R.I.P.
Wilko Johnson • 1947–2022
Musiikkia esille kirjastossa
Wilko Johnson kuoli kotonaan Englannissa marraskuun 21. päivänä 2022. Kitararockiin syvän jäljen jättänyt muusikko lähti täältä 75-vuotiaana.
Kuolinuutinen hätkähdytti niin kuin sellaiset useimmiten tapaavat tehdä, vaikka Johnson oli elänyt jatkoajalla jo kymmenen vuotta. Kun hän joutui ensimmäisen kerran sairaalaan oireista, jotka pian diagnosoitiin myöhäisvaiheen haimasyövän aiheuttamiksi, oli marraskuu 2012. Siinä vaiheessa hänen ennustettiin elävän enää yhdeksän tai kymmenen kuukautta.
Dr. Feelgood: Roxette • Live The Old Grey Whistle Test 1975
Newcastlen yliopistossa englannin kieltä ja kirjallisuutta opiskellut John Peter Wilkinson (s. 12.7.1947) muuttui Wilko Johnsoniksi vuonna 1971 perustaessaan Dr. Feelgoodin laulaja Lee Brilleauxin, basisti Sparkon eli John B. Sparksin ja rumpali John ”The Big Figure” Martinin kanssa. Tuo Canvey Islandilla syntynyt yhtye oli jo pari vuotta myöhemmin yksi Lontoon pubrockskenen suosituimmista livebändeistä.
Maine kasvoi, kun Dr. Feelgood teki ensimmäiset albuminsa Down By The Jetty (1974) ja Malpractice (1975). Oli osuvaa, että suuren läpimurtonsa bändi teki livealbumilla. Syyskuussa 1976 julkaistu Stupidity nousi Britannian albumilistan ykköseksi.
Dr. Feelgood • Live in Finland 1975
Stupidityn etukannessa on kuva Dr. Feelgoodin laulajasta ja kitaristista. Heistä Wilko Johnson vie huomion, vaikka taka-alalla onkin. Oudot ilmeet kirveellä veistetyllä naamalla, kaukaisuuteen mulkoileva katse ja tempoilevat lavaliikkeet tekivät hänestä vangitsevan lavaesiintyjän. Kiehtovaa oli myös hänen persoonallinen, brittikitaristi Mick Greenin tyylistä johdettu tapansa soittaa kitaraa. Johnson ei käyttänyt plektraa Fender Telecasterinsa käsittelyyn vaan soitti sormin, usein hakkaavasti, ja yhdisteli komppi- ja soolokitaroinnin elementtejä varsin omintakeisesti.
Solid Senders • Live 1979
Johnson jätti Dr. Feelgoodin Sneakin’ Suspicion -levyn ilmestyttyä vuonna 1977. Hän oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen sekä vanhempiin rockfaneihin että nousevaan punksukupolveen niin muusikkona kuin esiintyjänäkin, joten uran jatkaminen Dr. Feelgoodin ulkopuolella onnistui.
1970-luvun lopulla ja 1980-luvun taitteessa kitaristi keikkaili Solid Sendersissä ja Ian Dury & The Blockheadsissa. Hän levytti yhden albumin kummassakin kokoonpanossa – Solid Sendersin nimetön levy tuli vuonna 1978, Ian Dury & The Blockheadsin Laughter-albumi vuonna 1980. Blockheads-aikoinaan hän ystävystyi basisti Norman Watt-Royn kanssa. He soittivat yhdessä vielä Wilkon viimeisellä keikallakin syksyllä 2022.
Ian Dury & The Blockheads vuonna 1980
Kahdeksankymmentäluvun alussa Johnson alkoi luotsata omaa bändiään ja julkaisi uutta musiikkia melko tasaiseen tahtiin läpi vuosikymmenen. Vuoden 1991 Don’t Let Your Daddy Know’n jälkeen sillä rintamalla kuitenkin tuli hiljaista: Johnson ei levyttänyt koko vuosikymmenellä mitään. Keikkoja hän kuitenkin soitti eri puolilla maailmaa. Muistoksi tuosta aikakaudesta on jäänyt muutamien YouTube-videoiden ohella Live In Japan, 2000, vuonna 2001 ilmestynyt konserttitaltiointi.
