Mike Oldfield
Tubular Bells • Vuodet 1973–2024
Tubular Bells • The Orchestral Tubular Bells • Tubular Bells II • Tubular Bells III • The Millennium Bell • Tubular Bells 2003 • Tubular Bells 50^th Anniversary Edition
Musiikkia esille kirjastossa
• Five Miles Out | Virgin 1982

Brittimuusikko Mike Oldfieldin legendaarinen debyyttialbumi Tubular Bells (1973) on täyttänyt 50 vuotta, minkä kunniaksi järjestetty kiertue yltää myös Suomeen. Kolmastoista maaliskuuta 2024 paikkana on Turun Logomo ja seuraavana päivänä Helsingin Kulttuuritalo. Säveltäjä itse ei kiertueelle osallistu, vaan johdossa on hänen pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa Robin A. Smith. Vajaan kahden tunnin konsertissa esitetään Tubular Bells kokonaisuudessaan sekä valikoima Oldfieldin muuta tuotantoa.

Mike Oldfield. Kuva: Barry Plummer

Tubular Bells ilmestyi toukokuussa 1973 Richard Bransonin perustaman levy-yhtiö Virginin ensimmäisenä julkaisuna. Vaikutusvaltainen DJ John Peel ylisti sitä tuoreeltaan ja soitti vinyylin koko ykköspuolen BBC Radio 1 -kanavan ohjelmassaan Top Gear, ja lukuisissa lehtikritiikeissäkin levyn taiteelliset arvot huomattiin. Kokeellisen instrumentaaliteoksen saama odottamaton suosio eskaloitui erityisesti silloin, kun William Friedkinin ohjaama kauhuelokuvaklassikko Manaaja hyödynsi ääniraidallaan Tubular Bellsin vangitsevan avausteeman coveresitystä. Ohessa alkujakso originaalialbumista.

Tubular Bells Opening Theme / From The Exorcist • albumilta Tubular Bells
1973

Debyyttinsä julkaisun aikoihin 20 vuotta täyttänyt Mike Oldfield (s. 1953 Readingissä) oli aloittanut kitaran soiton 10-vuotiaana ja esiintynyt jo pari vuotta myöhemmin paikallisilla folk-klubeilla. Musiikki tuntui ainoalta oikealta uralta, kun hän viidentoista ikäisenä pitkätukkana jätti koulun kesken. Isosiskonsa Sally Oldfieldin kanssa Mike perusti folkduon nimeltä The Sallyangie, jonka ainoa albumi Children Of The Sun (1968) jäi aikalaissuosioltaan vaatimattomaksi. Duon hajottua Mike ja huilua soittava isoveli Terry Oldfield keikkailivat muutaman kerran nimellä Barefoot. Molemmat sisaruksetkin ovat luoneet oman uransa sooloartisteina, mutta maineessa he ovat jääneet kauas pikkuveljensä taakse. The Sallyangien albumin nimikappaleessa teini-ikäinen Mike Oldfield myös laulaa, mihin hän sittemmin on laajassa tuotannossaan ryhtynyt vain satunnaisesti.

The Sallyangie: Children Of The Sun • albumilta Children Of The Sun
1968

Barefoot-vaiheen myötä saamiensa kontaktien ansiosta Mike Oldfield tutustui Soft Machinesta soolouralle siirtyneeseen Kevin Ayersiin ja pääsi basistiksi tämän bändiin. Keikkailu sai herkän nuorukaisen kärsimään paniikkikohtauksista ja vetäytymään vanhempiensa kotiin Essexiin kuuntelemaan taidemusiikin säveltäjiä Bachista ja Beethovenista Bartokiin ja Sibeliukseen. Abbey Roadin levytysstudiossa Oldfield sen sijaan viihtyi, ja aina tilaisuuden tullen otti tuntumaa erilaisiin soittimiin. Tuona ajanjaksona hän myös alkoi kirjoittaa ylös kitaralla ja pianolla hahmottelemiaan musiikillisia ideoita. Tärkeitä vaikutteita antoi amerikkalaisminimalisti Terry Rileyn albumi A Rainbow in Curved Air (1969). Vuoden 1971 puoliväliin mennessä Oldfield oli nauhoittanut demoja suunnittelemansa ’Opus One’ -teoksen osista käyttämällä Ayersiltä lainaamaansa nauhuria ja kotikutoisia päällekkäisäänityskonsteja.

