Näyteikkuna

Tuomas Pelttari, Ari Väntänen

Tuomas Pelttari, Ari Väntänen

Levyhyllyt on blogi, jossa vinkataan levyjä ja lukemista. Levyjen rinnalla tuodaan esiin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, videoita ja erilaisia verkkolinkkejä. Vinkkiblogia toimittavat Tuomas Pelttari ja Ari Väntänen.

Arvioista tiedotetaan Musiikkikirjastot.fi:n etusivulla, Facebook-sivulla Musiikkikirjastolaiset, Twitterissä @musakirjastot sekä Musiikin ytimessä. Levyhyllyjä voi seurata myös RSS-syötteen avulla.

Blackfield: Welcome To My DNA – paossa ilkeää maailmaa

Blackfield: Welcome To My DNA (Kscope, 2011)

Blackfield: Welcome To My DNA (2011).Israelilainen Aviv Geffen ja brittimuusikko Steven Wilson perustivat Blackfield-duon vuosituhannen vaihteen jälkeen. Alun perin muusikkokaverukset aloittivat bändissä tasavertaisina. Vuosien myötä musiikillinen painotus siirtyi enemmän Geffenille – jopa niin, että Wilson taisi erota bändistä. Ero saattoi olla varsin näennäinen, sillä Wilson on ollut mukana bändin myöhemmillä levytyksillä. Palaset ovat kohdallaan jo kolmosalbumilla Welcome To My DNA. Sen eskapismi on herkkua.

Pitkän rockuran tehnyt Steven Wilson (s. 1967) oli saanut tunnustusta jo ennen yhteistyötä Geffenin kanssa. Wilsonin bändit Porcupine Tree että No-Man olivat monien musiikkidiggarien arvostamia. Welcome To My DNA:n aikaan myös Wilsonin sooloura oli jo käynnissä. Aviv Geffen (s. 1973) oli tähti omalla maallaan. Lännessä tuntemattomamman Geffenin maailmaa ja yhteiskunnallisuutta kuvataan muusikkovetoisella nettifoorumilla Burning Shed:

–The son of esteemed Israeli poet Yehonatan Geffen and the nephew of Moshe Dayan, Geffen is Israel’s leading counter-culture rock musician. A huge star in his native country, his records have been greeted with critical adulation, earning him a string of gold albums. An outspoken peace campaigner, he controversially refused to do compulsory military service, and his lyrics have been fiercely critical of the Israeli military and their actions.

Muutaman vuoden tauon jälkeen Geffen ja Wilson löysivät jälleen yhteistä aikaa Blackfieldiin. Kahteen ensimmäiseen albumiin verrattuna Welcome To My DNA välittyy keskittyneempänä. Arkisempaa poljentoa on ikään kuin jalostettu asteen verran eteenpäin. Welcome To My DNA etenee itsevarmasti raidasta toiseen, ilman täyteraitoja. Kolmoslevylle hyvin istuvat jouset kuulostavat paikoin jopa sokerisilta, mutta ne antavat kokonaisuuteen sopivan kokoista eskapismia. Blackfieldin näkemys musiikista on hioutunut. Se kumpuaa 80-lukulaisen tuotantoestetiikan ja popsensibiliteetin yhdistämisestä klassisen rockin kuvastoon.

Enemmän kuin ripaus sinfonista rock-ilmettä jykevöittää aloitusraitaa. Glass House tuo kuulijan Blackfieldin maailmaan, joka on aiempaa tuotantoa komeampaa. Albumin kansikuvan lailla eristynyttä elämänkulkua kuvaava Go To Hell nousee myös, ennen klassikkoraitaa Rising Of The Tide. Geffen ja Wilson vuorottelevat vokalisteina. Laulajat täydentävät toistensa klangia: äänet sointuvat yhteen kuin itsestään. Ero on paikoin lähes huomaamaton.

Uneliaantyylikkään videoraidan saanut Waving tuntuu loogiselta valinnalta singleksi. Ainekset ovat eeppiset, mutta toteutus on höyhenenkevyt.

Albumin B-puoli starttaa Blackfield-asteikolla liki revittelevästi. Blood iskee kelttimäiseen tapaan ilakoivaa liitoa haikean johtomelodian kylkeen. Go To Hellin tapainen tuokiomaisuus korostuu niukassa tekstissä. Zigotan lopun progehtava vääntö sopii mukavasti mukaan ennen viimeistä raitaa DNA. Kunnon rockalbumin tapaan Welcome To My DNA:n osasista muotoutuu jäntevä kokonaisuus, jossa pienestä on kiinni suuria asioita.

