Les Insus Archives - LevyhyllytLevyhyllyt

Téléphone • 1976–1986
Téléphone • Crache ton venin • Au cœur de la nuit • Dure limite • Un autre monde

Punk rockin syntytarina on osa populaarimusiikin mytologiaa. Punk sikisi 1970-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa vastareaktiona valtavirtarockin kaupallisuudelle ja progressiivisen musiikin tekniselle monimutkaisuudelle. Proge oli monelle nuorelle yksinkertaisesti liikaa, eikä siitä löytynyt mitään mihin samaistua. Ilmiötä voidaan tarkastella myös sosiologisesta näkökulmasta. Punk olikin nimenomaan musiikillinen ja sosiaalinen liike, jonka ytimessä olivat energinen, suoraviivainen soundi ja tee-se-itse-asenne.

Téléphonen albumit 1977–1984. Kollaasissa debyytti Téléphone, Crache ton venin, Au cœur de la nuit, Dure limite ja viimeinen studioalbumi Un autre monde. Kuva: Marko Niemelä

Téléphonen albumit 1977–1984. Kollaasissa esillä debyytti Téléphone, Crache ton venin, Au cœur de la nuit, Dure limite ja viimeinen studioalbumi Un autre monde. Kuva: Marko Niemelä

Iso-Britanniassa Sex Pistolsin ja The Clashin kaltaiset yhtyeet muovasivat radikaalin version punkista, ja tämä aalto levisi pian myös Manner-Eurooppaan. Ranskalaisessa punk rockissa korostuivat niin ikään antikaupallisuus, kapina ja kulttuurikritiikki, mutta liike ei ollut yhtä eksplisiittisen poliittinen kuin esimerkiksi Englannissa. Punk muodosti kuitenkin tärkeän perustan myöhemmälle vaihtoehtokulttuurille, kuten uuden aallon musiikille ja elektroniselle musiikille.

Téléphone
Corine Marienneau – bassokitara, laulu
Jean-Louis Aubert – laulu, kitara
Louis Bertignac – kitara, laulu
Richard Kolinka – rummut

Tähän kulttuuriseen maisemaan nousi vuosina 1976–1986 toiminut Téléphone. Bändi itse ei koskaan suoraan määritellyt itseään punkiksi, mutta heidän musiikissaan on mielestäni selkeästi havaittavissa punkin vaikutteita. Vaikka he eivät suoraan identifioineet itseään punkkareiksi, heidän musiikillinen lähestymistapansa heijasteli punkin rockin uhmakkuutta ja aggressiivista suoruutta. Bändin kitaristi Jean-Louis Aubert (myös laulaja-biisintekijä) ja Louis Bertignac ovat haastatteluissa usein korostaneet, että heidän musiikkinsa oli enemmänkin suoraa rock’n’rollia kuin puhdasta punkia. Joka tapauksessa Téléphone loi ainutlaatuisen soundin, joka puhutteli nuorta ranskalaista yleisöä 1970-luvun lopulta 1980-luvun puoliväliin. Kymmenen vuoden aikana Téléphone soitti lähes 500 keikkaa ja myi noin 10 miljoonaa levyä jättäen pysyvän jäljen ranskankieliseen rockiin. Vuonna 2015 he palasivat lavoille nimellä Les Insus, mutta ilman alkuperäistä basistia Corine Marienneauta.

Téléphone
Columbia / EMI 1977

Debyyttialbumi on tiivis ja sähäkkä dokumentti nuoresta ja nälkäisestä bändistä, jolla oli aseenaan aivan oma, uudenlainen soundi. Heti avausraidat kuljettavat kuulijan nopeasti bändin rosoisiin, mutta kekseliäästi sovitettuihin kappaleisiin. ’Anna’ on sävellyksenä perinteisen riffivetoinen, primitiivinen ja hieman uhkaava, kun taas ’Sur la route’ lähtee liikkeelle hivenen maltillisemmin kasvaen lopulta nopeasti ohikiitäväksi rock’n’rolliksi. Tarttuvalla kertosäkeellä rullaava ’Dans ton lit’ kumartaa puolestaan Rollareiden suuntaan. Brittibändiltä on lainattu sen parhaimpia aineksia: pari levotonta putkisäröllä soivaa kitaraa sekä ripaus Mick Jaggerin ylimielistä puhelaulua ja epäaristokraattista röyhkeyttä. ’La Vaudou (est toujours debout)’ puhaltaa levylle punk rockin henkeä. Levyn keskivaiheilla ’Téléphomme’ tuo mukanaan rauhallisempaa tunnelmaa. Kappale alkaa balladina, mutta nousee kohti kitarasoolon huipentamaa finaalia.

