Guns N’ Roses: Appetite For Destruction – hardrockin kunnianpalautus

Guns N’ Roses: Appetite For Destruction (Geffen, 1987)

Guns N' Roses: Appetite For Destruction (1987).Guns N’ Rosesin lauantaina 1.7.2017 Hämeenlinnaankin ulottuvaa Not In This Lifetime -kiertuetta myydään klassisen kokoonpanon paluuna. Sitä se onkin, jos lukee myös 1990-luvun alun tapahtumat klassisen GN’R:n tekosiksi. Kuten megalomaanisen Use Your Illusion -maailmankiertueen mellakka-alttiilla keikoilla aikoinaan, etulinjassa seisovat basisti Duff McKagan, laulaja Axl Rose ja soolokitaristi Slash. Taustalla on joukko taitavia taustalaulajia, kosketinsoittajia, komppikitaristeja ja muita statisteja, joiden avulla rockkonsertti kasvaa stadionmittoihin.

Meille puristeille Guns N’ Rosesin klassinen kokoonpano käsittää Slashin, Rosen ja McKaganin lisäksi kaksi muutakin korvaamatonta kaveria: komppikitaristi Izzy Stradlinin ja rumpali Steven Adlerin. Kumpikaan heistä ei soita paluukiertueella, mutta eipä sen väliä, koska he olivat paikalla silloin, kun Guns N’ Roses kirjoitti nimensä tähtiin. Se tapahtui Appetite For Destruction -debyyttialbumilla, jonka julkaisusta tulee heinäkuun 21. päivänä kuluneeksi kolmekymmentä vuotta.

Los Angelesissa tuottaja Mike Clinkin kanssa tehty Appetite For Destruction ei ollut välitön menestys. Kuukautta ennen albumin julkaisua ilmestynyt single It’s So Easy oli edustava näyte bändin rankasta repertoaarista, mutta ei mikään hitti. Toinen sinkku Welcome To The Jungle ilmestyi lokakuussa 1987, mutta sen video pääsi Music Television -kanavan rotaatioon vasta vuoden 1988 alussa. Guns N’ Roses oli ollut koossa kolme vuotta ja Appetite For Destruction kaupoissa kahdeksan kuukautta ennen kuin television mahti avasi bändille tien tähtiin.

Kolmas single Sweet Child O’Mine ratkaisi pelin Guns N’ Rosesin eduksi. Kun se julkaistiin singlenä ja videona kesällä 1988, se nousi Billboardin listan kärkeen, eikä Guns N’ Rosesin mestaruudesta rockin raskaassa sarjassa ollut enää epäilystäkään. Sweet Child O’Mine oli herkkyydessään Appetite For Destructionin kaupallisin kappale, mutta pysyi kuitenkin linjassa – se on rakkauslaulu, mutta ei mikään sokerinen hituri. Slashin upeasti kasvava kitarasoolo on yksi hard rockin historian komeimpia.

Se, mitä muuta hard rockissa tapahtui Appetite For Destructionin aikaan, teki Guns N’ Rosesista tarpeellisen. Edellisenä vuonna oli julkaistu sellaisia pehmolevyjä kuin Europen The Final Countdown, Poisonin Look What The Cat Dragged In ja Bon Jovin Slippery When Wet, ja Appetiten ilmestymisvuoden satoa olivat Def Leppardin Hysteria, Aerosmithin Permanent Vacation ja Whitesnaken 1987. Noita julkaisuja yhdisti vain se, ettei niissä ollut nimeksikään vaaran tuntua. Uudet, rankat speed/thrash-bändit olivat tehneet vallankumouksen metallissa, mutta hardrockin valtavirrassa Guns N’ Roses oli ainoa yhtye, jossa oli uhmaa teini-ikäisen tarpeiksi. Sellaiselle on aina tilausta.

Toisin kuin Bon Jovin ja Aerosmithin ammattilauluntekijöiden kanssa laatimat levytykset, Appetite For Destruction on aidosti tekijänsä näköinen albumi. Se syntyi, kun sieltä täältä Los Angelesiin ajautuneet nuoret miehet (McKagan tuli Seattlesta, Stradlin ja Rose Indianasta, Slash on syntyjään britti) kohtasivat Sunset Stripin rockskenen sykkeessä ja perustivat bändin. Se bändi oli parhaimmillaan huumaavan hyvä. Sellaiset biisit kuin Mr. Brownstone ja Nightrain eivät olleet enempää kuin osiensa summia, mutta osat nivoutuivat toisiinsa niin saumattomasti, että musiikki heräsi henkiin omana olentonaan. Paljosta on kiittäminen myös tuottaja Clinkiä. 1980-luvun lopun läiskähteleviä muotisoundeja fiksusti vältelleessä tuotannossa on taikaa, johon ajan hammas ei pysty.

