Bob Dylan: Highway 61 Revisited – tie folkin tuolle puolen

Highway 61 Revisited | Columbia 1965

Bob Dylan: Highway 61 Revisited (1965).Valtatie 61 kulkee pohjois-eteläsuunnassa kahdeksan osavaltion halki Minnesotan Wyomingista New Orleansiin, Louisianaan. Sitä kutsutaan myös ”Blues Highwayksi”. Charley Patton, Son House, Muddy Waters ja lukemattomat muut artistit elivät ja loivat sen laitamilla, ja Bessie Smith kuoli auto-onnettomuudessa siellä, missä syntyi myytti Robert Johnsonin ja paholaisen välisistä sielukaupoista. Valtatie 61:n lapsia on myös Elvis Presley, joka tuli tähdeksi tarjoilemalla afroamerikkalaista soundia valkoiselle nuorisolle.

Bob Dylanille Valtatie 61 edusti valtimoa, joka sykki Amerikkaa. Hän oli kotoisin sen läheltä Minnesotan Hibbingistä ja varttui pitämään tietä mahdollisuutena mennä mihin tahansa, syvälle rikkaaseen amerikkalaiseen kulttuuriperimään aina deltabluesin dna-tasolle saakka. Valtatie 61 nousi aikoinaan Kanadan rajalle saakka, mutta Dylanin mielessä sen alkupiste oli siellä, missä hän itse syntyi.

Tombstone Blues.

1960-luvun puolivälissä Dylanista (s. 1941) oli tullut suuri amerikkalainen protestilaulaja. Kuudennella albumillaan hän sekoitti taiteensa pakan niin, ettei se enää ollut tiukasti lukittuna aatteisiin ja aikaan. Levyn nimeksi tuli Highway 61 Revisited, ja se edusti paluuta sekä Dylanin omille että amerikkalaisen musiikin juurille.

Aika ennen Highway 61 Revisitediä, Bob Dylanin levytysuran kolme ensimmäistä vuotta, olivat olleet nopean taiteellisen kehityksen aikaa. Hänen ensimmäisellä, nimettömällä albumillaan (1962) oli vain kaksi omaa biisiä, kun taas toisella Freewheelin’ Bob Dylanilla (1963) vain kaksi biisiä ei ollut artistin käsialaa. Kolmannella levyllä The Times They Are a-Changin’ (1964) oli pelkästään Dylanin omia kappaleita.

Highway 61 Revisited.

Another Side Of Bob Dylanilla (1964) protestiliikkeen profeetaksi kohotettu Dylan alkoi etääntyä varhaistuotantonsa kirkasotsaisesta kantaaottavuudesta, ja Bringing It All Back Homella (1965) hänen lyriikkansa muuttui yhä monitulkintaisemmaksi. Tuolla levyllä hän käytti ensimmäistä kertaa sähköisiä soittimia akustisten rinnalla, ja ’Subterranean Homesick Bluesista’ tuli Yhdysvalloissa Dylanin ensimmäinen top-40-hitti.

Bob Dylanin taiteellinen evoluutio ei ilahduttanut folk-kansaa, jonka messiaaksi hän oli noussut kolmen ensimmäisen albuminsa poliittisella kapinahengellä. Protestilaulujen ja yksin esitetyn akustisen musiikin hylkääminen näytti artistin alkuperäisten äänenkannattajien silmissä moraalittomalta itsensä myymiseltä, periaatteiden viemiseltä teuraaksi kaupallisuuden alttarille ja valtavirtaan sopeutumiselta poliittisuuden kustannuksella.

Ballad Of A Thin Man.

Syytökset kulminoituivat heinäkuussa 1965, kun Dylanille buuattiin Newport Folk Festivalilla, koska hän kehtasi esiintyä siellä sähkökitaran säestyksellä. Folk-yleisön nihkeä vastaanotto ei muuttanut mitään. Mölinä ei ollut ehtinyt edes laantua, kun Dylan oli jo Manhattanilla studiossa keksimässä itseään uudelleen. Muutamaa päivää ennen festivaalia julkaistu single ’Like A Rolling Stone’ oli jo julistanut uuden aikakauden alkaneeksi.

Folkyleisö ei lämmennyt ’Like A Rolling Stonelle’, mutta Dylanille itselleen se edusti pelastusta. Hän oli ollut valmis hautaamaan koko lauluntekijänuransa (näitä tuntemuksia hän käsittelee Highway 61 Revisitedin kappaleessa ’Queen Jane Approximately’, joka muistuttaa sovitukseltaan ’Like A Rolling Stonea’), kunnes sai purettua pahan olonsa uudenlaiseksi teokseksi, joka muutti sekä hänen omansa että muiden käsitykset siitä, mitä Bob Dylan voi olla.

Like A Rolling Stone.

’Like A Rolling Stonesta’ tuli iso hitti monessa maassa Hollannista Australiaan, mutta ei siksi, että se olisi ollut helppo popkappale. Dylan kirjoitti ’Like A Rolling Stonen’ impressionistisen ja allegorisen sanoituksen henkilökohtaisista lähtökohdistaan ja tuntemuksistaan, mutta tuli samalla puhutelleeksi kokonaista sukupolvea, jonka maailma oli aivan toisenlainen kuin se, jossa heidän vanhempansa olivat kasvaneet. ”How does it feel to be on your own, with no direction home?” Dylan kysyi itseltään, mutta lukemattomat muutkin tiesivät, mitä hän tarkoitti.

Dylan oli kirjoittanut vahvoja lauluja ennen Highway 61 Revisitediäkin, mutta nyt niiden voima ei ollut yksinomaan lyriikoissa. Moni albumin kappale, etenkin ’Tombstone Blues’ ja ’Highway 61 Revisited’, pelasivat raa’an svengin ja oivaltavan sanoituksen yhdistelmällä, ja ’Ballad Of A Thin Manissa’ levyllä soittavat muusikot (tunnetuimpina Michael Bloomfield ja Al Kooper) loihtivat aavemaista, lohdutonta tunnelmaa. Päätösraita ’Desolation Row’ muistuttaa Dylanin taustasta akustista kitaraa soittajavana laulajana, mutta onnistuu silti olemaan koko albumin eeppisin raita.

