Näyteikkuna

Tuomas Pelttari, Ari Väntänen

Tuomas Pelttari, Ari Väntänen

Levyhyllyt on blogi, jossa vinkataan levyjä ja lukemista. Levyjen rinnalla tuodaan esiin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, videoita ja erilaisia verkkolinkkejä. Vinkkiblogia toimittavat Tuomas Pelttari ja Ari Väntänen.

Arvioista tiedotetaan Musiikkikirjastot.fi:n etusivulla, Facebook-sivulla Musiikkikirjastolaiset, Twitterissä @musakirjastot sekä Musiikin ytimessä. Levyhyllyjä voi seurata myös RSS-syötteen avulla.

Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa – koruton mestariteos

Tuomari Nurmio – Luuta ja nahkaa (Johanna Kustannus, Megamania 1997)

Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa (1997).Hannu ”Tuomari” Nurmio (s. 1950) ei pelkää riskien ottamista. Hän on mennyt musiikissaan laidasta toiseen levyttämällä katuromanttista iskelmää, balkanvaikutteista rockia, tangoa, ison orkesterin säestämää psykedeelispainajaismaista taidemusiikkia ja vaikka mitä. Hän on laulanut suomeksi ja englanniksi ja sovittanut biisejään moniin eri asuihin, ja silti hän on aina onnistunut kuulostamaan itseltään. Kaikkein vahvimmin Nurmion uraa onkin leimannut artistin tarve tuoda esiin oma äänensä luovasti ja omilla ehdoillaan. Tinkimätön taiteellinen näkemys on tehnyt hänestä yhden suomalaisen rockin arvostetuimmista artisteista.

Uransa jyrkimmän käänteen Nurmio selvitti yhdeksänkymmentäluvun puolivälin jälkeen. Tehtyään ensin iskelmälevy Karaokekuninkaan (1995) ja tanssimusiikiksi muokattuja Nurmio-originaaleja esitelleen Tanssipalatsin (1996) Hande hätkähdytti albumilla, jonka kuvaavia työnimiä olivat ”Voimalauluja” ja ”Väkivaltaista kansanmusiikkia”. Vuonna 1997 ilmestynyt koruton mestariteos sai lopulta nimekseen Luuta ja nahkaa.

Rannanjärvi elää!

Luuta ja nahkaa oli vaikuttava yhdistelmä priimaluokan biisejä ja primitiivistä toteutusta. Albumin vaihtoehtoinen ugriblues, ”väkivaltainen kansanmusiikki”, kuten Lahjoita Luoja lohtusi nyt, Rannanjärvi elää!, Kova luu ja kalevalaisiin mittoihin kasvanut Laulaja) löysi henkisen kotinsa Pohjanmaan lohduttomilta lakeuksilta. ”Voimalauluja” Nurmio ammensi luonnosta ja siitä psyyken lovesta, johon shamaanit lankeavat (Käärmeen laulu, Suuri peto, Auringon lapsonen, Kuu kulkee hiljaa). Svengaavimmillaan ja urbaaneimmillaan Luuta ja nahkaa on nimibiisissään, jonka miljöönä on pähdepsykoosin huuruinen maailma.

Nurmio äänitti kolmannentoista studioalbuminsa kotinsa makuuhuoneessa. Studiokalusto koostui Fostexin analogisesta kasiraitanauhurista ja parista hyvästä mikrofonista. Kiihkeästi kähisevän laulajan käsiaseena oli akustinen kitara, jonka soundi on ylätaajuuksissa riipivän säröinen ja alapäässä lämpöinen ja tukeva. Rytmipuolen hän hoiti polkemalla jalalla lattiaa tai tamburiinia, ja taltioi töminän kenkään kiinnittämällään mikrofonilla. Tuomari loi levyn rujon svengin aivan itsekseen. Luuta ja nahkaa -sessioissa perustettu yhden miehen orkesteri on sittemmin havaittu toimivaksi myös soolokeikoilla.

Kova luu livenä vuonna 2010:

Luuta ja nahkaa ilmestyi kesän 1997 kynnyksellä. Mustiin pukeutunut Nurmio poseerasi albumin kannessa murjotusta peltikanisterista ja bassokitaran kaulasta rakennetun kielisoittimen kanssa. Levy oli välitön arvostelumenestys, mutta musiikkina sen verran kiperää tavaraa, että myynti jäi kauas Nurmion iskelmällisempien levyjen lukemista. Mutta sen, minkä Nurmion pubiyleisö hylkäsi liian omituisena, ottivat marginaalimusiikkifanit avosylin vastaan.

