Against Me! Transgender Dysphoria Blues – transnaisen tositarina

Transgender Dysphoria Blues (Total Treble Music, 2014)

Against Me! Transgender Dysphoria Blues (2014).Turun Sanomat kertoi kesäkuussa, että vuonna 2016 transsukupuolisuustutkimuksiin hakeutui kahdeksansataa suomalaista. Vielä vuonna 2003 heitä oli vain viisikymmentä. Se ei suinkaan johdu transsukupuolisuuden räjähdysmäisestä kasvusta vaan siitä, että yhä useammat uskaltavat hakea tilanteeseensa apua sen sijaan, että antaisivat pelon, itseinhon ja häpeän määrätä kohtalonsa. Se on erittäin hyvä uutinen.

Maailma muuttuu ja murtaa turhat tabut, ja julkisista esimerkeistä voi olla apua siinä. Amerikkalaisen punkrockbändin Against Me!:n laulaja-kitaristi ja lauluntekijä Laura Jane Grace eli 32-vuotiaaksi asti miehenä nimeltä Tom Gabel. Yksi rockin harvoista transnaisista tuli kaapista koko kansalle Rolling Stonen artikkelin kautta toukokuussa 2012. Pari vuotta sen jälkeen hän jatkoi aiheen käsittelyä Against Me!:n kuudennella albumilla Transgender Dysphoria Blues.

Levyn viimeinen kappale Black Me Out:

Eräässä arvostelussa Transgender Dysphoria Bluesia verrattiin Lou Reedin Berliniin, mutta se ei ole kovin osuva rinnastus. Molemmat levyt kyllä käsittelevät vaikeita ja kiisteltyjä asioita, mutta muuten niillä ei juuri ole yhteistä. Siinä missä Berlin on fiktiivinen teos, on Transgender Dysphoria Blues hyvin henkilökohtainen kuvaus Tom Gabelin kivuliaasta kasvusta Laura Jane Graceksi. Against Me!:n levyn kantava tunnetila on dysforia eli sukupuoliristiriita eli kokemus siitä, että on syntynyt väärän sukupuolen kehoon. Tom Gabel tiesi jo viisivuotiaana olevansa naispuolinen, mutta vasta kolmenkymmenen hampaat irvessä eletyn vuoden jälkeen hän oli valmis ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin.

Transgender Dysphoria Blues on hieno nimi levylle. Se viittaa laulut tehneen henkilön minäsuhteeseen ja siitä nouseviin tunteisiin, mutta myös bluesperinteen tapaan käsitellä murheita musiikilla. Klassisessa bluesbiisissä mies herää aamulla ja huomaa surukseen naisen lähteneen. Se ei ole ongelma eikä mikään sen rinnalla, että mies herää elämänsä jokaisena aamuna toivoen epätoivoisesti, että nainen (siis se kätketty nainen, joka hänen sisimmässään asuu ja joka hän oikeasti on) olisi lähtenyt pois, jotta hän voisi elää kokonaisen ihmisen normaalia elämää. Blues viittaa suruun ja siitä elpymiseen musiikin kautta, ja siitäkin Transgender Dysphoria Bluesissa on kyse: niin kuin bluesmiehet laulavat murheensa pois, lauloi Laura Jane Grace tiensä elämään ja kaatoi samalla Tom Gabeliksi kutsutun julkisivun.

Albumin nimibiisin liveversio:

Transgender Dysphoria Bluesin äänitykset jäivät ensimmäisellä kierroksella kesken. Tomista Lauraksi muuttuvan muusikon sukupuolenvaihdosprosessi, hoitojen psykofyysiset vaikutukset, julkisuus, elämän ja identiteetin läpikotainen mullistuminen sekä huoli siitä, mitä siitä koituu itselle ja läheisille tekivät työskentelystä hyvin hankalaa. Samaan aikaan Against Me!:n kokoonpano muuttui perusteellisesti, mikä sekoitti pakkaa entisestään.

Keväällä 2013 Grace oli päässyt sinuiksi muutoksensa kanssa ja Against Me! saanut rivinsä järjestykseen. Gracen ja pitkäaikaisen kitaristin James Bowmanin seuraan liittyi tunnettu punkrumpali Atom Willard, ja niin Transgender Dysphoria Blues saatiin tehdyksi loppuun. Kiertueiden koittaessa bändiin liittyi ruotsalaisen The (International) Noise Conspiracyn basisti Inge Johansson.