Yksi yhtymäkohta Blackfieldiin voisi olla poptaivaalta jo kadonnut brittiryhmä Captain, joka pyrki tosissaan popin syvään päähän albumilla This Is Hazelville. Welcome To My DNA edustaa juuri sellaista eskapismia ja eleganssia, mistä Captain-fanit eivät voineet saada tarpeekseen. On hauska huomata sekin, että albumin B-puolelta löytyvän Oxygenin on tuottanut Hazelvillen ääressä töitä tehnyt guru Trevor Horn. Klassikoksi haluava raita on mahtava.

Blackfieldillä on mitä ilmeisimmin suuri merkitys molemmille jäsenilleen. Aviv Geffen pääsee esille soolouraa näkyvämmin. Poppaavan classic rockin tekeminen näyttää olevan yksi kiireisen Wilsonin monista intohimoista. Yhtyeen viides albumi ilmestyy vuonna 2017, mukana tuottamassa Alan Parsons. Niin vähän aikaa, niin paljon musiikkia.

Tuomas Pelttari

Welcome To My DNA:n kuvitus yhdistää muusikot Steven Wilson (vas.) ja Aviv Geffen yhdeksi.

Welcome To My DNA:n kuvitus yhdistää muusikot Steven Wilson (vas.) ja Aviv Geffen yhdeksi.

Aviv Geffen – laulu, piano, kosketinsoittimet, kitara
Steven Wilson – laulu, kitara, kosketinsoittimet

Eran Mitelman – piano, urut
Seffy Efrati – bassokitara
Tomer Z – rummut, lyömäsoittimet
London Session Orchestra – jouset, johtaja Perry Montague Mason
Tuottajat: Steven Wilson, Aviv Geffen sekä Trevor Horn (raita Oxygen)

Welcome To My DNA julkaistiin keväällä 2011. CD:n rinnalla julkaistiin myös gatefold-kantinen LP-painos.

Blackfield kotisivu
Blackfield Facebook
Aviv Geffen kotisivu
Steven Wilson kotisivu
Burning Shed kotisivu

Lue lisää:
Wilson, Steven & Hoile, Lasse & Clover. Carl: Index, 240 sivua. (2015). Wilsonin esipuhe ja yli kolmesataa valokuvaa musiikintekijän uralta vuosilta 2002–2015.

Levyhyllyt:
Blackfield
Blackfield (Kscope, 2004)
Blackfield II (2007)
NYC – Blackfield Live In New York City (DVD 2007, laajennettu CD+DVD uusintapainos, 2009)
Welcome To My DNA (2011)
Blackfield IV (2013)
Blackfield V (2017)

Aviv Geffen
diskografia

Steven Wilson
Insurgentes (Kscope, 2008/2009)
Grace For Drowning (2011)
The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) (2013)
Hand. Cannot. Erase. (2015)
4 ½ (2016)

Porcupine Tree: The Incident – yhtenevä tarina erilaisista ihmiskohtaloista

Porcupine Tree: The Incident (Roadrunner Records, 2009)

Porcupine Tree: The Incident (2009).Steven Wilsonin johtama progebändi Porcupine Tree kulki pitkän matkan albumiin The Incident. Alun perin sivuprojektina käynnistynyt ”yhtye” julkaisi omakustanteita. Nuo kasetit ovat haluttuja keräilyharvinaisuuksia, vaikka niiden biisit julkaistiin uusintoinakin. Up The Downstair vuodelta 1993 sisälsi jo aitoja bändisävyjä. Kenties viimeiseksi työkseen trance-, pop- ja metallivärejäkin hyödyntänyt nelikko Wilson, Richard Barbieri, Colin Edwin ja Gavin Harrison äänitti 2008–2009 aikana 70-luvulta vaikutteita saaneen konseptialbumin. Porcupine Treen kymmenes studiolevy The Incident on taidonnäyte täynnä ajatonta musiikkia.