Peace • Demo A
1971

Sen verran kärsivällisyyttä kysyvää kuunneltavaa nuo nukkavierut äänitykset olivat, etteivät ne herättäneet levy-yhtiöiden kiinnostusta. 20-minuuttisen demon saivat kuullakseen myös Ayers-albumia Whatevershebringswesing (1971) työstäneet bändikaverit, mutta hämmentyneen hiljaisuuden rikkoi vain kosketinsoittaja David Bedfordin kiittävä kommentti. Erinäisten sessioiden kautta Oldfield löysi tiensä Richard Bransonin omistaman kartanon Manor-studioihin sekä ystävystyi äänittäjänä työskentelevän Tom Newmanin kanssa. Newman kuuntelutti demon Bransonilla ja Simon Draperilla, joiden perustama Virgin-yhtiö oli tuossa vaiheessa vasta levymyyntifirma. Vuoden 1972 loppupuolella Oldfield sai kutsun tulla äänittämään sävelteostaan Manor-studion uudella 16-raitaisella laitteistolla.

Mike Oldfield soitti itse lähes kaiken sillä 25-minuuttisella, monivaiheisella sävellyksellä, josta oli tuleva Tubular Bells -albumin A-puoli. Jon Field Jade Warrior -yhtyeestä lisäsi huiluosuuksia ja Lindsay Cooper kontrabassoa. Intron ohella teos tunnetaan parhaiten soitin kerrallaan kasvavasta loppuosastaan, jossa instrumenttien nimet lausuu Bonzo Dog Doo-Dah Bandin vokalisti Vivian Stanshall. Kaivatessaan loppuun jotain mahtipontista Oldfield muisti nähneensä studiossa John Calen käyttämän putkikellon. Kyseisen nimen sekä kansitaiteensa mutkille väännettyine putkikelloineen valmis albumi sai kuitenkin vasta aivan viimeiseksi.

Ote Tubular Bells -albumin A-puolelta
1973

Levyn B-puolta äänitettiin alkuvuodesta 1973 studion varauskalenterin aukkokohdissa. Etenkin seesteisissä jaksoissa kuulee selvästi Oldfieldin folktaustan. Ehkäpä häntä voi samalla pitää meditatiivisen New Age -musiikin edelläkävijänä. Kahdennentoista minuutin kohdasta alkavaan, Oldfieldin omaa ”luolamiesmökellystä” sekä Steve Broughtonin rumputyöskentelyä sisältävään jaksoon säveltäjää oli innoittanut huijaukseksi paljastunut väite alkuihmiselle kuuluneiden luiden löytymisestä; tapaus tunnetaan nimellä Piltdown Man. Rasittavan irralliseksi vitsiksi jäävä osio kestää täydet viisi minuuttia, minkä jälkeen teos palaa unenomaisiin sfääreihin. Lopussa ilakoidaan hilpeän ’Sailor’s Hornpipe’ -kansansävelmän tahtiin.

Tubular Bells Part 2 • albumilta Tubular Bells
1973

Pian albumin ilmestymisen jälkeen Branson ja Draper päättivät järjestää teoksen live-esityksen Queen Elizabeth Halliin kesäkuussa 1973. Oldfieldin kanssa jo työskennelleiden artistien kuten Kevin Ayersin, David Bedfordin ja Jon Fieldin lisäksi mukaan saatiin mm. Henry Cow -yhtyeen ja Canterbury-progeskenen muusikoita kuten kitaristit Fred Frith ja Steve Hillage. Skeptistä Mike Oldfieldia jouduttiin maanittelemaan lavalle, eikä hän esityksen jälkeen ollut uskoa korviaan yleisön osoittaessa suosiota. Tubular Bells nousi Britannian albumilistoille, missä se pysytteli peräti viisi vuotta. Ykkössijasta levy sai nauttia myös Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa.

