Kimono My House | Island 1974

Sparks • Halfnelson
Vuodet 1971–2024
Musiikkia esille kirjastossa

Popmusiikin historian hienoimpina hetkinä jokin pienen piirin marginaali-ilmiö ottaa paikkansa valtavirrasta. Ennen eriskummallisena pidetty juttu tuntuukin yhtäkkiä lumoavalta ja yllättävän luonnolliselta. Yksi tällainen silmiä avaava tilanne oli amerikkalaisen Sparksin läpilyönti Iso-Britanniassa alkuvuodesta 1974. Bändin ensiesiintymiset brittiläisissä TV-ohjelmissa olivat legendaarisia. Tunnetun kaskun mukaan John Lennon oli nauranut hysteerisesti nähtyään heidät telkkarissa ja soitellut kavereilleen ”näittekö Hitlerin telkkarissa eilen?”. Pianisti Ron Maelin viikset ja intensiivisen vakava tuijotus ja Russell Maelin falsettilaulu olivat jotain sellaista, mitä tekopirteässä viihdemaailmassa ei ollut ennen nähty ja kuultu.

Sparksin kohahduttava läpimurtosingle oli huhtikuussa 1974 ilmestynyt ’This Town Ain’t Big Enough For Both Of Us’. Se jytisee kovaa Sweetin tai Gary Glitterin tyyliin, mutta koristeellinen pianokuvio ja koukeroinen laulumelodia ovat toisesta maailmasta. Sanoja on paljon ja laulajan kuumeisessa tahdissa on vaikea pysyä. Tekstissä päähenkilö menettää malttinsa erilaisissa tilanteissa. Pulssi kiihtyy ja todellisuus muuttuu miehen päässä Hollywood-elokuvaksi. Idyllinen eläintarharetki naisen seurassa muuttuu ”vauhkoontuneiden sarvikuonojan, elefanttien ja tahmeiden tiikereiden jylinäksi”, sillä nisäkkäistä miehelle tulee mieleen vain illalla odottava seksi. Seuraavissa säkeistöissä häntä uhkaavat mm. proteiinia himoitsevat kannibaalit ja lännenelokuvien pyssysankarit.

This Town Ain’t Big Enough For The Both Of Us • albumilta Kimono My House
1974

Halfnelson ja A Woofer in Tweeter’s Clothing

Sparksin nousu huipulle ei ollut niin nopea kuin miltä ensisilmäyksellä vaikutti. Kalifornialaiset veljekset Ron Mael (s. 1945) ja Russell Mael (s. 1948) olivat tehneet musiikkia jo 1960-luvun puolella nimellä Halfnelson. Brittiläisestä taidepopista (The Kinks, The Move) inspiroituneet veljekset olivat kotimaassaan kuitenkin outolintuja ja pääsivät työstämään ensimmäistä albumiaan vasta vuonna 1971 anglofiili Todd Rundgrenin tuottamana.

Sparks teki 1971–1975 albumit Sparks, A Woofer In Tweeter’s Clothing, Kimono My House, Propaganda ja Indiscreet. Kollaasi 📷 Jukka Uotila

Bändin kaksi ensimmäistä albumia Halfnelson (julkaistiin myöhemmin nimellä Sparks) ja A Woofer In Tweeter’s Clothing (1973) sisälsivät jo myöhemmiltä albumeilta tuttuja musiikillisia ja sanoituksellisia elementtejä. Näillä albumeilla heidän taustallaan soitti elektronisista kokeiluista ja Captain Beefheartista intoutuneet Mankeyn veljekset. Moni Sparks-fani pitää varsinkin jälkimmäistä albumia yhtenä bändin parhaimmista, ja molemmat albumit ovat saavuttaneet klassikkoaseman amerikkalaisen art rockin kaanonissa.

A Woofer In Tweeter’s Clothingilta löytyy singlenäkin julkaistu varhainen helmi ’Girl from Germany’. Hitaana marssina etenevä biisi sisältää aineksia sotilasmusiikista. Biisin loppupuolella taustalaulu muuttuu viheltelyksi ja muunnelmaksi tunnetusta ’Hitler Has Only Got One Ball’ -sotilasmarssista. Tekstissä amerikkalainen nuorukainen esittelee vanhemmilleen saksalaisen tyttöystävänsä. Vanhemmat eivät vierailun aikana pääse yli tytön saksalaisuudesta, vaan näkevät hänet vain natsien jälkeläisenä. Huumorin varjolla biisi käsittelee nasevasti rasismiin ja ennakkoluuloihin liittyviä vakavia teemoja.