Transgender Dysphoria Bluesilla Laura Jane Grace on auki kuin viiltohaava. Hän päästää ulos kaiken, mitä joutui pitkään piilottelemaan. Jo suorasanainen avaus- ja nimiraita nostaa palan kurkkuun:

– You want them to notice the ragged ends of your summer dress.
You want them to see you like they see every other girl.
They just see a faggot.
They’ll hold their breath not to catch the sick.

True Trans Soul Rebelissä soi sama tuska, mutta sen sanoma on voimaannuttava. Kaikki tekstit eivät ole itsekeskeistä tilitystä ja uhmakasta uuden identiteetin lanseerausta. Grace kirjoitti Fuckmylife666:n vaimolleen, Two Coffinsin tyttärelleen ja Dead Friendin nuorena kuolleelle ystävälle.

Fuckmylife666:

Painavista sanoituksista huolimatta Transgender Dysphoria Blues ei ole mikään spoken word -levytys. Se on kipakasti potkiva punk rock -albumi, jolla on myös musiikillista arvoa. Laura Jane Grace on taitava biisintekijä, jota esimerkiksi Bruce Springsteen arvosti jo Tom Gabelin aikakaudella. Teini-ikäinen Tom löysi punkista kanavan tuoda julki tunteita, jotka muuten piti tukahduttaa. Vaikka tuo alakulttuuri ei lopulta ollutkaan sellainen hyväksyvä ja avarakatseinen perheyhteisö, jota hän erilaisuuden ja ulkopuolisuuden piinaamana etsi, punk kasvatti hänestä muusikon. Transgender Dysphoria Bluesilla kolmekymppisen Gracen sävellykset ovat tyylitajuisia ja jalostuneita.

Tärkeintä Transgender Dysphoria Bluesissa on silti se, kuinka suoraan, kainostelematta ja äänekkäästi se kertoo ilmiöstä, joka liian usein hyssytellään huomaamattomiin. Levyä kuunnellessa kannattaa lukea Laura Jane Gracen ja Dan Ozzin kirja Tranny – Confessions Of Punk Rock’s Most Infamous Anarchist Sellout, jonka suomennos ilmestyy ensi keväänä. Kirjastoista löytyy muutakin transsukupuolisuuteen liittyvää tietokirjallisuutta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Against Me! kotisivu
Transtukipiste

Levyhyllyt:
Against Me! studioalbumit
Against Me! Is Reinventing Axl Rose (2002)
Against Me! As The Eternal Cowboy (2003)
Searching For A Former Clarity (2005)
New Wave (2007)
White Crosses (2010)
Transgender Dysphoria Blues (2014)
Shape Shift With Me (2016)

Lue lisää:

Laura Jane Grace & Dan Ozzi: Tranny – Confessions Of Punk Rock's Most Infamous Anarchist Sellout (2016).

Laura Jane Grace & Dan Ozzi: Tranny – Confessions Of Punk Rock’s Most Infamous Anarchist Sellout (2016).

Grace, Laura Jane & Ozzi, Dan: Tranny – Confessions Of Punk Rock’s Most Infamous Anarchist Sellout, 320 sivua. (Hachette Books, 2016).

Against Me! Transgender Dysphoria Blues (2014).

Against Me! Transgender Dysphoria Blues (2014).

Kiss: Music from ”The Elder” – maskimiehet eksyksissä

Music from ”The Elder” (Casablanca, Polygram, Mercury, 1981)

Kiss: Music From "The Elder" (1981).Eksyminen on harvoin hauskaa, mutta siitä syntyy kiinnostavia tarinoita. Jos bändi kiertää omaa napaansa tarpeeksi kauan, se saattaa kadottaa suunnan ja alkaa tehdä musiikkia, joka on kontekstissaan vähän koomista ja epäonnistunutta mutta samalla ihailtavaa ja mielenkiintoista.

Supersankarirockyhtye Kissin uralla sellainen virstanpylväs on vuonna 1981 julkaistu Music from ”The Elder”. Se on Gene Simmonsin tarinaan perustuva teemalevy, joka kertoo ikiaikaisesta Vanhinten neuvostosta ja pojasta, joka koulutetaan taistelemaan universumia uhkaavaa pahuutta vastaan. Kissin progressiivisimman albumin tuotti klassikkorocklevytysten legenda Bob Ezrin.