Luuta ja nahkaa jäi elämään. Jotkut sen kappaleet soivat yhä Nurmion keikoilla niin kuin klassikoiden kuuluukin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa (Johanna Kustannus 1997)

Lue lisää:
Leskinen, Juice & Kanerva, Timo: Vaikuttajat korvissamme, 195 sivua. (Kirjayhtymä, 1993).
Lindfors, Jukka & Nurmio, Hannu: Tuomari vastoin tahtoaan – todistusaineistoa Tuomari Nurmion varhaisvuosilta, 200 sivua. (Odessa, 1990).
Lindfors, Jukka & Salo, Markku & Pesonen, Raimo: Dumari – kohdusta hautaan ja paratiisin puutarhaan, 551 sivua. (WSOY, 2010).
Nurmio, Tuomari: Karvainen sielu, 78 sivua. (WSOY, 1994).

Johnny Thunders: So Alone – malja antisankarille

Johnny Thunders: So Alone (Real Records, Sire, 1978)

Johnny Thunders: So Alone (1978).Marraskuussa 2016 uutisoitiin, että Jonas Åkerlund ohjaa Johnny Thundersin tarinasta kokoillan elokuvan. Pari vuotta aiemmin ilmestyi Danny Garcian dokumentti Looking For Johnny – The Legend Of Johnny Thunders. 1990-luvulla Lech Kowalski teki hänestä Born To Lose: The Last Rock ’n’ Roll Movien. Brittiläinen toimittaja-kirjailija Nina Antonia on kirjoittanut Thundersin elämäkerran sekä kirjan New York Dollsin vaiheista. Muusikon muistoa on kunnioitettu artikkeleilla, biiseillä, tapahtumilla ja tribuuttilevyillä, ja sosiaalisessa mediassa toimii aktiivisia Thunders-faniyhteisöjä, jotka pitävät tulta yllä. Kulttihahmon kuolemasta on 25 vuotta, mutta hänen legendansa elää.

Koska Thundersista ei koskaan tullut suurta tähteä, kerrottakoon, että hän oli John Genzale, vuonna 1952 syntynyt newyorkilainen kitaristi, laulaja ja lauluntekijä, joka tuli tunnetuksi räikeässä ja räväkässä rock’n’roll-yhtyeessä nimeltä New York Dolls. Bändin levyt eivät myyneet paljoakaan, mutta inspiroivat lukemattomia bändejä ja artisteja Hanoi Rocksista Morrisseyhin ja Sex Pistolsista David Bowieen.

New York Dolls: Personality Crisis

Thunders ja rumpali Jerry Nolan erosivat New York Dollsista vuonna 1975 perustaakseen The Heartbreakersin. Uusi bändi muutti Englantiin, kun manageri Malcolm McLaren kutsui sen mukaan Sex Pistolsin, The Damnedin ja The Clashin legendaariselle Anarchy Tour -kiertueelle. Heartbreakers soitti Lontoon nousukkaat suohon, ja matka johti levytyssopimukseen englantilaisen Track Recordsin kanssa sekä kulttiklassikko LAMF:n julkaisuun lokakuussa 1977.

Kovien huumeiden ja karun kohtalon kirjavaksi kuvittama maine oli kulkenut Thundersin edellä. Hän huomasi olevansa nuorten brittirokkareiden puolijumala, tuhoon tuomittu ”Johnny Too Bad”, joka tuhlasi lahjansa ja saamansa saumat kuin ei olisi mahtanut itselleen mitään. Hän ei varsinaisesti taistellut tuota vaikutelmaa vastaan. Siinä missä Motörheadin Lemmy kirjoitti bassoonsa uhmakkaasti ”Born To Lose – Live To Win”, yksi Thundersin tunnetuimmista biiseistä oli simppelisti Born To Lose. Antisankarin suurin tragedia oli, ettei hän itsekään uskonut voittomahdollisuuksiinsa.

Mutta vaikka Thunders ymmärsi maineen olevan osa viehätystään ja vahvisti sitä tietoisesti, hän ei ollut mielissään tilanteestaan. ”Ammattini ei ole huumeaddikti. Olen viihdyttäjä. Tehtäväni on saada nuoret tanssimaan”, vakavasta päihderiippuvuudesta kärsinyt muusikko ilmoitti eräässä haastattelussa.

Heartbreakers: Born To Lose

Heartbreakers hajosi LAMF:n jälkeen, ja Thunders päätti tehdä sooloalbumin. Hän aikoi levyttää paitsi edellisiltä levytyksiltään tuttua raakaa rock’n’rollia, myös henkilökohtaisempia ja herkempiä kappaleita. Lontoolainen Real Records teki Thundersin kanssa sopimuksen yhden levyn julkaisusta.” Ajattelin, että tekisimme hienon levyn ja näyttäisimme, että Johnnylla oli tarjota paljon muutakin kuin rock’n’roll-häviäjän imago”, Real Recordsin perustaja Dave Hill kertoi Thundersin elämäkerrassa.