Oh, no! Bring her home and the folks look ill
My word, they can’t forget, they never will
They can hear the stormtroops on our lawn
When I show her in
And the Fuehrer is alive and well
In our panelled den…

Girl From Germany • albumilta A Woofer In Tweeter’s Clothing
1972

Kimono My House

Maelin veljekset huomasivat nopeasti, että heidän oudolle ja älylliselle musiikilleen ei löytynyt vastakaikua Yhdysvalloista ja heidän luonnollinen uusi osoitteensa oli ihailemansa Iso-Britannia. Siellä he aloittivat uransa käytännössä uudelleen; uuden levy-yhtiön (Island), taustabändin ja tuottaja Muff Winwoodin avustamana.

Iso-Britanniassa oli Sparksin kaltaiselle yhtyeelle paljon otollista yleisöä, sillä glam rockiin ihastuneet britit olivat tottuneet outoihin ilmestyksiin. Britannian hittilistoja vuosina 1972–74 hallinneessa glamissa räiskyvä visuaalisuus ja näyttävyys olivat vähintään yhtä tärkeässä roolissa kuin itse musiikki. Glamrockarit saivat olla keinotekoisia, falskeja, outoja ja muusikkona keskinkertaisia. Riitti että esittäjällä oli vahva visio siitä mitä haluaa musiikkinsa tai paremminkin taiteensa kautta ilmaista. Glam muotoutuikin alun perin akateemisissa kuvataidepiireissä (Roxy Music) ja toisaalta sellaisten konkareiden toimesta, jotka ymmärsivät visuaalisten ja musiikillisten tyylien välineellisen luonteen (Bowie, Bolan).

Lontooseen saavuttuaan Sparksit terävöittivät visuaalista ilmettään. Ron Mael leikkautti hiuksensa lyhyiksi ja alkoi pukeutua entistä konservatiivisemmin. Veljesten välille muodostui mediassa jännnittävä dynamiikka. Russell haluttiin esittää tyttöjen palvomana karismaattisena keulakuvana, joka oli lavalla jäntevän riehakas ja itsevarma. Ron oli puolestaan vakava älykkö, jolla liikkui vain kädet ja silmämunat. Tätä veljesparin välistä dynamiikkaa ja kuviteltua luonteiden ristiitaa he ovat hyödyntäneet levynkansissaan, videoissaan ja lavashowssaan näihin päiviin saakka.

Lontoossa äänitetty albumi Kimono My House julkaistiin pian brittihitiksi nousseen ’This Town Ain’t Big Enough For Both Of Usin’ jälkeen toukokuussa 1974. Levyn kannessa kaksi kimonoon pukeutunutta ja räikeästi meikattua japanilaisnaista irvistelee huomiota herättävän limenvihreän taustakankaan edessä. Paljasta pintaa ei näy, toisin kuin Roxy Musicin parodisissa pin-up -levynkansissa. Japanilainen teema jatkuu albumin nimessä, joka on napattu ’Hasta Mañana, Monsieurin’-biisin kielipuolen kertojan sisäisestä puheesta. Nimi on väännös Rosemary Clooneyn jättihitistä ’Come On-a My House’ vuodelta 1951.

Hasta Mañana, Monsieur • albumilta Kimono My House
1974

Vuosien 1974–75 kokoonpano oli yksi Sparksin pitkän historian kovatasoisimmista, mikä välittyy myös levyltä. Kimono My House on Sparksin levyistä energisin ja soundeiltaan tuhdein. Levy ei tarjoa kuulijalleen lepohetkiä, vaan paahtaa eteenpäin kuin hurjaan vauhtiin päässyt villieläinlauma. Dinky Diamondin pontevat rummut ovat tässä tärkeässä roolissa samoin kuin Martin Gordonin pintaan miksattu basso, joka soi monesti muhkealla fuzz-soundilla. Kitaristi Adrian Fisher loistaa levyllä ja soittaa Maelin koskettimien kanssa upeasti yhteen sovitettuja linjakkaita kuvioita.

Yksi Fisherin parhaista hetkistä Kimono My Housella on ’Amateur Hour’, joka julkaistiin myös singlenä kesällä 1974. Vetävään riffiin perustuva biisi kertoo teinipoikien retkestä peräkylässä sijaitsevaan menomestaan. Siellä he vonkaavat paikallisilta baariruusuilta johdantokurssia seksiasioista. Maskuliinisen libidon ja samalla miesten säälittävyyden kuvaajana pääasiallinen sanoittaja Ron Mael on parhaimmillaan, samassa sarjassa nerokkaiden Jarvis Cockerin ja Gösta Sundqvistin kanssa. Sparksin musta huumori on samaan aikaan sekä pisteliästä että lämmintä ja osuu aina omaan nilkkaan.

