Näyteikkuna

Tuomas Pelttari, Ari Väntänen

Tuomas Pelttari, Ari Väntänen

Kirjaston Levyhyllyt on blogi, jossa vinkataan levyjä ja lukemista. Ajankuvan lisäksi arvioissa tuodaan esiin musiikkikirjastoista löytyvää luettavaa, bokseja, videoita ja erilaisia verkkolinkkejä. Vinkkiblogia toimittavat Tuomas
Pelttari ja Ari Väntänen. Somessa #Levyhyllyt.

Mana Mana: Totuus palaa – tuomiopäivän kaunis kajastus

Totuus palaa (Gaga Goodies, 1990)

Mana Mana: Totuus palaa (1990).Totuus palaa on ihme. Kun kuulee tarinoita Mana Manan sekavista vaiheista, hulluudesta, päihdepyörteistä, myötähäpeästä mahtavuuteen venyneistä keikoista, riidoista, treenaamattomuudesta ja jatkuvasta hortoilun ja hajaannuksen tilasta, pelkkä levyn olemassaolo tekee vaikutuksen. Kuinka kummassa sekasorron keskeltä löytyi aika ja paikka, jossa bändi sai tehdyksi klassikkoalbumin?

Mana Mana syntyi Joensuussa, kun Silmienvaihtajat-yhtyeen lauluntekijä ja laulaja-kitaristi Jouni Mömmö lyöttäytyi yhteen kitaranero Arto ”Otra” Romppasen kanssa. Kaksikko alkoi kehitellä uusia versioita Mömmön Silmienvaihtajille kirjoittamista kappaleista ja koota niiden ympärille bändiä. Basisti Tuomas Moilasen ja rumpali Timo Puukon täydentämä kokoonpano soitti ensimmäisen keikkansa marraskuun 1986 lopulla.

Harva oli valmis veikkaamaan Mana Manan puolesta. Otra Romppanen tunnettiin paitsi huippumusikaalisena soittajana, myös viinaanmenevänä miehenä. Laitoshoitoa vaatineista mielenterveysongelmista kärsineen Jouni Mömmön elämä taas oli ollut päämäärätöntä ajelehtimista mielisairaalan ja eri kaupunkien välillä. Mana Manan tarina näyttikin päättyvän alkuunsa, kun Mömmö harhaili Joensuusta Helsinkiin vuoden 1987 alussa.

Helsingissä hän ja hänen musiikkinsa oudon viehättävä mielenmaisema tekivät vaikutuksen Rumba-lehden perustajanakin tunnettuun Kimmo Miettiseen. Tämän Gaga Goodies -levymerkki oli kiinnostunut julkaisemaan Mana Manaa, jos sellainen yhtye vielä kokoon saataisiin ja uudelleen hyväksi havaittaisiin.

Vaikka ovi oli raollaan, Mana Manalle tyypillisesti sisään astuminen kesti. Epäjärjestyksestä alkoi hahmottua jotakin konkreettista vasta kaikenlaisten katoamisten, lataamoreissujen, kämmättyjen keikkojen ja sinne sun tänne muuttamisen jälkeen, kun Romppanen ja Mömmö lopulta menivät studioon ensin mainitun rahoilla. Helsingin Equaliz-studiossa äänitettiin rumpali Antsu Timosen ja basisti Kössi Laitisen kanssa single, ja Miettisen firma tarttui siihen. Seitsentuumainen sinkku ”Maria Magdalena” / ”Vaarallista” ilmestyi Gaga Goodiesin kautta loppuvuodesta 1988.

Sen jälkeen oli taas hiljaisempaa. Yli vuoden laiskan treenaamisen ja satunnaisen ja laadultaan vaihtelevan keikkailun jälkeen Mana Mana (johon Moilanen ja Puukko olivat palanneet) palasi Equaliziin tekemään albumia Gaga Goodiesin piikkiin. Niissä sessioissa yhtye teki musiikkia määrätietoisesti ja mieli kirkkaana, ja niin 1980-luvun aivan viimeisinä päivinä syntyi klassikkolevy.

Totuus palaa -albumin kokonaisuus oli hyvin hahmollaan jo silloin, kun bändi meni studioon. Sen kappaleet äänitettiin siinä järjestyksessä kuin Mömmö halusi ne levylle sommitella. Se alkoi nimibiisillään ja päättyi Mana Manan tunnetuimpaan kappaleeseen Maria Magdalenaan, jolle joku kaupallisemmin suuntautunut toimija olisi etsinyt paikan albumin alkuvaiheilta.

