Knipi ja menetysten kauneus

Knipi | Capitol/The Fried Music Oy 2019

Zachris Stierncreutz (s. 1972) on nyt tehnyt itsensä näkyväksi. Erinomaisena laulunkirjoittajana, Egotripin partasuuna ja Knipinä tunnettu muusikko on säveltänyt paljon suosittua musiikkia, mutta henkilönä hän on jäänyt melko huomaamattomaksi. Egotripin lisäksi ainakin Anna Puulle, Irinalle, Jenni Vartiaiselle ja Jonna Tervomaalle lauluja laatinut mies on sanonut suoraan halunneensa jättää maailmaan myös sellaisen jäljen, josta tunnistaa juuri hänet. Tämä sooloalbumi on se jälki.

Knipin levy ei ole tyylillisesti mikään yllätys. Sillä on Egotripin, J. Karjalaisen ja vaikkapa Jonna Tervomaan levyiltä tuttua melodista, suomenkielistä popmusiikkia, jonka katkeransuloinen melankolia ei kumpua Volgan mutkasta vaan paljon lännempää. Sekään ei suoranaisesti sokeeraa, että hän on kirjoittanut levylleen toimivia kappaleita tutulla tyylillä, jonka hän taitaa suvereenisti. Eivät kai muidenkaan käsityöammattien mestarit sähellä pajoissaan käsittämättömyyksiä, kun oma ala kerran on hallussa.

Jos Knipi jostakin tietystä asiasta laulaa, niin menetyksestä. Avausraidassa ’Katkoviivoja’ on kyse paikkaan kuulumisen tunteen menettämisestä. Kappaleessa ’1986’ kertoja on jäänyt sinne, minne kokee kuuluvansa, mutta niin tekemällä hän on menettänyt kaiken sen, mitä lähtemisestä olisi seurannut. ’Sotku’ ja ’Hölösuu’ ovat lauluja parisuhteen menettämisestä. Ensin mainitussa mennyt hyvä on kadotettu peruuttamattoman teon kautta, jälkimmäisessä kaiken annetaan mennä huolimatta siitä, että suhde tahdottaisiin säilyttää.

’Menneestä ajasta’ kertoo ihmisestä, jonka aika on muokannut niin toisenlaiseksi, että hän on menettänyt entisen itsensä. ’Mustassa aukossa’ kertoja on menettänyt mielenrauhansa, turvallisuudentunteensa ja jonkun ihmisenkin. Tyhjentävästi nimetty ’Maitojuna’ on laulu siitä, kuinka omien suurten luulojen vastaisesti rohkealla siirrolla hävitään elämän pelissä enemmän kuin voitetaan. ’Seinäruusu ja kynnysmatto’ -kappaleessa altavastaajat saavat toisensa, mutta sekin johtuu vain siitä, että he näkevät toisissaan menetysten arvet.

Kiehtovin tarina on biisissä ’Se on menoa nyt’. Sen kertoja herää eteisestä vaatteet päällä sormus taskussaan. Hän on selvästikin ollut juopottelemassa, mutta mitä muuta oikein on tapahtunut? Onko hän ottanut vihkisormuksensa pois lähtiessään juhlimaan? Onko sormus palautettu hänelle baarissa erotilanteessa? Hän kertoo tehneensä päätöksen, joka saa hänet kyseenalaistamaan oman täyspäisyytensä – mitä? Mitä ”se on menoa nyt” merkitsee? Ei kai hän sentään itsemurhaa suunnittele? Vai onko hän rakastunut yöllä niin tulisesti, että on päättänyt erota puolisostaan?

Toinen vaikuttava kappale on ’Värejä’. Se kertoo mielen toipumisesta, siitä miten maailman sävyt alkavat taas hehkua kirkkaina pitkän synkeän jakson jälkeen. Katarttinen päätösbiisi on (taas kerran) toimiva ratkaisu – näin surumielisestä albumista jää toiveikas olo. Teosmainen ’Värejä’ on toivoa täynnä myös musiikillisesti. Teemoihinsa nähden Knipin levy voisi olla musiikillisesti paljon synkempikin – mutta hyvä, ettei ole. ’Sotkussa’ lempeä sävellys kontrastoi synkkään tarinaan hämmentävän tunnelman, ja Maitojunaan se tuo itsensä armahtamisen tuntua. Toki levyltä löytyy myös paljon samaa surumielistä silmäkulmain kimmellystä kuin Egotripin albumeiltakin. Merkittävin ero emoyhtyeeseen on Knipin ääni, ja utuiseksi tuotettu laulusoundi istuu hyvin kaihoisaan tematiikkaan.

