Maustetytöt: Kaikki tiet vievät Peltolaan – kurjuuden kuningattaret

Kaikki tiet vievät Peltolaan | Is This Art! 2019

Nolottaa myöntää, että kesti yllättävän kauan ennen kuin hoksasin, mistä Maustetyttöjen nimi tulee. Se johtui siitä, miltä he vaikuttavat. Spice Girlsin pirskahteleva voimaannuttamispop on niin kaukana Maustetyttöjen raadollisesta, surumielisestä ja kauniista musiikista, etten pystynyt ajattelemaan molempia yhtyeitä samana päivänäkään.

Maustetytöt. Kuva: Alt Agency 2019.

Maustetyttöjen eli Anna ja Kaisa Karjalaisen yhteinen bändihistoria ulottuu noin kymmenen vuoden taakse. Heidän ja kolmannen sisaren Maija Karjalaisen trio Kaneli julkaisi ainoaksi jääneen albuminsa Hazy Daysin vuonna 2016. Englanninkielinen garagepop ennakoi läpimurtoyhtyeen tuloa mausteikkaalla bändinnimellä ja surumielisellä tunnelmalla. Ensimmäisen singlensä Maustetytöt julkaisi vuoden 2019 helmikuussa, ja nyt on ensialbumin aika.

Kaikki tiet vievät Peltolaan on kymmenen biisin levyllinen lauluja ihmisistä, joista on syytä olla huolissaan. Samanhenkistä karun todellisuuden ja inhimillisen herkkyyden törmäysten kuvausta löytää vaikkapa Charlie Chaplinin ja Aki Kaurismäen elokuvista, joskin bändillä huumori ja toivo piilevät syvemmällä.

Mitä sanoituksiin tulee, lähin vertailukohta Maustetytöille on Pää Kii. Toisin kuin Teemu Bergmanin bändin, Maustetyttöjen musiikilliset vaikutteet eivät tule punkrockista päinkään, mutta muuten yhteistä on aika paljonkin. Molempien lauluissa kauneus löytyy rumuudesta, ihmiset ovat yksin, elämälle ei löydy tarkoitusta, suhteet eivät toimi, ja apteekissa ja Alkossa asioidaan tiuhaan kuin ruokakaupassa, ja keskushermostoa lamaavat yhdisteet tekevät olemisen hiukan siedettävämmäksi. Siinä missä Pää Kii purskahtaa ajoittain kyyniseen nauruun huonojen uutisten edessä, Maustetyttöjen lauluissa alakulo on kroonista sorttia, vaikka alituisen vakavuuden koominen ulottuvuus on tuskin jäänyt heiltä itseltään huomaamatta. Molempien musiikissa pinnalle nousee myötätunto, itseironia ja herkkyys.

Ei tarvitse olla kaksinen musatietäjä tai -guru löytääkseen sylttytehtaalle Viidestoista päivä -kappaleen tai Se oli S.O.S:n viittauksia seuraten, mutta ei Maustetyttöjä silti voi pitää Juicen tai Abban opetuslapsina. Usein tässä yhteydessä mainittu Leevi & The Leavings kuuluu selvästi, mutta toisaalta se on välillistä suomalaisen ja slaavilaisen iskelmän ja 1960-luvun lopun amerikkalaisen popin vaikutusta. Oman, tällaisessa aihepiirissä ennenkuulumattoman äänensä Maustetytöt löytää nuoren suomalaisen naisen kokemusmaailmasta. Vaikka Karjalaiset pitävät yllä tiettyjä perinteitä eivätkä sinänsä keksi mitään uutta, heidät kyllä tunnistaa.

