Roky Erickson And The Aliens: The Evil One – kulttisankari mielensä armosta

The Evil One (415 Records, 1981)

Roky Erickson And The Aliens: The Evil One (1981).Sopeutumattomuus ja erilaisuus ovat olleet hyviä rockmusiikin myymisen välineitä. Niiden kapinahenki vetoaa nuoriin, jotka etsivät itseään ja paikkaansa maailmassa. Ironista on, että ne, joiden friikkiys on ollut sisäsyntyistä ja aitoa eikä julkisuutta varten luotua, ovat usein menestyneet kaikkein kehnoimmin. Hyvä esimerkki tästä on Roky Erickson, kulttisankari mielensä armosta.

Roky Erickson. Kuva: www.rokyerickson.com.

Roky Erickson. Kuva: www.rokyerickson.com.

Vuonna 1947 syntyneen Roger Kynar Ericksonin asiat menivät ristiin 1960-luvun lopulla. The 13th Floor Elevators -yhtyeessä uransa aloittanut kitaristi-laulaja alkoi kärsiä mielenterveysongelmista, jotka ilmeisesti toi pintaan rankka LSD-kuuri. Hallusinogeenit ja psykedeelit kuuluivat ajan henkeen, mutta kuten Pink Floydin Syd Barrettin kaltaiset kohtalot todistavat, kaikille ne eivät sopineet.

Vaihtoehtoinen elämäntyyli johti myös kahnauksiin lain kanssa. Ericksonin konservatiivisessa kotiosavaltiossa Teksasissa The 13th Floor Elevatorsin jäsenten kaltaisia huumehippejä ei lainkaan arvostettu, ja vuonna 1969 Erickson joutui oikeuteen marijuanan hallussapidosta ja lain pakoilusta. Puolustus vetosi mielenterveysongelmiin sillä tuloksella, että Erckson määrättiin tahdonvastaiseen hoitoon. Seuraavien kolmen koppivuoden aikana hänelle tulivat tutuksi mielisairaalan arki, sähkösokkihoidot ja ankara lääkitys.

Siviiliin päästyään Erickson teki sen, mistä oli kaiken aikaa haaveillut: palasi musiikin pariin ja perusti bändin. Hänen uusi yhtyeensä Bleib Alien levytti Sir Douglas Quintetin Doug Sahm tuottajanaan singlen Two Headed Dog (Red Temple Prayer)//Starry Eyes (1975). Raaka sinkku esitteli Ericksonin uuden soundin. The 13th Floor Elevatorsin garagepsykedelia jäi 1960-luvulle, ja Erickson alkoi soittaa konstailematonta, synkeää, melodista ja kovaa rockia, joka oli yhdeltä laidalta kiinni punkin hengessä ja jossa pyöriteltiin b-luokan scifi- ja kauhuelokuvien kuvastoa.

Singlen tehtyään Erickson lähti Teksasista Kaliforniaan ja perusti siellä uuden yhtyeen. Studiossa soittaneesta kokoonpanosta mukana oli enää autoharpisti Billy Miller, joka keksi uudelle ryhmälle nimeksi Roky Erickson And The Aliens. Tehtyään pari pienempää levytystä bändi ryhtyi valmistelemaan albumia Creedence Clearwater Revivalin basistin Stu Cookin valvonnassa. Ericksonin bändi treenasi uutta materiaalia klassikkorockyhtyeen päämajassa Cosmo’s Factoryssa.

Roky Ericksonin tärkeimmät ja maineikkaimmat levytykset, jotka tunnetaan parhaiten nimellä The Evil One, olivat ensimmäinen Cookin tuottama kokonainen albumi. Creedence-basistin rooli noissa sessioissa oli merkittävä ja kasvoi loppua kohden. Studioon lähtiessään Erickson oli päättänyt lopettaa väsyttävien psyykenlääkkeiden syönnin, mikä piristikin häntä mutta samalla heikensi hänen henkistä tilaansa monin muin tavoin. Cookin tehtäväksi jäi jäsennellä Ericksonin sekavimmatkin ideat ehyiksi biiseiksi, joissa osat olivat oikeilla paikoillaan ja sanoituksissa tolkkua. Tuottajalla oli tapana pitää äänitys käynnissä jatkuvasti, koska milloinkaan ei voinut tietää, koska laulaja-kitaristi ja biisintekijä olisi parhaimmillaan. Ennen kuin studiotyöt oli tehty loppuun, Roky oli viety suljetulle jo kertaalleen. Osa lauluosuuksista taltioitiin mielisairaalan myöntämillä lyhyillä lomilla.