Alun perin lauluntekijä Wilson (s. 1967) aikoi julkaista The Incidentin yksiraitaisena teoksena, joka sisältää 14 osaa. Levy ehtikin striimiksi Spotifyhin nimenomaan yhtenä raitana. Varsin yhtenäisen albumin tarinallisuus kehittyy erilaisten ihmiskohtaloiden tarkastelusta. Kertoja vaihtuu tilanteiden mukaan. Ihmisille tapahtuneiden sattumusten summasta syntyy jotain uutta. Kaiken yhdistäviksi teemaksi nousee alati läsnä oleva tunne ulkopuolisuudesta sekä vahva musiikki.

Mahtipontisilla aloitusiskuilla lähtevä Occam’s Razor toimii esinäytöksenä. Alun kolmisoinnun lyönnit kuvastavat sattuman merkitystä, jossa yksi elämänkäänne voi muuttaa kaiken. Konsepti jatkuu saumattomasti kun The Blind Horse starttaa vastustamattomalla riffillä. Irtonainen raita syventyy hetkeksi ilmeikkääseen bassopohjaan ennen loppuhuipentumaa. Wilsonin vahva sävellystyö on edukseen.

Porcupine Tree käsitteli klassisen teema-albumin ainesosia taitavasti. Yksi tärkeimmistä elementeistä on tauottoman musiikin jatkuvuus. Biisien vaihtumista voi seurata tarkkaankin, toisaalta syventyminen ikään kuin häivyttää rajakohdat. 55-minuuttinen teos toimii moitteetta. Yksi esimerkki tästä on nimikappale ja sen ympärille tehdyt Drawing The Line ja Your Unpleasant Family.

Wilsonilta tuttu junateema johdattaa yhdeksänteen osaan: pitkä Time Flies on yksi albumin avainraidoista. Omaelämäkerralista ainesta sisältävässä tekstissä mainitaan albumit Sgt. Pepper ja Are You Experienced? Levyn puoliväliin asettuva rauhallinen rakentuminen yltää grooveen ja majesteetilliseen väliosaan. Rullaava sävellys ottaa ansaitusti lähes 12 minuuttia. Videoversio on puolta lyhyempi.

Degree Zero Of Liberty toistaa albumin intron ja lähtee takautumana rakentamaan jatkoa. Alkuun kuulaiden kitaroiden vetämä Octane Twisted nousee kiihkeäksi riffilataukseksi. Lähes kokonaan instrumentaalinen raita kehystää albumin viimeistä kolmannesta myös rumpali Harrisonin voimin. The Seance ja Circle Of Manias saattavat sisältää albumin hyytävintä kitarointia, hieman edeltävän albumin The Fear Of A Blank Planet tyyliin. The Incident polveilee eteenpäin kuin parhaat esikuvansa. Hyvin 2000-lukulaisesti, mutta perinteitä kunnioittaen. Kun päätösraita I Drive The Hearse alkaa, mielessä käyvät classic rockin klassikot Tommy ja The Wall.

Perinnettä luotiin omalla tavallaan myös The Incidentin kiertueella. Porcupine Tree soitti vasta lyhyen aikaa ulkona olleen levyn kokonaan myös Helsingin jäähallissa lokakuussa 2009. Jotkut fanit yllättyivät noin tunnin yhtäjaksoisesta setistä, mutta konsertti oli mahtavaa kuultavaa. Kiertueelta taltioitiin livelevy Octane Twisted, josta kannattaa etsiä käsiinsä DVD-levyn sisältävä laitos.

Richard Barbieri – syntetisaattorit, kosketinsoittimet
Colin Edwin – bassokitara, kontrabasso
Gavin Harrison – rummut. lyömäsoittimet
Steven Wilson – laulu, kitara, kosketinsoittimet

The Incident -kiertueella myös:
John Wesley – kitara, taustalaulu

The Incidentin kiertueen jälkeen Steven Wilsonin ura jatkui soolouralla. Ensimmäinen soololevy Insurgentes ilmestyi jo 2008. Mestarillinen tupla-albumi Grace For Drowning julkaistiin vuonna 2011. Myös Blackfieldin kolmatta albumia Welcome To My DNA suunniteltiin. Porcupine Treen uutta tulemista on odotettu vuosia. On mahdollista, että The Incident ei saa jatkoa koskaan.

