Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin

Keltaisen talon ullakko | Ainoa Productions 2018

Keltaiset talot taitavat olla luovia paikkoja. J. Karjalainen työskentelee tunnetusti sellaisessa (hänellä on Keltaisessa talossa -niminen levykin), ja Laurinmäessä on Keltainen talo -niminen kulttuurikahvila. Aija Puurtinen puolestaan antoi tällä tekstille aiheen julkaisemalla albumin, jonka nimi oli Keltaisen talon ullakko.

Aija Puurtinen. Kuva: Veikko Kähkönen.

Jalavei-yhtyeen kanssa tehty Keltaisen talon ullakko on Puurtisen viides sooloalbumi. Elokuussa 2019 kuusikymppisiään juhlistanut muusikko tunnetaan rock- ja bluesklubeilla parhaiten Honey B. & The T-Bonesin sheikkaavana basisti-laulajana, mutta on hän tehnyt paljon muutakin. Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa Puurtisen kerrotaan olevan myös säveltäjä, musiikin tohtori sekä Sibelius-akatemian pop-jazz-laulun lehtori ja musiikkikasvatuksen ainejohtaja.

Aija Puurtinen siis operoi musiikin kentällä hyvin kokonaisvaltaisesti, mutta Keltaisen talon ullakossa on kyse muustakin kuin hänestä. Se on myös Jukka Alihangan postuumisti julkaistu levy. Työuransa lääkärinä tehnyt Alihanka tunnettiin musiikkipiireissä säveltäjänä ja sanoittajana, joka teki kappaleita eri artisteille sekä elokuviin ja näytelmiin. Vuonna 1987 Susi-Artturi-nimellä tehty nimetön albumi oli Alihangan ainoa oma levy uralla, jolla hän kirjoitti kaikkiaan yli kaksituhatta sanoitusta. Yksi hänen tunnetuimmista kappaleistaan on Tuula Amberlan hitti Lulu.

Puurtisen levyn nimi tulee siitä, että Alihankakin työskenteli keltaisessa talossa. Siellä muuten tehtiin musiikkia myös laulajatar Sira Moksin albumille Keltaisen talon lauluja, joka ilmestyi vuonna 2013 vähän ennen kuin Alihanka menehtyi pitkälliseen sairauteen.

Viisi vuotta Jukka Alihangan kuoleman jälkeen julkaistu Keltaisen talon ullakko on sävelletty hänen jäämistöstään löytyneisiin sanoituksiin. Sävellykset ovat Puurtisen ja Jalavei-kokoonpanon käsialaa. Sanoittamiseen ovat osallistuneet myös Love Recordsin yhtenä perustajana tunnettu Atte Blom sekä vapaa kirjoittaja Anu Haapa, jonka tuotantoon kuuluu laululyriikan lisäksi journalistisia tekstejä ja runoutta.

Keltaisen talon ullakon koossa pitävä elementti ja punainen lanka on nimenomaan lyriikka. Sen kappaleet kuulostavat sanoituksiin rakennetuilta, mutta onneksi enimmäkseen hyvässä. Usein tämä metodi tuottaa paasaavia ja kankeita lauluja, mutta Keltaisen talon ullakolla soi notkea musiikki. Siihen on osansa Jalavein paljon ilmaa sisältävällä bändisoitolla sekä sillä, että Puurtinen laulaa hyvin ilmaisuvoimaisesti (mikä ei tässä tarkoita teatraalisuutta vaan sitä, että hänen äänensä pystyy välittämään kaikenlaisia, myös hyvin pieniä tunteita).

Keltaisen talon ullakko on vaihteleva kokonaisuus. ’Viiden metrin päähän’ on raakaa siekkarirockia, ’Banjo’ kuin Catskills-vuorilta tuotua kamaa, ’Kaksi kuumaa tulitikkua’ kuusikymmenlukulainen balladi… Pysäyttävin teksti on ’Väinössä’, ja loppujen lopuksi levyä tuleekin helposti kuunnelleeksi kuin sanoittajamestarille omistettua tribuuttilevyä. Musiikki jää ikään kuin kehykseksi lyriikalle. Keltaisen talon ullakko on viimeinen silmäys siihen, miten Jukka Alihanka maailman näki.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Aija Puurtinen & Jalavei
Keltaisen talon ullakko | Ainoa Productions 2018

Aija B Puurtinen
Untuvaa ja lasimurskaa | CD Amigo 1995
Sähköinen silmä | CD Spin-Farm/Ranka Recordings 1997
Redlight | CD Rajarecs 2010

Aija Puurtinen & Rytmiraide Allstars
Brooklynin satu | CD Turenki Records 2015

Honey B. Family
Honey B. Family Sings & Plays | LP+CD Blue North Records 2017

Lue lisää | Finna.fi
Kuloniemi, Esa: Go-Go Shoes – Honey B. & T-Bonesin tarina 1982–2002 | Like 2002

Honey B. & T-Bones | kotisivu
Honey B. & T-Bones | Facebook
Honey B. & T-Bones | Twitter

Honey B. Family | Facebook

Honey B. & T-Bones-levytyksiä | Finna.fi
Anytime | LP • Parlophone 1985
Help Me | LP • Parlophone 1986
Queen Bee Against Dr. Oddball | LP & kasetti • Parlophone 1987
Ninety-Nine | LP & CD • Amulet/Polarvox 1988
On The Loose | LP & CD • Sundance 1990
Shake Your Shimmy | CD • Sundance 1992
Supernatural | CD • Bluelight Records 1995
Psychophysical | CD • Wunderbar Records 1998
As HBTB: Now & ∞ [Now & Eternity] | CD • Raja Records 2000
Terrifying Stories From T-Bone Town | CD • Bluelight Records 2005
Rockender Tornado aus Finnland | CD • Bluelight Records 2007
Alien Blues | CD • Sound Of Finland 2009
Walking Witness | CD • Sound Of Finland 2011
Alive In Helsinki | 2LP & CD • Sound Of Finland 2012
Time Was | LP & CD • Tuohi Records 2016

Aija Puurtinen vieraili vuonna 2019 videosarjassa Löytöretki musiikkiosastolla. Kirjastokaistan tuotanto on kuvattu Helsingin Töölön kirjastossa.

Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko (2018).

Ulos boksista ja vastavirtaan – haastattelussa Ellinoora

Viimeksi kuluneet kolme vuotta ovat olleet Ellinooralle yhtä nousukiitoa. Hänen ensimmäinen albuminsa, syksyllä 2016 julkaistu Villi lapsi oli kulta- ja platinatason menestys. Vuonna 2018 vahvaääninen laulaja-lauluntekijä oli mukana huippusuositussa Vain elämää -ohjelmassa, joka nosti hänen suosionsa uudelle tasolle.

Ellinoora.

Keväällä 2019 Ellinoora teki siihenastisen uransa suurimman kiertueen. Nuo keikat alkoivat Antibiisillä, jota hän kuvailee ”terapiaoksennukseksi”.
– Se syntyi studiossa päivänä, jona tuntui, että tekijyys on hukassa ja mikään ei onnistu, Ellinoora muistelee. – Tuottaja sanoi, että ”tehdään sitten välibiisi. Kirjoita kaikki, mikä sua vituttaa. Älä selittele mitään, vaan anna kaiken tulla tajunnanvirtana”. Kun Antibiisi valmistui, me me kuunneltiin, että herranjumala, täähän on ihan kauhea kappale. Keikoilla oli kuitenkin mahtavaa seurata ihmisten reaktioita Antibiisiin, ja se ansaitsi paikkansa myös levyllä.

Mainittu levy on Ellinooran uunituore toinen albumi Vaaleanpunainen vallankumous, jolla hän esittäytyy entistä kypsempänä artistina. Vuonna 2016 julkaistulla Villi lapsi -debyytillään Ellinoora koki vielä etsivänsä itseään, mutta nyt oma ääni ja tapa tehdä musiikkia ovat löytyneet. Ainakin toistaiseksi.
Vaaleanpunaista vallankumousta tehdessä oli aika selkeää, että näin mä tätä teen. En halua sulkea itseäni boksiin, jossa tehdään vain melankolisia ja suuria poplauluja. Olen monipuolinen ihminen, ja haluan myös musiikin heijastavan sitä.
– Ihmisillä on kova tarve lokeroida ihmisiä ja artisteja. Yritän parhaani mukaan uida siinä vastavirtaan. Ajattelen olevani määrätietoinen musiikintekijä, joka haluaa kehittyä ja haastaa kuulijoita. Haluan luottaa siihen, että yleisö on viisasta ja ettei kaikkea tarvitse pureskella valmiiksi.

Kuten Villi lapsi -debyytilläkin, Vaaleanpunaisella vallankumouksella Ellinoora tekee yhteistyötä Samuli Sirviön kanssa. Sirviö on myös hänen puolisonsa.
– Uran alkuaikoina mua varoiteltiin, että älä Helsinkiin muuttanut oululainen rakastu ensimmäiseen tapaamaasi kitaristiin. Mutta kuinkas siinä kävikään: kaikki meni hyvin. Meillä on Samulin kanssa samanlainen näkemys siitä, millaista on hyvä popmusa ja sen estetiikka.
– Meitä molempia kiinnostaa popkulttuuri ja kummankin intohimona on musiikki. Me puhutaan himassakin tosi paljon musiikista. Monen suomalaisen musantekijän referenssinä on USA:n top 50 -lista, meillä ei ole. Meidän yhteinen sielunkaupunki on Lontoo, ja brittimusa on meille molemmille tärkeää.

Yhteistyö toimii myös toisen täydentämisen ja vastakohtaisuuden kautta.
– Olen studiossa aika voimallinen hahmo, joka menee laidasta laitaan. Yhtenä päivänä jokin on mielestäni hirveätä paskaa ja toisena taas parasta, mitä olen ikinä tehnyt. Samuli on tasapainottava elementti siinä. Jos studiossa olisi toinenkin pää punaisena huutaja, niin eihän me saataisi koskaan mitään aikaan.

Vaaleanpunainen vallankumous on modernin mutta luonnollisen kuuloinen mainstream-poplevy, joka soi suuria tunteita. Oman ulottuvuutensa muodostavat Ellinooran rosoiset sanoitukset. Ne eivät aina ole nätin lyyrisiä, mutta ne kuulostavat vilpittömiltä, ja hänen aihevalintansa ovat kiinnostavia.
– Tässä ajassa on paljon pureskeltavaa. Olen aina luottanut ihmisten hyvyyteen ja siihen, että maailma on kaikille avoin. Nyt alan ymmärtää, että kaikki ei olekaan ihan niin mustavalkoista. Todellisuus on välillä pelottava kohdata. Vaikka on jollakin mittarilla nuori, niin monia asioita voi tapahtua. Elämä ei kysy, että sopisiko sulle juuri nyt tällainen juttu. Mutta en ole miettinyt sitä ainakaan pelon kautta. Biiseissä on tosijuttuja ja sitten juttuja, jotka sopivat osaksi poplyriikkaa.