Johnson Japanissa 1999
Wilko Johnson oli perheellinen mies, jota kiinnosti musiikin ohella runous, maalaustaide, tietokoneanimaatioiden tekeminen, tähtitiede ja moni muu asia. Hän oli tutustunut vaimoonsa Irene Knightiin jo nuorena, ja he saivat kaksi poikaa, Matthew’n ja Simonin. (Pojista nuorempi, Simon Johnson, soittaa tätä nykyä kitaraa punkbändissä nimeltä Eight Rounds Rapid.)
Pariskunnan neljänkymmenen vuoden yhteinen elämä päättyi vuonna 2004 Irenen kuoltua syöpään. Johnsonille menetys oli suunnaton, mutta ennen pitkää hän tarttui taas kitaraan. ”Aloin taas soittaa keikkoja”, hän kertoo elämäkerrassaan Don’t You Leave Me Here. ”Mitä muutakaan olisin voinut tehdä?”
Oil City Confidentialin traileri
Wilko Johnsonista tuli taas tunnetumpi, kun ohjaaja Julien Temple teki Oil City Confidentialin (2009), elokuvan, joka kertoi Dr. Feelgoodin alkuajoista Canvey Islandilla. Elokuvan menestys toi lisää yleisöä hänen keikoilleen, ja Johnsonille tarjottiin roolia suositusta Game of Thrones -sarjasta. Tänäkin päivänä Johnsonista puhutaan viihteellisissa medioissa Game of Thrones -tähtenä, joka soitti myös kitaraa, mikä tuntuu musiikkitoimittajasta nurinkuriselta.
Walk Johnson/Roger Daltrey: Going Back Home
2010-luvun alkupuolella Johnsonilla diagnosoitiin syöpä, jonka arvioitiin antavan hänelle vain kuukausia elinaikaa. Ateistina Johnson suhtautui kuolemaansa hetkenä, jolloin hän lakkaisi olemasta. ”Oli tärkeää elää meneillään olevassa minuutissa, hyväksyä kuoleman väistämättömyys ja olla tuhlaamatta aikaa sitä vastaan kamppailemiseen”, hän kertoo elämäkerrassaan. Johnson päätti käyttää viimeiset kuukautensa jäähyväiskiertueeseen ja vielä yhden albumin, yhteislevyn The Whon Roger Daltreyn kanssa.
The Ecstasy of Wilko Johnsonin traileri
Johsonin ja Daltreyn yhteislevy Going Back Home (2014) oli Britanniassa julkaisuvuotensa myydyin albumi. Noin kuukautta sen julkaisun jälkeen tapahtui ihme… tai pikemminkin tehtiin oikea hoitoarvio. Uusien lääkäreiden uusissa tutkimuksissa tultiin siihen johtopäätökseen, että Johnsonin kasvain – joka tässä vaiheessa painoi jo reilusti yli kolme kiloa – voitaisiin sittenkin leikata.
Leikkaus olisi vaativa ja raskas, mutta mahdollinen. Koska Johnsonilla ei ollut mitään hävittävää, hän suostui operaatioon. Yhdentoista tunnin leikkauksessa syöpä saatiin poistettua kokonaan. Toipuminen kesti pitkään ja oli vaikeaa, mutta Johnson pääsi kuin pääsikin jatkoajalle elämässään. Julien Temple dokumentoi aikauden absurdit onnentunteet elokuvaansa The Ecstasy of Wilko Johnson.
Marijuana levyltä Blow Your Mind 2014
Kuntouduttuaan Wilko Johnson palasi tien päälle ja pysyi siellä miltei loppuun saakka. Viimeisen albuminsa Blow Your Mindin hän julkaisi vuonna 2018. Johnson on yksi niitä harvoja artisteja, joita ei pilkattu uran jatkamisesta jäähyväiskiertueen jälkeen. Ne viimeiset olivat hyviä vuosia.
