Näyteikkuna

Tuomas Pelttari, Ari Väntänen

Tuomas Pelttari, Ari Väntänen

Kirjaston Levyhyllyt on blogi, jossa vinkataan levyjä ja lukemista. Ajankuvan lisäksi arvioissa tuodaan esiin musiikkikirjastoista löytyvää luettavaa, bokseja, videoita ja erilaisia verkkolinkkejä. Vinkkiblogia toimittavat Tuomas
Pelttari ja Ari Väntänen. Somessa #Levyhyllyt.

Teddy & The Tigers: Burn It Up – suomibillyn suosion huippu

Burn It Up (Poko Rekords, 1978)

Teddy & The Tigers: Burn It Up (1978).Usein mainitaan, että punk teki läpimurron, koska nuoriso oli vieraantunut mahtailevaksi ja viihteelliseksi kehittyneestä popmusiikista. Se kaipasi simppeliä, energistä ja puhuttelevaa rockia, joka määrittäisi sille tyylin ja aseman.

Toisesta 1970-luvun lopun suositusta tyylistä, rockabillystä, voi sanoa täsmälleen samoin.

Rockabillyn uutta tulemista on pidetty punkin vastavoimana, ja sitä se ideologisesti olikin, mutta ei lähtökohdiltaan. 1950-luvun ja 1960-luvun alun soundiin ja tyyliin ihastuneet bändit perustettiin ihan samoista syistä kuin punkbändit – ”diinaritkin” kaipasivat yksinkertaista, energistä musiikkia, joka kertoisi elämästä sävyillä, joita aikakauden hevi- ja progebändit eli ”hämyt” eivät hallinneet.

Punkia konservatiivisempi rockabilly ei pyrkinyt luomaan vanhoista elementeistä uudenlaista meteliä vaan siirtämään menneiden aikojen estetiikan ja tyylin dogmaattisesti nykypäivään. Se oli tavallaan taantumuksellista, tavallaan ei – 1950-luvun amerikkalaisuuden romantisointi tuntui varmasti raikkaalta 1970-luvun Kekkoslovakian harmaudessa. Aika oli muutenkin otollinen nostalgiselle aikamatkalle lähihistoriaan. Sen osoittivat Happy Days – Onnenpäivät -sarjan sekä elokuvien Grease ja American Graffiti – Svengijengi ’62 suosio sekä uutiset Elvis Presleyn kuolemasta.

Suomalaisen rockabillyn suosituin bändi tuli Keravalta. Sen esimuoto, vuonna 1974 perustettu Fancy Dan soitti sekalaisia rockcovereita. Hurriganesin kaksi ensimmäistä albumia käänsivät bändin kurssin kohti primaalia rock’n’rollia, ja lopullinen fiftarivalaistuminen tapahtui American Graffiti – Svengijengi ’62:n kautta. Fancy Danista tuli Teddy & The Tigers. Bändi innostui soittamaan rock’n’rollia ja rockabillyä Eddie Cochranin ja Buddy Hollyn hengessä ja autenttisilla soundeilla. Tyylillinen pesäero jopa linjaansa raskauttaneeseen Hurriganesiin oli selkeä.

Epe Heleniuksen Tampereella perustama Poko Rekords kiinnitti Teddy & The Tigersin vuonna 1977. Uuden yhtiön kahteen ensimmäiseen albumijulkaisun kiteytyi aikakauden kaksijakoinen nuorisokulttuuri: Teddy & The Tigersin debyytti Boppin’ ja punkbändi Eppu Normaalin ensialbumi Aknepop ilmestyivät toukokuussa 1978. Teddy & The Tigersin Aikka ”Teddy Guitar” Hakalasta (s 1957) ja Eppu Normaalin Martti Syrjästä (s. 1959) tuli tahtomattaan kahden toisilleen nokittelevan alakulttuurin henkisiä johtajia. He antoivat nuortenlehdille jopa yhteishaastatteluja osoittaakseen poteroistaan uhitteleville nuorille olevansa hyvissä väleissä ja arvostavansa toistensa tekemisiä.

Teddy & The Tigersin toinen albumi Burn It Up julkaistiin loppuvuodesta 1978, vain puoli vuotta debyytin jälkeen. Hurriganes-yhteyksistään tutun Richard Stanleyn ja manageri Kari ”Johnny Flight” Heimosen tuottama Burn It Up äänitettiin Lahden legendaarisella Microvox-studiolla. Levyllä oli sekä uutta materiaalia että lainapaloja. Laulaja-kitaristi Teddy Guitar oli säveltänyt kuusi biisiä, ja yhden oli tehnyt Bobby Grand -pseudonyymin taakse kätkeytynyt Hillel Tokazier. Richard Stanley sanoitti kappaleet salanimellä Jet Smooth.