Jotakin siltä väliltä on Vaaleanpunaisen vallankumouksen avausbiisi Marie Antoinette, jossa todellisuus sekoittuu elokuvaan.
Sofia Coppolan Marie Antoinette on yksi lempielokuvistani. Tykkään sen karkkisesta maailmasta ja siitä, miten popkulttuuri tuodaan Marie Antoinetten aikakaudelle, The Strokes ja New Order soi. Kirjoitin jo vuonna 2017 muistiin, että senniminen biisi pitää joskus tehdä.

Elokuvassa Kirsten Dunstin näyttelemä Marie Antoinette kokee jääneensä yksin pinnalta kauniiseen maailmaan, josta ei pääse pois, kun on syntynyt kuninkaalliseksi. Marie Antoinette ei kuitenkaan kerro eriarvoisuudesta vaan pikemminkin eskapismista. Vaaleanpunaisen vallankumouksella lähtökohtien tematiikkaa käsittelee Aatelisii.
– Sen biisin pointti on, että vain sillä on merkitystä, mitä ihminen tekee ja miten muita kohtelee. Lähtökohdilla ei ole.

Lähtökohtiin palaa tavallaan myös Nuoruuden oodi, jossa 25-vuotias Ellinoora laulaa ajasta, joka ei ole kaukana takana, mutta johon ei kuitenkaan ole paluuta.
– Sitä biisiä tehdessä mietin nuoruuden ystäväporukkaani ja paria ihmistä, joiden kanssa yhteys on päässyt katkeamaan. Tässä vaiheessa elämä on jo aika paljon sitä, että ihmisten elämät alkavat mennä ihan eri rataa. Pitää vain ymmärtää, että ei se tee ystävyydestä yhtään sen vähempiarvoista, jos se jatkuu vain tiettyyn hetkeen saakka.

Ellinooran tie on vienyt musiikkialalle ja sitä kautta julkisuuteen. Mitä näkyvämmäksi artisti muuttuu, sitä enemmän ihmisillä on mielipiteitä hänestä.
– Alussa artisti toivoo, että edes joku kuuntelisi ja huomaisi. Sitten artisti onkin pisteessä, jossa kuunnellaan ja huomataan niin paljon, että ei muuta voi kuin todeta, että kaikkia ei voi miellyttää. Loppujen lopuksi on parempi herättää vahvoja tunteita.
– Olen kokenut, että on helpompaa olla oma itsensä kuin luoda jokin alter ego, joka ottaisi kaiken hyvän ja paskan vastaan. Mua on aina kiinnostanut tarina kiiltokuvan takana. Se, miten joku poseeraa upeana naistenlehden kannessa, ja kuvan alla otsikossa on elämän traagisin käänne otsikoksi typistettynä. Se on outoa kulttuuria, johon mun on vaikea suhtautua.

Poplauluissa on kaikkein hienointa se, miten ne tekevät yksityisestä yleistä.
– Ne jutut, jota ovat saaneet mut kirjoittamaan näitä biisejä, ovat yleisön kannalta merkityksettömiä. On sekä kamalaa että lohdullista, että esimerkiksi Viha, kipu ja rakkaus on todennäköisesti sellainen biisi, josta moni tulee löytämään itsensä. Kaikilla on omat kipukohtansa.

Ellinoora kokee olevansa ammattinsa kautta viesti, sanoma.
– Kerron ihmisille, että mulla on ollut tällainen olo, ehkä sullakin on ollut. Olen 25-vuotias, teen unelmaduuniani ja kaikki on hyvin. Siitä pitäisi olla koko ajan kiitollinen ja onnellinen, mutta samaan aikaan elämä kuitenkin näyttää muitakin puoliaan. Eikä elämän ole tarkoituskaan olla yhtä jyrkkää nousua. Jos se on, jossain vaiheessa tulee korkealta alas. Mulla ei ole b-suunnitelmaa elämässä. Toivon saavani tehdä tätä pitkään.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Facebook | Ellinoora
Instagram | Ellinoora
Warner Music Live | Ellinoora

Ellinooran keikat syksyllä 2019
Pe 6.9. Helsinki, Korjaamo
La 7.9. Tampere, Klubi
Pe 20.9. Lahti, Möysän Musaklubi
La 21.9. Jyväskylä, Lutakko
Pe 27.9. Oulu, 45 Special
Pe 4.10. Joensuu, Lehtiä Ilosaaressa
La 5.10. Kuopio, Henry’s Pub
Pe 11.10. Turku, Aalto
Pe 18.10. Lappeenranta, Kehruuhuone
Pe 25.10. Pori, Kehräämö
Pe 8.11. Seinäjoki, Rytmikorjaamo
La 9.11. Vaasa, Ritz

Levyhyllyt | Finna.fi
Villi lapsi | Warner Music Finland 2016
Vaaleanpunainen vallankumous | Warner Music Finland 2019

Mokoma: Kuoleman laulukunnaat – suomimetallin voimannäyttö

Kuoleman laulukunnaat | Sakara 2006

Suomeksi laulettu hevimetalli tuntui vielä 1990-luvulla jokseenkin absurdilta konseptilta, mutta aika muuttui ja kulttuuri sen mukana. Ensimmäisellä kotimaisella laulaminen oli ollut punkissa aina normaalia, ja hardoresta ja jyrkän laidan suomenkielisestä rockista tulleet kielivaikutteet läpäisivät lopulta metallinkin haarniskan. Sellaiset raskaat yhtyeet kuin Stam1na, Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Kotiteollisuus ja Mokoma alkoivat puhutella yleisöä niin väkevästi, että pian ne kamppailivat myyntilistojen kärkisijoista.