Sinkkubiisit ’Se oli SOS’ ja ’Tein kai lottorivini väärin’ tekivät bändin tunnetuksi, mutta ensimmäistä albumia ei tarvinnut rakentaa niiden varaan. Vahvempaakin materiaalia nimittäin on, ja lujimmasta päästä ovat hienosti sisään tunnelmaan imaiseva ’En saa unta varmaan haudassakaan’, liikuttava ’Soitin sulle sanoakseni ei mitään’, hiukan kuplettimainen ’Kaikki tiet vievät Peltolaan’ ja levyn päättävä ’Mä loistan kuin hämärä’, joka muistuttaa synkistelyn puhdistavasta vaikutuksesta.

Maustetyttöjen ensimmäisen albumin päättyessä tuntuu, että yksi tie on kuljettu loppuun. Mahdollisilla seuraavilla levyillään heidän olisi hyvä löytää uusia näkökulmia konseptiinsa. Se tuskin tulee tuottamaan ongelmia, sillä se olennaisin eli laulunteon taito on heidän hallussaan. Vaihtoehtoisia reittejä kyllä riittää: esimerkiksi söpösti nakuttavat konerytmit ja minimalistisen kitarasoinnuttelun voisi vaihtaa vaikka jousiorkesteriin ja kalja-särkylääkecocktailit johonkin muuhun eskapistiseen, eikä ideasta katoaisi mitään olennaista.

Siinä mielessä kurjuuden kuningatarten tulevaisuus näyttää yllättävänkin valoisalta.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Maustetytöt | Facebook
Maustetytöt | Instagram

Levyhyllyt | Finna.fi
Maustetytöt
Kaikki tiet vievät Peltolaan | CD • LP Is This Art! 2019

Maustetytöt: Kaikki tiet vievät Peltolaan (2019).

Pää Kii: Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan – punkbändi pelasti rockin

Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan (Stupido, 2018)

Pää Kii: Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan (2018).Koska Levyhyllyt on musiikin ja kirjallisuuden suositusblogi, vuoden viimeisen jutun aiheeksi pääsee Pää Kiin toinen albumi. Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan on nimittäin blogistinne mielestä vuoden paras äänilevy, oiva jatke kuuden vuoden takaiselle klassikolle.

Kakkoslevyä pohjustanut sinkku ”Sä veit mun levyt kirpparille” oli kaksipiippuinen tapaus. Toisaalta sen itseironia nauratti ja tarttuvuus ihastutti, mutta samalla se tuntui turhan kepeältä. ”Sä veit mun levyt kirpparille” erottuu albumilta sen harmittomimpana kappaleena. Sellainen tyylirikko on kuitenkin hyvä olla mukana, sillä muuten Pää Kiin maailmassa ei juuri hymyilytä.

Todellisuus lävähtää silmille heti lähdössä. Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan alkaa viitasaarelaisen perusmuezzinin rukouskutsulla. ”Takaisin työttömyyskortistoon” hahmottelee kuulijalle biisien päähenkilön, sen pettymyksiä tuottavan luuserin, joka kirjoitti nämä laulut, josta nämä laulut kertovat ja joka näitä lauluja kuuntelee. Koko kuva on valmis, kun ”Isieni maa” maalaa tarinoille miljöön. Se on voittajien ja häviäjien Suomi, jossa toiset potkivat toisiaan pimeässä ja pakkasessa sillä välin kun toiset nostelevat maljoja kristallikruunujen alla.

Siihen nähden, että Pää Kii on vaihtanut levyjen välillä kokoonpanostaan kaiken muun paitsi kitaristi-laulaja-biisintekijän ja basistin, bändi on hienosti nipussa. Vekku Vartiaisen bassolinjat vetävät mukaansa, ja Teemu Bergman on löytänyt ääneensä uusia sävyjä. Maukkaista sovituksista on kiittäminen myös studiomies Lauri Elorantaa, jolla oli jo edellisen levyn aikaan hyvä käsitys siitä, miten loistavista biiseistä tehdään vielä parempia.