Desolation Row.

Highway 61 Revisitedin nimi merkitsee paluuta Valtatielle 61. Kuudes albumi oli Dylanille nimenomaan paluu juurille ja olennaiseen, folk-liikkeen tuolle puolen. Hän löysi itsestään taiteilijan, joka hänestä piti tulla. Levy viittoi suunnan hänen tulevaisuudelleen lauluntekijänä. Uudistunut visio myös voimautti Highway 61 Revisitedin nostamaan rockin kulttuurista asemaa. Musiikki viihdytti ja myi ja sai tanssimaan, mutta siinä oli myös syvyyttä ja taiteellista arvoa. Highway 61 Revisited kiehtoo kuulijaa edelleen.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Bob Dylan | kotisivu
Bob Dylan | Facebook
Bob Dylan | Instagram
Bob Dylan | Twitter

Varaa Bob Dylanin klassikko Highway 61 Revisited kirjastosta.
Varaa Bob Dylanin albumi Highway 61 Revisited kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Bob Dylan | Finna.fi

1960-luku

Bob Dylan | Columbia 1962
The Freewheelin’ Bob Dylan | Columbia 1963
The Times They Are a-Changin’ | Columbia 1964
Another Side Of Bob Dylan | Columbia 1964
Bringing It All Back Home | Columbia 1965
Highway 61 Revisited | Columbia 1965
Blonde On Blonde | Columbia 1966
John Wesley Harding | Columbia 1967
Nashville Skyline | Columbia 1969

1970-luku

Self Portrait | Columbia 1970
New Morning | Columbia 1970
Pat Garrett & Billy The Kid | Columbia 1973
Dylan | Columbia 1973
Planet Waves | Asylum 1974
Before The Flood Bob Dylan/The Band | Asylum 1974
Blood On The Tracks | Columbia 1975
The Basement Tapes Bob Dylan/The Band | Columbia 1975
Desire | Columbia 1976
Hard Rain | Columbia 1976
Street-Legal | Columbia 1978
Bob Dylan At Budokan | Columbia 1979
Slow Train Coming | Columbia 1979

1980-luku

Saved | Columbia 1980
Shot Of Love | Columbia 1981
Infidels | Columbia 1983
Real Live | Columbia 1984
Empire Burlesque | Columbia 1985
Knocked Out Loaded | Columbia 1986
Down In The Groove | Columbia 1988
Dylan & The Dead | Columbia 1989
Oh Mercy | Columbia 1989

1990-luku

Under The Red Sky | Columbia 1990
Good As I Been To You | Columbia 1992
World Gone Wrong | Columbia 1993
MTV Unplugged | Columbia 1995
Time Out of Mind | Columbia 1997

2000–2009

”Love And Theft” | Columbia 2001
Modern Times | Columbia 2006
Together Through Life | Columbia 2009
Christmas In The Heart | Columbia 2009

2010-luku

Tempest | Columbia 2012
Shadows In The Night | Columbia 2015
Fallen Angels | Columbia 2016
Triplicate | Columbia 2017

2020-luku

Rough And Rowdy Ways | Columbia 2020

Boksit ja kokoelmat
6CD • 2CD • Bootleg Series 12
Bob Dylan | Finna.fi

The Cutting Edge 1965–1966 [The Bootleg Series Vol. 12] • 6CD | Columbia Records/Sony Music Entertainment 2015
The Best Of The Cutting Edge 1965–1966 [The Bootleg Series Vol. 12] • 2CD | Columbia Records/Sony Music Entertainment 2015

Bob Dylan: Self Portrait – täydellisen keskeneräinen omakuva
Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Jane Siberry: The Walking – artistista vapautta parhaimmillaan
Joni Mitchell: A Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä
Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi
Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa
Paul Simon: Graceland – silta yli synkän virran
Pekka Streng – kohti unen maata
Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta
The Doors: The Doors – vallankumouksen lähtölaukaus
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle
Tracy Chapman – altavastaajien ääni

Lue lisää Bob Dylanista | Finna.fi

Muistelmat, osa 1 Bob Dylan & kääntäjä Erkki Jukarainen, 298 sivua | Werner Söderström Osakeyhtiö 2005 & 2018
Bob Dylan – ikuinen vaeltaja Tenho Immonen, 143 sivua | POP-lehti 2003

Läs mera om Bob Dylan | Finna.fi

Memoarer – Första delen Bob Dylan & översättare Mats Gellerfelt, 278 sidor | Prisma 2004 & Norstedts 2016

Bob Dylan: Highway 61 Revisited (1965).
Bob Dylan: Highway 61 Revisited (1965).
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Bob Dylan: Self Portrait – täydellisen keskeneräinen omakuva

Self Portrait | Columbia 1970

Bob Dylan: Self Portait (1970).Bob Dylanin (s. 1941) Self Portraitin avausbiisin alussa naiskuoro laulaa raukeasti, kuinka väsyneet hevoset haluavat vain nautiskella auringosta ja ottaa rennosti:

All the tired horses in the sun
How am I supposed to get any riding done?

Biisi kuvaa hyvin Dylanin tilannetta levyn ilmestymisen aikoihin vuonna 1970. Hän eli vaimonsa Saran ja neljän yhteisen lapsen kanssa Woodstockin pikkukaupungissa maaseudun idyllissä. Dylan oli kesällä 1966 joutunut omien sanojensa mukaan ”moottoripyöräonnettomuuteen” ja vetäytynyt täydellisesti pois julkisuudesta. Woodstockissa perhe keskittyi yhdessäoloon, kanojen kasvattamiseen ja rauhalliseen maalaiselämään. Dylanin kotoiluvaihe kesti lähes kahdeksan vuotta.

Dylanin levytysuran ensimmäiset viisi vuotta 1962–1966 olivat hengästyttäviä. Hän muutti jokaisella levyllään ja liikkeellään populaarimusiikin suuntaa ja mullisti samalla kokonaisen sukupolven maailmaankuvaa. Dylan loi ensialbumeillaan uudenlaisen laulaja-lauluntekijän: hahmon, joka esitti vain itse tekemäänsä materiaalia. Hän liitti vakavahenkisen folkin infantiilina pidettyyn rock ’n’ rolliin ja loi perustan taiteellisesti kunnianhimoiselle folk-rockille, josta kumpusi myöhemmin myös psykedelia. Dylanin ansiosta rockista tuli vakavasti otettavaa taidetta. Samalla John Lennon ja monet muut lauluntekijät alkoivat kiinnittää enemmän huomiota laulujensa sanoituksiin.