Mokoma. Kuva: Joonas Brandt.

Vaikka ilmiö oli osa maatamme myllertänyttä metallibuumia, uudet suomihevibändit eivät saavuttaneet menestystä helposti tai nopeasti. Laulaja Marko Annalan sooloprojektikseen perustama Mokoma oli jo levyttänyt EMI:lle floppialbumit Valu (1999) ja Mokoman 120 päivää (2001). Vasta kolmas levy Kurimus (2003) esitteli maailmalle sen Mokoman, joka tänäkin päivänä tunnetaan. Kokoonpanonsa hiljalleen vakiinnuttanut ja tyylinsä löytänyt bändi alkoi levyttää omalle Sakara Records -yhtiölleen, josta tuli suomenkielisen metallin merkittävin lipunkantaja. Sen vaikutus kuului suomenkielisinä sanoituksina ja näkyi kolmetavuisina bändinniminä kautta maan.

Kun Mokoma oli löytänyt oman soundinsa, se alkoi laajentaa sitä. Kurimus ja Tämän maailman ruhtinaan hovi (2005) olivat speed/thrash-levyjä, eikä noita vaikutteita Kuoleman laulukunnailtakaan puuttunut. Bändi kuitenkin puski ilmaisuaan kauemmas äärirajoille. Kuoleman laulukunnailla kaikuivat death metal, hardcore ja grindcore – ’Tulkin’ ja ’Ärräpään’ riffit ja laulu olivat raakoja, tempot kipakoita ja tunnelma säälimätön. (Pelkkää kaahausta levy ei sisällä. Esimerkiksi ’Itken silmät päästäni’ vyöryy päälle hitaana ja massiivisena, eikä Mokoma-klassikko ’Kuu saa valtansa auringolta’ ole säkeistöissään metallia ensinkään.)

Kun Marko Annala lauloi rankan musiikin päälle ajattelevan miehen vakavia ja paljaita sanoituksia, syntyi vaikutelma suuresta henkisestä myllerryksestä. Sellainen olikin meneillään. Kuoleman laulukunnaat on pitkän parisuhteen päättymistä ja elämän murrosvaihetta käsittelevä teemalevy.

Studiossa bändi tavoitteli rujoa ja luonnollista sointia. Tuottajaksi pestattiin Miitri Aaltonen, pitkän linjan muusikko, studiomies ja nykyinen Kotiteollisuus-kitaristi. Sessiot alkoivat rumpuäänityksillä Hollolan maineikkaalla Petrax-studiolla lokakuun puolivälissä 2005 ja jatkuivat Imatralla Music Brosissa. Levy oli bändin puolesta purkissa, kun marraskuu oli kääntynyt kohti loppuaan.

Kuoleman laulukunnaat nousi albumilistan kärkeen ja myi parissa vuodessa kultaa – se oli Mokoman ensimmäinen albumista saama kultalevy. Vuonna 2012 bändi soitti yleisöäänestyksen voittaneen levyn kokonaisuudessaan läpi Tuska-festivaalilla.

Hevibuumin hiivuttua suomenkielinen metalli jäi elämään. Vuonna 2018 kahdennentoista albuminsa, vahvan Hengen pitimet -levyn julkaissut Mokoma kuuluu edelleen sen suuriin nimiin. Kuoleman laulukunnaat on yhä edustettuna Mokoman keikkaohjelmistossa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Mokoma kotisivu
Mokoma Facebook
Mokoma Twitter
Sakara Records Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Valu | EMI 1999
Mokoman 120 päivää | EMI 2001
Kurimus | Sakara Records 2003
Tämän maailman ruhtinaan hovi | Sakara Records 2004
Kuoleman laulukunnaat | Sakara Records 2006
Luihin ja ytimiin | Sakara Records 2007
Sydänjuuret | Sakara Records 2010
Varjopuoli | Sakara Records 2011
180 astetta | Sakara Records 2012
Elävien kirjoihin | Sakara Records 2015
Laulurovio | Sakara Records 2016
Hengen pitimet | Sakara Records 2018

Lue lisää | Finna.fi
Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – suomalainen rock nyt | Johnny Kniga 2006
Annala, Marko: Värityskirja – romaani | Like 2017
Annala, Marko: Paasto | Like 2019
Brandt, Joonas, (valokuvaaja) & Romsi, Severi (kuvittaja) & Hyrkäs, Janne & Tsubaki, Masami: Mokoma in Japan | Sakara Records 2017
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa | Idiootti 2011

Mokoma: Kuoleman laulukunnaat (2006).

Tilhet, pajut ja muut – syvän pään romantikot

Ari Väntäsen haastattelussa Anna-Sofia Tuominen ja Juho Hoikka

Ajattomana ja luonnollisena soivaa popmusiikkia soittava turkulainen Tilhet, pajut ja muut työstää parhaillaan kolmatta albumiaan. Yhtyeen laulaja Anna-Sofia Tuominen ja kitaristi Juho Hoikka avaavat Levyhyllyt-blogille ajatuksiaan musiikistaan, yhtyeestään ja aivan odottamattomistakin asioista.

