Duff McKagan – luoteisen maan punkkari

Luoteisen maan punkkari

Duff McKagan: How To Be A Man, EP (2015).Michael Andrew ”Duff” McKagan (s. 1964) tunnetaan parhaiten suuren Guns N’ Rosesin basistina ja yhtenä Hollywoodin hard rockin tunnetuimmista naamoista. Hän on kuitenkin tehnyt paljon muutakin kuin Appetite For Destructionin – kuten toiminut kolumnistina ja kirjailijana, piipahtanut Alice In Chainsissa ja Jane’s Addictionissa, bassotellut Velvet Revolverin, Neurotic Outsidersin ja Kings Of Chaosin kaltaisissa superyhtyeissä, suorittanut yliopistotutkinnon liiketaloudessa, pyörittänyt omia bändejään, päihittänyt pahan päihdeongelman ja levyttänyt sooloartistina.

Vähimmälle huomiolle on jäänyt se, mistä McKagan on tullut. Hän on kotoisin Seattlesta ja operoi teinivuosinaan Yhdysvaltain luoteisosien punkskenessä. Teini-ikäinen Duff oli raivaamassa tietä sille ilmiölle, joka 1990-luvulla opittiin tuntemaan Seattle-soundina.

McKaganin ensimmäinen bändi oli Vains. Vuonna 1980 seattlelainen No Threes Records julkaisi bändin ensimmäisen levyn, You May Not Believe In Vains -ep:n. Sillä oli mukana kuusitoistavuotiaan McKaganin kirjoittama ja laulama The Fake – hänen kaikkien aikojen ensimmäinen oma biisinsä. ”Yhtäkkiä en halunnut tehdä mitään muuta kuin soittaa musiikkia. Yötä päivää”. hän kirjoitti ensimmäisessä kirjassaan It’s So Easy And Other Lies ensimmäisen keikkansa tunnelmista. ”Opettelin soittamaan eri instrumentteja, jotta voisin liittyä bändeihin soittamaan mitä tahansa.”

Se oli toimiva idea: McKagan pääsi rumpaliksi Fastbacksiin. Vuonna 1979 perustettu punkbändi tuli ajan mittaan tunnetuksi siitä, että sen rumpali vaihtui usein. McKagankaan ei pysynyt pestissään pitkään, mutta oli kuitenkin mukana yhtyeen ensimmäisellä singlellä. No Threes Records julkaisi singlen It’s Your Birthday//You Can’t Be Happy vuonna 1981. Fastbacks jatkoi toimintaansa vuosituhannen vaihteeseen saakka ja levytti muun muassa SubPopille.

Fastbacksia seurasi raaka The Fartz, jossa McKagan soitti rumpuja 1982–1983. Hänen pestinsä yhdessä Seattlen ensimmäisistä hardcorebändeistä kesti vain muutaman kuukauden, mutta Duffin aikaisen The Fartzin tuotantoa saatiin lopulta levylle asti. 1980-luvun alun demoäänityksistä julkaistiin vuonna 1990 You, We See You Crawling -niminen levy. Ensimmäisen kerran The Fartz soi cd:ltä vuonna 1998, kun Alternative Tentacles julkaisi bändin koko tuotannon albumina nimeltä Because This Fuckin’ World Still Stinks.

The Fartzin aikoihin McKagan soitti myös kitaraa The Livingissä. Se oli paikallisesti suosittu bändi, joka kiehtoo vaihtoehtorockista viehättyneitä jälkipolvia eniten siksi, ettei se jättänyt jälkeensä mitään konkreettista. The Strangest Tribe -sivusto kutsuu The Livingiä “Seattlen suureksi kadonneeksi bändiksi.” Koska kaikki The Livingin musiikin taltioinnit, mikäli sellaisia on koskaan tehtykään, ovat kadonneet historian hämäriin, on luotettava rumpali Greg Gilmoren sanaan. Hän kuvaili bändiään suoraviivaiseksi power popiksi: ”Meillä oli laulaja, joka osasi oikeasti laulaa. Bändi oli melko samantyylinen kuin Agent Orange”.

The Fartzista kehittyi muutaman kokoonpanonvaihdoksen kautta 10 Minute Warning, jossa McKagan soitti kitaraa. Alkuaikoina sen tärkein vaikuttaja oli Discharge, jonka kanssa se keikkailikin länsirannikolla. Musiikki kuitenkin muuttui – McKagan kertoo It’s So Easy and Other Liesissa 10 Minute Warningin alkaneen luoda uutta soundia leipääntymisen kautta: “Siinä vaiheessa monet skenessämme olivat kyllästyneet valmiiseen muottiin tehtyyn hardcoreen. 10 Minute Warningin ratkaisu oli hidastaa musiikkia reippaasi ja lisätä siihen liejuista, raskasta psykedeliaa.” Face First -biisin riffi ei ole kovin kaukana Guns N’ Rosesin You Could Be Minesta eikä biisin groove Seattle-rockin myöhempien aikojen grungetunnelmista.

Alkuvuodesta 1984 10 Minute Warning oli yksi Luoteis-Yhdysvaltain tunnetuimmista marginaalipunkbändeistä. Se tosin ei tarkoittanut juuri muuta kuin parin sadan taalan keikkapalkkioita ja zinehaastatteluita, mutta bändi oli saanut levytyssopimustarjouksen Alternative Tentaclesilta ja äänitti demoja albumia varten. 

Saman vuoden kesään mennessä bändi oli jo hajonnut. Joillakin sen jäsenillä oli huumeongelmia, eivätkä he olleet kaupungin muusikkopiireissä yksin. McKaganista alkoi tuntua, että Seattle saattaisi vielä käydä hengen ja terveyden päälle. Bändihommat eivät muutenkaan tuntuneet enää etenevän mihinkään kotikaupungissa.