The Incident julkaistiin 2CD- ja 2LP-painoksina. Rajoitettu boksieditio sisältää DVD-levyn, jolta löytyy albumin 5.1- ja stereomiksaukset. Visuaalisena lisänä ovat boksiin liitetyt kirjat, joissa on PT:n konserteista tuttuja Hajo Muellerin piirroksia ja Lasse Hoilen valokuvia. Albumin neljä lisäraitaa kannattaa myös ottaa haltuun. Erityisesti Bonnie The Cat ja Remember Me Lover jammaavat mukavasti.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Porcupine Tree
On The Sunday Of Life
(Delerium Records, 1992)
Up The Downstair (1993)
The Sky Moves Sideways (1995)
Signify (1996)
Stupid Dream (Snapper Records, 1999)
Lightbulb Sun (2000)
In Absentia (Lava Records, 2002)
Deadwing (2005)
Fear Of A Blank Planet (Roadrunner Records, 2007)
The Incident (2009)

Steven Wilson
Insurgentes (Kscope, 2008/2009)
Grace For Drowning (2011)
The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) (2013)
Hand. Cannot. Erase. (2015)
4 ½ (2016)

Lue lisää:
Wilson, Steven & Hoile, Lasse & Clover. Carl: Index, 240 sivua. (2015). Wilsonin esipuhe ja yli kolmesataa valokuvaa musiikintekijän uralta vuosilta 2002–2015.

Porcupine Tree kotisivu
Steven Wilson kotisivu
Richard Barbieri kotisivu
Gavin Harrison kotisivu
Colin Edwin kotisivu

Burning Shed kotisivu

Steven Wilson: Insurgentes – soolouran komea alku

Steven Wilson: Insurgentes (Kscope, 2008)

Steven Wilson: Insurgentes (2009).Vuosi 2008 oli mielenkiintoinen käännekohta muusikko Steven Wilsonille. Aviv Geffenin kanssa yhdessä tehty Blackfield oli tehnyt kaksi arvostettua, mutta pienen yleisön levytystä. Samaan aikaan kaupallisen läpimurron kynnyksellä vuosikaudet erinomaisia albumeita tehnyt Porcupine Tree oli kasvanut kotikutoisesta ideasta jäähalliluokan liveaktiksi. Monessa mukana oleva Wilson oli kuitenkin varannut aikaa jollekin aivan muulle ennen kymmenettä PT-studioalbumia. Ensimmäinen sooloalbumi Insurgentes julkaistiin alkutalvesta 2008.

Insurgentesin ero Porcupine Treen rockiin on selkeä. Mietteliäämpi toteutustapa saattoi olla pieni yllätys Wilsonin aiemman tuotannon ystäville. Insurgentes toimii luontevasti runttavassa jumituksessa, taiderockissa ja paikoin jazzinkin kuvastossa. Ajan kanssa käy yhä selvemmäksi se, että albumi on osasten määrää suurempi kokonaisuus. Aloitusraita Harmony Korine sai valokuvataiteilija Lasse Hoilen ohjaaman videon.

Wilsonin myöhempiin levyihin – kuten Hand. Cannot. Erase. – verrattuna Insurgentes tuntuu pidättyväiseltä, jopa sulkeutuneelta. Kerronta avautuu hitaasti. Levynkannen kaasunaamaripäinen artisti tuntuukin enemmän kuin alitajuiselta viittaukselta.

Jos Harmony Korine on rockmainen, komeasti sfääreilevä jumituspaisuttelu, niin Abandoner voisi alun perusteella olla Porcupine Treen tuotantoa. Ilmaisu siirtyy kuitenkin tummemmalle maaperälle, lähes haudanvakavaan tunnelmaan. Crimsonmaiset sointukulut voimistuvat riipiviin säröääniin. Sumutorvimainen Salvaging tuntuu myös hyvin 70-lukulaiselta progeilulta. Raidan vähitellen avautuva moniulotteisuus etenee kiehtovasti erityisesti albumin 5.1 -monikanavamiksauksessa. Puolivälin jälkeen nyrjähtävä sävellys yltää äärimmäiseen jännitteeseen.

Hiipivän progeileva Get All You Deserve jättää pysyvämmän muistijäljen kuin alkuun ajattelisi. Albumin päättävä nimikappale ja Michyo Yagin taituroima bassokoto toimivat eteerisyydessään maagisesti. Yksi avainteoksista on pitkä No Twilight Within The Courts Of The Sun. Kyseessä on modernin jazzrockin riemuvoitto. Lähestulkoon liian haastava riffi on loppua kohden mitä uskomattominta juhlaa.