Appetite For Destructionin myynti käynnistyi hitaasti mutta kantoi kauas. Levy nousi Billboardin listan hännille elokuussa 1987, ja tasan vuotta myöhemmin se saavutti listan ykkössijan. Yhdysvalloissa listaviikkoja kertyi huimat 147. Kolmessakymmenessä vuodessa Appetite For Destructionia on myyty liki kolmekymmentä miljoonaa kappaletta, ja yli puolet sen biiseistä on edelleen mukana Guns N’ Rosesin ohjelmistossa.

Siinä missä Use Your Illusion -tuplalevypari on sekavuudessaan ja hahmottomuudessaan kuin rocktähteyden buffet-pöydässä itsehillintänsä menettäneen yhtyeen bulimiaoksentelua, on Appetite For Destruction kolme varttia jännittävää, jäntevää ja jännitteistä bändisoittoa. Juuri sitä silkkaa asiaa, mikä Guns N’ Rosesin hardrock & rollissa alun perin viehätti.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Guns N’ Rosesin studioalbumit
Appetite For Destruction (1987)
GN’R Lies (1988)
Use Your Illusion I (1991)
Use Your Illusion II (1991)
The Spaghetti Incident? (1993)
Chinese Democracy (2008)

Lue lisää:
Adler, Deanna & Spagnola, Lawrence J.: Sweet Child of Mine – How I Lost My Son To Guns N’ Roses, 265 sivua. (Monarch Publishing, 2016).
Adler, Steven & Spagnola, Lawrence J.: My Appetite For Destruction – Sex & Drugs & Guns N’ Roses, 286 sivua. (Harper Collins, 2010).
Canter, Mark & Porath, Jason & Lue, Jack: Reckless road – Guns N’ Roses And The Making Of Appetite For Destruction, 348 sivua. (Shoot Hip Press, 2007).
Davis, Stephen (Petri Silas, kääntäjä): Guns N’ Roses – Watch You Bleed – koko tarina, 486 sivua. (Johnny Kniga, 2009).
Guns N’ Roses & Putterford, Mark (Jukka Väänänen, kääntäjä): Guns N’ Roses omin sanoin, 96 sivua. (Tammi, 1994).
McCarthy, Jim & Olivent, Marc: Guns N’ Roses – Reckless Life – A Graphic Novel, 160 sivua. (Omnibus Press, 2015).
McKagan, Duff (Pekka Tuomisto, kääntäjä): It’s So Easy (ja muita valheita), 408 sivua. (Otava, 2012).
Slash & Bozza, Anthony: Slash, 481 sivua. (Like, 2009).
Wall, Mick: Guns N’ Roses – The Most Dangerous Band In The World, 147 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1991).
Wall, Mick (Jorma-Veikko Sappinen, kääntäjä): W.A.R – W. Axl Rose, 365 sivua. (Like, 2011).
Wall, Mick (Petri Silas, kääntäjä): Viimeiset jättiläiset – Guns N’ Roses. (Johnny Kniga, 2017).

Guns N' Roses: Appetite For Destruction (1987).

Guns N’ Roses: Appetite For Destruction (1987).

Noitalinna Huraa! Kalan silmä – ainutlaatuista kotikutoisuutta

Noitalinna Huraa! – Kalan silmä (Megamania, 1988)

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).Pop kukoistaa kaupungin valoissa, siellä, missä elämä sykkii. Skenet porisevat pirteimmin paikoissa, joissa on paljon ihmisiä.

On se niinkin, mutta lauma myös muokkaa kaltaisekseen. Syntyy tusinoittain samanhenkisten ihmisten samankuuloisia ja -näköisiä bändejä, joiden pienistä piirileikeistä lähtee ääntä mutta ei välttämättä koidu mitään kertomisen arvoista.

Niin kuin sisukkain kukkanen puskee asfaltin raosta päin valoa, nousevat topakimmat tekijät sieltä, mistä niille ei arvaisi löytyvän sijaa ollenkaan. Mainitaan nyt vaikka Utajärven 22-Pistepirkko, Tyrnävän Jolly Jumpers, Pihtiputaan Ratsia ja etenkin Noitalinna Huraa!, joka tuli Peräseinäjoelta – paikkakunnalta, joka on nimensäkin puolesta perin kaukana ytimestä.

