Gentle Giant: Octopus – svengaavan progen ytimessä

Octopus (Vertigo, 1972)

Läpi 70-luvun toiminut Gentle Giant oli progressiivisen rockin innovatiivisimpia yhtyeitä. Lontoolainen bändi sävelsi kunnianhimoista progea, josta kuulsi läpi poikkeuksellista iloa ja häpeilemättömyyttä. Ilakoiva musiikillisuus ja häkellyttävä tahtilaijien viidakko toimi erinomaisesti. Ranskalaisen kirjailijan François Rabelais’n teosten inspiroima Gentle Giant teki muutamia progen klassikoita. Yksi näistä on loppuvuodesta 1972 julkaistu Octopus.

Octopus sijoittuu aikaan hieman ennen Gentle Giantin tuotannon puoliväliä. Takana oli jo kolme albumia ilahduttavan ennakkoluulotonta progeilua. Vuonna 1972 bändi eli hyvin luovaa kautta, sillä edeltävä levytys Three Friends julkaistiin vain puolisen vuotta aiemmin. Rocklehti Rolling Stone valitsi Octopusin 50 parhaan progelevyn joukkoon vuonna 2015.

Gentle Giant.

Gentle Giant.

Verkkosivusto Discogs mainitsee bändin kunnianhimosta näin: The group’s compositional purpose was to ”expand the frontiers of contemporary popular music at the risk of becoming very unpopular.” Kerry Minnear sekä Ray, Derek ja Phil Shulman kirjoittivatkin varsin inspiroitunutta musiikkia. Yhdessä kitaristi Gary Greenin ja bändiin juuri liittyneen John Weathersin kanssa tuotettu Octopus tuo esiin yhtyeen omimman: rokkaavan pohjasvengin ja mielikuvituksellisen sävellystyön. Rumpali Weathers toi bändiin raikkautta. Weathersin mäiskettä on mukava seurata, niin rennolta soitto tuntuu. Gentle Giantin salainen ase oli svengaavuus.

Lähellä varhaisen Soft Machinen avantgardismia liikkuva Knots on albumin helmiä. Useiden instrumenttien hallinnan lisäksi Minnear ja Shulmanit olivat myös erinomaisia laulajia. Poikakuoromainen liihotus tekee yhä vaikutuksen. Harvan bändin laulusoundi on totista ja yhtä aikaa hauskaa. Sävellysten vahvuutta korostaa hyräiltävät melodiat, joihin yhdistyy usein ilotulituksen kaltainen virtuositeetti. Ei muusikkoutta muusikkouden vuoksi – pikemminkin aitoa musiikin iloa. Gentle Giantin musiikkiin kuuluukin erottamattomasti myös rentous.

Livenä Gentle Giant oli taidokas bändi, jonka itsetunto oli kohdallaan. Octopusin avausraidan keskiaikainen rockpoljento vaihtuu nokkahuilujuhlaan kuin itsestään. Vaikka Gentle Giant muistetaan usein hankalasta biisimateriaalista, niin The Advent Of Panurge lähtee liikkeelle kuin seikkailu täynnä funkia.

Yksi albumin kuuluisimmista raidoista on Raconteur Troubadour. Se kulkee keskiaikaisessa tunnelmassaan läpi erilaisten tahtilajien, mutta palaa aina lopulta kauniiseen laulumelodiaan.

Lähellä hard rockia kulkeva A Cry For Everyone kehittyy jännittäväksi riffittelyksi. Kitaran ja erilaisten koskettimien vuorottelu istuu hienosti laulun rinnalle. Instrumentaaliraita The Boys In The Band muistuttaa tunnelmaltaan hieman Canterbury-skeneä. Mieleen tulevat Hatfield And The North ja 70-luvun loppupuolella vaikuttanut The National Health. Octopus on kenties kauneimmillaan raidalla Think Of Me With Kindness.

Octopus
Kerry Minnear – kosketinsoittimet, vibrafoni, perkussiot, sello, Moog, laulu
Derek Shulman – laulu. alttosaksofoni
Ray Shulman – bassokitara
Phil Shulman – saksofoni, trumpetti, mellofoni, laulu
Gary Green – kitara, lyömäsoittimet
John Weathers – rummut, lyömäsoittimet, ksylofoni

Phil Shulman jätti bändin ennen seuraavaa albumia. Gentle Giantin tarina jatkui vuonna 1973 hieman rockmaisemmalla albumilla In A Glass House.