Oldfield pakeni äkillistä kuuluisuuttaan maaseudulle työstämään kakkosalbumiaan Hergest Ridge (1974), joka niin ikään koostuu vinyylin puolet täyttävistä instrumentaalieepoksista. Nihkeämmistä arvosteluista huolimatta se nousi myyntilistoille ja kampesi edeltäjänsä ykkössijalta. Lämminhenkisen pastoraalinen Hergest Ridge on mielestäni oikeastaan kauniimpikin teos, mutta intensiivisyydessään vieläkin upeampi kokonaisuus on kolmas albumi Ommadawn (1975).

Yhtä kaikki, Tubular Bells jäi elämään Oldfieldin koko uraa leimaavaksi brändiksi, johon hän on aika ajoin palannut. Tosin teoksen ensimmäinen päivitys oli David Bedfordin sovittama ja Barking Town Hallissa elävänä taltioitu The Orchestral Tubular Bells (1975), josta Oldfield ei muistelmissaan puhu järin myönteisesti. Useimmat fanitkaan eivät ole liiemmin lämmenneet orkesteriversiolle.

Tubular Bells II

Vasta lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin Mike Oldfield palasi debyyttinsä maailmaan ja julkaisi viidennentoista studioalbuminsa Tubular Bells II (1992). Ainakin kaupallisesti se oli järkevä liike 1980-luvun jälkipuolen taiteellisen alamäen, Oldfieldin haastavimpiin albumeihin lukeutuvan Amarokin (1990) sekä Virgin-sopimuksen päättäneen Heaven’s Openin (1991) jälkeen, sillä ostava yleisö palkitsi sen brittilistojen ykkössijalla – ensimmäisellä sitten Hergest Ridgen. Nyt Oldfieldilla oli valta-asema valita uusi levy-yhtiö (Warner Music) sekä tuottaja, jollaiseksi hän halusi mm. Yesin, The Art Of Noisen sekä Frankie Goes To Hollywoodin kanssa työskennelleen Trevor Hornin.

Blue Saloon • albumilta Tubular Bells II
1992

Yli tunnin mittainen, neljääntoista osaan jaettu Tubular Bells II mukailee alkuperäisteosta enemmän tai vähemmän väljästi, mutta soinniltaan se on tyystin toisenlainen levy. Itseäni siinä hieman häiritsee keinotekoiselta kalskahtava synteettisyys. ’Blue Saloon’ -raidan esikuvaa muuten käytettiin suomalaisessa kieliohjelmassa Hello Hello Hello (1974). ’Maya Goldin’ kaltaiset raukeat osat muistuttavat Oldfieldin seuraavaa, Arthur C. Clarken tieteisromaanin innoittamaa albumia Songs Of Distant Earth (1994). Julkaisuvuotensa syksyllä Tubular Bells II sai televisioidun kokonaisesityksensä Edinburghin linnan esplanadilla kuudentuhannen hengen yleisön edessä. ’The Bell’ -osan seremoniamestarina toimi John Gordon Sinclair, kun studiolevyllä soittimet esitteli näyttelijä Alan Rickman. Konsertti on julkaistu DVD:nä yhdessä Tubular Bells III:n livevedon kanssa (1999).

Tubular Bells II Live

Tubular Bells III

Vuonna 1996 Mike Oldfield muutti Ibizalle, jonka teknoklubeista tarttui vaikutteita hänen musiikilliseen ajatteluunsa. Tehtyään tanssittavan version Tubular Bellsin alkuteemasta ja pidettyään lopputuloksesta Oldfield sai Warneriakin kovasti miellyttäneen idean Tubular Bells III -albumista. Hedonistisesta elämäntyylistä tunnetulla Ibizalla oli Oldfieldiin myös kielteisiä vaikutuksia, joten katkaistakseen alkavan päihderiippuvuuden hän palasi keväällä 1998 Englantiin viimeistelemään itse tuottamansa levyn. Avausraidalla ja parilla muulla kappaleella vokalisoi intialaisjuuret omaava brittiartisti Amar.