Heti alussa oli selvää, ettei Kiss tiennyt, mitä sen pitäisi tehdä. “Se tulee olemaan alusta loppuun kova, raskas ja suoraviivainen rock and roll -levy, joka saa sukat pyörimään jaloissa”, bändi hehkutteli tulevaa albumiaan Kiss Army -fanikerhon uutiskirjeessä vielä syksyllä 1980. Mutta kun Kiss sitten esitteli Ezrinille uusien rajujen biisiensä demoja, tuottaja sysäsi ne syrjään ja ehdotti, että kokeiltaisiin jotakin radikaalia: vakavia, eeppisiä sävellyksiä ja suurellista konseptia.

Laulaja-kitaristi Paul Stanley ja laulaja-basisti Gene Simmons suhtautuivat ideaan myönteisesti. Kissin suosio oli kääntynyt laskuun Yhdysvalloissa, ja tilanne edellytti korjausliikettä. Kiivaimmin ajatusta vastusti kitaristi Ace Frehley, joka tahtoi Kissin pysyvän simppelinä rockbändinä. Yhtyeen voimakaksikko äänesti toisinajattelijan nurin (juuri bändiin liittyneellä rumpali Eric Carrilla ei ollut äänivaltaa), ja niin Kiss alkoi taiteen tekoon.

Music from ”The Elderistä” tuli hämmentävä Kiss-levy. Pompöösin alkufanfaarin perässä kuultu Just A Boy on tavallaan varsin onnistunut sävellys The Whon teosmaisimpien sävellysten ja Broadway-näytelmien hengessä, mutta ajatuskin Demoni-Simmonsista irvistelemässä ja Starchild-Stanleysta muikistelelemassa sellaisen kurttuotsaprogen tahtiin naurattaa. Uudenlaista, totista Kissiä edustavat myös muusikko-näyttelijä Tony Powersin kirjoittama tyynen juhlava Odyssey sekä Eric Carrin ideasta kehitelty mahtaillen laahustava Under The Rose. Luontevammin Kiss uudistui tunnelmallisella Only Youlla ja uhkaavasti nykivällä Mr. Blackwellillä, jotka olivat Simmonsin käsialaa.

Bändin uuteen suuntaan suivaantunut Frehley suostui soittamaan osuutensa vain kotistudiossaan Connecticutissa. Hulttiokitaristi kattoi yhteiseen pöytään kaksi kappaletta, charmikkaasti lauletun Dark Lightin ja Escape From The Island -nimisen instrumentaalin. Frehleyn mukaan albumista olisi tullut parempi, jos Ezrin ei ollut karsinut siltä pois hänen kitarasoolojaan. Dark Lightin väliosan säveltapailuja kuunnellessaan kuitenkin tuntuu, ettei muitakaan vaihtoehtoja ollut.

Just A Boy:

Music from ”The Elder” ei ollut kaksinen Kiss-levy mutta ei myöskään kummoinen teema-albumi. Ezrin pyysi sanoitusavuksi Lou Reedin ja pestasi ammattinäyttelijöitä replikoimaan albumin tarinallisen osuuden, mutta kun lyriikat jättävät paljon tulkinnanvaraa ja lähes kaikki puhutut osuudet poistettiin lopullisesta versiosta, ei hyvän ja pahan kamppailun seuraamisesta tule kotikuuntelussa mitään.

Albumin valmistuttua fanit eivät uskoneet korviaan, levy-yhtiö inhosi kuulemaansa, ja Kiss käsitti astuneensa harhaan. Tilannetta yritettiin vielä pelastaa muuttamalla albumin biisijärjestystä niin, että albumin iskevimmät kappaleet The Oath ja A World Without Heroes sijoittuivat vinyylilevyllä A- ja B-puolen alkuun. Se ei auttanut lainkaan mutta tuhosi loputkin tarinallisuudesta. Kiss ei järjestänyt teema-albuminsa tueksi edes kiertuetta, ja niin Music from ”The Elderistä” tuli sen ensimmäinen levy, joka ei myynyt kultaa.

Mikä sitten sai Kissin tekemään Music from ”The Elderin” kaltaisen albumin, jolla se kieltäytyi olemaan oma itsensä? Halu uusiutua, kääntää menestyksen suunta yllättävään nousuun ja näyttää, miten monipuolisen yhtyeen kriitikoiden maskipelleinä pitämä joukkio lopulta muodostikaan.

