Kojo: Time Won’t Wait – revanssi Englannissa

Time Won’t Wait (Dig It, 1983)

Kun se pommi jäi suutariksi, Kojon oli kovin vaikeaa jatkaa mihinkään suuntaan – mutta hän jatkoi. Laulaja puri hammasta ja lähti Lontooseen tekemään englanninkielistä albumia.

Mainittu pommi oli Juice Leskisen sanoittama ja Jim Pembroken säveltämä pasifistinen rockbiisi nimeltä ’Nuku pommiin’, joka sai vuoden 1982 euroviisuissa nolla pistettä. Kojo lauloi kilpailussa juuri niin kuin pitikin, mutta Suomen kansa valitsi hänet silti kollektiivisen viisutappionsa syntipukiksi. 

Kojo jäi ikävään rakoon. Yhtäällä oli suuri yleisö, joka hoivasi kehnoa kansallista itsetuntoaan torumalla maan maineen muka lokaan vetänyttä rääkyjää. Toisaalla kirkasotsaiset rockpiirit nyrpistelivät soulrokkarille, joka oli myynyt itsensä osallistumalla korniin laulukilpailuun. Yhtä hurja tunnemyrsky on pyyhkinyt viisusuomalaisia vain silloin, kun maskeissaan muriseva Lordi oli valittu Suomen edustajaksi eikä sen vielä arvattu voittavan.

Ennen Euroviisuja kotimaista rockia tuntevat olivat tehneet Kojolle kunniaa. Timo Kojo (s. 1953) oli säestänyt Rauli Badding Somerjokea jo vuonna 1974, tehnyt duokeikkaa Dave Lindholmin kanssa, vieraillut Albert Järvisen singlellä ja laulanut bändissä Madame George, jolle oli langennut edelläkävijän epäkiitollinen osa soul- ja funkrockin tuomisessa Suomeen. 

Madame Georgen afroamerikkalaiset vaikutteet kuuluivat myös Kojon soolouralla, jonka hän käynnisti 1970-luvun lopulla. Albumit So Mean (1979) ja Lucky Street (1980) saivat kriitikot kirjoittamaan kansainvälisen tason soulrockista. Kumpikin levy nousi listalla korkealle ja myi kultaa, mikä todisti, että Suomessa kuunneltiin noihin aikoihin muutakin kuin rockabillyä, punkkia ja pateettisia iskelmiä. 

Vuoden 1981 vähemmän funkyksi ja enemmän ajanmukaiseksi sovitettu Go All The Way oli yllättäen ollut notkahdus Kojon suosiossa, ja hän oli alkanut pohtia, kannattaisiko Suomen pienillä musiikkimarkkinoilla kokeilla laulaa myös suomeksi niin kuin toinen kova rockvokalisti Kirka oli hyvällä menestyksellä tehnyt. Niin Kojo tuli kolaroineeksi uransa lommoille Euroviisuissa. Huono menestys ei oikeasti ollut hänen syytään sen enempää kuin kenenkään muunkaan, mutta se ei kiinnostanut ketään. Tarvittiin syyllinen.

Kuin osoittaakseen olevansa muutakin kuin ivattu ”Nolla-Kojo” laulaja palasi tappionsa maille Englantiin levyttämään uuden albumin. Time Won’t Waitin tuotti Madame Georgessa ja Jukka Tolonen Bandissa rumpuja soittanut amerikkalainen Billy Carson. Hän oli myös tehnyt tai ollut mukana tekemässä noin puolta levyn biiseistä. Yhtä suuri osuus oli Jim Pembrokella. Krediittejä saivat myös paikan päältä rekrytoidut kitaristi Gus Isadore ja basisti Paul Williams

Kojolle jäi tulkitsijan rooli. Jos ’Nuku pommiin’ -katastrofille naureskelleet olisivat malttaneet kuunnella Time Won’t Waitin tai minkä tahansa Kojon englanninkielisistä levytyksistä, he olisivat huomanneet hörötelleensä kansainvälisen tason vokalistille. Time Won’t Waitilla Kojo palasi kahden ensimmäisen soololevynsä tunnelmiin, mutta monipuolisemmin. Vaikka kyseessä ei ehkä ollut So Meanin kaltainen klassikko, englannissa tehtiin tasokasta jälkeä. Bändi soittaa svengaten ja napakasti, ja David Baptisten, Nat Augustinin, Colin Granhamin ja Raoul D’Oliveran torvisektio esiintyy edukseen. 