Amateur Hour • albumilta Kimono My House
1974

Sparks oli monella tapaa anarkistinen ilmestys, mutta kiinnostavinta heidän kiero toisinajattelunsa oli sävellyksissä, sovituksissa ja sanoituksissa. Teksteissään he kaihtoivat sovinnaisia ja kliseisiä asetelmia. Laulun aiheeksi kelpasi melkein mikä tahansa. Pauhaavien äänimassojen kuljettama ’Falling in Love with Myself Again’ on itsekkyyden ja omahyväisyyden ylistysvalssi, kun taas klassikko ’Thank God It’s Not Christmas’ kertoo bilettäjästä, jolle yksikin rauhallinen päivä vuodessa on liikaa ja valtavan ahdistuksen aihe.

Sparksin musiikista ei löydy bluesin tai gospelin vaikutteita, paitsi ehkä parodisissa yhteyksissä. Eurooppalaisuus ja rockia edeltävän ajan amerikkalainen musiikkiperinne ovat sen sijaan vahvasti läsnä. He ovat saaneet aineksia musiikkiinsa myös taidemusiikin ja oopperan puolelta, ja erityisesti kevyistä opereteista. Russellin tapa ääntää ja fraseerata englantia ”ranskalaisittain” tuokin mieleen Gilbert ja Sullivanin koomiset operetit. Ron Maelin sävellykset ovat räiskyvän värikylläisiä ja hämmästyttävän koukeroisia. Ne perustuvat poikkeuksetta pianolla soitettuihin riffeihin ja koristekuvioihin, joita muut soittimet seuraavat. Piano kannattelee ja ohjaa musiikkia kuin orkesteria johtava kapellimestari tai barokin basso continuo.

Kimono My Housen kohokohtia on samaan aikaan melankolinen ja tragikoominen ’Here In Heaven’. Taivaassa yksinään tylsistyvä Romeo syyttelee tekstissä Juliaa, joka on pettänyt heidän yhteisen sopimuksensa. Heidän piti kuolla yhdessä, mutta Julia jäikin maan päälle jatkamaan elämäänsä. Romeo katselee pilvenreunalta ja harmittelee, että Julian terveydentilassa ei näy heikkenemisen merkkejä ja odottelu vain jatkuu ja jatkuu… Laulumelodia on monologin kaltaisissa säkeistöissä pisteliäs ja syyttelevä, kun taas kertosäkeessä viekoitteleva – kuin tuonpuoleisen seireenin kuoleman kutsulaulu.

Here In Heaven • albumilta Kimono My House
1974

Albumin päättävä ’Equator’ kertoo miehestä, joka odottaa ennalta sovittuun aikaan rakastamaansa naista ”jossakin päiväntasaajalla”. Mies ei tajua tulleensa huijatuksi, vaan uskoo edelleen löytävänsä naisen. Kunhan vain jaksaa kävellä… Sisäistä dialogia käyvä mies kuulee kaukaisuudesta naisen viekoittelevan ääneen ”päiväntasaajalla, päiväntasaajalla!”. Russellin androgyyni lauluääni taipuu tässä vaivattomasti naiselliseksi.

Ron Maelin teksteissä kertoja on usein ikuisen odottamisen ja rakkauden kaipuun tilassa. Intohimoinen Sparks-fani Morrissey onkin kuvannut Maelin tekstejä ”vankisellin kaiverruksiksi, joissa itkeminen hiljenee vain nauramisen ajaksi”.

I always thought that I had quite a gift
As a judge of human character
This is the day and the time and the place
And I wonder, wonder where you are
Surely we set it for 3pm, surely we said it was march the 10th

Equator, equator
You said you’d meet me there
You must be just around the bend

Well all of the gifts are now melted or dead
And I’m sorry, sorry in advance
I’ll make it up to you, that I can promise you
If I am given just half the chance
God you’ll be laughing, I look a mess
But you see I’ve been half way ’round this place

Lyrically speaking with Ron Mael: Equator

Sparks oli suosionsa huipulla vuonna 1974 Kimono My Housen ilmestymisen aikoihin. Listamenestys näkyi myös bändin keikoilla, joissa oli ajoittain lähes hysteerinen meininki. Siitä pitivät huolen nuoret teinitytöt, joita oli heidän faneissaan yllättävän paljon. Karvaisiin macho-rokkareihin kyllästyneet teinit näkivät heidän siistissä ja androgyynissä olemuksessaan jotain jännällä tavalla turvallista ja samastuttavaa.

