Vanessa Paradis: Vanessa Paradis – poptähden kirkkain hehku

Vanessa Paradis | Remark 1992

Vanessa Paradis: Vanessa Paradis (1992).Vaikka ranskalaisen laulaja-näyttelijä Vanessa Paradis’n poptähteys näyttää ulkomailta katsoen hehkuneen varsin vähän aikaa, häntä ei pidä kuvitella tyhjästä ilmaantuneeksi ja tyhjyyteen kadonneeksi komeetaksi. Kun vuonna 1992 julkaistu Vanessa Paradis -albumi teki parikymppisestä laulajattaresta vähäksi aikaa kansainvälisen artistin, hänellä oli jo takanaan vuosien mittainen laulajanura, joka jatkuu edelleen.

Joulun 1972 alla syntynyt Paradis oli vasta yhdeksänvuotias, kun hän enonsa yllyttämänä osallistui lapsilaulajien kykyohjelmaan L’École des fansiin. Ensimmäisen singlensä La Magie des surprises-parties’n (1985) neiti levytti kahdentoista vuoden epäkypsässä iässä.

Paradis oli neljäntoista laulaessaan ensimmäisen ison hittinsä. Franck Langolffin ja Étienne Roda-Gilin hänelle kirjoittama Joe le Taxi nousi Ranskan singlelistan ykköspaikalle ja pysyi siellä kuin naulattuna yksitoista viikkoa. Mikä erikoisinta, ranskankielinen kappale piipahti sinkkulistan kärjen tuntumassa myös kanaalin toisella rannalla: Joe le Taxi oli Iso-Britanniassa singlelistalla parhaimmillaan kolmantena.

Paradis’n syksyllä 1988 ilmestynyt ensimmäinen albumi M&J oli Ranskassa niin suuri menestys, että seuraavana keväänä laulajatar unohti opiskeluaikeensa ja keskittyi musiikkiuraansa. Vuonna 1990 julkaistulla toisella albumilla Variations sur le même t’aime’lla hän tulkitsi legendaarisen Serge Gainsbourgin sanoittamia kappaleita. Levyn päätti uralle suuntaa viittova englanninkielinen versio Lou Reedin Walk On The Wild Sidesta.

Kolmannella, ytimekkäästi Vanessa Paradisiksi nimetyllä albumillaan laulajatar tähtäsi sumeilematta kansainvälisille markkinoille. Se ei ollut mikään ranskalainen hanke: Paradis teki levyn Yhdysvalloissa ja lauloi sen kokonaan englanniksi. Musiikin sävelsi, sanoitti ja tuotti amerikkalainen laulaja-lauluntekijä ja rocktähti Lenny Kravitz. Hän kasvatti projektin huomioarvoa suuresti. Vuonna 1964 syntynyt muusikko oli tehnyt oman kansainvälisen läpimurtonsa vasta äskettäin, vuoden 1991 Mama Said -albumilla.

Kravitzin rooli Paradis’n levyllä on hyvin merkittävä. Hänen helposti tunnistettava musiikillinen käsialansa määrittää niin sävellyksiä, lyriikoita, sovituksia kuin tyylikkään retroa tuotantoakin. Jopa Paradis’n tapa fraseerata on orjallisen lennymäinen, mistä ei voi varsinaisesti olla pahoillaan, koska jälki on niin tyylikästä. Bonusraidaksi pudotettu Gotta Have It (jota sanoittaessaan Kravitz hehkutteli omaa herkullisuuttaan omaa nimeään droppaillen) sisältää turhan narsistista huumoria, mutta rockbiisinä sekin on silti vastustamaton.

Vaikka Vanessa Paradis on vähintään yhtä paljon Kravitzin kuin Paradis’n levy, ei nuori Vanessa jää sillä sivuosaan. Lapsenomaisen laulusoundin alla on taitava äänenkäyttäjä ja tulkitsija, joka ääntää amerikanenglantia hämmentävän uskottavasti. Paradisin ranskalaisuudessa oli eksoottista charmia, mutta hän oli amerikkalaisimmalla albumillaan yllättävän hyvin kotonaan – paljon enemmän sulavaliikkeinen poptähti kuin esimerkiksi saksalaisen Nicon kaltainen kulmikas taiteilija.

The Velvet Undergroundin ensimmäiseltä albumilta lainattu, Lou Reedin kirjoittama I’m Waiting For My Man sopi silti Paradisin suuhun yllättävän hyvin. Yllättävän siksi, että siinä eurooppalainen teini laulaa hermostuneesti tärisevän narkkarin kamanhakureissusta New Yorkissa. Paradis’n viaton tulkinta tekee heroiiniriippuvuudesta kertovasta biisistä hyväntuulisen mutta karmivan: kuulostaa siltä kuin hän olisi silkkaa lapsellisuuttaan päätynyt huonoon seuraan leikkimään vaarallisilla asioilla. Paradis’n tuotteliaasta ja tasapainoisesta urasta päätellen kovat aineet jäivät kuitenkin käyttämättä.