Dans ton lit • albumilta Téléphone
1977

’Hygiaphone’ on kolmen soinnun räjähdys. Sen Chuck Berry -henkinen intro ja simppeli, mukaansa tempaiseva kaahaus tekivät siitä bändin ensimmäisen suuren hitin. Kappale julkaistiin myös singlenä. ’Métro (c’est trop!!)’ jatkaa samalla asenteella, mutta Berryn sijasta ajaudutaan transsiin Iggy Popin opein. Loppupuolella ’Prends ce que tu veux’ hyökkää päälle aggressiivisella ’Jumping Jack Flash’ -mallisella astalolla. Päätösraita ’Flipper’ rakentaa keskitempoisen pulssin ympärille funk-rytmejä ja maukkaita rumpufillejä, päättäen levyn voimakkaaseen ja kuulijansa tyydyttävään huipennukseen.

Prends ce que tu veux • albumilta Téléphone
1977

Téléphone on mahtava nuoruuden uhman ja musiikillisen intohimon yhdistelmä, joka todistaa, että myös Ranskassa oli tilausta kansainvälisen vertailun kestävälle, kotimaiselle rockyhtyeelle. Levy ei ole täydellinen – muutama kappale jää huippuhetkien varjoon – mutta juuri sen raakilemainen rehellisyys ja kitarakaksikon vuorovaikutus tekevät albumista ajattoman klassikon. Väkevä albumi avasi Téléphonelle tien kohti tähteyttä luoden pohjaa kaikelle, mitä yhtye onnistui saavuttamaan myöhemmin.

Crache ton venin
Pathé / EMI 1979

Téléphonen toinen studioalbumi nosti yhtyeen ranskalaisen rockin kärkeen. Vuonna 1979 julkaistu, Pariisissa ja Lontoossa äänitetty Crache ton venin on harppaus eteenpäin kiitos Martin Rushentin (Buzzcocks, The Stranglers) tiukan tuotannon. Soundit ovat debyyttiä selvästi kirkkaampia ja soitto tiukempaa. Albumin teemat liikkuvat nuoruuden levottomuudesta ja perhesuhteiden kitkasta aina vallan ja yksilön väliseen jännitteeseen, jota mm. single ’La bombe humaine’ -kappaleessa tulkitaan.

La bombe humaine • albumilta Crache ton venin
1979

Levyn nimikkoraita ’Crache ton venin’ avaa levyn anarkistisella vimmalla, ja virittää samalla albumin tunnelman. Kappaleissa kuullaan myös tyylillisiä irtiottoja: ’Ne me regarde pas’ yhdistelee uuden aallon pop-sensibiliteettiä ja sovituksellisia koukkuja purkan tarttuvuudella, ’Un peu de ton amour’ lainaa funkahtavia sävyjä 70-luvun puolivälin (taas) Stonesin hengessä, ja ’Tu vas me manquer’ jatkaa samalla linjalla, mutta aiempaa monipuolisemmalla rytmiikalla.

Un peu de ton amour • albumilta Crache ton venin
1979

’Facile’ nostattaa nyrkit ilmaan ovelalla Dr. Feelgood– ja Status Quo -henkisellä komppauksella. ’La bombe humaine’ lähtee liikkeelle rauhallisella näppäilyllä ja melodisella tunnelmalla; laulaja vaihtuu kesken kappaleen, ja lopussa kuullaan komeasti soivaa stemmalaulua. Levyn päättää ’Tu vas me manquer’, joka käynnistyy esiin hiipivällä introlla, ennen kuin koko bändi hyökkää sisään. Tempo kiihtyy vielä loppumetreillä, ja kappale ravaa kohti kliimaksia purkauksessa, joka kiteyttää koko levyn hengen – rohkeaa, taidokasta ja vastustamattoman innostavaa rockia.

Crache ton venin yhdistää punkin ja uuden aallon klassisen rockin perinteeseen tavalla, joka on pitänyt sen elinvoimaisena dokumenttina vuosikymmenet. Rolling Stone -lehden (ranskankielinen editio) on listannut albumin perustellusti kaikkien aikojen parhaiden ranskalaisten rocklevyjen listalle. Kyseessä on genrensä kulmakivi ja Téléphonen läpimurtotyö, joka ei ole haalistunut ajan myötä. Jean-Baptiste Mondinon suunnittelema rohkea kansitaide oli ilmestyessään puheenaihe: läpikuultavat vaatteet paljastivat alastoman bändin, symboloiden vapautta ja ylpeää hempeilemättömyyttä.

