Näyteikkuna

Tuomas Pelttari, Ari Väntänen

Tuomas Pelttari, Ari Väntänen

Kirjaston Levyhyllyt on blogi, jossa vinkataan levyjä ja lukemista. Ajankuvan lisäksi arvioissa tuodaan esiin musiikkikirjastoista löytyvää luettavaa, bokseja, videoita ja erilaisia verkkolinkkejä. Vinkkiblogia toimittavat Tuomas
Pelttari ja Ari Väntänen. Somessa #Levyhyllyt.

Eppu Normaali: Tie vie – koskettimien syventämiä sanoja ja säveliä

Tie vie (Poko Rekords, 1982)

Eppu Normaali: Tie vie (1982).Ylöjärveläisbändi Eppu Normaalin taival koheni 1970-luvun loppupuoliskolla nopeasti. Eput pääsivät albumin levyttämiseen jo vuonna -78. Suosio kasvoi, ja hitit Poliisi pamputtaa taas, Njet Njet ja Puhtoinen lähiöni houkuttelivat bändin keikoille ja pitkäsoittojen pariin. Yksi kehityksen askelista oli edessä neljä vuotta Aknepop-debyytin jälkeen. Laulaja ja tekstintekijä Martti Syrjä oli kovan haasteen edessä kun Eppujen alkuvuosina ansioitunut tekstintekijä ja basisti Mikko Saarela oli siirtynyt lopullisesti kohti uusia uria. Kitaristi ja säveltäjä Mikko ”Pantse” Syrjä pyysi pikkuveljeltään Martilta uusia sanoituksia. Tekstejä syntyi nopeasti. Veljesten laajaa biisinteon yhteistyötä kuultiin, kun Eppu Normaalin viides studioalbumi oli valmis. Tie vie julkaistiin suomalaiseen kesään -82.

Eppu Normaali kuvattuna Tie vie -levyn takakannessa: Mikko Nevalainen (vas.), Juha Torvinen, Martti Syrjä, Aku Syrjä ja Mikko Syrjä.

Eppu Normaali kuvattuna Tie vie -levyn takakannessa: Mikko Nevalainen (vas.), Juha Torvinen, Martti Syrjä, Aku Syrjä ja Mikko Syrjä.

Eppu Normaali nousi uudelle tasolle. Joitakin Martti Syrjän sanoituksia oli päätynyt jo aiemmille levytyksille, mutta vasta Tie vie oli alusta loppuun Martin tekstittämä. Tulos on häikäisevä. Ehkä osin kieli poskessa rakenneltu kirjoittaminen vetosi rauhallisuudella. Sitä painotti Martin herkistynyt lauluesitys. Tajunnanvirran lailla polveileva sävellys Murheellisten laulujen maa nousi Syrjäin veljesten ja Eppujen suurklassikoksi.

– Perinteisen miehen kohtalon
Halus välttää poika tuo
En koskaan osta kirvestä
enkä koskaan viinaa juo,
muuten juon talon
Lumihanki kutsuu perhettä talvisin
vaan en tahdo tehdä koskaan lailla isin
Mutkun työnvälityksestä työtä ei saa
hälle kohtalon koura juottaa väkijuomaa
Niin Turmiolan Tommi herää henkiin
ja herrojen elkeet tarttuvat renkiin
Kohti laukkaa 
viinakauppaa

Tie vien biisit olivat toinen toistaan lumoavampia, eri maailmaa kuin kulmikkaasti svengaava Coctail Bar. Pantse Syrjän materiaalin voima saattoi kummuta Hassisen Koneen ja Juice Leskinen Slamin innoituksesta. Kesäisellä Saimaalla kolmen bändin kesken tehdyllä keikkareissulla oli mukana kosketinsoitintaiteilija Eero ”Safka” Pekkonen – ja Pantsen tulevat biisi-ideat tarvitsivat jotain uutta.

Ramones-tyylisen kohkaamisen tilalle tuli veikeämmin rokkaavaa materiaalia. Kuulen parran kasvun, albumin nimikappale ja Näinä päivinä sisältävät jänteikkäämpää eteerisyyttä. Eppu Normaali oli tekemässä omasta aikuistumisestaan kiinnostavaa. Kosketintyylittelystä kehkeytyi lopulta huikea lisä Eppujen soundiin. Pekkosen hienostuneet urku- ja pianokuviot valtaavat kitarariffittelylle aiemmin varattua tilaa monin paikoin. Ollaan valovuosien päässä edeltäjälevyn kylmistä synakuvioista. Roisiuskin on erilaista. A-puolen lopun Viihteen kuningas on jäädä hurtin huumorin alustaksi, mutta sovitus yltää lopulta lähes hartaaksi. Lopun allyouneedislove-nostatus lainaa toistakin rakkauslaulua The Beatlesilta.

Muutakin hämmästeltävää riittää. Kolmatta Eppu-levyään tehnyt basisti Mikko Nevalainen kuljettaa biisikehikkoja tyylillä, Aku Syrjän rumputyöhön vahvasti liittyen. Äänitys ja tuotanto on tarkkaa, yhtä aikaa kevyttä ja voimakasta. Kokonaisuutta ajatellen tärkeä Pahan puun metsä on esimerkki sovitustyön hienostuneisuudesta. Rumpalin tehokeinoina kuullaan perusbiittiä, täyteläisiä fillejä, tahditusten kierteitä, aina tyylikästä virvelirummun kantti-iskua. Kauniin kuulas biisi on liki progehtava.

Arkiromanttinen Jackpot on kaunis kuvaus onnesta, kuin suoraan tekstintekijän päiväkirjasta.

Vastoin odotuksia Eppu Normaalin skaalaan kuului myös poliittinen funk. Pilveilevän leijailevan Argentiina sisältää verhottua kuvausta Falklandin sodasta. Viimeisenä raitana kuultava Terve vaan ja onnea kiihdyttelee kiehtovana uuden aallon kiilailuna. Kitara- ja urkusoolojen ympärillä kuullaan tekstiä, joka käsittelee rauhanasiaa ja Mauno Koiviston (1923–2017) otteita Suomen presidenttinä. Ajatonta.