Teddy & The Tigersin omat biisit, lippulauluna levyn avausraita Tiger Twist, olivat puhdasoppisia genrensä edustajia. Niissä ei ollut mitään uutta, mutta tyylitaju oli kohdallaan, kuten perinnettä vaalivaan lajityyppiin kuuluu. Hakalan oikeaoppisen laulutyylin taustalla kajasti jotakin hyvin suomalaista, mikä lisäsi musiikin omaperäisyyttä.

Coverit oli valittu hyvällä maulla. Eddie Cochranin viimeiseksi jäänyt levytys Cut Across Shorty, Flash Cadillac And The Continental Kidsin Nothing For Me, Johnny Garnerin Didi Didi, Ritchie Valensin teiniballadi Donna, Edwin Brucen kirjoittama Rock Boppin’ Baby, Billy ”The Kid” Emersonin vuonna 1959 levyttämä Apron Strings ja Johnny Burnette And The Rock’n’Roll Trion raju Tear It Up toimivat mainiona johdatuksena vanhaan musiikkiin.

Marraskuussa 1978 ilmestyneestä Burn It Upista tuli Teddy & The Tigersin menestynein levy. Sitä myytiin noin 35 000 kappaletta ja se piikkasi albumilistalla sijalla kaksi. Vain Greasen samanhenkinen soundtrack esti sitä nousemasta ykköseksi.

Seuraavan vuoden ajan Teddy & The Tigersin suosio oli huipussaan myös keikoilla. Sitten se kääntyi loivaan laskuun, mikä saattoi olla syy-seuraussuhteessa siihen, että muusikoiden motivaatio alkoi huveta. Teddy & The Tigers soitti viimeisen keikkansa aika tarkalleen kaksi vuotta Burn It Upin julkaisun jälkeen.

Muoti-ilmiöiksi paisuneet punk ja rockabilly painuivat buumivuosien jälkeen takaisin maan alle. Se ei tappanut niitä vaan teki molemmille hyvää – undergroundissa musiikki on rakastavissa käsissä. Myöskään Teddy & The Tigers ei lakannut olemasta. Myöhempinä vuosina sitä on kuultu niin uudelleenjulkaisuilla kuin keikoillakin.

Burn It Up
Teddy Guitar – laulu, kitara
AP – bassokitara
Pale – rummut
Tuottajat: Richard Stanley & Johnny Flight

Ari Väntänen
ww.arivantanen.com

Teddy & The Tigers Facebook

Hae Teddy & The Tigersin 'Burn It Up' kirjastosta!

Hae Teddy & The Tigersin ’Burn It Up’ kirjastosta!

Hae Burn It Up kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Boppin’ (1978)
Burn It Up (1978)
Rock-a-Billy Rebel (1979)
White Hot Rock (1980)

Lue lisää
Eklund, Jari: Syntyneet rokkaamaan – kirja tedeistä, rockerseista ja rock’n’rollista, 2016 sivua. (FT-Media, 1998).
Eklund
, Jari: Tiger Twist, 283 sivua. (Johnny Kniga, 2003).
Kontiainen
, Vesa: Aitoa suomirokkia – Poko Rekordsin historia, 667 sivua. (Like, 2004).
Olutkoski, Juhani: Teddy vai punkkari eli Nuoruustango 1980, 260 sivua. (Books On Demand, 2010).
Salmi, Janne: Kun 50-luku tuli takaisin – nuorison 50-lukuvillitys 1978-1981, 206 sivua. (Opus Liberum, 2009).
Salmi, Janne: Rockin’ Is Our Business – 30 vuotta suomalaista rock’n’roll-elämää 1982-2012, 443 sivua. (Nord Print, 2015).
Salmi, Janne: Tigers Story – Teddy & The Tigersin tarina, 252 sivua. (WSOY, 2012).

Teddy & The Tigers: Burn It Up (1978).

Teddy & The Tigers: Burn It Up (1978).

Kingston Wall: II – tanssi pieni transsi

Kingston Wall II (Trinity, 1993)

Kingston Wall II (1993).Elämän sanotaan kulkevan seitsemän vuoden sykleissä. Sen mittaisen matkan ajassa teki myös Kingston Wall. Vuosina 1987–1994 toiminut helsinkiläisyhtye ei saavuttanut suurta menestystä, mutta sen maine jäi elämään. Lahjakkaan ja lupaavan bändin hajoamisen ja johtohahmo Petri Wallin traagisen kohtalon myötä Kingston Wallista on kasvanut suorastaan myyttinen yhtye.