Vanessa Paradis oli myynti- ja arvostelumenestys, ja siihen laulajatar ja Kravitz eivät tarvinneet enempää lainakappaleita. Laajan muusikkokaartin avulla oli saatu aikaan soulahtava retropopkattaus, jonka laidat ovat yllättävän kaukana toisistaan. Silver And Goldin hauraasta ja eteerisestä folkista on pitkä matka menevään ja hienosti jousisovitettuun Be My Babyyn. Jälkimmäinen julkaistiin singlenä syyskuussa 1992, ja siitä tuli kohtalainen hitti useissa maissa. Vuoden 1993 puolella albumilta lohkaistiin sinkuiksi vielä tarttuva Sunday Mondays, utuinen avausraita Natural High ja huolettoman sielukas Just as Long as You Are There. Albumin tueksi tehdyn kiertueen tunnelmia voi kuulostella vuoden 1994 Live-albumilta.

Jälkikäteen katsoen Vanessa Paradis vaikuttaa enemmän kokeilulta kuin määrätietoiselta marssilta kansainväliseen tähteyteen. Paradisin seuraava studioalbumi Bliss ilmestyi vasta vuonna 2000, kauan momentumin jälkeen, ja hän tuntuu aina olleen kiinnostuneempi näyttelemisestä. Tähän mennessä Paradis on levyttänyt kuusi studioalbumia ja pari livelevyä, kun taas hänen filmografiansa kattaa yli 20 elokuvaa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Vanessa Paradis | kotisivu
Vanessa Paradis | Facebook
Vanessa Paradis | Instagram

Varaa Vanessa Paradis'n debyyttialbumi kirjastosta.

Varaa Vanessa Paradis kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Vanessa Paradis

1980-luku

M & J | Polydor 1988
Variations sur le même t’aime | Polydor 1990
Vanessa Paradis | Remark Records 1992
Bliss | Barclay 2000
Divinidylle | Barclay 2007
Love Songs | Barclay 2013
Les Sources | Barclay 2018

Livealbumit | Finna.fi
Vanessa Paradis

Live • LP • CD | Remark Records 1994
Au Zénith • CD • DVD | Barclay/Universal 2001
Divinidylle Tour • CD • DVD | Barclay/Universal 2008
Une nuit à Versailles • CD • DVD | Barclay/Universal 2010
Love Songs Tour • CD • DVD | Barclay/Universal 2014

Elokuvat | Finna.fi
Vanessa Paradis

Leconte, Patrice: La fille sur le pont | 1999
Chaumeil
, Pascal: L’arnacoeur | 2010
Vallée, Jean-Marc: Cafe de Flore | 2011
Turturro
, John: Fading Gigolo | 2013

Vanessa Paradis: Vanessa Paradis (1992).

Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine

Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine | Music Affair 2015

Jarre: Electronica 1 – The Time Machine.Miten palata aikakoneen tavoin itse tekemänsä syntikkataiteen kulta-aikaan, ja luoda samalla jotain täysin uutta? Ranskalaissäveltäjä Jean-Michel Jarre teki näin ottamalla levylleen ihailemiaan musiikintekijöitä. Synaguru on toiminut samaan tyyliin aiemminkin, muttei näin suurin harppauksin. Ja miten tyylikkäästi vierailijoiden kanssa tehty elektro-jatkumo liikkuukaan. Ensimmäinen osa The Time Machine onnistuu luomaan toimivia kombinaatioita ilman merkkiäkään vesitetynoloisesta retroilusta. Electronica 1 pulppuaa ajattominta Jarrea sitten 80-luvun.

Jean-Michel Jarre (s. 1948) nousi elektronisen populaarimusiikin suurtekijäksi vuonna 1976. Klassikkoalbumi Oxygènen moniulotteinen analogisyntetisaattorisoundi, viipyilevät toteutukset ja sävellysten näkemys kiinnostivat valtavaa määrää ihmisiä yli pop- ja taidemusiikin tottumusten. Samaan aikaan musiikin tunteikas maanläheisyys ja avaruudellisuus välittyi kunnianhimoisissa levynkansissa ja visuaalisestikin merkittävissä live-esiintymisissä. Wikipedian mukaan Jarren suurimmissa ulkoilmakonserteissa on ollut jopa useita miljoonia kuulijoita.

Studioalbumien korkea taso säilyi läpi 80-luvun. Magnetic Fields, Zoolook ja Rendez-vous veivät Jarren musiikkia eteenpäin. Melko taajaan tehtyjen konserttikiertueiden rinnalla levytystahti on harventunut. Edellinen uutta materiaalia sisältänyt Téo & Téa julkaistiin 2007. Samana vuonna Jarre julkaisi uuden levytyksen klassikosta Oxygène.

* * *

Jarren viidentoista artistivieraan kanssa tehty Electronica 1 on vakuuttava näyttö. Aikakonemaista tunnelmaa voi aistia vierailijakaartin kautta. Jarren ihailemat Tangerine Dream, Pete Townshend ja John Carpenter aloittivat musiikinteon 60-luvulla kuten Jarrekin. Robert Del Naja käynnisti Massive Attackin 80-luvun lopulla. 90-luvulla ensimmäiset hittinsä tehnyt Armin van Buuren on syntynyt vuonna 1976. Musiikillisten vaikuttajien haltuunottoa helpottaa levynkanteen painetut tekstit, joissa Jarre avaa levyntekoon osallistuneiden kanssa tehtyä yhteistyötä.