Tie vie nousi Suomen listaykköseksi kesäkuussa 1982. Se on hieno saavutus riskejä pelkäämättömältä bändiltä. Albumi jää Eppu Normaalin diskografiaan historiallisen melodisena, uudenlaisten sovitusten siivittämänä klassikkona. Seuraavalla levyllä Eput palasivat takaisin kulmikkaampaan rockilmaisuun, jossa ei ollut koskettimia. Rupisempaa karismaa huokuva Aku ja köyhät pojat sisälsi hitin Balladi kaiken turhuudesta.

Tie vie
Aku Syrjä – rummut
Mikko Nevalainen – bassokitara
Martti Syrjä – laulu
Juha Torvinen – kitara
Mikko Syrjä – kitara, laulu

Safka: piano, sähköpiano, urut, laulu
Tuottaja: Mikko Syrjä

Eppu Normaali kotisivu

Hae Tie vie kirjastosta!

Hae Tie vie kirjastosta!

Hae Tie vie kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Aknepop (Poko Rekords, 1978)
Maximum Jee & Jee (1979 | 2CD-uusintapainos 1999)
Akun tehdas (1980)
Coctail Bar (1981)
Tie vie (1982)
Aku ja köyhät pojat (1983)
Rupisia riimejä, karmeita tarinoita (1984)
Kahdeksas ihme (1985 | 20-vuotisjuhlapainos CD+DVD 2005)
Valkoinen kupla (1986)
Imperiumin vastaisku (1988)
Historian suurmiehiä (1990)
Studio Etana (1993)
Sadan vuoden päästäkin (Poko Rekords Oy, 2004)
Syvään päähän (Akun Tehdastuotanto/Poko Rekords Oy, 2007)
Mutala, 3LP, 2CD, Blu-ray-audio. (Akun Tehdastuotanto, 2011)
Ratina, 2LP, 3CD, DVD, Blu-ray. (Akun Tehdastuotanto/Eppu Normaali Oy, 2016)

Muista boksit ja kokoelmat!
Pop pop pop (Poko Rekords, 1982)
Hatullinen paskaa (1984)
Poko klassikot (1987)
Lyömättömät! (1989)
Hatullinen paskaa/Soolot (1990)
Paskahatun paluu (1991)
Repullinen hittejä (1996)
Reppu 2 (2003)
Singlet 1978–1991, 20CD. (2003)
Jackpot – 101 Eppu-klassikkoa 1978–2009, 6CD + liitekirja (2009)

Katso elokuva!
1981
Kaurismäki, Aki & Kaurismäki, Mika: Saimaa-ilmiö (Sandrew Metronome, 2007 | Future Film, 2014)
2004
Eppu Normaali: Elävänä stadionilla – Ratinan stadion 14.8.2004, 150 min. (Akun Tehdastuotanto, 2013)
2009
Eppu Normaali: Klubiotteella, 300 min. (Akun Tehdastuotanto, 2009)
2013
Koivusalo
, Timo & Suokas, Riku: Vuonna 85 – Manserock-elokuva, 90 min. (Walt Disney Studios Home Entertainment, 2013)
2016
Eppu Normaali: Ratina, 198 min. (Akun Tehdastuotanto, 2016)
Pollari
, Saku: Eput – elokuva (Aito Media, 2016)

Lue lisää:
Kontiainen, Vesa: Aitoa suomirockia – Poko Rekordsin historia, 667 sivua. (Like, 2004)
Luoto
, Santtu: Tiimalasin santaa – Eppu Normaalin tarina, 258 sivua. (WSOY, 2000).
Luoto, Santtu: Eppu Normaalin tarina – Tiimalasin santaa, 240 sivua. (WSOY, 2016).
Montonen, Mikko: Uuden aallon tekijät, 184 sivua. (Johanna, 1979)
Saarela, Mikko & Syrjä, Martti & Syrjä, Mikko: Minun Suomeni – Eppu Normaali -yhtyeen sanoituksia 1975–1981, 120 sivua. (Jee Jee Music, 1982).
Syrjä, Martti & Saarela, Mikko & Syrjä, Mikko & Riihikoski, Jorma & Huotari, Jyrki: Eppu Normaali – Kaikki sanat, 255 sivua. (Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2017)

Eppu Normaali: Tie vie (1982). Kansikuvan maalauksen teki Martti Syrjä.

Eppu Normaali: Tie vie (1982). Kansikuvan maalauksen teki Martti Syrjä.

Yes: Talk – uusi uljas auringonnousu

Talk (Victory, London Recordings, 1994)

Yes: Talk (1994).

Brittiprogen suurbändi Yes teki läpimurtonsa 70-luvun alussa. Yhä säkenöivämpään musiikkiin yltäneen lontoolaisviisikon parhaat progeilut vyöryivät hallitun kompeksisena aaltona klassikoilta The Yes AlbumFragile ja Close To The Edge. Jopa albumipuoliskon mittaiset teokset olivat yleisön mieleen, huikeimpana esimerkkinä vain neljä pitkää biisiä sisältänyt 2LP Tales From Topographic Oceans. Seuraavan vuosikymmenen ovella oli luvassa muutoksia, jopa bändin lyhytaikainen hajoaminen. Paluulevy 90125 ja sen hitit syntyivät multi-instrumentalisti ja säveltäjä Trevor Rabinin avulla, tuottaja Trevor Hornin työtä väheksymättä. Rabin viihtyi bändissä yli 10 vuoden ajan, paluualbumista 90125 yhteistyön viimeiseen merkkiteokseen Talk.