Yksi lisäväylä muusikko Steven Wilsonin sielunelämään 2007–2008 on levyn kylkiäiseksi tuotettu Lasse Hoilen ohjaama dokumentti. Wilson palaa nuoruutensa koulumaisemiin, kertoo taiteestaan ja purkaa turhautumistaan mp3-soittimiin ja niiden äänentoistoon. Wilson nostaa esiin myös yleiset kirjastot ja niiden musiikkiosastot. Sieltä voi löytää tärkeitä inspiraation lähteitä, kuten Frank Zappan tai Pink Floydin levyt. Täyspitkä dokumentti julkaistiin myös 2DVD-laitoksena. Kysy dokkaria kotikirjastosta.

Insurgentes julkaistiin alun perin rajoitettuina boksipainoksina, joista toinen oli 2CD + DVD-Audio, toinen neljän 10″ vinyylin laitos. Albumin laajempi normijulkaisu seurasi helmikuussa 2009.

Steven Wilson – laulu, kitara, piano, sähköpiano, bassokitara, kosketinsoittimet, mellotroni, harmoni, kellopeli, ohjelmointi …
Gavin Harrison – rummut
Tony Levin – bassokitara
Theo Travis – huilu
Sand Snowman – akustinen kitara
Jordan Rudess – piano
MIke Outram – kitara
Dirk Serries – guitar drone
Clodagh Simmonds – laulu
Susana Moyaho – ääni
London Session Orchestra: jouset
Tuottaja: Steven Wilson

Wilson pystyi irtautumaan Porcupine Treen perinnöstä menestyksekkäästi. Insurgentes ei ollut suuri kaupallinen menestys, mutta osoitti selkeästi tietä kohti tulevia saavutuksia. Porcupine Tree palasi vielä albumilla The Incident, ja mikä parasta – Wilsonin soolouralla teki tuloaan joukko komeita levytyksiä. Vuosien varrelta on julkaistu jopa omanlaisensa ’Best Of’ -albumi Transience. Viides studioalbumi on tekeillä vuonna 2017.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Steven Wilson: Insurgentes (Kscope, 2008/2009)
Grace For Drowning (2011)
The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) (2013)
Hand. Cannot. Erase. (2015)
4 ½ (2016)

Lue lisää:
Hoile, Lasse (ohjaaja) & Wilson, Steven: Insurgentes, 160 min. 2DVD-dokumentti Wilsonista ja hänen musiikinteostaan. Toimituksen lämmin suositus.
Wilson, Steven & Hoile, Lasse & Clover. Carl: Index, 240 sivua. (2015). Wilsonin esipuhe ja yli kolmesataa valokuvaa musiikintekijän uralta vuosilta 2002–2015.

Steven Wilson kotisivu
Porcupine Tree kotisivu
Burning Shed kotisivu

Lunatic Soul: Lunatic Soul – kun vähemmän on enemmän

Lunatic Soul: Lunatic Soul (Mystic Production, Kscope, 2008)

Lunatic Soul: Lunatic Soul (2008).Puolalainen progressiivinen rock saattaa jäädä Suomessa monelta hieman paitsioon. Riverside lienee tuttu bändi monelle raskaamman progen harrastajalle, ehkä myös SBB ja 90-luvulla perustettu Quidam. Muutakin löytyy. Muusikoiden vetämä verkkofoorumi Burning Shed ja levy-yhtiö Kscope ovat nostaneet esiin mielenkiintoista progea Euroopasta jo pitkään. Yksi atmosfäärisimmistä bändiprojekteista on vuonna 2008 ensialbuminsa julkaissut Mariusz Dudan luomus Lunatic Soul.

Duda (s. 1975) alkoi tehdä vakiintuneen bändinsä rinnalla omaa akustisempaa musiikkia. Lunatic Soulin aikaan laulaja/basistilla oli takana kolme onnistunutta Riverside-albumia. Soolodebyytti tähtäsi kohkaavan progeilun ja raskaampien riffielementtien sijaan hillittyyn maailmaan – enemmän hengittävään äänikuvaan, ilman sähkökitaraa. Akustisten instrumenttien helinä seuraa mukana lähes aina, silloinkin kun tunnelma kääntyy rokimmaksi. Perustaksi muovautui hitaanpuoleinen musiikillinen kehittely, ehkä hieman psykedeelisemmän Pink Floydin tavoin.

