Ratsia: Ratsia – pirun harvinaista rock’n’rollia

Ratsia | Johanna 1979

Kun kuhina paisuu muodiksi, piireihin ilmaantuu monenlaista tekijää tyhjäpäisistä tumpeloista todellisiin mestareihin. Jyri Honkavaara (1960–1997) kuului jälkimmäisten kastiin. Hän oli yksi suomipunkin suurista lahjakkuuksista, ja hänen bändinsä Ratsia löi heti kärkeen pöytään yhden genren klassikoista.

Ratsian syksyllä 1979 julkaistuun nimettömään ensialbumiin kiteytyivät uuden aallon parhaat puolet. Se oli tiukka, kiihkeä ja kirkasotsainen punkrocklevy, joka paljasti vasta 19-vuotiaan Honkavaaran loistavaksi lauluntekijäksi. ”Tää ei oo taidetta, tää on rock’n’rollia”, hän julisti albumin avausraidalla – ja juuri siksi se niin hienoa taidetta olikin.

Alku oli katkonainen. Pihtiputaalla perustettu Ratsia alkoi treenata jo kesällä 1977, mutta hajosi seuraavan vuoden kesällä, koska asiat eivät edenneet oikein mihinkään. Vedettyään henkeä Honkavaara perusti uuden Ratsian, joka ryhtyi harjoittelemaan yläasteen kirjastossa. Uusiutunut bändi huomattiin skenessä keväällä 1979, kun se teki omakustannekasetin nimeltä Kloonattu sukupolvi.

Melkein kaikki kasetin biisit päätyivät uusina versioina Ratsian ensimmäiselle albumille, kunhan Atte Blom oli ensin kiinnittänyt yhtyeen levy-yhtiölleen Johannalle. Ensimmäinen single, syksyllä 1979 julkaistu ’Lontoon skidit’ on klassikkokappale, joka siirsi punkin nuoruus- ja turhautumistematiikan suvereenisti Pihtiputaalle. Albumiversiossa kuullaan Hepa Halmeen saksofonia – tässä rivakassa singleversiossa ei:

Honkavaaran vahvuus punkmuusikkona oli musikaalisuudessa, kielellisessä lahjakkuudessa ja siinä, että hän ymmärsi genreä hyvin. Hän osasi säveltää tyylipuhtaita ja tarttuvia kappaleita, joissa kuului myös hänen oma äänensä, joka oli nuorella biisintekijällä jo yllättävän vahva. Brittipunkista vaikuttunut Honkavaara sanoitti Stiff Little Fingersin ’Wasted Lifen’ (Ne ei haluu kuunnella) ja The Clashin ’48 Hoursin’ (48 tuntia) suomeksi niin luontevasti, etteivät ne erotu hänen omasta tyylistään lainkaan. Hänen yhteiskunta- ja kulttuurikriitiikkinsä oli puhdasoppisen idealistista, mutta samaan aikaan hän tuntui ainakin hetkittäin hymähtelevän myös lajityyppiin sisäänrakennetulle korniudelle.

Ratsian biiseistä kuulee, että Honkavaara koki löytäneensä punkista yhteisön tai ainakin toivoi löytävänsä. ’Me noustiin kellareistamme’ ja ’Päästäkää mut irti’ ovat loistavia uuden aallon anthemeja ja heimolauluja. Toisaalta levyllä oli sellaisia henkilökohtaisista kokemuksista tehtyjä biisejä kuin ’Yksin’ ja ’Ole hyvä nyt’, jotka olivat lujasti kiinni tietyn nuoren miehen elämässä ja samalla niin universaaleja, että niihin oli helppo samaistua.

Levyn saamista kiitoksista huolimatta Ratsia ei jäänyt jauhamaan paikalleen. Loistava kakkosalbumi Elämän syke oli pidemmälle jalostettu ja kypsempi tulkinta debyytin tyylistä. Kolmas pitkäsoitto Jäljet hiippaili synkeämmissä punkinjälkeisen maailman maisemissa.

Ratsia lopetti toimintansa vuoden 1982 lopulla. Seuraavana vuonna Honkavaara levytti soolosinglen ’Leija’ ja englanninkielisen albumin helsinkiläisessä Hefty Loadissa. Vuonna 1986 hänen Killer Poodles -bändinsä julkaisi pari kappaletta Vaarallisten levyjen ja One Inch Rockin kokoelmalevyllä Rock’n’Roll. Ne jäivät hänen viimeisiksi julkaisuikseen.