Thundersin soolodebyytti So Alone (1978) äänitettiin Lontoossa kolmessa viikossa. Levyllä vierailivat muun muassa Sex Pistolsin Steve Jones ja Paul Cook, Pretendersin Chrissie Hynde ja Thin Lizzyn Phil Lynott. Dave Hillin mukaan levy valmistui vaihtelevissa tunnelmissa: ”Joinakin päivinä kaikki sujui hienosti ja hommat valmistuivat nopeasti, mutta seuraavalla kerralla hänellä meni tuntikausia pelkästään kitaran virittämiseen.” Huonona päivänä äänitetty eeppinen nimikappale oli jätettävä pois albumilta, koska Thunders oli liian kehnossa kuosissa viimeistelläkseen sen. Hyvinä päivinä nauhalle saatiin potkivaa rockia sekä (She’s So) Untouchablen ja You Can’t Put Your Arms Around A Memoryn kaltaisia hauraita helmiä.

So Alonen jälkeen Thundersin ura jatkui tuttuun tapaan matalalentona. Albumia pohjustanut single Dead Or Alive myi niin hyvin, että sen painos loppui kesken. Thunders jäi ilman hittiä, kun levy-yhtiö ei ennättänyt teettää ajoissa lisää levyjä. Murheellisen hahmon ritari kulki valitsemaansa tietä läpi kahdeksankymmentäluvun. Häneltä julkaistiin puolenkymmentä studioalbumia ja livelevyjä, jotka kaikki jäivät pienen piirin suosikeiksi. Thunders oli vasta 39-vuotias, kun hänet löydettiin menehtyneenä hotellihuoneesta New Orleansissa huhtikuussa 1991. Kuolinsyytä ei ole koskaan selvitetty perusteellisesti.

Jos puhutaan musiikista ja perinnöstä, huhut Johnny Thundersin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. Hän on klassinen antisankari, jonka tarina puhuttelee edelleen. Tekniikkavirtuoosien mielestä Thunders ei tietenkään osannut edes soittaa, mutta toisin kuin salamasormisten kollegoidensa, Thundersin soiton tunnisti ensimmäisestä nuotista. Se nuotti oli aina ladattu luonteella ja tunteella; intohimolla, masennuksella, ärtymyksellä, hellyydellä tai millä tahansa, joka häntä sillä hetkellä ajoi. Koska hän ei kyennyt hallitsemaan itseään, hän oli arvaamaton musiikissa ja elämässä – luokaton tai loistava, rasittava tai rakastettava, mutta ei koskaan siisti tai turvallinen. Ja vaikka Johnnyn kitara saattoi joskus olla epävireessä, ainakin hän teki sillä biisejä, jollaisia kukaan muu ei tehnyt.

Koskettavinta ja vaikuttavinta Thundersin musiikissa on sen sisäsyntyinen suru. Jopa reippaiden rockbiisien yllä häilyy lohduton yksinäisyyden tuntu.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Johnny Thunders Facebook

Levyhyllyt:
Johnny Thunders: So Alone (Real / Sire 1978)

Lue lisää:
Antonia, Nina: Johnny Thunders – In Cold Blood, 257 sivua. (Jungle Books, 1987 | Cherry Red Books, 2000).
Antonia, Nina: Too Much Too Soon – The Makeup & Breakup Of The New York Dolls, 208 sivua.
McNeil, Legs & McCain, Gillian: Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk, 525 sivua. (Abacus, 1997).

Katso lisää:
Garcia, Danny: Looking for Johnny – The Legend Of Johnny Thunders, 98 min. (Chip Baker Films, Jungle Records, 2014).

Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä

Leonard Cohen: You Want It Darker (Columbia, 2016)

Leonard Cohen: You Want It Darker (2016).”Marianne, nyt on se aika, kun me olemme jo hyvin vanhoja ja kehomme rapistuvat. Minä luulen, että seuraan sinua hyvin pian. Tiedä, että tulen niin lähellä perässäsi, että jos ojennat kätesi, saatat ylettyä omaani”, Leonard Cohen kirjoitti muusalleen Marianne Ihlenille heinäkuussa 2016. So Long, Marianne -kappaleen (1967) inspiroinut ystävä ja entinen rakastettu lepäsi kirjeen saadessaan kuolinvuoteellaan.