Totuus palaa on raskas ja synkeä rocklevy, jolla ei oikeastaan laula niinkään Jouni Mömmö kuin Otra Romppasen kitara. Romppanen soitti niin kuin tuo yksi maailman tunnistettavimmista kitaristeista instrumenttiaan aina soittaa: hän rakensi sooloraidan toisensa perään tunnelman ajamana, kunnes Puukon ja Moilasen pohjaraitojen päälle levittyi lukemattomista eri äänistä, kielistä ja sanomista kudottu upottava sävelmatto.

Sellaista tarvittiin, kun laulajana oli Mömmön kaltainen synkän sanoman saarnaaja. Synkeät sanoitukset ja Mömmön äänen vähäiset sävyt tekivät musiikista jylhää ja kohtalokasta. Kitaristin vastuulle jäi kauneuden, herkkyyden, raivon ja kiihkeyden kaltaisten elävämpien elementtien sekä kappaleiden sisäisen draaman kaaren luominen. Hypnoottinen yleistunnelma syntyi paitsi Mömmön värittömistä tulkinnoista, myös Puukon ja Moilasen mesmeroivan maltillisesti ja määrätietoisen suoraviivaisesti soittamista pohjaraidoista.

Äänittäjä Ari Hämäläisen kanssa tehty Totuus palaa sisältää yhdeksän biisiä. Kappaleista kuutta oli kuultu jo Silmienvaihtajien ohjelmistossa, mutta Romppasen uudelleen sovittamina vanhat (tosin aiemmin levyttämättömät) biisit saivat uuden elämän. Lahjakkaat ihmiset osaavat pukea hyvät kappaleet monenlaisiin asuihin, ja Mana Manan mustat, väljät vaatteet pukevat Mömmön sävellyksiä ja sanoituksia upeasti.

Silmienvaihtajien rämisevistä vaihtoehtorockbiiseistä kasvoi apokalyptista rockia ja tuomiopäivän bluesia, jonka ainutlaatuisuus ei jäänyt huomaamatta keneltään, joka mistään mitään ymmärsi. Musiikin saattoi sanoa sisältävän vaikutteita heavy rockista ja post-punkista, mutta sekoitus oli aivan liian uniikki muodostuakseen minkään tietyn genren tai kohderyhmän musiikiksi. ”Pääasia, että intiaanit ymmärtää”, on Otra Romppasen tunnetuin lausahdus. Mana Mana taisikin soittaa juuri heille.

Jouni Mömmö kuoli 35-vuotiaana lokakuun 1991 lopulla. Kun kuuntelee hänen aikakautensa Mana Manan tekemiä viimeisiä, kehnoja äänityksiä, voi kiittää onneaan siitä, että sama bändi sai tehdyksi myös Totuus palaa -levyn kaltaisen mestariteoksen.

”Mikä on sun taivas?”, Mömmö kysyi albumin kolmannessa kappaleessa. Se on hyvä kysymys. Toisinaan kuulee sanottavan, että ihminen on ”lunastanut taivaspaikkansa” tekemällä jotakin poikkeuksellisen hyvää ja onnistunutta. Mömmö lunasti omansa Totuus palaa -albumilla. Mana Manan musta valo loistaa ikuisesti suomalaisen rockin tähtitaivaalla.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Totuus palaa
Jouni Mömmö – laulu ja kitara
Otra Romppanen – kitara
Tuomas Moilanen – bassokitara
Timo Puukko – rummut

Hae Totuus palaa kirjastosta!

Hae Totuus palaa kirjastosta!

Hae Totuus palaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Mana Mana
Totuus palaa (1990)
Murheen laakso (2000)
Kuolla elävänä – live 2001 (2004)
Complete… Kaikki (1996)
2000–2001 (2005)

Silmienvaihtajat
1985–1986 (2011)

Lue lisää:
Arkko, H. S: Totuus palaa – Jouni Mömmön maailma, 282 sivua. (Like, 2018).

Mana Mana: Totuus palaa (1990).

Mana Mana: Totuus palaa (1990).

Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta

Carry Fire (Nonesuch, 2017)

Robert Plant: Carry Fire (2017).Kaikki vanhenevat, vain osa arvokkaasti. Viime vuonna ilmestynyt Carry Fire on Robert Plantin yhdestoista sooloalbumi ja kuuluu hänen tuotantonsa kirkkaimpaan kärkeen. Kun tietää Led Zeppelin -legendan täyttävän elokuussa seitsemänkymmentä vuotta, levyä kuunnellessaan voi ynnäillä itsekseen, kuinka ikääntyminen käy Plantilta. Kyllä, todella arvokkaasti.

