Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku

17.6.2018 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Black Sabbath & 13 | Vertigo 1970 & 2013

Black Sabbath soitti viimeisen konserttinsa viime vuonna. Vuonna 1968 perustettu yhtye päätti matkansa sinne mistä sen aloittikin, Birminghamiin.

Black Sabbathin puolen vuosisadan matka piirsi syvän uran länsimaiseen populaarimusiikkiin. Tony Iommin innovatiivinen tyyli soittaa tuomiopäivän kitarariffejä ja basisti Geezer Butlerin synkeät sanoitukset viittoivat suuntaa heville ja metallille. Laulaja Ozzy Osbournen tinnerihuuruisen demonin lavahabitus ja ääni ja rumpali Bill Wardin jatsahtava groove olivat olennaisia tekijöitä siinä, että Black Sabbath oli niin ainutlaatuinen yhtye. Se synnytti kokonaisen lajityypin ja koulukuntia sen sisälle.

Kaikki alkoi perin vaatimattomasti. Black Sabbathin nimetön debyyttialbumi äänitettiin yhdessä kahdentoista tunnin sessiossa lokakuussa 1969 Lontoon Regent Sound Studiosissa. Levy ilmestyi bändin kotimaassa Englannissa helmikuussa 1970 ja Yhdysvalloissa saman vuoden kesällä. Sabbath merkittiin menestyjäksi saman tien. Albumi kipusi Iso-Britanniassa sijalle kahdeksan, ja amerikkalaisella Billboardin listalla se pääsi sijalle 23. Vuoden kuluttua myytyjä levyjä oli jo toista miljoonaa. Salaman ja jyrähdyksen väli oli vaikuttavan lyhyt.

Black Sabbathin alkuperäinen kokoonpano: Geezer Butler (vas.), Tony Iommi, Bill Ward ja Ozzy Osbourne.

Menestys ei ollut ihme. Kun Black Sabbathin nimikappaleen pelottava tritonusriffi pyörähti käyntiin ukkosintron jälkeen, tuskin kukaan oli kuullut mitään vastaavaa. Black Sabbath oli ensimmäisellä levyllään jammaileva bluesrockbändi, mutta täysin uudenlaisella tavalla. Aikalaiskriitikot eivät suhtautuneet tehdaskaupungin poikien mekkalaan kovin suopeasti, mikä tuntuu jälkiviisauden valossa koomiselta.

Iommin raskaskätisen soiton kontrasti Wardin irtonaiseen ja kepeään rummutukseen oli herkullinen, ja Osbournen kajahtaneen kuuloinen, kitarariffejä myötäilevä laulu oli hyvin haavoittuvaa ja samaistuttavaa. Musiikki oli synkkää, rumaa ja raskasta, mutta siinä oli myös herkkyyttä ja inhimillisyyttä, joka myöhemmässä metallissa on ollut useammin hukassa kuin hallussa. Soundi oli muodostunut osin sattumien kautta: Iommin soitto- ja sävellystyyliä muokkasi tehdastyössä tullut sormivamma. Hän tuli soittaneeksi levyn kitaraosuudet sittemmin tavaramerkikseen muodostuneella, Sabbath-soundia määrittelevällä Gibson SG:llä vain siksi, että Fender Stratocasterin mikki oli mennyt rikki.

Vuonna 2013 ilmestynyt 13 tuli maailmaan täysin toisenlaisista lähtökohdista. Black Sabbathin merkittävyys ei enää ollut mikään mielipidekysymys vaan itsestään selvä asia. 13 oli ensimmäinen Sabbath-albumi, jonka Osbourne, Butler ja Iommi (Ward ei ollut mukana) tekivät yhdessä sitten vuoden 1978 Never Say Dien. Onnistumisen paineet olivat melkoiset, odotukset riippuivat bändin yllä raskaina kuin sadepilvet, ja ilmassa leijaili kärsimättömiä kysymyksiä. Neljäkymmentäviisi vuotta on pitkä aika. Olisiko yhtä jäsentä vajaan klassisen kokoonpanon enää mahdollista tavoittaa vanhaa taikaa? Sitä jota hippiunelman painajaismaiseen puoleen ihastuneet vastakulttuurinuoret aikoinaan rakastivat ja elitistiset kriitikot inhosivat?