Dylanin tekemien musiikillisten vallankumousten sarja ei voinut kuitenkaan jatkua loputtomasti. Muusikko oli myrskyn silmässä yksin, eikä hänellä ei ollut bändikavereita jakamassa kohtuuttoman suuriksi kasvaneita odotuksia ja paineita. Oma perhe ja eristäytyminen olivat hänelle pelastus. Dylan ei enää konsertoinut tai antanut haastatteluita, mutta jatkoi laulujen tekemistä entiseen tapaan. Hänen tyylinsä oli vain muuttunut täydellisesti, ehkä radikaalimmin kuin koskaan ennen. Vuosien 1965–66 surrealistinen ja pirinkatkuinen tajunnanvirta oli korvautunut kotikutoisella ja maanläheisellä tyylillä. Laulujen aiheet kumpusivat perhe-elämästä ja siihen liittyvistä pienistä huomioista.

Aluksi Dylan teki nauhoituksia kotona, mutta siirtyi metelöivien lasten jaloista taustabändinsä The Hawksin hallussa olevan talon kellariin. Siellä syntyi vuonna 1967 omasta mielestäni Dylanin hienoin ja monitasoisin levytetty kokonaisuus The Basement Tapes. Jostain syystä hän ei halunnut julkaista omia versioitaan lauluista, vaan laittoi nauhat jakoon muiden käytettäviksi. Biiseistä tulikin hittejä ja tulevia klassikoita, esittäjinä mm. Manfred Mann, Fairport Convention, The Byrds, Julie Driscoll ja The Band.     

Juureva country tarjosi luontevan muodon Dylanin uusille lauluille. Joulukuussa 1967 ilmestynyt John Wesley Harding oli Nashvillessä äänitetty country-rockin pioneerilevy, joka oli tuotannoltaan minimalistinen. Rytmiryhmän tasainen poljento, Dylanin akustinen kitara ja pitkät kryptiset tarinat olivat pääosassa.

Huhtikuussa 1969 ilmestyi faneja vihastuttanut yllätysveto Nashville Skyline. Viihteelliseen muotoon tuotettu levy oli tyylipuhdasta countrya, mutta yllättävintä oli Dylanin laulutyyli. Hän oli luopunut nasaalista Woody Guthrie -kähinästä ja lauloi puhtaasti ja kirkkaasti. Eräs nuoruuden ystävä kommentoi levyä kuunneltuaan, että juuri tälläisella äänellä hän muistaa Robert Zimmermanin laulaneen. Dylan oli siis löytänyt uudelleen oman kadoksissa olleen äänensä.

Elokuussa 1969 Dylan esiintyi livenä ensi kertaa kolmen vuoden tauon jälkeen Isle of Wightin fesivaaleilla Englannissa. Taustabändinä oli omalla urallaan läpimurron tehnyt The Hawks, joka oli vaihtanut nimekseen The Band. Dylanin esiintyminen oli hermostunut, mutta lopulta mielenkiintoinen sekoitus tuoretta country-materiaalia ja uudelleen sovitettuja versioita muutaman vuoden takaisista lauluista. Neljä esitystä päätyi seuraavana vuonna ilmestyneelle tupla-albumille Self Portrait: ’Like a Rolling Stone’, ’The Mighty Quinn (Quinn the Eskimo)’, ’Minstrel Boy’ ja ’She Belongs to Me’. Konsertti julkaistiin kokonaisuudessaan vuonna 2013 4CD-boksilla The Bootleg Series Vol. 10: Another Self Portrait (1969–1971).

Kesäkuussa 1970 ilmestynyt Self Portrait on Dylanin uran hämmentävimpiä albumeita. Sukupolvensa tuotteliaimpiin lauluntekijöihin kuuluva Dylan oli säveltänyt 24 biisin tuplalevylle vain yhden uuden lauletun biisin ’Living the Blues’, joka sekin oli mukaelma vanhasta standardista ’Singing the Blues’. Muuten levy koostuu covereista, instrumentaaleista ja Isle of Wightin liveraidoista.

Levyn kohokohtia on kotitekoisen viinan polttamisesta kertova ’Copper Kettle’, jolla Dylan laulaa upeasti. Muutkin perinnemusiikista poimitut raidat toimivat loistavasti kuten Marc Bolanin ylistämä ’Belle Isle’ ja ’Days of 49’. Levyn erikoisimpia biisejä ovat coverversiot suhteellisen tuoreista hiteistä ’Early Mornin’ Rain’, ’Blue Moon’ ja varsinkin ’The Boxer’, jolla Dylan laulaa duettoa itsensä kanssa. 60-luvulla oli tyypillistä, että tutuksi tulleista hiteistä tehtiin lukematon määrä versioita, mutta kukaan ei odottanyt tätä Dylanilta. Mutta ehkä Dylanin pointti oli, että Gordon Lightfootin ja Paul Simonin laulut ovat kaikkien tuntemina osa nykypäivän kansanmusiikkia.

Self Portrait toimii levynä hyvin juuri sen runsauden ansiosta. Siitä ei saisi karsimalla erinomaista yhden levyn albumia, kuten niin monista muista tupla-albumeista. Tiivistämällä levyn idea hajoaisi. Olennaisinta on alusta loppuun jatkuva yhtenäinen tunnelma, eivät yksittäiset hitit tai nostattavat kohokohdat. Levy osoittaa, että koskettavan musiikin ei tarvitse olla maailmoja mullistavaa tai tajunnanräjäyttävää. Tämä saattoi olla Dylanille vapauttava kokemus. Levyllä esiintyvä kotoileva muusikko on hahmo, johon koronapandemian aikana on helppo samaistua.