Plantin musiikilliset vaikutteet tulevat yhä sieltä mistä Zep-vuosinakin, kaukaa menneisyydestä, maailmanmusiikista eli eri kulttuurien folkista, amerikkalaisesta bluesista ja rock’n’rollista sekä bluesin afrikkalaisilta juurilta. Siltikään Carry Fire ei kuulosta vanhan perään haikailevalta retrolevyltä.

Suvereenissa The Sensational Shape Shifters -yhtyeessä on samankaltaista ajattomuutta, dynaamisuutta ja venymiskykyä kuin Nick Caven The Bad Seedsissä, vaikka bändien sointi erilainen onkin. Kokoonpano on osin sama kuin Plantin aikaisempi yhtye Strange Sensation, ja pitkä yhteinen historia todellakin kuuluu. The Sensational Shape Shifters osaa luoda transsinkaltaisia tunnelmia usein hyvin minimalistisella ja vahvasti rytmisellä soitolla – tämä albumi kuulostaisi kiinnostavalta ilman Plantin ääntäkin. Carry Fire on tuotettu niin tyylitajuisesti, etteivät maustemaisesti pilkahtelevat triphopahtavat sounditkaan törrötä tuskaisesti tiellä kipeän peukalon lailla.

Plantin ja Shape Shiftersin edellinen albumi Lullaby And… The Seaseless Roar (2014) oli omalla laillaan yhtä tyylikäs ja kosiskelematon teos kuin Carry Fire, mutta kelttivaikutteissaan koleampi. Carry Firella ilmanala on lämmin, välillä jopa polttava kuin aavikko. Länsimaalaisesta jännittävimmältä kuulostavat Lähi-itään viittaavat jousisovitukset sekä Pohjois-Afrikassa ja Lounais-Aasiassa käytetyillä bendir-rummuilla, afrikkalaisilla djembe-rummuilla ja arabikulttuurin oud-kielisoittimilla soitetut osuudet.

Plant ei pyri etääntymään omasta historiastaan vaan etenemään sen oppeihin tukeutuen. Season’s Song ja svengaava The May Queen muistuttavat Led Zeppelinistä, hänen olennaisesta merkityksestään sille, ja ennen muuta siitä, ettei kiharatukkaisella laulajamiehellä ole tarvetta unohtaa Zeppelin-vuosiaan sen enempää kuin palatakaan niihin. Kama on yhä sitä samaa, mutta sitä ei edelleenkään tehdä menneisyyden vaan tulevaisuuden vuoksi.

Carry Firella lähimpänä perinteistä rockia ovat tömistelevät New World…, Bones of Saints ja Carving Up the World Again… A Wall and Not a Fence, mutta nekin on toteutettu luovasti, groovea korostaen ja mahtailematta. Levyllä on useita kappaleita, joiden äärelle tulee palattua – esimerkiksi 2010-luvun molliblues Keep It Hid, arabifolkista ammentava kipinöivä nimibiisi ja hauras A Way With Words. Levyn ainoa lainakappale on rockabillymuusikko Ersel Hickeyn kuusikymmentä vuotta sitten kirjoittama Bluebirds Over the Mountain, jonka eeppisyyttä tavoittelevalla modernilla sovituksella vierailee Pretenders-ikoni Chrissie Hynde.

Plantin kohdalla muistetaan usein mainita, ettei hänen äänensä enää nouse Led Zeppelin -vuosien korkeuksiin. Sitä on paha Carry Firen perusteella sanoa, koska levy ei sisällä mitään kurkku lahkeessa kiekumiseen viittaavaakaan. Plant laulaa tyylikkäämmin kuin kaksikymppisenä testosteronia tihkuvana kultaisena rockjumalana.

Robert Plantin asiat ovat hyvin. Hän ei ole mikään liian pieniin farkkuihin ja tyhmiin säleikkölaseihin sonnustautunut epätoivoinen reliikki etsimässä paikkaansa tästä ajasta sen enempää kuin kulahtanut nostalgia-aktikaan. Hän on näkemyksellinen artisti, joka pystyy luomaan vanhoista vaikutteistaan jotakin sellaista uutta, jolla on taiteellista arvoa ja joka tulee häneltä luontevasti.