Keväällä 1983 ilmestyneen Time Won’t Waitin tekee uraauurtavaksi levyksi ’Whatugonnado?’. Tuo Billy Carsonin kirjoittama biisi on ensimmäinen suomalainen raplevytys. (Se kunnia annetaan yleensä General Njassan samana vuonna julkaistulle ’I’m Young, Beautiful And Naturalille’, mutta sehän ei ole raplevytys, vaikka hip-hop-kulttuurista ammentaakin.) Väkevästi Sugarhill Gang -vaikutteinen ’Whatugonnado?’ oli luonnollinen askel funkista inspiroituneelle Kojolle. Suomalaisen rapin alkusanat lausuttiin siis Lontoossa Kojon ja Carsonin suulla vuonna 1983, mutta harva ymmärsi kuunnella.

Time Won’t Wait ei vienyt Kojoa takaisin suuren sukseen vuosiin. Hädin tuskin Suomen albumilistan kolmenkymmenen kärjessä piipahtaneen julkaisun jälkeen Kojo vaihtoi esityskielensä suomeksi, mutta siitäkään ei ollut ihmeemmin etua hänen uralleen. On sääli, ettei suomalaisella musiikkibisneksellä ollut osaamista eikä resursseja auttaa Kojoa laulamaan siellä, mistä hänen rakkaimmat vaikutteensa tulivat. Se olisi saattanut olla jäiden kauppaamista inuiiteille tai sitten jotakin paljon hienompaa.

Kojon vaiheista voi lukea lisää myöhemmin tänä vuonna ilmestyvästä elämäkerrasta Tasasta ku Sveitsissä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae Kojon ’Time Won’t Wait’ kirjastosta.

Hae Time Won’t Wait kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Madame George
What’s Happening?!! (1977)

Kojo
So Mean (1979)
Lucky Street (1980)
Go All The Way (1981)
Hitparade (1982)
Time Won’t Wait (1983)
Rommia sateessa (1986)
Pyöri maa pyöri kuu (1990)
Kojo And The Great Boogie Band (1993)
Suloinen Maria (1997)
Lentävä pyörätuoli (2002)

Kojo & Jim Pembroke 
Bee tai Pop (1985)

Lue lisää
Ahomaa
, Petteri: Kojo – Tasasta ku Sveitsissä, 250 sivua. Docendo 2019. (Ilmestyy syksyllä)
Bruun, Seppo & Lindfors, Jukka & Luoto, Santtu & Salo, Markku: Jee jee jee – Suomalaisen rockin historia, 543 sivua. WSOY 1998.
Murtomäki, Asko: Finland 12 points – Suomen Euroviisut, 255 sivua. Teos 2007.
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – Tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua. Schildts & Söderströms 2005.

Kojo: Time Won’t Wait (1983).


Unisono Quartet & Taivaantemppeli – Jazzlastuja Liisankadulta 1973

Unisono Quartet & Taivaantemppeli 1973 – Jazz Liisa 01/02 (Svart Records, Yle, 2016)

Turkulainen Svart Records on käynnistänyt äänitejulkaisuhankkeen, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Kysymys on musiikista, jonka olemassaolosta varsin harva on ollut tietoinen. Yleisradion Liisankadun studiosta vuosina 1972–1977 lähetetyt konsertit taltioivat merkittävän jakson suomalaisen jazzin ja progressiivisen rockin historiaa, vaikka asiaa ei aikanaan välttämättä sellaisena ymmärretty ja koettu. Näissä konserteissa esiintyivät aikakauden keskeiset muusikot ja toisaalta talteen saatiin esityksiä kokoonpanoilta, jotka eivät koskaan julkaisseet virallisia levytyksiä.

Levyjen saatetekstitkään eivät paljasta, kuka nämä suorien radiokonserttien äänitykset ”löysi” kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta kunnia alkuperäisestä ideasta kuuluu muusikko ja toimittaja Erkki Lehtolalle ja toimittajille Matti Konttinen, Matti Poijärvi ja Jaakko Tahkolahti, joiden isännöimänä 34 sessiota järjestettiin ja lähetettiin. Vuodesta 1974 tuottajana toimi Jake Nyman. Muutama alkuperäisistä nauhoista on tuhoutunut, kun niitä oli käytetty ”säästösyistä” muihin tarkoituksiin, mutta nyt useimmat konsertit on mahdollista kuunnella uudelleen 2010-luvun ihmisen aistien kautta ja moderneina tallenteina.