Kitaristi-laulaja Petri Wallin ja basisti Jukka Jyllin perustama Kingston Wall soitti ensimmäisen keikkansa Helsingin Natsalla syyskuussa 1988. Klassiseen kokoonpanoonsa bändi pääsi vuonna 1990, kun Sami Kuoppamäki liittyi sen rumpaliksi. Bändi alkoi jakaa mielipiteitä heti, kun hyppäsi mukaan pääkaupunkiseudun livekuvioihin. Toisaalta se oli musiikillisesti vanhanaikainen yhtye, joka ammensi vaikutteita epäcoolilta hippiajalta. Toisaalta se oli äärimmäisen musikaalinen ja soitossaan tehokas ja vapaa ryhmä, jonka biiseissä oli hypnoottista tenhoa.

Helmikuussa 1992 julkaistu ensimmäinen albumi Kingston Wall I oli onnistunut debyytti itsensä iskuun keikkailleelta triolta, mutta sitä ei myyty paljon. Se oli pettymys etenkin Petri Wallille, joka uskoi lujasti bändinsä mahdollisuuksiin. Kingston Wallilla ei olisi ollut mitään kaupallista menestystä vastaan, mutta toisaalta taiteessaan tinkimätön bändi ei edes yrittänyt tehdä kappaleita, joihin yleisön olisi helppo tarttua. Popissa niin olennainen laulu, ihmisääni, oli sille instrumenteista vähäpätöisin. Kingston Wall olikin bändi, josta ei kannattanut yrittää saada otetta. Sen sijaan siihen piti sukeltaa sisään.

Syksyllä 1992 Lepakon studiossa äänitetty Kingston Wall II oli bändin kolmesta albumista se, jolla idea oli kirkkaimmillaan. Aiemmin samana vuonna Walli oli innostunut uudesta elektronisen tanssimusiikin kulttuurista ja alkanut käydä house- ja trance-juhlissa. Toisin kuin monille muille konemusiikki-intoilijoille, Wallille uuden kulttuurin nousu ei tarkoittanut kitaramusiikin kuolemaa. Hänelle se merkitsi psykedelian uutta tulemista, modernia väylää sisäavaruusmatkailulle, jota Kingston Wall oli siihen mennessä harjoittanut 1960–70 -lukujen taitteen hengessä. Tanssitranssin tunnelmat tekivät Kingston Wallista ajassaan relevantimman bändin.

Kingston Wall lähestyi uutta maailmaa hyvin maltillisesti. Bändin toinen albumi on selkeästi kitaravetoisen voimatrion levy, rockia, ei konemusiikkia. Rohkeimmillaan ja samalla yleisesti ymmärrettävimmillään bändi oli levyn lainabiisissä. Donna Summerin, Giorgio Moroderin ja Pete Bellotten Summerin laulettavaksi kirjoittama I Feel Love viitoitti 1970-luvun lopulla tietä elektroniselle tanssimusiikille. Kingston Wallin käsittelyssä se liitti yhteen vanhan ja uuden psykedelian, kitarat ja koneet.

I Feel Love oli poikkeus. Monet Petri Wallin musiikilliset ideat kuulostivat tribuuteilta vanhoille, melko itsestään selville sankareille. Juhlallisen mahtipontinen Two of a Kind viittaa Led Zeppelinin Stairway to Heaveniin avoimesti sekä kitarasoolossa että sanoituksessa. Shine on Me taas herättää vahvoja mielleyhtymiä sekä Jimi Hendrixin että Pink Floydin herkimpiin hetkiin, kunnes Sakari Kukon saksofoni luo biisille oman luonteen. Wallin kiinnostus mystiikkaan ja esoteerisiin asioihin on myös entistä vahvemmin läsnä. Could It Be So? -biisissä hän kuulostaa melkeinpä pakkomielteiseltä toistellessaan ajatusta uudelleensyntymisen mahdollisuudesta. Usein musiikki sai kertoa tarinaa omillaan: kappaleet Ištwan, And It’s All Happening ja Palékastro ovat instrumentaalisia.

I Feel Love pääsi mukaan II:n julkaisua tukeneelle promosinglelle. Sinkun ykkösraidaksi valittiin kuitenkin albumin pyörteisiinsä imaiseva avauskappale We Cannot Move. Se on yksi Kingston Wallin tarttuvimmista ja mukaansatempaavimmista biiseistä, mutta kenties ajan henkeä tavoitelleen coverin markkinointiin satsaaminen olisi ollut kannattavampi ratkaisu. Toisaalta Kingston Wall II menestyi yllättävän hyvin. Se kävi korkealla Suomen virallisella albumilistalla aikana, jona suomenkielinen rock myi ja englanninkielinen ei.