Lunatic Soulin osin transsimaista progeilua on melko vaikea määritellä tarkasti. Yksi kuvailua välttävistä elementeistä on tietty henkistymisen ja bluesin sulautuminen. Debyyttialbumi maalaa hieman Dead Can Dancen kaltaista kuvaa erityisesti herkemmissä instrumentaaliosioissa, kuten Where The Darkness Is Deepest.

Verkkaisesti kehystyvä nimikappale tuo mieleen Talk Talkin klassikkolevyn The Colour Of Spring vuodelta 1986. Yhdessä Maciej Szelenbaumin kanssa sävelletyn Summerlandin folkmainen melodia viilettää eteenpäin kuin Jethro Tull ja Ian Anderson. Kekseliäs rumpuisku kehystää raidan tunnelmaa loppuun asti.

Viisaasti albumin loppupuolelle sijoitettu The Final Truth vie kohti komeaa maisemaa hätkähdyttävällä intensiteetillä. Vasta raidan puolenvälin jälkeen mukaan tempautuvat rummut tuovat tunnelman uudelle tasolle. Kiitokset tästä ansaitsee lyömäsoittaja Wawrzyniec Dramowicz.

Dudan sooloprojekti voi kiinnostaa Riversideen tututstuneiden lisäksi esimerkiksi IQ:n, Ozric Tentaclesin, Porcupine Treen ja Steven Wilsonin faneja. Uutta kuulijaa saattaa ilahduttaa musiikin lähestyttävyys. Lunatic Soulin yhtäaikainen rauha ja elämänpalo ovat sielua parantavia voimia.

Mariusz Duda – laulu, akustinen kitara, bassokitara, kosketinsoittimet, lyömäsoittimet, efektit, kalimba
Wawrzyniec Dramowicz – rummut, lyömäsoittimet
Maciej Szelenbaum – trumpetti, huilu, piano, kosketinsoittimet, efektit, cheng
Michał Łapaj – urut, kosketinsoittimet
Maciej Meller – e-bow
Tuottajat: Robert Srzednicki and Mariusz Duda

Dudan musiikinteko jatkui vuonna 2009 julkaistulla Riversiden albumilla Anno Domini High Definition. Sooloprojekti jatkui vuotta myöhemmin levytyksellä Lunatic Soul II. Kysy levyjä lainaan kotikirjastostasi.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Lunatic Soul
Lunatic Soul, CD. (Mystic Production, Kscope, 2008) & 2LP (Kscope, 2015)
II (Mystic Production, (Kscope, 2010) & 2LP (Snapper Music, 2010)
Impressions, CD (Kscope, 2011) & LP (Kscope, 2011)
Walking On A Flashlight Beam, CD+DVD (Mystic Production, Kscope, 2014) & 2LP (Kscope, 2014)

Riverside
Out Of Myself (Mystic Production, 2003)
Second Life Syndrome (InsideOut Music,Mystic Production, 2005)
Rapid Eye Movement (Mystic Production, InsideOut Music, 2007)
Anno Domini High Definition, CD (InsideOut Music, Mystic Production, 2009) & LP (InsideOut Music, 2011)
Shrine Of New Generation Slaves (InsideOut Music, Mystic Production, 2013)
Love, Fear And The Time Machine (InsideOut Music, Mystic Production, 2015) & laajennettu painos CD+DVD (2016).
Eye Of The Soundscape, 2CD & 3LP. (InsideOut Music, Mystic Production, 2016)

Lue lisää: 
Lunatic Soul kotisivu
Riverside kotisivu
Burning Shed kotisivu

Marion: This World And Body – täyteen ladattu debyytti

Marion: This World And Body (London Records, 1996)

Marion: This World And Body (1996, uusintajulkaisu 2016).Monet rockbändit jäävät ansiotta lähes unholaan, toiset nousevat supersarjaan. 90-luvun alkupuolella perustetun Marionin aikalaisbändeistä esimerkiksi Menswear jäi alaviitteeksi, Placebo nousi melko pysyvään suosioon. Samankaltaisilta musiikillisilta raiteilta aloittanut Radiohead pääsi jopa stadionluokkaan. Kuluvalla vuosituhannella Marionin kaltaisen tyylittelyn jäjillä on ollut esimerkiksi newyorkilaisbändi Interpol.