Tu vas me manquer • albumilta Crache ton venin
1979

Au cœur de la nuit
Pathé / EMI 1980

Téléphonen kolmas albumi on käännekohta yhtyeen uralla. Au cœur de la nuit äänitettiin osittain Pariisissa ja osittain New Yorkin legendaarisessa Electric Lady -studiossa Martin Rushentin johdolla. Lopputulos on urbaanin tummasävyinen ja monipuolinen kokonaisuus, joka yhdistää bändin aiemman vimmaisuuden uudentyyppiseen dynamiikkaan ja tunnelmaan. Au cœur de la nuit ei ehkä ole yhtä tiivis esitys kuin kaksi ensimmäistä albumia, mutta se on silti erittäin vakuuttava rocklevy. Se toi orkesterin ilmaisuun tarvittavaa syvyyttä ja leveyttä.

Au cœur de la nuit todistaa, että bändi pystyy halutessaan liikkumaan uskottavan sulavasti räyhäävän rock and rollin, melodisen popin ja kokeilullisten ratkaisujen välillä. Rollarivaikutteet ovat yhä selkeästi kuultavissa, mutta mukana on entistä enemmän kokeilua, sovituksellisia koukkuja ja jopa jazz- ja lattarivivahteita kappaleissa ’Le Silence’ ja ’Un homme + un homme’, joka yhtyeen katalogissa harvinaisuus. Mutta hyvältä ja luontevalta sekin kuulostaa.

Un homme + un homme • albumilta Au cœur de la nuit
1980

Alkuaikojen punkahtavaa asennetta on kuitenkin jäljellä. Sovituksissa kuuluu rohkeus rikkoa rajoja. Kappaleet eivät pysy välillä lainkaan paikoillaan, ja ne muuntautuvat jatkuvasti. Bändin meininkiä voidaankin syystä kuvailla totaaliseksi kontrastien äkillisten suunnanvaihdosten hallinnaksi. Avausraidalla ’Au cœur de la nuit’ on jälleen ratkaiseva rooli ominaissävyn määrittelyssä: astetta vakavampaa otetta, sävykkäitä kitaroita ja rytmillistä variointia. ’Ploum ploum’ on pirskahteleva ja huumorilla höystetty helmi, kun taas ’Pourquoi n’essaies-tu pas?’ palauttaa bändin raivokkaan rollarimeiningin pariin. ’Seul’ iskee punkin nopeudella ja sanoituksen tiheydellä. Täytyy sanoa, että ranska taittuu rock and roll -kieleksi hämmästyttävän sopivasti. Sanat kuulostavat irstaan mehukkailta, vaikkei ymmärtäisi sanaakaan.

Seul • albumilta Au cœur de la nuit
1980

’Laisse tomber’ tarjoaa hitaan, jotenkin pahaenteisen tunnelmapalan. ’Les ils et les ons’ alkaa punkräjähdyksenä mutta kääntyy yllättäen tiukkaan funk rockiin ja edetessään taas jonnekin ihan muualle – kineettinen bändi ei kerta kaikkiaan suostu pysymään yhdessä moodissa. ’Argent trop cher’ on suoraviivaisen kahden kitaran rockin punonta, räävitön ja eloisa. ’Ordinaire’ ja ’2000 nuits’ edustavat albumin melodisempaa puolta: ensimmäinen on tiivis ajankuva vuoden 1980 hengessä, jälkimmäinen puolestaan lähestyy aikakauden voimapoppia. Olen varma, että levyä on kuunneltu korvat höröllä myös Ranskan ulkopuolella, ennen kaikkea englantia puhuvissa maissa; populaarikulttuurissa vaikutussuhteet ovat aina olleet monen suuntaisia. ’Fleur de ma ville’ on levyn vähäeleisin hetki, ja heti perään ’La Laisse’ nakkaa keitokseen pumppaavan ska-kompin väreilevin kitaroin. ’Le Silence’ päättelee hengästyttävän levyn.