Duff McKagan jätti päivätyönsä seattlelaisessa kahvilassa, työnsi Hanoi Rocksin Two Steps From The Moven automankkaan ja lähti ajamaan kohti Los Angelesia.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Duff McKagan kotisivu

Hae Duff McKagania kirjastosta!

Hae Duff McKagania kirjastosta!

Hae Duff McKagania kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
The Fartz

You, We See You Crawling (1990)

10 Minute Warning
10 Minute Warning (1998)

Guns N’ Roses
Appetite For Destruction (1987)
GN’R Lies (1988)
Use Your Illusion I (1991)
Use Your Illusion II (1991)
”The Spaghetti Incident?” (1993)

Duff McKagan
Believe In Me (1993)
How To Be A Man, EP (2016)

Neurotic Outsiders
Neurotic Outsiders (1996)

Duff McKagan’s Loaded
Dark Days (2001)
Sick (2009)
The Taking (2011)

Velvet Revolver
Contraband (2004)
Libertad (2007)

Walking Papers
Walking Papers (2013)
WP2 (2018)

Lue lisää
Adler, Deanna & Spagnola, Lawrence J.: Sweet Child Of Mine – How I Lost My Son To Guns N’ Roses, 265 sivua. (Monarch Publishing, 2016).
Adler, Steven & Spagnola, Lawrence J.: My Appetite For Destruction – Sex & Drugs & Guns N’ Roses, 286 sivua. (Harper Collins, 2010).
Canter, Mark & Porath, Jason & Lue, Jack: Reckless Road – Guns N’ Roses And The Making Of Appetite For Destruction, 348 sivua. (Shoot Hip Press, 2007).
Davis, Stephen (Petri Silas, kääntäjä): Guns N’ Roses – Watch You Bleed – koko tarina, 486 sivua. (Johnny Kniga, 2009).
Guns N’ Roses & Putterford, Mark (Jukka Väänänen, kääntäjä): Guns N’ Roses omin sanoin, 96 sivua. (Tammi, 1994).
Humphrey, Clark: Loser – The Real Seattle Music Story, 227 sivua. (Feral House, 1995).
McCarthy, Jim & Olivent, Marc: Guns N’ Roses – Reckless Life – A Graphic Novel, 160 sivua. (Omnibus Press, 2015).
McKagan, Duff (Pekka Tuomisto, kääntäjä): It’s So Easy (ja muita valheita), 408 sivua. (Otava, 2012).
Slash & Bozza, Anthony: Slash, 481 sivua. (Like, 2009).
McKagan, Duff & Kornelis, Chris: How To Be A Man (and Other Illusions), 304 sivua. (Da Capo Press, 2016.)
Tow, Stephen: The Strangest Tribe – How A Group Of Seattle Rock Bands Invented Grunge, 272 sivua. (Sasquatch, 2011)
Wall, Mick: Guns N’ Roses – The Most Dangerous Band In The World, 147 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1991).
Wall, Mick (Jorma-Veikko Sappinen, kääntäjä): W.A.R – W. Axl Rose, 365 sivua. (Like, 2011).
Wall, Mick (Petri Silas, kääntäjä): Viimeiset jättiläiset – Guns N’ Roses. (Johnny Kniga, 2017).
Yarm, Mark: Everybody Loves Our Town – A History Of Grunge, 567 sivua. (Faber & Faber, 2017).
Yarm, Mark (Jere Saarainen, kääntäjä): Kaikki rakastavat Seattlea – Grungen tarina, 588 sivua. (Like, 2014).

Duff McKagan: How To Be A Man, EP (2015).

Duff McKagan: How To Be A Man, EP (2015).

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – uutta vanhaa musiikkia

Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (Poko/EMI, 2006)

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (2006).J. Karjalaisen vuonna 1981 alkanut levytysura on yksi suomalaisen populaarimusiikin suurista menestystarinoista. Kiistellyin sen vaiheista on Amerikansuomalaisia lauluja -trilogia, joka kanavoi Karjalaisesta esiin hahmon nimeltä Lännen-Jukka.

Lännen-Jukka syntyi parin vuoden etsikkoajan tuloksena. Vuonna 2002 julkaistun Valtatie-albumin tehtyään Karjalainen kaipasi jotakin uutta. Pitkän ja menestyksekkään uransa siinä vaiheessa hän oli kyllästynyt olemaan se artisti, jona hänet tunnettiin, ja kirjoittamaan uusia jiikarjalaismaisia kappaleita J. Karjalaiselle. Niissä tunnelmissa hän napsautti kitaralaukun kiinni ja tarttui viisikieliseen banjoon. Vähitellen hän oppi soittamaan sitä.

Lännen-Jukka aka J. Karjalainen. Kuva: Lännen-Jukan kotisivulta.

Lännen-Jukka aka J. Karjalainen. Kuva: Lännen-Jukan kotisivulta.

Bob Dylanin Chronicles-kirjaa lukiessaan Karjalainen keksi, mitä banjolla pitäisi soittaa. Dylan sanoo kirjassaan, että kansanlauluissa on usein enemmän sisältöä kuin kirjoissa.
”Mietin, löytyisikö Suomesta sellaisia kappaleita. Mulla oli banjo sylissä, kun avasin rekilaulukirjan summassa kohdasta Talvella maa on valkoinen ja kesällä viheriöitsee”, Karjalainen muisteli vuonna 2010, kun haastattelin häntä Sue-lehteen. ”Aloin laulaa sitä Charley Pattonin Mississippi Boweavil Bluesin sävelellä. Mä näin valon! Se laulaja ei ollut J. Karjalainen. Se oli Lännen-Jukka, 20-30-lukujen yksinäinen songster.”