Carry Fire vastaa siihen, miksi Robert Plant vastustaa Led Zeppelinin paluukiertuetta, josta hänelle maksettaisiin suunnattomia summia. Siksi, että hänellä on tärkeämpääkin tekemistä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

The Sensational Shape Shifters
Robert Plant – laulu
Justin Adams – kitara
John Baggott – kosketinsoittimet
Billy Fuller – bassokitara
Redi Hasa – sello
Seth Lakeman – viulu
Dave Smith – rummut
Liam “Skin” Tyson – kitara

Hae Carry Fire kirjastosta!

Hae Carry Fire kirjastosta!

Hae Carry Fire kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Robert Plantin levytyksiä Led Zeppelinin jälkeen
Pictures At Eleven (1982)
The Principle Of Moments (1983)
The Honeydrippers: Volume One (1984)
Shaken ’N’ Stirred (1985)
Now And Zen (1987)
Manic Nirvana (1990)
Fate Of Nations (1993)
No Quarter – Jimmy Page And Robert Plant Unledded (1994, levytetty Jimmy Pagen kanssa)
Walking Into Clarksdale (1998, levytetty Jimmy Pagen kanssa)
Dreamland (2002)
Mighty Rearranger (2005)
Raising Sand (levytetty Alison Kraussin kanssa, 2008)
Band Of Joy (2010)
Lullaby And… The Ceaseless Roar (2014)
Carry Fire (2017)

Led Zeppelin | studio- ja livealbumit
Led Zeppelin (Atlantic, 1969)
Led Zeppelin II (1969)
Led Zeppelin III (1970)
Led Zeppelin IV (1971)
Houses Of The Holy (1973)
Physical Graffiti (Swan Song, 1975)
Presence (1976)
The Soundtrack From The Film The Song Remains The Same (1976)
In Through The Out Door (1979)
Coda (1982)
BBC Sessions (1997)
How The West Was Won (2003)
Celebration Day (2012)

Lue lisää:
Daniels, Neil (Anna Korolainen, kääntäjä): Robert Plant – Led Zeppelin & soolovuodet, 313 sivua. Minerva 2013.
Rees, Paul (Jonna Joskitt-Pöyry & Juha Arola, kääntäjät): Robert Plant – elämä, 362 sivua. Like 2014.

Robert Plant: Carry Fire (2017).

Robert Plant: Carry Fire (2017).

Pää kii: Pää kii – suuri rock’n’roll -riemuvoitto

Pää kii (Stupido Records, 2012)

Pää kii: s/t (2012).”Huomenta! Tänään on se päivä kun aloitamme äänittämään uutta albumia, Suuri rock n’ roll huijaus”, tiedotti bändi nimeltä Pää kii sosiaalisessa mediassa maaliskuun 26. päivänä 2018.

Halleluja! Lopultakin! Eikä ollut edes aprillipäivä.

Punkrockbändi Pää kiin paluu studioon on merkittävä uutinen meille, jotka tiedämme, että sen edellinen ja ensimmäinen pitkäsoitto on yksi parhaista suomenkielisistä rocklevyistä kautta aikojen. Ei, tuossa ei ole ripettäkään liioittelua. Pää kiin eka oli klassikko jo syntyessään. Se johtui parhaista mahdollisista syistä eli loistavista biiseistä ja tyylikkäästä tuotannosta.

Pää kii tunnetaan yhden nykypäivän suomipunkin tärkeimmän tekijän, Teemu Bergmanin bändinä. Internetin tila ei valitettavasti riitä hänen kaikkien yhtyeidensä listaamiseen, mutta niiden joukossa Pää kii on helpoimmin lähestyttävä ryhmä.

Pää kii debyytti on suuri rock’n’roll-riemuvoitto, ja siitä on kiittäminen äänittäjä-miksaaja-tuottaja-kitaristi Lauri Elorannan studiotaituruutta. Se ei ole mikään juosten purkkiin kustu punklevy. Sen sovituksia ja muita ratkaisuja on harkittu tarpeeksi mutta ei liikaa. Musiikkia ei ole höselletty talteen, mutta samalla on osattu pitää huoli siitä, ettei valtavirta ole päässyt hiomaan särmää sileäksi.

