The Replacements: Let It Be – bändi lunastaa taivaspaikkansa

Let It Be (Twin/Tone, 1984)

The Replacements: Let It Be (1984).The Replacements on jäänyt musiikkibisneksen historiaan bändinä, joka vierasti kaikkea, mitä suosio edellytti, ja teki kaiken mahdollisen torpedoidakseen oman menestyksensä. Musiikin historiaan se onneksi on jäänyt yhtyeenä, jossa oli klassikkotason lauluntekijä ja sitä outoa taikaa, joka alkaa hehkua vain silloin harvoin, kun toisilleen juuri oikeat ihmiset sattuvat päätymään samaan bändiin.

Minneapolisissa vuonna 1979 perustettu The Replacements sai levydiilin paikalliselta Twin/Tone Recordsilta. Ensimmäinen albumi Sorry Ma, Forgot to Take Out The Trash ilmestyi elokuussa 1981, ja laulaja-kitaristi Paul Westerbergin kirjoittajanlahjat olivat nupullaan jo sen energisessä ja karkeassa punkrockissa. Punkskenessä keikkailu ja fanzinejulkisuus jättivät bändiin jälkensä: kesällä 1982 julkaistulla Stink-ep:llä The Replacements kiristi rockinsa tahdin hardcoren rajamaille.

Tyylin yksi-ilmeisyys ja alakulttuurin rajoittava henki alkoivat kuitenkin pian tympäistä bändiä. Toinen täyspitkä levy, hiukan hajanainen Hootenanny (1983) viitoitti tietä sinne, missä yhtye oli parhaimmillaan. Westerberg kiteytti suunnan sanomalla, että The Replacements halusi alkaa soittaa biisejä, ei julistuksilla ryyditettyjä riffejä.

The Replacements lunasti taivaspaikkansa kolmannella albumillaan Let It Be. Westerberg oli säveltänyt sille uudenlaista materiaalia, jonka energia oli muunkin kuin raa’an voiman ja paljaan kiihkon muodossa. Levyn teemat liittyvät enemmän tai vähemmän väljästi nuoruuteen ja aikuistumiseen, ja alle 25-vuotias lauluntekijä oli vielä tarpeeksi nuori tavoittaakseen sanoituksiin etsimänsä tunnemyrskyt.

Mutta ei Let It Be yksin Westerbergin show ollut. Kitaristi Bob Stinson, rumpali Chris Mars ja basisti Tommy Stinson osallistuivat sovittamiseen enemmän kuin ennen – lähinnä kai siksi, että Let It Be oli ensimmäinen kerta, kun bändi todella mietti biisien toteutusta.

Minneapolisin Blackberry Way -studiolla tehdyn Let It Ben tuottajaksi kaavailtiin R.E.M:n Peter Buckia, mutta loppujen lopuksi hän oli mukana vain esituotantovaiheessa ja vierailevana kitaristina. Indie-idolin roolin pienuus ei aiheuttanut epäonnistumista: Let It Ben tunnistaa 1980-luvulla tehdyksi levyksi, mutta siltä puuttuu aikakauden mainstreamille ominainen räikeys ja muovisuus. Se on soundiltaan ajaton, ei ajassa kiinni, eikä siinä aisti laskelmointia tai pyrkyryyttä. Vaikka puoli-instrumentaali Seen Your Video saattaakin kuulostaa keskeneräiseltä, vielä enemmän se kuulostaa vilpittömältä.

Koska täydellisyys ei ole kovin kiinnostavaa, mestariteokset ovat harvoin virheettömiä, eikä ole Let It Bekään. Gary’s Got A Bonerin turhanpuoleinen puupäärock rämisee teiniparodian rajamailla, ja läpihuutoversiota Kissin (sinänsä mainiosta) Black Diamondista on paha perustella millään muulla kuin sillä, että The Replacements halusi näyttää tekevänsä ihan mitä sitä huvitti. Sitä ei kiinnostanut mielistellä edes oma yleisöään, joka siihen mennessä oli koostunut lähinnä Kissiä kiroavista vaihtoehtokiihkoilijoista. Toisaalta aggressiivinen We’re Coming Out tuntuu olevan mukana lähinnä muistuttamassa punkkareita siitä, millaista kamaa Replacements olisi edelleen voinut soittaa, jos sitä vain olisi huvittanut.