Cohen (s. 1934) itse jätti jäähyväiset maailmalle lokakuussa julkaistulla You Want It Darker -albumilla. Se ilmestyi kolme viikkoa ennen hänen kuolemaansa. Tapahtuneen valossa levyllä tietenkin kuulee lopun enteitä, ja todennäköisesti taiteilija itsekin piti osaa niistä sellaisina. Cohenin tiedetään suunnitelleen You Want It Darkerille seuraajaa, mutta 82-vuotiaalle kuolema ei ole enää etäinen asia vaan velvollisuus, jota odotellaan vuoronumero kädessä. You Want It Darkerin kansikuvassa Cohen katselee pimeyttä rennosti tupakoiden, ja levyn ensimmäisessä biisissä hän laulaa “Hineni, hineni, I’m ready, my lord”. Säe mukailee Aabrahamin sanoja Jumalalle: “Tässä olen, olen valmis, Herrani.”

Raamatulliset viittaukset eivät sinänsä kerro paljoakaan Cohenin lopunajan ajatuksista. Ne olivat aina osa hänen taidettaan, joka kasvoi tekijänsä mukana juutalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä. Cohenille ihmiselämä tapahtui lihallisuuden ja henkisyyden – kiusausten ja puhtauden – kohtaamisessa, ja hän kirjoitti siitä useimmiten ihmissuhteiden kontekstissa. You Want It Darkerilla seesteinen Leaving The Table kertoo, että intohimo on enää muistoina vanhan miehen menneisyydessä. Terävä mieli ja taitavat sanat kuitenkin herättävät sen eloon: ”I was fighting with temptation but I didn’t want to win / A man like me don’t like to see temptation caving in”, Cohen summaa nostalgisessa On The Levelissä.

Vaikka Cohenin musiikki oli täynnä draamaa, se ei ollut koskaan paatoksellista ja räiskyvää vaan hillittyä ja tyylikästä. You Want It Darker on vähäeleinen ja haikean lämminhenkinen albumi. Lauluntekijän poika Adam Cohen on tuottanut sen niin vivahteikkaaksi, että jokaisella elementillä sähkökitaroista synagogan kuoroon tuntuu olevan yhtä tärkeää asiaa kuin matala-äänisellä maestrolla. Hienoimpiin hetkiin kuuluu Traveling Light, jossa juutalainen musiikki uppoaa bluesiin niin puhtaan sulavasti, että pinta tuskin väreilee. Yhdistämällä klassisen musiikin soittimia ja rockin ratkaisuja musiikkiin on luotu samanlaista pyhän ja maallisen rajapintaa kuin Cohenin sanoituksissa on. Se tekee You Want It Darkerista vahvan kokonaisuuden.

Cohenin levytysura alkoi jo vuonna 1967, mutta hän teki vain neljätoista studioalbumia. Se ei ole paljon melkein viidessäkymmenessä vuodessa (joista osan hän tosin vietti buddhalaisessa luostarissa). Leonard Cohen kirjoitti vain, kun kirjoitettavaa oli. Sillä keinoin hän säilytti arvokkuutensa ja arvostuksensa loppuun saakka.

Leonard Cohen seurasi Mariannea ikuisuuteen marraskuun 7. päivänä 2016. Hän kuoli kotona sattuneen tapaturman seurauksena. Hänet haudattiin toiveidensa mukaisesti koristelemattomassa mäntyarkussa vanhempiensa viereen. Jättäessään tämän maailman Cohen muutti viimeisen levynsä nimikappaleen esittämän kysymyksen retoriseksi. Halusi sitä tai ei, ilman Leonard Cohenia maailma on pimeämpi paikka. Mutta vaikka hän You Want It Darkerilla niin uhkaa, hänen liekkinsä ei sammu.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Leonard Cohen kotisivu

Levyhyllyt:
Leonard Cohen: You Want It Darker (Columbia)

Lue lisää:
Cohen, Leonard: The Lyrics Of Leonard Cohen, 176 sivua. (Omnibus, 2009).
Cohen, Leonard: Poems And Songs, 245 sivua. (Alfred A. Knopf, 2011).
Cohen, Leonard & Burger, Jeff: Leonard Cohen On Leonard Cohen, 604 sivua. (Omnibus Press, 2014).
Devlin, Jim: In Every Style of Passion – The Works Of Leonard Cohen, 223 sivua. (Omnibus Press, 1996).
Dorman, Loranne S. & Rawlins, Clive L.: Leonard Cohen – Prophet Of The Heart, 383 sivua. (Omnibus Press, 1990).
Footman, Tim: Leonard Cohen: Hallelujah – A New Biography, 272 sivua. (Chrome Dreams, 2009).
Nadel, Ira B.: Leonard Cohen – elämäkerta, 417 sivua. (Johnny Kniga, 2010).
Simmons, Sylvie: I’m Your Man – Leonard Cohenin elämä, 541 sivua. (Sammakko, 2014).

Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa

Lou Reed & Metallica: Lulu (Warner Bros, Universal International Music, 2011)

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).Kun saksalaisen Frank Wedekindin (1864–1918) Lulu-nimisestä naisesta kertova näytelmä Erdgeist eli Maahinen esitettiin Tampereen Teatterissa vuonna 1909, se sai lehdistöltä niin vihaisen vastaanoton, että näytelmä oli poistettava ohjelmistosta kolmen esityksen jälkeen. Kun vaihtoehtorockin suurvisiirin Lou Reedin ja hevimammutti Metallican Wedekindin tarinaan perustuva yhteisalbumi Lulu ilmestyi reilut sata vuotta myöhemmin, sekin sai osakseen ivaa ja paheksuntaa. Vähän eri syistä, mutta kuitenkin.

Wedekindin näytelmä kertoo ”naisen primaalimuodosta”, kuten Lulu Erdgeistissä esitellään, ja hänen rakastajistaan. Vaikka Lulu on tarinan päähenkilö, hän on hädin tuskin olemassa. Lulu elää miesten kautta. Hän ei ole toimija vaan kohde, halujen heijastuspinta, josta miehet peilaavat erilaisia intohimojaan mutta joka ei ihmisenä kiinnosta ketään. Lopulta Lulu päätyy vankilaan murhasta. Tarina jatkuu näytelmässä Die Büchse der Pandora eli Pandoran lipas, jossa Lulu pakenee vankilasta, päätyy Lontooseen prostituoiduksi ja kuolee sarjamurhaajan uhrina.

Kun Reed ja Metallica ryhtyivät kaavailemaan yhteistä hanketta, he ottivat käsittelyynsä sanoituksia, jotka Reed oli kirjoittanut Wedekindin Lulu-näytelmien pohjalta. Reedin mielestä Metallican selässä tekstit nousisivat ”seuraavalle tasolle”. Kenties Reed halusi nostaa Lulun kohtalon pintaan miehekkään hevimetallisen kontrastin avulla. Metallican stereotyyppisen maskuliininen soitto ja kitaristi-laulaja James Hetfieldin machohko ärjyntä rakensivat Lulun vaiheille patriarkaalisen miljöön, joka korosti persoonattomaksi objektiksi alistetun naishahmon asemaa.

The View’n videon ohjasi Darren Aronofsky:

On hiukan epäselvää, mikä Lulu on. Se on avantgardistinen metallilevy, taidemusiikkia tai raskaasti säestettyä runoutta, abstrakti musikaalikuunnelma tai jonkinlaista spoken wordia. Pop- tai rocklevy se ei missään nimessä ole, mutta siinä kontekstissa useimmat kriitikot sen tyrmäsivät. Vaikka Reed oli jo ajat sitten hylännyt popmusiikin muotokielen taiteelleen tarpeettomana, moni ilmeisesti odotti kuulevansa levyllä jonkinlaisia Fight Fire With Firen ja Perfect Dayn summan ylittäviä rockklassikoita. Pöyristys valtasi alaa, kun Reed ja Metallica tarjoilivatkin levyllisen melodiattomia, jopa kaksikymmentäminuuttisia taidejurnutuksia, joissa Reed luki ääneen, Hetfield mylvähteli ja Metallica riffitteli doomahtavan laahaavasti tai speed metalia blitzkrieginä piiskaten. Lars Ulrichin sympaattisen kulmikas rumpalointi sopi mainiosti komppaamaan Lulun kolhon eurooppalaista tunnelmaa.

Albumista tekee vaikeatajuisen se, ettei sillä ole selkeää tarinaa. Esimerkiksi se Die Büchse der Pandoran kohtaus, jossa Lulu heittää henkensä psykopaatin äärifantasian kohteena, sisältyy kolmanteen kappaleeseen Pumping Bloodiin. Sitä kertomuksessa edeltänyt Lulun ja kreivittären suhde vilahtaa tekstissä heti perään Mistress Dreadissa, eikä minkäänlaisesta kronologisesta järjestyksestä ole tietoakaan. Reed ei tehnytkään Lulua kerratakseen tarinan, jota kerrotaan muutenkin jatkuvasti maailman teatterinäyttämöillä. Sen sijaan hän halusi käsitellä vallankäyttöön, identiteettiin ja itsepetokseen liittyviä teemoja omalla tyylillään.