Teemu Bergman osaa kirjoittaa hämmentävän hyviä kappaleita, sydämeenkäyviä katupoikien lauluja, ja niitä Pää kiin debyytillä riittää. Se on Apinoiden planeetalla -avausraidasta alkaen täynnä toinen toistaan puhuttelevampia ja tarttuvampia rockbiisejä. Harvoin joutuu tilanteeseen, jossa on todella vaikea valita, mitkä levyn kappaleista poimisi linkeiksi blogijuttuun. Pää kiin kohdalla tuo haaste on tosiasia.

Bergmanin biisit ovat usein pinnalta kyynisiä ja pessimistisiä, mutta rivien välistä paistaa aina humaani sanoma. Sanoitus saattaa olla kauttaaltaan mustan huumorin peitossa, mutta sarkasmi vaikuttaa silti vain keinolta kestää pahaa maailmaa. Hänen empatiansa ovat alakynteen jääneen ja päähän potkitun puolella, mistä esimerkeiksi käyvät K-18, Ees jotain positiivist ja Erilainen lapsi. Omakohtaisimmilta kappaleilta kuulostavat surun ja tunnontuskien sävyttämä Kalifornia Dreaming ja maailman ankeutta itsetuhoiseen juhlimiseen karkaavien kaverusten tarina Nyt skipataan kahvit.

Kylän pahalla puolella ja Kuuden vuoden vitutus ovat levyn suoraan poliittisimmat biisit. Ensin mainittu viittaa populistipuolueiden kultivoimaan kaiken vihaamiseen perustuvaan maailmankatsomukseen ja jälkimmäinen Kurren kammottavaan camp-klassikkoon Kuuden vuoden kuuliaisuus, joka ilmestyi presidentti Sauli Niinistön tultua valituksi ensimmäiselle kaudelle.

Rakkauslaulujakin Bergman kirjoittaa, mutta niissä lempi rinnastuu mielenterveysongelmaan, joka hajottaa, tuhoaa ja tekee hulluksi (Rakkaus repii meidät kappaleiksi taas, Tuhoava voima, Luuletsä et mä oon huvikseni näin sekaisin). Kaiken kehnon povaamisen alta tuntuu silti pilkistävän jotakin sen suuntaista, että rakkaudelle voisi ehkä antaa pienen mahdollisuuden, jos vain osaisi.

Stupido Records julkaisi Pää kiin debyytin marraskuussa 2012. Se pysyi Suomen albumilistalla 22. viikkoa ja piikkasi kuudentena, ja levyarvostelut olivat ylistäviä. Menestys ei ollut ihme, sillä Pää kiin ensimmäisessä albumissa ei ole muuta vikaa kuin se, että siinä sanotaan liian usein ”vittu”. Kun noitumisen tahti on kuin koululaisbussin peräpenkillä, rumien sanojen teho kärsii.

Jo tässä vaiheessa on varmaa, että Suuri rock’n’roll -huijaus tulee olemaan parempi levy kuin Sex Pistolsin postuumi The Great Rock’n’Roll Swindle. Toivottavasti Pää kii malttaa satsata sovituksiin ja studiotyöskentelyyn yhtä paljon kuin edellisellä kierroksella. Uuden klassikon ainekset ovat nimittäin käsillä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Pää kii Facebook

Hae Pää kii kirjastosta!

Hae Pää kii kirjastosta!

Hae Pää kii kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Pää kii: Pää kii (2012)
AP fest Vol 3 -dvd (2013)

Lue lisää suomipunkista:
Kuivanen, Jarkko: Suomipunk 1977–1998, 339 sivua. Kuivanen, 1999.
Miettinen, Kimmo: Hilse – Suomipunkin alku ja juuri, 339 sivua. Like, 2008.
Saastamoinen, Mika: Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984, 429 sivua. Johnny Kniga, 2007.
Similä, Ville & Vuorela, Mervi: Valtio vihaa sua – suomalainen punk ja hardcore 1985-2015, 604 sivua. Like 2015.

Pää kii: s/t (2012).

Pää kii (2012).

Morphine: The Night – tie yön syliin

The Night (Dreamworks Records, 2000)

Morphine: The Night (2000).Yleisö varmaan ajatteli sen johtuneen helteestä. Heinäkuun kolmas 1999 oli kuuma päivä Italian Palestrinassa, ja kun Morphinen 46-vuotias basisti-laulaja Mark Sandman tuupertui lavalle kesken keikan, kesti hetken, ennen kuin kukaan ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Sandman oli kuollut. Hän oli saanut massiivisen sydänkohtauksen ja poistunut maailmasta. Loppu oli tullut kuin sormia napsauttamalla, ja se oli vienyt mukanaan myös Morphinen. Muille jäsenille oli selvää, ettei bändin matka voisi jatkua ilman sen sielua.