La laisse • albumilta Au cœur de la nuit
1980

Dure limite
Virgin 1982

Ranskalaisbändin neljäs studioalbumi on monien mielestä yhtyeen uran taiteellinen huippukohta. Ranskan listaykköseksi vauhdilla ampaissut albumi menestyi myös kaupallisesti. Levy äänitettiin Torontossa ja tuotannosta vastasi Kissin ja Alice Cooperin levyistä tuttu kanadalainen Bob Ezrin, jonka työtavoille ominaiset dramaattiset kontrastit, pursuilevat sovitusratkaisut ja hienostunut tilankäyttö läpäisevät koko levyn. Vaikka sessioiden ilmapiiri oli tässä vaiheessa kireähkö, lopputulos ilahduttaa energiallaan. Bändin kollektiivinen soittotaito on tässä vaiheessa jo selvästi kehittynyt, mutta toisin kuin vuoden 1984 Un autre monde -albumilla, räjähtävä alkuvoima ei ollut vielä ehtynyt.

Dure limitellä kuullaan bändille tyypillisiä Stones-henkisiä hävyttömiä runttauksia, popballadeja ja jopa jazz-tyylittelyä (’Le chat’), kaikki kuitenkin Téléphone-soundin siivittämänä. Heti levyn avaava nimikkokappale esittelee hiotun mutta tunnistettavan, aiempaa isommin ja selkeämmin rokkaavan Téléphonen. ’Ça (c’est vraiment toi)’ on vastustamaton hitti, jonka koukuttava riffi, yleisönhuudatuskohta ja hyppimiseen houkutteleva poljento tekivät siitä ranskalaisen rockin kestoklassikon. Todistin taannoin itsekin kappaleen klassista vetovoimaisuutta eräissä ranskalaisissa häissä Chamonix’ssa. Seitsemän ruokalajin menun jälkeen koko juhlaväki taaperosta vaariin alkoi tanssia ja laulaa dj:n läväyttäessä kappaleen soimaan.

Ça (c’est vraiment toi) • albumilta Dure limite
1982

’Jour contre jour’ on puolestaan rauhallisempi, ajatuksella rakennettu kappale, jota koskettimien tummat soinnit sävyttävät ’Ex-Robin des bois’ svengaa vauhdikkaasti ja osoittaa, miten tiukan tuotannollinen näkemys ja nuorten muusikoiden loputon tarmokkuus onnistutaan tiivistämään albumiraidoille. ’Le chat’ on levyn yllätyskortti – jazzmainen, kontrabassolla ja vispilärummuilla maustettu erikoisuus, jonka trumpettisoolo lienee tuottaja Ezrinin ideoima. ’Serrez’on suoraa ja rivakkaa riffirockia, kun taas ’Le temps’ ja ’Cendrillon’ edustavat bändin hitaampaa, balladimaista puolta. ’Juste un autre genre’ on iloinen, duurivoittoinen välipala ennen päätöskappaletta ’Ce soir est ce soir’, joka rakentuu hiljaisesta alkuosasta kohti voimakasta loppua, väliosassa kuullaan Ezrinille tyypillisiä kollaaseja. Loppupuoleen miksatut live-yleisön äänet ovat taatusti hänen aikaansaannoksensa. Kunnianhimoinen ja monipuolinen Dure Limite on hieno kokonaisuus, joka nosti yhtyeen viimein kansalliseen tietoisuuteen. Monet albumin kappaleista ovat yhä ranskalaisen rockin peruskiviä. Ezrinin tuotanto, vahvat sävellykset ja bändin mainio vire loivat albumin, joka on kestänyt aikaa poikkeuksellisen hyvin.

Ce soir est ce soir • albumilta Dure limite
1982

Un autre monde
Virgin 1984

Téléphonen viimeiseksi jäänyt studioalbumi Un autre monde on ristiriitainen dokumentti bändin loppuvaiheesta. Kattaus vaikuttaa kunnianhimoiselta ja uutta etsivältä, mutta väsymys ja sisäiset jännitteet väreilevät selvästi pinnan alla. Bändin rosoisuus on väistynyt pehmeämmän, paikoin jopa varovaisen tuotannon tieltä.

Vuoden 1984 soundimaailma kuuluu levyltä vahvasti: syntetisaattoritekstuurit, muoviset kitarat ja reverbillä kyllästetyt rummut ovat ajalle tyypillisiä. Useissa kappaleissa on kokeilevaa otetta, mutta tällä kertaa laaduntarkkailussa on lipsuttu. Miksauksella pystytään harvoin paikkaamaan sävellysten demomaisuutta. Toisaalta samaan aikaan soittotaito ja sovituksellinen harkinta ovat huipussaan – mikä tuo mukanaan paradoksin: tekniikka on hallussa, mutta aiemmin Téléphonelle ominainen, jonkinlainen liikkeellepaneva hurmaava primitiivisyys ja nyt!-fiilis ovat kadonneet lähes kuulumattomiin.

