Ghost Riot | Grandpop 2017
Instrumentaalimusiikista kirjoitetaan vain harvoin mainitsematta mitään maalauksiin tai elokuviin liittyvää. Se on kulunut mutta ymmärrettävä kulma. Kun ei ole sanoitusta kertomassa tapahtumia, joita musiikki säestää, mieli alkaa hahmotella kuvia, joilla kuultua voi selittää.
Tuottajana ja kitaristina tunnetuksi tulleen Jussi Jaakonahon soolodebyytti ansaitsee tulla kuunnelluksi omana itsenään. Sen kappaleet ovat itsenäisiä teoksia, joiden ei tarvitse oikeuttaa olemassaoloaan viimeistelemällä jotakin itseään suurempaa. Samalla täytyy tunnustaa, että Ghost Riot herättää hyvin visuaalisia mielikuvia.
Cold Feet
Kitaristin oma albumi on usein uhka-mahdollisuusakselille asettuva kirjaimellinen soololevy. Jaakonahon levyllä muut elementit eivät onneksi ole päähenkilön pääinstrumentin palveluksessa, ja juuri siinä ja Ghost Riotin kiinnostavassa soundimaailmassa kuuluu artistin kokemus tuottamisesta. Ghost Riot on ehjä, vivahteikas ja mielenkiintoinen levy, jonka ainoa tyylirikko on ’Secret Sauce’, harmiton kvasiblues ja yllätyksetön puoliballadi, joka kaipaa laulajaa ja kuulostaa muutenkin väärään seuraan eksyneeltä.
Ghost Riotin nimi tuo mieleen Haamujengin tempaukset ja Tim Burtonin kauhusadun A Nightmare Before Christmas, mutta kepeä goottiremellys on sillä hyvin pienessä sivuroolissa. Albumin nimikappale sykkii alussa ilkikurisen funkysti kuin soisi Prince-vainaan Halloween-bileissä jossain tuonpuoleisessa, mutta seestyy sitten abstraktin ambient-maalailun kautta totiseen, melodiseen kitarafiilistelyyn. Toinen varoittamatta tunnetilasta toiseen etenevä biisi on ’Trails’, joka primitiivisen alkunsa jälkeen jysähtää käyntiin helpottavasti kuin elvytetty sydän, mutta vain hajotakseen jazzin rytmihäiriöihin.
Pahaenteinen avauskappale ’What Suits You’ voisi olla peräisin pimeän ympäröimässä nuotiopiirissä pidetyistä jameista. ’Frogs And Dogsissa’ sama pimeys tuntuu saartavan autoa, jonka ajovalojen kantaman ulkopuolelle jää modernin pohjoisafrikkalaisen kaupungin syke. Maisema vaihtuu ’Cold Feetissä’, jonka aavemainen intro avautuu hitaasti itäeurooppalaisen murheelliseksi kuulokuvaksi. Sen vastinpariksi osoittautuu Woody Allenin elokuvan kaima Zelig, joka siirtyy johncarpentermaisesta kilkuttelusta rehevän amerikkalaiseen slidekitarointiin.
’Half Gone’ päättää matkan hiljaisen arvokkaasti kuin purjeet riekaleina taivaanrantaa tavoitteleva espanjalainen aavelaiva. Se pienenee matkallaan kohti horisonttia, kunnes saavuttaa katoamispisteen.
Half Gone
Lopussa seisköön pakollinen cinematografinen rinnastus. Jos Jaakonaho olisi elokuvantekijä ja Ghost Riot hänen noir-henkinen esikoisohjauksensa, ei vanhalle filmille kuvaaminen selvästikään olisi hänestä välttämätöntä. Tärkeämpää olisi, että syvyyden tuntu säilyisi ja juonessa riittäisi jännitteitä ja yllättäviä käänteitä.
Ari Väntänen | www.arivantanen.com
Jussi Jaakonaho | kotisivu
Jussi Jaakonaho | Facebook
Saatat pitää myös näistä Levyhyllyistä
Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla
Chisu: Momentum 123 – suuren muutoksen maisemissa
Ismo Alanko: Jäätyneitä lauluja – ajan hermolla
Jonna Tervomaan Ääni [2017] kasvaa kuunnellessa
Jonna Tervomaan Superaurinko [2024] valaisee mutta ei polta
Maija Vilkkumaa: Aja! – kun kaava rikotaan
Mikko Kuustonen: Aurora – olemassaolon bluesNeljä Ruusua [1] 1982–1993 • Sukupolvensa suurimmat – Neljän Ruusun varhaisemmat vaiheet
Neljä Ruusua [2] 1994–2023 • Aallonharjalta pohjamutiin ja instituutioksi… ja takaisin… ja takaisin
Pekka Nisun Lauhanmaa [2024] on alue, mielentila ja asema
Pimeys: Aika tihentyy – elämänmakuista popmusiikkia
Zen Café: Helvetisti järkeä [2001] – rumia sanoja rakkaudesta
Jaakonaho
Finna.fi
Ghost Riot – 8 Instrumentals | Grandpop 2017
Lue lisää
Finna.fi
Tuottajan käsikirja Elina Saksala, 249 sivua | Like 2015 & 2019