Kurja kissa Kalan silmä -levyltä:

Sari Peltoniemen, Antti Tammelan, Hannu Sepposen ja Reijo Kärhän Noitalinna Huraa! pysyi samassa kokoonpanossa koko uransa ajan. Se keksi nimensä lapsen piirustuksesta ja avasi pelin omakustannesinglellä vuonna 1985. Seuraavana vuonna Pygmi-levymerkki kiinnostui erikoisesta yhtyeestä ja kustansi sille albumin, jonka nimeksi tuli hauskasti Hulalalaa.

Omalaatuista vaihtoehtopoppia soittaneen Noitalinna Huraan tyyli ei välittynyt ensimmäiselle pitkäsoitolle bändin tarkoittamalla tavalla, mutta levy lupaili silti suuria. Näillä lakeuksilla eksoottiset vaikutteet (mm. The Velvet Underground), sykähdyttävät melodiat, mahdollisimman vähän rokkaavat sovitukset sekä satujen, lasten ja myyttien viehkoista maailmoista nouseva tunnelma tekivät Noitalinna Huraasta yhtyeen, jonka kaltaista Suomessa ei ollut.

Vetinen Poppanen Kalan silmä -levyltä:

Kun Pygmi lopetti toimintansa, Noitalinna Huraa! teki sopimuksen Megamanian kanssa. Yhtiön takana olivat Love Records- ja ja Johanna Kustannus -yhteyksistä tutut Atte Blom ja Pekka Aarnio, joiden taidetta arvostavassa huomassa peräseinäjokelaiset olivat kuin kotonaan. Noitalinna Huraa! äänitti toisen albuminsa Kalan silmän Karjaan Westside-studiolla vuoden 1987 jälkipuoliskon aikana. Tuottaja Martti ”Mara Ujo” Kososen johtamissa sessioissa musiikin lempeä lumous siirtyi äänilevylle haihtumattomana.

Kalan silmästä tuli monipuolinen mutta linjakas albumi. Günter Grassin Peltirumpu-romaanista tutun saksalaisen piirileikin (”Ist die schwarze Köchin da?”) mukaan nimetty Musta köksä yhdisteli vaihtoehtorockia ja sähköistä bluesia. Ronskisti revitelty Kurja kissa, kanteen vahingossa Kissanpojaksi muutettu Kissapoika ja twang-vaikutteinen Toivomustynnyri olivat Noitalinnaa suoraviivaisimmillaan, mutta niissäkin bändi pysytteli ilahduttavan kaukana Amerikan-meiningistä.

Melodinen Vetinen Poppanen oli kuin radiosoittoon tehty, ja sitäkin hohtavampi popkyynel on levyn avausraita, jonka kaikki tuntevat: Pikkuveli on muutoksesta ja viattomuuden menettämisestä kertova klassikko. Sen sanomaan kiteytyy jotakin olennaista Noitalinna Huraasta, joka jotenkin onnistui löytämään ja tuomaan musiikkiinsa sen kaiken mahdolliseksi tekevän lapsenmielisyyden, jonka useimmat aikuiset ovat kadottaneet. Ja vieläpä niin, ettei se vaikuttanut teennäiseltä.

Pikkuveli livenä Yölinja-ohjelmassa vuonna 1988:

Noitalinna Huraan hienous oli monen pienen asian summa. Osa sitä on se, miten Sepposen mieleenpainuvat mutta kosiskelemattomat sävellykset kohtasivat Peltoniemen sympaattisen laulutyylin ja naiivit mutta viisaat sanoitukset. Sitä oli myös lempeästi ujeltavissa uruissa, Kärhän tyylikkäässä kitaransoitossa, Tammisen ja Sepposen epävarmoissa tulkinnoissa sekä siinä, miten soittajat vaihtelivat instrumentteja keskenään pikkujutuista piittaamatta. Paljon hienoutta oli siinä, miten vapaasti hiljaisuus sai soida Noitalinna Huraan soundissa.