Levyjen liitetekstit ovat kaikki englanninkielisiä, joten markkinoita uskotaan löytyvän Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Haluan uskoa siihen myös itse, niin kovatasoista tarjontaa levyillä on. Taustatekstit ovat Juha Henrikssonin (jazz) ja Arttu Seppäsen (proge) käsialaa. Tekstit ovat asiantuntevia ja niihin on saatu hienosti mukaan muusikoiden omia muisteluksia ja tuoreita kommentteja. Niitä on niin kiinnostavaa lukea, että kerrankin olen selvästi pettynyt siihen, ettei tekstiä ole enemmän. Tuottaja Juha Nikulainen on pitänyt lankoja kokeneissa käsissään. Kaikesta huomaa, ettei asialla olla ensimmäistä kertaa. Pauli Saastamoinen on masteroinut nauhat Finnvoxin studiossa 2015 ja jälki on hienoa, neljä vuosikymmentä kuuluu lopputuloksesta pelkästään myönteisessä mielessä.

* * *

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa varsinaisia ”levyarvosteluja”, jollaiset jätän itseäni paremmille asiantuntijoille. Haluan kuitenkin kertoa joistakin ajatuksista, joita näiden konserttien kuunteleminen noin neljä vuosikymmentä myöhemmin herättää. Olin tuolloin itse nuori aikuinen ja aktiivinen progen kuuntelija, vaikka nämä konsertit menivät kyllä aikoinaan täysin ohi korvien. Kuuntelukokemus on siksi sekä nostalginen että ajankohtainen.

1970-luvun alussa Love Records oli jo kovassa vauhdissa ja sen julkaisuohjelmaan mahtuivat ideologisesti sekä jazz että proge yhtä hyvin. Tasavallan Presidentti ja Wigwam olivat taloudellisestikin hyvin menestyneitä Loven levyttäjiä, samoin Jukka Tolonen. Sen sijaan jazz-albumien julkaiseminen oli suhteellisen verkkaista myös Lovella, vaikka taustalla häärineet Christian Schwindt ja Henrik Otto Donner epäilemättä niitäkin halusivat julkaista.

Ensimmäiset kotimaisen jazzin levytykset ilmestyivät vasta 1974 (Juhani Aaltosen Etiquette) ja 1975 (Olli Ahvenlahden Bandstand). Jatkossakin julkaisutahti oli melko harvaa, enkä ainakaan minä tiedä, oliko syynä pelkästään arveltu vähäinen myynti. Esimerkiksi Make Lievonen pääsi tekemään ja julkaisemaan oman albumin vasta vuonna 1977 (Make Lievonen), vaikka Taivaantemppelin esitysten (kaikki Lievosen sävellyksiä ja erittäin hienoja jokainen) perusteella sille olisi voinut veikata kysyntää jo paljon aikaisemmin.

Unisono Quartet & Taivaantemppeli – Jazzlastuja Liisankadulta 1973.

Unisono Quartet – Live In Studio 1973

Levysarjan aloittava Unisono Quartet esiintyi Liisankadulla 26.9.1973. Vaikka kokoonpanossa on kolme samaa muusikkoa kuin vuonna 1975 julkaistulla albumilla Unisono, musiikki kuulostaa aluksi vähemmän omaperäiseltä, Paroni Paakkunaisen sopraano epävireiseltä ja Olli Ahvenlahden sävelsuoni löysemmin sykkivältä.

Vähän tylsän aloituksen (Long tandem) jälkeen taso kuitenkin nousee ja pelkästään omaa musiikkiaan esittävä kokoonpano alkaa lunastaa julkaistun albumin synnyttämiä odotuksia ja kuullaan jopa Reiska Laineen rumpusoolo (Paakkunaisen sävellyksessä Totuuden aarreaitta). Setin viimeisenä kuultava Make Lievosen sävellys Incarnation on vahva kokonaisuus ja johdattelee kuin itsestään sarjan kakkoskonserttiin.