Tuomas Pelttari

Hae Gentle Giantin 'Octopus' kirjastosta!

Hae Gentle Giantin ’Octopus’ kirjastosta!

Hae Octopus kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Gentle Giant (1970)
Acquiring The Taste (1971)
Three Friends (1972)
Octopus (1972)
In A Glass House (1973)
The Power And The Glory (1974)
Free Hand (1975)
Interview (1976)
The Missing Piece (1976)
Giant For A Day (1978)
Civilian (1980)

Lue lisää
Paul Stumpin
kirjoittaman bändihistoriikin ja muun progekirjallisuuden lisäksi kirjastosta kannattaa kysyä Octopusin remasteroituja laitoksia. Vuonna 2015 albumi julkaistiin laajennettuna kahden levyn painoksena. Tuon remasterin Blu-ray tarjoaa albumin Steven Wilsonin 5.1.- ja stereomiksauksien lisäksi ”kommenttiraidan”, jota voi seurata TV-ruudulta. Pitkin matkaa voi lukea yhtyeen jäsenten muistoja ja kokemuksia.

Gentle Giant: Octopus (Alucard, 2015) CD+Blu-ray sekä 16-sivuinen liitevihko.
Hegarty, Paul: Beyond And Before – Progressive Rock Since The 1960s, 318 sivua. (Continuum, 2011).
Lambe
, Stephen: Citizens Of Hope And Glory – The Story Of Progressive Rock, 224 sivua. (Amberley, 2011).
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Romano, Will: Mountains Come Out Of The Sky – The Illustrated History Of Prog Rock, 246 sivua. (Backbeat Books, 2010).
Snider, Charles: The Strawberry Bricks guide to progressive rock, 362 sivua. (Strawberry Bricks, 2007).
Stump, Paul: Gentle Giant – Acquiring The Taste, 188 sivua. (SAF Publishing, 2005).

Steven Wilson: 4 ½ – silta kohti uutta

4 ½ (Steven Wilson, Kscope, 2016)

– An interim release between Hand. Cannot. Erase. and his next album, kertoo verkkokauppa Burning Shedin mainos levystä 4 ½. Kyse on siis sillasta Steven Wilsonin nelos- ja vitoslevyjen välillä. Brittiartistin viides albumi julkaistaneen loppuvuodesta 2017.

Kunnianhimoista musiikkiuraa ylläpitävä Steven Wilson (s. 1967) luo vimmaisesti uutta. Kiireinen muusikko on ollut mukana tekemässä Blackfieldin uutta albumia, viides sooloalbumi häämöttää, ja huhut Porcupine Treen paluusta elävät. Keikkojakin Wilsonilla riittää: 4 ½:n ilmestymisen aikana käynnissä oleva alkuvuoden 2016 konserttikiertue poikkeaa Suomeen kahdesti: 11.2. Tampereelle ja 12.2. Helsinkiin.

Kaiken tohinan keskellä vaivihkaa lanseerattu 4 ½ nousee kovaksi näytöksi. Pääosin kahden edeltävän albumin sessioista koostettu kokonaisuus toimii erikoista kiertotietä, mutta ei ole välityö. 4 ½ on kuin harvempaan kuljettu puolisalainen reitti majalle, jonne etsivä kyllä löytää. Polku on mielenkiintoinen.

Puoli viiden soundi on astetta arkisempi kuin emolevyjen Hand. Cannot. Erase. ja The Raven That Refused To Sing. Vähemmän tuotettu ilme toimii mainiosti: esimerkiksi My Book Of Regrets olisi saattanut istua erinomaisesti Wilsonin edelliselle albumille HCE. Liki kymmenminuuttinen eepos operoi Wilsonin omimmilla alueilla: rockin ja modernin hippiprogeilun ytimessä. Osin livepohjiin tehty teos sisältää mietteliään säkeistörakenteen lisäksi vaarallisempaakin menoa. Reilun viiden minuutin jälkeinen napataan hetkeksi kiinni myös biisiin When The Rain Sets In.