Basisti-laulaja Mark Sandman, saksofonisti Dana Colley ja rumpali Jerome Deupree perustivat Morphinen vuonna 1989 Cambridgessa. He olivat siinä vaiheessa keikkailleet enimmäkseen Bostonin seudulla ja Uuden-Englannin alueella monissa eri bändeissä – Sandman oli soittanut aiemmin muun muassa Treat Her Rightissa ja Deupreen kanssa Hypnosonicsissa, Colley esimerkiksi Three Coloursissa.

Morphinen toiseksi lyömäsoittajaksi vakiintui heti alkuvuosina Billy Conway, joka tuli alun perin tuuraamaan terveysongelmien vuoksi väliaikaisesti sivuun astunutta Deupreeta. Loppujen lopuksi kumpikin rumpali soitti Morphinessa useita vuosia. Loppuvaiheessa kokoonpano oli nelimiehinen, kun Coway ja Deupree olivat bändissä yhtä aikaa.

Alkuun päästyään Morphine ryhtyi tekemään töitä tasaisen tehokasta tahtia – ja sai myös aikaan tuloksia. Ensimmäinen albumi Good ilmestyi vuonna 1991 bostonilaisen Accurate/Distortion-levymerkin kautta. Vuoden 1993 Cure for Pain laajensi bändin reviirin kauas Uuden-Englannin ulkopuolelle: trio kiersi sen tiimoilta Yhdysvaltoja, Eurooppaa, Japania ja Australiaa. 1990-luvun puolivälissä Yes kasvatti Morphinen näkyvyyttä edelleen. Honey White -singlen video soi Music Televisionilla muun muassa hervottomassa Beavis & Buttheadissa.

Sitten Morphine astui major-yhtiöiden maailmaan. Suurmoguli David Geffenin ja elokuvaohjaaja Steven Spielbergin Dreamworks sainasi sen vuonna 1997 ja julkaisi Like Swimmingin vielä samana vuonna. Neljäs albumi ei muodostunut suureksi läpimurroksi (siihen Morphinen musiikki oli luonnostaan liian marginaalista), mutta maine kasvoi edelleen. Early To Bedin video sai Grammy-ehdokkuuden, ja vuoteen 1999 mennessä Morphinen kaikkia levyjä oli myyty yhteensä yli 800 000 kappaletta.

The Night, Morphinen viides ja viimeinen studioalbumi, valmistui vuoden 1999 alussa. Puoli vuotta ennen Mark Sandmanin kuolemaa viimeistelty levy julkaistiin vasta vuonna 2000, tyylikkäästi soveliaan suruajan jälkeen.

Morphinen ura päättyi musiikilliselle huipulle. Sandmanin tuottama The Night soi täyteläisemmin ja pakottomammin kuin Morphinen edelliset levyt. Se on helpommin lähestyttävä ja musiikillisesti värikkäämpi levy kuin edeltäjänsä, mutta silti tyylikkään kosiskelematon kokonaisuus, jonka tummat värit ovat sävy sävyyn.

Sandmanin kuolema, kannen valkoinen kukka ja musiikin hämärä, paikoin hauras ja surumielinen tunnelma houkuttelevat pitämään The Nightia jonkinlaisena kuolinmessuna, testamenttina tai profetiana ennenaikaisesta poismenosta. Se ei tietenkään ole sellainen. Kun levyn yönkauniit kappaleet äänitettiin, Morphine luultavasti katseli urahorisonttiinsa toiveikkaana. Mutta koska taide on tehty tulkittavaksi, mikään ei estä kuuntelemasta The Nightia Sandmanin kuoleman varjossa. Siinäkin tapauksessa Morphine saa pimeyden tuntumaan lämpimältä ja lohdulliselta.

Morphinen musiikki ei lakannut soimasta lavoillakaan. Vuoden sisällä Sandmanin kuolemasta Colley ja Conway perustivat Orchestra Morphinen, joka esitti enimmäkseen The Nightin materiaalia. Sittemmin he ovat pitäneet Morphinen ja ystävänsä muistoa elossa muun muassa Vapors Of Morphine -kokoonpanossa.