Dylan on uransa aikana omaksunut lukuisia erilaisia rooleja ja naamioita, joiden kautta hän on esittänyt taidettaan. Todellinen ihminen Bob Dylan -hahmon taustalla on kuitenkin jäänyt täydelliseksi mysteeriksi. Self Portrait on omakuvana yhtä vajaa ja keskeneräinen kuin levyn kansikuvaksi valittu töherrys, mutta se saattaa silti kertoa tekijästään enemmän kuin hänen monet vakiintuneet klassikkoalbuminsa.

Jukka Uotila

Bob Dylan | kotisivu
Bob Dylan | Facebook
Bob Dylan | Instagram
Bob Dylan | Twitter

Varaa Bob Dylanin tupla-albumi Self Portrait kirjastosta.
Varaa Bob Dylanin albumi Self Portrait kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Bob Dylan | Finna.fi

1960-luku

Bob Dylan | Columbia 1962
The Freewheelin’ Bob Dylan | Columbia 1963
The Times They Are a-Changin’ | Columbia 1964
Another Side Of Bob Dylan | Columbia 1964
Bringing It All Back Home | Columbia 1965
Highway 61 Revisited | Columbia 1965
Blonde On Blonde | Columbia 1966
John Wesley Harding | Columbia 1967
Nashville Skyline | Columbia 1969

1970-luku

Self Portrait | Columbia 1970
New Morning | Columbia 1970
Pat Garrett & Billy The Kid | Columbia 1973
Dylan | Columbia 1973
Planet Waves | Asylum 1974
Before The Flood Bob Dylan/The Band | Asylum 1974
Blood On The Tracks | Columbia 1975
The Basement Tapes Bob Dylan/The Band | Columbia 1975
Desire | Columbia 1976
Hard Rain | Columbia 1976
Street-Legal | Columbia 1978
Bob Dylan At Budokan | Columbia 1979
Slow Train Coming | Columbia 1979

Laulaja-lauluntekijä Bob Dylanin albumituotanto ulottuu seitsemälle vuosikymmenelle. Kuva: Tuomas Pelttari
Laulaja-lauluntekijä Bob Dylanin laaja albumituotanto ulottuu seitsemälle vuosikymmenelle. Kuva: Tuomas Pelttari

1980-luku

Saved | Columbia 1980
Shot Of Love | Columbia 1981
Infidels | Columbia 1983
Real Live | Columbia 1984
Empire Burlesque | Columbia 1985
Knocked Out Loaded | Columbia 1986
Down In The Groove | Columbia 1988
Dylan & The Dead | Columbia 1989
Oh Mercy | Columbia 1989

1990-luku

Under The Red Sky | Columbia 1990
Good As I Been To You | Columbia 1992
World Gone Wrong | Columbia 1993
MTV Unplugged | Columbia 1995
Time Out of Mind | Columbia 1997

2000-luku

”Love And Theft” | Columbia 2001
Modern Times | Columbia 2006
Together Through Life | Columbia 2009
Christmas In The Heart | Columbia 2009

2010-luku

Tempest | Columbia 2012
Shadows In The Night | Columbia 2015
Fallen Angels | Columbia 2016
Triplicate | Columbia 2017

2020-luku

Rough And Rowdy Ways | Columbia 2020

Boksi • Bootleg Series 10
Bob Dylan | Finna.fi

Another Self Portrait (1969–1971) [The Bootleg Series 10] • 2CD • 4CD | Sony 2013

Bob Dylan: Highway 61 Revisited – tie folkin tuolle puolen
Dire Straits: s/t – menestystarinan alkusanat
Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Jane Siberry: The Walking – artistista vapautta parhaimmillaan
Joni Mitchell: A Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä
Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi
Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa
Paul Simon: Graceland – silta yli synkän virran
Pekka Streng – kohti unen maata
Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta
The Doors: The Doors – vallankumouksen lähtölaukaus
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle
Tracy Chapman – altavastaajien ääni

Lue lisää Bob Dylanista | Finna.fi

Muistelmat, osa 1 Bob Dylan & kääntäjä Erkki Jukarainen, 298 sivua | Werner Söderström Osakeyhtiö 2005 & 2018
Bob Dylan – ikuinen vaeltaja Tenho Immonen, 143 sivua | POP-lehti 2003

Läs mera om Bob Dylan | Finna.fi

Memoarer – Första delen Bob Dylan & översättare Mats Gellerfelt, 278 sidor | Prisma 2004 & Norstedts 2016

Bob Dylan: Self Portait (1970).
Bob Dylan: Self Portait (1970).
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Willie Nelson: Teatro – kuiskauksia vuosien takaa

Teatro | Island 1998

Willie Nelson: Teatro (1998).Pitkän tien kulkijoiden tuotannosta on helpompaa hahmottaa laajuus kuin yksityiskohtia. Usein tarkempi tutustuminen kuitenkin kannattaa. Saattaa löytää vaikkapa sellaisen helmen kuin Willie Nelsonin 45. sooloalbumi, Daniel Lanois’n tuottama Teatro (1998).

Willie Nelson (s. 1933) oli jo nelikymppinen, kun alkoi toden teolla menestyä. Hänestä tuli yksi kaupallista Nashville-soundia vastaan pullikoivan outlaw countryn nimekkäimmistä tekijöistä ja samalla tienraivaaja myöhemmälle alt. country -genrelle. Ryhtyessään Teatron tekoon Nelson oli ehtinyt jättää jäljen paitsi muusikkona myös näyttelijänä sekä (marijuanan laillistamisen ja biopolttoaineiden puolesta puhuvana) aktivistina. Kukaan ei odottanut 65-vuotiaalta artistilta erityisempää uudistumista, mutta toteutukseltaan mietitty Teatro kuulosti erityisen näkemykselliseltä.

