Hearthill: Graveyard Party Blues – hurmos ja sykkivä sydän

Graveyard Party Blues | Pyramid 1990

Suomessa on paljon bändejä, jotka olisivat ansainneet menestyä ulkomaillakin. Hearthill on aivan ehdottomasti yksi niistä.

Jussi ”J. Hearthill” Sydänmäen vuonna 1985 perustama Hearthill pääsi vauhtiin vuonna 1987, kun kitaristi Samuli Laiho, rumpali Sasu Moilanen ja viulisti Ufo Mustonen liittyivät siihen. Bändin tyyliksi vakiintui rockabillyn suunnalta ammennettu svengaava ja swingaava americana, johon viulu maalaili folkin sävyjä. Sydänmäen vekkulimainen ja ääntämykseltä autenttinen laulutulkinta teki soundista viehkon ja mieleenpainuvan. Hearthill sai pienimuotoisen radiohitin heti ensimmäisellä omakustannesinglellään vuonna 1987. Sitä ja keikkasuosiota seurasi levytyssopimus Pyramidin kanssa.

Vuonna 1988 ilmestynyt Hearthillin ensialbumi otettiin ilolla vastaan maamme musiikkimediassa. Rumban lukijat äänestivät lavaenergisen helsinkiläisbändin vuoden 1988 kyvyksi, ja Hearthill pääsi soittamaan ensimmäiset suuret festarikeikkansa. Toinen pitkäsoitto Cut Up (1989) – jolla basisti Marko Mainelakeuden tilalle tuli Jukka Kiviniemi – vahvisti tulisen yhtyeen asemaa entisestään. Hearthill meni heittämällä aikakauden potentiaalisten maailmanmenestyjien joukkoon, sinne Havana Blackin, Stonen, Smackin, The Nights Of Iguanan ja L’Amourderin viereen.

Vuonna 1990 julkaistu Graveyard Party Blues oli vastustamaton yhdistelmä vintage-fiilistelyä ja laavankuumia adrenaliinipurkauksia. Hearthillin jokainen albumi oli onnistunut ja linjassa, mutta kolmannella levyllä fokus oli terävimmillään ja soitto svengaavimmillaan. Ahkera ja antaumuksellinen keikkailu kuului groovessa, ja Graveyard Party Bluesilla on muutamia bändin parhaita biisejä. Tunnetuin niistä on levyn nimiraita, jonka video nähtiin aikoinaan Music Televisionillakin.

Hearthillin kaikki puolet nousevat esille Graveyard Party Bluesilla. ’Lost Paradisen’ kaltaisten nopeiden palojen vastapainoksi Graveyard Party Bluesilla on ’Under A Sad October Skyn’ tyylisiä rauhallisempia lauluja, joissa Mustosen viulunsoitto pääsee erityisen hyvin oikeuksiinsa. Ääripäiden väliin jäävat hurmoksellisen ’Pour Me Some Waterin’ tyyppiset menevät mutta sävykkäät kappaleet.

Hearthill lopetti toimintansa tehtyään puolenkymmentä albumia ja viitisensataa keikkaa ja esiinnyttyään kymmenessä eri maassa. Jatko olisi edellyttänyt kansainvälistä menestystä, ja sitä ei Suomesta käsin suomalaisvoimin operoinut yhtye saavuttanut, kuten eivät muutkaan lupaaviksi luetut aikalaiset.

Soitto ei silti vaiennut: Sydänmäki, Laiho, Kiviniemi ja Moilanen soittivat vuosina 2003-2009 Soul Tattoossa, joka teki kolme albumia. Sydänmäki on vaikuttanut myös yhtyeissä The Hel-Gators ja J. Hearthill Trinity. Laiho, Mustonen, Moilanen ja Sydänmäki ovat levyttäneet kukin tahollaan suomenkielistä soolomateriaalia. Sydänmäki on kunnostautunut myös käsikirjoittajana ja kirjailijana. Laiho julkaisi ensimmäisen romaaninsa vuonna 2018, ja ensi vuonna ilmestyy hänen toinen kirjansa.