Suurimman vaikutuksen Let It Be teki hiljaisimmilla kappaleillaan. Unsatisfied, Sixteen Blue ja Androgynous osoittivat, miten hienoja ja humaaneja biisejä Westerberg oli oppinut kirjoittamaan. Levyn lopussa on huipennus – tuskin on toista albumia, joka päättyy yhtä pakahduttavasti kuin Let It Be. Viimeinen biisi Answering Machine on yksinäisyyden tuntua korostaen sovitettu laulu yhteyden katkeamisesta. Parhaiten levyn henki kuitenkin kiteytyy avausraita I Will Daren korkeajännitteiseen, pompahtelevaan optimismiin.

Lokakuussa 1984 julkaistu Let It Be sai kriitikoilta ylistävän vastaanoton, mutta suuri yleisö ei edes huomannut sen ilmestyneen. Huonosti myyneeltä levyltä huokunut potentiaali oli silti niin ilmeinen, että The Replacements levytti seuraavan albuminsa Warnerille. Näin siitäkin huolimatta, että bändi yritti kovasti ampua itsensä alas soittamalla levy-yhtiöiden showcase-keikalla pelkkiä lainabiisejä.

Kuten Let It Ben The Beatlesilta pöllitty nimikin kertoo, kuvien kumartelu ei The Replacementsia kiinnostanut.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Hae The Replacements-klassikko 'Let It Be' kirjastosta!

Hae The Replacements-klassikko ’Let It Be’ kirjastosta!

Hae Let It Be kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Sorry Ma, Forgot To Take Out The Trash (1981)
Hootenanny (1983)
Let It Be (1984)
Tim (1985)
Pleased To Meet Me (1987)
Don’t Tell A Soul (1989)
All Shook Down (1990)

Lue lisää
Collins, Cyn: Complicated Fun – the Birth Of Minneapolis Punk And Indie Rock, 1974–1984. An Oral History, 377 sivua. Minnesota Historical Society Press 2017.
Mehr, Bob: Trouble Boys – The True Story Of The Replacements, 521 sivua. Da Capo Press 2017.
Walsh, Jim: The Replacements – All Over But The Shouting – An Oral History, 304 sivua. Voyager 2007.

The Replacements: Let It Be (1984).

The Replacements: Let It Be (1984).

Alice In Chains: Rainier Fog – sumusta selviytyneet

Rainier Fog (BMG, 2018)

Kukaan ei ole korvaamaton… vai onko? Jos Alice In Chainsin faneilta olisi kysytty tuota vuonna 2009, kun yhtye julkaisi ensimmäisen ilman laulaja Layne Staleya tekemänsä albumin, vastaus olisi todennäköisesti ollut jämptisti ”on”. 

Tällä viikolla, kun bändi todistaa toisen inkarnaationsa mahdin jo kolmannella laulaja William DuVallin laulamalla pitkäsoitolla, vastaus voisi olla toisenlainen. 

Toisaalta Alice In Chains ei niinkään ole korvannut huhtikuussa 2002 kuollutta vokalistiaan kuin jatkanut ilman häntä. Niin tunnistettava kuin Staleyn ääni olikin, se ei sittenkään ollut ainoa eikä edes vahvin Alice In Chainsia määrittänyt elementti. Paluulevy Black Gives Way To Blue (2009) paljasti, että kitaristi-biisintekijä Jerry Cantrell oli kaiken aikaa ollut yllättävän suuri osa bändin stemmoihin ja synkeisiin melodioihin perustuvaa laulusoundia. Moni jopa kuvitteli DuVallin imitoivan Staleya, kun äänessä oli Cantrell.

Tylyllä yhden soinnun riffillä starttaava The One You Know on osuvasti nimetty avausraita. Alice In Chains on Rainier Fogilla juuri sellainen, tunnistettava oma itsensä. Ja kuinkapa ei olisi – Ovathan Cantrell ja rumpali Sean Kinney soittaneet yhdessä 1980-luvulta lähtien ja basisti Mike Inezin kanssa 25 vuotta. Ja mikä hämmästyttävintä, DuVall on ollut mukana jo kaksitoista vuotta ja levyttänyt yhtä monta Alice In Chains -albumia kuin Staley aikoinaan. 

Pitkän linjan bändin ”kemia” luotsaa tutun tummissa vesissä niin vaivattomasti, että musiikillisia yllätyksiä ja väkinäisiä uusia aluevaltauksia ei kaipaa. Alice In Chainsin 2000-luvun luottomiehen Nick Raskulineczin tuottama Rainier Fog eroaa edeltäjästään The Devil Put Dinosaurs Herestä (2013) lähinnä siinä, että miksaaja Randy Staubin metallisesta soundista on siirrytty Joe Barresin avulla hiukan hengittävämpään suuntaan.