Kiehtovimmillaan Kalan silmä oli kappaleissa, joissa Noitalinna Huraa! kietoi yhteen toisiaan täydentäviä, vastakohtaisia elementtejä. Sellaisia biisejä ovat mystinen Kaikki valot, joka olisi huumeisemmin sovitettuna sopinut Sielun Veljille, seesteinen Onkija, jonka kepeiden sävelten tahdissa tanssii kuolema, sekä Valaan laulu, jota vetovoimainen bassokuvio hinaa utuisen äänimaiseman halki.

Noitalinna Huraa! Provinssirockissa vuonna 1990:

Noitalinna Huraa! lopetti toimintansa vuonna 1993 tehtyään neljä albumia. Nyttemmin Tamminen soittaa vanhan kappaleen mukaan nimetyssä Musta köksä -yhtyeessä. jolle Peltoniemi on kirjoittanut sanoituksia. Laulajatar on kirjoittanut Noitalinna Huraan jälkeen paljon muutakin: hän on palkittu lasten- ja nuortenkirjailija. Peltoniemen tavoin myös Sepponen on tehnyt töitä Mustan köksän kanssa ja taidetta lapsille. Hän vaikuttaa lastenmusiikkiyhtye Orffeissa.

Nyt Noitalinna Huraa! on jälleen ajankohtainen. Svart Records on julkaissut koko sen tuotannon Kaikki noidat linnassa -nimisellä boksilla, ja jotta loppu olisi enemmän kuin historiaa, on yhtye aktivoitunut ainakin joksikin aikaa. Uusi ep Roskaprinssi ilmestyi hiljattain saman levy-yhtiön kautta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Hulalalaa (Pygmi, 1986)
Kalan silmä (Megamania, 1988)
Varjotarha (Megamania, 1989)
Kolinaa (Megamania, 1991)
Riittäähän noita linnassa (kokoelma, Megamania, 1997)
Kaikki noidat linnassa (kokoelma, Svart Records, 2017)

Lue lisää
Sari Peltoniemen kirjoja
Miehestä syntynyt (Atena, 2014)
Haltijan poika (Tammi, 2013)
Gattonautti ja muita arkisatuja (Tammi, 2012)
Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi, 2011)
Kissataksi (Tammi, 2010)
Hämärän renki (Tammi, 2009)
Soita minulle, Kukka Kaalinen (Tammi, 2008)
Suomu (Tammi, 2007)
Kerppu ja tyttö (Tammi, 2007)
Ainakin tuhat laivaa (Tammi, 2005)
Kukka Kaalinen pulkassa (Tammi, 2004)
Kummat (Tammi, 2003)
Kukka Kaalinen koulutiellä (Tammi, 2002)
Hirvi (Tammi, 2001)
Löytöretkeilijä Kukka Kaalinen (Tammi, 2000)

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).

Zodiac Mindwarp and The Love Reaction – rockia ja rockparodiaa

Zodiac Mindwarp and The Love Reaction – Tattooed Beat Messiah (Vertigo/Mercury, 1988), Hoodlum Thunder (Musidisc, 1991)

Zodiac Mindwarp And The Love Reaction: Tattooed Beat Messiah (1988).Divarilaarista pilkotti yllätys. Zodiac Mindwarp & The Love Reaction? Hoodlum Thunder? Tosiaan… Mitä sille bändille oikein tapahtui?

Vuonna 1987 Zodiac Mindwarp & The Love Reactionin ura lähti nousuun härskissä yli 90 asteen kulmassa, kun läpimurtosingle Prime Mover nousi brittien singlelistalla kahdenkymmenen myydyimmän joukkoon. Saman tempun teki ensialbumi Tattooed Beat Messiah (1988). Oli tultu pisteeseen, jossa Mark Manningin huikean konseptin kantavuus pantaisiin lopulliselle koetukselle.

Manning oli Leedsistä Lontooseen muuttanut rockfani ja entinen taideopiskelija, joka elätti itsensä rockmedia-alan töillä. Kahdeksankymmentäluvun puolivälissä hän ryhtyi laulajaksi ystävänsä, KLF-yhtyeen Bill Drummondin yllyttämänä.

Zodiac Mindwarp & The Love Reaction sai alkunsa Drummondin vuokraamassa treenikämpässä. Alkuaikoina kokoonpanossa vaikutti The Orbin Jimmy Cauty, ja bändi ympättiin grebo-skeneen Pop Will Eat Itselfin ja Gaye Bykers On Acidin kanssa. Debyyttisingle Wild Child (1986) oli psykedeelinen sekoitus likaista rockia ja klubitunnelmaa, mutta jo samana vuonna ilmestyneellä The High Priest of Love -ep:llä kurssi kääntyi räävittömän hard rockin suuntaan.