Hearthill oli harvinaista herkkua suomalaisessa rockissa… Tai oikeastaan siitä pitäisi puhua preesensissä, sillä vaikka bändi ei ole uutta materiaalia julkaissutkaan, ei sen sydän ole lakannut sykkimästä. Tätä kirjoitettaessa bändi keikkailee Svart Recordsin julkaiseman live- ja studiolivemateriaalia sisältävän The Lost Tapes -albumin kunniaksi. Vanhempaa tuotantoa löytyy helpommin kirjastosta kuin netistä.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Hearthill | Facebook

Hearthill keikalla
La 11.1.2020 Klubi, Tampere
La 1.2. Pakkasukko Blues N’ Jazz, Kemi
To 9.4.2020 On the Rocks, Helsinki

Hearthill kiertää The Lost Tapes Tourilla 2020 Tampereella, Kemissä ja Helsingissä. Kuva: Hearthill Facebook.

Levyhyllyt | Finna.fi
Hearthill | Pyramid 1988
Cut Up | Pyramid 1989
Graveyard Party Blues | Pyramid 1990
Soul Food | Pyramid 1991
Lost In The Limbo Zone | Pyramid 1992
Lost Tune Fish | Pyramid 1995
Songbook, kokoelma | Johanna Kustannus 1998
Dig Up Them Ol’ Rockin’ Bones, live| Pyros 1999
The Lost Tapes, live/studiolive | LP • Oy Svart Musik Ab 2019

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka
Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi – muun ohessa syntyi mestariteos
Litku Klemetin puoli vuosikymmentä
PK Keränen: Serobi Songs – toimintaa ilman turvaverkkoa
Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa – koruton mestariteos

Lue lisää | Finna.fi
Laiho, Samuli: Topliner, 328 sivua | Like 2018
Laiho, Samuli: Lasiseinä, 350 sivua | Like 2020
Sydänmäki, Jussi: Lucky Dan, 121 sivua | Like 2001
Sydänmäki, Jussi: Yön pojat, 167 sivua | Like 2004

Hearthill: Graveyard Party Blues (1990).

Maritta Kuula: Kuuluisaa sukua – oman tien kulkija

Kuuluisaa sukua | Castafiorello 2014

Missä on Maritta Kuula? Luultavasti siellä missä ennenkin, maan alla kirjoittamassa ja laulamassa lauluja, joita kuulevat vain ne vihkiytyneet, jotka tieten tahtoen ovat etsiytyneet undergroundin perimmäisiin onkaloihin, sinne, missä ei kuuluta edes mihinkään skeneen. Sanaa ”kulttiartisti” käytetään leväperäisesti, mutta Kuulaan se sopii – onhan tuo etuliite luotu luonnehtimaan hänen kaltaisiaan pienen piirin suosikkeja ja yksityisyytensä suhteen salaperäisiä taiteilijoita.

”Mun haaveeni liittyvät mahdottomuutta vastaan taistelemiseen”, Kuula kertoi vuonna 2008 rocklehti Sueen tekemässäni haastattelussa. ”Haluan kokeilla asioita, jotka ovat mulle vaikeita sekä väistellä ajalle tyypillisiä asioita. Etsin omaa tietäni valtavirran ulkopuolella.”

Sieltä hänen tiensä myös alkoi. Kuula teki ensimmäiset levytyksensä Kauko Röyhkän kanssa perustamassaan 500 kg lihaa -yhtyeessä. Bändin debyyttialbumi oli vuonna 1982 julkaistu Etkös ole ihmisparka, jonka kappaleet oli sävelletty Antti Achreniuksen, Yrjö Jylhän ja Uuno Kailaan runoihin. Sooloartisti Kuulasta tuli vuoden 1992 Maritta Kuula & Karvanopat -levyllä. Lilithin, Plastic Passionin ja oman Castafiorello-levymerkkinsä kaltaisille riippumattomille toimijoille levyttäneen Kuulan viimeisin studioalbumi Kuuluisaa sukua ilmestyi keväällä 2014.

Kuuluisaa sukua -levyllä Kuulan säveltämiä ja sanoittamia kappaleita ovat sovittaneet Heikki Tikka, Miikka Paatelainen ja Eeva Koivusalo. Kuula kirjoittaa eläytyen lauluja ihmisistä ja heidän kokemusmaailmoistaan – satavuotiaasta naisesta, pyromaanimiehestä, ihmisten säikyttelyä kavahtavasta ennustajasta, elämän pelkäämisestä. Hahmogalleria on varsin laaja, kuten biisien
nimistä (’Veli George’, ’Malli tai laulajatar’, ’Pääsiäisnoita’, ’Runoilija’, ’Arabian Lawrence’) voi päätellä. Jos aiheet eivät ole tavanomaisia, ei sitä ole myöskään musiikki, johon ne on puettu. Lempeä melodia saattaa kuljettaa selässään kipeitä teemoja. Yleisestä käsityksestä poiketen Kuulan sävellykset eivät kuitenkaan ole erityisen hankalia tai omituisia – epätavallisia kyllä, mutta eivät mitenkään abstrakteja.