Alun perin Ravenille tarjolla ollut Year Of The Plague tähyilee eteeriseen horisonttiin, eri tapaan kuin Ravenin 70-lukulainen vanhanaikaisempi retroilu. Kitarassa voi kuulla ripauksen Pete Townshendin henkeä. Kolmosraita Happiness III toimii kuin pieni hitti.

Suorastaan huumaavaan svengiin yltyvä instrumentaali Vermillioncore työstää vinkeän riffin perusteellisesti. Kaikkine sovituskerroksineen lopputulos on wilsonmaisen komea. Alun perin Porcupine Treen albumilla Stupid Dream julkaistu Don’t Hate Me on ilahduttava yllätys. Aiemmin varjoon jäänyt sävellys ponnistaa ylemmäksi ilmavamman rumpukompin ja Nina Tayebin antaumuksellisen laulun voimalla.

4 ½
Steven Wilson – laulu, sointusitra, kitara, mellotron, piano, bassokitara, kosketinsoittimet, syntetisaattorit, lyömäsoittimet …
Adam Holzman – piano, kosketinsoittimet, Wurlizer, Hammond urut, Fender Rhodes, Minimoog
Nick Beggs – bassokitara, Stick
Guthrie Govan – kitara
Dave Kilminster – kitara
Craig Blundell – rummut
Marco Minnemann – rummut
Chad Wackerman – rummut
Theo Travis – huilu
Ninet Tayeb – laulu
Tuottaja: Steven Wilson

4 ½ julkaistiin tammikuussa 2016 formaateissa LP, CD, ja Blu-ray. Samalla lanseerattiin myös striimi- ja latausversiot. Blu-ray tarjoaa komean kuvituksen rinnalla erilaisia 5.1-miksauksia. Albumin kansitaiteesta ja screeneistä vastaa taiteilija Lasse Hoile.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Porcupine Tree
On The Sunday Of Life
(Delerium Records, 1992)
Up The Downstair (1993)
The Sky Moves Sideways (1995)
Signify (1996)
Stupid Dream (Snapper Records, 1999)
Lightbulb Sun (2000)
In Absentia (Lava Records, 2002)
Deadwing (2005)
Fear Of A Blank Planet (Roadrunner Records, 2007)
The Incident (2009)

Steven Wilson
Insurgentes (Kscope, 2008/2009)
Grace For Drowning (2011)
The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) (2013)
Hand. Cannot. Erase. (2015)
4 ½ (2016)
To The Bone (Caroline, 2017)

Lue lisää:
4 ½ Steven Wilsonin kotisivulla

Steven Wilson: 4 ½ (2016).

Steven Wilson: 4 ½ (2016).

Jakszyk, Fripp and Collins: A Scarcity Of Miracles – King Crimsonia geeneissä?

A Scarcity Of Miracles (Discipline Global Mobile, 2011)

Jakszyk, Fripp and Collins: A Scarcity Of Miracles – A King Crimson ProjeKct.Mitä tehdä jos ikävöi uutta musiikkia King Crimsonilta?  Studioalbumia onkin odoteltu pitkään: toistaiseksi uusin levy The Power To Believe ilmestyi jo 2003. Onneksemme tarjolla on ollut myös King Crimsonin sivuprojekteja. Moninaiset rinnakkaiselossa toimivat kokoonpanot – eräänlaiset crimsoniaaniset geenisekoitukset – yltävät moniulotteiseen improvisaatioon.

”Emoyhtyeen” kuusihenkisen 90-luvun ja vuosituhannen vaihteen inkarnaatioiden vierellä on siis tapahtunut paljon. Levytyssarja ProjeKcts kehkeytyy monista eri livekokoonpanoista, joista osa on myös levyttänyt. Ensimmäiset ProjeKct-albumit ilmestyivät jo 90-luvun lopulla. Yksi sarjan popmaisimmista – ja vehreimmistä – oksista on vuonna 2011 julkaistu A Scarcity Of Miracles. Levytyksen isinä ovat toimineet Jakko Jakszyk, Robert Fripp ja Mel Collins. Levyn alanimekkeenä lukee asiaan kuuluvasti A King Crimson ProjeKct.