’Lontoon skidien’ soidessa mieleen tulee, että hienosta musiikista täytyy kiittää Ratsian ohella 1970-luvun lopun Pihtipudasta, jossa rock’n’roll oli pirun harvinaista. Jos laulaja-kitaristi Jyri Honkavaaralla, kitaristi Juha Aunolalla, basisti-laulaja Rudi Lukkarisella ja rumpali Pasi Kuusjärvellä olisi ollut muuta tekemistä kuin tehdä biisejä ja treenata, rock voisi olla yhtä klassikkoa köyhempi.

Ratsiaa ja Jyri Honkavaaraa ei ole unohdettu. Viitisen vuotta sitten Teatteri Maximus toi ensi-iltaan Jyrki Pylvään käsikirjoittaman näytelmän Täynnä elämää − balladi Jyri Honkavaarasta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Ratsian 'Ratsia' kirjastosta.

Hae Ratsian ’Ratsia’ kirjastosta.

Hae Ratsia kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Ratsia  | Johanna, 1979 | LP-uusintajulkaisut 2011 & 2013 Svart Records
Elämän syke | Johanna, 1980 | LP-uusintajulkaisu 2011 Svart Records
Jäljet | Johanna, 1982 | LP-uusintajulkaisu 2012 Svart Records
Kloonattu sukupolvi  | omakustannekasetti, 1979 | LP-painos Stupido Records 2018

Lue lisää | Finna.fi
Saastamoinen, Mika: Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984, 429 sivua | Johnny Kniga 2007

Ratsia: Ratsia (1979).

Lepää rauhassa, Pete Shelley – Buzzcocksista ikuisuuteen

Pete Shelley 1955–2018

Pete Shelley: Homosapien (1981).Joulukuun kuudennen päivän iltana brittiläisen Buzzcocksin some-tileillä julkaistiin suru-uutinen. Bändin laulaja-kitaristi ja biisintekijä Pete Shelley oli kuollut sairauskohtaukseen 63-vuotiaana.

Shelley tuli tunnetuksi yhtenä punksukupolven lahjakkaimmista lauluntekijöistä ja myöhemmin muusikkona, joka ei arastellut uuden soundin etsimistä sen enempää kuin tärkeinä pitämistään arkaluontoisista asioista puhumista.

Pete Shelley perusti Buzzcocksin opiskelukaverinsa Howard Devoton kanssa vuonna 1975. Bändi soitti ensimmäisen keikkansa Boltonissa aprillipäivänä 1976. Asiat etenivät rivakasti kulttuurin uusien tuulten puskuvoimalla: jo saman vuoden syyskuussa Buzzcocks esiintyi Lontoossa punk-svengali Malcolm McLarenin järjestämässä 100 Club Punk Festival -tapahtumassa. Muita esiintyjiä olivat muun muassa Sex Pistols, Siouxsie & The Banshees, The Clash, The Vibrators ja The Damned.

Vuoden loppuun mennessä Buzzcocks oli jo levyttänyt ensimmäisen ep:nsä Spiral Scratchin, yhden ensimmäisistä punk-omakustanteista. Buzzcocks teki vaikutuksen tiukkana bändinä, jonka energisyys ei kärsinyt monille ajan bändeille tyypillisestä haparoivasta soitosta, sekä Shelleyn lauluntekijänlahjoilla. Paras esimerkki niistä on klassikko Ever Fallen In Love (With Someone You Shouldnt’ve).

Vuonna 1977 Buzzcocksin kokoonpano muuttui, kun Devoto erosi bändistä ja perusti oman yhtyeensä Magazinen. Shelleystä tuli Buzzcocksin kitaristi-laulaja ja hänen korkeasta, kirkkaasta ja melodisesta laulustaan bändin leimallisin piirre.

United Artists Records teki diilin Buzzcocksin kanssa elokuun kuudentenatoista 1977. Bändi levytti isolle yhtiölle Martin Rushentin tuottamat albumit Another Music In A Different Kitchen (1978), Love Bites (1978) ja A Different Kind Of Tension (1979). Neljäs albumi jäi demoasteelle, kun Buzzcocks hajosi vuonna 1981.