Conway ja Colley ovat myös perustaneet myös Hi-n-Dry-levymerkin, jonka toimitilat rakennettiin Sandmanin entiseen työhuoneeseen. Yhtiö on julkaissut muun muassa Sandboxin, kahden cd:n ja yhden dvd:n laajuisen koosteen Mark Sandmanin elämäntyöstä Morphinen ulkopuolella. Ikävä kyllä hänen tunnetuimman bändinsä tuotanto jouduttiin jättämään julkaisun ulkopuolelle tekijänoikeussyistä.

Jos Sandman olisi saanut elää, The Night kuulostaisi nyt albumilta, jolla Morphinen vähäeleinen ”low rock” (joksi bändi itse tyylinsä nimesi) jalostui valmiiksi. Bändi esiintyy kautta levyn hyvin ilmaisuvoimaisesti. Se huokuu yhtä aikaa vanhan jazzin viileänrentoa svengiä ja rockin särmää, mutta ei ole lähelläkään rasittavanvinkeää jazzrockia. Siellä täällä Morphinen soundia avartavista jousista ja muista lisukesoittimista huolimatta musiikissa on yhtä paljon tilaa kuin säveliä. Minimalistinen tuotanto saa pienet asiat näyttämään kokoaan suuremmilta ja langettamaan pitkiä varjoja.

Tyylikkäässä tyhjyydessä kaikuu salaperäisyys, joka saa palaamaan The Nightin äärelle yhä uudelleen.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Morphine
Mark Sandman – Kaksikielinen slide-basso, laulu, urut, kolmekielinen slide-kitara, piano, kitara
Dana Colley – baritoni-, tenori ja double-saksofoni, triangeli
Jerome Deupree – rummut ja muut lyömäsoittimet
Billy Conway – rummut ja muut lyömäsoittimet

Hae Morphinen The Night kirjastosta!

Hae Morphinen The Night kirjastosta!

Hae The Night kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Morphinen studioalbumit
Good (1992)
Cure For Pain (1993)
Yes (1995)
Like Swimming (1997)
The Night (2000)

Livelevy
Bootleg Detroit (2000)

Kokoelmat
B-Sides And Otherwise (1997)
The Best Of Morphine: 1992–1995 (2003)
Sandbox: The Mark Sandman Box Set (2004)
At Your Service (2009)

Katso lisää:
Cure For Pain – The Mark Sandman Story (dokumentti, 2011)

Morphine: The Night (2000).

Morphine: The Night (2000).

The The: Mind Bomb – politiikkaa ja henkilökohtaisuuksia

Mind Bomb (Epic/Some Bizarre, 1989)

The The: Mind Bomb (1989).Ei pitäisi antaa ulkonäön hämätä. Kansitaiteen perusteella en olisi ikinä pannut The Then Mind Bombia soimaan. Sen takakannessa on niin paksusti alleviivattua symboliikkaa (kiväärinpistimellä teurastettu rauhankyyhky), että rintaan pistää. Etukansi taas on tavallaan mieleenpainuva, mutta koomisen koruton artistin muotokuva ei houkuttele tutustumaan.

Siitä huolimatta Mind Bombista tuli nopeasti yksi lempialbumeistani. Oppaaksi tarvittiin amerikkalainen vaihto-oppilas: Armageddon Days Are Here (Again):iin ja The Beat(en) Generationiin ihastunut jenkkiystävä kiinnitti huomioni vakavan sanomallisuuden ja kuplettimaisen tunnelman herkulliseen ristiriitaan, ja niin laulaja-lauluntekijä Matt Johnsonin nerous alkoi tihkua päälleni rumien kuvien raoista. Johnsonilla oli korvaa mukaansatempaavan ja teatraalisen popmusiikin säveltämiselle, ja elämän suuria kysymyksiä runollisesti pohdiskelevien sanoitusten sahalaitainen ihmiskuntakritiikki teki hänen kappaleistaan suorastaan profeetallisia.

Heti avausraita Good Morning Beautiful, joka venyy nautittavasti viipyillen yli seitsemän minuutin mittaiseksi, tekee selväksi, että Mind Bomb sisältää suuria asioita.

Matt Johnsonille Mind Bomb oli käänteentekevä albumi parissakin eri mielessä. Ensinnäkin hän käänsi sillä katseensa kansallisesta globaaliin. The Then edellinen albumi Infected (1986) oli maalannut kriittistä ajankuvaa 1980-luvun puolivälin Iso-Britanniasta. Mind Bombilla Johnson pureutui laajempiin teemoihin – ihmisyyteen, jumaluuteen, maailmanuskontoihin, kansainväliseen politiikkaan ja kaikkeen siihen epäoikeudenmukaiseen ja tuhoisaan, mitä noita palikoita yhdistelemällä voi ja halutaan saada aikaan. Poliittisimmissa kappaleissaan Mind Bomb ennakoi 1990-luvun ja vielä 2000-luvunkin konflikteja hyvin tarkkanäköisesti (mikä toki ei varsinaisia ennustajanlahjoja vaatinut, jos oli yhtään perehtynyt lännen ja Lähi-idän suhteisiin 1980-luvulla).