Paroni Paakkunainen – sopraano-, altto- ja baritonisaksofoni, huilu
Olli Ahvenlahti – piano, Fender Rhodes sähköpiano
Make Lievonen – bassokitara
Reino ”Reiska” Laine – rummut
Tuottaja: Yle
Juontaja: Matti Poijärvi

Taivaantemppeli – Live In Studio 1973

Lievosen johtama Taivaantemppeli on niitä kokoonpanoja, jotka eivät koskaan levyttäneet mitään virallisesti, joten 21.1.1973 taltioitu konserttiesiintyminen on sitäkin arvokkaampi. Osa Liisankadulla soittaneista muusikoista oli kokeneita, tunnettuja ja arvostettuja ammattilaisia. Eivät kuitenkaan kaikki, ja tämä tekee näistä kuuntelukokemuksista erityisen kiinnostavia. Esimerkiksi Pekka Rechardt liittyi vasta seuraavana vuonna Wigwamin riveihin ja tuli sitä kautta tutuksi laajemmalle yleisölle. Soitto kuitenkin on jo kypsää tavaraa ja voi arvata, että se kelpasi työnäytteenä myös Wigwamin kitaristinpaikkaa täytettäessä.

Toinen huonommin tunnettu nimi on huilisti Matti Jakola, joka on yhtyeen ainoa puhallinsoittaja. Ahvenlahti on mukana nytkin ja vahvaa lyömäsoitinosastoa edustavat Upi Sorvali ja Tapani ”Nappi” Ikonen. Setin kaksi ensimmäistä jaksoa antavat lähinnä kaikille mahdollisuuden näyttää soittajankykynsä, mutta setin päättävä Lisa on sävellyksenäkin vaikuttava saavutus, ehkä jopa lähempänä mietiskelevää progea kuin fuusiojazzia.

Matti Jakola – huilu
Olli Ahvenlahti – piano, Fender Rhodes sähköpiano
Pekka Rechardt – sähköpiano
Make Lievonen – bassokitara
Upi Sorvali – rummut
Tapani ”Nappi” Ikonen – kongat, lyömäsoittimet
Tuottaja: Yle
Juontaja: Matti Poijärvi

Heikki Poroila

Unisono Quartet 1973 ja Taivaantemppeli 1973 julkaistiin LP-levyinä keväällä 2016, samaan aikaan kuuden muun livetaltioinnin kanssa. Rajoitetuissa värivinyylipainoksissa on liitteenä isokokoinen juliste. Edellä mainitut Jazz Liisan osat 01/02 julkaistiin myös CD-levynä Unisono Quartet/Taivaantemppeli 1973.

Lue lisää:
Poroila
kirjoittaa Svartin ja Ylen julkaisuista pidemmin blogissa Musiikki kuuluu kaikille, artikkelissa Lastuja Liisankadulta – Svartin kulttuuriteko Heikki Poroilan kokemana.

Gronow, Pekka & Lindfors, Jukka & Nyman, Jake: Suomi soi 3 – Ääniaalloilta parrasvaloihin, 400 sivua. (Tammi, 2005).
Kulluvaara, Jonne & Hilamaa, Heikki: Suomalainen progressivinen rock 1967–2001 – diskografia | Finnish Progressive Rock 1967–2001, 103 sivua. (Kulluvaara, Hilamaa, 2002).
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua. (Schildts & Söderströms, tarkistettu 2. laitos, 2014).

Levyhyllyt:
Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band 1973 ja KOM Quartet 1975: Jazzlastuja Liisankadulta – Jazz Liisa 03/04
Tasavallan Presidentti ja Jukka Hauru & Superkings 1973: Poplastuja Liisankadulta – Pop Liisa 01/02
Wigwam & Taivaanvuohi 1973: Poplastuja Liisankadulta – Pop Liisa 03/04

Erilaisten kirjalähteiden lisäksi kirjastosta kannattaa kysyä suomalaisen jazzin ja progen bokseja ja erilaisia kokoelmalevyjä. Useimmissa on mukana hyvin toimitettua musiikkihistoriaa.

Muista boksit ja kokoelmat:
Anna mulle lovee – 79 rockia vuosilta 1967–79. 4CD ja 47-sivuinen liitevihko. (Love Records/Siboney, 1994. Uudet painokset 2005 ja 2010).
Donner
, Henrik Otto: Parhaita ottoja. 2CD + tekstiliite. (Siboney, 2009).
Laipio
, Matti: Eteenpäin! – Suomi Jazz 1960–1975. 3CD + tekstillite.
Love Proge – Love Recordsin proge-klassikot 1968–1979. 2CD ja liitevihko. (Siboney, 1996).
Love Proge 2
. 2CD ja 12-sivuinen liitevihko. (Siboney, 1998).
Love Records – Kaikki singlet 1. 6CD ja 16-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 2. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 3. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 4. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 5. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).

Svart Records kotisivu

Tuomas Pelttari, toim.