Lännen-Jukka oli legenda jo syntyessään. Hänen äänessään kuuli J. Karjalaisen tunnistettavan, tunteikkaasti määkivän soundin, mutta se oli mongertavampi ja sammaltavampi juomaripojan ääni. Kuulosti siltä kuin 1900-luvun alussa Ameriikkaan töihin ja pontikankeittoon lähteneen esi-isän ääni olisi laulanut kauan sitten kadonneita lauluja Karjalaisen kautta. Siinä oli mukana hiukan teennäistä lännenlokariparodiaa, mutta enemmän autenttisen oloista vanhan maailman charmia, jonka lähimmät vastineet löytyivät ennen sotia tehdyiltä blueslevyiltä. Lännen-Jukalla oli konkreettinenkin esikuva: Karjalainen kertoi haastattelussani, että amerikansuomalaisen laulajan Erik Kiven ”örveltävä ja epävireinen Matin muija -tulkinta rakensi raamit Lännen-Jukan laulutyylille ja hahmolle”.

Lännen-Jukka inspiroi Karjalaisen Jukkaa. Hän äänitti seuraavan albuminsa ”Keltaisen talon toisen kerroksen hellahuoneessa kevättalvella 2006”, kuten hän albumin kanteen kirjoitti. ”Oli aika viileää. Käytin huopatossuja, Jaloviinaa ja koivuhalkoja.” Jukalla – kumpi hän nyt sitten olikaan – oli käytössään Kevin Enochin viisikielinen banjo ja Gibsonin L-1-kitara. Janne Vikstenin avustamissa sessioissa biisit taltioitiin monofonisina kertaottoina niin kuin 1920-luvulla tehtiin.

Lännen-Jukan albumi oli Karjalaiselle todellinen irtautuminen entisestä. Sen primitiivinen ja minimalistinen toteutus oli todella kaukana hänen edellisten julkaisujensa täyteläisestä bändisoundista. Rämisevään banjoon ja lauluun perustuva toteutus vaati biiseiltä paljon, ja taitavana laulunkirjoittajana Karjalainen onnistui kehittämään siihen toimivan konseptin turvautumatta vanhoihin maneereihinsa. Suomen hän otti kansanlaulujen sanoituksista, Amerikan omista sävellyksistään, jotka hän teki pohjoisamerikkalaisen folkin ja bluesin malliin.

Lännen-Jukan kappaleet eivät kuulostaneet niinkään oikealta amerikansuomalaiselta musiikilta kuin siltä, miltä amerikansuomalaisen musiikin olisi pitänyt kuulostaa. Siinä on Lännen-Jukka Karjalaisen amerikansuomalaisten laulujen nerous: hän sulautti kahden kulttuurin kansanmusiikin yhteen tavalla, joka ei ollut historiallisesti totuudenmukainen, mutta joka olisi hyvin voinut olla. Lännen-Jukan lauluissa vanhoista elementeistä syntyi jotakin täysin uutta.

Lännen-Jukan debyytillä on monta helmeä. Spiritistisestä istunnosta kertova synkkä balladi Sormus se kulki itteksensä, siirtolaiselämän kaihon ja haaveet vangitseva Maailman Matti, Emmy Köhlerin Nu tändas tusen juleljus -joululauluun (Nyt syttyy valot tuhannet) sävelletty Hoopon joulu, rehvakas kolmiodraama Nancy ja Sally, Missisipin deltan ja Pohjanmaan lakeuksien kartat päällekkäin asettava myyttinen Minä, Vili ja Charlie… Kokonaisuus oli niin vahva ja visio niin makea, että albumi olisi toiminut hyvin myös ilman tunnetuimpia laulujaan, infantiilista Piupali paupalia ja puhki kulunutta Minun kultani kaunis on -kansanklassikkoa. (Näin siitäkin huolimatta, että ne ovat levyn lauluista ainoat, joita amerikansuomalaiset ovat oikeasti merten tuolla puolella laulaneet.)

Levyn kanteen Karjalainen (s. 1957) kirjoitti kuin selitykseksi tarinan siitä, miten oli kohdannut mummolan naapurissa Lännen-Jukaksi kutsutun miehen, joka oli viettänyt koko 1920-luvun Yhdysvalloissa töitä paiskien, maata kiertäen ja laulujaan laulaen. Albumin hän kertoi sisältävän kappaleita, jotka vuonna 1981 kuollut Lännen-Jukka oli 1970-luvun mittaan hänelle opettanut. Se oli hieno legenda, johon haluaa uskoa, niin kuin Robert Johnsonin ja paholaisen tapaaminen neljän tien risteyksessä.

Syksyllä 2006 julkaistu Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja -albumi oli monelle vanhalle J-fanille sokki ja sai myös levy-yhtiön väen mietteliääksi. Siltikin levy myi kultaa kuin näyttämisen ilosta, ja Karjalainen sai Lännen-Jukan avustuksella myös aivan uutta yleisöä. Lännen-Jukan legenda eli vielä kahden albumin verran. Hanuristi Veli-Matti Järvenpään kanssa tehty Paratiisin pojat ilmestyi vuonna 2008. Trilogian viimeisteli Polkabilly Rebels (2010), jolla Jukalla oli taustallaan 50-lukulainen sähkökitara- ja pystybassobändi. Vielä sekin kipusi Suomen virallisen albumistan kärkeen.

2010-luvun alussa Karjalainen oli valmis hyvästelemään Lännen-Jukan. Vähän haikein mielin, mutta kuitenkin. ”Kun Lännen-Jukka tuli mun luo toukokuussa 2005, mä näin valon”, Karjalainen sanoi Suessa. ”Nyt mä kävelen pimeyteen kitaralaukun kanssa. Mutta mä uskon, että vastaan tulee taas jotain uutta ja inspiroivaa.”

