisölle.

Mutta jotta totuus ei unohtuisi, Forbidden Fruit -levyä (2013) seurannut The Sky Is Crying (2014) oli tribuutti sähköisen slidesoiton uranuurtajalle Elmore Jamesille. Sitä seuraavan albuminsa The Stolen Heartsin Lyytinen teki klassikkorockin tunnelmissa: yhteistyökumppanina studiossa oli Rolling Stonesin ja Pink Floydin projekteissa kannuksensa ansainnut Chris Kimsey.

Erja Lyytisen uusin albumi Another World kertoo ensimmäiseksi sen, että häntä ei voi pitää kokeilevana muusikkona, vaihtoehtoartistina tai bluespuristina. Levyllä soi blues, mutta musiikissa on vaikutteita myös räväkästä hardrockista ja kiltistä aikuisrockista sekä vähäeleisempiä viitteitä moneen muuhunkin suuntaan popista funkin kautta progeen. Hänen soundissaan on jotakin hyvin suomalaista, mikä saa musiikin kuulostamaan täällä arkiselta ja kaiketi maailmalla eksoottiselta. Vierailevat tähdet tulevat bluesista ja sen tuolta puolen. Lyytisen kanssa soittavat louisianalainen slidekitaramestari Sonny Landreth sekä Michael Jacksonin bändissäkin soittanut Jennifer Batten.

2020-luku aloittaa jälleen uuden aikakauden Lyytisen uralla – tai siltä ainakin vaikuttaa, koska artisti päätti kymmenluvun julkaisemalla urastaan kirjan. Se on tarina (tai itse asiassa monta tarinaa) naisen elämästä bluesin miehisessä maailmassa, artistin luovimisesta musiikkialalla ja työn ja perhe-elämän ristiaallokossa, sekä Lyytisen muusikkouden ja uran kehityksestä. Musiikkitoimittaja Mape Ollilan kirjoittama välitilinpäätös Erja Lyytinen – Blueskuningatar ilmestyi samana vuonna kuin Another World.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Erja Lyytinen | kotisivu
Erja Lyytinen | Facebook
Erja Lyytinen | Instagram
Erja Lyytinen | Twitter

Varaa Another World kirjastosta.

Varaa Erja Lyytisen Another World kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Erja Lyytinen | Finna.fi

2000–2009

Attention! | Bluelight Records 2002
Wildflower | Bluelight Records 2003
Pilgrimage – Mississippi To Memphis | Ruf Records 2005
It’s A Blessing | Ruf Records 2005
Dreamland Blues | Ruf Records 2006
Grip Of The Blues | Ruf Records 2008

2010-luku

Voracious Love | Ruf Records 2010
Forbidden Fruit | Ruf Records 2013
The Sky Is Crying | Tuohi Records 2014
Stolen Hearts | Tuohi Records 2017
Another World | Tuohi Records 2019

2020-luku

Lockdown Live 2020 | Bluesland Productions 2020

DVD

Ruf’s Blues Caravan – The New Generation | 2006
Songs From The Road | 2012
Live In London | 2015
Erja Lyytinen & Heikki Silvennoinen: Live 2016 | 2016

Tinariwen: Elwan – aavikon blues

Lue lisää Erja Lyytisestä | Finna.fi

Erja Lyytinen – Blueskuningatar  Mape Ollila, 191 sivua | Docendo 2019
Rakkaudesta musiikkiin –  matka sävelten salaisuuteen  Vesa Linna, 299 sivua | Basam Books 2019

Read more about Erja Lyytinen | Finna.fi

Erja Lyytinen – The Blues Queen  Mape Ollila, 191 pages | Docendo 2020

Erja Lyytinen: Another World (2019).

Jaakonaho: Ghost Riot – tuottaja-kitaristin music noir -albumi

Ghost Riot | Grandpop 2017

Jussi Jaakonaho: Ghost Riot (2017).Instrumentaalimusiikista kirjoitetaan vain harvoin mainitsematta mitään maalauksiin tai elokuviin liittyvää. Se on kulunut mutta ymmärrettävä kulma. Kun ei ole sanoitusta kertomassa tapahtumia, joita musiikki säestää, mieli alkaa hahmotella kuvia, joilla kuultua voi selittää.