A World Without Heroes livenä vuonna 1996:

Simmonsin kirjoittamaa tarinaa ei sovitettu näyttämölle tai valkokankaalle, mutta Music from ”The Elder” ei kadonnut jälkiä jättämättä. Kiss on joskus soittanut akustista versiota A World Without Heroesista, ja aggressiivisen The Oathin henki väreilee Creatures Of The Nightin (1982) Keep Me Comingilla sekä Animalize-albumin (1984) avausraidalla I’ve Had Enoughilla. Saksalainen hevilaulajatar Doro Pesch levytti vuonna 1990 version Only Yousta, ja eipä unohdeta sitäkään, että HIM-yhtye sai Yhdysvalloissa kultalevyn albumilla nimeltä Dark Light, jolla on biisi nimeltä Under the Rose.

Music from ”The Elder” iski kiilan syvemmälle Kissin jo halkeilleeseen kokoonpanoon. Se on viimeinen levy, jolla Ace Frehley soitti ennen bändistä eroamistaan – seuraavalla studioalbumilla Creatures Of The Nightilla hän esiintyi enää kansipiirroksessa. Ironista kyllä, Creatures oli juuri sellainen “alusta loppuun kova, raskas ja suoraviivainen rock and roll -levy, joka saa sukat pyörimään jaloissa”, jollaisen tekemisen puolesta kitaristi oli liputtanut.

Music from ”The Elder” ei onnistunut, mutta ainakin bändi uskaltautui rikkomaan omia kaavojaan. Sellaista täytyy arvostaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Kiss (1974)
Hotter Than Hell (1974)
Dressed To Kill (1975)
Destroyer (1976)
Rock And Roll Over (1976)
Love Gun (1977)
Dynasty (1979)
Unmasked (1980)
Music from ”The Elder” (1981)
Creatures Of The Night (1982)
Lick It Up (1983)
Animalize (1984)
Asylum (1985)
Crazy Nights (1987)
Hot In The Shade (1989)
Revenge (1992)
Carnival Of Souls: The Final Sessions (1997)
Psycho Circus (1998)
Sonic Boom (2009)
Monster (2012)

Lue lisää:
Kissistä voi lukea englanninkielen lisäksi suomeksi. Toimitus suosittelee lämpimästi Juha Arolan ja Jere Saaraisen kääntämiä Kiss-aiheisia elämäkerrallisia. Kysy Kiss-kirjoja kotikirjastostasi.

Criss, Peter & Sloman, Larry (Juha Arola, kääntäjä): Kissin kissamiehen elämä, 422 sivua. (Like, 2013).
Frehley, Ace & Layden, Joe & Ostrosky, John (Juha Arola, kääntäjä): Ei kaduttavaa – Rock’n’roll-muistelmat, 327 sivua. (Like, 2012).
Leaf, David & Sharp, Ken: Kiss – Behind The Mask, The Official Authorised Biography, 431 sivua. (Aurum, 2004).
McPhate, Tm & Gill, Julian: Odyssey – The Definitive Examination Of Music From The Elder, Kiss’ Cult-Classic Concept Album, 536 sivua. (KISSFAQ.COM Publishing, 2016).
Simmons, Gene: Kiss And Make-Up, 275 sivua. (Crown cop, 2001).
Stanley, Paul (Jere Saarainen, kääntäjä): Tehty mikä tehty – minun tarinani, 483 sivua. (Minerva, 2015).
Stevens, Joe: Kiss – Revenger Is Sweet, 60 sivua. (Omnibus Press, 1997).

Tim McPhaten ja Julian Gillin kirja Odyssey avaa laajasti Music From The Elderin vaiheita ja vaikutusta. Yli 500-sivuinen teos julkaistiin vuonna 2016.

Tim McPhaten ja Julian Gillin kirja Odyssey avaa laajasti Music From The Elderin vaiheita ja vaikutusta. Yli 500-sivuinen teos julkaistiin vuonna 2016.

Kiss: Music From "The Elder" (1981).

Kiss: Music From ”The Elder” (1981).

The Velvet Underground: Squeeze – se näkymätön VU-levy

Squeeze (Polydor, 1973)

The Velvet Underground: Squeeze (1973).On albumeja, joita ei lasketa. Ne kuuluvat tekijänsä tuotantoon vain nimellisesti, koska niiltä puuttuu jotakin olennaista. Julkaisuja saattaa saatella kovakin tohina, mutta pian ne muuttuvat näkymättömiksi.