J. Karjalaisen menestyksekäs paluualbumi Et ole yksin ilmestyi maaliskuussa 2013.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

J. Karjalainen kotisivu
Lännen-Jukka kotisivu

Hae J. Karjalaisen 'Lännen-Jukka' kirjastosta!

Hae J. Karjalaisen ’Lännen-Jukka’ kirjastosta!

Hae Lännen-Jukka kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt:
J. Karjalaisen trilogia Amerikansuomalaisia lauluja:
Lännen-Jukka (2006)
Paratiisin pojat (2008)
Polkabilly Rebels (2010)

Lue lisää:
Dylan, Bob (& Jukarainen, Erkki, suom.): Muistelmat, Osa 1. 298 sivua. (WSOY, 2005).
Kontiainen, Vesa: Aitoa suomirokkia – Poko Rekordsin historia, 667 sivua. (Like, 2004).

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (2006).

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (2006).

Rättö ja Lehtisalo: Kopernikus hortoilee näkinkengässä/helvetissä – avaruuden svengaava hypnoosi

Kopernikus hortoilee näkinkengässä/helvetissä (Ektro Records, 2003)

Rättö ja Lehtisalo: Kopernikus hortoilee näkinkengässä (2003).Porilaisen mantrarockin ihmelapset Mika Rättö ja Jussi Lehtisalo ilmentävät maailmaansa monin tavoin. Musiikin saralla duo Rättö ja Lehtisalo debytoi komeasti. Minialbumilevelillä vuoroin näkinkenkään, vuoroin helvettiin sijoittuva Kopernikuksen hortoilu ravisteli rockyleisön tajuntaa vuonna 2003. Mitä kuoriutui spacefolkiksi naamioidusta glamhyrinästä? Vangitsevaa musiikkia.

Lähellä pehmeän krautrockin lennokkuutta liikkuva Kopernikus hortoilee näkinkengässä/helvetissä on luonteva lisäulottuvuus Rätön (s. 1973) ja Lehtisalon (s. 1972) musiikkimaailmassa. Albumin avaruusrock kulkee sen verran imukkaasti, että porilaisen jumitusfiilistelyn perinteen voi sanoa liikkuvan kuin valo. Ollaan kuitenkin erilaisissa sfääreissä kuin muusikkoparin kuuluisimmat ulottuvuudet Circle ja Kuusumun Profeetta.

Rättö (oik.) ja Lehtisalo vuonna 2010. Kuva: Alt Agency.fi.

Rättö (oik.) ja Lehtisalo vuonna 2010. Kuva: Alt Agency.fi.

Porilainen aavikkojytä toimii äärimmäisen tyylikkäästi. 70-lukulainen kraut on duolle tärkeä referenssi. Debyyttialbumin soundi muistuttaa monin paikoin saksalaisyhtyeitä Cluster ja Can. Toisinaan voi aistia Hawkwindin avaruusromua ja suomalaisen Aavikon henkeä. Suomenkielisenä krautsoundin vaalijana bändillä on etuna nimenomaan kieli. On jotain hämmästyttävää uppoutua Rätön teksteihin, jotka liikehtivät omilla radoillaan. Vokalisti Rättö laulaa Kuusumun Profeetan tuotannosta poiketen rauhallisesti ellei jopa pidättyvästi.

Kaiken eteerisyyden ääressä olisi helppo turvautua myös isoon äänimassaan, mutta Rättö ja Lehtisalo keskittyvät mielummin hienovaraisempaan svengiin. Niukka rytmitys, pitkällisen janon kuivaama kitara ja basson niveltyminen toisiinsa lähentelee neroutta. Yhtä aikaa kotikutoiset ja hienostuneet kosketinsoittimet väreilevät mielenkiintoisiin ulottuvuuksiin. Ilmaisun taskukokoisuus on kuitenkin lumetta – minuutti toisensa jälkeen ryhdikäs biisimuotti nousee esiin juhlavana elämyksenä. Kuin nerokas pienen budjetin näytelmä, jota katsot teatterissa eturivissä.

Aloitusraita Valonnopeus vie mukanaan kuin suomalainen Can.

Yhden soinnun biisi Vihertävä mies lienee malliesimerkki R&L:n omintakeisesta minimalismista. Kiireetön rumpujen sipaisu viillettää tahdista toiseen. Samaan aikaan tehdään selkoa ulkoavaruuden asukkaiden transsista. Voiko tehdä muuta kuin antautua kun svengaava hypnoosi valtaa Siriuksen ja Uranuksen?

Tiivis svengipala Avaruusshampanja paljastaa kokoonpanon intohimon laajempaan rockriffittelyyn, kuullaanhan biisissä lyhyt toinen osio. Rumpali Rättö soittaa vain tarpeellisen. Muinaiset taikurit saa Rätön äänestä esiin jopa Rauli ’Badding’ Somerjoen kaiun. kertosäkeessä Rättö kulkee kuitenkin matalalla ja yksisävelisenä.

– Hurraa, kolme taurusta huutaa,
ei voi vastustaa.
Hurraa, kolme seireeniä huutaa
Toisaalla on pimeys hiljainen.

…Hurraa, kolme kentauria huutaa,
ei voi vastustaa.
Takana on rauha loputon
Edessä on ilo ikuinen.

…Muinaiset taikurit.
Hienoa seuraa.

Kuvat vilistävät silmien takana kun lähes täysin instrumentaali Lentävä sateenvarjo toteaa olennaisen.

– Valkoinen hansikkaani koskee Saturnuksen pintaa…

Tekniikan uusia ulottuvuuksia peilaava Nykyaika on albumin pelottavinta antia. Päätösraidan apokalyptinen outrohälinä tuntuu luissa ja ytimissä, niin paljon se kouraisee rennon svengin ulkopuolelta. Ja niin seikkailu on ohi, valoa nopeammin, vain alkaakseen uudestaan. Kopernikuksen hortoilua on tuijotettava kuin tähtikirkasta taivasta. Loputtomiin, äärettömiin.