The Evil Onen kappaleissa seikkailevat zombit, vampyyrit, demonit ja aaveet. Nuo viihteellisen pelottavat teemat vaikuttavat halvalla tavalla hauskoilta, mutta vähänkin tarkemmin kuunnellessaan huomaa, että Erickson oli niiden suhteen tietyllä tasolla tosissaan. Huumehuuruisen 13th Floor Elevators -ajan ja kolmen mielisairaalassa lusitun vuoden jälkeen hän oli ihastunut kauhu- ja scifielokuviin, ja ne olivat polkaisseet hänen mielessään käyntiin todentuntuiset halloween-hipat. Sanoitusten olennot olivat Ericksonille toisaalta humoristisia ja kuvitteellisia hahmoja, mutta toisaalta ne symboloivat hänen sairauttaan, outoja ajatuksiaan ja psykoosien todellisuutta, jossa hän vietti yhä pidempiä aikoja kerrallaan.

Jos Ericksonin tavoitti täsmälleen oikealla hetkellä – kuten Cookin johtamissa sessioissa usein tapahtui – nauhalle tallentui primitiivistä priimaluokan rockia, jonka vaaran tuntu muuttui todeksi siinä missä biisien toismaailmalliset olennotkin. Sellaisella hetkellä mielisairaus antoi enemmän kuin otti. “If you have ghosts, then you have everything”, hän lauloi vilpittömällä äänellään kuin ilmoittaen löytäneensä mielensä syövereistä jotakin upeaa ja kertoakseen myös sen, että vaikka siltä ei ehkä vaikuta, ei häneltä mitään puutu.

Ericksonin hyväntuulisimpienkin rallien pohjavireenä on suru. Niistä aistii sellaista menetyksestä nousevaa kohtaloon alistumisen melankoliaa, jota tuntee silloin, kun ei usko enää voivansa palata takaisin sinne, missä kaikki oli paremmin. Ericksonin taudinkuva ja tyyli olivat hyvin toisenlaiset kuin Johnny Thundersilla, mutta kulttisankarien levyillä kaikui samankaltainen eksyneiden sielujen pelastuksenkaipuu. Thundersin So Alone ja The Evil One kuulostavat sukulaissielujen tekemiltä.

Roky Erickson And The Aliensin nimetön albumi julkaistiin ensin Englannissa kymmenen biisin mittaisena vuonna 1980. Seuraavana vuonna levystä ilmestyi Yhdysvalloissa toisenlainen versio nimellä The Evil One. Myöhempiin versioihin on koottu kaikki tuon aikakauden äänitykset.

Seuraavat kaksikymmentä vuotta Roky Erickson oli sairautensa vuoksi poissa pelistä. Vasta 2000-luvun alussa, kun hänen veljensä otti hoitaakseen lääkitykseen ja sopimuksiin liittyvät asiat, artisti alkoi toipua. Se kävi yllättävän nopeasti: jo vuosikymmenen puolivälissä Roky Erickson nousi lavalle kohtalaisen hyvässä kunnossa. Ohjaaja Kevin McAllister dokumentoi hänen paluunsa elokuvaksi You’re Gonna Miss Me, joka sai ensi-iltansa vuonna 2005.

Ruisrockissa vuonna 2007 esiintyneen Roky Ericksonin voiton sinetöi vuonna 2010 ilmestynyt True Love Cast Out All Evil, hänen ensimmäinen uutta materiaalia sisältänyt albuminsa neljääntoista vuoteen. Ericksonin tuotannon kulmakivet löytyvät silti edelleen The Evil Onelta. Sitä kuunnellessa tulee aina mieleen, että hulluus on pahasti aliarvostettua.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Roky Erickson kotisivu

Hae Roky Ericksonia kirjastosta!

Hae Roky Ericksonia kirjastosta!

Hae Roky Ericksonia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt:
Roky Erickson And The Aliens: Roky Erickson And The Aliens [aka Five Symbols] (CBS Records, 1980)
The Evil One (415 Records, 1981)
Don’t Slander Me (Pink Dust, 1986 | laajennettu CD-painos: Restless Records, 2005)
Gremlins Have Pictures (Demon Records, 1986)
I Think Of Demons (Edsel Records, 1987)
All That May Do My Rhyme (Trance Syndicate Records, 1993)
Don’t Knock The Rok! (Norton Records, 2004)
Roky Erickson with Okkervil River: True Love Cast Out All Evil (Chemical Underground, 2010)

The 13th Floor Elevators
The Psychedelic Sounds Of The 13th Floor Elevators (International Artists, 1966)
Easter Everywhere (1967)
Live (1967)
Bull Of The Woods (1969)

Toimitus suosittelee lämpimästi myös 2CD-kokoelmaa I Have Always Been Here Before – The Roky Erickson Anthology. Se esittelee Rokyn monivaiheista uraa, ja sisältää 32-sivuisen tekstiliitteen.