Tavallaan se ei ollut mahdollista. Musiikki ja sen vaikutus on sidoksissa aikaan ja olosuhteisiin. Ikämiehet Ozzy, Tony ja Geezer eivät tietenkään enää voineet säväyttää niin kuin ennen vanhaan: 13 ilmestyi maailmaan, jonka he olivat jo kerran muuttaneet.

Toisaalta se oli mahdollista, mutta ei taikana vaan vanhana temppuna. Kiusallisinta, hauskinta ja ihailtavinta 13:issä oli se, miten moni Iommin riffi oli tieten tahtoen tehty muistuttamaan vuosikymmenien takaisesta kulta-ajasta. Albumilla oli paljon oppikirjamaisia ideoita ja elementtejä, kuten sovituksia, soundeja ja muita tuotantoratkaisuja, jotka oli kopioitu suoraan Sabbathin vanhoilta levyiltä. Se ei ollut edistyksellistä tai luovaa vaan itsevarma muistutus yhtyeen kunnian päivistä ja niiden merkityksestä rockmusiikille. Samalla se teki Black Sabbathista pastissin itsestään.

Bill Ward todella loisti poissaolollaan 13:illä. Rumpaliksi pestattu Brad Wilk hoiti hommansa ammattimaisesti, mutta hänen tatsinsa instrumenttiin oli kaukana Wardin tyylistä (joskaan ei niin kaukana kuin myöhemmin kiertueella soittaneella Tommy Clufetosilla). 13:iä kuunnellessa ei voi olla miettimättä, millaiselta se olisi kuulostanut Wardin komppaamana.

Black Sabbath teki albumin 13 triona Tony Iommi, Ozzy Osbourne ja Geezer Butler.

Siitäkin huolimatta, etteivät uudet kappaleet saaneet pientä sivuroolia kummempaa osaa Black Sabbathin maailmanlaajuisella nostalgia- ja jäähyväiskiertueella, 13 ei ollut varsinaisesti pettymys levyksi. Se ei vain enää merkinnyt juuri mitään kenellekään. Ja jos merkitsi, oli vaikea sanoa, mitä. ”Is this the end of the beginning or the beginning of the end?”, ihmetteli Ozzy Osbourne itsekin albumin ensimmäisessä biisissä.

13 oli molempia – Black Sabbathin alun loppu ja lopun alku.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Black Sabbath | kotisivu
Black Sabbath | Facebook
Black Sabbath | Instagram
Black Sabbath | Twitter

Black Sabbath
Ozzy Osbourne – laulu
Tony Iommi – kitara
Geezer Butler – bassokitara
Bill Ward – rummut
Tuottaja: Rodger Bain

13
Ozzy Osbourne – laulu
Tony Iommi – kitara
Geezer Butler – bassokitara
Tuottaja: Rick Rubin

Hae ’Black Sabbath’ kirjastosta!

Hae Black Sabbath kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Black Sabbath | Finna.fi

1970-luku

1980-luku

1990-luku

Tyr | I.R.S. Records 1990
Dehumanizer | I.R.S. Records 1992
Cross Purposes | I.R.S. Records 1994
Forbidden | I.R.S. Records 1995

2010-luku

13 | Vertigo 2013

Ozzy Osbourne | Finna.fi

1980-luku

1990-luku

No More Tears | Epic 1991
Ozzmosis | Epic 1995

2000–2009

Down To Earth | Epic 2001
Under Cover | Epic 2005
Black Rain | Epic 2007

2010-luku ja 2020-luku

Scream | Epic 2010
Ordinary Man | Epic 2020

Duff McKagan – luoteisen maan punkkari
Alice In Chains: Rainier Fog – sumusta selviytyneet
Def Leppard: Hysteria – hard rockin valovoimaa
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
King Diamond: ”Them” – rytinää riivatussa talossa
Metallica: The $5.98 E.P. • Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin – omituinen ajankuva
Pearl Jam: Ten – grungen elävä klassikko
Zodiac Mindwarp and The Love Reaction – rockia ja rockparodiaa