Kopernikus hortoilee näkinkengässä/helvetissä
Mika Rättö – laulu, rummut
Jussi Lehtisalo – kitara

Rätön ja Lehtisalon astraalinen saaga jatkui vuonna 2004 julkaistulla albumilla Pari lepakkoa Transylvaniassa, joka oli debyyttiä akustisempi kokonaisuus. Yhtyeen jäsenet ovat julkaisseet musiikkia myös omillaan. Kuusumun Profeetan ja erityisesti Circlen laajan tuotannon rinnalla soolotuotanto on pientä, mutta virkeää.

Osa Rätön ja Lehtisalon kaleidoskooppisesta kokonaistuotannosta on julkaistu myös LP-formaatissa. Jotkut rajoitetuista painoksista on myyty loppuun, mutta levyjä kannattaa kysyä kirjastosta. Toimitus suosittelee erityisellä lämmöllä alkuvuodesta 2018 julkaistua tuplakokoelmaa Kovaa kamaa – Rättö ja Lehtisalon parhaat 2003–2018.

Tuomas Pelttari

Hae KHN kirjastosta!

Hae KHN kirjastosta!

Hae KHN kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Rättö ja Lehtisalo

Kopernikus hortoilee näkinkengässä/Helvetissä (Ektro Records, 2003).
Pari lepakkoa Transylvaniassa (Ektro Records, 2004).
Valonnopeus, 12″ EP (Ektro Records, 2005).
Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua (Ektro Records, 2006).
UU mama (Ektro Records, 2010).
Matematiikka (Ektro Records, 2012).
Kovaa kamaa – Rättö ja Lehtisalon parhaat 2003–2018 (Full Contact/Ektro Records, 2018)

Mika Rätön sooloalbumi
Polkupyörällä vuokkopenkereelle (Ektro Records, 2009).

Jussi Lehtisalon sooloalbumit
Rotta (Svart Records, Ektro Records, Full Contact Records, 2010).
Interludes For Prepared Beast (Svart Records, Ektro Records, 2012).
The Complete Solo Works (Ektro Records, 2013).
Maisteri (Full Contact Records, 2015).

Lue lisää:
Alanko, Tero & Silas, Petri (toim.): Neljäs sukupolvi – suomalainen rock nyt, 223 sivua. (Johnny Kniga, 2006).

Rättö ja Lehtisalo: Kopernikus hortoilee näkinkengässä (2003).

Rättö ja Lehtisalo: Kopernikus hortoilee näkinkengässä (2003).

 

Zen Café: Helvetisti järkeä – rumia sanoja rakkaudesta

Helvetisti järkeä (Warner Music Finland, 2001)

Zen Café: Helvetisti järkeä (2001).Kaikki kunnia alkuperäisen kokoonpanon kitaristille Mikko Oeschille ja rumpalille Tuomo Mäkipaavolalle tähdellisestä pohjatyöstä, mutta heidän lähtönsä oli Zen Cafélle todella hyvä juttu. Vasta kahden miehen poistuttua kuvasta bändi saattoi kiteytyä siksi trioksi, jonka säästäväistä soundia 2000-luvun suomirockin ystävät oppivat rakastamaan.

Kysyttäessä useimmat fanit luultavasti sanoisivat pitävänsä eniten Samuli Putron tarkkailevista sanoituksista ja lakonisesti laulamista melodioista. Mutta kuten kriitikot jo aikoinaan huomasivat, Zen Cafén tehokkuus perustui konseptin kokonaisvaltaisuuteen. Laulaja-kitaristi Putron, basisti Kari Nylanderin ja rumpali Pete Parkkosen jäntevässä soitossa ja vähäeleisissä sovituksissa oli tärkeintä se, että niistä puuttui lähes kaikki tarpeeton, ja siinä ne rinnastuivat Putron teksteihin ja tulkintoihin. Sytytyslangat paloivat niin pitkään pienellä liekillä, että räjähdykset todella ravistelivat kuulijaa.

Samaa voi sanoa Zen Cafén urasta. Bändi lähti nousuun niin hitaasti, että se on saattanut hyvin koetella niin soittajien kuin levy-yhtiönkin uskoa. Onneksi joku yhtyeen ammatillisessa lähipiirissä uskoi siihen, että bändien ja artistien täytyi saada etsiä oma soundinsa ja yleisönsä kaikessa rauhassa, ajan kanssa. Putro, Nylander ja Parkkonen olivat muodostaneet Zen Cafén klassisen kokoonpanon jo ennen kuin bändi teki ensimmäiset levytyksensä, mutta heidän liittonsa ei muodostunut instant-menestykseksi. Rocklehdet kyllä valelivat Warnerin kiinnittämää modernia suomirockbändiä neljän ja viiden tähden arvosteluilla heti alussa, mutta suuri yleisö löysi Zen Cafén vasta paljon myöhemmin.

Jos Zen Cafén ura etenikin hitaasti, se teki niin myös varmasti. Romuna-debyytin (1997) tarttuvaa Sellaa hoilasi hyvin pieni fanijoukko, mutta hoilasi kuitenkin. Idiootin (1998) Todella kaunis kasvoi vähitellen Zen Café -klassikoksi, mutta jäi ilmestyessään vielä melko vähälle huomiolle. Vasta kolmas albumi Ua Ua (1999) sisälsi oikeita hittejä. Sellaiset biisit kuin Harri ja Mies eikä poika enää toivat Zen Cafélle paljon uusia faneja, minkä johdosta Ua Ua oli ihan hilkulla nousta albumilistan kärkeen.