Kun Metallica mättää heviä Reedin kiihkeän paasauksen taustalla, vaikutelma on samanlainen kuin Tarantinon Inglourious Basterdsin kohtauksessa, jossa David Bowien – joka osapuilleen ainoana maailmassa julisti Lulun mestariteokseksi – Cat People (Putting Out Fire) säestää toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia. Se on älyvapaan urhea ja kiehtova mutta myös sanomallinen kohtaus, joka sanoo, että nämä asiat voisivat tapahtua milloin tahansa, kenelle tahansa.

Reedin Lulu (sillä hänen levynsähän Lulu on, sanokaamme noin 70-prosenttisesti) asetti vapaamuotoisuudessaan uusia haasteita metallibändille, joka ei normaalisti juuri jammaile. Reed vaati soittajilta kykyä improvisoida jazzin hengessä, mutta myös antoi Metallicalle jotakin: Hänen raaka runoutensa saa Metallican riffit kuulostamaan rankemmilta kuin ne kuulostaisivat bändin oman kuvaston taustalla. Silkkaa metallia Lulu ei kuitenkaan ole. Sillä kuulee myös akustista kitaraa (mm. Little Dog), viitteitä elektroniseen musiikkiin sekä vapaasti soivia jousi-instrumentteja. Lulun suhteesta erääseen mieheen ja tämän poikaan inspiroitunut Junior Dad on lempeän bändisoiton sekä sellojen ja viulujen dronen varaan rakennettu massiivinen teos.

Junior Dad livenä Saksassa:

Wedekindin näytelmiä on sittemmin tulkittu niin feministisiksi kuin naisvihamielisiksikin. Aikoinaan niitä soimattiin groteskeiksi, yliampuviksi ja moraalittomiksi. Reedin ja Metallican Lulu sai satikutia siitä, että se kuulostaa rumalta, rasittavalta ja teennäiseltä, ikään kuin Lulu ei aiheena suorastaan vaatisi juuri sellaisten ekspressionististen vaikutelmien luomista. Taiteen tehtävänä ei ole maistua hyvältä, tuntua kivalta tai kuulostaa Roxettelta. Sen kuuluu luoda uusia tulkintoja. Niitä Reed ja Metallica Lululla tekivät.

Lulu oli kova pala niin Lou Reedin kuin Metallicankin yleisöille. Reedin joukot eivät nähneet hänen taiteensa ja banaalin metallin välillä minkäänlaisia yhtymäkohtia. Metallica-faneille taas itkuraivarin aiheeksi on joskus riittänyt pelkkä akustisen kitaran käyttäminenkin. Yhteisalbumin tekeminen tuollaisten mielikuvaharjoitusten melskeessä vaati rohkeutta kummaltakin osapuolelta.

Lulu jäi Lou Reedin (s. 1942) viimeiseksi albumiksi. Hän kuoli syöpään vuonna 2013. Reed halusi tulla tunnetuksi taiteilijana, joka piut paut piittaa siitä, mitä hänestä ajatellaan. Lulu on lopullinen todiste siitä, että juuri sellainen hän oli.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Lou Reed & Metallica: Lulu kotisivu

Lou Reed – laulu, kitara, continuum
James Hetfield – rytmikitara, taustalaulu
Kirk Hammett – soolokitara
Lars Ulrich – rummut
Robert Trujillo – bassokitara
Tuottajat: Lou Reed, Metallica, Greg Fidelman, Hal Willner

Sarth Calhoun – elektroniset instrumentit
Jenny Scheinman – viulu, alttoviulu, jousisovitukset
Gabe Witcher – viulu
Megan Gould – viulu
Ron Lawrence – alttoviulu
Marika Hughes – sello
Ulrich Maiss – sello Little Dogissa ja Frustrationissa
Rob Wasserman – sähkökontrabasso Junior Dadissa
Jessica Troy – alttoviulu Junior Dadissa

Levyhyllyt:
Lou Reed & Metallica: Lulu. 2CD (Sister Ray Enterprises, We’re Only In It For The Music, 2011).
Berg, Alban: Lulu – Oper nach Frank Wedekinds Tragödien Erdgeist und Büchse der Pandora. Böhm Karl, Lear Evelyn, Johnson Patricia, Fischer-Dieskau Dietrich, Grobe, Donald. (Deutsche Grammophon, 1968).