Aallonharjaa seurasi nopeasti aallonpohja. Kolmas ja viimeinen albumi, kokeileva Tri-Logy (1994) oli jälleen kaupallinen pettymys, ja Wallin soittomotivaatio alkoi käydä vähiin. Kingston Wall lopetti toimintansa saman vuoden joulukuussa. Puoli vuotta myöhemmin, kesäkuussa 1995, mielenterveysongelmista kärsinyt Walli päätti elämänsä. Jylli ja Kuoppamäki jatkoivat musiikin parissa.

Musiikki ja myytti jäivät elämään. Viljami Puustisen kirjan Kingston Wall – Petri Wallin saaga lukeneet ja bändin tuotantoon perehtyneet tietävät, ettei maine ole tuulesta temmattu. Kingston Wallin maailmassa tapahtui ihmeellisiä asioita.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Kingston Wall II
Petri Walli – kitara, laulu
Jukka Jylli – bassokitara
Sami Kuoppamäki – rummut

Sakari Kukko – saksofoni
Ufo – viulu

Kingston Wall II julkaistiin alun perin CD- ja kasettipainoksena vuonna 1993. Laajennettu 2CD-uusintapainos ilmestyi 1998. Svart Records on julkaissut kaikki KW-albumit vinyylipainoksina vuosina 2014–2015. Kysy levyjä ja Viljami Puustisen tekemää Kingston Wall -historiikkia kotikirjastostasi.

Kingston Wallin viralliset sivut

Hae Kingston Wall II kirjastosta!

Hae Kingston Wall II kirjastosta!

Hae Kingston Wall II kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Studioalbumit
Kingston Wall I (Trinity, 1992 | Zen Garden, 1998 | Svart Records 2014)
Kingston Wall II (Trinity, 1993 | Zen Garden, 1998 | Svart Records, 2015)
Kingston Wall III – Tri-Logy (Trinity, 1994 | Zen Garden, 1998 | Svart Records, 2015)

Livealbumit
Real Live Thing, 3CD (Sony BMG, 2005) ja uusintajulkaisu 5LP (Svart Records, 2016)
Tri-Logy At Tavastia – The Release Concert (2017)

Kokoelmat
Essential (2011)
King Size Box (2012)

DVD
Kingtime (Svart Records, 2015)

Lue lisää
Puustinen, Viljami: Kingston Wall – Petri Wallin saaga, 325 sivua. Like 2014.

Viljami Puustisen kirja Kingston Wall – Petri Wallin saaga julkaistiin vuonna 2014.

Viljami Puustisen kirja ’Kingston Wall – Petri Wallin saaga’ julkaistiin vuonna 2014.

Kingston Wall II (1993).

Kingston Wall II (1993).

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka

Lime Green DeLorean (Bone Voyage, 2011)

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean (2011).Tuntui melkein siltä kuin joku olisi kuollut. Kolme vuotta sitten, kun 22-Pistepirkko ilmoitti jäävänsä ”tauolle”, koin aitoa menetyksestä nousevaa surua. Elämästäni oli yhtäkkiä viety jotakin sellaista, joka oli ollut siinä mukana niin pitkään, etten enää edes muistanut, miten paljon se minulle merkitsi.

Syy oli ikävä. Bändi kertoi nettisivuillaan, että Keräsen veljekset, siis kitaristi-laulaja P-K ja basisti-kosketinsoittaja Asko, olivat riitaantuneet keskenään niin tulisesti, että levyn tekeminen oli jäänyt kesken.

22-Pistepirkko vuonna 2011. Asko Keränen (vas.), P-K Keränen ja Espe Haverinen. Kuva: Nalle Westman.

22-Pistepirkko vuonna 2011. Asko Keränen (vas.), P-K Keränen ja Espe Haverinen. Kuva: Nalle Westman.

Se tuntui yhtä aikaa ärsyttävältä ja arvostettavalta. Kuinka ihmeessä 35 vuotta samassa bändissä soittaneet aikuiset miehet voivat alkaa riidellä niin rumasti? Ja toisaalta: miten kunnioitettavaa onkaan se, ettei 22-Pistepirkossa edelleenkään pysytelty tavan ja turvallisuuden vuoksi?