Albumin musiikillinen suola löytyy siitä, että vierailevat artistit tulevat ikään kuin osaksi Jarren vaikutusta länsimaiseen populaarimusiikkiin. Samalla kaikki raidat kuitenkin ovat myös tribuutteja toiseen suuntaan – myös vierailijoidensa näköisiä yhteisiä teoksia. Yhdistelmä toimii hämmästyttävän hyvin. Juju löytyy myös Jarren ilmiselvästä rakkaudesta synapopin kaanoniin, jossa on monia alalajeja. Boys Noizen kanssa tehty aloitusraita on erinomainen.

Esimerkiksi 90-luvulla debyyttialbuminsa julkaissut ranskalainen Air istuttaa raukean poljentonsa vaivatta Jarren 70-lukulaiseen analogisuuteen. Kenties hykerryttävintä 80-luvun synahitin otetta esittelee Vince Clarke (Erasure, ex-Yazoo, ex-Depeche Mode). Kaksiosainen Automatic hypähtelee Jarren ja Clarken käsissä mahdollisimman tasapainossa. Yhdessä DJ-tähti Armin van Buurenin kanssa tehtyä raitaa valaisee parhaiten haastattelu.

Yksi levyn yllättäjistä on The Whon säveltäjä ja kitaristi Pete Townshend. Hänen kanssaan tehty Travelator toimii hyvin. Mukana on myös Jarren kanssa aiemminkin yhteistyötä tehnyt Laurie Anderson, yksi modernin avantgarden suurista suunnannäyttäjistä. Hän hallitsee puhelaulullaan koko raitaa Rely On Me. Tangerine Dreamin säveltäjä Edgar Froese (1944–2015) teki albumille yhden viimeisimmistä teoksistaan. Jarre on omistanut albumikokonaisuuden menehtyneelle idolilleen. 

Yhteistyö yhdysvaltalaisen Mobyn eli Richard Melville Hallin kanssa sytyttää hitaammin. Useamman kuuntelukerran myötä Suns Have Come nousee yhdeksi parhaista lauluraidan sisältävistä esityksistä. Electronica 1 nojaa syntetisaattoreiden rinnalla myös akustisempaan suuntaan. Huima päätösraita The Train & The River kehittyy rauhassa kohti transsia. Pianistivieras Lang Lang soittaa hurmioituneesti.

Electronica 1 julkaistiin lokakuussa 2015. (2LP, CD ja striimi). Jarren synasaaga sai jatkoa varsin pian. Electronica 2: The Heart Of Noise julkaistiin jo seuraavana keväänä. Syntikkataitelija konsertoi Suomessa 31. lokakuuta 2016.

Tuomas Pelttari

Jean-Michel Jarre | kotisivu
Jean-Michel Jarre | Facebook

Varaa Electronica 1 – The Time Machine kirjastosta.

Varaa Electronica 1 – The Time Machine kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Jean-Michel Jarre | studioalbumit

1970-luku ja 1980-luku

Deserted Palace | 1972
Les Granges Brûlées | 1973
Oxygène | 1976
Équinoxe | 1978
Les Chants Magnétiques | Magnetic Fields | 1981
Musique Pour Supermarché | 1983
Zoolook | 1984
Rendez-Vous | 1986
Revolutions | 1988

1990-luku ja 2000–

En attendant Cousteau | Waiting For Cousteau | 1990
Chronologie | 1993
Oxygène 7–13 | 1997
Métamorphoses | 2000
Interior Music | 2001
Sessions 2000 | 2002
Geometry Of Love | 2003
Téo & Téa | 2007
Oxygène – New Master Recording | 2007
Electronica 1 – The Time Machine | 2015
Electronica 2 – The Heart Of Noise | 2016
Oxygène 3 | 2016
Équinoxe Infinity | Columbia 2018

Kokoelmat | Finna.fi
Jean-Michel Jarre

Musik aus Zeit und Raum ‎| Polydor 1983
Essentials & Rarities • 2CD | 2011

Alma: Have U Seen Her? – varjoa jahtaamassa
Chisu: Momentum 123 – suuren muutoksen maisemissa
Classix Nouveaux: Night People – futuristisen uusi aalto
Depeche Mode: Construction Time Again – kun syntikkabändi löysi äänensä
Jean-Michel Jarre: Electronica 2  – The Heart Of Noise
Ruusut: Kevätuhri – inhimillisyyttä ajankuvan alla

Lue lisää | Finna.fi

Jean-Michel Jarre  Michael Duguay & Nicolas Kern (English translation), 235 sivua | Coëtquen Editions/Books On Demand 2019

Electro Shock! – Groundbreakers Of Synth Music  Greg Rule, 248 sivua | Miller Freeman 1999
Live & Kicking – The Rock Concert Industry In The Nineties  Mark Cunningham, 359 sivua | Sanctuary 1997

Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine (2015).

Jean-Michel Jarre: Electronica 1 – The Time Machine (2015).