Se iloisesti yliampuva ja rietas rockyhtye, jonka suuri yleisö lopulta tuli tuntemaan, oli aikamoinen näky. Bändi pukeutui mustaan nahkaan, likaiseen denimiin ja yliajetun näköisiin turkiksiin. Zodiacin kätyrit tottelivat sellaisia nimiä kuin Cobalt Stargazer, Slam Thunderhide ja Kid Chaos (jos tottelivat) ja toivat mieleen post-apokalyptisen prätkäjengin tai Poliisiopisto-elokuvan hassusti epävakaan Zedin pahiskaverit. Manningin alter ego Zodiac Mindwarp oli kestokiimainen seksipeto, joka libidonsa ylistämisen ohella myönsi itselleen sellaisia arvonimiä kuin rakkauden ylipappi, seksiführer ja rakkausdiktaattori.

Prime Moverin action-pitoisessa videossa Zodiac kohortteineen ajaa panssariajoneuvolla tyttökoulun seinästä sisään päästäkseen esiintymään neitseelliselle yleisölle.

Zodiac Mindwarp & The Love Reaction oli kokonaisvaltainen konsepti, jollaisen luomiseen tarvitaan paneutumista ja perspektiiviä. Manningilla oli sydäntä fiilistelyyn ja tietoa analyyttisyyteen – sekä pakkomielteisiä rock’n’roll-fantasioita että taideopintojen tuomaa kulttuurintuntemusta. Häntä inspiroivat undergroundsarjakuvat, rockmusiikki, tv-sarjat, beat-kirjallisuus, ajan hedonistinen henki ja hupaisat eksploitaatioelokuvat. Noista aineksista hän keitti kokoon tiedostetun kliseistä perusrockia, joka pelasi isoilla riffeillä, kovilla kertosäkeillä ja itsetarkoituksellisuudella.

Zodiac Mindwarpilla oli jotakin, josta useimmat 80-luvun hardrokkarit eivät olleet kuulleetkaan: itseironiantajua, kykyä nauraa edustamansa taiteenlajin ehtymättömälle koomisuudelle. Se ei kuitenkaan latistanut bändiä pelkäksi vitsiksi. Kuten The Darkness ja Turbonegro paljon myöhemmin, Zodiac Mindwarp & The Love Reaction teki rajua rockia ja parodiaa siitä. Tokihan Manningin humoristinen bändi oli keinotekoinen ja keksitty, mutta sen paheksuminen olisi ollut yhtä hölmöä kuin jännitysromaanin moittiminen fiktiivisyydestä tai komedian parjaaminen hauskuudesta. Sitä paitsi Manning oli opiskellut rock’n’rollinsa niin tarkkaan, että hänen käsissään siitä tuli autenttista. 

Backseat Education -video oli melkeinpä lyhytelokuva kungfu-elokuvien camphengessä. 

Jonkin aikaa näytti siltä, ettei Zodiac Mindwarp & The Love Reaction tunnustaisi mitään rajoja. Tattooed Beat Messiahin menestys saatteli bändin Yhdysvaltain-kiertueelle legendaarisen Alice Cooperin ja uuden, tulikuuman Guns N’ Rosesin kanssa, eikä mikään tuntunut olevan mahdotonta.

Se oli kuitenkin väärä luulo. Asiat menivät poskelleen yllättävänkin nopeasti. Kun amerikkalaiset eivät kaikkien odotusten vastaisesti lämmenneetkään Tattooed Beat Messiahille, suuri levytysennakko muuttui valtavaksi velaksi. Pian major-yhtiö Phonogram ajoi yhtyeen ulos tallistaan, ja sen jälkeen Zodiac Mindwarp & The Love Reaction unohtui kuin vanha vitsi. Sillä oli vaikeuksia saada minkäänlaista levytyssopimusta. Lopulta eteläafrikkalainen Musidisc julkaisi Hoodlum Thunderin suoraan unohdukseen.

Hoodlum Thunderia kuunnellessa tulee ajatelleeksi, että kenties sen oli syytäkin unohtua. Se on ihan pätevää perusrockia, mutta siitä puuttuu hillittömyys, joka teki Tattooed Beat Messiahista kaikessa hölmöydessään ja ennalta-arvattavuudessaan niin ultimaattisen rockalbumin. Hoodlum Thunderin tunnetuimman kappaleen Feed My Frankensteinin levytti myös Alice Cooper, mikä varmastikin maksoi herra Mindwarpin laskut jonkin aikaa. Ensimmäiseksi singleksi lohkaistu Elvis Died For You jäi huomattavasti vähemmälle huomiolle. 