Neljännellä albumilla se viimeinenkin lukko loksahti auki. Tammikuussa 2001 julkaistu Helvetisti järkeä nousi hitaasti mutta varmasti listaykköseksi. Se tuntui ansaitulta palkinnolta pitkäjännitteisestä ja näkemyksellisestä työstä, etenkin kun kyse oli myös suuresta taiteellisesta onnistumisesta. Ensimmäisten vuosiensa aikana ja ensimmäisiä levyjään tehdessään Zen Café ei ollut pelkästään rakentanut suosiotaan. Se oli kehittänyt jatkuvasti myös soundiaan. Helvetisti järkeä oli se albumi, jolla idea kirkastui lopullisesti.

Helvetisti järkeä -levyllä Parkkonen, Putro ja Nylander laajensivat Zen Cafén ilmaisua pumppaavilla soul-rytmeillä sun muulla svengaavalla, mutta varoivat yhä visusti sortumasta machoiluun ja mahtailuun. Olennaiseen keskittymisen ideologia tuntui suomirockin kontekstissa hyvin raikkaalta. Resepti oli samantapainen kuin se, jota turkulainen Sweatmaster-yhtye sovelsi hyvällä menestyksellä englanninkieliseen garagerockiin.

Levyllä on poikkeuksellisen onnistuneita lauluja rakkaudesta, ikävästä (Helvetisti järkeä, Tuhannen kilometrin päässä) ja vähemmän romanttisista ihmissuhteista kaikkine rasittavuuksineen ja kommervenkkeineen. Surullinen Älä tee saattaa olla suomirockin historian haavoittuvin ja tunnistuksellisin kappale. Levyn suurimmat ansiot ovat kuitenkin erikoisissa aihevalinnoissa, joiden kautta iankaikkiseen lemmentematiikkaan avautuu popin kontekstissa uusia kulmia. Samuli Putro kirjoitti tekstejä aiheista, joita kukaan muu ei ollut aiemmin eikä ole sen jälkeenkään käsitellyt.

Albumin tunnetuin biisi Mies jonka ympäriltä tuolit viedään on tematiikaltaan omalaatuinen paitsi yleisesti ottaen, myös levyn sisällä. Siinä missä albumin useimmat kappaleet pureutuvat suunnasta tai toisesta rakkauteen, Mies jonka ympäriltä tuolit viedään on laulu yksin jäämisestä, mikä sekin toki avaa oman kipeän kulmansa ihmissuhteisiin. Sosiaalisissa tilanteissa pärjäämätön, karkeannäköinen ja kyyninen laumaton susi on laulun päähenkilönä uudenlainen antisankari, mutta harvassa ovat ne, jotka eivät häntä tunnista joko kantabaarinsa kulmapöydästä tai omassa itsessään.

Toinen vähän puhuttu mutta paljon pohdittu aihe on kappaleessa Kannattaako tunnustaa jos pettää? Niin, kannattaako vai ei? Omatunnon kolkutus ja itseinho, rehellisyyden ja suoraselkäisyyden itseisarvo, tekojen merkittävyyden suhteellisuus ja kinkkiset kysymykset siitä, miten paljon tuskaa tieto lisää ja pitäisikö toista loukata ja ihmissuhde tuhota lopullisesti omien syyllisyydentunteidensa lieventämisen nimissä, ovat pohdituttaneet syrjäänhypänneitä yhtä kauan kuin yksiavioisuuden on katsottu määrittelevän suhteen laatua. Ennen Samuli Putroa kukaan ei vain ollut kirjoittanut siitä sanoitusta.

Eeppisessä Eipä tiennyt tyttö -kappaleessa Zen Café onnistui kiteyttämään neljään ja puoleen minuuttiin ihmiselämän kaikessa anti-ainutkertaisuudessaan. Se on roudan runteleman Pohjanmaan kuolemankaltaiseen harmauteen sijoitettu kertomus ihmisistä, jotka tietäen tai tiedostamattaan kirjoittavat omat tarinansa edeltäneiden sukupolvien tylsiksi jatko-osiksi ja antautuvat fatalistisen passiivisina elämän pyöritykseen. Eipä tiennyt tyttö on paitsi sanoitukseltaan todella pakahduttavaa kamaa, myös albumin musiikillisesti intensiivisin esitys. Sen kasvava kiihko heijastaa upeasti kappaleen huomiota siitä, ”kuinka kiihtyy rytmi vuosien” eli kuinka aika tuntuu kuluvan sitä nopeammin, mitä enemmän vuosia on takana ja mitä lähempänä loppu on.

Helvetisti järkeä oli kauttaaltaan vahva levy, jolla määritellyillä asetuksilla Zen Café kulki tiensä loppuun saakka. Vuokralaisen (2002) proosallinen Aamuisin ja Jättiläinen-kokoelman (2003) murheellinen Piha ilman sadettajaa auttoivat Zen Cafea myymään platinaa ja jopa tuplaplatinaa. Vuonna 2008, pari vuotta enteellisesti nimetyn STOP-levynsä ilmestymisen jälkeen, Zen Café jättäytyi määrittelemättömän mittaiselle tauolle.

Kymmenen vuotta myöhemmin bändi on edelleen poissa kuvioista. Jos Samuli Putro, Kari Nylander ja Pete Parkkonen vielä palaavat lavoille yhdessä, heillä on siihen varmastikin hyvä syy. Zen Café vaikutti aina bändiltä, joka ei ollut olemassa tavan vuoksi.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Zen Café

Romuna (1997)
Idiootti (1998)
Ua ua (1999)
Helvetisti järkeä (2001)
Vuokralainen (2002)
Jättiläinen (2003, kokoelma)
Laiska, tyhmä ja saamaton (2005)
STOP (2006)

Samuli Putron soololevyt
Elämä on juhla (2009)
Älä sammu aurinko (2011)
Tavalliset hautajaiset (2012)
Taitekohdassa (2014)
Valkoinen hetero (2017)
Pienet rukoukset (2019)

Hae Zen Cafén Helvetisti järkeä kirjastosta!