Modernisoitu Yes oli valtava menestys. Big Generator (1987) oli mainio jatko, mutta yhteistyöhön tuli myös säröjä. Yesin rinnalla nähtiin jopa Jon Andersonin johtama kilpaileva kokoonpano Anderson Wakeman Bruford Howe, jolta ilmestyi levykin. Ehkä vielä hämmentävämpää oli peräti kahdeksan Yes-muusikon albumi Union vuodelta 1991. Osittaisten harharetkien jälkeen oli luvassa jälleen parempaa. Vuonna 1994 Anderson, Rabin, Chris Squire, Tony Kaye ja Alan White palasivat musiikillisten ihmeiden aikaan.

Kuten 90125 ja Big Generator, Talk sisältää massivista biisimateriaalia. Yes kuitenkin kääntää vaihteen hieman vapaammalle. Iso soundi saa seurakseen lähes jamittavaa musisointia, jossa selvästi pidetään hauskaa. Mietteliäitä popelementtejä viljellään mukavasti läpi levyn. Rabin osasi tuottaa mukaan myös raskaammaan, ylikierroksisen sykkeen. Rummut jytäävät tosissaan, stemmalauluissa kuljetaan vanhaan Yes-tyyliin.

Talk nousee lentoon heti alussa kuin auringonnousu loistavasti nukutun yön jälkeen. Maailman murheet ovat poissa kun The Calling väräjää eetteriin. Biisistä välittyy hämmentävä lataus. Jon Andersonin laulun perusvire on aina nostattava, mutta Rabinin positiivinen pusku niittaa kaiken yhteen ällistyttävällä tavalla.

I Am Waiting rullaa kehtolaulun tenholla, kuin aivan erityistä yksinkertaisuutta vaalien. Viehättävää teemaa kehitellään minuutista toiseen täydellisessä itseluottamuksessa. Myös Real Love työntyy eteenpäin häkellyttävän verkkaisesti. Pitkälle viivästetty kertosäe on kuin täydellistä rakkautta.

– Call this real love
Activates this mission to be on the same timeline.
Call this free love
Get a ticket on the master plan
On the freedom climb.

Liki yhdeksän minuuttia viillettävä Real Love nousee yhdeksi pääteoksista. Se sisältää samaa porrasteista kipinää kuin viisi vuotta aiemmin julkaistu Tears For Fearsin klassikkolevy The Seeds Of Love. Singleraita Walls on lähellä eaglesmaista aikuisrokkia, ja biisi on selvä voittaja. Elintärkeä väliosa tarttuu mukavasti. Loppuun tuotu modulaatio toimii todella hyvin.

Talkin suurteokseksi kasvava Endless Dream on todellinen kärkihetki. Rabin loistaa yhtä lailla koskettimissa, kitaran varressa kuin laulaja. Jon Andersonin ääni tuo täydellisen vuorovaikutuksen Rabinin rinnalle. Kitaristina Rabin runnoo esiin kuulaana, etukenoisena, yhtä aikaa haastavana ja mainstreamina. Rabin ahtoi kitaraa monin tavoin buustattuna, aivan toisin kuin kitaralegenda Steve Howe.

Ansioistaan huolimatta Talk jäi maailmalla vaille suurta huomiota. Odotettua heikompi menestys vaivasi myös albumia seurannutta kiertuetta. Kokoonpanoon oli tulossa jälleen muutoksia: Rabin ja Kaye jäivät pois Yesin riveistä. 90125, Big Generator ja Talk nostavat Trevor Rabinin yhdeksi Yes-saagan pelastajista.

Talk
Jon Anderson – laulu
Trevor Rabin – kitara, kosketinsoittimet, laulu, ohjelmointi
Chris Squire – bassokitara, laulu
Tony Kaye – Hammond-urut
Alan White – rummut
Tuottaja: Trevor Rabin

Talk kuuluu 90-luvun Yesin merkittävimpään antiin. Bändin taival jatkui uusia täysosumia hakiessa. Tupla-albumit Keys To Ascencion 1 & 2 olivat vaisuhkoja, eikä 1997 julkaistu Open Your Eyes vienyt eteenpäin. Lähelle klassikkokantaa päästiin, kun Yes-voimaa säkenöivä Magnification julkaistiin vuonna 2001.

Alun perin keväällä 1994 julkaistu Talk sai yhden lisäraidan Collector’s Edition CD-painokseen (2002). Music On Vinyl julkaisi albumin vinyylipainoksen 2015. Talk on yksi Yesin levyistä, joka puuttuu Spotifysta (tilanne 1/2018). Kysy Yesiä kotikirjastostasi.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Yes (Atlantic, 1969)
Time And A Word (1970)
The Yes Album (1971)
Fragile (1971)
Close To The Edge (1972)
Yessongs (1973)
Tales From Topographic Oceans (1973)
Relayer (1974)
Going For The One (1977)
Tormato (1978)
Drama (1980)
90125 (Atco, 1983)
Big Generator (1987)
Union (Arista, 1991)
Talk (Victory, 1994)
Keys To Ascension (Essential, 1996)
Keys To Ascension 2 (1997)
Open Your Eyes (Eagle, 1997)
The Ladder (1999)
Magnification (2001)
Fly From Here (Frontiers, 2011)
Heaven & Earth (2014)

Hae Yesin Talk kirjastosta!

Hae Yesin Talk kirjastosta!

Hae Yesin Talk kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Lue lisää:
Banks, Peter & James, Billy: Beyond And Before – The Formative Years Of Yes, (Golden Treasures, 2001).
Bruford, Bill: The Autobiography – Yes, King Crimson, Earthworks And More, 352 sivua. (Jawbone, 2009).
Farley, Alan: The extraordinary world of Yes, 254 sivua. (iUniverse, 2004).
Hedges, Dan: Yes – The Authorized Biography, 144 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1981).
Heino, Kalevi: Yes – jatkuvan muutoksen portaat, 322 sivua. (Pop-lehti, 2004).
Holm-Hudson, Kevin: Progressive rock reconsidered, 280 sivua. (Routledge, 2002).
Martin, Bill: Music Of Yes – Structure And Vision In Progressive Rock, 272 sivua. (Open Court, 1996).
Morse, Tim: Yesstories – Yes In Their Own Words, 162 sivua. (St. Martin’s Press, 1996).
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Popoff, Martin: Time And A Word – The Yes Story, 252 sivua. (Soundcheck Books, 2016).
Romano, Will: Close To The Edge – How Yes’s Masterpiece Defined Prog Rock, 272 sivua. (Backbeat Books, 2017).
Watkinson, David: Yes – Perpetual Change, 192 sivua. (Plexus, 2002).
Welch, Chris: Close To The Edge – The Story Of Yes, 280 sivua. (Omnibus, 1999. Myös päivitetty painos: Omnibus, 2007).