JFC:n biisien atakissa voi tuntea vienon 80-lukulaisia sävyjä. Haikeiden syntikkamaisten aaltojen keskeltä ponnistaa sekä lauluntekijyyttä, fuusiota että popmusiikkia, hieman The Police-vokalisti Stingin soolouran tyyliin. Erityisesti A Scarcity Of Miraclesin aloitusraita tuo mieleen Gordon Sumnerin debyyttialbumin The Dream Of The Blue Turtles. Jakko Jakszykin äänestä löytyy sekä perinnettä että popsensibiliteettia. Mielessä käyvät myös Jackson Browne, Peter Cetera, Steven Wilson ja Peter Gabriel.

Nimikappale luo pohjan koko albumille. Rauhallinen klangi luo kiehtovan ongelmattoman tilan. Unenomainen svengi projektin hallitsee koko albumia. Sen keskiössä on Jakszyk. Hän vetää Crimson-ProjeKctia todella antaumuksella. Albumin tekstivihkon ja Wikipedian mukaan Jakszyk työsti albumia Frippin kanssa tehtyjen kitaraimprovisaatioiden pohjalta. Biisit hahmottuivat, ja fonisti Collins täydensi lopputulosta. Prosessimaisuus toimii täydellisesti. Lauluntekijyys on ilmiömäistä.

Aina välillä keskeltä yleistä auvoa puhkeaa esiin kitara. Revittelyn sijaan Fripp täydentää kokonaisuutta. Secrets tuntuu ammentavan aavistuksen verran Jeff Beckin modernimmasta kitarasoundista. Gavin Harrisonin viipyilevän letkeä rumputatsi muistuttaa Vinnie Colaiutan hienostunutta otetta. Fonisti Mel Collins liukuu hämmästyttävän lähelle Sakari Kukon soundia. Piirpauke ja esimerkiksi Theo Travis liippaavat liki joitain Collinsin jazzrockelementtejä.

Ultrajännittävä The Other Man suorastaan kiitää tunnelmasta toiseen. Jälkipuoliskon rytmillisyyttä on lähes mahdotonta mieltää saumattomasti biisin alussa kuultavaan rauhaan. Yllätyksenomaisuudesta kehkeytyy jännittävä kokonaisuus. Biisin innovatiivinen eteneminen on todellista juhlaa. Viimeisenä raitana kuultava The Light Of Day on jäädä hieman irralliseksi, kunnes Fripp ja Collins pääsevät mukaan synapohjaiseen äänimaisemaan. A Scarcity Of Miracles saa kohtalokkaan loppuilmeen.

A Scarcity Of Miracles
Jakko M. Jakszyk – kitara, laulu, cheng, kosketinsoittimet
Robert Fripp – kitara, äänimaisemat
Mel Collins – alttosaksofoni, sopraanosaksofoni, huilu

Tony Levin – bassokitara
Gavin Harrison – rummut, lyömäsoittimet
Tuottajat: Robert Fripp & Jakko Jakszyk

Albumista A Scarcity Of Miracles julkaistiin kaksi CD-painosta. Laajempi CD/DVD-A sisältää 5.1-monikanavaversioita ja muuta lisämateriaalia. Albumin nimikappaleen videoraita ei ole nettijakelussa, mutta sisältyy CD/DVD-painokseen. Kysy levyä kirjastostasi.

Lue lisää:
King Crimson: The ProjeKcts, 4 CD-levyä ja liitevihko, (DGM, 1999). Tien eri ProjeKctien moninaisiin ulottuvuuksiin voi aloittaa myös boksista, johon on kerätty neljän kokoonpanon musiikkia. Mukana on myös informatiivinen tekstivihko.

King Crimson kotisivu

Tuomas Pelttari

Hae Jakszyk, Fripp & Collins ja 'A Scarcity Of Miracles' kirjastosta!

Hae Jakszyk, Fripp & Collins ja ’A Scarcity Of Miracles’ kirjastosta!

Hae Jakszyk, Fripp And Collins kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Jakszyk, Fripp and Collins: A Scarcity Of Miracles – A King Crimson ProjeKct (2011).

Jakszyk, Fripp and Collins: A Scarcity Of Miracles – A King Crimson ProjeKct (2011).