Brittiläinen Marion oli kiihkeänsuloinen rockbändi Macclesfieldistä, Englannista. Viisihenkisen kokoonpano kulki vokalisti Jaime Hardingin johdolla kohti yhtä vuosikymmenen parhaista debyyttialbumeista. Odotukset täytti This World And Body.

Rocklehtien lietsoma sanailu Oasis vs. Blur kävi kuumana vuonna -95. Samaan aikaan brittipopin musiikillisia ulottuvuuksia laajensi London Recordsin lupaava kiinnitys. Marion operoi ikään kuin taustalta käsin, riippumattomampana ja vähemmän mainstreamina. Bändin toinen single Sleep ilmestyi alkuvuodesta -95. Kevääksi Music Televisionin rotaatiossa oli vuorossa Toys For Boys.

Marionin ytimessä oli vokalisti Hardingin karisma, tyyli ja antaumuksellinen heittäytyminen. Hardingin vaikuttavan äänen elementit ovat jossain Morrisseyn ja Bonon välillä. Olennaista oli myös tiivis ja paikoin keuliva bändiatakki, joka veti vertoja kenelle tahansa. Marion oli selvästi tosissaan. Kitaristit Tony Grantham ja Phil Cunningham sävelsivät yhdessä Hardingin kanssa voimaannuttavia biisejä, jotka laulaja puki sanoiksi. Yhteistyö tuottaja Al Clayn kanssa lähti liikkeelle korostamalla bändin luontaista livesoundia. Marion pystyi välittämään debyyttialbumille olennaisen.

Hetkeksi brittilistan top kymppiin noussut This World And Body sisälsi jotain erityistä. Kulmikkaan jyskyävä aloitusraita Fallen Through toimii kuin soihtu, joka valaisee synkkää metsää. Instrumentaation kiihkeä kitarointi uhkaa peittää jouset alleen. Kohtalokas Time saattaa olla Marionia säkenoivimmillään.

Bändin ihanteet nousevat paikoin esiin. All For Love lainaa surutta Siouxsie & The Bansheesiltä tuttua sulkeutuneen kierteistä biisirakennetta. Let’s All Go Together paljastaa Marionista heijastuvan rakkauden yhtyeeseen The Smiths. Singleraita saattoi tuoda mukavia viboja sekä Morrisseylle että Johnny Marrille.

Mitä bändille tapahtui? Valitettavasti Marionin tarina on ollut täynnä vaikeuksia. Vuonna 1998 julkaistu toinen albumi The Program oli valtaosin vaisuhko, huolimatta tuottaja The Smiths-kitaristi Johnny Marrin panostuksesta. 90-luvun Marionin kohtaloksi kävi vokalisti Hardingin heroiiniriippuvuus. Wikipedia kertoo kuitenkin, että Harding ja Cunningham ovat pitäneet liekkiä yllä ainakin satunnaisesti. Syksyllä 2016 julkaistut studioalbumien Deluxe-painokset oli tarkoitus saada alustukseksi paluukeikoille, mutta suunnitelmat eivät toteutuneet. Marionin kotisivun tiedotteen mukaan loppuvuoden 2016 keikat peruttiin Hardingin vankeustuomion vuoksi. Kitaristi Phil Cunningham on soittanut Marionin jälkeen New Orderin kanssa.

Bändin paluu on epävarma, ellei jopa epätodennäköinen. Onneksemme meillä on aina This World And Body. Se on kaunis ja se rokkaa. Se elää – ja paranee yhä vanhetessaan.

Jaime Harding – laulu, huuliharppu
Tony Grantham – kitara, piano
Phil Cunningham – kitara
Nick Gilbert – bassokitara
Murad – rummut
Tuottaja: Al Clay

Kirjastosta kannattaa kysyä This World And Bodyn CD-painoksia, joista uusin on albumin 20-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistu 3CD (Edsel Records) vuodelta 2016. Uusi painos sisältää myös Jaime Hardingin sanoitukset sekä runsaasti lisäraitoja, mukana BBC:n radiosessioita 1995–1996. This World And Body sai uusintajulkaisun myös LP-formaatissa, samalla kun The Program on ilmestyi 2CD-painoksena.

Tuomas Pelttari

Lue lisää:
Marion kotisivu ja Facebook
Marion
: This World And Body, 3CD Deluxe edition (Edsel, 2016). Sisältää 24-sivuisen liitevihkon, jossa Jaime Hardingin esipuhe.