Yes: Talk (1994).

Yes: Talk (1994).

 

Genesis: Wind & Wuthering – kokonaisen nelikon viimeinen näyttö

Wind & Wuthering (Charisma, 1976)

Genesis: Wind & Wuthering (1976).Klassikkoalbumin The Lamb Lies Down On Broadway jälkeen nelihenkiseksi kaventunut brittikombo Genesis näytti yltävän voitosta toiseen liki vaikeuksitta. The Lamb-kiertueen jälkeen laulaja, tarinankertoja ja lyyrikko Peter Gabrielin seuraajaa haettiin kiivaasti. Ratkaisu löytyi läheltä: Gabriel korvautui Phil Collinsin valovoimalla. Rumpupallilta jo aiemmin myös vokalistina kunnostautunut Collins oli bändille paras mahdollinen laulaja. Genesis sai lopulta ulos kaksi albumia vuonna 1976. Wind & Wuthering jatkaa voitokasta Genesis-saagaa A Trick Of The Tailista eteenpäin – aivan kuin samoihin aikoihin voimistunut punk rock olisi ollut vain huhupuhetta.

Genesis vuonna 1976. Mike Rutherford (vas.), Phil Collins, Tony Banks ja Steve Hackett.

Genesis vuonna 1976. Mike Rutherford (vas.), Phil Collins, Tony Banks ja Steve Hackett.

Jo ensimmäinen Genesis-kvartetin näyttö ilman Gabrielia oli huikea. A Trick Of The Tail esitteli aiempaa välittömämpää biisimateriaalia, erinomaista instrumentaatiota ja laadukkaampaa tuotantotyötä. Seuraavaan levyyn edettiin nopeasti, ja Steve Hackett, Tony Banks, Mike Rutherford ja Collins elivät luovaa kautta.

Wind & Wutheringin musiikillinen kudelma lähtee liikkeelle komeasti. Eleventh Earl Of Mar edustaa rokkaavinta Genesistä, missä Collins pääsee draamailemaan sekä laulajana että rumpalina. Hackett erottuu säveltäjänä sekä suurissa riffeissä että väliosan akustisuudessa. Eleventh… on yksi 70-luvun tärkeimmistä Genesis-biiseistä. Banksin säveltämä pitkä One For The Vine erottuu kauniina ja mahtipontisena. 10-minuuttisen biisin väliosa pakenee romanttissävyistä tunnelmaa. Polveileva kokonaissvengi kärsisi ilman Collinsin vastustamatonta rumpugroovea. Ilmavuus on korviahuumaavaa.

Genesis-single Your Own Special Way//It's Yourself (1977).

Genesis-single Your Own Special Way//It’s Yourself (1977).

Your Own Special Way on lähimpänä hittipontentiaalia, josta Genesis tuli tunnetuksi hieman myöhemmin. Lyhennettynä singleraitana julkaistu Rutherfordin sävellys toimi hienosti livenäkin, rummuissa paikkaa Chester Thompson:

A-puolen päättävä jazzrock Wot Gorilla? näyttää Collinsin erinomaista rumpalityötä. Ehjä ilmaisu tuntuu voittamattomalta.

Wind & Wuthering jäi historiaan ainutlaatuisena, kohokohtia vilisevänä levytyksenä. Steve Hackett sai bändissä enemmän tilaa säveltäjänä kuin A Trick Of The Tailin aikaan, mutta kaikki ei ollut hyvin. W&W jäisi kitaristin viimeiseksi Genesis-albumiksi. Hackettin tuoma tietty musiikillinen sadunhohtoisuus kanavoitui soololevyille: Voyage Of The Acolyten seuraaja Please Don’t Touch! ilmestyi vuonna -78. Genesis ja Hackett jatkoivat vielä EP-levyn Spot The Pigeon verran, ja näin W&W:Ltä pois jäänyt materiaali saatiin ulos. Livetuplan Seconds Out jälkeen Genesis jatkoi triona. Albumilla …And Then There Were Three… bändin Ilmaisu tiivistyi ja menestystä oli luvassa yhä enemmän.

Wind & Wuthering
Phil Collins – laulu, rummut, lyömäsoittimet
Steve Hackett – kitarat, kalimba, auto-harp
Mike Rutherford – 4-, 6- ja 8-kieliset bassokitarat, kitarat, bassopedaalit
Tony Banks – piano, kosketinsoittimet, syntetisaattorit, urut, mellotroni, Fender Rhodes
Tuottajat: David Hentschel & Genesis

Joulukuussa -76 julkaistu Wind & Wuthering kannattaa lainata kirjastosta remasteroituna CD/SACD + DVD -painoksena, mukana 5.1- ja stereomiksaukset.

Tuomas Pelttari

Genesis: Wind & Wuthering (1976).

Genesis: Wind & Wuthering (1976).

Levyhyllyt
Genesis | studioalbumit 1969–1997
From Genesis To Revelation (1969)
Trespass (1970)
Nursery Cryme (1971)
Foxtrot (1972)
Selling England By The Pound (1973)
The Lamb Lies Down On Broadway (1974)
A Trick Of The Tail (1976)
Wind & Wuthering (1976)
…And Then There Were Three… (1978)
Duke (1980)
Abacab (1981)
Genesis (1983)
Invisible Touch (1986)
We Can’t Dance (1991)
…Calling All Stations… (1997)

Steve Hackett | 70-luvun studioalbumit
Voyage Of The Acolyte (Charisma, 1975)
Please Don’t Touch! (1978)
Spectral Mornings (1979)

Hae Wind & Wuthering kirjastosta!