Jos Daniel Lanois’n tuotantotyyli pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se voisi olla ”luonnollinen”. Hän satsaa onnistuneisiin ottoihin ja äänitystilan ominaissoundin taltioimiseen. Monet Lanois’n tuottamat studioalbumit muistuttavat livelevyjä siinä, että ajan, paikan ja tulkinnan henki hallitsee niitä. Tällainen lähestymistapa sopii erinomaisesti Willie Nelsonin kaltaiselle vanhaakin vanhemman liiton laulaja-lauluntekijälle. Teatro ei kuitenkaan ole tuottajan levy tai artistin albumi vaan puhdasta yhteistyötä.
”Olin kuullut Bob Dylanin Time Out Of Mindin ja Emmylou Harrisin Wrecking Ballin, jotka ovat hänen tuottamiaan”, Nelson perustelee tuottajanvalintaansa suomentamassani Pitkä tie -kirjassa. ”Tiesin, etä Lanois olisi täydellinen tuottaja minulle. Ja niin hän olikin.”

Lanois valitsi Nelsonin albumin äänityspaikaksi Kalifornian Oxnardissa sijaitsevan Teatron, vuosina 1929–1993 elokuvateatterina toimineen rakennuksen, jossa ovat myöhempinä aikoina äänittäneet musiikkia niin Dylan kuin U2:kin. Nelsonin menneisyydestä ammentamat kappaleet tuntuvat hengittäneen vanhan talon ilmaa ja kuunnelleen kuiskauksia vuosien takaa.

”Danielille tärkeintä on musiikin ilmapiiri”, Nelson kertoo David Ritzin kanssa tekemässään kirjassa. ”Hän luo syviä, pimeitä ja murheellisia tunnelmia.” Teatron kohdalla Lanois’n laatusanalistaan täytyy lisätä myös ”kaunis”. Se on paras tapa kuvata esimerkiksi pianisti-vibrafonisti Brad Mehldaun soittoa ja levyllä taajaan ääneen pääsevän Emmylou Harrisin laulua.

Teatro on elävästi soiva ja melankolinen levy, jolle Nelson äänitti Lanois’n kehotuksesta uusia versioita vanhoista kappaleistaan. Vanhin on vuoden 1961 ’Darkness On The Face Of The Earth’. ’Home Motel’, ’I’ve Just Destroyed The World (I’m Living In)’ ja ’Three Days’ ovat vuodelta 1962, jolloin Nelson julkaisi ensimmäisen albuminsa. Uusiotulkinnat ovat perusteltuja, sillä niihin on löytynyt sopivasti uutta ilmettä.

Lanois’n ja Nelsonin yhteinen visio sinetöidään versiolla ’The Makerista’, jonka alkuperäinen versio löytyy tuottajan vuonna 1989 ilmestyneeltä soolodebyytiltä Acadie. Viimeistään sen soidessa osapuolten yhteinen aaltopituus selkenee.

Pitkä tie jatkuu edelleen: 87-vuotias Willie Nelson julkaisee heinäkuussa 2020 seitsemännenkymmenennen albuminsa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Teatro
Willie Nelson – laulu, kitara
Emmylou Harris – taustalaulu
Daniel Lanois – kitara, bassokitara
Tony Mangurian – rummut, lyömäsoittimet
Victor Indrizzo – rummut, lyömäsoittimet
Bobbie Nelson – sähköpiano, urut
Brian Griffiths – kitara, slide-kitara, mandoliini
Mickey Raphael – huuliharppu, bassohuuliharppu
Brad Mehldau – vibrafoni, piano
Malcolm Burn – urut
Jeffrey Green – rummut, omnichord, kosketinsoittimet
Cyril Neville – kongat
Tuottaja: Daniel Lanois

Willie Nelson | kotisivu
Willie Nelson | Facebook
Willie Nelson | Instagram
Willie Nelson | Twitter

"Varaa

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Willie Nelson

Teatro | Island Records 1998

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack
Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa
Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku
Morphine: The Night – tie yön syliin
Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
The National: High Violet – kaunis ja yksinäinen
Tom Waits: Bone Machine – läpimurto tuntemattomaan

Lue lisää Willie Nelsonista | Finna.fi

Pitkä tie  Willie Nelson & David Ritz & kääntäjä Ari Väntänen, 394 sivua | Like 2016

Read more about Willie Nelson | Finna.fi

It’s A Long Story – My Life  Willie Nelson & David Ritz, 451 sivua | Little, Brown 2015
The Facts Of Life And Other Dirty Jokes  Willie Nelson, 232 sivua | Random House 2002
Willie Nelson – Red Headed Stranger  Jim Brown, 219 sivua | Quarry Music Books 2001
Willie Nelson – An Epic Life  Joe Nick Patoski, 567 sivua | Little, Brown 2008
Willie Nelson – The Outlaw  Graeme Thomson, 280 sivua | Virgin 2006

Willie Nelson: Teatro (1998).

Wilko Johnson & Roger Daltrey: Going Back Home – elämä vilisee silmissä

Going Back Home | Chess 2014

Dr. Feelgoodissa tunnetuksi tullut kitaristi Wilko Johnson ja The Whon laulaja Roger Daltrey julkaisivat vuonna 2014 yhteisen levyn. Se ei ollut ihan mikä tahansa nimimiesten ajanvietehanke: Johnson oli yllättäen saanut syöpälääkäriltä kuolemantuomion. Tehtyään jäähyväiskiertueen kitaristi ryhtyi tekemään Daltreyn kanssa elämänsä viimeistä albumia. Tilanteesta johtuen sille päätettiin äänittää pelkästään Johnsonin biisejä.

Jos joku odotti Wilkon hiljenevän iäisyyden edessä, pieleen meni. Sormisoittajan tyylitajuisessa kitaroinnissa kirveeniskut ovat teräviä ja kompit svengaavat. Hänen soittonsa on täydellinen pari Daltreyn ajan tummentamalle äänelle, ja basisti Norman Watt-Royn ja rumpali Dylan Howen groove tulisi julistaa katoavaksi kansanperinteeksi – täsmälleen näin tällaista bluesrockia pitääkin esittää. Nuoruuden kiihkoa Going Back Homella ei tietenkään kuule, mutta kuumana virtaa myös ikämiehen veri.