Sellaisista biiseistä kuin ”Sweet Home Kouvola”, ”Nyt mä haluun haistaa hieman liimaa”, ”Aina jonon viimeinen” ja ”Yksi musta minuutti” tulee mieleen Johnny Thundersin Heartbreakers. Ne ovat räväkkää rock’n’rollia käsiin räjähtävästä elämästä, ja niiden antisankari joutuu etsimään syitä olla hyppäämättä junan alle, ellei sitten ole jo kuollut, kuten ”Yksi musta minuutissa” on päässyt käymään.

Pää Kiin kyynisen ja pahantuulisen kuoren alla hehkuu empatia ja hyvä tahto. Toisen levyn kappaleista myötätuntoisin on ”Koira lähtee piikille”, jossa karu ihmiskohtalo ja sen syy piirretään muutamalla taitavalla vedolla. Pimeimmillään sielun kaamos on kappaleissa ”Mr. Masennus”, ”Tie kotiin” ja ”Rautamies ruostuu”, joissa synkän veden yllä ei näytä olevan siltaa laisinkaan.

Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan ei varsinaisesti yllätä. Se on tuttua Pää Kiitä introjen kitarakuvioita myöten. Se on kooste maailmantuskaisia lauluja kakkosluokan kansalaisista, jotka eivät viihdy porvariräppäreiden, kierojen poliitikkojen ja pösilöitä pillinsä mukaan tanssittavien pahantahtoisten populistien maailmassa. Pää Kiitä voi moittia mustavalkoisesta maailmankuvasta ja pateettisuudesta, mutta silloin jää tajuamatta, että se nyt vain on Teemu Bergmanin taiteen tulokulma maailmaan, ja sillä on itsessään merkityksensä. Näitä biisejä kuunnellessa maailman paino harteilla tuntuu kevenevän. Voin kuvitella, että niin tuntuu myös niitä kirjoittaessa ja soittaessa.

Parasta on se, että Pää Kii pelastaa rockin. Sitä ei pelasteta kokeilemalla kuinka paljon voi kuulostaa Led Zeppeliniltä ennen kuin Jimmy Page suuttuu. Se pelastetaan kirjoittamalla rokkibiisejä, jotka kuulostavat eläviltä ja tärkeiltä tässä ajassa. Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan on täynnä niitä.

Nyt, kun Pää Kiin liikaakin odotettu toinen albumi on julkaistu hyvällä menestyksellä, ei ole mitään syytä epäillä, etteikö bändi pelastaisi rockia vielä uudelleenkin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Pää Kii Facebook

Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan
Teemu Bergman – laulu, kitara
Antti Leppäniemi – kitara
Vekku Vartiainen – bassokitara
Heikki Laaksomies – rummut

Levyhyllyt
Pää Kii (2012)
Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan (2018)
AP fest Vol 3 -dvd (2013)

Lue lisää suomipunkista
Kuivanen, Jarkko: Suomipunk 1977–1998, 339 sivua. Kuivanen, 1999.
Miettinen, Kimmo: Hilse – Suomipunkin alku ja juuri, 339 sivua. Like, 2008.
Saastamoinen, Mika: Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984, 429 sivua. Johnny Kniga, 2007.
Similä, Ville & Vuorela, Mervi: Valtio vihaa sua – suomalainen punk ja hardcore 1985-2015, 604 sivua. Like 2015.

Pää Kii: Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan (2018).

Pää Kii: Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan (2018).

Pää Kii: Pää Kii – suuri rock’n’roll -riemuvoitto

Pää Kii (Stupido Records, 2012)

Pää kii: s/t (2012).”Huomenta! Tänään on se päivä kun aloitamme äänittämään uutta albumia, Suuri rock n’ roll huijaus”, tiedotti bändi nimeltä Pää Kii sosiaalisessa mediassa maaliskuun 26. päivänä 2018.

Halleluja! Lopultakin! Eikä ollut edes aprillipäivä.