Nimikappaleessa Cantrell tekee tiliä historian kanssa. Kertosäkeen riviin ”rising through the Rainier fog” kiteytyy Alice In Chainsin pako menneisyyden kahleista. Seattle sijaitsee Rainier-vuoren kupeessa, ja sumu sen rinteillä symboloi kaikkea, mitä sikäläisen rockin noususta aikoinaan seurasi hyvässä ja pahassa. Moni katosi usvaan. Jotkut nousivat sen yläpuolelle ja selviytyivät. 

Alice In Chainsin seesteisempi puoli, jota aikoinaan kuultiin Jar of Flies -ep:llä ja MTV Unplugged -livetaltioinnilla, on sekin läsnä Rainier Fogilla. Fly (liekö biisin nimikin viittaus juuri Jar Of Fliesiin, tuohon purkilliseen kärpäsenkepeitä kappaleita) ja Maybe erottuvat akustisilla kitaroilla ja lempeillä melodioilla. Onnistuneempi on Maybe: Fly on vähällä latistua ennalta-arvattavaksi mahtiballadiksi, mutta Mayben kesäisessä psykedeliassa on kiehtovaa imua.

Parhaiten bändin sielu pääsee esiin ukkospilvenä vyöryvässä Red Giantissa, joka soi eeppisimmilläänkin vaivattomasti. Kuulijaa eivät päästä vähällä myöskään Drone ja Deaf Ears Blind Eyes, joiden ehdottomuus ilahduttaa. Toisenlaista, seesteisempää suurellisuutta edustaa seitsenminuuttinen päätöskappale All I Am.

Suurimman vaikutuksen Rainier Fog tekee yksittäisten biisien sijaan sillä, miten omaperäinen Alice In Chainsin painostava soundi edelleen on. Se on yhtä aikaa vaihtoehtoinen ja klassinen ja sen vaikutteita voi kyllä luetella, mutta määrittely on vaikeampaa. Siksi Staley ja vuonna 2011 kuollut entinen basisti Mike Starr voivat levätä rauhassa muiden ajasta ikuisuuteen siirtyneiden Seattle-legendojen kanssa. Alice In Chains on jäseniään suurempi ja elossa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Alice In Chains kotisivu

Hae Alice In Chainsin ’Rainier Fog’ kirjastosta.

Hae Rainier Fog kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Layne Staleyn laulamat studioalbumit:
Facelift (1990)
Dirt (1992)
Alice In Chains (1995)

William DuVallin laulamat studioalbumit:
Black Gives Way To Blue (2009)
The Devil Put Dinosaurs Here (2013)
Rainier Fog (2018)

Lue lisää
Kitts, Jeff (toim.), Tolinski, Brad (toim.) & Steinblatt, Harold (toim.): Alternative Rock – From The Pages Of Guitar World Magazine, 343 sivua. (Hal Leonard, 1999).
Yarm, Mark: Everybody Loves Our Town – A History Of Grunge, 567 sivua. (Faber & Faber, 2017).
Yarm, Mark (Jere Saarainen, kääntäjä): Kaikki rakastavat Seattlea – Grungen tarina, 588 sivua. (Like, 2014).

Alice In Chains: Rainier Fog (2018).

Morphine: The Night – tie yön syliin

The Night (Dreamworks Records, 2000)

Morphine: The Night (2000).Yleisö varmaan ajatteli sen johtuneen helteestä. Heinäkuun kolmas 1999 oli kuuma päivä Italian Palestrinassa, ja kun Morphinen 46-vuotias basisti-laulaja Mark Sandman tuupertui lavalle kesken keikan, kesti hetken, ennen kuin kukaan ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Sandman oli kuollut. Hän oli saanut massiivisen sydänkohtauksen ja poistunut maailmasta. Loppu oli tullut kuin sormia napsauttamalla, ja se oli vienyt mukanaan myös Morphinen. Muille jäsenille oli selvää, ettei bändin matka voisi jatkua ilman sen sielua.