Ehkä olen tässä turhan ankara. Levyn avauspuolella ’New York avec toi’ edustaa yhtyeen akustisempaa puolta (mukana jopa haitari), ja ’Loin de toi’ tuo takaisin särmää kahden laulun ja jämäkän kompin voimin. ’66 heures’ ja ’Ce que je veux’ puolestaan tarjoavat vanhaa kunnon rock’n’roll-svengiä ja edellisiltä albumeilta tuttua groovea.

New York avec toi • albumilta Un autre monde
1984

Bändin sydän ei ollut kokonaan kadonnut synamaailman uumeniin. Kokeiluhenkisyys kukkii erityisesti ’Oublie ça’-biisissä jonka rytmikerrokset ja perkussiovälijaksot tuovat mieleen aikalaisbändi The Clashin Sandinista!-levyn ihanan obskuurit ratkaisut. ’T’as qu’ces mots’ jatkaa ylinopeudella, käyrätorvessa The Whon basisti John Entwistle! Rumpali Richard Kolinka on koko levyllä huippuvireessä ja myös basisti Corine Marienneaun aktiiviset linjat ovat erittäin asiallisia.

T’as qu’ces mots • albumilta Un autre monde
1984

Heikompaa antia edustaa ’Le taxi las’, jossa rasittavan ylituotettu kasarivirveli ja ohut kitarasoundi hukuttavat kappaleen potentiaalin. Sen sijaan ’Electric cité’ onnistuu paremmin. Funkahtava komppi viettelee kuulijan tanssimaan ja ilmabassottelemaan. Hieno päätöskappale ’Un autre monde’ jättää hiukan kaihoisan fiiliksen. Siihen päättyy Téléphonen levytetty tuotanto.

Marko Niemelä

Jean-Louis Aubert | kotisivu
Jean-Louis Aubert | Facebook
Louis Bertignac | kotisivu
Louis Bertignac | Facebook

Saatat pitää myös näistä Levyhyllyistä

Blondie • Parallel Lines [1978] oli Blondien läpimurto
Cyndi Lauper – epätavallinen ura • She’s So Unusual [1983]
Hassisen Kone – estottoman rockin riemuvoitto • Täältä tullaan Venäjä [1980]
Hole – kun irvistys kietoutuu hymyyn • Celebrity Skin [1998]
Iggy Pop – tanssia muurin harjalla • Lust For Life [1977]
Joan Jett & The Blackhearts – kapinallisen läpimurto • I Love Rock’n’Roll [1981]
Kiss-sooloalbumit – naamioleikkien lopun alku • Ace Frehley • Paul Stanley • Peter Criss • Gene Simmons [1978]
Kiss – kadonneen kitaristin kunniajuoksu • Lick It Up [1983]
L7 kävi 1990-luvun edellä • Vuodet 1985–2024
MC5 oli vastakulttuurin vihainen ääni • Kick Out The Jams [1969]
New Model Army – arga män från Yorkshire • År 1980–2024

Pretenders tunteiden vuoristoradassa • Relentless [2023]
Ramones – rockia ulkopuolisilta ulkopuolisille • Rocket To Russia [1977]
Richard Hell & The Voidoids – kaukana kliseisyydestä • Blank Generation [1977]
Sex Pistols – debyytti ja testamentti • Never Mind The Bollocks, Here’s The Sex Pistols [1977]
Sparks – glam rockin outo valo • Kimono My House [1974]
Suzi Quatro – tie glamtähdestä klassikkorokkariksi • Vuodet 1964–2024
Talking Heads – tanssi kuin kukaan ei katselisi • Talking Heads: 77 [1977]
The Clash • Combat Rock [1982] • The Clashin genre oli protesti
The Replacements – bändi lunastaa taivaspaikkansa • Let It Be [1984]
The Rolling Stones – pahojen poikien kosminen joulu • Their Satanic Majesties Request [1967]
The Runaways löi lasikaton rikki kitaralla • The Runaways [1976]
Tom Petty And The Heartbreakers – suuren lauluntekijän muistolle • Damn The Torpedoes [1979]
Wilko Johnson 1947–2022 • Wilko Johnson jäi historiaan

💿
Téléphone
Finna.fi

💿
Kokoelmalevyjä
Téléphone
Finna.fi

L’Intégrale Albums ! • 7CD | Virgin / EMI France 1993
Illimité • 2CD | EMI Music France 2003
L’integrale studio • 3CD | Virgin / EMI Music France 2003
Platinum Collection • 3CD | EMI Music France 2004