Levyn biisilista sen sijaan vertautuu siihen kuolemanrajakokemukseen, jossa elämä vilistää filminauhana silmissä. ’Ice On The Motorwayn’, pohdiskelevan Dylan-lainan ’Can You Please Crawl Out Your Window?’:n, ’I Keep It To Myselfin’, ’Everybody’s Carrying A Gunin’ ja herkän ’Turned 21’:in Johnson levytti jo 1980-luvulla, ja ’Keep On Loving You’sta on olemassa versio yli 20 vuoden takaa. ’Going Back Home’, ’Some Kind Of Hero’, ’Keep It Out Of Sight’, ’Sneaking Suspicion’ ja ’All Through The City’ ovat klassikoita Dr. Feelgoodin lasisesta laulukirjasta.

Johnson on kiinni menneessä myös kokoonpanossaan. Basisti Norman Watt-Roy soitti hänen kanssaan jo Ian Dury & The Blockheadsin levyllä Laughter (1980). Yhteistyö Daltreyn kanssa on itsessäänkin Johnsonin paluu juurille, Going Back Homella hän rokkaa oman nuoruudenihanteensa kanssa. Mitään kirjaimellisesti uutta levyllä ei siis ole, mutta miksipä kuoleva mies olisi tulevaisuuteen tähtäillytkään? Eihän sellaista pitänyt tulla.

Kävi kuitenkin niin, että alkuperäisten diagnoosien vastaisesti länsimainen lääketiede onnistui sittenkin pelastamaan Wilko Johnsonin. Toivuttuaan yhdentoista tunnin leikkauksesta hän heräsi tervehtyvänä miehenä, jonka albumi kipusi Brittien listalla kärjen tuntumaan.

Vaikka kohtalo käänsi kelkkansa, Going Back Home kestää edelleen kuuntelua. Sitä ei tehty kuoleman vaan elämän kunniaksi.

* * *

Wilko Johnson, Going Back Homea edeltänyt albumisi Red Hot Rocking Blues ilmestyi vuonna 2005. Miksi levyjen välissä vierähti melkein kymmenen vuotta?
– Studiossa on ihan kivaa, mutta tykkään enemmän livesoitosta. Lisäksi elämäni ei ole kovin organisoitua, eli minulla ei ole managereja järjestelemässä asioita. Olisinhan minä voinut tehdä enemmänkin levyjä, mutta en ole tarpeeksi järjestelmällinen hoitamaan sellaisia asioita itse. Koska kukaan ei hankkinut minulle levytyssopimusta, keskityin keikkailuun.

Palasit julkaisurintamalle Roger Daltreyn kanssa tekemälläsi Going Back Home -albumilla. Miten projekti sai alkunsa?
– Se olikin outo juttu. En tuntenut Rogeria ennestään, mutta tapasimme jossakin palkintogaalassa ja aloimme jutella. Roger sanoi, että meidän pitäisi tehdä albumi yhdessä. Se tuntui hyvältä idealta. Ajattelin, että sillä voisi olla vaikka vanhoja hyviä amerikkalaisia soul- ja r&b-biisejä. Mutta sitten koko ajatus vähän niin kuin unohtui.
– Sitten kävi niin, että sain kuulla sairastavani syöpää ja että minulla oli enää kuukausia elinaikaa. Niihin aikoihin Roger palasi asiaan: ”Eiköhän tehdä se levy?” Vastasin, että tehdään vain, mutta tilanne on nyt sellainen, että kannattaa alkaa töihin nopeasti. Ehdotin vielä, että koska tämä levy on viimeinen asia, jonka elämässäni tulen tekemään, sille voisi äänittää enimmäkseen minun kappaleitani, jolloin se olisi ikään kuin minun muistolleni tehty. Ja niin me teimme.

Going Back Homella esiintyvät sinun ja Daltreyn lisäksi rumpali Dylan Howe ja basisti Norman Watt-Roy, jotka ovat bändissäsi edelleen. Mitä muistat äänityssessioista?
– Koska meillä oli sattuneesta syystä kiire, ei ollut aikaa jäädä velttoilemaan studiossa. Homma piti saada hoidettua rivakasti. Muistan, miten epätodelliselta tuntui, kun kävin kesken äänitysten studion pihalla haukkaamassa happea. Olimme jossain maaseudulla, ja oli yö, ja minä katselin taivaan tähtiä ja mietin, että on tämä hullua – olen studiossa sankarini Roger Daltreyn kanssa ja kuolen kohta. Se oli jotenkin huvittavaa.

Going Back Homen ilmestymisen aika oli sekin varmasti ikimuistoista. Levy nousi listakärkeen ja sinä voitit kuoleman.
– En uskonut, että ehtisin nähdä julkaisupäivää, mutta sitten tapasinkin lääkäreitä, jotka olivat sitä mieltä, että pystyisivät parantamaan minut. Minut leikattiin, ja operaatio onnistui. Ja kun Going Back Home ilmestyi, se alkoi saman tien myydä tosi hyvin. Siitä tuli yksi julkaisuvuotensa menestysalbumeista.
– Vuosi, jolloin sairastin syöpää, oli siitä erikoinen, että silloin tapahtui kaikenlaista outoa ja hienoa. Minulle kerrottiin, etten elä vuottakaan, mutta täällä sitä ollaan. Olen ikuisesti kiitollinen Rogerille siitä, että hän ehdotti tätä projektia. Oli upeaa tutustua häneen ja tehdä musiikkia yhdessä.

Going Back Homen ja uusimman albumisi Blow Your Mindin välissä julkaisit kirjan, joka on jo toinen omaelämäkerrallinen teoksesi. Ensimmäinen, toimittaja Zoë Howen kanssa tehty Looking Back At Me ilmestyi vuonna 2012, ja vuonna 2016 ilmestyneen Don’t You Leave Me Heren kirjoitit itse. Millainen kokemus se oli?
– Aika erikoinen. Kustantaja pyysi minua kirjoittamaan, ja suostuin. Kirjoittaminen oli vaikeaa! Mukavista asioita oli helppo kertoa, mutta sitten tuli niitä surullisia kohtia, eikä se enää ollutkaan kivaa. Lojuin sängyllä läppärin kanssa ja voivottelin, etten pysty siihen. Mutta kyllä se sitten valmistui, kun pelkäsin, että kustantaja suuttuu. En vieläkään tiedä, onko tarinalla onnellinen loppu.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Wilko Johnson | kotisivu
Wilko Johnson | Facebook
Roger Daltrey | Facebook