Basisti-laulaja Mark Sandman, saksofonisti Dana Colley ja rumpali Jerome Deupree perustivat Morphinen vuonna 1989 Cambridgessa. He olivat siinä vaiheessa keikkailleet enimmäkseen Bostonin seudulla ja Uuden-Englannin alueella monissa eri bändeissä – Sandman oli soittanut aiemmin muun muassa Treat Her Rightissa ja Deupreen kanssa Hypnosonicsissa, Colley esimerkiksi Three Coloursissa.

Morphinen toiseksi lyömäsoittajaksi vakiintui heti alkuvuosina Billy Conway, joka tuli alun perin tuuraamaan terveysongelmien vuoksi väliaikaisesti sivuun astunutta Deupreeta. Loppujen lopuksi kumpikin rumpali soitti Morphinessa useita vuosia. Loppuvaiheessa kokoonpano oli nelimiehinen, kun Conway ja Deupree olivat bändissä yhtä aikaa.

Alkuun päästyään Morphine ryhtyi tekemään töitä tasaisen tehokasta tahtia – ja sai myös aikaan tuloksia. Ensimmäinen albumi Good ilmestyi vuonna 1991 bostonilaisen Accurate/Distortion-levymerkin kautta. Vuoden 1993 Cure For Pain laajensi bändin reviirin kauas Uuden-Englannin ulkopuolelle: trio kiersi sen tiimoilta Yhdysvaltoja, Eurooppaa, Japania ja Australiaa. 1990-luvun puolivälissä Yes kasvatti Morphinen näkyvyyttä edelleen. Videosingle ’Honey White’ soi Music Televisionilla muun muassa hervottomassa Beavis & Buttheadissa.

Sitten Morphine astui major-yhtiöiden maailmaan. Suurmoguli David Geffenin ja elokuvaohjaaja Steven Spielbergin Dreamworks sainasi sen vuonna 1997 ja julkaisi Like Swimmingin vielä samana vuonna. Neljäs albumi ei muodostunut suureksi läpimurroksi (siihen Morphinen musiikki oli luonnostaan liian marginaalista), mutta maine kasvoi edelleen. ’Early To Bedin’ video sai Grammy-ehdokkuuden, ja vuoteen 1999 mennessä Morphinen kaikkia levyjä oli myyty yhteensä yli 800 000 kappaletta.

The Night, Morphinen viides ja viimeinen studioalbumi, valmistui vuoden 1999 alussa. Puoli vuotta ennen Mark Sandmanin kuolemaa viimeistelty levy julkaistiin vasta vuonna 2000, tyylikkäästi soveliaan suruajan jälkeen.

Morphinen ura päättyi musiikilliselle huipulle. Sandmanin tuottama The Night soi täyteläisemmin ja pakottomammin kuin Morphinen edelliset levyt. Se on helpommin lähestyttävä ja musiikillisesti värikkäämpi levy kuin edeltäjänsä, mutta silti tyylikkään kosiskelematon kokonaisuus, jonka tummat värit ovat sävy sävyyn.

Sandmanin kuolema, kannen valkoinen kukka ja musiikin hämärä, paikoin hauras ja surumielinen tunnelma houkuttelevat pitämään The Nightia jonkinlaisena kuolinmessuna, testamenttina tai profetiana ennenaikaisesta poismenosta. Se ei tietenkään ole sellainen. Kun levyn yönkauniit kappaleet äänitettiin, Morphine luultavasti katseli urahorisonttiinsa toiveikkaana. Mutta koska taide on tehty tulkittavaksi, mikään ei estä kuuntelemasta The Nightia Sandmanin kuoleman varjossa. Siinäkin tapauksessa Morphine saa pimeyden tuntumaan lämpimältä ja lohdulliselta.

Morphinen musiikki ei lakannut soimasta lavoillakaan. Vuoden sisällä Sandmanin kuolemasta Colley ja Conway perustivat Orchestra Morphinen, joka esitti enimmäkseen The Nightin materiaalia. Sittemmin he ovat pitäneet Morphinen ja ystävänsä muistoa elossa muun muassa Vapors Of Morphine -kokoonpanossa.

Conway ja Colley ovat myös perustaneet myös Hi-n-Dry-levymerkin, jonka toimitilat rakennettiin Sandmanin entiseen työhuoneeseen. Yhtiö on julkaissut muun muassa Sandboxin, kahden cd:n ja yhden dvd:n laajuisen koosteen Mark Sandmanin elämäntyöstä Morphinen ulkopuolella. Ikävä kyllä hänen tunnetuimman bändinsä tuotanto jouduttiin jättämään julkaisun ulkopuolelle tekijänoikeussyistä.