Hae Zen Cafén Helvetisti järkeä kirjastosta!

Hae Helvetisti järkeä kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Lue lisää:
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 357 sivua. (Idiootti, 2011).
Salmi, Ronja & Toiviainen, Mikko: 12 tarinaa kirjoittamisesta, 221 sivua. (WSOY, 2017).

Samuli Putro | Kirjastokaista
Kolme kysymystä kirjastosta

Zen Café: Helvetisti järkeä (2001).

Zen Café: Helvetisti järkeä (2001).

Läjä Äijälä ja äärimmäisyyksien verenpunainen lanka

Läjä Äijälä, kollaasi.Lapin Kansa -lehden yleisöäänestys Vuosisadan lappilainen sai äskettäin jännittävän käänteen. ”Punkin pioneeri ja Terveet Kädet -bändin perustaja Veli-Matti ’Läjä’ Äijälä on tällä hetkellä vahvoilla Vuosisadan lappilaiseksi”, lehden verkkosivuilla uutisoitiin 25.11.2017. ”Hän johtaa niukasti, vain muutamalla äänellä toista muusikkoa eli Antti Tuiskua.”

Underground oli puhunut nettiäänestyksen kautta eikä sen sanomaa voinut vähätellä protestiääniksi. Onhan Läjä Äijälän (s. 1958) Torniossa perustama suomalaisen hardcoren edelläkävijä Terveet Kädet inspiroinut hc-punkin ja äärimetallin tekijöitä kautta maailman 1980-luvun taitteesta lähtien. Ja niin vakuuttava yhtye kuin se olikin, se on vain yksi kulma Läjä Äijälän taiteilijakuvasta.

Vuosina 1980–2016 toiminut Terveet Kädet meni äärimmäisyyksiin monilla eri kokoonpanoilla, suomen ja englannin kielellä, enemmän tai vähemmän inspiroituneena, toisinaan punkimmin ja toisinaan metallisemmin, mutta aina siitä loisti Läjä Äijälän persoona ja jäljittelemätön tyyli. Yhtyeen kenties tunnetuin julkaisu on klassikkolevytys Ääretön joulu (1982)

Läjä Äijälä on myös sarjakuvapiirtäjä, jonka luomuksia on ilmestynyt eri sarjakuvaseurojen julkaisuissa. 1990-luvun alkupuolella hän toimitti X-nimistä sarjakuvalehteä, jota julkaistiin sekä suomeksi että englanniksi ja jonka numeroista koottiin albumi vuonna 2010. Hän on myös piirtänyt levynkansia omille bändeilleen ja muillekin, esimerkiksi CMX:n Johannes Kastaja -ep:n kansi on Äijälän luomus. 

Runoilijana Läjä Äijälä debytoi vuonna 2007, kun Pupu Lihaviston (mm. 500 kg lihaa, The Leo Bugariloves) ja Astro Lihjamon (Hiljainen kevät) kanssa tehty Runojen kevät -kirja ilmestyi. Mielenkiintoinen yhteistyöprojekti oli myös se, kun Apulanta-yhtye sävelsi ja levytti Äijälän kanssa kaksi tämän sanoitusta, kappaleet Kumi nahka piiska ja Punainen helvetti.

Äijälän äänitaide ei ole ollut lainkaan yksipuolista. Hän on soittanut monenlaista musiikkia useissa eri yhtyeissä ja projekteissa, joita on yhdistänyt lähinnä pyrkimys pitää meininki rytmisenä, yksinkertaisena, marginaalisena ja tavalla tai toisella äärimmäisenä.

Vuosina 1979–1980 toiminut Aavikon kone ja moottori oli Äijälän ensimmäinen avantgardistista elektronista musiikkia esittänyt yhtye. Se julkaisi aktiivivuosinaan yksipuoliset 7”-singlet Karavaani ja Rakkaudella sinulle Äijälän omalla IKBAL-levymerkillä. Joteskii Groteskii ja Vauva Records julkaisivat bändin pienimuotoisen tuotannon uudelleen yhdellä singlellä vuonna 2014.

Aavikon koneen ja moottorin konseptia jatkojalosti vuonna 1983 perustettu Billy Boys, jonka tulokulmana oli eräänlainen elektroninen rockabilly.

1990-luvun puolivälissä perustettu The Sultans on Äijälän ja Markku ”Lene” Leinosen minimalistista garagebluesia soittava yhtye. Sen ensimmäinen single Houserockin’ ilmestyi vuonna 1996, ja viimeisin julkaisu on vuoden 2016 Kitchen Sessions. Tyylitajuinen duo esittää tällä kaitafilmillä kolme kappaletta:

Kokoonpanoltaan lähimpänä Äijälän emoyhtyettä on brutaali rockbändi Death Trip, jonka kaikki muutkin jäsenet (kitaristi Ilari Kinnunen, kosketinsoittaja Lene Leinonen, basisti Maike Valanne, rumpali Tilli Äijälä ja kitaristi Timo Wiik) ovat jossain vaiheessa vaikuttaneet Terveissä Käsissä. Ektro Records julkaisi Death Tripin koko raa’an ja hypnoottisen tuotannon yksissä kansissa. Pain is Pain – The Complete Death Trip 1988–1994 ilmestyi vuonna 2011.