Ari Väntänen | www.arivantanen.com
Wilko Johnson | kotisivu
Wilko Johnson | Facebook
Saatat pitää myös näistä Levyhyllyistä
Billy Idol: Kings & Queens Of The Underground – rocktähden laadukas paluu
Parallel Lines oli Blondien läpimurto
Iggy Pop: Lust For Life – tanssia muurin harjalla
Jan Stenfors: Vinegar Blood – kahden elämän taitteessa
Kollaa kestää: Jäähyväiset aseille – klassikko ja joutsenlaulu
MC5 oli vastakulttuurin vihainen ääni • Kick Out The Jams [1969]
Michael Monroe: One Man Gang – jengi soittaa sydämestä
Pretenders tunteiden vuoristoradassa • Relentless [2023]
Ramones: Rocket To Russia – rockia ulkopuolisilta ulkopuolisilleRancid: …And Out Comes The Wolves – myöhempien aikojen punkklassikko
Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation – kaukana kliseisyydestä
Roky Erickson And The Aliens: The Evil One – kulttisankari mielensä armosta
Sylvain Sylvain – rockia roll-diggareille
Talking Heads: 77 – tanssi kuin kukaan ei katselisi
The Adverts: Crossing The Red Sea With The Adverts – uuden kulttuurin etulinjassa
The Dogs D’Amour: The State We’re In – koiruuksia Suomenmaalla
Dr. Feelgood
Finna.fi
Down By The Jetty | United Artists Records 1975
Malpractice | United Artists Records 1975
Stupidity | United Artists Records 1976
Sneakin’ Suspicion | United Artists Records 1977
Solid Senders
Solid Senders | Virgin 1978
Ian Dury & The Blockheads
Finna.fi
Laughter | Stiff Records 1980
The Wilko Johnson Band
Finna.fi
Ice On The Motorway | Fresh Records 1980
Bottle Up And Go! EP | Thunderbolt 1983
Pull The Cover | Skydog 1984
Watch Out! – Live In London | Waterfront Records 1985
Call It What You Want | Line Records 1987
Barbed Wire Blues | Jungle Records 1988
Don’t Let Your Daddy Know – Live | Bedrock Records 1991
Going Back Home | Mystic Records 2003
Red Hot Rocking Blues | Jungle Records 2005
Blow Your Mind | Chess/UMC 2018
Wilko Johnson & Roger Daltrey
Finna.fi
Going Back Home | Universal Music Operations 2014
Soundtrack
Oil City Confidential
Finna.fi
Oil City Confidential | EMI Records 2010
Lue lisää Wilko Johnsonista
Finna.fi
Looking Back At Me Wilko Johnson & Zoë Howe, 253 pages | Cadiz Music 2012
Don’t You Leave Me Here – My Life Wilko Johnson, 244 pages | Little, Brown 2016
Lue lisää Wilko Johnsonin aikalaisten/sielunveljien musiikkimaailmasta
Finna.fi
Sopeutumattomien sukupolvi – punkin kummisedän muistelmat Richard Hell & kääntäjä Ilkka Salmenpohja, 330 sivua | Like 2013
I Dreamed I Was A Very Clean Tramp – An Autobiography Richard Hell, 293 pages | HarperCollins 2013
Please Kill Me – Punkin sensuroimaton esihistoria Legs McNeil & Gillian McCain & kääntäjä Ike Vil, 542 sivua | Like 2004
Please Kill Me – den ocensurerande historien om punken Legs McNeil & Gillian McCain & översättare Dan Andersson | Reverb 2006, 542 sidor • Modernista 2016, 602 sidor
Please Kill Me – The Uncensored Oral History Of Punk Legs McNeil & Gillian McCain, 525 sivua | Little, Brown 1996 • Abacus 1997
Stupidity
Spotify
