Dingo: Kerjäläisten valtakunta – porilaiset manian kourissa

Kerjäläisten valtakunta | Kräk! 1985

Dingon hullu vuosi 1985 alkoi Takomo-studiolta. Porirockin suurin bändi äänitti toisen albuminsa Kerjäläisten valtakunnan tammi-helmikuussa Helsingissä ja matkusti sitten näyttävästi Marokkoon ottamaan sen kansikuvat. Matka oli samalla tilanteen nollaamista ja henkistä valmistautumista pyöritykseen, jonka tiedettiin kiihtyvän entisestään.

Kaikki oli tapahtunut kovin nopeasti. Dingo oli julkaissut debyyttialbuminsa huhtikuun 1984 lopussa, ja kun se alle vuotta myöhemmin palasi Pohjois-Afrikasta Suomeen, lentokentällä odotti tuhansia kirkuvia faneja. Kevään 1985 mittaan Dingon suosio räjähti maniaksi, jonka kaltaista ei ole Suomen pop-piireissä nähty. Maaliskuussa 1985 julkaistu Kerjäläisten valtakunta oli vuosien ajan Suomen myydyin albumi. Dingosta tuli jäseniään, musiikkiaan ja fanijoukkojaan suurempi ilmiö.

Miksi juuri Dingo? Suosion syyt jäävät valistuneiden arvausten varaan. Suomi oli 1980-luvun puolivälissä harmaa maa, jonka rocktähdet olivat Juice Leskisen ja Martti Syrjän kaltaisia nukkavieruja, teräväkielisiä hahmoja. Toisaalta Hanoi Rocksin jäsenet olivat värikkäitä ja tyylikkäitä, mutta myös kaukaisilla mailla seikkailevia maailmankansalaisia, joihin suomalaisteinin oli vaikea samaistua. Porirokkarit olivat tolkun staroja noiden kahden ääripään välissä. Dingon jäsenet olivat uusromanttisia tähtiä, jotka pukeutuivat ja meikkasivat itsensä arjen yläpuolelle. Samaan aikaan he kuitenkin olivat tarpeeksi tavallisia. Eivät mitään vieraalla aksentilla puhuvia kohtalokkaita rockstaroja vaan sympaattista länsimurretta porisevia ja suomeksi laulavia idoleja.

Ehkä osansa suosioon oli myös taloudellisella tilanteella. Elettiin 1980-luvun nousukautta, jolloin musiikkialalla oli varaa satsata rockbändien urakehitykseen, ja fanien vanhemmilla riitti rahaa jälkikasvun äänilevyihin, konserttilippuihin ja oheistuotteisiin. Se, mitä Dingolle tapahtui, oli siinä ajassa ihannoitu suuri menestystarina, mutta samaan aikaan bändin haaveelliset, herkät ja eskapistiset rockbiisit olivat sielukasta vastapainoa juppikulttuurin pinnallisuudelle.

Dingon perään itkevien ihailijoiden takana kyräilivät ne, jotka tuomitsivat yhtyeen tuotteeksi, jolla lypsettiin rahaa pikkutyttöjen vanhemmilta. Mitään erityisen laskelmoitua Dingossa oli kuitenkin vaikea nähdä. Toisin kuin myöhempien aikojen poikabändejä, kukaan ei ollut rakentanut sitä. Bändi oli puskenut itsensä pinnalle perinteistä reittiä treenikämpän, itse tehdyn musiikin ja demoäänitysten kautta. Eikä kukaan 13-vuotiaiden suosiota tavoitellut olisi ikinä levyttänyt irkkufolkhenkistä inceltarinaa ’Hämähäkkimiestä’ – oikea opportunisti olisi täyttänyt kaikki levyt ’Kulkurin ja kaunottaren’ kaltaisilla lemmenlurituksilla. Merimiehenäkin työskennelleen laulaja Neumannin lauluissa oli lujasti romantiikkaa, mutta ei teinien pupurakkautta vaan kaukokaipuuta ja unenomaisia näkyjä usvaisilta nummilta ja valtamerten aavoilta.