Punkrockbändi Pää Kiin paluu studioon on merkittävä uutinen meille, jotka tiedämme, että sen edellinen ja ensimmäinen pitkäsoitto on yksi parhaista suomenkielisistä rocklevyistä kautta aikojen. Ei, tuossa ei ole ripettäkään liioittelua. Pää Kiin eka oli klassikko jo syntyessään. Se johtui parhaista mahdollisista syistä eli loistavista biiseistä ja tyylikkäästä tuotannosta.

Pää Kii tunnetaan yhden nykypäivän suomipunkin tärkeimmän tekijän, Teemu Bergmanin bändinä. Internetin tila ei valitettavasti riitä hänen kaikkien yhtyeidensä listaamiseen, mutta niiden joukossa Pää Kii on helpoimmin lähestyttävä ryhmä.

Pää Kii -debyytti on suuri rock’n’roll-riemuvoitto, ja siitä on kiittäminen äänittäjä-miksaaja-tuottaja-kitaristi Lauri Elorannan studiotaituruutta. Se ei ole mikään juosten purkkiin kustu punklevy. Sen sovituksia ja muita ratkaisuja on harkittu tarpeeksi mutta ei liikaa. Musiikkia ei ole höselletty talteen, mutta samalla on osattu pitää huoli siitä, ettei valtavirta ole päässyt hiomaan särmää sileäksi.

Teemu Bergman osaa kirjoittaa hämmentävän hyviä kappaleita, sydämeenkäyviä katupoikien lauluja, ja niitä debyytillä riittää. Se on Apinoiden planeetalla -avausraidasta alkaen täynnä toinen toistaan puhuttelevampia ja tarttuvampia rockbiisejä. Harvoin joutuu tilanteeseen, jossa on todella vaikea valita, mitkä levyn kappaleista poimisi linkeiksi blogijuttuun. Pää Kiin kohdalla tuo haaste on tosiasia.

Bergmanin biisit ovat usein pinnalta kyynisiä ja pessimistisiä, mutta rivien välistä paistaa aina humaani sanoma. Sanoitus saattaa olla kauttaaltaan mustan huumorin peitossa, mutta sarkasmi vaikuttaa silti vain keinolta kestää pahaa maailmaa. Hänen empatiansa ovat alakynteen jääneen ja päähän potkitun puolella, mistä esimerkeiksi käyvät K-18, Ees jotain positiivist ja Erilainen lapsi. Omakohtaisimmilta kappaleilta kuulostavat surun ja tunnontuskien sävyttämä Kalifornia Dreaming ja maailman ankeutta itsetuhoiseen juhlimiseen karkaavien kaverusten tarina Nyt skipataan kahvit.

Kylän pahalla puolella ja Kuuden vuoden vitutus ovat levyn suoraan poliittisimmat biisit. Ensin mainittu viittaa populistipuolueiden kultivoimaan kaiken vihaamiseen perustuvaan maailmankatsomukseen ja jälkimmäinen Kurren kammottavaan camp-klassikkoon Kuuden vuoden kuuliaisuus, joka ilmestyi presidentti Sauli Niinistön tultua valituksi ensimmäiselle kaudelle.

Rakkauslaulujakin Bergman kirjoittaa, mutta niissä lempi rinnastuu mielenterveysongelmaan, joka hajottaa, tuhoaa ja tekee hulluksi (Rakkaus repii meidät kappaleiksi taas, Tuhoava voima, Luuletsä et mä oon huvikseni näin sekaisin). Kaiken kehnon povaamisen alta tuntuu silti pilkistävän jotakin sen suuntaista, että rakkaudelle voisi ehkä antaa pienen mahdollisuuden, jos vain osaisi.

Stupido Records julkaisi Pää Kiin debyytin marraskuussa 2012. Se pysyi Suomen albumilistalla 22. viikkoa ja piikkasi kuudentena, ja levyarvostelut olivat ylistäviä. Menestys ei ollut ihme, sillä ensimmäisessä albumissa ei ole muuta vikaa kuin se, että siinä sanotaan liian usein ”vittu”. Kun noitumisen tahti on kuin koululaisbussin peräpenkillä, rumien sanojen teho kärsii.