Suuri voima meitä siltä varjelkoon, mutta jos bändin tauko sattuisi muuttumaan pysyväksi olemattomuuden tilaksi, loppu ei olisi onneton. Vuonna 2011 julkaistu Lime Green DeLorean olisi tunnelmaltaan hyvinkin sopivaa musiikkia Pirkkojen tarinan lopputekstien taustalle.

DeLorean valmisti vain yhtä ainoaa mallia, sellaista DMC-12 -urheiluautoa, jollaiseen tohtori Emmett Brown rakensi aikakoneen Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa. Jos joku tahtoisi itselleen limenvihreän DeLoreanin, hänen täytyisi maalauttaa auto itse, sillä DeLoreanit paneloitiin tehtaalla maalaamattomalla ja lakkaamattomalla ruostumattomalla teräksellä. Oma vaivansa olisi DeLoreanin hankkimisessakin, sillä tuota vuosina 1981–1983 valmistettua autoa on olemassa vain muutamia tuhansia.

Siinä on symboliikkaa. Limenvihreä DeLorean olisi eräänlainen autojen 22-Pistepirkko – outo ja tyylikäs klassikko, joka jatkaa pitkää perinnettä omalla jäljittelemättömällä tavallaan.

22-Pistepirkko teki Lime Green DeLoreanillaan haikean ja lämminhenkisen matkan. Lights By The Highway aloitti sen hauraasti ja viipyillen, kappale oli kevyt ja hahmoton kuin pakkashuuru tyhjän tien päällä. Kauniin alun jälkeen rumpali Espe Haverisen eksentrinen Dream 1987 käänsi kulkuneuvon yllättäen muhkuraiselle sivutielle, jollaisilla The Velvet Undergroundin perilliset tapaavat kulkea. Pophelmi UFO Girl ja tarttuva garage-renkutus Stupid veivät bändin tasaiselle ja suoralle valtatielle, jolla oli muutakin liikennettä. Niiden jälkeen koitti hupaisin osuus: So Much Snow kuulosti siltä kuin Canned Heat olisi pestannut uudeksi vokalistikseen The Muppet Shown ruotsalaisen kokin.

Aurinkoisin etappi alkoi, kun matka kääntyi loppupuolelleen. Sykähdyttävän valoisa Sunny Days, leikkisä Broken Toys ja huoleton So Happy Day eivät itsessään tarjonneet kovin unohtumattomia äänimaisemia, mutta pohjustivat hienosti kaikkein pysäyttävintä paikkaa: Sweet Rodeo Heart oli pakahduttavan suloinen rakkauslaulu, joka ilmeisestä hittipotentiaalistaan huolimatta oli sovitettu lumoavan vähäeleiseksi. Find Me jatkoi samoissa melankolisissa tunnelmissa, mutta ei aivan yhtä koskettavasti.

Simppeli mutta scifistinen nimikappale Lime Green DeLorean päätti matkan euforisen indierockin tähtisumuun. Pitkä ja hidas loppuosa hajotti musiikin eteeriseksi sävelpilveksi, joka haihtui hiljalleen ilmaan, eetteriin tai avaruuksiin. Bändin telakoituessa se toi mieleen lohduttavan ajatuksen siitä, ettei mikään koskaan lopu vaan vain muuttaa muotoaan.

Jos 22-Pistepirkko ajoi limenvihreällä DeLoreanilla viimeisen matkansa, loppu oli kiehtova ja kaunis. Mutta toivokaamme parasta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

22-Pistepirkko kotisivu

Lime Green DeLorean
P-K Keränen – laulu, kitara
Asko Keränen – bassokitara, kosketinsoittimet, laulu
Espe Haverinen – rummut, laulu

Hae 22-Pistepirkon 'Lime Green DeLorean' kirjastosta!

Hae 22-Pistepirkon ’Lime Green DeLorean’ kirjastosta!

Hae Lime Green DeLorean kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
22-Pistepirkon studioalbumit
Piano, rumpu ja kukka (1984)
The Kings Of Hong Kong (1987)
Bare Bone Nest (1989)
Big Lupu (1992)
Rumble City, LaLa Land (1994)
Eleven (1998)
Rally Of Love (2001)
Drops & Kicks (2005)
(Well You Know) Stuff Is Like We Yeah! (2008)
Lime Green DeLorean (2011)

Muita levytyksiä
Zipcode (1996)
Downhill City (1999)
The Nature Of 22 Pistepirkko (2002)
The Others aka 22PP: Monochromeset (2006)
The Singles (2011)

Lue lisää
Puustinen, Viljami & 22-Pistepirkko: 22-Pistepirkko. (Like, 2005).