Aloititte kolmannen albuminne äänitykset kesäkuussa. Mitä voitte kertoa tästä projektista?
Juho: – Prosessi on jatkunut jo pitkään. Jo pari vuotta sitten alkoi tuntua, ettei kolmannen samantyylisen levyn tekeminen ole vaihtoehto. Se olisi uuvuttanut lopullisesti. Ensimmäiset kappaleet demotettiin puolitoista vuotta sitten, ja tämän vuoden tammikuussa tehtiin taas uudet demot. Kesäkuussa käytiin Porvoon Magnusborgissa äänittämässä suurin osa levyn kappaleista, ja niitä on nyt työstetty mm. tuottaja Jarno Takkumäen työhuoneella, kitaristi Heikin kellarissa ja mun kotonani. Loppusyksystä käydään vielä Mankussa koko porukalla. Välillä on silmissä sirissyt, kun on ollut haasteita. Mutta levy julkaistaan näillä näkymin ensi keväänä!

Tilhet, pajut ja muut. Kuva: Venla Helenius.

Anna-Sofia: – Levy tulee poikkeamaan edellisistä paljon. Me ollaan kokeiltu omia rajojamme saundien etsimisessä ja yllätetty toinen toisemme. On ihan tervettä kokeilla välillä jotain muuta kuin sitä, mitä luulee, että itseltä esimerkiksi laulajana odotetaan.
Juho: – Albumia tehdessä ajatukset ovat liikkuneet kai ainakin pärjäämiseen liittyvän ahdistuksen, päämäärättömyyden, kesän, vapauden ja sen eri puolten ympärillä. Tärkeintä on se, että yhtyeen rooli on korostunut. Me ollaan otettu askeleita uuteen suuntaan. Ristiriidoilta ja riidoilta ei ole vältytty, mut kaikki työ on vienyt meitä eteenpäin. Jännittävintä on ollut tutkia mihin kaikkeen Tilhet, pajut ja muut voi taipua. Esimerkiksi psykedeelinen musa nostalgisine trip-hoppeineen on inspiroinut meitä.

Teidän on sanottu tuovan lämmön takaisin musiikkiin. Mistä lämpö syntyy?
Juho: – ”Lämmön palauttaminen musiikkiin’” on toimittajan keksimä ihana ilmaisu, johon on helppo tarttua jälkeenpäin. En usko, että lämpö olisi mitenkään kadonnut musiikista. Ehkä se liittyy meidän tapauksessamme herkistelevään ja varsinkin alkuvaiheessa tietoisen naivistiseen otteeseen.
– Me ei olla koskaan oltu cooleja missään piireissä. Me ollaan ulkopuolisia sekä popskenessä että rosoisuutta vaalivissa indieporukoissa, mutta siihen on alkanut tottua. Tapamme esittää musiikkia ei ole kovin seksikäs, rupinen tai turvallisen ironinen. Mutta kyllä musiikki saa olla myös sentimentaalista, ja yritän oppia olemaan häpeämättä sitä.
– Tahtoisin, että musiikkimme olisi pehmeää ja lämmintä kovan ja viileän sijaan. Popmusakulttuuriin on vakiintunut viileyden metafora ja siihen luettavat taiteilijat saavat korostetusti huomiota. Kritiikkien tekstianalyysit, jos sellaisia on, ovat melkein aina harvasanaisia ja pintapuolisia, ja niissä terävyys ja pienet osuvat havainnot tai ihan mikä vain ilmiselvä intertekstuaalisuus arvotetaan esimerkiksi sen edelle, millä eri tavoin ja mistä positiosta tekstin puhuja tunnustaa kipuaan. Siksi sellaisista jutuista, joissa on ymmärretty musiikkimme keinoja ja teemoja, kuten tunnustuksellisuutta ja eksistentiaalisia kokemuksia, tulee hyvä olo.
Anna-Sofia: – Meitä on yhdessä radiohaastattelussa kutsuttu myös älykköbändiksi. Juhon edellistä vastausta lukiessa en ihmettele kyseistä väläytystä. Älykkyys ei kai myöskään ole kauhean mediaseksikästä nykyään.
Juho: – No, onhan maailmassa paljon älykkäitä ja herkkiä tekijöitä. Onneksi.

Millaista musiikkia teillä oli aloittaessanne tarkoitus tehdä, ja onko visio yhä sama?
Juho: – Ensi vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Anna-Sofian kanssa tehtiin ensimmäiset Tilhet, pajut ja muut -laulut. En edes muista, mistä aloitimme… Varmaan vain yritettiin opetella tekemään lauluja. Suurellisuus on kulkenut yhtyeemme musiikissa läpi vuosien. Samoin tietty lyyrinen tyyli, joka nojaa suomalaisten 1900-luvun naisrunoilijoiden kehittelemään tunneilmaisuun. Avoin lähestyminen muistoihin, kipuun ja kaipuuseen.
Anna-Sofia: – Vaikka musan tyyli ja muoto saattaa muuttua, on meille aina ollut tärkeää, että biisin pystyy vetämään kahdestaan kitara-laulu-kokoonpanolla niin, että se toimii!
Juho: – Totta. Myös tietty omaelämäkerrallisuus ja lähellä olevien ihmisten elämiin pohjautuva kirjoittaminen on pysynyt mukana, vaikka aina jälkeenpäin onkin tullut epäiltyä, että ”enhän mä tai joku toinen ole noin voinut jotain asiaa kokea ja miksi se nyt on noin tyhmästi sanallistettu’”. Silloin on jo kasvanut erilleen jostain menneestä.
– Mutta ehkä laulut ovat kirjoittamisen hetkinä olleet jollain tavalla tosia. Se on yksinkertaisuudessaan se visio: tärkeintä on ollut koettaa rakentaa arkoja tunteita ilmaisevaa ääntä, joka ei pakene ulkokohtaisen muodon taakse. Huomiotalouden maailmassa se tuntuu olevan sivullisen tai sivustakatsojan ääni. Mutta viime kädessä se on Anna-Sofian elävä ääni. Sen tilalle ei voi lopulta tulla mikään, eikä se pyytele mitään anteeksi.