Kimono My Housen merkitys on ollut valtava. 15-vuotias Morrissey julisti NME:hen lähettämässä kirjeessään, että kyseessä on vuoden paras albumi. Sparks-fanius oli myöhemmin myös yksi Morrisseyn ja Johnny Marrin yhdistävistä tekijöistä. Albumi teki vaikutuksen myös tuleviin punkkareihin. Erityisesti Sex Pistolsin albumin Never Mind the Bollocks, Here’s the Sex Pistols päällekäyvässä energiassa on paljon samaa kuin Kimono My Housessa.

Propaganda ja Indiscreet

Seuraava Sparks-albumi Propaganda julkaistiin vain puoli vuotta edeltäjänsä jälkeen marraskuussa 1974. Albumi on tyyliltään ja tasoltaan edeltäjänsä veroinen kokonaisuus ja se pärjäsi listoillakin hyvin. Propagandalta lohkaistu luonnon petollisuudesta kertova single ’Never Turn Your Back On Mother Earth’ oli myös menestys.

Never Turn Your Back On Mother Earth • albumilta Propaganda
1974

Lontoossa nauhoitettujen levyjen muodostama britti-trilogia tuli kuitenkin päätökseen syksyllä 1975 albumilla Indiscreet. Tony Viscontin tuottama levy oli musikaalisesti rikas ja kunnianhimoinen valikoima erilaisista rockia edeltävistä tyylilajeista. Sitä nauhoittaessaan Sparksit aavistivat, että heidän megasuosionsa oli hiipumassa ja oli aika keskittyä taiteellisesti tinkimättömään oman tien raivaamiseen. Bändi vieraili Indiscreet-albumin tiimoilta myös Helsingissä. He konsertoivat Kulttuuritalossa lokakuussa 1975 ja vierailivat samalla myös Yleisradion Iltatähti-ohjelman haastattelussa.

Sparksit muuttivat takaisin Yhdysvaltoihin ja nauhoittivat siellä albumit Big Beat (1976) ja Introducing Sparks (1977). Seuraavan kerran Maelin veljekset nähtiin hittilistoilla vuonna 1979 italialaisen tuottajan Giorgio Moroderin kanssa levytetyn innovatiivisen disco-materiaalin ansiosta.

Sparksin ura on jatkunut tasaisen laadukkaana näihin päiviin saakka. Vain harva 1960-luvulla aloittanut artisti on kyennyt uusiutumaan yhtä radikaalisti jokaisella levyllään. Heidän laajasta tuotannostaan on myös vaikea löytää huonoja tai edes keskinkertaisia albumeita. Viime vuosien aikana he ovat olleet jälleen valokeilassa parin onnistuneen elokuvaprojektin ansiosta. Vuonna 2021 ensi-iltansa sai mainio Edgar Wrightin dokumenttifilmi The Sparks Brothers, ja myöhemmin samana vuonna ranskalaisen Leos Caraxin elokuvamusikaali Annette. Maelin veljekset pääsivät näin vanhoilla päivillään toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa elokuvamusikaalista.

Sparksit vierailivat toukokuussa 2022 Helsingin Kulttuuritalossa 47 vuoden tauon jälkeen. Keikka oli hieno läpileikkaus bändin laajasta tuotannosta. Setissä oli hittien rinnalla monia harvinaisuuksia katveeseen jääneiltä 1980-luvun levyiltä ja jopa ’Wonder Girl’ bändin debyytiltä.

Sparks-tuotantoa 70-luvun puolivälistä. Propaganda, Indiscreet ja Big Beat julkaistiin 1974–76. Kollaasi 📷 Jukka Uotila

Viimeisin vuonna 2023 ilmestynyt levy The Girl Is Crying in Her Latte on runsas, eri tyylejä sekoitteleva kokonaisuus, joka jatkaa poikkeuksellisen laadukkaiden 2000-luvun albumien sarjaa. Toinen siltä lohkaistu single ’Veronica Lake’ on kiinnostava tositarina toisen maailmansodan aikaisista asetehtaista ja siellä työskentelevistä naisista. Filmitähti Veronica Lakelta apinoitu kampaustyyli – toisen silmän peittävä peek-a-boo – aiheutti tehtailla onnettomuuksia hiusten jäätyä jumiiin koneisiin. Valtionhallinnon kehoituksesta Lake vaihtoi kampaustyyliään käytännöllisemmäksi, ja onnettomuudet vähenivät pian huomattavasti. Monotonista tehdastyötä ja sotaponnisteluja kuvailevaa tarinaa taustoittaa osuvasti minimalistisesta taidemusiikista ammentava elektroninen ja toisteinen musiikki.