Knipin levy osoittaa, miten suuri osa Egotripin soundia hän ja hänen kappaleensa ovat. Sopii toivoa, että hänen henkilökohtaiset jälkensä johtavat pitkälle.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Knipi Official | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
Knipi
Knipi | CD • LP The Fried Music Oy/Universal 2019

Egotripin albumit | Finna.fi
Egotrippi | CD • Sony Music Entertainment Finland 1995
Superego | CD • Zen Garden 1997
Alter ego | CD • Zen Garden 1998
Helsinki–Hollola | CD • Zen Garden 2000
Matkustaja | CD • BMG Finland 2003
Vielä koittaa uusi aika | CD • KHY Suomen Musiikki 2006
Maailmanloppua odotellessa | CD • Suomen Musiikki/Sony BMG/RCA 2008
Pilvien alla, maan päällä | CD • KHY Suomen Musiikki 2013
Vuosi nolla | CD • Warner Music Finland 2015
10 | CD • Warner Music Finland 2017 Levyhyllyt

The Krispies | Finna.fi
Solid Gold Rockstars | CD • Zen Garden 1998

The Tunes | Finna.fi
Bright Yellow Sun | CD • Grandpop Records 2005

Lue lisää | Finna.fi
Mattila, Ilkka: Egotrippi – aina matkalla jonnekin, 216 sivua | Minerva 2013
Rikkinen, Eila: Kitara, tähdet ja kuu – suomipopin parhaat säkeet, 127 sivua | F-kustannus 2006

Knipi (2019).

Jaakonaho: Ghost Riot – tuottaja-kitaristin music noir -albumi

Ghost Riot (Grandpop, 2017)

Jussi Jaakonaho: Ghost Riot (2017).Instrumentaalimusiikista kirjoitetaan vain harvoin mainitsematta mitään maalauksiin tai elokuviin liittyvää. Se on kulunut mutta ymmärrettävä kulma. Kun ei ole sanoitusta kertomassa tapahtumia, joita musiikki säestää, mieli alkaa hahmotella kuvia, joilla kuultua voi selittää.

Tuottajana ja kitaristina tunnetuksi tulleen Jussi Jaakonahon soolodebyytti ansaitsee tulla kuunnelluksi omana itsenään. Sen kappaleet ovat itsenäisiä teoksia, joiden ei tarvitse oikeuttaa olemassaoloaan viimeistelemällä jotakin itseään suurempaa. Samalla täytyy tunnustaa, että Ghost Riot herättää hyvin visuaalisia mielikuvia.

Kitaristin oma albumi on usein uhka-mahdollisuusakselille asettuva kirjaimellinen soololevy. Jaakonahon levyllä muut elementit eivät onneksi ole päähenkilön pääinstrumentin palveluksessa, ja juuri siinä ja Ghost Riotin kiinnostavassa soundimaailmassa kuuluu artistin kokemus tuottamisesta. Ghost Riot on ehjä, vivahteikas ja mielenkiintoinen levy, jonka ainoa tyylirikko on Secret Sauce, harmiton kvasiblues ja yllätyksetön puoliballadi, joka kaipaa laulajaa ja kuulostaa muutenkin väärään seuraan eksyneeltä.

Ghost Riotin nimi tuo mieleen Haamujengin tempaukset ja Tim Burtonin kauhusadun A Nightmare Before Christmas, mutta kepeä goottiremellys on sillä hyvin pienessä sivuroolissa. Albumin nimikappale sykkii alussa ilkikurisen funkysti kuin soisi Prince-vainaan Halloween-bileissä jossain tuonpuoleisessa, mutta seestyy sitten abstraktin ambient-maalailun kautta totiseen, melodiseen kitarafiilistelyyn. Toinen varoittamatta tunnetilasta toiseen etenevä biisi on Trails, joka primitiivisen alkunsa jälkeen jysähtää käyntiin helpottavasti kuin elvytetty sydän, mutta vain hajotakseen jazzin rytmihäiriöihin.