Sellaisia ovat esimerkiksi The Doorsin kaksi viimeistä albumia, jotka bändi teki ikonisen laulajansa Jim Morrisonin kuoleman jälkeen, ja Axl Rosen ylikypsäksi hauduttama Chinese Democracy (2008), joka ilmestyi Guns N’ Rosesin nimellä. Harva muistaa sitäkään, että The Velvet Undergroundilla on levy nimeltä Squeeze (1973). Se johtuu siitä, että Squeezelta puuttuu kaikki se, mikä teki The Velvet Undergroundista merkittävän.

Musiikin arvostuksessa on kuitenkin usein kyse mielikuvista. Chinese Democracy olisi kuulostanut paremmalta, jos se olisi julkaistu Rosen sooloalbumina. Mikäli The Doorsin jäsenet olisivat keksineet yhtyeelleen uuden nimen, saattaisivat Other Voices (1971) ja Full Circle (1972) herättää jälkipolvissa muutakin kuin säälinsekaista huvittuneisuutta. Ja jos Squeeze olisi Doug Yulen sooloalbumi, sitä pidettäisiin lupaavana levynä.

Squeezea kohti lähdettiin vuonna 1968, kun John Cale erotettiin The Velvet Undergroundista Lou Reedin vaatimuksesta. Alkuperäisen ydinkaksikon ajatukset bändin musiikillisesta suunnasta (ja siitä, kuka sen päättäisi) olivat niin erilaisia, että Reed ilmoitti hajottavansa koko yhtyeen, ellei Cale katoaisi. Tilalle pestattiin nuori Doug Yule, johon newyorkilaisyhtye oli tutustunut keikkareissulla Bostonissa.

The Velvet Undergroundin uuden kokoonpanon albumit The Velvet Underground (1969) ja Loaded (1970) olivat edeltäjiensä tavoin kaupallisia floppeja mutta musiikillisesti kiinnostavia levyjä. The Velvet Underground & Nicon ja White Light/White Heatin tehneestä tylyn runollisesta hippiaatteen antiteesista oli kasvanut lempeämpi ja popimpi yhtye. Se ei kuitenkaan riittänyt nostamaan bändiä uudelle menestyksen tasolle. Yulen (s. 1947) herkästä popäänestä huolimatta The Velvet Underground ei muuttunut riittävän helpoksi ja kaupalliseksi.

Reed erosi The Velvet Undergroundista elokuussa 1970. Kun kyydistä hyppäsivät myös kitaristi Sterling Morrison ja rumpali Moe Tucker, klassisesta kokoonpanosta ei ollut jäljellä mitään. Omaan varjoonsa kadonneen bändin johtohahmoksi nousi Yule, jonka rooli oli ollut varsin merkittävä jo Loadedilla.

Kun Reedin (1942–2013) viimeisesta keikasta The Velvet Undergroundin riveissä julkaistiin livealbumi vuonna 1973, yhtyeen näppärä manageri Steve Sesnick nappasi momentumista kiinni. Hän passitti Yulen ja kimpun hanttimiehiä The Velvet Undergroundiksi Englantiin keikoille ja studioon. Lontoossa levytetyllä Squeezella Yule soittaa lähes kaiken itse. Rumpaliksi Sesnick tilasi Deep Purplen Ian Paicen.

Sain äskettäin tilaisuuden kysyä Paicen muistoja Squeeze-sessioista. Niiden epämääräisyys tuntuu heijastavan projektin hämäryyttä:
– En minä edes tiennyt, että se oli The Velvet Undergroundin levy, Paice kertoi. – Minulla oli vapaapäivä ja sain kuulla, että joku tarvitsi rumpalia studioon. Lupauduin hoitamaan homman. Soittamiseen meni kolme tai viisi tuntia, enkä ajatellut koko asiaa sen jälkeen. Kymmeniä vuosia myöhemmin joku sitten kertoi minullekin, että soitan The Velvet Undergroundin levyllä.

Squeeze herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Vuodet The Velvet Undergroundissa ovat jättäneet Yulen biisintekotyyliin jälkensä, mutta VU:n vanha sielu, sen kokeelliset piirteet ja sanoitusten outo kauneus menivät Calen (s. 1942) ja Reedin mukana. Paice soittaa rumpuosuudet tyylikkäästi, mutta se vain lihavoi lainausmerkkejä ”The Velvet Undergroundin” nimen ympärillä. Bändi oli kaukana alkuperäisestä epäsovinnaisuudestaan, joka kiteytyi Tuckerin alkukantaiseen paukutukseen.