Mitä ajattelette julkisuudesta?
Anna-Sofia: – Se on todella oleellinen osa tätä hommaa jo ihan siitä syystä, että me ollaan riippuvaisia kuuntelijoista, jotka mahdollistavat meidän olemassaolomme tulemalla keikoille. Pitää olla tietoinen siitä, että musiikki on julkista ja kaikkien saatavilla ja että sitä ei tehdä vain itselle. Nautin siitä, että mulle tuntematon ihminen samastuu johonkin kappaleeseen, joka on myös mulle äärimmäisen tärkeä ja henkilökohtainen. Silloin tuntuu, että olemme jakaneet jotain aitoa yhdessä, vaikka emme toisiamme tunnekaan. Se on aika ainutlaatuista, ja siksi mä tätä teen.
– Olisi ihanaa, jos joku miettisi meidän julkisuuskuvaa ja ulkoasua meidän puolesta. Se olisi nykyaikaa. Olisi myös ihanaa osata käyttää esimerkiksi sosiaalista mediaa luontevasti ja hienosti, mutta se meinaa koko ajan unohtua. Pitää kai vain harjoitella. En mä ainakaan siitä ahdistu, sellaiseen menisi ihan liikaa energiaa. Pitäisi vaan hyväksyä, että some voi olla osa tätä hommaa ja yrittää nauttia siitä.
– Me petrataan koko ajan. Mutta toisaalta ehkä tämä on meidän juttu, että ollaan vaan bändi, joka tekee sellaista musiikkia kun itse haluaa ja soittaa oikeilla soittimilla. Kaikki on aina niin nopeasti ja helposti määriteltävissä ulkopuolelta, että pitäisi olla aika julkisuusnero, jos sitä jotenkin haluaisi muuttaa. Me ollaan siis akateeminen älykköbändi, joka soittaa lämmintä musiikkia.

Mikä merkitys bändillä – siis sillä, että olette ryhmä – on ilmaisullenne?
Juho: – Se miten yhtyeenä toteutamme ja esitämme jonkin kappaleen, on merkittävin osa Tilhiä, pajuja ja muita. Etenkin kolmannen albumin kohdalla sovituksia ja sävellyksiä on tehty rinnakkain niin, että sovitusajatukset ovat palauttaneet sävellyksiä takaisin työstettäviksi. Jos jokin asia on toiminut bändin kanssa soitettaessa, se on ohjannut sävellystä siihen suuntaan. Musta tuntuu, että koko bändi voi allekirjoittaa sen, että seuraavasta albumista tulee yhtyelevy.
– On ihanaa ja samalla raastavaa soittaa yhtyeessä, jossa on kuusi ihmistä mielipiteineen. Joskus, kun treenikämpällä soittaa kappaletta, jota kukaan ulkopuolinen ei ole vielä kuullut ja hajoillaan ratkaisujen kanssa, saattaa yhtäkkiä tajuta, että tässä soi meidän oma musiikkimme. Ja että jos meitä ei olisi tässä, olisi vain ilmastointiputken suhina. Se on helpottava ajatus. Bändissä voi ja on pakko nojata toisiin.
Anna-Sofia: – On maailman epäkannattavinta soittaa bändissä. Se on hankalaa logistisesti, se ei ole enää kauheen coolia, eikä rahaa jää jaettavaksi keikoilta. Toisaalta bändissä soittamisessa on koko musiikin ydin – se, että se jaetaan ja koetaan yhdessä. Tämä on klisee, mutta bändi on kuin perhe: niitä tyyppejä vaan joutuu kestämään ja toisaalta niitä rakastaa maailman eniten. Sitä takuulla tietää toisten hyvät ja huonot puolet, eivätkä mitkään tunteet jää peittoon keikkareissuilla tai studiossa. Kai se lopulta on aikamoinen rikkaus. Ja varmasti se näkyy myös lavalla.

Millainen merkitys kirjallisuudella on teille ja musiikillenne?
Anna-Sofia: Kirjat ovat olleet mulle aina erottamaton osa arkea. Äiti luki mulle iltaisin, kun olin lapsi, ja me käytiin viikoittain Turun kirjastoissa lainaamassa vinot pinot kirjoja.
Tällä hetkellä olen kirjallisuuden kanssa tekemisissä myös näyttelijäntöissäni. Olen aina ajatellut, että kirjat kuuluvat jokaisen ihmisen arkeen. Vasta kavereiden luona kyläillessä olen tajunnut, että kaikilla ei ole edes kirjahyllyä.
– Bändissä Juho kirjoittaa tekstit, mutta mä kommentoin niitä usein ennen kun biisit menee bändin käsittelyyn. Juhon kanssa on aina kiehtovaa käydä keskustelua teksteistä, koska se on niin perusteellinen ja paljon lukenut. Mitään löperöä ei pääse levylle asti, kaikki on tarkkaan harkittua ja perusteltua. Kirjallisuuden fiilistely yhdistää meitä. Tuntuu, että me ollaan aina samalla sivulla, kun puhutaan lyriikoista, koska molemmat lukevat paljon ja tuntevat samoja romaaneja, runoja ja laululyriikkaa.