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean (2011).

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean (2011).

Sielun Veljet: Softwood Music – Under Slow Pillars – unohdettu klassikko

Softwood Music – Under Slow Pillars (Poko Rekords, 1989)

Sielun Veljet: Softwood Music – Under Slow Pillars (1989).Softwood Music – Under Slow Pillarsin kannessa on perulaisen Pablo Amaringon maalaus. Se kuvaa ayahuasca-rituaalia, jossa shamaanit avaavat psykoaktiivista juomaa nauttimalla itselleen väylän toiseen maailmaan ja puhdistavat itsensä pahasta. Kuva sopi Sielun Veljille, sillä bändi pyrki samaan soittamalla.

Sielun Veljien ainoa (ne muut tehtiin eri nimillä) englanninkielinen levy osoittaa, että vaikka mielen kemiallinen stimulointi kiinnosti bändiä monellakin eri tasolla, sen musiikki ei ollut mitään hörhöilyn oheistoimintaa. Kun yrtintuoksuisen savuverhon puhaltaa pois Softwood Music – Under Slow Pillarsin edestä (eli syventyy kuuntelemaan sitä), biisit paljastuvat niin vahvoiksi ja ehyiksi, että ne toimisivat tyystin erilaisinakin sovituksina. Ei niin, että toisenlaisia versioita tarvittaisiin. Kappaleet ovat mietittyjä, tunnelmallisia, hengittäviä ja maukkaita.

Sielun Veljet otti heti synnyttyään paikan suomalaisen rockin historian pitelemättömimpänä ryhmänä, eikä sen ole vieläkään tarvinnut siitä luopua. Bändin voima säkenöi niin kirkkaana, että kuka sitten ensimmäiseksi keksikin, että sillä voisi valaista alueita myös maamme rajojen ulkopuolella, tuskin joutui väittelemään asiasta. 1980-luvun loppupuolella yhtyeen reviiriä pyrittiin laajentamaan julkaisemalla englanninkielisiä levyjä. L’Amourder-nimellä kansainvälisesti operoinut bändi teki yhteistyötä Hanoi Rocksin managerina tunnetuksi tulleen Seppo Vesterisen kanssa ja Englannin-kiertueen New Model Armyn lämmittelijänä.

Siinä missä L’Amourderin levyt Ritual (1986) ja Shit-Hot (1987) toimittivat Sielun Veljien vanhaa materiaalia kansainvälisesti ymmärrettävämpään muotoon, sisälsi Softwood Music – Under Slow Pillars uusia biisejä. L’Amourderin eläimellisistä rocklevytyksistä poiketen Softwood Music – Under Slow Pillars oli utuinen, kevyesti psykedeelinen ja etnosävytteinen albumi, jolla soivat akustiset kitarat ja jousisoittimet.

Hämärän akustisen levyn julkaiseminen L’Amourderin (joka ei ollut vielä ehtinyt tulla tunnetuksi psykoottisesti räjähtelevänä rockbändinäkään) nimellä ei ollut kaikkien mielestä hyvä idea, ja niin sivuprojekti sulautui emoyhtyeeseen nimen kohdalta. Ensisijaisesti Suomen-markkinoille tehdyllä Softwood Music – Under Slow Pillarsilla oli täkäläisten korvissa puolellaan se etu, että sen biisit eivät voineet jäädä kotimaisten versioiden varjoon. L’Amourderin Ritual ja Shit-Hot olivat onnistuneita levytyksiä, mutta biisien vertaamista suomenkielisiin versioihin ei voinut välttää.

Softwood Music – Under Slow Pillars jatkoi Suomi – Finland -albumin (1988) akustispainotteista linjaa, mutta aivan toisenlaisissa tunnelmissa. Jukka Orma hurahti noihin aikoihin flamenconsoittoon, mikä kuuluu levyn räiskähtelevillä, temperamenttisilla kitararaidoilla. Ismo Alanko kirjoitti levyn kappaleita Intiassa, ja se jätti musiikkiin jälkensä. Alleviivatuimmin se on läsnä Kerala-kappaleessa, aistikkaimmin Bollywood-henkisissä jousisovituksissa.