Jos Sandman olisi saanut elää, The Night kuulostaisi nyt albumilta, jolla Morphinen vähäeleinen ”low rock” (joksi bändi itse tyylinsä nimesi) jalostui valmiiksi. Bändi esiintyy kautta levyn hyvin ilmaisuvoimaisesti. Se huokuu yhtä aikaa vanhan jazzin viileänrentoa svengiä ja rockin särmää, mutta ei ole lähelläkään rasittavanvinkeää jazzrockia. Siellä täällä Morphinen soundia avartavista jousista ja muista lisukesoittimista huolimatta musiikissa on yhtä paljon tilaa kuin säveliä. Minimalistinen tuotanto saa pienet asiat näyttämään kokoaan suuremmilta ja langettamaan pitkiä varjoja.

Tyylikkäässä tyhjyydessä kaikuu salaperäisyys, joka saa palaamaan The Nightin äärelle yhä uudelleen.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

The Other Side – A Morphine Information And Archive Site

Morphine
Mark Sandman – Kaksikielinen slide-basso, laulu, urut, kolmekielinen slide-kitara, piano, kitara
Dana Colley – baritoni-, tenori ja double-saksofoni, triangeli
Jerome Deupree – rummut ja muut lyömäsoittimet
Billy Conway – rummut ja muut lyömäsoittimet

Hae Morphinen The Night kirjastosta!

Hae Morphinen The Night kirjastosta!

Hae The Night kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Morphinen studioalbumit
Good (1992)
Cure For Pain (1993)
Yes (1995)
Like Swimming (1997)
The Night (2000)

Livelevy
Bootleg Detroit (2000)

Kokoelmat
B-Sides And Otherwise (1997)
The Best Of Morphine: 1992–1995 (2003)
Sandbox: The Mark Sandman Box Set (2004)
At Your Service (2009)

Katso lisää:
Cure For Pain – The Mark Sandman Story (dokumentti, 2011)

Morphine: The Night (2000).

Morphine: The Night (2000).

Pearl Jam: Ten – grungen elävä klassikko

Ten (Epic, 1991)

Pearl Jam: Ten (1991).

Cameron Crowen ohjaamassa dokkarielokuvassa PJ20 kerrotaan laulajaa etsivän kokoonpanon yhteenliimautumisen olleen nopea. Laulaja ja tekstintekijä Eddie Vedder oli lähettänyt demon takaisin Seattleen, ja bändi halusi lupaavan laulajan treeneihin. Vedder lensi paikalle, ja jotain taianomaista tapahtui. Laulun ja rockbändin symbioosi pääsi tekijöistään vapaaksi heti. Odottamattoman hyvin sujunut yhteistyö johti siihen, että joulun alla 1990 bändi lähti saman tien keikalle. Sama automaattinen taika välittyi Pearl Jamin kahdeksan kuukautta myöhemmin ilmestyneelle debyyttialbumille Ten.

Yhdysvaltain Seattle-soundi grunge nousi rockmaailman keskipisteeksi 1990-luvun alussa, kun radioaallot ja Music Televisionin primetime loivat nahkojaan innokkaasti Nirvanan, Soundgardenin ja Alice In Chainsin hittien keskellä. Nuori Pearl Jam toi oman osansa loisteliailla rockbiiseillä, kuten Alive ja Even Flow.

Osa Pearl Jamin jäsenten yhteistyöstä yltää 80-luvun puolivälin Seattleen ja yhden albumin bändeihin Green River, Mother Love Bone ja Temple Of The Dog. Basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard soittivat Green Riverin albumilla Rehab Doll (1988). Hieman myöhemmin he vastasivat suuresta osasta sävellyksistä Andrew Woodin (1966–1990) johtaman Mother Love Bonen albumilla Apple. Kitaristi Mike McCreadyn, Amentin ja Gossardin musiikinteko auttoi Woodin kuoleman jälkeen, vaikka menetys oli suuri. Pearl Jam oli muotoutumassa samaan aikaan yhä kovemmaksi yksiköksi kun vokalisti Eddie Vedder päätyi ensimmäistä kertaa levylle. Tribuuttialbumi Temple Of The Dog oli osa Pearl Jamin kasvua. Vedder oli pääsemässä ujoudestaan.