Yes: The Yes Album – yhtyeen ensimmäinen klassikko

The Yes Album (Atlantic, 1971)

Brittiläisen Yesin kolmonen julkaistiin keväällä 1971. The Yes Album on yhtyeen ensimmäinen klassikko.Progressiivisen rockin suurin aalto valtasi maailmaa Britteinsaarilta 60-luvun loppupuolella. Innovatiiviset uuden suunnan näyttäjät Pink Floyd, King Crimson ja Genesis nousivat ponnekkaasti kohti rockmusiikin eturiviä. Myös viisihenkinen Yes oli tosissaan mukana. Yhtye julkaisi vuonna 1971 peräti kaksi albumia. Näistä ensimmäinen on The Yes Album, bändin ensimmäinen klassikko.

Syksyllä 1970 nauhoitettu kolmosalbumi kuulostaa yllättävän luomulta. Mahtipontisuuden rinnalla mukana on ripaus viehättävän kotikutoisen tuntuista jamittelufiilistä. Soundi on monin paikoin pikemminkin leikkisän progeileva kuin psykedeelinen. Happoisampi space rock oli muiden juttu. Kahdella ensimmäisellä albumilla oli mukana coverbiisejä, mutta The Yes Album iski optimismin ja omien sävellyksten voimin.

Yes: Chris Squire (vas.), Steve Howe, Tony Kaye, Bill Bruford ja Jon Anderson.

Yes: Chris Squire (vas.), Steve Howe, Tony Kaye, Bill Bruford ja Jon Anderson.

Albumin avaava Yours Is No Disgrace sisältää suuren ilmaisun elementit, joita tuotantotyö ei vielä hyödynnä täysillä. Kitaristi Steve Howen akustinen livepala Clap hymyilyttää, mutta A-puoli päättyy vakavahenkiseen suurteokseen Starship Trooper. Kolmiosainen Jon Andersonin, Chris Squiren ja Howen säveltämä kokonaisuus nostaa Yesin komeaan liitoon.

Noste jatkuu koko B-puolen. I’ve Seen All Good People on yksi Yesin kuolemattomista anthemeista. Stemmalaulu loistaa Jon Andersonin kristallinkirkkaan tulkinnan takaa. Taustalta erottuva laina ”Give Peace A Chance” sopii mukaan täydellisesti. Auringonpaisteista tunnelmaa on mahdotonta verhota piiloon. Hittipontentaaliakin sisältävä raita toimii myös lyhennettynä liveversiona.

Albumin päättää Perpetual Change. Pääriffi on majesteetillinen, ja seikkailu jatkuu läpi liki kymmenminuuttisen raidan. Bill Bruford iskee tarkasti, voimakkaan jazzisti. Pidemmistä raidoista huolimatta The Yes Album tuntuu biisipainoitteiselta rocklevyltä. Äärimmäisen tunnistettava Andersonin lauluklangi hallitsee, tekstit lipuvat tajuntaan vaivatta.

The Yes Album käynnisti yhtyeen valovoimaisimman kauden. Samalla kasvoi suosiokin: uutuuslevy nousi brittilistalla sijalle 4. Työ jatkui jo jouluksi 1971 ilmestyneellä julkaistulla mestariteoksella Fragile. Yesin kunnianhimoa ei tuntunut rajoittavan mikään.

The Yes Album
Jon Anderson – laulu, lyömäsoittimet
Chris Squire – bassokitara, laulu
Steve Howe – kitara, portugalilainen kitara, laulu
Tony Kaye – piano, urut, Moog
Bill Bruford – rummut, lyömäsoittimet
Tuottajat: Yes ja Eddie Offord

The Yes Album julkaistiin alun perin keväällä 1971. Levystä on liikkeellä kaksi erinomaista CD-remasteria. Vuoden 2003 painos sisältää kolme lisäraitaa. Steven Wilson operoi CD/Blu-ray-painokselle (2014) komean valikoiman lisäraitoja ja eri miksauksia. Stemmalaulun ohella sekä Tony Kayen että Steve Howen musisointi hyötyy täyteläisestä 5.1-miksauksesta.

* * *

Yes keikkailee yhä, basisti Chris Squiren (1948–2015) menehtymisen jälkeenkin. Nykykokoonpanossa soittavat Howe, Alan White, Geoff Downes, Jon Davison ja Billy Sherwood.

Tuomas Pelttari

Yes kotisivu

Hae The Yes Album kirjastosta!