Hae Wind & Wuthering kirjastosta!

Hae Wind & Wuthering kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

 

Muista boksit
Wind & Wuthering löytyy myös boksista 1976–1982. Sinikantiseen kuutioon on kerätty Collinsin laulamaa Genesistä vuosikymmenen vaihteen molemmin puolin.
Toimitus suosittelee lämpimästi myös arkistomateriaalista koottuja bokseja Archive 1967–1975 ja jatko-osaa Archive #2 – 1976–1992. Molemmat ovat oivallista matskua liitekirjoineen. Kysy bokseja ja lisälukemista kotikirjastostasi.

Lue lisää
Banks, Tony | Collins, Phil, | Gabriel, Peter | Hackett, Steve | Rutherford, Mike & Dodd, Philip (toim.): Genesis – Chapter And Verse, 359 sivua. (Thomas Dunne Books, 2007).
Bowler, Dave: Genesis – A Biography, 294 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1992).
Collins, Phil: Not Dead Yet – The Autobiography, 447 sivua. (Century, 2016)
Drewett, Michael & Hill, Sarah & Kärki, Kimi (toim.): Peter Gabriel – From Genesis To Growing Up, 267 sivua. (Ashgate, 2010).
Genesis: 1970–1975, 7CD/SACD-levyä, 6 DVD-levyä sekä 44-sivuinen liitekirja. (Virgin, 2008).
Genesis: 1976–1982, 6CD/SACD-levyä, 6 DVD-levyä sekä 48-sivuinen liitekirja. (Virgin, 2008).
Genesis: Archive 1967–75. 4CD ja 80-sivuinen liitekirja. (Virgin Records, 1998).
Genesis: Archive #2. 1976–92. 3CD ja 62-sivuinen liitekirja. (Virgin Records, 2000).
Holm-Hudson, Kevin: Genesis And The Lamb Lies Down On Broadway, 172 sivua. (Ashgate, 2008. Uusintapainos 2012).
Hewitt, Alan: Opening The Musical Box – A Genesis Chronicle, 256 sivua. (Firefly, 2000).
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Rutherford, Mike: The Living Years – The First Genesis Memoir, 241 sivua. (Thomas Dunne Books, 2014).
Snider, Charles: The Strawberry Bricks Guide To Progressive Rock, 362 sivua. (Strawberry Bricks, 2007).
Spencer, Bright: Peter Gabriel – An Authorized Biography, 524 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1999).

Katso DVD/Blu-ray
Genesis: Wind & Wuthering, CD/SACD + DVD sisältää vajaan vartin mittaisen haastattelukoosteen. Musiikin rinnalla bändin jäsenet kertovat albumista ja sen tekemisestä. Esimerkiksi Phil Collins valaisee työtään enemmän sovittajana kuin säveltäjänä. DVD-levyn videoraidoista löytyy lisäksi bootleg-televisiotaltiointeja Yhdysvalloista ja Japanista vuodelta 1977.

Genesis: The Video Show, 156 min. (Virgin Records, 2004). Laaja promovideoiden kokoelma vuosilta 1976–1997.

Genesis & Edginton, John: Sum Of The Parts, 118 min. (Eagle Rock, 2014). Dokumentti tuo samaan huoneeseen klassisen kokoonpanon Hackett, Gabriel, Banks, Rutherford & Collins. Sanailu on brittiläisen välitöntä: huumoria, kritiikkiä, jopa tilannetajun puutetta. John Edgintonin ohjaama kaksituntinen dokumentti on arvokas lisä Genesis-saagaan.

Zen Café: Helvetisti järkeä – rumia sanoja rakkaudesta

Helvetisti järkeä (Warner Music Finland, 2001)

Zen Café: Helvetisti järkeä (2001).Kaikki kunnia alkuperäisen kokoonpanon kitaristille Mikko Oeschille ja rumpalille Tuomo Mäkipaavolalle tähdellisestä pohjatyöstä, mutta heidän lähtönsä oli Zen Cafélle todella hyvä juttu. Vasta kahden miehen poistuttua kuvasta bändi saattoi kiteytyä siksi trioksi, jonka säästäväistä soundia 2000-luvun suomirockin ystävät oppivat rakastamaan.

Kysyttäessä useimmat fanit luultavasti sanoisivat pitävänsä eniten Samuli Putron tarkkailevista sanoituksista ja lakonisesti laulamista melodioista. Mutta kuten kriitikot jo aikoinaan huomasivat, Zen Cafén tehokkuus perustui konseptin kokonaisvaltaisuuteen. Laulaja-kitaristi Putron, basisti Kari Nylanderin ja rumpali Pete Parkkosen jäntevässä soitossa ja vähäeleisissä sovituksissa oli tärkeintä se, että niistä puuttui lähes kaikki tarpeeton, ja siinä ne rinnastuivat Putron teksteihin ja tulkintoihin. Sytytyslangat paloivat niin pitkään pienellä liekillä, että räjähdykset todella ravistelivat kuulijaa.

Samaa voi sanoa Zen Cafén urasta. Bändi lähti nousuun niin hitaasti, että se on saattanut hyvin koetella niin soittajien kuin levy-yhtiönkin uskoa. Onneksi joku yhtyeen ammatillisessa lähipiirissä uskoi siihen, että bändien ja artistien täytyi saada etsiä oma soundinsa ja yleisönsä kaikessa rauhassa, ajan kanssa. Putro, Nylander ja Parkkonen olivat muodostaneet Zen Cafén klassisen kokoonpanon jo ennen kuin bändi teki ensimmäiset levytyksensä, mutta heidän liittonsa ei muodostunut instant-menestykseksi. Rocklehdet kyllä valelivat Warnerin kiinnittämää modernia suomirockbändiä neljän ja viiden tähden arvosteluilla heti alussa, mutta suuri yleisö löysi Zen Cafén vasta paljon myöhemmin.