Wilko Johnson Suomessa 2020
29.1. Helsinki, Tavastia
30.1. Jyväskylä, Lutakko
31.1. Kuopio, Kylpylähotelli Rauhalahti
1.2. Turku, Apollo

Levyhyllyt | Finna.fi
Wilko Johnson & Roger Daltrey
Going Back Home | Universal Music Operations 2014

Dr. Feelgood | Finna.fi
Down By The Jetty | United Artists Records 1975
Malpractice | United Artists Records 1975
Stupidity | United Artists Records 1976
Sneakin’ Suspicion | United Artists Records 1977

Solid Senders
Solid Senders | Virgin 1978

Ian Dury & The Blockheads | Finna.fi
Laughter | Stiff Records 1980

The Wilko Johnson Band | Finna.fi
Ice On The Motorway | Fresh Records 1980
Bottle Up And Go! EP | Thunderbolt 1983
Pull The Cover | Skydog 1984
Watch Out! – Live In London | Waterfront Records 1985
Call It What You Want | Line Records 1987
Barbed Wire Blues | Jungle Records 1988
Don’t Let Your Daddy Know – Live | Bedrock Records 1991
Going Back Home | Mystic Records 2003
Red Hot Rocking Blues | Jungle Records 2005
Blow Your Mind | Chess/UMC 2018

Roger Daltrey
Daltrey | LP Track 1973 • CD-uusintapainos Sanctuary Records Group 2005
Lisztomania | A&M 1975
Ride A Rock Horse | Polydor 1975
One Of The Boys | Polydor 1977
McVicar – Original Soundtrack Recording | Polydor 1980
McVicar For The Record | Polydor 1980
Parting Should Be Painless | WEA 1984
Under A Raging Moon | 10 Records 1985
Can’t Wait To See The Movie | 10 Records/Atlantic 1987
Rocks In The Head | Atlantic 1992
As Long As I Have You | Polydor 2018
The Who’s Tommy Orchestral | Polydor 2019

Billy Idol: Kings & Queens Of The Underground – rocktähden laadukas paluu
Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla
Jan Stenfors: Vinegar Blood – kahden elämän taitteessa
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Ramones: Rocket To Russia – rockia ulkopuolisilta ulkopuolisille
Roky Erickson And The Aliens: The Evil One – kulttisankari mielensä armosta
Sylvain Sylvain – rockia roll-diggareille

Lue lisää | Finna.fi

Daltrey, Roger & Pasi Jääskeläinen, kääntäjä: My Generation – rocklegendan elämäkerta, 397 sivua | Bazar 2018
Daltrey
, Roger: Thanks A Lot Mr. Kibblewhite – My Story, sivua | Blink 2018
Ewbank
, Tim & Hildred, Stafford: Roger Daltrey – The Biography, 242 sivua | Piatkus 2012
Johnson
, Wilko & Howe, Zoë: Looking Back At Me, 253 sivua | Cadiz Music 2012
Johnson, Wilko: Don’t You Leave Me Here – My Life, 244 sivua | Little, Brown 2016

Antonia, Nina: Johnny Thunders – In Cold Blood, 257 sivua | Jungle Books 1987 | Cherry Red Books 2000
Antonia
, Nina: Too Much Too Soon – The Makeup & Breakup Of The New York Dolls, 208 sivua | Omnibus 1998 & 2003 • New Edition 2005
Hell, Richard & Ilkka Salmenpohja, kääntäjä: Sopeutumattomien sukupolvi – punkin kummisedän muistelmat, 330 sivua | Like 2013
Hell
, Richard: I Dreamed I Was A Very Clean Tramp – An Autobiography, 293 sivua | HarperCollins 2013
McNeil, Legs & McCain, Gillian & Ike Vil, kääntäjä: Please Kill Me  Punkin sensuroimaton esihistoria, 542 sivua | Like 2004
McNeil, Legs & McCain, Gillian & Dan Andersson, översättare: Please Kill Me – den ocensurerande historien om punken | Reverb 2006, 542 sidor  • Modernista 2016, 602 sidor
McNeil
, Legs & McCain, Gillian: Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk, 525 sivua | Little, Brown 1996 • Abacus 1997

Wilko Johnson/Roger Daltrey: Going Back Home (2014).

Tom Waits: Bone Machine – läpimurto tuntemattomaan

Bone Machine | Island 1992

Tom Waits: Bone Machine (1992).Tom Waits on aina ollut hahmo, mutta samanlaisena hän ei ole pysynyt. Alkuaikojen kulkumiesromanttinen raspikurkku-lauluntekijä ja lätsäpäinen duunarirunoilija vääntyi vuosien mittaan oudommaksi artistiksi, joka lisäsi blues- ja jazzpohjaiseen musiikkiinsa kokeellisia elementtejä. Rehevä-ääninen jutunkertoja on nostanut silmilleen vääristävät lasit ja innostunut heittämään yhä ihmeellisempää legendaa. Häntä kuuntelee viihdytettynä ja kiinnostuneena silloinkin, kun tarinoista ei usko sanaakaan.

Waits ei niinkään muuttunut kuin mutatoitui. Hän alkoi sekoitella pohjimmiltaan vanhanaikaisiin ja nostalgisiin biiseihinsä teennäisyyden partaalle uskaltautuvaa teatraalisuutta, itsetarkoituksellista kummallisuutta, surrealismia ja itseironiaa. Työn jälki oli persoonallista, sielukasta ja monessakin mielessä satumaista jo Swordfishtrombonesilla (1983) ja Rain Dogsilla (1985). Vuoden 1992 Bone Machine oli kuitenkin Waitsin friikahtamiskehityksen kulminaatiopiste. Sillä levyllä hän teki läpimurron johonkin, missä kukaan ei ollut ennen käynyt.

Bone Machine äänitettiin kokonaisuudessaan Kalifornian Cotatissa sijaitsevan Prairie Sun Recording Studiosin kellarissa, C-studioksi nimetyssä huoneessa. Waits on kertonut ihastuneensa betoniseinäisen tilan kaikuun, joka onkin tärkeä osa Bone Machinen soundia. Albumi kuulostaa paikoin Tim Burtonin ohjaamalta jättimäiseen käkikelloon sijoittuvalta mörkömusikaalilta, paikoin työuupumuksesta seonneen pelto-orjan bluesilta ja paikoin ihan tavallisen sydämensä särkeneen miehen hauraalta viestiltä elämänsä naiselle tai itselleen elämälle.