Lue lisää | Finna.fi

Crawford, Sue: Ozzy – Unauthorized, 224 sivua | Michael O’Mara
Crawford, Sue & Reija Tanninen, kääntäjä: Ozzy, 222 sivua | Johnny Kniga 2003
Iommi, Tony & Lammers, T. J.: Iron Man – My Journey Through Heaven And Hell With Black Sabbath, 383 sivua | Simon & Shuster 2011 & 2012
Iommi, Tony & Lammers, T. J. & Jussi Niemi, kääntäjä: Iron Man – muistelmat, 441 sivua | Like 2012
McIver, Joel: Sabbath Bloody Sabbath, 405 sivua | Omnibus Press 2006 & 2014
McIver, Joel & K. Männistö, kääntäjä: Sabbath Bloody Sabbath, 423 sivua | Like 2007 & 2010
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris: I am Ozzy, 368 sivua | Sphere 2009
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris & tõlkinud Hels Hinrikson: Mina olen Ozzy, 344 sivua | Kunst 2016
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris & Ilkka Salmenpohja, kääntäjä: Minä, Ozzy, 414 sivua | Like 2014
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris & Linnéa Olsson, översättare: Jag är Ozzy, 368 sidor | Norstedts 2011
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris & Крис Аирс, kääntäjä: Ozzi – vsjo, Tsto mne udalos vspommit – avtobiografija bes tsenzury – Оззи : всё, что мне удалось вспомнить : автобиография без цензуры, 415 sivua | Bombora 2018
Osbourne, Sharon & Dening, Penelope: Extreme – My Autobiography, 372 sivua | Time Warner 2005
Osbourne, Sharon & Dening, Penelope & Maria Lyytinen, kääntäjä: Täysillä – omaelämäkerta, 384 sivua | Ajatus 2006
Rosen, Steven & Osbourne, Ozzy: Black Sabbath, 205 sivua | Sanctuary 2001
Rosen, Steven & Osbourne, Ozzy: Black Sabbath, 279 sivua | Sanctuary 2002
Rosen, Steven & Osbourne, Ozzy: Wheels Of Confusion – The Story Of Black Sabbath, 205 sivua | Castle Communications 1996
Wall, Mick: Paranoid – Black Days With Sabbath & Other Horror Stories, 222 sivua | Mainstream Publishing 1999

Black Sabbath (1970).

Black Sabbath: 13 (2013).

Zero Nine: Intrigue – suomihevin huipulla

3.5.2018 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Intrigue (Megafon, 1986)

Minulla on muisto.

– Katselen luokan ikkunasta, kun keikkabussi pysähtyy koulun viereiselle torille ja bändi tulee ulos. Kiihkeä supina leviää luokassa. Kaikki tuijottavat hotellia kohti astelevia pitkätukkia ja kaljupäätä. Zero Nine! Opettaja vetää verhot kiinni, jotta huomaisimme hänet. Se harmittaa. Hän ja hänen polkuharmoninsa ja murtolukunsa.

Me olimme silloin kuudennella luokalla, ja Zero Ninen jäsenet olivat meille tähtiä. Eivätkä vain meille, hehän soittivat Suomen suosituimmassa hevirokkibändissä, myivät keikkoja loppuun, loistivat Suosikin Rankin Listalla ja olisivat pärjänneet ulkomaillakin, jos ja jos ja jos. Vuonna 1987 Zero Nine oli tiukka livebändi, jolla oli takanaan sopivasti maantietä.