The Source Of Secrets • albumilta Tubular Bells III
1998

Tyylikkään hopeanhohtoisen kansitaiteensa oloinen Tubular Bells III (1998) on modernisti sykkivässä raikkaudessaan mielestäni paljon onnistuneempi versio kuin kakkonen. Rakenteeltaan kokonaisuus on etääntynyt kauemmas alkuperäisteoksesta, mutta sisältää kuitenkin riittävästi viittauksia oikeuttamaan otsikon. Levylle päätyi myös vuosikymmen aiemmin kirjoitettu, tyylipuhdas poplaulu, jonka muistuttaminen vuoden 1983 hittiä ’Moonlight Shadow’ ei ollut silkkaa sattumaa. ’Man In The Rain’ -kappaleen rummut on nimittäin sämplätty siitä, eikä irlantilaisen Cara Dillonin laulusuorituskaan ole kovin kaukana Maggie Reillyn tähtihetkestä. ”Vain” nelossijaan yltäneen albumin vastaanotto oli ristiriitainen, ja suuri osa negatiivisuudesta kytkeytyi nimenomaan tähän ’Moonlight Shadow’n’ matkimiseen.

Man In The Rain • albumilta Tubular Bells III
1998

Tubular Bells III soljuu joka tapauksessa varsin elegantisti ja dynaamisesti alusta loppuun, mitä nyt ’Outcast’ rokkaa omiin korviini turhan äkäisesti. Erityisen vaikuttunut olen albumin hienosti pedatusta loppukliimaksista. Olisi ollut hauskaa linkata näyte syyskuussa 1998 taltioidusta kokonaisesityksestä Lontoon House Guards Paradella (ks. yllä mainittu DVD) ja nähdä maestro itse takomassa putkikelloja innosta piukeana, mutta koska YouTuben tarjonta on kuvanlaadultaan valitettavan huonolaatuista, tyydytään studioalbumiversioon kohottavasta loppuraidasta ’Far Above The Clouds’.

Far Above The Clouds • albumilta Tubular Bells III
1998

Brändin myöhemmät vaiheet

Oldfieldin seuraava putkikellolevy näki yllättäen päivänvalon heti seuraavana vuonna, kun kokonaan kitaroilla soitettua Guitars-albumia seurasi ihmiskunnan historian vaiheita peilaileva The Millennium Bell (1999). Sillä ei enää ole juuri mitään tekemistä alkuperäisalbumin kanssa, ja mahtipontisuuteensa lähes tukehtuva teos onkin saanut melko negatiivisen vastaanoton. Tilkkutäkkimäinen tyylikirjo yltää etnosävyistä ja orkesteripaatoksesta New Ageen, elektroon ja ties mihin. Lyhyellä ’Liberation’-kappaleella Oldfieldin tytär Greta Hagerland-Oldfield lukee otteen Anne Frankin päiväkirjasta.

Liberation • albumilta The Millennium Bell
1999

Vuosituhannen vaihtuessa järjestettiin The Millennium Belliin painottuva ilmaiskonsertti Berliinissä noin puolimiljoonaiselle yleisölle. Se julkaistiin DVD:nä nimellä The Art In Heaven Concert (2000). Alkuperäisen Tubular Bellsin täyttäessä kolmekymmentä vuotta Mike Oldfield levytti teoksen kokonaan uudestaan nimellä Tubular Bells 2003. Kyse on periaatteessa täysin samasta musiikista, mutta toteutettuna ajanmukaisella studiotekniikalla. Kuulijan asennoitumisesta riippuen päivityksen voi kokea joko hyvinkin kilpailukykyisenä, puhtaammin ja selkeämmin soivana versiona – tai tyystin tarpeettomana toisintona, joka kliinisyydessään menettää juuri sen hieman nukkavierun viehätyksen, mikä teki originaalista niin ainutlaatuisen. Kumpikin näkökulma on yhtä ymmärrettävä.

A Minor Tune • albumilta Tubular Bells 2003
2003

2003-versiolla Oldfield vastaa itse kaikista soittimista, joten mukana ovat ainoastaan Sally Oldfield taustalaulajana sekä John Cleese seremoniamestarina. Mielenkiintoa julkaisua kohtaan lisäävät debyyttiä edeltäneet demot bonusmateriaalina. Niitä on myös Tubular Bells 50^th Anniversary Editionilla (2023), jolla itse albumi kuullaan alkuperäismuodossaan. Näiden kaikkien julkaisujen lisäksi Tubular Bells -brändiä on tietysti lypsetty useiden kokoelmienkin muodossa. Oldfieldin alkuperäistuotanto tällä vuosituhannella ei ole erityisen runsaslukuinen. Viimeisin studioalbumi on vuoden 1975 kolmoslevystä ansiokkaasti inspiroitunut Return To Ommadawn (2017).