Mutta jos Squeezen saisi revittyä irti kontekstistaan, sitä kuuntelisi mielellään. Crashissa ja Louisessa on Kurt Weillin sävellysten näennäistä kepeyttä, Caroline on varhaiselle Beatlesille pokkuroivaa ränttätänttää, ja Mean Old Man sekä Dopey Joen torviboogie muistuttavat ajan bluesrockyhtyeistä. Friends-balladi ja synkeä Wordless ovat kivasti kontrastissa reippaiden rockbiisien kanssa. Levy on monin paikoin kliseinen, mutta myös monipuolinen ja hetkittäin omaperäinenkin: Jack & Jane on perusrockbiisi, jonka kaikki sointukulut eivät ole tavanomaisimmasta päästä.

Yulen nätisti värisevä lauluääni oli persoonallinen ja hän osasi kirjoittaa toimivia biisejä, mutta omaa taiteellista ääntään 25-vuotias muusikko ei ollut vielä löytänyt. Hänen sävellyksensä saattoivat olla jopa parempia kuin Lou Reedin, mutta samaa karismaa ja näkemystä niissä ei ollut.

– Pidän parista levyn biisistä, mutta muuten oloni on vähän kuin kirjailijalla, joka katsoo tekstiään kaksikymmentä vuotta julkaisun jälkeen: ”Voi jeesus, olinpa minä kypsymätön tuohon aikaan!” Ei siitä levystä voi olla kovin ylpeä, mutta sellainen siitä tuli. Se on osa kehitystä. Se ei ole parasta, mitä olen tehnyt, mutta kyllä siitä kuulee, mihin olin matkalla, Yule kertoi vuosikymmeniä myöhemmin PopMattersin haastattelussa.

Kriitikot tinttasivat Squeezen kanveesiin heti kättelyssä silkasta uskollisuudesta oikealle The Velvet Undergroundille. Tyrmääviä arvosteluja niittänyt albumi sai kylkeensä ”kuulematta roskaa” -leiman, joka ei ole vieläkään haalistunut. Tuomio ei kuitenkaan ole oikeudenmukainen. Squeeze ei ole huono. Se vain ei ole The Velvet Undergroundin vaan Doug Youlen levy.

Tai kenties Squeeze on sittenkin Steve Sesnickin albumi. Yule nimittäin kertoi PopMattersille, että manageri junaili koko yhden levyn diilin The Velvet Undergroundin nimissä saadakseen tililleen levy-yhtiön maksamat ennakkorahat. Biisit ja levyn tehnyt Yule sai vaivanpalkaksi kuusi kappaletta Squeezea.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
The Velvet Underground
The Velvet Underground & Nico (Verve, 1967)
White Light/White Heat
 (Verve, 1968)
The Velvet Underground (MGM, 1969)
Loaded (Cotillion, 1970)
Live At Max’s Kansas City (Cotillion, 1972)
Squeeze (Polydor, 1973)

Lue lisää:
Bockris, Victor & Malanga, Gerard: Up-Tight – The Story Of The Velvet Underground, 208 sivua. (Omnibus Press, 1996).
Röyhkä, Kauko: The Velvet Underground ja Lou Reed, 155 sivua. (Like, 2007.
Thompson, Dave: Beyond The Velvet Underground, 96 sivua. (Omnibus Press, 1989).
Unterberger, Richie: White Light/White Heat – The Velvet Underground Day-By-Day, 367 sivua. (Jawbone, 2009).

The Velvet Underground: Squeeze (1973).

The Velvet Underground: Squeeze (1973).

Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa

Lulu (Warner Bros, Universal International Music, 2011)

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).Kun saksalaisen Frank Wedekindin (1864–1918) Lulu-nimisestä naisesta kertova näytelmä Erdgeist eli Maahinen esitettiin Tampereen Teatterissa vuonna 1909, se sai lehdistöltä niin vihaisen vastaanoton, että näytelmä oli poistettava ohjelmistosta kolmen esityksen jälkeen. Kun vaihtoehtorockin suurvisiirin Lou Reedin ja hevimammutti Metallican Wedekindin tarinaan perustuva yhteisalbumi Lulu ilmestyi reilut sata vuotta myöhemmin, sekin sai osakseen ivaa ja paheksuntaa. Vähän eri syistä, mutta kuitenkin.