Lue lisää:
Brannigan, Paul & Winwood, Ian: Syntymä Metallica kuolema – 1. osa, 365 sivua. Like 2013.
Brannigan, Paul, Winwood, Ian: Syntymä Metallica kuolema – 2. osa, 302 sivua. Like 2014.
Jacobson, Jeff: Lulu, 120 sivua. Nuottikirja, Cherry Lane Music 2012
Koskimies Rafael & Haavio, Martti: Maailmankirjallisuuden kultainen kirja – Saksan kirjallisuuden kultainen kirja, 824 sivua, WSOY 1930.
Wall, Mick: Lou Reed – The Life, 230 sivua. Orion 2014

CMX: Veljeskunta – uuden ajan airut

CMX: Veljeskunta (Bad Vugum, 1991)

CMX: Veljeskunta (1991).Kirjailija Raymond Chandler kirjoitti aikoinaan, että jos tahtoo tarinan nytkähtävän eteenpäin, voi vaikkapa kirjoittaa miehen astuvan huoneeseen ase kädessään. CMX:n tarinassa sitä kohtausta edustaa Veljeskunta. Bändin toinen albumi oli yllättävä käänne ja johdanto tapahtumille, joita ei osannut ennustaa.

Veljeskunta:

Basisti-laulaja A.W. Yrjänän, rumpali Pekka Kanniaisen ja kitaristi Kimmo Suomalaisen vuonna 1985 perustama CMX soitti hardcorea niin, ettei vaaraa joukkoon sulautumisesta ollut. Bändi erottui skenestä erityisesti Yrjänän sanoituksilla, joissa oli vahva mytologinen lataus. P.Tuotanto -levymerkin Vote Vasko kiinnostui nuoresta torniolaisyhtyeestä Terveet kädet -legenda Läjä Äijälältä saamansa demon perusteella, ja niin CMX:n debyytti-ep Johannes Kastaja ilmestyi aivan vuoden 1988 alussa.

Julkaisu johti toiseen. Uudenlaisen hardcoren airut Johannes Kastaja teki vaikutuksen Kari Heikoseen, joka kiinnitti CMX:n Bad Vugum -yhtiölleen. Liiton sinetti oli vuonna 1989 ilmestynyt Raivo-ep. Bad Vugum luotsasi CMX:n albumikantaan heti seuraavana vuonna. Ensimmäinen pitkäsoitto Kolmikärki (1990) sisälsi aiempien pikkulevyjen tapaan hardcorea, mutta myös muutakin cockrockparodiasta kansanmusiikkivaikutteisiin.

Kolmikärjen jälkeen CMX:n kokoonpano alkoi elää. Helsinkiin muuttaneet Yrjänä ja Kanniainen kiinnittivät yhtyeensä uusiksi kitaristeiksi niin ikään Torniosta pääkaupunkiin siirtyneet Janne Halmkronan ja Pasi Isometsän. Kun bändi oli levyttänyt Bad Vugumille Tanssitauti-ep:n, Isometsä vaihdettiin Timo Rasioon, joka hänkin oli tullut etelään Torniosta. CMX oli hahmossa, joka pysyi ehyenä aina vuoteen 1997 saakka. Rumpalit ovat sittemmin vaihtuneet, mutta Yrjänän, Halmkronan ja Rasion Tornio-trio on pitänyt CMX:n liikkeellä.

Tanssitauti ei ilmestynyt samannimisellä ep:llä, vaan Veljeskunta-albumilla:

Helsingissä keväällä 1991 äänitetty Veljeskunta on olennainen CMX-levy niin kokoonpanon kuin kappaleidenkin puolesta. Se oli yhtyeen ydinkolmikoksi muodostuneen kitaraparin ja basisti-laulajan ensimmäinen yhteinen levytys. Samalla se oli ensimmäisen selkeä opaste sinne, minne entinen hc-pumppu oli musiikillisesti menossa.

Vanhoille faneille Veljeskunta oli hankala paikka, josta ei selvästikään ollut paluuta entiseen. CMX ei ollut ennenkään tehnyt puhdasoppista hardcorea, mutta Veljeskunta ei edustanut sitä ensinkään. Yrjänän ja Halmkronan kirjoittamissa kappaleissa kaahaus sai väistyä uusien ideoiden tieltä. Primitiivinen punkräyhä, progressiiviset tahtilajitemppuilut, metallisen tiukat käänteet ja psykologiset ja mytologiset teemat kehystettiin Veljeskunnalla shamanistiseksi ja vaihtoehtoiseksi taiderockiksi.