Zero Nine oli yksi suomalaisen hevirockin edelläkävijöistä. Melkein koko 1980-luku oli sille yhtä nousukautta. Kuusamossa vuonna 1978 perustettu bändi julkaisi ensimmäisen singlensä vuonna 1980 ja teki heti pienen läpimurron: Zero Nine voitti television suositun Levyraadin Down the Line -biisillään. Ensialbumi Visions, Scenes And Dreams ennätti levykauppoihin tammikuussa 1982.

Sen jälkeen asioita tapahtui vauhdilla. Saman vuoden elokuussa bändi lähti Lontoon Kingsway Recorders -studioon tekemään levyä, jonka tuottajaksi oli saatu itse Ian Gillan. Deep Purplen laulajan satsaus jäi kuitenkin nimelliseksi, ja odotuksiin nähden vaisu Blank Verse (1982) julkaistiin vain Suomessa.
”Tuotin sen läheisestä pubista käsin. Käytännössä tuottajana toimi levyn äänittäjä [Paul Watkins]”, Gillan tunnusti myöhemmin Rockstop-ohjelman haastattelussa. ”Hyvä bändi se oli, minä vain… tajusin omat rajoitukseni tuottajana heti alussa, ja mieleeni tuli fraasi: ’Ilmoittakaa, kun olette valmiit, pubissa on puhelin.’”

Tähtäin pysyi ulkomailla. Kolmas Zero Nine -albumi Headline (1983) ilmestyi Suomen ohella Ruotsissa Tyfon Grammofon -levy-yhtiön kautta. Tukholmassa tehdyn levyn tuotti Börje ”The Boss” Forsberg, ruotsalainen metallimoguli, jonka poika Thomas Forsberg muistetaan Bathory-yhtyeen Quorthonina. Tyfon Grammofonista kehittyi sittemmin metallimerkki Black Mark.

– Kun tunti lopulta päättyy, me juoksemme keikkabussin luo. Rocktähtiä ei näy mailla halmeilla, mutta pelkkä ajatuskin siitä, että he ovat kaupungissa, on jännä. Ne tyypit Suosikin sivuilta! Bussin seinät on piirrelty täyteen nimiä ja kuvia. Mekin jätämme siihen omat jälkemme. Kaikilla kaksitoistavuotiailla on kultatussi taskussaan.

1980-luvun loppupuolella, liki kymmenen vuoden työnteon jälkeen, Zero Nine nousi suosionsa huipulle. Se johtui siitä, että se keksi etsiä ummehtuneisuuteen asti klassisen soundinsa tilalle jotakin raikkaampaa. Tuottaja T.T. Oksalan suuri signature-soundi sopi hevibändille, ja Zero Nine päivitti kitara- ja kosketinosastonsa ajanmukaisemmaksi. Samaan aikaan muuttui moni muukin asia. Bändi ryhtyi yhteistyöhön monikansallisen Virgin-yhtiön kanssa, ja neljäs albumi White Lines (1986) tuli myyntiin muuallakin Euroopassa. Zero Nine satsasi myös showpuoleen. Esiintymisasuja hankittiin, pöllölasit vaihdettiin tyylikkäämpiin ja hiirenväriset suomitukat värjättiin ja pöyhittiin 80-luvulle.

Sitten tultiin korkeimmalle huipulle. Vuoden 1986 Intrigue tehtiin White Linesin antamalla vauhdilla, ja siitä tuli Zero Ninen paras levy. Bändi soitti itsevarmasti ja innokkaasti, ja materiaali oli bändin uran vahvinta. Broadcast-bändistä ponnistaneiden Esa Kaartamon ja Edu Kettusen kanssa kirjoitetut sanoitukset olivat ilahduttavan kaukana hevikliseistä, ja niin oli myös Kettusen suunnittelema minimalistisen moderni levynkansi. Vuonna 1986 julkaistiin monta hienoa suomalaista rocklevyä, kuten Smackin Live Desire, Melrosen debyytti, The Nights Of Iguanan The Gift ja Peer Güntin Backseat, ja Intrigue oli osa tuota ryhmää.