Vedder (s. 1964) toi puuttuvan palasen aloittelevan Pearl Jamin sävellystyöhön. Ament ja Gossard saivat huomata debyytille päätyvien sävellystensä nousevan lentoon kun vokalisti toi treeneihin karismansa ja karut tekstit. Vedder kirjoitti synkistä aiheista niin että tuntui. Mielenterveys, eristäytyneisyys, ahdistus ja isättömyys kääntyivät Vedderin laulamina voimaa välittäviksi johdattimiksi. Tämän huomasi vähitellen laajempikin yleisö. Pienellä liekillä lähtenyt Ten kasvoi 1992 aikana menestyslevyksi. Se nousi lopulta Yhdysvaltojen albumilistan kakkossijalle.

Tummat tekstit, sävellyksiin sisältynyt optimismi ja juhlava tuotantotyö yhdistyivät poikkeuksellisen onnistuneesti. Jeff Amentin ja Eddie Vedderin sävellys Jeremy nousee mestariteokseksi. Videon ohjasi Mark Pellington.

Maaliskuussa 1992 kuvattu MTV Unplugged näyttää Pearl Jamin musiikin syvyyden toista tietä.

Levytysten valossa vuosi 1991 jäi historiaan yhtenä grungen huippuvuosista, jona julkaistiin loistavaa matskua: Screaming Trees – Uncle Anesthesia, Melvins – Bullhead, Nirvana – Nevermind, Soundgarden – Badmotorfinger ja Sub Pop -levymerkin kokoelma The Grunge Years. Rockmusiikilla kulki muutenkin hyvin. Samana vuonna ilmestyivät myös klassikot Blood Sugar Sex Magic, Metallica, Use Your Illusion I & II ja Achtung Baby. Pearl Jam ansaitsi paikkansa klassikoiden keskellä.

Suomalaiset fanit olivat keskellä hämmennystä kun Ruisrock 1992 oli alkamassa. Sana Pearl Jamin peruuttamisesta levisi hitaasti ennen internetin aikaa. Pientä lohtua ruutupaidoille toi Helsingin-keikka Neil Youngin lämppärinä 1993. Onneksemme Pearl Jam ja Vedder tekevät yhä musiikkia, vaikka kavereita on poissa yhä useampia: Kurt Cobain (1967–1994), Layne Staley (1967–2002), Scott Weiland (1967–2015) ja Chris Cornell (1964–2017).

Ten
Eddie Vedder – laulu
Jeff Ament – bassokitara
Stone Gossard – kitara
Mike McCready – kitara
Dave Krusen – rummut
Tuottaja: Rick Parashar

Ten julkaistiin elokuussa 1991 LP-, CD- ja kasettiformaateissa, myöhemmin myös MiniDisc-painoksena. Pearl Jam jatkoi Tenin jälkeistä voittokulkua albumilla Vs. DVD MTV Unplugged löytyy Tenin laajennetulta 2CD + DVD -painokselta. Kysy Pearl Jamin musiikkia kirjastosta.

Tuomas Pelttari

Pearl Jam kotisivu

Hae Ten kirjastosta!

Hae Ten kirjastosta!

Hae Ten kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Pearl Jam
Ten (Epic Records, 1991)
Vs. (1993)
Vitalogy (1994)
No Code (1996)
Yield (1998)
Binaural (2000)
Riot Act (2002)
Pearl Jam (2006)
Backspacer (2009)
Lightning Bolt (2013)

Green River
Rehab Doll (Sub Pop, 1988)
Dry As A Bone/Rehab Doll, kokoelma (1990)

Mother Love Bone
Apple (1990)

Temple Of The Dog
Temple Of The Dog (1991)

Katso DVD/Blu-ray
Crowe, Cameron: Pearl Jam Twenty – PJ20, 119 min. (Sony BMG, 2011).

Lue lisää:
Clarke, Martin: None Too Fragile – Pearl Jam And Eddie Vedder, 160 sivua. (Plexus, 1998)

Pearl Jam: Ten (1991).

Pearl Jam: Ten (1991).

Ramones: Rocket To Russia – rockia ulkopuolisilta ulkopuolisille

Rocket To Russia (Sire, 1977)

Ramones: Rocket To Russia (1977).Söikö vallankumous lapsensa? Rocket To Russia, Ramonesin kolmas albumi, on nelikymppistensä kunniaksi pakattu laajaan juhlajulkaisuun. On remasteroitu versio alkuperäisestä albumista. On 40th Anniversary Tracking Mix -versio, jonka alkuperäisen albumin äänittäjä Ed Stasium on peukaloinut uuteen uskoon miksausta ja biisijärjestystä myöten. On ennen julkaisemattomia äänityksiä ja livetaltiointi vuodelta 1977. On kovakantinen kirjamainen paketti, josta voi lukea levymoguli Seymour Steinin ja rocktoimittaja Jaan Uhelzkin mietteitä Ramonesin merkityksestä.