Wedekindin näytelmä kertoo ”naisen primaalimuodosta”, kuten Lulu Erdgeistissä esitellään, ja hänen rakastajistaan. Vaikka Lulu on tarinan päähenkilö, hän on hädin tuskin olemassa. Lulu elää miesten kautta. Hän ei ole toimija vaan kohde, halujen heijastuspinta, josta miehet peilaavat erilaisia intohimojaan mutta joka ei ihmisenä kiinnosta ketään. Lopulta Lulu päätyy vankilaan murhasta. Tarina jatkuu näytelmässä Die Büchse der Pandora eli Pandoran lipas, jossa Lulu pakenee vankilasta, päätyy Lontooseen prostituoiduksi ja kuolee sarjamurhaajan uhrina.

Kun Reed ja Metallica ryhtyivät kaavailemaan yhteistä hanketta, he ottivat käsittelyynsä sanoituksia, jotka Reed oli kirjoittanut Wedekindin Lulu-näytelmien pohjalta. Reedin mielestä Metallican selässä tekstit nousisivat ”seuraavalle tasolle”. Kenties Reed halusi nostaa Lulun kohtalon pintaan miehekkään hevimetallisen kontrastin avulla. Metallican stereotyyppisen maskuliininen soitto ja kitaristi-laulaja James Hetfieldin machohko ärjyntä rakensivat Lulun vaiheille patriarkaalisen miljöön, joka korosti persoonattomaksi objektiksi alistetun naishahmon asemaa.

The View’n videon ohjasi Darren Aronofsky:

On hiukan epäselvää, mikä Lulu on. Se on avantgardistinen metallilevy, taidemusiikkia tai raskaasti säestettyä runoutta, abstrakti musikaalikuunnelma tai jonkinlaista spoken wordia. Pop- tai rocklevy se ei missään nimessä ole, mutta siinä kontekstissa useimmat kriitikot sen tyrmäsivät. Vaikka Reed oli jo ajat sitten hylännyt popmusiikin muotokielen taiteelleen tarpeettomana, moni ilmeisesti odotti kuulevansa levyllä jonkinlaisia Fight Fire With Firen ja Perfect Dayn summan ylittäviä rockklassikoita. Pöyristys valtasi alaa, kun Reed ja Metallica tarjoilivatkin levyllisen melodiattomia, jopa kaksikymmentäminuuttisia taidejurnutuksia, joissa Reed luki ääneen, Hetfield mylvähteli ja Metallica riffitteli doomahtavan laahaavasti tai speed metalia blitzkrieginä piiskaten. Lars Ulrichin sympaattisen kulmikas rumpalointi sopi mainiosti komppaamaan Lulun kolhon eurooppalaista tunnelmaa.

Albumista tekee vaikeatajuisen se, ettei sillä ole selkeää tarinaa. Esimerkiksi se Die Büchse der Pandoran kohtaus, jossa Lulu heittää henkensä psykopaatin äärifantasian kohteena, sisältyy kolmanteen kappaleeseen Pumping Bloodiin. Sitä kertomuksessa edeltänyt Lulun ja kreivittären suhde vilahtaa tekstissä heti perään Mistress Dreadissa, eikä minkäänlaisesta kronologisesta järjestyksestä ole tietoakaan. Reed ei tehnytkään Lulua kerratakseen tarinan, jota kerrotaan muutenkin jatkuvasti maailman teatterinäyttämöillä. Sen sijaan hän halusi käsitellä vallankäyttöön, identiteettiin ja itsepetokseen liittyviä teemoja omalla tyylillään.

Kun Metallica mättää heviä Reedin kiihkeän paasauksen taustalla, vaikutelma on samanlainen kuin Tarantinon Inglourious Basterdsin kohtauksessa, jossa David Bowien – joka osapuilleen ainoana maailmassa julisti Lulun mestariteokseksi – Cat People (Putting Out Fire) säestää toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia. Se on älyvapaan urhea ja kiehtova mutta myös sanomallinen kohtaus, joka sanoo, että nämä asiat voisivat tapahtua milloin tahansa, kenelle tahansa.