Jo tässä vaiheessa on varmaa, että Suuri rock’n’roll -huijaus tulee olemaan parempi levy kuin Sex Pistolsin postuumi The Great Rock’n’Roll Swindle. Toivottavasti Pää Kii malttaa satsata sovituksiin ja studiotyöskentelyyn yhtä paljon kuin edellisellä kierroksella. Uuden klassikon ainekset ovat nimittäin käsillä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Pää Kii Facebook

Hae Pää kii kirjastosta!

Hae Pää kii kirjastosta!

Hae Pää Kii kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Pää Kii: Pää Kii (2012)
Jos huonoo onnee ei ois mul ei ois onnee ollenkaan (2018)
AP fest Vol 3 -dvd (2013)

Lue lisää suomipunkista:
Kuivanen, Jarkko: Suomipunk 1977–1998, 339 sivua. Kuivanen, 1999.
Miettinen, Kimmo: Hilse – Suomipunkin alku ja juuri, 339 sivua. Like, 2008.
Saastamoinen, Mika: Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984, 429 sivua. Johnny Kniga, 2007.
Similä, Ville & Vuorela, Mervi: Valtio vihaa sua – suomalainen punk ja hardcore 1985-2015, 604 sivua. Like 2015.

Pää kii: s/t (2012).

Pää Kii (2012).

Ursus Factory: ”Pelastajanhommat eivät kiinnosta!”

Toisinaan rockbändi suorastaan räjäyttää hymyn kuulijan kasvoille. Ursus Factorylta se käy helposti. Allu Ripatti ja Jussi Pelkonen soittavat silti mieluummin nallediscoa kuin tyydyttävät rokkisetien nostalgiannälkää.

Ursus Factory. Kuva: Eliel Kilkki.

Ursus Factory. Kuva: Eliel Kilkki.

Ursus Factory julkaisi levytysuransa aluksi ep:t Virhe (2015) ja Juhlat (2016), joita seurasi kesällä 2017 kiitelty debyyttialbumi Älä lopeta uskomista rakkauteen, baby. Juuri nyt duo kerää voimia uusia, yllättäviä käänteitä varten.

Sana ”ursus” voi viitata vaikka mihin, kuten karhuihin tai katolisiin pyhimyksiin. Miten asia on teidän tapauksessanne?
– ”Ursus Factory” osui silmään katusoittoreissulla Varsovan kartasta. Siellä on sen niminen hylätty traktoritehdas. Ei me siellä käydä jaksettu, mutta se kuulosti mageelta. Nimeä maisteltiin jonkin aikaa, mutta kyllä sen tiesi heti oikeaksi. Karhuhan on ihmisen sukulainen, mysteeriotus ja jumala jo muinaisista pakana-ajoista lähtien.

Kun bändillä on englanninkielinen nimi, sen olettaisi myös laulavan englanniksi.
– Suomi on ollut meillä aina läsnä. En osaa kirjottaa enkuksi mitään yhtä vivahteikasta, Jussi sanoo. – Suomi tuntui luonnolliselta, ja tuntui myös ursusmaisen randomilta laulaa suomeksi englanninkielisen nimen alla. Markkinoinnin puolesta englanninkielinen nimi ei ole paras ratkaisu suomenkieliselle bändille. Mutta jos Suomen keikkalavat ja taskurahat alkavat vituttaa, nimen puolesta voisi kokeilla tehdä biisejä englanniksi. Se ei kuitenkaan kuulu lähitulevaisuuden suunnitelmiin.