1980-luvun lopulla Äijälä liittyi The Leo Bugarilovesiin, jonka 500 kg lihaa -yhtyeen Pupu Lihavisto ja Ruki Vehr A. Kivi olivat perustaneet vuonna 1981. Soundi-lehti luonnehti Feelings-albumin (2011) ja Hits & Misses Compilation 1988–2002 -kokoelman (2013) arvosteluissa tuon omalakisen yhtyeen musiikkia ”lievästi kehityshäiriöiseksi kotiurkuboogierockiksi” ja ”sirkusrockiksi”. Aina sanat eivät riitä kertomaan kaikkea.

Äijälän ja Leinosen kokeellisen ja minimalistisen elektronisen musiikin hanke The Kolmas debytoi yhdellä biisillä jo vuonna 1997, mutta siirtyi albumikantaan vasta vuoden 2013 Kolmas testi -levyllä. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi studio- ja liveäänityksistä koottu kasettialbumi Kolmas Kasetti. 2017 tuli Kolmas Musiikki -niminen cd-albumi.

2010-luvulla Läjä Äijälä alkoi sooloartistiksi. EP:t Raskas taakka (2012) ja Alzheimer (2016) julkaistiin tänä vuonna Raskas Alzheimer -julkaisuna, ja sen jälkeen on ilmestynyt vielä EP Minuuttibiitti. Vaikuttavin ikioma teos on virallisen oloisesti Veli-Matti O. Äijälän nimellä tehty sooloalbumi Minun vereni (2016), jolla on improvisoidulta ja terapeuttiselta kuulostavaa, jostakin alitajunnan suunnalta kontrolloimattomasti pulppuavaa elektronista taidemusiikkia, hankalasti hahmotettavia sanoja ja henkilökohtaisen kuuloista rutinaa psyyken hämäristä nurkista.

Vuonna 2016 Äijälä ilmoitti Terveiden Käsien tulleen tiensä päähän. Hän perusti sen tilalle Lapin Helvetin, joka otti nimensä klassikkoyhtyeen viimeiseksi jääneeltä albumilta. Samana vuonna ilmestyi Äijälän, Circle-yhtyeestä ja Ektro Recordsista tutun Jussi Lehtisalon ja rumpali Tomi Leppäsen Sakset-yhtyeen avant-elektroninen ensialbumin Lahja, josta pitivät kovasti muun muassa Helsingin Sanomien ja Soundin kriitikot. Punkmetallisen Lapin Helvetin ensimmäinen albumi taas ilmestyy joulukuussa 2017 Svart Recordsin kautta.

Ensi vuonna kuusikymppisiään viettävän Läjä Äijälän tahti on kova, vaikka 40-vuotistaiteilijajuhla lähestyy. Tätä kirjoittaessa ei vielä tiedetä, mahtaako Anatude sittenkin kiilata kalkkiviivoilla Läjä Äijälän ohi Lapin Kansan äänestyksessä. Läjä on silti äänestyksen moraalinen voittaja: hänen näytöillään ja näkemyksellisyydellään on mahdollisuuksia vaikka useammankin vuosisadan lappilaiseksi ja kansalaiseksi. Joskus taide jatkaa kiehtomistaan kautta aikojen, joskus se jää aikansa kuvaksi. Läjä Äijälällä on saumaa jäädä elämään, sillä hänen taiteensa verenpunainen lanka on katkeamaton ja omin käsin kehrätty.

”Mulla on sanoituksissa ja piirroksissa äärimmäisiä aiheita. Voi olla, että ihmiset luulevat minua sen takia erilaiseksi ihmiseksi kuin olen”, Äijälä kertoi Sueen tekemässäni henkilökuvajutussa vuonna 2012. ”Minä vain kuvaan ihmiskunnan pimeää puolta. Ahistaa, kun ihmisten pitää pilata kaikki tällä planeetalla. Minä teen tällaista musiikkia ja näitä sanoituksia ja kuvia siksi, että saisin sielunrauhan”, hän jatkoi. ”Olen kuitenkin positiivinen mies. Uskon, että kehitys etenee fiksuun suuntaan.”

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Billy Boys: Anthology (Ektro Records, 2012)
The Kolmas: Kolmas Testi (Full Contact Records, 2013)
Kolmas Kasetti (Ruton Music, 2015)
Kolmas Musiikki (Karkia Mistika, 2017)
The Leo Bugariloves: Feelings (Karkia Mistika, 2011)
Death Trip: Pain Is Pain – The Complete Death Trip 1988–1994 (CD | Ektro Records/Karkia Mistika, 2011. LP | Full Contact Records, 2013)
Passions of Läjä Äijälä (Bad Vugum, 2004)
Sakset: Lahja (Full Contact Records, 2016)
The Sultans: More House Rockin’ And Other Boogies (Ektro Records, 2014)
Terveet Kädet: Onnellisia kytkentöjä 1980–2000 (Solardisk, 2002)
Veli-Matti O. Äijälä: Minun vereni (Svart Records, 2016)
Lapin Helvetti: Lapin Helvetti (Svart Records, 2017)

Lue lisää:
Lihjamo, Astro & Äijälä, Läjä & Lihavisto, Pupu: Runojen kevät, 79 sivua. (Molly-Mood, 2007).
Saastamoinen, Mika: Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984, 429 sivua. (Johnny Kniga, 2007).
Äijälä, Läjä & Heikonen, Kari (kääntäjä): X, 79 sivua. (Huuda huuda, 2010).

Hae Läjä Äijälää kirjastosta!

Hae Läjä Äijälää kirjastosta!

Hae Läjä Äijälän musiikkia ja sarjakuvaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Läjä Äijälän musiikki saa monia hahmoja, kuten Terveet Kädet, The Kolmas ja Lapin Helvetti. Sooloalbumi 'Minun vereni' julkaistiin vuonna 2016.

Läjä Äijälän musiikki saa monia hahmoja, kuten Terveet Kädet, The Kolmas ja Lapin Helvetti. Sooloalbumi ’Minun vereni’ julkaistiin vuonna 2016.