Juho: – Tätä ei pystyisi tekemään ilman, että joku noin lähellä työprosessia olisi kommentoimassa ja kehittämässä tekstejä. Olen kirjallisuudenopiskelija ja ollut teini-ikäisestä asti kiinnostunut kaikenlaisesta tunteisiin vetoavasta taiteesta. Niin proosassa kuin runoudessakin mua on aina puhutellut nimenomaan omaelämäkerrallisuus ja fiktio, jossa liikutaan minäkertojan maailmassa. Laajemmassa kontekstissa olen kokijana vääjäämättä lähentynyt anteeksipyytelemätöntä romanttista ilmaisua. Suomalaisessa popmusakulttuurissa sekä kaunokirjallisessa ja akateemisessa kontekstissa, romanttinen – suurellisen tunteellinen – ilmaisu ei ole mun elinaikanani ollut suuressa suosiossa. Se on hivutettu hymähdellen ’”ei-älylliseen’” marginaaliin.
– Ei ole olemassa hävettävän ylitsevuotavaa ja sentimentaalista tunteellisuutta, joka olisi irti älyllisyydestä. On vain tunneilmaisua eri muodoissaan. Tajutessani tuon tajusin myös, että sen rajapinnan voi rikkoa ja että kirjoittajan ääni voi rakentua juuri sen varaan. Mua kiinnostavat rajallisuus, angsti, kuohut ja rakkaus. Pienten havaintojen varaan rakentuva arkirealismi ei aina kykene tavoittamaan sitä, mikä tunnepuheena muotoutuu isoiksi kuviksi. Mua ei enää hävetä myöntää, että olen romantikko. Tän ajan maailmassa, jossa jokainen teko on rationaalisesti laskelmoitavissa, mua kiinnostaa enemmän syvä pää eli se, että elämä on sekava mutta kaunis ja tuntuu järjettömältä ihan koko ajan.
– Kirjallisuus on aina tullut avuksi, kun olen hävennyt sitä mitä olen tai mitä olen kirjoittanut. Mua ennen ja mun aikanani on elänyt ihmisiä, jotka ovat kokeneet jotain suunnilleen samalla tavalla kuin minä nyt tässä. Kun haroo läpi heidän ajatuksiaan, muistaa, ettei ole yksin tässä maailmassa. Tässä kokemuksessa murtuu romantiikan yksilökeskeisyys. Ja sitten on meidän yhtyeemme, joka on parhaimmillaan silloin, kun se yhteen soittaessaan on myrskyä ja kiihkoa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Tilhet, pajut ja muut kotisivu
Twitter | Tilhet, pajut ja muut
Facebook | Tilhet, pajut ja muut

Tilhet, pajut ja muut
Anna-Sofia Tuominen – laulu
Juho Hoikka – kitara
Timo Sihvonen – bassokitara
Henri Lyysaari – piano
Juhana Kiiski – rummut
Heikki Hänninen – kitara

Levyhyllyt | Finna.fi
Tilhet, pajut ja muut | KHY Suomen Musiikki 2016
Kunnes aika mennyt on | KHY Suomen Musiikki 2017

Lue lisää | Finna.fi
Juhon viime aikojen suosikit
Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous & Sodalla ei ole naisen kasvoja & Zinky boys – parhaat maailmankirjallisuuden klassikot.
Claudia Rankine: Don’t Let Me Be Lonely – An American Lyric
Maggie Nelson: Bluets
Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Anna-Sofian suositukset
Saara Turunen: Rakkaudenhirviö & Sivuhenkilö
Edith Södergranin runot
Leo Tolstoi: Anna Karenina
Erkka Mykkänen: Jatkuu!



Tilhet, pajut ja muut. Kuva: Venla Helenius.

Sentenced: Down – suunta kohti viimeistä rajaa

Down | Century Media 1996

Pitkän linjan bändien uralla jotkut albumit osoittautuvat merkittävämmiksi kuin toiset. Oulun seudulta maailmanmaineeseen nousseelle Sentencedille sellainen levy on vuoden 1996 Down.

1980-luvun lopulla perustetun Sentencedin jäsenet olivat vasta teinejä tehdessään debyyttialbuminsa Shadows Of The Pastin (1991) ranskalaiselle Thrash Recordsille. Nousevan Spinefarmin kautta julkaistu kakkoslevy North From Here (1993) innoitti suuremman Century Media Recordsin sainaamaan suomalaisyhtyeen. Amokin (1995) maailmanlaajuinen julkaisu ja pitkät Euroopan-kiertueet olivat läpimurto laajempiin kuvioihin.

Asiat eivät kuitenkaan edenneet niin suoraviivaisesti kuin Amokin aikaan luultiin. Basisti-laulaja Taneli Jarvan eroilmoitus kesällä 1996 sekoitti pakan – mutta vain hetkeksi. Sentenced keräsi lattialle levinneet valttikortit takaisin kouriinsa yllättävänkin nopeasti ja uusiutui samalla totaalisesti. Itse asiassa laulajan vaihtuminen avasi mahdollisuuksia, joista bändin uudet biisit olivat vihjanneet.