Hae The Yes Album kirjastosta!

Hae The Yes Album kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Yes (Atlantic, 1969)
Time And A Word (1970)
The Yes Album (1971)
Fragile (1971)
Close To The Edge (1972)
Yessongs (1973)
Tales From Topographic Oceans (1973)
Relayer (1974)
Going For The One (1977)
Tormato (1978)
Drama (1980)
Yesshows (1980)
90125 (Atco, 1983)
9012Live: The Solos (1985)
Big Generator (1987)
Union (Arista, 1991)
Talk (Victory, 1994)
Keys To Ascension (Essential, 1996)
Keys To Ascension 2 (1997)
Open Your Eyes (Eagle, 1997)
The Ladder (1999)
Magnification (2001)
Fly From Here (Frontiers, 2011)
Heaven & Earth (2014)

Muista boksit:
Yes: Yesyears, 4CD ja 32-sivuinen liitekirja. (Atco, 1991).
Yes: In A Word – Yes, 5CD ja 98-sivuinen liitekirja (Elektra, Rhino, 2002).
Yes: Progeny – Seven Shows From Seventy-Two, 14CD ja liitevihko (Atlantic, Rhino, 2015).

Lue lisää:
Banks, Peter & James, Billy: Beyond And Before – The Formative Years Of Yes, (Golden Treasures, 2001).
Bruford, Bill: The Autobiography – Yes, King Crimson, Earthworks And More, 352 sivua. (Jawbone, 2009).
Farley, Alan: The extraordinary world of Yes, 254 sivua. (iUniverse, 2004).
Hedges, Dan: Yes – The Authorized Biography, 144 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1981).
Heino, Kalevi: Yes – jatkuvan muutoksen portaat, 322 sivua. (Pop-lehti, 2004).
Holm-Hudson, Kevin: Progressive rock reconsidered, 280 sivua. (Routledge, 2002).
Martin, Bill: Music Of Yes – Structure And Vision In Progressive Rock, 272 sivua. (Open Court, 1996).
Morse, Tim: Yesstories – Yes In Their Own Words, 162 sivua. (St. Martin’s Press, 1996).
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Popoff, Martin: Time And A Word – The Yes Story, 252 sivua. (Soundcheck Books, 2016).
Romano, Will: Close To The Edge – How Yes’s Masterpiece Defined Prog Rock, 272 sivua. (Backbeat Books, 2017).
Watkinson, David: Yes – Perpetual Change, 192 sivua. (Plexus, 2002).
Welch, Chris: Close To The Edge – The Story Of Yes, 280 sivua. (Omnibus, 1999. Myös päivitetty painos: Omnibus, 2007).

Brittiläisen Yesin kolmonen julkaistiin keväällä 1971. The Yes Album on yhtyeen ensimmäinen klassikko.

Yes: The Yes Album (1971).

No-Man: Together We’re Stranger – eteerisen popin lähteellä

Together We’re Stranger (Snapper Music, Kscope, 2003)

No-Man: Together We're Stranger julkaistiin alun perin vuonna 2003. Albumi on yhtyeen viides.Brittiläisten muusikoiden Tim Bownessin ja Steven Wilsonin kokoonpano No-Man perustettiin 80-luvun puolivälin jälkeen. Alun perin nimellä No Man Is An Island tunnettu yhtye muovautui nelihenkiseksi, ja mutta piti ytimenään duoa Bowness Wilson. No-Manin levytyksissä on ollut vuosien varrella mukana monia tunnettuja muusikoita.

Dancen ja triphopinkin soundeja kokeillut bändi tunnetaan nykyään voimallisesta dream popista, jota koristavat verkkaiset perkussiot ja Bownessin raukea ääni. Bändi on vaikuttava. No-Man on jäänyt aivan syyttä Porcupine TreenBlackfieldin ja Wilsonin nousujohteisen soolouran varjoon.

Wilsonin (s. 1967) eteerinen instrumentaatio ja Bownessin (s. 1963) lauluääni ovat olleet loistokas yhdistelmä alusta asti. Jo vuonna 1990 julkaistu single ’Days In The Trees’ herätti median huomion. Yhtyeen ensimmäinen albumi Loveblows & Lovecries julkaistiin 1993. Seuraavana vuonna ilmestynyt Flowermouth oli jo astetta mietteliäämpi kokonaisuus, jota sävyttivät mm. Robert Fripp ja Mel Collins.