Metallipurkaus:

Veljeskunnan ilmestyessä CMX:n maine oli kiirinyt jo sen verran laajalle, että Bad Vugum rohkeni ottaa siitä tuhannen kappaleen ensipainoksen. Se myytiin loppuun, ja perään meni vielä toinen mokoma. CMX oli aivan liian vähän pop saadakseen radiosoittoa, mutta Veljeskunta oli silti alkusoittoa aivan uudenlaiselle suosiolle. Sanat ”indie” ja ”alternative” olivat hiipineet musiikkiväen jargoniin, ja kun Nirvanan Nevermind-albumi ampui kukkoilevalle stadionrockille niskalaukauksen, levy-yhtiöt havaitsivat vaihtoehtorockin epäkaupallisuuden eetoksessa väkevää kaupallista potentiaalia. Aika oli muuttunut otolliseksi CMX:n kaltaisille yhtyeille.

Veljeskunta saatteli CMX:n suurempiin kuvioihin. Albumi päätyi Kauko Röyhkän kautta Herodes-levymerkin Gabi Hakasen kuultavaksi, ja Hakanen tarjosi bändille levytyssopimusta. Herodesista tuli noihin aikoihin suuren EMI:n alamerkki, mikä merkitsi CMX:lle lisää näkyvyyttä. Tähän päivään mennessä CMX:n julkaisuja on myyty yhteensä 400 000 kappaletta.

Bad Vugum julkaisi Veljeskunnan vuonna 1993 cd:nä, joka sisälsi myös Tanssitauti-ep:n. Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneellä Veljeskunta: Gold -versiolla mukana on myös Musiikin ystävälliset kasvot -ep. Viime vuosien kattavin katsaus CMX:n alkuvuosiin on 2012 julkaistu Kolmikärjen veljeskunta -boksi, jolla on yhtyeen koko varhaistuotanto. Striimauspalveluista näitä julkaisuja ei löydy.

Ja tie jatkuu. CMX:n uusi single Tuulet ja myrskyt ilmestyi lokakuussa 2016. Se ennakoi alkutalvesta julkaistavaa kokoelmaa Cloaca Maxima III, jonka tiimoilta bändi tekee kiertueen.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

CMX kotisivu
CMX Facebook

CMX albumilla Veljeskunta
A. W. Yrjänä – bassokitara, laulu ja tehosteet
Janne Halmkrona – kitarat
Timo Rasio – kitarat
Pekka Kanniainen – rummut ja lyömäsoittimet

Kikke Heikkinen – taustalaulu
Kim Johannes – kosketinsoittimet

Levyhyllyt:
CMX: Kolmikärki. LP (Bad Vugum, 1990).
CMX: Kolmikärki. CD, sisältää EP:n Raivo (Bad Vugum, 1993).
CMX: Kolmikärki: Gold. CD, sisältää EP:t Raivo ja Johannes Kastaja (Bad Vugum, 2002).
CMX: Veljeskunta. LP (Bad Vugum, 1991).
CMX: Veljeskunta. CD, sisältää myös EP:n Tanssitauti. (Bad Vugum, 1994).
CMX: Veljeskunta: Gold. CD, sisältää myös EP:t Tanssitauti ja Musiikin ystävälliset kasvot. (Bad Vugum, 2002).
CMX: Kolmikärjen Veljeskunta (Svart Records, 2012).
CMX: Aurinko. LP, KAS, CD (Herodes, EMI, 1992).
CMX: Aurinko – 20 v. juhlajulkaisu. 2CD (Herodes, EMI, 2012).

Lue lisää:
Yrjänä, A. W.: Arcana, 99 sivua. (Like, 1997).
Yrjänä, A. W.: Rota, 71 sivua. (Like, 2000).
Yrjänä, A. W.: Somnia, 94 sivua. (Johnny Kniga, 2003).
Yrjänä, A. W.: Mechanema, 78 sivua. (Johnny Kniga, 2006).
Yrjänä, A. W.: Arcana & Rota, 169 sivua. (Like, 2006).
Yrjänä, A. W.: Päiväkirja 1995–2008 – taiteesta ja elämästä, 469 sivua. (Johnny Kniga 2009).
Yrjänä, A. W. & Halmkrona, Janne & Hämäläinen, Tuukka: CMX – Encyclopedia Idiotica, 644 sivua. (Johnny Kniga, 2009).
Yrjänä, A. W.: Angelus, 70 sivua. (Johnny Kniga, 2010).
Luoto, Santtu: CMX – Pirunmaitoa. (WSOY, ilmestyy 11/2017).

644-sivuinen CMX – Encyclopedia Idiotica (Johnny Kniga, 2009) sisältää kysymyksiä ja vastauksia CMX:n kotisivun Kysy-palstalta vuosilta 1995–2009.

644-sivuinen CMX – Encyclopedia Idiotica (Johnny Kniga, 2009) sisältää kysymyksiä ja vastauksia CMX:n kotisivun Kysy-palstalta vuosilta 1995–2009.