Tuottajana ja kitaristina tunnetuksi tulleen Jussi Jaakonahon soolodebyytti ansaitsee tulla kuunnelluksi omana itsenään. Sen kappaleet ovat itsenäisiä teoksia, joiden ei tarvitse oikeuttaa olemassaoloaan viimeistelemällä jotakin itseään suurempaa. Samalla täytyy tunnustaa, että Ghost Riot herättää hyvin visuaalisia mielikuvia.

Kitaristin oma albumi on usein uhka-mahdollisuusakselille asettuva kirjaimellinen soololevy. Jaakonahon levyllä muut elementit eivät onneksi ole päähenkilön pääinstrumentin palveluksessa, ja juuri siinä ja Ghost Riotin kiinnostavassa soundimaailmassa kuuluu artistin kokemus tuottamisesta. Ghost Riot on ehjä, vivahteikas ja mielenkiintoinen levy, jonka ainoa tyylirikko on ’Secret Sauce’, harmiton kvasiblues ja yllätyksetön puoliballadi, joka kaipaa laulajaa ja kuulostaa muutenkin väärään seuraan eksyneeltä.

Ghost Riotin nimi tuo mieleen Haamujengin tempaukset ja Tim Burtonin kauhusadun A Nightmare Before Christmas, mutta kepeä goottiremellys on sillä hyvin pienessä sivuroolissa. Albumin nimikappale sykkii alussa ilkikurisen funkysti kuin soisi Prince-vainaan Halloween-bileissä jossain tuonpuoleisessa, mutta seestyy sitten abstraktin ambient-maalailun kautta totiseen, melodiseen kitarafiilistelyyn. Toinen varoittamatta tunnetilasta toiseen etenevä biisi on ’Trails’, joka primitiivisen alkunsa jälkeen jysähtää käyntiin helpottavasti kuin elvytetty sydän, mutta vain hajotakseen jazzin rytmihäiriöihin.

Jussi Jaakonaho. Kuva: Tero Ahonen.

Jussi Jaakonaho. Kuva: Tero Ahonen.

Pahaenteinen avauskappale ’What Suits You’ voisi olla peräisin pimeän ympäröimässä nuotiopiirissä pidetyistä jameista. ’Frogs And Dogsissa’ sama pimeys tuntuu saartavan autoa, jonka ajovalojen kantaman ulkopuolelle jää modernin pohjoisafrikkalaisen kaupungin syke. Maisema vaihtuu ’Cold Feetissä’, jonka aavemainen intro avautuu hitaasti itäeurooppalaisen murheelliseksi kuulokuvaksi. Sen vastinpariksi osoittautuu Woody Allenin elokuvan kaima Zelig, joka siirtyy johncarpentermaisesta kilkuttelusta rehevän amerikkalaiseen slidekitarointiin.

’Half Gone’ päättää matkan hiljaisen arvokkaasti kuin purjeet riekaleina taivaanrantaa tavoitteleva espanjalainen aavelaiva. Se pienenee matkallaan kohti horisonttia, kunnes saavuttaa katoamispisteen.

Lopussa seisköön pakollinen cinematografinen rinnastus. Jos Jaakonaho olisi elokuvantekijä ja Ghost Riot hänen noir-henkinen esikoisohjauksensa, ei vanhalle filmille kuvaaminen selvästikään olisi hänestä välttämätöntä. Tärkeämpää olisi, että syvyyden tuntu säilyisi ja juonessa riittäisi jännitteitä ja yllättäviä käänteitä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Jussi Jaakonaho | kotisivu
Jussi Jaakonaho | Facebook

Varaa Ghost Riot kirjastosta.

Varaa Ghost Riot kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Jaakonaho

Ghost Riot – 8 Instrumentals | Grandpop 2017

Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla
Chisu: Momentum 123 – suuren muutoksen maisemissa
Ismo Alanko: Jäätyneitä lauluja – ajan hermolla
Jonna Tervomaan Ääni kasvaa kuunnellessa
Maija Vilkkumaa: Aja! – kun kaava rikotaan
Maija Vilkkumaa ei aja puolivaloilla
Pimeys: Aika tihentyy – elämänmakuista popmusiikkia
Zen Café: Helvetisti järkeä – rumia sanoja rakkaudesta

Lue lisää | Finna.fi

Tuottajan käsikirja  Elina Saksala, 249 sivua | Like 2015 & 2019

Jussi Jaakonaho: Ghost Riot (2017).

Jaakonaho: Ghost Riot (2017).