Mike Oldfieldin laajasta ja hämmästyttävän monipuolisesta diskografiasta riittää mielin määrin ammennettavaa. Epäilemättä myös uudet sukupolvet löytävät sen äärelle, olivatpa tulokulmana sitten kasarihitit tai kuolemattoman ikonin asemaan nousseet, hohtavakylkiset putkikellot.

Matti Pajuniemi

Mike Oldfield | kotisivu
Mike Oldfield | Facebook
Mike Oldfield Tubular.net | Facebook

Saatat pitää myös näistä Levyhyllyistä

Anderson Bruford Wakeman Howe – kauneutta ja karnevaalia • ABWH [1989]
Annie Haslam – brittiprogen satakieli • Annie In Wonderland [1977]
Camel [1] 1971–1978 • Bluesjuurista sinfoniseen progeen
Camel [2] 1979–2019 • Melodisen progen konkari
Clannad [1] 1970–1982 • Häilyvä kelttiläisyys ja modernin läsnäolo
Clannad [2] 1983–2024 • Aineettomasta new age -folkista takaisin juurille
David Gilmour – veteraanin uusi luomisvire • Luck And Strange [2024]
Dream Theater – progemetallia rennomman kautta • Dream Theater [2013]
Genesis – uuden tanssin alku • A Trick Of The Tail [1976]
Genesis – kokonaisen nelikon viimeinen näyttö • Wind & Wuthering [1976]
Gentle Giant – svengaavan progen ytimessä • Octopus [1972]
Horslips – unohdettu helmi Irlannista • Vuodet 1970–2024
Jean-Michel Jarre • Electronica 1 – The Time Machine [2015]
Jean-Michel Jarre • Electronica 2 – The Heart Of Noise [2016]
Jethro Tull päätti huippukautensa folkloren lumoissa • Vuodet 1967–1979

John Carpenter – mustan valon loiste • Lost Themes III • Alive After Death [2021]
Karmakanic – modernin progen täysosuma • In A Perfect World [2011]
Magma ja menolippu Kobaïalle • Vuodet 1970–1985
Manuel Göttsching 1952–2022 • Kosmisen kitaramusiikin legenda
Marillion – pelosta pelon voittamiseen • FEAR (Fuck Everyone And Run) [2016]
Mike Oldfield – pelottomasti kohti uusia seikkailuja • Five Miles Out [1982]
Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa • Five Leaves Left [1969] • Bryter Layter [1970] • Pink Moon [1972]
Pink Floyd – avain maailmanmenestykseen • The Dark Side Of The Moon [1973]
Pink Floyd – rentoa jatkoaikaa huipulla • A Momentary Lapse Of Reason [1987]
Rush – kuilun reunalta kontrolliin • 2112 [1976]
Rush – rocktrion uusi aalto • Permanent Waves [1980]
Sandy Denny 1947–1978 • Folk rockin unohtumaton ääni
Steve Hackett – monipuolinen säveltäjä ja Genesiksen progeperinnön vaalija • Vuodet 1971–2023
The Electric Light Orchestra – timantinkirkas debyytti • I / No Answer [1971]
Vangelis 1943–2022 • Mestarillinen atmosfäärien luoja
Viima – taitoa, herkkyyttä, mielikuvia • Väistyy mielen yö [2024]
Yes – yhtyeen ensimmäinen klassikko • The Yes Album [1971]

The Sallyangie
[Mike Oldfield • Sally Oldfield]
Finna.fi

Children Of The Sun | Transatlantic Records 1968

Mike Oldfield
Finna.fi

1970-luku

Tubular Bells | Virgin Records 1973
Hergest Ridge | Virgin Records 1974
Ommadawn | Virgin Records 1975
Incantations • 2LP | Virgin Records 1978 • 2CD+DVD Deluxe Edition Mercury 2011
Exposed • 2LP • DVD • live | Virgin Records 1979
Platinum | Virgin Records 1979