Mitä Joey, Johnny, Dee Dee ja Tommy Ramone, rauha heidän sieluilleen, olisivat tästä arvelleet? Eikö heidän (enemmän tai vähemmän tiedostettuna) visionaan ollut riisua rock’n’rollista ylimääräinen pöyhkeily, egoistinen sooloilu ja tarpeeton paisuttelu, jota siihen oli vuosien varrella tarttunut? Eivätkö he halunneet palauttaa rockiin tunteen ja kiihkon? Eivätkö he kirjoittaneet koko uransa ajan riemukkaita ja kiihkeitä oodeja pyhälle yksinkertaisuudelle? Eivätkö Johnnyn kitaravalli, Dee Deen ja Tommyn tempo ja Joeyn friikit tulkinnat jo itsessään sovittuneet suureksi sinfoniaksi, joka olisi vain kutistunut paisuttelusta?

Palataan tähän dilemmaan hiukan tuonnempana.

Ramones ryhtyi äänittämään Rocket To Russiaa New Yorkissa elokuussa 1977. Samoihin aikoihin Sex Pistols rakensi Englannissa Ramones-vaikutteistaan kohuilmiötä ja hienoa rocklevyä nimeltä Never Mind The Bollocks. Se ei jäänyt huomaamatta kitaristi Johnny Ramonelta. Hän vei studiolle referenssilevyksi Pistolsin God Save The Queen -singlen ja ilmoitti äänittäjä Ed Stasiumille tylyyn tyyliinsä, että Rocket To Russian täytyy kuulostaa paremmalta kuin Pistols, jonka menestys perustuu Ramonesilta varastamiseen.

Stasium vastasi, että se kyllä onnistuu, eikä hän liioitellut. Rocket To Russia ylitti odotukset sekä biisien että tuotannon puolesta. Mietitymmät tempot ja sovitusten sävyt vain korostivat sitä, miten kova yhtye oli kyseessä. Ramones esittäytyi entistä monipuolisempana ja kypsempänä bändinä, mutta se toteutti yhä suunnitelmaansa rock’n’rollin pelastamisesta. Stasiumin rooli albumin teossa oli merkittävä, vaikka levyn kansiteksteissä tuottajan viitta lasketaankin Thomas ”Tommy Ramone” Erdelyin ja Tony Bongiovin (jonka veljenpoika John Bongiovi tuli kymmenen vuotta myöhemmin maailmankuuluksi Jon Bon Jovina) harteille.

Rocket To Russialla Ramonesin ainutlaatuinen surfrockin ja purkkapopin risteytys jalostui useiksi ramoklassikoiksi. Tunnetuimpia niistä ovat vastustamattoman aivoton avausbiisi Cretin Hop, New York Cityn meininkejä hehkutteleva Sheena Is A Punk Rocker, sekä maailman paras kesäbiisi Rockaway Beach, joka olisi aurinkoisemmassa maailmassa ollut valtava hitti. Mukana oli yllättäen myös pari coverbiisiä, joihin kiteytyivät Ramonesin omat vaikutteet: Bobby Freemanin Do You Wanna Dance? ja The Trashmenin Surfin’ Bird.

Vaikka Rocket To Russia oli Ramonesille iso askel eteenpäin ja vaikka biiseissä oli hittipotentiaalia, bändi sai jälleen pettyä myyntilukemiin. Rocket To Russia oli arvostelumenestys ja Ramonesin siihen mennessä myydyin albumi (ja itse asiassa myös yksi bändin pitkän uran myydyimpiä), mutta piikkaaminen Billboardin listan sijalla 49. ei vastannut konseptinsa tarkkaan suunnitelleen kvartetin odotuksia. Kaupallisesta epäonnistumisesta on syytetty muun muassa Sex Pistolsin ympärille syntynyttä kohua, joka saattoi kaikkeen punkrockiin liittyvän huonoon valoon Yhdysvalloissa ja vaikutti sitä kautta Ramonesin biisien radiosoittoon. 