Neljännen albumin studiosessioiden alkuun oli aikaa kolmisen viikkoa, kun Sentenced löysi vokalistin. Hän oli Ville Laihiala, muutamissa Oulun seudun metalliyhtyeissä laulanut komistus ja raspikurkku, joka oli viimeksi vaikuttanut pari demoa tehneessä Breedissä. Lyhyen treenijakson jälkeen Laihiala lähti uuden bändinsä matkassa Saksaan tekemään ensimmäistä oikeaa albumiaan. Studiobasistiksi lupautui Sentencedin biisintekijä ja soolokitaristi Miika Tenkula.

Downin tuotti Tiamatin, Moonspellin ja The Gatheringin kanssa työskennellyt Waldemar Sorychta. Woodhouse-studiossa Hagenissa pidetyt sessiot olivat ensimmäinen kerta, kun Sentencedin äänityksiä todella tuotettiin. Ilmassa oli muutenkin ammattimaistumisen tuntua. Bändin soittoa taltioitiin ensimmäistä kertaa instrumentti kerrallaan, ja muusikot pysyttelivät skarppeina studiossa. Toimiviin sävellyksiin ja soittoon tyytyväinen Sorychta panosti sovituksiin ja soundeihin ja toimi siten Sentencedin uuden soundin kätilönä.

Jo Amokin aikaan pahaa aavistelleet vanhat death metal -diggarit pöyristyivät Downin äärellä: Sillä ei ollut äärimetallia vaan tarttuvaa rockmetallia ja syntikoita. Sekä vahvasti itsemurhatematiikkaa – suurin osa levyn biiseistä käsitteli tavalla tai toisella oman elämän päättämistä..
Down-albumi esitteli entistä melodisemman ja rokkaavamman musiikillisen linjan, josta yhtye ei mainittavammin seuraavilla albumeillaan poikennut”, Infernon päätoimittaja Matti Riekki kertoo kirjassaan Täältä pohjoiseen – Sentencedin tarina. ”Voisi jopa sanoa, että neljä jälkimmäistä Sentenced-albumia ovat kuin samasta hirsipuusta veistettyjä.”

Down oli vedenjakaja, joka antoi kohtalokkaista aiheista inspiroituneelle Sentencedille suunnan kohti lopullista rajaa. Kun uudeksi basistiksi valittiin Sami Kukkohovi, kokoonpano pysyi samana hamaan loppuun saakka. Seuraavat kymmenen vuotta Sentenced raivasi suomimetallille tietä maailmalle hyvällä menestyksellä. Viimeiseksi albumiksi jäi vuoden 2005 kultalevy The Funeral Album, jonka ilmestyttyä päätti maallisen vaelluksensa vapaaehtoisesti hautajaiskeikkaan Oulussa. Jäähyväiskonsertin tunnelmat taltioitiin platinaa myyneelle Buried Alive -dvd:lle.

Elämää on ollut Sentencedin jälkeenkin. Pitkään Poisonblackissä laulanut Ville Laihiala vaikuttaa nyttemmin S-Toolissa. Tänä vuonna toisen romaaninsa julkaissut komppikitaristi Sami Lopakka on KYPCK-yhtyeessä, jossa soittaa myös basisti Sami Kukkohovi. The Man-Eating Treessäkin soittanut rumpali Vesa Ranta tunnetaan valokuvaajana – tänä vuonna häneltä ilmestyy Sentenced-valokuvateos Agony Walk. Soolokitaristi ja säveltäjä Miika Tenkula vietti hiljaiseloa kunnes kuoli sairauskohtaukseen vuonna 2009.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Facebook | Täältä pohjoiseen: Sentencedin tarina

Levyhyllyt
Sentencedin studioalbumit
Shadows Of The Past | Thrash Records 1991 • Century Media Records 1995 • 2CD Century Media Records 2008
North From Here | Spinefarm Records & Century Media Records 1993 • 2CD Century Media Records 2008 • LP 1993 & 2009 & 2018
Amok | Century Media Records 1995 • LP 2014 & 2018
Down | Century Media Records 1996 & 2007
Frozen | Century Media Records 1998 & 2007 • LP 2016
Crimson | Century Media Records 2000 • LP 2016
The Cold White Light | Century Media Records 2002 • LP 2016
The Funeral Album | Century Media Records 2005 • LP 2016

Muista myös Sentencedin boksi | Finna.fi
The Coffin – The Complete Discography, 16CD + 2DVD | Century Media Records 2009

Lue lisää | Finna.fi
Lopakka, Sami: Marras | Like 2014
Lopakka, Sami: Loka | Like 2019
Ranta, Vesa: Agony Walk – On The Road With Sentenced | Western Siberia Media House 2019
Riekki, Matti: Täältä pohjoiseen – Sentencedin tarina | Like 2014
Räinä, Jenni & Ranta, Vesa: Reunalla – tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä | Like 2017
Vuori, Katariina & Pekkala, Janne & Ranta, Vesa: Saunakeittokirja – ruokaa ja tunnelmia kiukaan lämmössä | Tammi 2014
Vuori, Katariina & Ranta, Vesa: Lottovoittajien pöydässä – tarinoita köyhyysrajan takaa | Like 2017

Sentenced: Down (1996).