Jukka Uotila

Veronica Lake • albumilta The Girl Is Crying in Her Latte
2023

Sparks | kotisivu
Sparks | Facebook
Sparks | Instagram

Saatat pitää myös näistä Levyhyllyistä

Alice Cooper: School’s Out [1972] – rajaton, ajaton seikkailu
Blondie • Parallel Lines [1978] oli Blondien läpimurto
Brett Anderson: Wilderness – hauras rocktähti riisuutuu paljaaksi
David Bowie: ★ Blackstar – jazzia ja rockia moderneimmilaan
Duran Duran: Big Thing – iso juttu, unohdettu klassikko
Elton John – pianistin tie ihmemaahan • Goodbye Yellow Brick Road [1973]
Florence + The Machine: Dance Fever – valintojen hinta
Iggy Pop: Lust For Life [1977] – tanssia muurin harjalla

John Lennon: Imagine [1971] – tunnustuksia ja idealismia
Lou Reed & Metallica: Lulu [2011] – nainen miesten maailmassa
Queen oli seikkailu • A Night At The Opera [1975]
Robert Johnson: The Centennial Collection – bluespioneerin elämäntyö
Suede: Autofiction – pois menneisyyden varjoista
Talking Heads: 77 – tanssi kuin kukaan ei katselisi
The Ark: We Are The Ark [2000] – syvyys on pinnan alla
The Smiths: The Smiths [1984] – viattomuuden lopun lauluja
The Velvet Underground: Squeeze – se näkymätön VU-levy

💿
Sparks
Finna.fi

1970-luku

Halfnelson/Sparks | Bearsville 1971 • 1972
A Woofer In Tweeter’s Clothing | Bearsville 1972
Kimono My House | Island 1974
Propaganda | Island 1974
Indiscreet | Island 1975
Big Beat | Island 1976
Introducing Sparks | CBS 1977
No. 1 in Heaven | Virgin 1979

1980-luku

Terminal Jive | Virgin 1980
Whomp That Sucker | Why-Fi 1981
Angst in My Pants | Atlantic 1982
In Outer Space | Atlantic 1983
Pulling Rabbits Out of a Hat | Atlantic 1984
Music That You Can Dance To | MCA 1986
Interior Design | Fine Art 1988

1990-luku

Gratuitous Sax & Senseless Violins | Logic 1994
Plagiarism | Oglio 1997

2000–2009

Balls | Recognition 2000
Lil’ Beethoven | Lil’ Beethoven/Artful 2002
Hello Young Lovers | Gut 2006
Exotic Creatures of the Deep | Lil’ Beethoven 2008
The Seduction of Ingmar Bergman | Lil’ Beethoven 2009

2010-luku

Two Hands, One Mouth: Live in Europe • live • 2CD | Lil’ Beethoven 2013
FFS FFS | Domino 2015
Hippopotamus | BMG 2017

2020-luku

A Steady Drip, Drip, Drip | BMG 2020
Annette • soundtrack | Sony 2021
The Girl Is Crying in Her Latte | Island 2023

💿
FFS
[Franz Ferdinand & Sparks]
Finna.fi

FFS | Domino 2015

💿
Kokoelmalevyt
Sparks
Finna.fi

Mael Intuition (The Best Of Sparks 1974–76) | Island 1990
This Album’s Big Enough… The Best Of Sparks | Demon 2002
New Music For Amnesiacs – The Essential Collection • 2CD | Lil’ Beethoven 2013
Past Tense – The Best of Sparks • 3CD | BMG 2019

🎼🎶
Nuottialbumit
Finna.fi

Sparks | Island 1974

📚
Lue lisää glam rockista ja Sparksista • Read more about glam rock and Sparks
Finna.fi

Talent Is an Asset – The Story of Sparks Daryl Easlea, 320 pages | Omnibus 2009
Shock and Awe – Glam Rock and Its Legacy, from the Seventies to the Twenty-First Century Simon Reynolds, 687 pages | Faber & Faber 2016
Children of the Revolution : The Glam Rock Story 1970-75 Dave Thompson, 456 pages | Cherry Red Books 2010

Kimono My House • 1974
Spotify

A Woofer In Tweeter’s Clothing • 1972

Kimono My House • 1974

Indiscreet • 1975