Taianomaisen ja tarttuvan Mushroom Moonin käynnistämä Softwood Music – Under Slow Pillars on unohdettu klassikko. Sen materiaali on samaan aikaan monipuolista ja linjassa, sekopäistä ja ammattimaista, leikkisää ja vakavaa, hypnoottista ja svengaavaa, villiä ja harkittua. Life Is A Cobra, Hey-Ho Red Banana, Kerala ja Vicious Waltz kiehtovat sekä omillaan että kokonaisuuden osina, ja niistä löytää jokaisella kuuntelulla jotakin uutta. Woe! The Maiden of My Heart on albumin naivistisen kulmikas oudokki, ja ellei Sielun Veljet olisi tehnyt Evil Küblia omillaan, se olisi voinut tehdä sen kimpassa 22-Pistepirkon ja myöhempien aikojen Tom Waitsin kanssa. Old Masterpiece puolistaan saattaisi olla tivolissa käyneen Lou Reedin kirjoittama kappale. Vertailukohdista huolimatta Veljien soundi on täysin originelli.

Softwood Music – Under Slow Pillars on bändin ehdottomasti paras englanninkielinen levy. Miksi sitä ei julkaistu maailmalla L’Amourderin albumina? Siksi, että yhtyeen kansainvälinen ura oli levyn tekemisen aikaan jumissa. Softwood Music – Under Slow Pillars saatiin lisensoitua vain Ruotsiin, jossa se itse asiassa ilmestyikin L’Amourderin levynä.

Hyvin alkanut kansainvälistymisprojekti tyssäsi olemattomiin musiikkivientitaitoihin sekä siihen, että levy levyltä soundiaan ja imagoaan muuttanutta bändiä ei saatu lokeroitua ja tuotteistettua tavalla, joka olisi saanut merkittävät ulkomaiset levy-yhtiöt innostumaan. Yksi syy oli sekin, ettei lentokone voi nousta ja laskeutua yhtä aikaa. L’Amourderin uran olisi pitänyt lähteä nousuun silloin, kun Sielun Veljet jo lähestyi kaarensa luonnollista loppua.

Softwood Music – Under Slow Pillars jäi Sielun Veljien viimeiseksi varsinaiseksi studioalbumiksi. Suomessa bändillä tuskin jäi mitään tekemättä, mutta on sääli, ettei sen potentiaalia saatu realisoitua maailmalla. Lähes kaikki maailman ihmiset olisivat varmastikin pohjimmiltaan halunneet elää Siekkareiden säkenöivästä voimasta. Suurin osa vain ei koskaan saanut tietää siitä mitään.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Softwood Music – Under Slow Pillars
Ismo Alanko
Alf Forsman
Jukka Orma
Jouko Hohko

Karri Koivukoski – alttoviulu
Sanna Salmenkallio – viulu
Jaakko Vuormos – viulu
Tuottaja: Riku Mattila

Hae Sielun Veljien 'Softwood Music – Under Slow Pillars' kirjastosta!

Hae Sielun Veljien ’Softwood Music – Under Slow Pillars’ kirjastosta!

Hae Softwood Music kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Sielun Veljien studioalbumit
Sielun Veljet (live, 1983)
Lapset (EP, 1983)
Hei soturit (1984)
L’amourha (1985)
Kuka teki huorin (1986)
Suomi – Finland (1988)
Softwood Music – Under Slow Pillars (englanninkielinen, 1989)
Musta laatikko (3CD, 1991)
Otteita Tuomari Nurmion laulukirjasta (2007)
Kansan parissa 1 (live, 2008)
Kansan parissa 2 (live, 2008)
Kansan parissa 3 (live, 2009)
Kansan parissa 4 (live, 2009)

L’Amourderin levytykset
Tin Drum (single, 1986)
Ritual (EP, 1986)
Shit-Hot (LP, 1987)

Lue lisää
Metso, Juha & Sirén, Vesa: Sielun Veljet – kuvat, 240 sivua. (Johnny Kniga, 2013).

Sielun Veljet: Softwood Music – Under Slow Pillars (1989).

Sielun Veljet: Softwood Music – Under Slow Pillars (1989).

Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa

101 tapaa olla vapaa (Sakara, 2018)

Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa (2018).Syksyllä 2009 Maj Karma lakkasi olemasta. Se oli parasta, mitä sille oli vähään aikaan tapahtunut. Kultaa myyneen Ukkosen (2006) perään julkaistu Salama (2008) ei vienyt bändiä eteenpäin sen enempää menestyksessä kuin taiteessakaan. Määrittelemättömän mittaiselle tauolle jääminen oli tarpeen sisäisten jännitteiden hölläämiseksi ja paineiden laskemiseksi.

Se naula veti. Välivuosien jälkeen ilmestynyt Peltisydän (2016) sykki ilahduttavan virkeästi.

Maj Karma. Kuva: Marek Sabogal.

Maj Karma. Kuva: Marek Sabogal.