Lue lisää:
DeRogatis, Jim: Turn On Your Mind – Four Decades Of Great Psychedelic Rock, 638 sivua. Hal Leonard 2003.
Drummond, Paul: Eye Mind – The Saga Of Roky Erickson And The 13th Floor Elevators, The Pioneers Of Psychedelic Sound, 423 sivua. Los Angeles 2007.
Erickson, Roky & Thirteenth Floor Elevators & Casey Monahan (toim.): Openers II – The Lyrics of Roky Erickson, Los Angeles 1995.
Erickson, Roky: I Have Always Been Here Before – The Roky Erickson Anthology (Shout! Factory, 2010), 2CD + 32-sivuinen tekstiliite.
Kent, Nick: The Dark Stuff – Selected Writings On Rock Music 1972–1995, 343 sivua. Da Capo Press 1995.

Roky Erickson And The Aliens: s/t (1980).

Roky Erickson And The Aliens: s/t (1980).

Johnny Thunders: So Alone – malja antisankarille

Johnny Thunders: So Alone (Real Records, Sire, 1978)

Johnny Thunders: So Alone (1978).Marraskuussa 2016 uutisoitiin, että Jonas Åkerlund ohjaa Johnny Thundersin tarinasta kokoillan elokuvan. Pari vuotta aiemmin ilmestyi Danny Garcian dokumentti Looking For Johnny – The Legend Of Johnny Thunders. 1990-luvulla Lech Kowalski teki hänestä Born To Lose: The Last Rock ’n’ Roll Movien. Brittiläinen toimittaja-kirjailija Nina Antonia on kirjoittanut Thundersin elämäkerran sekä kirjan New York Dollsin vaiheista. Muusikon muistoa on kunnioitettu artikkeleilla, biiseillä, tapahtumilla ja tribuuttilevyillä, ja sosiaalisessa mediassa toimii aktiivisia Thunders-faniyhteisöjä, jotka pitävät tulta yllä. Kulttihahmon kuolemasta on 25 vuotta, mutta hänen legendansa elää.

Koska Thundersista ei koskaan tullut suurta tähteä, kerrottakoon, että hän oli John Genzale, vuonna 1952 syntynyt newyorkilainen kitaristi, laulaja ja lauluntekijä, joka tuli tunnetuksi räikeässä ja räväkässä rock’n’roll-yhtyeessä nimeltä New York Dolls. Bändin levyt eivät myyneet paljoakaan, mutta inspiroivat lukemattomia bändejä ja artisteja Hanoi Rocksista Morrisseyhin ja Sex Pistolsista David Bowieen.

New York Dolls: Personality Crisis

Thunders ja rumpali Jerry Nolan erosivat New York Dollsista vuonna 1975 perustaakseen The Heartbreakersin. Uusi bändi muutti Englantiin, kun manageri Malcolm McLaren kutsui sen mukaan Sex Pistolsin, The Damnedin ja The Clashin legendaariselle Anarchy Tour -kiertueelle. Heartbreakers soitti Lontoon nousukkaat suohon, ja matka johti levytyssopimukseen englantilaisen Track Recordsin kanssa sekä kulttiklassikko LAMF:n julkaisuun lokakuussa 1977.

Kovien huumeiden ja karun kohtalon kirjavaksi kuvittama maine oli kulkenut Thundersin edellä. Hän huomasi olevansa nuorten brittirokkareiden puolijumala, tuhoon tuomittu ”Johnny Too Bad”, joka tuhlasi lahjansa ja saamansa saumat kuin ei olisi mahtanut itselleen mitään. Hän ei varsinaisesti taistellut tuota vaikutelmaa vastaan. Siinä missä Motörheadin Lemmy kirjoitti bassoonsa uhmakkaasti ”Born To Lose – Live To Win”, yksi Thundersin tunnetuimmista biiseistä oli simppelisti Born To Lose. Antisankarin suurin tragedia oli, ettei hän itsekään uskonut voittomahdollisuuksiinsa.

Mutta vaikka Thunders ymmärsi maineen olevan osa viehätystään ja vahvisti sitä tietoisesti, hän ei ollut mielissään tilanteestaan. ”Ammattini ei ole huumeaddikti. Olen viihdyttäjä. Tehtäväni on saada nuoret tanssimaan”, vakavasta päihderiippuvuudesta kärsinyt muusikko ilmoitti eräässä haastattelussa.