Zero Nine oli myös rocktoimittajien suosiossa, mikä ei ollut hevibändille aivan itsestään selvää. Se johtui luultavasti siitä, että siitä puuttuivat vieraannuttavimmat hevielementit, kuten synkkä pullistelu. Lajityyppiin kuuluvat suuret tunteet olivat toki läsnä, mutta bondagehenkinen roolileikki ei ollut Zero Ninen juttu – se oli rock and roll -bändi hevikauden asetuksilla. Kepa Salmirinne lauloi käheän kiihkeästi oikeasta elämästä, eikä kukaan bändissä ottanut turhan totista roolia. Tv-dokumentissa bändin näki jopa laskettelemassa Kuusamon kotoisilla rinteillä.

Hetken verran kaikki tuntui olevan mahdollista. Zero Ninen keikkatahti kiihtyi entisestään, ja se teki näyttäviä Suomen-kiertueita Backslidersin ja Peer Güntin kanssa. Intriguen julkaisun aikaan se esiintyi Ruotsissa Råsundan jalkapallostadionilla Monsters of Rock -jättikonsertissa yhdessä Def Leppardin, Ozzy Osbournen ja The Scorpionsin kanssa. Huhuttiin, että kulisseissa neuvoteltiin merkittävistä sopimuksista. Mutta vaikka saumoja oli, ne eivät koskaan auenneet. Teosmainen balladi Intrigue, jota bändi ei koskaan soittanut keikoilla, oli erikoinen valinta videobiisiksi. Eikä se videokaan oikein toiminut.

Sitten ajat muuttuivat, ja momentum oli ohi. Kun Zero Ninen kuudes albumi Voodoo You (1988) ilmestyi, raskaan rockin kenttää hallitsivat jo uudet, nopeat, rankat ja nuoret metallibändit, ja heavy rock alkoi vaikuttaa konseptina vanhanaikaiselta. Pian sen jälkeen grungen ja alternative-kansakunnan nousu heikensi hard rock -bändien asemaa entisestään.

Zero Nine ei puskenut itseään väkisin esille. Keikkatahtiaan leppoistanut yhtye julkaisi seitsemännen pitkäsoittonsa Freakshown vasta vuonna 1996. Levy oli onnistunut, ja Zero Nine kiersi pohjoismaita AC/DC:n kanssa, mutta sitten oli taas hiljaista kuin heviosastolla. Bändi jatkoi toimintaansa siitä numeroa tekemättä, entistä periodimaisemmin. N.E. Files (2004) ja IX (2009) saivat positiivisia arvosteluja ja näkyivät albumilistallakin, mutta siinäpä se.

Zero Nine ei ole koskaan virallisesti lakannut olemasta. Jos on ollut oikein tarkkana, bändin on saattanut nähdä keikalla jossakin pohjoisessa vielä viime vuosinakin, mutta mitään sen suurempaa se ei tunnu tavoittelevan. Siksi Zero Ninestä puhutaan usein menneessä aikamuodossa.

Niin muistoista tavataan puhua.

– Lavalla oli Zero Nine. Se soitti ikärajattoman ilmaiskeikan yläasteella. Se oli ensimmäinen rockkonserttini, enkä minä unohda sitä koskaan. Savua, meteliä, valoja, värejä, musiikkia. Illalla keikkabussi ajoi ulos kaupungista, ja sillä oli meidän nimemme kyljissään.

Ari Väntänen
ww.arivantanen.com

Hae Zero Ninen ’Intrigue’ kirjastosta!

Hae Intrigue kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Visions, Scenes And Dreams (1982)
Blank Verse (1982)
Headline (1984)
White Lines (1985)
Intrigue (1986)
Voodoo You (1988)
Freakshow (1996)
N. E. Files (2004)
Eyes On The Rear-View Mirror (2006, kokoelma)
IX (2009)

Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku
Def Leppard: Hysteria – hard rockin valovoimaa
Guns N’ Roses: Appetite For Destruction – hard rockin kunnianpalautus
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
Metallica: The $5.98 E.P. • Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin – omituinen ajankuva
Stone: Free – hyvästit vallankumoukselle
Zodiac Mindwarp and The Love Reaction – rockia ja rockparodiaa