Mutta koska Dingo vetosi vahvimmin nuoriin naisiin, se sai ”tyttöjen bändin” maineen ja sitä pidettiin äijämäisiä juomalauluja soittavia bändejä vähempiarvoisena, kuten patriarkaalisissa yhteiskunnissa tapana on. (Tästä seurasi muun muassa se, että kun sain Kerjäläisten valtakunta -kasetin joululahjaksi 11-vuotiaana, minun oli tykättävä siitä salaa. Se oli traagista, mutta mitä vaihtoehtoja oli pikkupojalla, jonka täytyi ajatella mainettaan? Ei olisi auttanut selittää, että laukkakompilla ratsastava ’Valkoiset tiikerit’ kävi kasarihevistä ja ’Rio ohoi’ rokkasi kuin merimies, tai että ’Nahkatakkinen tyttö’ oli kiinni karussa todellisuudessa ja ’Valomerkki’ aikuisten maailmassa – enkä olisi osannutkaan.)

Dingon ensimmäisen inkarnaation liekki paloi loppuun nopeasti. Tehtyään vuoden 1986 tummasävyisen ja sisäänpäinkääntyneen Pyhä klaani -albumin ja sen jälkeiset keikat bändi ilmoitti lopettavansa toimintansa. Jotakin Dingon asemasta kertoo, että hajoamisuutista puitiin television pääuutislähetyksissä ja ajankohtaisohjelmissa asti.

Sittemmin Dingo on tehnyt monta paluuta ja albumia ja toiminut eri kokoonpanoilla, ja yhtye on aktiivinen vielä tänäkin päivänä. Siltikin Dingo tuntuu olevan oikeasti olemassa vain tietyssä ajassa ja maailmassa, vuosien 1983–1986 Suomessa. Biisit ovat asia erikseen. Neumann kirjoitti monta suomalaisen rockin klassikkoa.

Dingosta ja Neumannista on saatavilla kirjallisuutta, mutta definitiivinen, moniääninen Dingo-biografia on vielä kirjoittamatta. Siitä ja kattavasta porirockhistoriikista on liikkunut huhuja, joiden soisi käyvän toteen. Ovathan ne sentään suomirockin suuria ilmiöitä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Dingo kotisivu
Dingo Facebook

Hae Dingon ’Kerjäläisten valtakunta’ kirjastosta.

Hae Kerjäläisten valtakunta kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Dingon studioalbumit
Nimeni on Dingo | Kräk! 1984
Kerjäläisten valtakunta | Kräk! 1985
Pyhä klaani | Kräk! 1986
Via Finlandia | Fazer Musiikki 1994
Purppuraa | Edel Records 2005
Humisevan harjun paluu | Edel Records 2008

Muista myös Dingo-boksi | Finna.fi
Kunnian päivät 1983–1986, 4CD + DVD, sisältää 32-sivuisen kirjasen | Warner Music Finland 2006

Neumann | Finna.fi
Mennään hiljaa markkinoille//Lapsikuoro: Mennään hiljaa markkinoille, 7″ -single | Kräk! 1985
Albion | Bang Trax 1986
Kotiinpaluu | Bang Trax 1989
Tähti ja meripoika | Parlophone 1992
Oma Waterloo | Suomen Musiikki 2013

Neumann, Jussi, Pepe & Jippo | Finna.fi
S.E.X | Bang Trax 1987

Pepe Laaksonen | Finna.fi
Veli Kuu  | Bang Trax 1988

Lue lisää | Finna.fi
Levola, Kari: Kunnian kentät, 192 sivua | Artmix 1985
Martin, Emmi: Minun Dingoni, 123 sivua | Otava 1986
Nazarenko, Salla: Neumann – Dingo-kipparin lokikirja, 205 sivua | Into 2017
Neumann: Tähti ja meripoika – omaelämäkerta | Otava 1992
Schulgin, Maria & Forssell, Johnny-Kai & Kostamo, Pentti: Kaikki huutaa Dingoo | Gummerus 1985
Virta, Mika & Niemi, Suvi: Dingolle rakkaudella, 96 sivua | Mesomusiikki 1985

Dingo: Kerjäläisten valtakunta (1985).