Ulkomaat ovat jo olleet tärkeässä roolissa Ursus Factoryn tarinassa: bändi sai alkunsa katusoittomatkalla Eurooppaan. Reissulla oli merkitystä sille, miltä Ursus Factory kuulostaa.
– Katusoittajan pitää olla kiinnostava, jotta saa kolikoita. Yleisön reaktioita pitää tarkkailla ja olla koko ajan sirkusapinana. Sieltä meidän livemeininki sai kipinän. Viba oli yhteisöllinen, ja me tajuttiin, että pitää vetää täysillä koko ajan. Varsinkin puolalaisia oli vaikea lämmittää, koska ne ovat ihan kuin suomalaisia. Me ollaan kuitenkin saatu molemmat hienot kansakunnat hytkymään.

Mikä oli Ursus Factoryn alkuperäinen musiikillinen idea?
– Me haluttiin soittaa groovaavaa garagerokkia, jossa on paljon sanoja ja jossa saa tehdä mitä vain ilman paineita. Myös yksinkertaisuus oli ohjenuorana, vaikka onhan tässä aika outoakin kamaa tehty. Ja poppia. Eli kuten Iggy Pop sanoi: ”I wanted to make music that would explode me like rocket”, vaikka äijä on vanha kuin Suomen valtio.
– Musiikillisista esikuvista tulee mieleen Prince, White Stripes, Pää Kii ja Gangnam Style. Ohjenuorana on, että kaikkea voi tehdä. Siksi tuotannosta löytyykin esimerkiksi räppiä, bluesballadi ja juustoisia kitarasooloja. Välillä sitä miettii, että mitä onkaan tullut tehtyä.

Ursus Factorysta ei ole vielä kirjoitettu laajalti, mutta sitäkin innokkaammin. Esimerkiksi Nälkä ja Soundi ovat hehkuttaneet sen hienoutta, ja yhtyeen harteille on soviteltu suomenkielisen rockin pelastajan viittaa.
– Kehut tuntuvat aina kivalta. Me kuitenkin kuoriudumme sen viitan alta pikaisesti kuin itsensäpaljastaja konsanaan. Pelastajanhommat eivät kiinnosta. ”Suomirockin pelastaminen” kuulostaa todella konservatiiviselta, ja konservointia se onkin, jos pitäisi kuulostaa samalta kuin musa on vuosikymmenet kuulostanut. Puristipappojen puhetta kuunnellessa tekee lähinnä mieli lopettaa rokin soittaminen ja alkaa tehdä nallediscoa.
– Missä on se nuorisomusiikin vaara, jota tässä luultavasti haetaan, jos jokaisen sukupolven pitäisi kuulostaa samalta ja edustaa samaa? Kyse ei ole siitä, ettei me soitettaisi suomenkielistä rokkia tai fanitettaisi suomalaista uutta ja vanhaa rokkia ja otettaisi sieltä helvetisti vaikutteita. ”Suomalaisen rockin pelastaminen” kuulostaa siltä, että ajat ja musa muuttuvat, kun taas me edustetaan vanhaa hyvää aikaa, joka on kuolemassa. Se on raskas rooli ja leima, jota emme otsaamme halua. Ja sitä paitsi suomenkielinen rock on elossa muutenkin. Maa on täynnä hiton hyviä bändejä.

Miksi juuri teissä nähdään pelastajapotentiaalia?
– Ehkä meihin liitetään ”räjähtävyyttä”, ”aitoutta” tai jotain muuta sellaista, joka on lähellä suomirockin ydintä. Viime vuosina tai vuosikymmeninä kaikki ovat halunneet olla viileitä ja cooleja. Me taas tehdään itsestämme välillä pellejä. Se tuntuu tänä päivänä erikoiselta ja uudelta.
– Ja onhan Ursus Factory livenä aikamoista rockkliseiden juhlaa. Ehkä jengi on innostunut tällaisesta kaiken tennareihintuijottelun, synamattojen ja tanssimusan jälkeen. Ei niissä mitään vikaa ole, mutta tämä on erilaista ja samalla kuitenkin jollain tavalla perinteistä kitarasooloineen ja rokkikukkoiluineen.