Toinen käänne tapahtui The Then olemuksessa. Mind Bombilla Johnsonin sessiomuusikoiden kanssa rakentamasta hankkeesta tuli bändi, siis perinteinen kvartettikokoonpano. Johnsonin jälkeen sen musiikillisesti merkittävin jäsen oli The Smithsissä tunnetuksi tullut kitaristi Johnny Marr, jonka tyylitajuinen soitto kirjoi Johnsonin biiseihin kiinnostavaa ja vaihtelevaa tekstuuria. Rumpali David Palmer ja basisti James Eller jäivät suurmiesten varjoon, mutta rakensivat siellä napakalla pohjatyöllään perustan, jonka päällä Marrin ja Johnsonin oli helppo loistaa.

Sessiomuusikoitakin studioon toki kutsuttiin melkein parikymmentä, joukossaan Paul McCartney -yhteyksistään tunnettu Paul ”Wix” Wickens ja muun muassa Dire Straitsissa pitkään soittanut saksofonisti Chris White. Mark Felthamin raaka huuliharpunsoitto oli merkittävä osa levyn dynaamista soundia. Mind Bombin tunnetuin vierailija on laulaja Sinéad O’Connor, joka duetoi Johnsonin kanssa kauniin Kingdom Of Rainin. Vaikka kahdeksankymmentäluvulla on tuotettu Mind Bombia ajattomammaltakin kuulostavia levyjä, laulajien sielukkaat äänet pelastavat paljon.

Kuten Kingdom Of Rain osoittaa, poliittisuus oli vain yksi Mind Bombin ilmeistä. Johnson kirjoitti myös niistä, joiden oli kyettävä elämään ja rakastamaan Armageddon Days Are Here (Again):in esittelemän raa’an ja hallitsemattoman maailmanmenon pyörteissä. Hän kirjoitti himon, ikävän ja yksinäisyyden kanssa kamppailevista ihmiskohtaloista, joita yhdisti kaipuu päästä yhteyteen toistensa mutta myös jonkin elämäänsä ja rakkautta suuremman kanssa. Sanoitusten mietteliäs, älyllinen, julistava ja runollinen tyyli nosti ihmissuhteen alkamisesta tai päätymisestä kertovan biisin keskinkertaisten lemmenluritusten yläpuolelle.

The The lopetti toimintansa 2000-luvun alkupuolella kuuden albumin ja kokoelmalevyn jälkeen. Radiotöihin ja elokuvamusiikin säveltämiseen keskittynyt Johnson yllätti vanhat faninsa vuonna 2017 julkaisemalla ensimmäisen uuden The The -biisin viiteentoista vuoteen. Johnny Marrin kanssa tehty We Can’t Stop What’s Coming ilmestyi Johnsonin omalla levymerkillä Cineolalla. Se soi Johanna St Michaelsin viime vuonna valmistuneessa The Inertia Variations -dokumentissa, joka kertoo Johnsonista ja The The -yhtyeestä.

Uuden biisin nimi saattaa vielä osoittautua enteelliseksi: muutama kuukausi sitten Matt Johnson kertoi suunnittelevansa uuden bändin perustamista ja uuden musiikin julkaisemista vielä vuoden 2018 puolella.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

The The kotisivu

Hae Mind Bomb kirjastosta!

Hae Mind Bomb kirjastosta!

Hae Mind Bomb kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Matt Johnson

Burning Blue Soul
(4AD, 1981 | CD-uusintajulkaisu 1993)

The The
Soul Mining
(1983)
Infected (1986)
Mind Bomb (1989)
Dusk (1993)
Hanky Panky (1995)
NakedSelf (2000)
45 RPM – The Singles Of The The (2002)

Lue lisää:
Marr, Johnny: Set The Boy Free – The Autobiography, 453 sivua. (Century, 2016).
Marr, Johnny: Set The Boy Free – Omaelämäkerta, 480 sivua. (Like, 2017).

The The: Mind Bomb (1989).

The The: Mind Bomb (1989).