Lue lisää | Finna.fi
Bruun, Seppo & Lindfors, Jukka & Luoto, Santtu & Salo, Markku: Jee jee jee – suomalaisen rockin historia, 543 sivua | WSOY 1998
Bukszpan, Daniel & Heikkeri, Lotta & Peltola, Miki (suom & toim.): Heavy Metal – raskaan musiikin pioneerit, jättiläiset ja kapinalliset, 336 sivua | Nemo 2010
Nenonen, Kari: Heavy-rock | Viihdeviikarit 1986

Zero Nine: Intrigue (1986).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit – suomihevin lähtölaukaus

6.3.2017 | Kirjoittaja: Ari Väntänen

Lopunajan merkit | Spinefarm 1999

Kauan sitten suomenkielinen hevi oli kummallinen ajatus, huono idea ja melkeinpä vitsi. Se oli (tai pikemminkin olisi ollut) koominen tyylirikko genressä, jonka teesit oli hakattu kiveen ulkomailla. Mutta aika muuttui, kuten sillä tapana on, ja 2000-luvun alussa suomenkielinen raskas rock nousi arvaamattoman suureen suosioon. Yksi ilmiön luojista oli Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, jonka debyyttialbumi Lopunajan merkit ilmestyi 1999.

Trio Niskalaukaus ei tullut tyhjästä. Laulaja-kitaristi Rautiainen oli levyttänyt heviä suomeksi jo kauan ennen suosituimman bändinsä perustamista: hänen Lyijykomppania-bändinsä oli tehnyt albumit Uimakoulu (1983) ja Viimeinen voitelu (1996). Niiden ilmestyessä maamme ei vielä suonut suomiheville kulttisuosiota kummempaa menestystä.

Rautiainen ja Lyijykomppanian basisti Arto Alaluusua perustivat Trio Niskalaukauksen vuonna 1996. Kaksi vuotta myöhemmin bändi soitti ensimmäisen keikkansa ja äänitti Lopunajan merkit. Viisihenkisessä triossa vaikuttivat tuolloin Rautiaisen ja Alaluusuan ohella kitaristit Jarkko Petosalmi ja Karri Rämö sekä rumpali Seppo Pohjolainen.

Hyvä päivä -kappaleen video kuvattiin Alaluusuan tilalla Multialla:

Lopunajan merkeiltä kajahtaa klassinen Niskalaukaus-soundi, mutta debyytiltä kuulee myös sen, ettei bändi ollut vielä jalostanut ilmaisuaan huippuunsa. Seuraavilla levyillä laulajan tulkinta syveni kohtalokkaammaksi, kitaristien jynkytys synkemmäksi ja rytmiryhmän lyönti raskaammaksi. Siinä oli kuitenkin kyse pelkästä hienosäädöstä. Konsepti oli valmis alusta asti, ja Lopunajan merkit kestää yhä kuuntelua.

Kun Trio Niskalaukauksen suosio kasvoi, kaikkialla alkoi näkyä ”Minulle ei vittuilla” -paitaisia kaljuja karpaaseja, ja äijähevistä tuli käsite. Karski yleisvaikutelma ja yleisömassat peittivät melkein alleen Trio Niskalaukauksen humaanin sanoman sekä sen, miten lämminsydäminen musiikintekijä Timo Rautiainen on. Lopunajan merkeillä hän lauloi ydinsodan uhasta, radioaktiivisesta jätteestä, ilmastonmuutoksesta, ekokatastrofeista, koulukiusaamisesta ja eläinten uhanalaisuudesta huolestuneeseen ja välittävään sävyyn. Kantaaottavuuden vaikutelmaa korosti Rautiaisen jälkikasvun piirtämä kansi, joka esitti ihmiskunnan tuhon jälkeistä maailmaa.