Jos Zen Cafén ura etenikin hitaasti, se teki niin myös varmasti. Romuna-debyytin (1997) tarttuvaa Sellaa hoilasi hyvin pieni fanijoukko, mutta hoilasi kuitenkin. Idiootin (1998) Todella kaunis kasvoi vähitellen Zen Café -klassikoksi, mutta jäi ilmestyessään vielä melko vähälle huomiolle. Vasta kolmas albumi Ua Ua (1999) sisälsi oikeita hittejä. Sellaiset biisit kuin Harri ja Mies eikä poika enää toivat Zen Cafélle paljon uusia faneja, minkä johdosta Ua Ua oli ihan hilkulla nousta albumilistan kärkeen.

Neljännellä albumilla se viimeinenkin lukko loksahti auki. Tammikuussa 2001 julkaistu Helvetisti järkeä nousi hitaasti mutta varmasti listaykköseksi. Se tuntui ansaitulta palkinnolta pitkäjännitteisestä ja näkemyksellisestä työstä, etenkin kun kyse oli myös suuresta taiteellisesta onnistumisesta. Ensimmäisten vuosiensa aikana ja ensimmäisiä levyjään tehdessään Zen Café ei ollut pelkästään rakentanut suosiotaan. Se oli kehittänyt jatkuvasti myös soundiaan. Helvetisti järkeä oli se albumi, jolla idea kirkastui lopullisesti.

Helvetisti järkeä -levyllä Parkkonen, Putro ja Nylander laajensivat Zen Cafén ilmaisua pumppaavilla soul-rytmeillä sun muulla svengaavalla, mutta varoivat yhä visusti sortumasta machoiluun ja mahtailuun. Olennaiseen keskittymisen ideologia tuntui suomirockin kontekstissa hyvin raikkaalta. Resepti oli samantapainen kuin se, jota turkulainen Sweatmaster-yhtye sovelsi hyvällä menestyksellä englanninkieliseen garagerockiin.

Levyllä on poikkeuksellisen onnistuneita lauluja rakkaudesta, ikävästä (Helvetisti järkeä, Tuhannen kilometrin päässä) ja vähemmän romanttisista ihmissuhteista kaikkine rasittavuuksineen ja kommervenkkeineen. Surullinen Älä tee saattaa olla suomirockin historian haavoittuvin ja tunnistuksellisin kappale. Levyn suurimmat ansiot ovat kuitenkin erikoisissa aihevalinnoissa, joiden kautta iankaikkiseen lemmentematiikkaan avautuu popin kontekstissa uusia kulmia. Samuli Putro kirjoitti tekstejä aiheista, joita kukaan muu ei ollut aiemmin eikä ole sen jälkeenkään käsitellyt.

Albumin tunnetuin biisi Mies jonka ympäriltä tuolit viedään on tematiikaltaan omalaatuinen paitsi yleisesti ottaen, myös levyn sisällä. Siinä missä albumin useimmat kappaleet pureutuvat suunnasta tai toisesta rakkauteen, Mies jonka ympäriltä tuolit viedään on laulu yksin jäämisestä, mikä sekin toki avaa oman kipeän kulmansa ihmissuhteisiin. Sosiaalisissa tilanteissa pärjäämätön, karkeannäköinen ja kyyninen laumaton susi on laulun päähenkilönä uudenlainen antisankari, mutta harvassa ovat ne, jotka eivät häntä tunnista joko kantabaarinsa kulmapöydästä tai omassa itsessään.

Toinen vähän puhuttu mutta paljon pohdittu aihe on kappaleessa Kannattaako tunnustaa jos pettää? Niin, kannattaako vai ei? Omatunnon kolkutus ja itseinho, rehellisyyden ja suoraselkäisyyden itseisarvo, tekojen merkittävyyden suhteellisuus ja kinkkiset kysymykset siitä, miten paljon tuskaa tieto lisää ja pitäisikö toista loukata ja ihmissuhde tuhota lopullisesti omien syyllisyydentunteidensa lieventämisen nimissä, ovat pohdituttaneet syrjäänhypänneitä yhtä kauan kuin yksiavioisuuden on katsottu määrittelevän suhteen laatua. Ennen Samuli Putroa kukaan ei vain ollut kirjoittanut siitä sanoitusta.

Eeppisessä Eipä tiennyt tyttö -kappaleessa Zen Café onnistui kiteyttämään neljään ja puoleen minuuttiin ihmiselämän kaikessa anti-ainutkertaisuudessaan. Se on roudan runteleman Pohjanmaan kuolemankaltaiseen harmauteen sijoitettu kertomus ihmisistä, jotka tietäen tai tiedostamattaan kirjoittavat omat tarinansa edeltäneiden sukupolvien tylsiksi jatko-osiksi ja antautuvat fatalistisen passiivisina elämän pyöritykseen. Eipä tiennyt tyttö on paitsi sanoitukseltaan todella pakahduttavaa kamaa, myös albumin musiikillisesti intensiivisin esitys. Sen kasvava kiihko heijastaa upeasti kappaleen huomiota siitä, ”kuinka kiihtyy rytmi vuosien” eli kuinka aika tuntuu kuluvan sitä nopeammin, mitä enemmän vuosia on takana ja mitä lähempänä loppu on.

Helvetisti järkeä oli kauttaaltaan vahva levy, jolla määritellyillä asetuksilla Zen Café kulki tiensä loppuun saakka. Vuokralaisen (2002) proosallinen Aamuisin ja Jättiläinen-kokoelman (2003) murheellinen Piha ilman sadettajaa auttoivat Zen Cafea myymään platinaa ja jopa tuplaplatinaa. Vuonna 2008, pari vuotta enteellisesti nimetyn STOP-levynsä ilmestymisen jälkeen, Zen Café jättäytyi määrittelemättömän mittaiselle tauolle.