Sooloartistiksi alkanut Shelley debytoi albumilla, jollaista kukaan ei osannut odottaa mieheltä, joka oli tullut tunnetuksi melodisen punkbändin laulaja-kitaristina ja taitavana poplauluntekijänä. Soolodebyytti Sky Yen oli jo vuonna 1974 olkkarissa äänitetty levyllinen kokeellista elektronista musiikkia Tangerine Dreamin ja Clusterin hengessä. Sky Yenin vastaanotto oli aikanaan lähinnä hämmentynyt ja vihamielinen, mutta myöhemmin sen psykedeelistä hammasporanoisea on alettu pitää kokeellisuudessaan kiinnostavana. Shelleyn omasta mielestä levy sopi kuulokekuunteluun sekä niille, jotka halusivat saada vieraat poistumaan.

Sky Yenin piti alun perin olla soundtrack Devoton tekemään elokuvaan. Samankaltaiseen tarkoitukseen tehtiin myös Shelleyn seuraava projekti Hangahar, jonka hän levytti Sally Timmsin ja Lindsay Leen kanssa vuonna 1980.

Homosapien-single (ja samannimisen sooloalbumin nimibiisi vuodelta 1981) vei Shelleyn kappalerakenteen kannalta takaisin popmusiikin lähteille, mutta sekin oli sovitettu elektronisen musiikin soittimille eli syntetisaattoreille ja rumpukoneille. Kappaleen viittaukset homoseksuaalisuuteen saivat BBC:n kieltäytymään soittamasta sitä, mikä puolestaan sai Shelleyn kertomaan julkisuudessa omasta biseksuaalisuudestaan, johon hän oli viittaillut jo Buzzcocksille kirjoittamissaan kappaleissa.

Samankaltaista soundimaailmaa kartoitti myös vuoden 1983 XL1-albumi, jonka tunnetuin kappale on Telephone Operator. Aikaansa edellä olleen albumin mukana sai ZX Spectrum -tietokoneelle tehdyn ohjelman, jonka esittelemiä grafiikoita ja lyriikoita saattoi katsella levyä kuunnellessaan.

Vuoden 1986 Heaven And The Sea -sooloalbumilla Shelley yhdisti elektronisen musiikin ja kitararockin piirteitä ajanmukaiseksi ja täyteläiseksi popiksi. Levyltä julkaistiin kaikkiaan neljä singleä, joista tässä kuullaan melankolinen Waiting For Love.

Ympyrä sulkeutui 1980-luvun lopulla, kun Buzzcocks teki paluun. Aluksi punklegenda julkaisi livelevyjä, mutta muutaman tunnusteluvuoden jälkeen myös uutta musiikkia. Vuonna 1993 julkaistu Trade Test Transmission -albumi käynnisti Buzzcocksin uran myöhemmät ajat, jotka jatkuivat aina Shelleyn kuolemaan saakka. Viimeiseksi jäi vuonna 2014 julkaistu yhdeksäs Buzzcocks-pitkäsoitto The Way.

Shelleyn viimeinen albumi Cinema Music And Wallpaper Sounds ilmestyi vuonna 2016. Se sulki hänen soolouransa ympyrän samalla tavalla kuin Trade Test Transmission oli sulkenut Buzzcocksin kehän: Cinema Music And Wallpaper Sounds oli vuonna 1976 äänitetty levyllinen kokeellista elektronista musiikkia ja siinä mielessä Sky Yenin sisarteos.

Pete Shelley kohtasi loppunsa kotonaan Virossa, jossa hän oli asunut vaimonsa Gretan kanssa vuodesta 2012 lähtien.

Peter Campbell McNeish 17.4.1955–6.12.2018

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Buzzcocks-klassikoita kirjastosta!

Hae Buzzcocks-klassikoita kirjastosta!

Hae Buzzcocksia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt | Buzzcocks
Another Music In A Different Kitchen (1978)
Love Bites (1978)
A Different Kind Of Tension (1979)
Trade Test Transmissions (1993)
All Set (1996)
Modern (1999)
Buzzcocks (2003)
Flat-Pack Philosophy (2006)
The Way (2014)

Pete Shelley
Sky Yen (1980)
Hangahar (1980)
Homosapien (1981)
XL1 (1983)
Heaven And The Sea (1986)
Cinema Music And Wallpaper Sounds (2016)

Lue lisää
Junttila, Jukka: 1977 – Punkvallankumous, 279 sivua. Like 2017.
McGartlandTony: Buzzcocks – The Complete History, 288 sivua. John Blake 1995.
Robb, John & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Punk! – Brittipunkin haastatteluhistoria. Like 2007.

Pete Shelley: XL1 (1983).

Pete Shelley: XL1 (1983).