Wigwam: Hard N’ Horny – historiallisen suomalaisbändin debyytti

Hard N’ Horny (Love Records, 1969)

Wigwam: Hard N' Horny (1969).Suomalais-brittiläinen rockyhtye Wigwam oli omanlaisensa superkokoonpano perustamisestaan lähtien. Bändi teki useita albumiklassikoita, ja pääsi 70-luvun puolivälin aikaan lähelle kansainvälistä läpimurtoa. Wigwamin jäsenten juuret olivat osin yhteneväiset jo aiemmin. 1967–1968 laulaja Jim Pembroke ja rumpali Ronnie Österberg soittivat yhdessä kulttisuosiota nauttineessa yhtyeessä Blues Section. Österberg (1948–1980) ja Pembroke tekivät Love Recordsille pari soolosingleäkin, ”taustabändinä” Blues Section.

Wigwam vuonna 1969. Ronnie Österberg (vas.), Mats Huldén, Vladimir 'Nikke' Nikamo, Jukka Gustavson ja Jim Pembroke. Kuva: Mårten Huldén.

Wigwam vuonna 1969. Ronnie Österberg (vas.), Mats Huldén, Vladimir ’Nikke’ Nikamo, Jukka Gustavson ja Jim Pembroke. Kuva: Mårten Huldén.

Wigwamin ensimmäisessä kokoonpanossa olivat Österbergin ja Pembroken lisäksi basisti Mats Huldén ja kitaristi Nikke Nikamo. Wigwam täydentyi kun urkuri Jukka Gustavson liittyi bändiin ensisinglen Must Be The Devil//Greasy Kids Stuff jälkeen. Nikamo ja Gustavson olivat soittaneet aiemmin yhtyeessä The Roosters. Blues Sectionin jäljiltä nousi Wigwamin lisäksi suosioon myös progesuuruus Tasavallan Presidentti, jossa vaikutti kitaristi Jukka Tolonen. Suomalainen Love Records julkaisi molempia bändejä. Wigwamin debyyttialbumi Hard N’ Horny tuli ulos joulukuussa 1969, nousussa olevan yhtiön yhdeksäntenä LP-julkaisuna.

Suoranaisen progeilun sijaan Hard N’ Horny tuntuu – paria poikkeusta lukuunottamatta – svengaavalta popjazzilta, jossa on mukana helposti lähestyttävää lauluntekijäperinnettä. Wigwamin vaikuttimista The Band, The Beatles ja Steve Winwood tuntuvat läpi ilmaisun. Kunnianhimoinen levy palkitsee yhä, vaikka onkin lievästi raakilemainen. Säveltäjät Gustavson (s. 1951) ja Pembroke (s. 1946) halusivat totisesti näyttää mihin kyvyt riittävät. Toinen sai debyytin A-puolen, toinen B-puolen. Kun Gustavson maalaili sfääreissä, Pembroke pyrki tiiviiseen ilmaisuun.

Love Recordsin rahapulan vuoksi levyn kansitaidetta piirrettiin bändin kesken. Punavalkoinen kansikuva tehtiin vasta Hard N’ Hornyn toiseen painokseen.

Hard N' Hornyn ensimmäiset kansikuvat olivat yhtyeen jäsenten piirtämiä. Svart Records mallinsi eri kuvituksia albumin vinyyliuusintajulkaisuun vuonna 2015.

Hard N’ Hornyn ensimmäiset kansikuvat olivat yhtyeen jäsenten piirtämiä. Svart Records mallinsi eri kuvituksia albumin vinyyliuusintajulkaisuun vuonna 2015.

Gustavsonin polveilevat sävellykset täyttävät introa lukuunottamatta albumin A-puolen. Vajaan kymmenen sekunnin aloitusraita 633 Jesu Fåglar on Mats Huldénin teos, jota ei tilanpuutteen vuoksi koskaan julkaistu ruotsinkielisine teksteineen kokonaisena. Love Recordsin ja tuottaja Otto Donnerin viehtymys jazziin saattaa heijastua jamimaisessa irrottelussa Pidän sinusta.

Neron muistolle, hyvää yötä koettelee suomalaisen rockmusiikin rajoja intensiivisyydellään. Marjoriitta ja Jukka Gustavsonin dialogi on suomalaista rockhistoriaa:

– Miksi ei-sanan voi niin helposti unohtaa?
Onko sellaisia persoonallisuuksia, joiden tuntomerkit voidaan luetella;
Jokainen ihminen on persoonallisuus.
Hyvä että tiedämme: Ei!