Kymmenen vuotta myöhemmin bändi on edelleen poissa kuvioista. Jos Samuli Putro, Kari Nylander ja Pete Parkkonen vielä palaavat lavoille yhdessä, heillä on siihen varmastikin hyvä syy. Zen Café vaikutti aina bändiltä, joka ei ollut olemassa tavan vuoksi.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Romuna (1997)
Idiootti (1998)
Ua ua (1999)
Helvetisti järkeä (2001)
Vuokralainen (2002)
Jättiläinen (2003, kokoelma)
Laiska, tyhmä ja saamaton (2005)
STOP (2006)

Hae Zen Cafén Helvetisti järkeä kirjastosta!

Hae Zen Cafén Helvetisti järkeä kirjastosta!

Hae Helvetisti järkeä kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Lue lisää:
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 357 sivua. (Idiootti, 2011).
Salmi, Ronja & Toiviainen, Mikko: 12 tarinaa kirjoittamisesta, 221 sivua. (WSOY, 2017).

Samuli Putro | Kirjastokaista
Kolme kysymystä kirjastosta

Zen Café: Helvetisti järkeä (2001).

Zen Café: Helvetisti järkeä (2001).

Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar – ihmisyys yhdistää

Brooklyn–Dakar (Johanna/Pyramid, 1999)

Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar (1999).Pelle Miljoona on tuottelias artisti niin muusikkona kuin kirjailijanakin. Hänen taiteensa punainen lanka on aina ollut vahva, maailmankuvansa selkeä ja käsialansa tunnistettava, mutta kuten pitkällä uralla väistämättä käy, jotkut teokset ovat puhuttelevampia kuin toiset.

Syyskuussa 1999 julkaistu Brooklyn–Dakar on yksi Pelle Miljoonan ehdottomista mestariteoksista. Se kuuluu niihin harvakseltaan ilmestyviin albumeihin, joilla miltei kaikki on maagisesti kohdallaan ja sekin, mikä ei ole, vain korostaa onnistumista. Pelle Miljoonan biisissä saattaa esiintyä sana Kafka pelkästään siksi, että se rimmaa safkan kanssa, mutta se vain vahvistaa inhimillisyyden tuntua. Ja siitä, empatiasta ja humaaniudesta Brooklyn–Dakarissa ja Pellen koko urassa juuri on kyse.

Pelle Miljoona vuonna 2006. Kuva: Petri Virtanen | Stupido Records.

Pelle Miljoona vuonna 2006. Kuva: Petri Virtanen | Stupido Records.

Kitaristi Tatu Mannbergin, rumpali Vänni Väänäsen, basisti Tumppi Varosen ja laulaja-lauluntekijä Pelle Miljoonan muodostama Rockers pelasi Brooklyn–Dakarilla niin komeasti yhteen, että tuntuu kummalliselta huomata, ettei tätä kokoonpanoa ollut olemassa ennen albumin tekemistä eikä se pysynyt koossa sen jälkeenkään. Itse asiassa Väänänen soittaa levyllä rumpuja ikään kuin sattumalta: Pelle oli loukannut olkapäänsä pyöräillessään eikä siksi voinut soittaa niitä itse. Tuon onnettomuuden onni oli se, että albumille saatiin sävykkäämpi rummunsoittaja. Kenties siksi Varosen bassokuviotkin svengaavat Brooklyn–Dakarilla tavallista hienommin.

Soittajista pääroolissa oli Mannberg, joka sävytti musiikkia yhtä vaivattomasti melankolisella twang-venyttelyllä, hämyisellä jazz-fiilistelyllä kuin iloisella Afrikka-hilputtelullakin. Hänen soittonsa maalasi kuvia erilaisista ympäristöistä samalla tavalla kuin biisien joukkoon sirotellut tuokiokuvat liikenteen hälinästä ja koraanikouluista, joita Pelle Miljoona oli äänitellyt New Yorkissa ja Afrikassa. Tyylitajuisia detaljeja ovat myös Pape Sarrin, Libasse Sallin ja Oysseynov Mbayin djembe-rumpujen luoma kaukaisen maailman meininki ja Mika Pesosen suurkaupungin yön nuoteiksi tulkkaava saksofoninsoitto.

Tuottaja Hannu Leidénin ja äänittäjä Petri Majurin kanssa tehty Brooklyn–Dakar on säilyttänyt tenhonsa monesta eri syystä. Pelle Miljoona kirjoitti sille vahvoja ja vaihtelevia biisejä, ja kuulostaa siltä kuin sovitusten pohtimiseen bassokuvioista kitarasoundeihin olisi käytetty enemmän aikaa kuin tämän jengin projekteissa keskimäärin. Vaikka vanhan kunnon vinyylialbumin paluuseen ei vuonna 1999 uskonut kukaan, Brooklyn–Dakar on jäsennelty sellaisesta muistuttavaksi jämäkäksi ja selkeäksi kaksipuoliseksi kokonaisuudeksi.

Yksi Brooklyn–Dakarin vahvuuksista on myös se, että se on niin leimallisesti Pelle Miljoonan albumi (itse asiassa sen piti olla hänen sooloalbuminsa, mutta tehtiin lopulta Rockersin nimellä). Niin loistava biisintekijä ja laulaja kuin Tumppi Varonen onkin, hänen jättäytymisensä sivurooliin oli hyvä ratkaisu. Kun kaikki biisit teki ja tulkitsi yksi mies, hahmottui hieno musiikillinen matka, jolla maailmaa kiertävä rasta kertoi näkemistään asioista, aistimistaan tunnelmista ja kohtaamistaan ihmisistä. Pelle Miljoona laulaa poikkeuksellisen rennosti ja pakottomasti, ja kun Varonen avaa suunsa taustalla, kertosäkeet lähtevät lentoon.