Kolisten käynnistyvä ’Earth Died Screaming’ ja murheellisessa realismissaan oudon lohdullinen ’Dirt In The Ground’ ovat vaikuttava alku levylle. Tuntuu kuin Waits kuvaisi noilla kappaleilla havahtumistaan olemassaolon rajallisuuteen ja realiteetteihin (mikä onkin tyypillistä kehitystä tuolloin vähän päälle nelikymppisen artistin ikävaiheessa). Kuolema-aihetta pyöritellään eri kulmista pitkin Bone Machinea, etenkin spoken word -esitystä ja pienoisnovellia muistuttavassa ’The Ocean Doesn’t Want Messä’ ja pirullisessa ’Murder In The Red Barnissa’. ’I Don’t Wanna Grow Upissa’ Waits tuntuu pääsevän sinuiksi sen kanssa, miten keski-ikäistymiseen pitäisi suhtautua.

Vaikka Waitsin juuret ovat groovaavassa afrikanamerikkalaisessa musiikissa, perinteinen svengi ei ole hänelle mikään ainoa oikea vaihtoehto. Bone Machinen kappaleista säälimätön ’In The Colosseum’ ryskää nelikulmaisilla kivirattailla, kun taas ’Goin’ Out West’, ’All Stripped Down’ ja ’Jesus Gonna Be Here’ (jossa uskonnollinen ekstaasi kohtaa katumuksentäyteisen delirium-krapulan) svengaavat sulavammin, joskin brutaalisti. Lempeimmillään ja paljaimmillaan Bone Machine on sydämeenkäyvissä balladeissa ’Who Are You’, ’A Little Rain’ ja ’Whistle Down The Wind’. Niiden kaltaista irlantilaishenkistä vanhan maailman kaihoa on The Rolling Stones -legenda Keith Richardsin kanssa tehdyssä ja esitetyssä ’That Feelissä’, johon albumi päättyy.

Bone Machine, jonka kansikuvan otti Bob Dylanin poika Jesse Dylan, ilmestyi syyskuussa 1992. Aika ei ollut koskaan ennen ollut yhtä otollinen hänen musiikilleen – vanha tekijä tuli tavoittaneeksi vaihtoehtoisuuden eetosta ja lofistelua arvostaneen 1990-luvun alun hengen. Eikä hän edes ollut yrittänyt mukautua mihinkään. Bone Machine oli linjakasta ja loogista jatkoa sille 1980-luvun mittaan edenneelle kehitykselle, jonka myötä Waitsin ilmaisu oli muuttunut yhä jyrkemmäksi, kulmikkaammaksi ja hiomattomammaksi.

Bone Machine voitti julkaisuvuotensa parhaan vaihtoehtomusiikkilevyn Grammyn. Se tuntuu täysin merkityksettömältä, kun Bone Machinen panee soimaan vuonna 2018. Levy rätisee, paukkuu, ryskyy ja hyväilee yhtä tulisesti kuin ilmestyessään.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Tom Waits | kotisivu
Tom Waits | Facebook
Tom Waits | Twitter

Varaa Tom Waitsin klassikko Bone Machine kirjastosta.

Varaa Tom Waitsin klassikko Bone Machine kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Tom Waits

1970-luku

Closing Time | Asylum 1973
The Heart Of Saturday Night | Asylum 1974
Nighthawks At The Diner | Asylum 1975
Small Change | Asylum 1976
Foreign Affairs | Asylum 1977
Blue Valentine | Asylum 1978

1980-luku

Heartattack And Vine | Asylum 1980
One From The Heart – Music From The Motion Picture • soundtrack | CBS 1982
Swordfishtrombones | Island 1983
Rain Dogs | Island 1985
Franks Wild Years – un operachi romantico in two acts | Island 1987
Big Time • live | Island 1988

1990-luku

Night On Earth – Original Soundtrack Recording | Island 1992
Bone Machine | Island 1992
The Black Rider | Island 1993
Mule Variations | ANTI- 1999

2000–2009

Blood Money | ANTI- 2002
Alice | ANTI- 2002
Real Gone | ANTI- 2004
Orphans: Brawlers, Bawlers & Bastards | ANTI- 2006
Glitter And Doom • live | ANTI- 2009

2010-luku

Bad As Me | ANTI- 2011

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack
Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla
Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa
Morphine: The Night – tie yön syliin
Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku
Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
PJ Harvey: To Bring You My Love – himosta ja kaipauksesta
Radiohead: A Moon Shaped Pool – takaisin epätodellisuuteen
Sami Yaffa: The Innermost Journey To Your Outermost Mind – basisti läpäisee pasianssin
The Cure: Wish – valoa synkkyyden keskeltä
The Divine Comedy: Foreverland – vihdoinkin onnen satamassa
The National: High Violet – kaunis ja yksinäinen
Willie Nelson: Teatro – kuiskauksia vuosien takaa

Lue lisää Tom Waitsistä| Finna.fi

Tom Waits, takapihan taikuri  Tom Waits & Mac Montandon & kääntäjä Sami Heino, 381 sivua | Sammakko 2007 • Uusi painos 2013

Innocent When You Dream – Tom Waits, the collected interviews  Tom Waits & Mac Montandon, 394 sivua | Orion 2006 • pokkaripainos 2007
Tom Waits on Tom Waits – Interviews And Encounters  Tom Waits & Paul Maher, 466 sivua | Chicago Review Press 2011
Tom Waits  Cath Carroll, 136 sivua | Unanimous 2000
Lowside Of The Road – A Life Of Tom Waits  Barney Hoskyns, 609 sivua | Faber and Faber 2009
The Many Lives Of Tom Waits  Partick Humphries, 354 sivua | Omnibus Press 2007
Wild Years – The Music And Myth Of Tom Waits  Jay S Jacobs, 276 sivua | ECW 2000

Tom Waits: Bone Machine (1992).

Tom Waits: Bone Machine (1992).