Albumin jälkipuoliskolla kuullaan Pembroken säveltämä ja sanoittama Henryn seikkailu. Tarinamainen kerronta istuu laulajan ääneen ja tyyliin, kiireettömyys tukee vokalistin brittiläistä karismaa. Raidoista ei ehkä nouse välittömiä klassikoita, mutta levypuoliskon pituinen mitta on laulaja-lauluntekijä Pembroken hallussa hienosti. Yhdeksästä osasta yhteennivottu kokonaisuus toimii.

Wigwamin ura jatkui uudistuneella kokoonpanolla kun Huldén ja Nikamo siirtyivät sivuun. Toisella albumilla Tombstone Valentine (1970) oli mukana basistilegenda Pekka Pohjola.

* * *

Hard N’ Horny julkaisitiin alun perin LP-levynä vuonna 1969. Ensipainokset ovat keräilyharvinaisuuksia, mutta Svart Recordsin vinyyliuusintajulkaisu vuodelta 2015 on oivallinen valinta. Uusi LP-painos sisältää mallinnoksen alkuperäisestä tekstiliitteestä. Lisäksi mukana on Jukka Gustavsonin kerrontaa Wigwamista debyyttilevyn aikaan. Sinkkujen ystäville toimitus suosittelee alkuvuodesta 2018 julkaistua Wigujen seiskaboksia Complete Love Records Singles 1969–1975.

Hard N’ Hornysta on erilaisia CD-painoksia: ensimmäisellä on mukana Wigwamin toinen albumi Tombstone Valentine, 2003 ilmestyneellä remasterilla lisäraitana on sinkkubiisi Luulosairas. Myöhempi CD-painos sisältää myös laulujen sanoitukset. 2018 on luvassa uusi Svart Recordsin julkaisema 2CD-remaster, Wigwamin 50-vuotisen rockhistorian kunniaksi. Kysy Wigwam-levyjä kirjastostasi.

Tuomas Pelttari

Hard N’ Horny
Jukka Gustavson – laulu, urut, piano
Mats Huldén – bassokitara
Ronnie Österberg – rummut
Nikke Nikamo – kitara
Jim Pembroke – laulu, piano
Tuottaja: Otto Donner

Hae Wigwamin 'Hard N' Horny' kirjastosta!

Hae Wigwamin ’Hard N’ Horny’ kirjastosta!

Hae Hard N’ Horny kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Wigwamin studioalbumit
Hard N’ Horny
(Love Records, 1969)
Tombstone Valentine (1970)
Fairyport (1971)
Being (1974)
Nuclear Nightclub (1975)
Lucky Golden Stripes And Starpose (1976)
Dark Album (1977)
Light Ages (Polarvox, 1993)
Titans Wheel (EMI, 2002)
Some Several Moons (Wolfgang Records, 2005)

Wigwamin livealbumit
Live Music From The Twilight Zone (Love Records, 1975)
Wigwam Plays Wigwam – Live (EMI, 2002)
Pop Liisa 3 – Wigwam 1973 (Svart Records, 2016)

Lue lisää:
Love Proge – Love Recordsin proge-klassikot 1968–1979. 2CD ja liitevihko. (Siboney, 1996).
Love Proge 2
. 2CD ja 12-sivuinen liitevihko. (Siboney, 1998).
Love Records – Kaikki singlet 1. 6CD ja 16-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 2. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 3
. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 4. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 5. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Meriläinen
, Mikko: Wigwam, 504 sivua. (Nemo, 2006).
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua. (Schildts & Söderströms, 2005, tarkistettu laitos 2014).
Wigwam: Complete Love Records Singles 1969–1975 6 x 7″-singleä + 40-sivuinen tekstiliite. (Svart Records, 2018)
Wigwam: Hard N’ Horny, LP + 8-sivuinen tekstiilite (Svart Records, 2015). Debyyttialbumin kaunis uusintapainos sisältää Jukka Gustavsonin haastattelun, toim. Aku-Tuomas Mattila.
Wigwam
: Fresh Garbage – Rarities 1969–1977, 2CD. (Siboney, 2000). Kokoelmalevyn 20-sivuisen liitevihkon Wigwam-essee on olennaista luettavaa. Mikko Meriläinen ja Suonna Kononen kirjoittavat bändin vaiheista eloisasti.

Wigwam Nuclear Netclub

Wigwam: Hard N' Horny (1969).

Wigwam: Hard N’ Horny (1969).