Maj Karman askel oli paluualbumilla niin varma, ettei 101 tapaa olla vapaa -levyn ilmestyminen pääse yllättämään. Niin kuin monet muutkin itsensä koonneet pitkän linjan bändit, se tuntuu palanneen jäädäkseen. Hajoamispisteen kuvajainen häilyy enää Lama lama lama -biisin kertosäkeessä.

Harjavaltalaisyhtyeen kymmenes albumi ei tarjoa suuremmin ihmettelynaiheita. Elementit ovat tuttuja ja paikoillaan. Raskaat, kulmikkaat alternativemetalliriffit ja niiden päällä soivat synkät post-punkmelodiat mantramaisine koukkuineen ovat Karmaa klassisimmillaan ja kliseisimmillään, mutta ovat ne kliseet ainakin itse luotuja.

Maj Karma on parhaimmillaan kun se on jyrkimmillään. Sellaiset uudet biisit kuin Osa minusta kuolee, Ei paholaisii oo, Johnny Deppin näköinen nainen ja Paniikki muistuttavat yhtyeen muinaistuotantoa, jota ei tarvinnut uumoilla kuulevansa koko kansan rockradioista. Balanssia luovat 101 tapaa olla vapaa -biisin, Voimanlähteen ja Äänivallin kaltaiset lempeät sävellykset, jollaisia bändi oppi tekemään Sodankylä-albumin (2004) tienoilla (eli silloin, kun se hyökyi marginaalista suurille lavoille ja radioihin suomenkielisen raskaan rockin aallonharjalla) ja jollaisten avulla Herra Ylppö & Ihmiset -yhtye myi kultaa.

Lyriikoiltaan 101 tapaa olla vapaa on sisäänpäinkääntyneempi kuin Peltisydän. Selväksi käy, että paluualbumille peilautunut seesteisen elämänvaiheen laulut on tältä erää laulettu. Nyt puhe on henkilökohtaisista kriisitilanteista. Siinä missä vaikkapa Osa minusta kuolee tai Voimanlähde avaavat itsensä yleisesti ymmärrettäviksi, ruonansuumaisesti jankuttavaa Onko pakko antaa? -biisiä ja yhtä toisteista nimikappaletta vaivaa samaistumispinnan puute. Niiden sanoituksilla saattaa olla tekijälleen merkitystä, mutta ulkopuolinen tulkitsija jää arvailujen varaan eikä sittenkään tule hullua hurskaammaksi. Käy jopa mielessä, ovatko ne muuta kuin silkkaa muka-arvoituksellista sanahelinää.

Tuo ei ole ainoa ristiriitainen tunne, jonka 101 tapaa olla vapaa pitkään bändiä seuranneessa synnyttää. Maj Karma on soitannollisesti uransa parhaassa iskussa, mutta se ei enää tee asioita niin sanotusti eri tavalla. Mikään ei enää tule puun takaa. Vanhat vaihtoehtosepät aloittivat uransa sellaisissa merkeissä, että heidän toivoisi edelleen takovan jotakin riskaabelia, outoa ja vaikuttavaa.

Johnny Deppin näköinen nainen -biisin kaltaisen maanisen purkauksen soidessa tuntuu silti hassulta olla pahoillaan siitä, että neljännesvuosisadan toiminut rockbändi kuulostaa ihan itseltään. Perspektiivin tähden mainittakoon, että kun The Rolling Stonesilla oli takanaan saman verran vuosia, se äänitti Steel Wheelsiä (1989).

Kun soundi on tunnistettava, sitä voi kutsua omaksi tyyliksi. Läheskään kaikilla ei ole sellaista. Maj Karmalla on.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

101 tapaa olla vapaa
Jii Savolainen – rummut
Kimmo Kurittu – bassokitara
Herra Ylppö – laulu
Häiriö – kitara
Tuottajat: Häiriö, Maj Karma & Rake Eskolin

Maj Karma Facebook

Hae Maj Karman musiikkia kirjastosta!

Hae Maj Karman musiikkia kirjastosta!

Hae Maj Karmaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Maj Karman studioalbumit
Kaukana puhelimista (1996)
Kaakao (1998)
Ääri (2000)
Rautaneito (2001)
Metallisydän (2003)
Sodankylä (2004)
Ukkonen (2006)
Salama (2009)
Peltisydän (2016)
101 tapaa olla vapaa (2018)

Lue lisää
Röyhkä, Kauko (toim.): Get On – 101 rocklyriikan parasta, 217 sivua. Tammi 2000.
Vapaus, Teppo: Herra Ylpön sydän, 334 sivua. Like 2012.