Reedin Lulu (sillä hänen levynsähän Lulu on, sanokaamme noin 70-prosenttisesti) asetti vapaamuotoisuudessaan uusia haasteita metallibändille, joka ei normaalisti juuri jammaile. Reed vaati soittajilta kykyä improvisoida jazzin hengessä, mutta myös antoi Metallicalle jotakin: Hänen raaka runoutensa saa Metallican riffit kuulostamaan rankemmilta kuin ne kuulostaisivat bändin oman kuvaston taustalla. Silkkaa metallia Lulu ei kuitenkaan ole. Sillä kuulee myös akustista kitaraa (mm. Little Dog), viitteitä elektroniseen musiikkiin sekä vapaasti soivia jousi-instrumentteja. Lulun suhteesta erääseen mieheen ja tämän poikaan inspiroitunut Junior Dad on lempeän bändisoiton sekä sellojen ja viulujen dronen varaan rakennettu massiivinen teos.

Junior Dad livenä Saksassa:

Wedekindin näytelmiä on sittemmin tulkittu niin feministisiksi kuin naisvihamielisiksikin. Aikoinaan niitä soimattiin groteskeiksi, yliampuviksi ja moraalittomiksi. Reedin ja Metallican Lulu sai satikutia siitä, että se kuulostaa rumalta, rasittavalta ja teennäiseltä, ikään kuin Lulu ei aiheena suorastaan vaatisi juuri sellaisten ekspressionististen vaikutelmien luomista. Taiteen tehtävänä ei ole maistua hyvältä, tuntua kivalta tai kuulostaa Roxettelta. Sen kuuluu luoda uusia tulkintoja. Niitä Reed ja Metallica Lululla tekivät.

Lulu oli kova pala niin Lou Reedin kuin Metallicankin yleisöille. Reedin joukot eivät nähneet hänen taiteensa ja banaalin metallin välillä minkäänlaisia yhtymäkohtia. Metallica-faneille taas itkuraivarin aiheeksi on joskus riittänyt pelkkä akustisen kitaran käyttäminenkin. Yhteisalbumin tekeminen tuollaisten mielikuvaharjoitusten melskeessä vaati rohkeutta kummaltakin osapuolelta.

Lulu jäi Lou Reedin (s. 1942) viimeiseksi albumiksi. Hän kuoli syöpään vuonna 2013. Reed halusi tulla tunnetuksi taiteilijana, joka piut paut piittaa siitä, mitä hänestä ajatellaan. Lulu on lopullinen todiste siitä, että juuri sellainen hän oli.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Lou Reed & Metallica: Lulu kotisivu

Lulu
Lou Reed – laulu, kitara, continuum
James Hetfield – rytmikitara, taustalaulu
Kirk Hammett – soolokitara
Lars Ulrich – rummut
Robert Trujillo – bassokitara
Tuottajat: Lou Reed, Metallica, Greg Fidelman, Hal Willner

Sarth Calhoun – elektroniset instrumentit
Jenny Scheinman – viulu, alttoviulu, jousisovitukset
Gabe Witcher – viulu
Megan Gould – viulu
Ron Lawrence – alttoviulu
Marika Hughes – sello
Ulrich Maiss – sello Little Dogissa ja Frustrationissa
Rob Wasserman – sähkökontrabasso Junior Dadissa
Jessica Troy – alttoviulu Junior Dadissa

Hae Lou Reedin & Metallican 'Lulu' kirjastosta!

Hae Lou Reedin & Metallican ’Lulu’ kirjastosta!

Hae Lulu kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Lou Reed & Metallica: Lulu. 2CD (Sister Ray Enterprises, We’re Only In It For The Music, 2011).
Berg, Alban: Lulu – Oper nach Frank Wedekinds Tragödien Erdgeist und Büchse der Pandora. Böhm Karl, Lear Evelyn, Johnson Patricia, Fischer-Dieskau Dietrich, Grobe, Donald. (Deutsche Grammophon, 1968).

Lue lisää
Brannigan, Paul & Winwood, Ian: Syntymä Metallica kuolema – 1. osa, 365 sivua. Like 2013.
Brannigan, Paul, Winwood, Ian: Syntymä Metallica kuolema – 2. osa, 302 sivua. Like 2014.
Jacobson, Jeff: Lulu, 120 sivua. Nuottikirja, Cherry Lane Music 2012
Koskimies Rafael & Haavio, Martti: Maailmankirjallisuuden kultainen kirja – Saksan kirjallisuuden kultainen kirja, 824 sivua, WSOY 1930.
Wall, Mick: Lou Reed – The Life, 230 sivua. Orion 2014

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).

Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).