No-Manin viides albumi Together We’re Stranger tuntuu varmaotteisen bändin taideteokselta. Musiikki on kuulasta, täynnä kirkkautta. ’All The Blue Changes’ ja albumin koko A-puoli leijuu hiljalleen ilmassa kuin suuri saippuakupla. Carl Gloverin valokuvat ja design tukevat tunnelmaa täydellisesti. Isommalla kokoonpanolla No-Man toimii myös livenä.

Bowness laulaa totutun tunteisiinkäyvästi, ja yhdessä perkussioiden kanssa tunnelma kasvaa osiaan suuremmaksi. B-puolen lähes leirinuotiomaisesti alkava ’Photographs In Black And White’ muuttaa puolivälissä muotoaan ja ponnistaa kohti kohtalokasta loppua. Sävellykset paljastavat piilossa olevat rikkautensa.

No-Manin musiikin huomaamattomista tunnelmanvaihdoksista heijastuu 90-luvun alkupuolella hajonnut Talk Talk, jossa tuottaja Tim Friese-Greene ja laulaja Mark Hollis saivat aikaan hämmästyttäviä äänimaisemia. Erityisesti Talk Talkin viimeiseksi jäänyt studioalbumi Laughing Stock (1991) on paikoin lähellä No-Manin soundia.

Together We’re Stranger kuulostaa siltä, että vuosien musiikilliset ponnistukset taiteen eteen kannattivat. Harvempi instrumentaatio palkitsee. Vähemmän on enemmän.

Together We’re Stranger
Tim Bowness – laulu
Steven Wilson – instrumentit
Tuottajat: Steven Wilson ja Tim Bowness

Ben Castle – klarinetti, bassoklarinetti, huilu
David Picking – trumpetti, electronics, lyömäsoittimet
Michael Bearpark – kitara
Stephen Bennett – noise, urut, lautanen
Peter Chilvers – Space Bass, bassokitara
Roger Eno – harmoni

* * *

Together We’re Stranger julkaistiin alun perin 2003 (Kscope). LP-painos julkaistiin kaksi vuotta myöhemmin (Tonefloat, 2005). Kannattaa etsiä kirjastosta myös kahden levyn versio (CD+DVD) vuodelta 2007. Uusi painos sisältää albumin 5.1-versiona.

No-Man pitää määrittelemättömän pituista taukoa, mutta sekä Wilson että Bowness tekevät soolouraa. Wilsonin neljäs albumi Hand. Cannot. Erase. julkaistiin helmikuussa 2015. Laulaja Bowness pitää liekkiä yllä arvostetuilla soololevyillä. Näistä ensimmäinen oli My Hotel Year (2004), mutta Bownessin täysi sooloura alkoi kymmenen vuotta myöhemmin. Taidepopin sydänmailta ponnistavista kokonaisuuksista uusin on Flowers At The Scene (2019). Toimituksen lämmin suositus.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt
No-Man
Loveblows & Lovecries – A Confession (1993)
Flowermouth (1994)
Wild Opera (1996)
Returning Jesus (2001)
Together We’re Stranger (2003)
Schoolyard Ghosts (2008)

Muista myös No-Manin 2CD-kokoelma
All The Blue Changes – An Anthology 1988–2003 (2006)

Tim Bowness
My Hotel Year (My Little Indian, 2004)
Abandoned Dancehall Dreams (InsideOutMusic, 2014)
Stupid Things That Mean The World (InsideOutMusic, 2015)
Lost In The Ghost Light (InsideOutMusic, 2017)
Flowers At The Scene (InsideOutMusic, 2019)

Steven Wilson 
Insurgentes (Kscope, 2008/2009)
Grace For Drowning (2011)
The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) (2013)
Hand. Cannot. Erase. (2015)
4 ½ (2016)
To The Bone (Caroline, 2017)

Katso DVD
No-Man: Mixtaped, 201 min. (No-Man, 2009)

No-Man kotisivu
Tim Bowness kotisivu
Steven Wilson kotisivu

No-Man: Together We're Stranger (2003).

No-Man: Together We’re Stranger (2003).