”Olen kuunnellut paljon viihdemusiikkia, Cole Porteria, Sinatraa ja diskoa”, Kuula kertoi Suessa. ”Siltä pohjalta sitten väännän omaa, sekoboltsista soundiani.”

Tässä multitaskaamisen kulta-ajassa Kuulan suurin haaste on se, että häntä pitäisi oikeasti kuunnella. Hänen biisinsä ovat laulajansa lailla samaan aikaan hillittyjä ja melodramaattisia, eikä niistä aina saa otetta yhdellä läpisoitolla. Kuulan ääni soi tuttuun tapaan vuoroin herkkänä, vuoroin paatoksellisena, mutta aina vähän outona. Tulkitsijana hän voi olla yhtä hyvin heliumia hengittänyt viettelijätär kuin taistolaislauluihin höyrähtänyt vanha kabareetähti. Pinnalta tyynen Kuuluisaa sukua -levyn meininki on menevimmillään ’Veli Georgessa’.

Kuulan vaikutteet tulevat 1960–70-luvuilta – selvimmin siitä kertoo ’Vaaleanpunaista’, jossa Phil Spectorin helisevä ja kohiseva äänimuuri kohtaa napakan diskopopin ja tarinankerronnan. Hänen musiikkinsa on lähellä laulelmaa ainakin siinä, että sanoitukset ovat kaiken keskiössä. Vaikka esimerkiksi ’Talo tulessa’ ja ’Malli tai laulajatar’ ovat kertosäkeellisiä kappaleita, niiden kantava rakenne on tarina. Ei ole lainkaan vaikeaa kuvitella Kuulaa käsikirjoittamassa vaikkapa jotakin musiikkiteatteriin liittyvää. Sellaisia suunnitelmia hänellä ei tiettävästi ole, mutta mikäli Maritta Kuula ei ole muuttanut mieltään viimeksi kuluneen vuoden aikana, jotakin hän tulee vielä julkaisemaan.

”Mulla on voimakas tarve tehdä musiikkia ja teen levyjä niin kauan kuin mahdollista”, Kuula sanoi Suen haastattelussa 2008. ”Kovin helppoa se ei kuitenkaan ole.”

Mihin Maritta Kuula sitten on matkalla? Kuka tietää. Viime aikoina hän on soittanut duokeikkoja eri indieyhteyksistä tutun Janne Lastumäen kanssa. Toivottavasti se ennakoi uuden musiikin julkaisua.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Maritta Kuula Facebook

Hae Maritta Kuulan ’Kuuluisaa sukua’ kirjastosta.

Hae Kuuluisaa sukua kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Maritta Kuula | Löydä Finnasta

Maritta Kuula & Karvanopat (LP & CD | Herodes 1992)
Valo ota vastaan (CD | Lilith 1997)
Jeesus Hollywoodissa (CD | Lilith 1999)
9 henkeä (CD | Lilith 2002)
Koko kirjo (2CD-kokoelma | Lilith 2006)
Ampiaisten kuningatar (CD | Castafiorello 2008)
Kuuluisaa sukua (CD | Castafiorello 2014)

500 kg lihaa | Löydä Finnasta
Etkös ole ihmisparka (LP | Mirror 1982)
Ruusumajassa (LP | Euros Records 1987)
Akvaario (LP | Euros 1988)
Sielu (CD | Plastic Passion 2004)
Nuori mies (CD | Plastic Passion 2007)

Muista myös demokokoelma | Löydä Finnasta
500 kg lihaa: Yksinäinen ratsastaja (CD | Karkia Mistika 2014)

Lue lisää | Löydä Finnasta
Aho, Arja & Taskinen, Anne: Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historia!, 321 sivua | WSOY 2003
Forss, Timo & Kiiskinen, Satu & Karttunen, Ari: Alumiinikuu – suomalaista rocklyriikkaa, 114 sivua | Kirjayhtymä 1999
Röyhkä, Kauko: Get on – 101 rocklyriikan parasta, 217 sivua | Tammi 2000

Maritta Kuula: Kuuluisaa sukua (2014).