Jussi Jaakonaho. Kuva: Tero Ahonen.

Jussi Jaakonaho. Kuva: Tero Ahonen.

Pahaenteinen avauskappale What Suits You voisi olla peräisin pimeän ympäröimässä nuotiopiirissä pidetyistä jameista. Frogs And Dogsissa sama pimeys tuntuu saartavan autoa, jonka ajovalojen kantaman ulkopuolelle jää modernin pohjoisafrikkalaisen kaupungin syke. Maisema vaihtuu Cold Feetissä, jonka aavemainen intro avautuu hitaasti itäeurooppalaisen murheelliseksi kuulokuvaksi. Sen vastinpariksi osoittautuu Woody Allenin elokuvan kaima Zelig, joka siirtyy johncarpentermaisesta kilkuttelusta rehevän amerikkalaiseen slidekitarointiin. Half Gone päättää matkan hiljaisen arvokkaasti kuin purjeet riekaleina taivaanrantaa tavoitteleva espanjalainen aavelaiva. Se pienenee matkallaan kohti horisonttia, kunnes saavuttaa katoamispisteen.

Lopussa seisköön pakollinen cinematografinen rinnastus. Jos Jaakonaho olisi elokuvantekijä ja Ghost Riot hänen noir-henkinen esikoisohjauksensa, ei vanhalle filmille kuvaaminen selvästikään olisi hänestä välttämätöntä. Tärkeämpää olisi, että syvyyden tuntu säilyisi ja juonessa riittäisi jännitteitä ja yllättäviä käänteitä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jussi Jaakonaho kotisivu

Levyhyllyt:
Jaakonaho: Ghost Riot (Grandpop, 2017)

Lue lisää:
Saksala, Elina: Tuottajan käsikirja, 249 sivua. (Like, 2015).

Jussi Jaakonaho: Ghost Riot (2017).

Jussi Jaakonaho: Ghost Riot (2017).

Jonna Tervomaan Ääni kasvaa kuunnellessa

Ääni (Johanna Kustannus/Universal Music Finland, 2017)

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).Vuonna 2013 julkaistu Eläköön oli Jonna Tervomaan paluu pitkän tauon jälkeen. Jo sillä hän tuntui tavoittelevan uusia taivaita, mutta vasta Äänellä uudistuminen on perusteellista. Mikä ilahduttavinta, se on myös onnistunut tyylikkäästi.

Tervomaa on tilannut uusia visioita kaukaisilta mailta. Ääni on tehty Suomessa, mutta sen on tuottanut Ken Stringfellow, arvostetussa The Posies -yhtyeessä 1990-luvulla tunnetuksi tullut amerikkalainen muusikko ja multi-instrumentalisti. Stringfellow on soittanut myös R.E.M.-kiertuekokoonpanossa ja kulttiyhtye Big Starin myöhempien aikojen inkarnaatiossa. Suomessa hän on esiintynyt paitsi The Posiesin kanssa, myös sooloartistina ja Ramones-rumpali Marky Ramonen bändissä.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Stringfellow ei tullut Tervomaan sessioihin mediaseksikkääksi ulkomaanvahvistukseksi vaan pikemminkin kaveripohjalta. Vuosituhannen vaihteesta toisensa tunteneet muusikot ryhtyivät töihin kaikessa hiljaisuudessa viime vuoden lopulla. ”Jonna haluaa kokeilla studiossa uusia asioita jonkun sellaisen kanssa, joka ei kuulu hänen musiikilliseen lähipiiriinsä”, Stringfellow kertoi Turun Sanomiin kirjoittamassani jutussa helmikuussa 2017. ”Hän pitää lämpöisestä yhtyesoitosta ja muusikoiden välisestä vuorovaikutuksesta. Yritän luoda hänelle mieluisan soundin, mutta niin, ettei lopputulos kuulosta perinteiseltä bändilevyltä.”