Totta onkin, että amerikkalaiset alkoivat ymmärtää punkin ja vaihtoehtorockin päälle vasta 1990-luvulla. Mutta toisaalta Ramones ei olisi vielä silloinkaan ollut yhtye, joka olisi voinut miellyttää massoja. Sen biisintekijöiden – Dee Deen ja Joeyn – luontainen friikkiys ei houkutellut menestystä luokseen. Eivät mustalla huumorilla silatut laulut, joissa hehkutellaan LSD:tä ja DDT:tä (I Wanna Be Well), jotka kertovat pomppivista älykääpiöistä (Cretin Hop), lobotomialeikkauksista (Teenage Lobotomy), totuudesta kulissien takana (We’re a Happy Family) ja piittaamattomuudesta (I Don’t Care) voineet olla mitään koko kansan hittejä. Ne olivat rockia ulkopuolisilta ulkopuolisille. Ja parempi niin sekä punk rockille että koko kansalle.

Niin – mitä Joey, Johnny, Dee Dee ja Tommy pitäisivät Rocket To Russian 40-vuotisjuhlajulkaisusta?

Luultavasti he rakastaisivat sitä. Se olisi heille tunnustus, jota hieno albumi ei aikoinaan saanut. Se, että läpimurto antoi odottaa itseään loputtomiin, jurppi Ramonesia kovasti. Vuonna 2002 alkuperäiskokoonpanon vielä elossa olleet jäsenet liittyivät Rock And Roll Hall of Fameen ylpeinä ja oman merkittävyytensä selvästi tiedostaen. Paikka rockin virallisessa kaanonissa oli heille suuri kunnianosoitus.

Se paikka on ansaittu. Monta yhtä merkittävää ja visiossaan vahvaa bändiä ei ole eikä tule. Se, ettei menestys päässyt laimentamaan bändin cooliutta, oli lopulta onni onnettomuudessa. Sen ansiosta Ramonesin vaikutus kasvoi niin laajaksi kuin se kasvoi. Siltikin tärkeintä bändin tarinassa ovat sen simppelit, nerokkaat, pienet, suuret biisit. Ramones puhui kieltä, jota tietynlaiset ihmiset ymmärsivät ja ymmärtävät yhtä. Rocket To Russialla se kieli soi mitä kauneimmin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Ramones kotisivu

Levyhyllyt
Ramones (1976)
Leave Home (1977)
Rocket To Russia (1977)
Road To Ruin (1978)
End Of The Century (1980)
Pleasant Dreams (1981)
Subterranean Jungle (1983)
Too Tough To Die (1984)
Animal Boy (1986)
Halfway To Sanity (1987)
Brain Drain (1989)
Mondo Bizarro (Radioactive Records, 1992)
Acid Eaters (1994)
¡Adios Amigos! (1995)

Hae Rocket To Russia kirjastosta!

Hae Rocket To Russia kirjastosta!

Hae Ramonesin Rocket To Russia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

 

Lue lisää
Laitio-Ramone, Jari-Pekka: Heaven Needed A Lead Singer – Fans Remember Joey Ramone, 191 sivua. (Ramoniac, 2002).
Laitio-Ramone, Jari-Pekka: Rock In Peace – Dee Dee And Joey Ramone, 208 sivua. (Ramoniac, 2004).
Laitio-Ramone, Jari-Pekka: Ramones – Soundtrack Of Our Lives, 224 sivua. (Ramoniac, 2009).
Leigh, Mickey & McNeil, Legs & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Veljeni Joey Ramone, 455 sivua. (Like, 2011).
Marjala, Jari: Yy-kaa-koo-nee ramopunk!, 504 sivua. (Paasilinna, 2011).
McCarthy, Jim & Williamson, Brian: Gabba Gabba Hey! – The Graphic Story Of The Ramones, 173 sivua. (Omnibus Press, 2013).
Melnick, Monte A. & Meyer, Frank: On The Road With The Ramones, 302 sivua. (Sanctuary, 2003).
Ramone, Dee Dee & Kofman, Veronica: Poison Heart – Surviving The Ramones, 187 sivua. (Firefly, 1997).
Ramone, Marky: Punk Rock Blitzkrieg – My Life As A Ramone, 403 sivua. (Touchstone, 2015).
True, Everett: Hey Ho Let’s Go – The Story Of The Ramones, 344 sivua. (Omnibus Press, 2002).
True, Everett & Klemola, Pauliina (kääntäjä): Hey Ho Let’s Go – Ramonesin tarina, 416 sivua. (Like, 2006).

Ramones: Rocket To Russia (1977).

Ramones: Rocket To Russia (1977).