1980-luku

QE2 | Virgin Records 1980
Five Miles Out | Virgin Records 1982
Crises | Virgin Records 1983
Discovery | Virgin Records 1984
The Killing Fields • soundtrack | Virgin Records 1984
Islands | Virgin Records 1987
Earth Moving | Virgin Records 1989

1990-luku

Amarok | Virgin Records 1990
Heaven’s Open | Virgin Records 1991
Tubular Bells II | Warner Music UK 1992
The Songs Of Distant Earth | Warner Music UK 1994
Voyager | Warner Music UK 1996
Tubular Bells III | Warner Music UK 1998
Guitars | Warner Music UK 1999
The Millennium Bell | Warner Music UK 1999

2000–2009

Tr3s Lunas | Warner Music Spain 2002
Tubular Bells 2003 | Warner Music Spain 2003
Light + Shade • 2CD | Mercury Records 2005
Music Of The Spheres | Mercury Records 2008

2010-luku

Man On The Rocks | Virgin EMI 2014
Return To Ommadawn | Virgin EMI 2017

2020-luku

Tubular Bells – 50th Anniversary Edition | Mercury/EMI/Universal Music Recordings 2023

Nuottialbumit
Mike Oldfield
Finna.fi

Tubular Bells
10 • 1973–1983
Tubular Bells II
Elements – The Best Of Mike Oldfield
Tubular Bells III

🎬
DVD • Bluray
Manaaja
Finna.fi

Manaaja – The Exorcist Ohjaaja William Friedkin

Lue lisää Mike Oldfieldistä • Read more about Mike Oldfield
Finna.fi

Changeling – The Autobiography Of Mike Oldfield Mike Oldfield, 266 pages | Virgin Books 2007
The Making Of Mike Oldfield’s Tubular Bells – The Story Of A Record Which Has Sold Over 15000000 Copies And Helped To Found The Virgin Empire Richard Newman, 101 pages | Music Maker 1993
Mike Oldfield – Every Album, Every Song [On Track …] Ryan Yard, 160 pages | Sonic Bond 2020

Lue lisää progesta
Finna.fi

Progressiivisen rockin sydän Tuukka Hämäläinen, 309 sivua | Aviador 2022
Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979  Matti Pajuniemi, 384 sivua | Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2013 • Uusi painos 2017
Prog Finlandia Matti Pajuniemi, 336 sivua | Matti Pajuniemi 2016
Unisatama – progressiivinen rock 1980–2020 Matti Pajuniemi, 464 sivua | Matti Pajuniemi 2021

Read more about prog and progressive rock
Finna.fi

Tomorrow Never Knows – Rock And Psychedelics In The 1960s Nick Bromell, 225 pages | University Of Chicago Press 2000
Scented Gardens Of The Mind – A Guide To The Golden Era Of Progressive Rock (1968–1980) In More Than 20 European Countries  Dag Erik Asbjörnsen, 548 pages | Borderline 2000
Mountains Come Out Of The Sky – The Illustrated History Of Prog Rock  Will Romano, 246 pages | Backbeat Books 2010
The Strawberry Bricks Guide To Progressive Rock  Charles Snider, 362 pages | Strawberry Bricks 2007
The Space Between The Notes – Rock And The Counter-Culture  Sheila Whiteley, 118 pages | Routledge 2002
Beyond And Before – Progressive Rock Since The 1960s  Paul Hegarty, 318 pages | Continuum 2011
Citizens Of Hope And Glory – The Story Of Progressive Rock  Stephen Lambe, 224 pages | Amberley 2011

Tubular Bells
Spotify

Tubular Bells II
Spotify

Mike Oldfield: Tubular Bells • 1973 • Kansitaide ja valokuva: Trevor Key

Mike Oldfield: Tubular Bells II • 1992

Mike Oldfield: Tubular Bells III • 1998

Mike Oldfield: The Millennium Bell • 1999

Mike Oldfield: Tubular Bells 2003 • 2003

Mike Oldfield: Tubular Bells • 50^th Anniversary Edition • 2023

Tubular Bells kuullaan maaliskuussa 2024 livenä Turussa ja Helsingissä. Kuva: Live Nation