Heartbreakers: Born To Lose

Heartbreakers hajosi LAMF:n jälkeen, ja Thunders päätti tehdä sooloalbumin. Hän aikoi levyttää paitsi edellisiltä levytyksiltään tuttua raakaa rock’n’rollia, myös henkilökohtaisempia ja herkempiä kappaleita. Lontoolainen Real Records teki Thundersin kanssa sopimuksen yhden levyn julkaisusta.” Ajattelin, että tekisimme hienon levyn ja näyttäisimme, että Johnnylla oli tarjota paljon muutakin kuin rock’n’roll-häviäjän imago”, Real Recordsin perustaja Dave Hill kertoi Thundersin elämäkerrassa.

Thundersin soolodebyytti So Alone (1978) äänitettiin Lontoossa kolmessa viikossa. Levyllä vierailivat muun muassa Sex Pistolsin Steve Jones ja Paul Cook, Pretendersin Chrissie Hynde ja Thin Lizzyn Phil Lynott. Dave Hillin mukaan levy valmistui vaihtelevissa tunnelmissa: ”Joinakin päivinä kaikki sujui hienosti ja hommat valmistuivat nopeasti, mutta seuraavalla kerralla hänellä meni tuntikausia pelkästään kitaran virittämiseen.” Huonona päivänä äänitetty eeppinen nimikappale oli jätettävä pois albumilta, koska Thunders oli liian kehnossa kuosissa viimeistelläkseen sen. Hyvinä päivinä nauhalle saatiin potkivaa rockia sekä (She’s So) Untouchablen ja You Can’t Put Your Arms Around A Memoryn kaltaisia hauraita helmiä.

So Alonen jälkeen Thundersin ura jatkui tuttuun tapaan matalalentona. Albumia pohjustanut single Dead Or Alive myi niin hyvin, että sen painos loppui kesken. Thunders jäi ilman hittiä, kun levy-yhtiö ei ennättänyt teettää ajoissa lisää levyjä. Murheellisen hahmon ritari kulki valitsemaansa tietä läpi kahdeksankymmentäluvun. Häneltä julkaistiin puolenkymmentä studioalbumia ja livelevyjä, jotka kaikki jäivät pienen piirin suosikeiksi. Thunders oli vasta 39-vuotias, kun hänet löydettiin menehtyneenä hotellihuoneesta New Orleansissa huhtikuussa 1991. Kuolinsyytä ei ole koskaan selvitetty perusteellisesti.

Jos puhutaan musiikista ja perinnöstä, huhut Johnny Thundersin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. Hän on klassinen antisankari, jonka tarina puhuttelee edelleen. Tekniikkavirtuoosien mielestä Thunders ei tietenkään osannut edes soittaa, mutta toisin kuin salamasormisten kollegoidensa, Thundersin soiton tunnisti ensimmäisestä nuotista. Se nuotti oli aina ladattu luonteella ja tunteella; intohimolla, masennuksella, ärtymyksellä, hellyydellä tai millä tahansa, joka häntä sillä hetkellä ajoi. Koska hän ei kyennyt hallitsemaan itseään, hän oli arvaamaton musiikissa ja elämässä – luokaton tai loistava, rasittava tai rakastettava, mutta ei koskaan siisti tai turvallinen. Ja vaikka Johnnyn kitara saattoi joskus olla epävireessä, ainakin hän teki sillä biisejä, jollaisia kukaan muu ei tehnyt.

Koskettavinta ja vaikuttavinta Thundersin musiikissa on sen sisäsyntyinen suru. Jopa reippaiden rockbiisien yllä häilyy lohduton yksinäisyyden tuntu.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Johnny Thunders Facebook

Levyhyllyt:
Johnny Thunders: So Alone (Real / Sire 1978)

Lue lisää:
Antonia, Nina: Johnny Thunders – In Cold Blood, 257 sivua. (Jungle Books, 1987 | Cherry Red Books, 2000).
Antonia, Nina: Too Much Too Soon – The Makeup & Breakup Of The New York Dolls, 208 sivua.
McNeil, Legs & McCain, Gillian: Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk, 525 sivua. (Abacus, 1997).

Katso lisää:
Garcia, Danny: Looking for Johnny – The Legend Of Johnny Thunders, 98 min. (Chip Baker Films, Jungle Records, 2014).

Johnny Thunders: So Alone (1978).

Johnny Thunders: So Alone (1978).