Levyhyllyt-blogin toimituksessa Ursus Factorya kuvailtiin ”päivitetyksi Sielun Veljiksi”. Miltä se kuulostaa?
– Me emme ole Siekkareita livenä nähneet, mutta kuvaukset heidän sekoiluistaan ja outoiluistaan kuulostavat vähän samalta kuin meidän keikat, mikä kuulostaa vähän brassailuita, koska Sielun Veljet on se kaikkein kulttimaineikkain livebändi.
– Jos lähtökohtana on yrittää yllättää, provosoida ja perseillä, ja toisaalta velloa useita minuutteja kerrallaan jossain kitarapilviujelluksessa, niin jotain samaa meissä saattaa olla. Olisi kiva kuulla jonkun molempien keikat nähneen mielipide.
– Jos asenne musaan on sama, ehkä musiikissakin on jotakin samaa. Tämä on löyhissä punkraameissa tehtyä outoa, mutta usein hitikästä höpömusaa, jota käyvät katsomassa entiset taidelukiolaiset.

Kahden hengen kokoonpano ei ole lainkaan ennenkuulumaton, mutta aika epätavallinen kuitenkin.
– Siitä katusoittoressusta jäi käteen myös se, että meitä on vain kaksi. Ei me muuten oltaisi keksitty soittaa kahdestaan, tuskin oltaisiin edes perustettu mitään bändiä yhdessä. Reissun jälkeen kokeiltiin kyllä paria basistia, mutta meidän välillemme oli reissun aikana kehittynyt meininki, johon ei oikein mahtunut kolmatta. Me ollaan onnellisia kahdestaan.

Mten koette rajoitukset, joita duokokoonpano asettaa?
– Kyllähän pieni soitin-laulu-soundiarsenaali rajoittaa. On pakko pitää jutut yksinkertaisina. Levylläkin pitää pysyä tuotannollisesti housuissaan, jotta saman meiningin saa päälle myös livenä. Toisaalta rajoitettu soundi tekee sen, että tosi erilaisetkin biisit kuulostaa aina Ursukselta. Simppeli kokoonpano helpottaa erilaisten feattien ja erikoissettien toteuttamista. Keikoilla on vieraillut kaikenlaisia ihania muusikoita saksofoniyhtyeestä räppäreihin ja Pekko Käppiin.

Mitä osaatte kertoa tulevista julkaisuistanne?
– Me ollaan levätty levyn tekemisen jälkeen. Se oli puolen vuoden puristus, vaikka kivaa olikin. Seuraava levy lähtee uuteen, yllättävämpään, pumppaavampaan ja mielenkiintoisempaan suuntaan. Siihen tulee vitunmoista bängeriä. Tulossa on epäkypsä toinen levy – mitä vanhemmaksi tulee, sitä epäkypsempiä biisejä puskee esiin. Mutta kaikki se on vielä alkutekijöissään. Uusien biisien tekeminen on aina vääntöä.

Ursus Factoryn matka on vasta alussa. Mitä luulette, millainen historiikki vielä joskus kirjoitetaan?
– Vanhoina fantasiadiggareina toivoisimme siitä tulevan tuhatsivuisen saagan, jossa on karhujumalia, miekkoja, magiaa ja seksiä. Hyvää proosaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Ursus Factory Facebook ja Instagram
Soit se silti kotisivu

Ursus Factory
Jussi Pelkonen – kitara, laulu, Wurlitzer, syntetisaattorit
Aleksi Ripatti – rummut, laulu, kazoo, perkussiot

Levyhyllyt:
Virhe, EP. (Omakustanne, 2015)
Juhlat, EP. (Omakustanne, 2016)
Älä lopeta uskomista rakkauteen, baby, LP. (Soit se silti, 2017)

Hae Ursus Factoryn musiikkia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Ursus Factory: Älä lopeta uskomista rakkauteen, baby (2017).

Ursus Factory: Älä lopeta uskomista rakkauteen, baby (2017).