Kun Spinefarm julkaisi Lopunajan merkit tammikuun 1999 lopulla, apokalyptinen suomihevilevy vaikutti yhtä tuhoon tuomitulta kuin maailma sen lauluissa. Julkaisun aikaan Helsingissä tapahtuivat traagiset ampumaratasurmat, ja tragedian laaja julkisuus sai levy-yhtiön ymmärrettävästi jarruttelemaan Trio Niskalaukaus -nimisen yhtyeen mainostamista. Levynjulkaisukeikkakin meni poskelleen vireongelmien vuoksi, eikä Lopunajan merkit noussut lainkaan albumilistalle. Toisaalta levystä tuli arvostelumenestys, mikä povasi hyvää tulevalle.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus vuonna 2017. Lopunajan merkit -levyn kokoonpanosta ovat mukana kitaristi Jarkko Petosalmi (vasemmalla), laulaja-kitaristi Timo Rautiainen (keskellä) ja rumpali Seppo Pohjolainen (oikealla). Basisti Nils Ursin (toinen vasemmalta) liittyi bändiin vuonna 1999, kitaristi Jari Huttunen (toinen oikealta) vuonna 2002. Kuva: Jaakko Manninen.

Loppujen lopuksi Lopunajan merkit viitoittivat uuden ajan alkua. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki läpimurron vuonna 2002 kolmannella albumillaan Rajaportti. Siinä vaiheessa suomalaiset olivat jo valmiit kuuntelemaan suomiheviä vaikka millä mitalla. Uuden genren muita merkkiteoksia olivat Kotiteollisuuden Helvetistä itään (2003), Mokoman Tämän maailman ruhtinaan hovi (2004) ja Kuoleman laulukunnaat (2006) sekä Stam1nan Uudet kymmenen käskyä (2006).

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki kahdeksassa vuodessa neljä albumia, joista kaikki Lopunajan merkkejä lukuun ottamatta ylittivät kulta- tai platinarajan. Toimittajat Timo Isoaho ja Matti Riekki kirjoittivat yhtyeestä ja ilmiöstä kirjan, jonka Ranka Kustannus julkaisi vuonna 2003. Kahdeksan työntäyteisen vuoden uuvuttama bändi lopetti toimintansa suosion huipulla vuonna 2004, ja Rautiainen ryhtyi sooloartistiksi.

Keväällä 2017 Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus julkisti tekevänsä festivaalikiertueen ja uuden albumin, joka ilmestyy syksyllä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Facebook | Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus

Varaa Lopuajan merkit kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus

1990-luku

Lopunajan merkit | Spinefarm 1999

2000–2009

2010-luku

Lauluja Suomesta • LP • CD | Sakara Records 2017
Mahdoton yhtälö • LP • CD | Sakara Records 2020

Timo Rautiainen & Neljäs Sektori | Finna.fi

Kunnes elämä meidät erottaa • LP • CD | Johanna Kustannus 2012
Toinen varoitus • LP • CD | Johanna Kustannus 2014

CMX: Veljeskunta – uuden ajan airut
Jarkko Martikainen & Luotetut miehet: Ruosterastaat – myötäelämisen pistämätön keveys
Kotiteollisuus: Valtatie 666 – tie jatkuu itään
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa
Mokoma: Kuoleman laulukunnaat – suomimetallin voimannäyttö
Stam1na: Viimeinen Atlantis – maailma valomerkin jälkeen
Stone: Free – hyvästit vallankumoukselle

Lue lisää | Finna.fi

Trio Niskalaukaus Timo Isoaho & Matti Riekki, 238 sivua | Ranka Kustannus 2003
Rauta-aika – suomimetallin historia 1988–2002 Jone Nikula, 288 sivua | Johnny Kniga 2002

Jee jee jee – suomalaisen rockin historia Seppo Bruun & Jukka Lindfors & Santtu Luoto & Markku Salo, 543 sivua | WSOY 1998

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lopunajan merkit (1999).

Levyhyllyt

Levyjä ja lukemista kirjastosta

Avainsana-arkisto: hevimetalli

Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku

Black Sabbath & 13 | Vertigo 1970 & 2013