Eikä se kuulostakaan. Ääni tekee ensimmäiseksi vaikutuksen mietityillä ja luovilla sovituksillaan. On kuin jokainen ratkaisu olisi punnittu kliseiden ja itsestäänselvyyksien välttämisen nimissä kuitenkaan sortumatta kiusalliseen erikoisuudentavoitteluun. Seuraavaksi huomio kiinnittyy aiemmasta tuotannosta poikkeaviin biiseihin – Tervomaa on säveltänyt ja sanoittanut kaikki Äänen kappaleet itse. Uudistuminen on henkilökohtaista, kokonaisvaltaista ja kuulijaa samaan aikaan haastavaa ja virkistävää.

Oo mun kaa -videon julkaisua säesti merkillinen hässäkkä: brittiläisen valokuvaajan perikunta vaati videolla näkyvän, David Bowie -tribuutiksi tarkoitetun kasvomaalauksen peittämistä.

Tietyt piirteet ovat kuitenkin ennallaan. Kun Tervomaa julkaisi (aikuisiän) debyyttinsä vuonna 1998, Suomen popkulttuurissa käännyttiin suomirockista kohti uudenlaista suomenkielistä rockmusiikkia, joka ei kielestään huolimatta kuulostanut leimallisesti kotimaiselta. Myös Ääni on monin tavoin epäsuomalaisen kuuloinen albumi – joskaan myöskään (epä)suomalaisuus ei merkitse täsmälleen samaa kuin 20 vuotta sitten. Surumielisyys ei ole koskaan ollut vierasta Tervomaan kappaleille, mutta sen tulkinta ei ole perinteisen täkäläistä. Poikkeus on Äänen mollimelankolisin sävellys Disco Melancholia, jossa pilkahteleva ihmisen ikävä toisen luo kuulostaa hyvin kotimaiselta ja riipaisevalta. Kontrasti muuhun materiaaliin on vahva. Uudet jumalat soi kuin olisi painoaan keveämpi ja tempoaan menevämpi, koska se kuullaan Disco Melancholian perässä.

Muitakin ääripäitä löytyy. Siinä missä avausbiisi Vaikuttavat aineet on heti ensisekunneillaan auki taivasta myöten, Ääni on minun -kappaleen salaperäinen tunnelma kasvaa hitaasti, ja Jätä minut tähän hämmästyttää rohkealla ja juhlavalla instrumentaatiollaan. Tervomaan vahva lauluääni vaikuttaa paljon biisien luonteeseen. Esimerkiksi Haamun ja Ennenaikojaan-kappaleen melodiakulut ovat sinänsä aika poikkeuksellisia, mutta Tervomaan konstailematon laulutyyli pitää ne ymmärrettävinä ja maanläheisinä. Hänen tulkintoihinsa on uskallettu jättää myös virheitä, jotka luovat inhimillisyyden tuntua. Ääriesimerkki tästä on Mitä jos?, jonka lauluraidalle on haettu epävarmuuden ja haurauden tuntua, jota kauniilla tavalla huuruinen sovitus tukee.

Ääni ei ole sen enempää instant-klassikko kuin levyllinen helppoja renkutuksia, vaan vaatii kuulijaltaan aikaa ja syventymistä. Se on vanha kunnon grower, kuunnellessa kasvava äänite, joka asettuu popin taide-viihdeakselilla kiinnostavammalle ja kestävämmälle puolelle. Ääni on niitä levyjä, jonka todellinen syvyys paljastuu vasta ajan kanssa. Sellaisia voisi ilmestyä useammin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Levyhyllyt:
Jonna Tervomaan studioalbumit
Jonna Tervomaa (1998)
Neljä seinää (1999)
Viivalla (2001)
Halo (2004)
Parempi loppu (2007)
Eläköön (2013)
Ääni (2017)

Lue lisää:
Aho, Arja & Taskinen, Anne: Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historia! 321 sivua. (WSOY, 2003).
Nevalainen, Petri: Suomi-rockin tiekartta, 216 sivua. (Gummerus/Ajatus, 2005).
Parkkonen, Santtu & Talusén, Ari & Heikkinen, Kikke: Ilveksen rokkimenut, 119 sivua. (Johnny Kniga, 2010).

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).