Yksi sellainen kertosäe on kappaleessa Jesse toi valon (San Franciscoon). Se on Brooklyn–Dakarin avausraita ja yksi sen värikkäimmistä ja kiehtovimmista kappaleista, vastakulttuurikapinan, lännen lokarien ja pelastusarmeijan hengessä svengaileva beat-henkinen ja psykedeelinen oodi Amerikalle. Kiihkeä folkrockpala Pakahtuvat unelmiinsa esittelee henkilögalleriansa hengästyttävällä tahdilla ja onnistuu liikuttamaan juuri sillä: kuten maailma, tuo empaattinen biisi on täynnä niitä, joiden elämässä haaveet ja todellisuus eivät koskaan kohtaa. Yöksi hiljentyvän kaupunkikorttelin aistikasta tunnelmaa tavoittelevassa Brooklynin enkelissä lauluntekijä tarttuu yhteen miljoonakaupunkiin hukkuvaan ihmiskohtaloon ja löytää hengenheimolaisensa.

Amerikka-puolella on myös omakohtaisia kappaleita, joissa maailmaa tarkasteleva mies vilkaisee peiliin. Tarinallisessa Wild Billy Hitchcockissa Pelle Miljoona ihmettelee omaa kiertävän kitaransoittajan kohtaloaan. Suomalaisittain surumielinen Mahdotonta rakkautta taas kertoo syyn sille, että maailman tuulet lennättävät hänen aina takaisin kotiin. Albumin puoliskojen taitekohtaan asetettu Hey, Mr. Aeroflotissa koti-ikävän ja kaukokaipuun repimä päähenkilö palaa kotiin vain ostaakseen uuden lipun mannertenväliselle lennolle.

Afrikka-puolen alussa lyhyt äänitys koraanikoulun oppitunnilta muuttaa tunnelman totaalisesti. Brooklyn–Dakarin jälkipuolta kompataan reggaen ja manner-Afrikan rytmeillä. Oo niinku oot peilaa sikäläisen mielenmaiseman valoisaa puolta iloisissa ja vapautuneissa tunnelmissa. Afrikan kuningas, tribuutti Bob Marleylle ja hänen sukupolvien kuilut ja maantieteelliset rajat ylittävälle merkitykselleen, on huolettomassa idolisoinnissaan piristävä mutta aiheensa puolesta tässä seurassa turhan kepeä kappale. Mantereen tilaa tarkasteleva Mama Africa ja pienen ihmisen kohtaamisesta kertova Cecilia tuntuvat huomattavasti merkityksellisemmiltä ja koskettavammilta. Afrikka-osuus jää hiukan Amerikka-puolta pintapuolisemmaksi fiilistelyksi, mutta vaeltamisen tematiikkaa pohdiskeleva Sielu nomadin päättää hienon albumin herkissä ja henkilökohtaisissa merkeissä.

Liki kaksikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen Brooklyn–Dakar kuulostaa yhtä raikkaalta ja vahvalta kuin ilmestyessään. Se on klassikko, jonka liian harva huomasi. Sen maisemat vaihtuvat juuri niin paljon kuin urbaanin Amerikan ja ruraalin Afrikan välillä voi, ja samalla piirtyy kuva yhdestä maailmasta, jossa alueelliset ja kulttuuriset erot ovat lopulta pelkkää pintaa. Elettiinpä savimajoissa, hellahuoneissa tai kerrostaloissa, ihmisyys on yhteinen ja yhdistävä tekijä, jos sille vain antaa mahdollisuuden.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar
Pelle Miljoona – laulu
Tumppi Varonen – bassokitara, laulu
Tatu Mannberg – kitara, laulu
Vänni Väänänen – rummut
Tuottaja: Hannu Leidén

Pelle Miljoona kotisivu ja Facebook

Hae Pelle & Rockersin Brooklyn–Dakar kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar (Johanna/Pyramid 1999)

Muita levytyksiä
Pelle Miljoona & N.U.S. (1978)
Pelko ja viha (1979)
Viimeinen syksy (1979)
Näyttämökuvia (1980)
Moottoritie on kuuma (1980)
Matkalla tuntemattomaan (1981)
Radio Kebab (1982)
Rakkaudesta elämään (1981)
Laulava idiootti (1983)
Jos… (1984)
Enkeltenkaupungissa… (1985)
Tule kotiin Johnny (1987)
Sadepäivän ihmisiä (1989)
Rauhan aika (1990)
Kaikki muuttuu (1992)
Si Si Live (1992, live)
ABC (1993)
OK! (1994)
Landella (1995)
Juuret (1996)
Kolmen tuulen pesä (1998)
Tee itselles elämä (2001)
Todistaja (2002)
Setä Samulin sirkus (2004)
Arambol (2006)
Pelle Miljoona & Ylivoima: Unabomber! (2007)
Goa Baba (2008)
Dharmapummi (2009)
Halki ajan ja rakkauden (2011)
Avara maa (2011)
Elävänä Vastavirrassa (2013)
Diaspora (2013)
Kino Riviera (2015)
Olla joku (2017)

Lue lisää
Pelle Miljoonan romaanit
Buddha blues (WSOY, 1985)
Unimies (1992)
Bändi hukassa (1994)
Missä rastamies nukkuu (1995)
Bonneville (1997)
X – hän palaa (1999)
Hamaca (2000)
Alla tähden onnellisen (2002)
Pyhiinvaeltajat (2006)
Villarica (2008)
Kreutzberg (2010)
Puerto Galera (Like, 2012)
Roudari (2014)
Jumala kuoli Al Rezassa (2016)

Lyriikkakirjat
Pelkistettyä todellisuutta. (Johanna Kustannus, 1978).
Kulkurin kyynel. (Johanna Kustannus, 1981).
Eetos Goes Paatos – Pelle Miljoonan valitut lyriikat. Teija Varis, toimittaja. (Reuna Kustantamo ja kirjakauppa, 2015).

Elämäkerrat
Miljoona, Pelle: Elossa ja potkii! – The elämäkerta. (WSOY, 2004).
Laamanen, Lamppu: Nähdään pian! tuntemattomaan – Pelle Miljoona muiden mukaan. (WSOY, 2005)

Pelle Miljoona | Kirjasampo
Kirjailija Pelle Miljoona on esillä KirjasammossaPelle Miljoona. Kuva: Ville Juurikkala.

Pelle Miljoona | Kirjastokaista
Kolme kysymystä kirjastosta