Zodiac Mindwarp And The Love Reaction sinnitteli 90-luvun puoliväliin saakka, kunnes vaipui muutamaksi vuodeksi horrokseen. Paluun aika koitti vuosituhannen vaihteessa. Tähän mennessä yhtyeeltä on julkaistu kymmenkunta pienen piirin hehkuttamaa studio- ja livealbumia.

Oleellisen Tattooed Beat Messiahin merkityksestä Zodiac Mindwarpin uralle kertoo se, että debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1997 uudelleen nimellä The Best of Zodiac Mindwarp and the Love Reaction. Mark Manning on kunnostautunut myös tuotteliaana kirjailijana.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Zodiac Mindwarp and The Love Reaction – studio- ja livealbumit:
Tattooed Beat Messiah (1988)
Hoodlum Thunder (1991)
Live at Reading (1993)
One More Knife (1994)
I Am Rock (2002)
Weapons Of Mass Destruction (livealbumi, 2004)
Rock Savage (2005)
Pandora’s Grisly Handbag (livealbumi ja DVD vuodelta 1986, 2006)
We Are Volsung (2010)

Lue lisää:
Manning, Mark & Drummond, Bill: Bad Wisdom – The Lighthouse At The Top Of The World, 256 sivua. (Penguin 1996, uusintapainos 2003, Creation Books)
Manning, Mark: Crucify Me Again, 224 sivua. (Codex 2000)
Manning, Mark: Get Your Cock Out, 160 sivua. (Creation Books 2000)
Manning, Mark: Fucked By Rock – The Unspeakable Confessions Of Zodiac Mindwarp, 207 sivua. (Creation Books 2001)
Manning, Mark: Collateral Damage – The Zodiac Mindwarp American Tour Diaries, 191 sivua. (Creation Books 2002)
Manning, Mark: Man’s World, 192 sivua. (Creation Books 2003)
Manning, Mark: Psycho Pets – Just When You Thought It Was Safe To Go Back In The Kitchen, 144 sivua. (Not Avail 2006)
Manning, Mark: Fucked By Rock b/w I Have The Greatest Respect For You, George: The Unimaginable Confessions Of Zodiac Mindwarp, 250 sivua. (Cherry Red Books 2011)
Manning, Mark & Drummond, Bill: The Wild Highway, 412 sivua. (Creation Books 2005, uusintapainos 2015)
Manning, Mark & Herrick, John: Shaking Scripture (Tri-Pillar Publishing 2012)

Zodiac Mindwarp And The Love Reaction: Tattooed Beat Messiah (1988).

Zodiac Mindwarp And The Love Reaction: Tattooed Beat Messiah (1988).

Zodiac Mindwarp And The Love Reaction: Hoodlum Thunder (1991).

Zodiac Mindwarp And The Love Reaction: Hoodlum Thunder (1991).

 

 

Jane Siberry: The Walking – artistista vapautta parhaimmillaan

Jane Siberry: The Walking (Duke Street, Reprise, 1987)

Jane Siberry: The Walking.Loistavilta elokuvasoundtrackeiltä Until The End Of The World ja The Crow tuttu laulaja-lauluntekijä Jane Siberry saatetaan mieltää vakavanoloiseksi muusikoksi, jonka levytykset vaativat kuulijalta paljon. Artistina Siberry voi toki olla vaikeasti määriteltävissä, mutta popmusiikin henki on elänyt vahvasti osana tuotantoa. Usein läsnä on ollut myös leikkimieltä ja kokeilunhalua. Kesällä -87 äänitetty The Walking on Siberryn neljäs albumi – ja yksi kanadalaisartistin valovoimaisimmista teoksista.

Siberryn (Jane Stewart, s. 1955) tunnistettava ääni ja ilmaisu kypsyi hyvää vauhtia jo toisella albumilla No Borders Here (1984). Yhtä aikaa kuulaan elektroninen ja perinteitä haastava toteutus jatkui kolmoslevyllä The Speckless Sky. Kanadassa jo melko tunnetuksi noussut artisti oli esillä myös singlelistoilla biiseillä Mimi On The Beach, One More Colour ja Map Of The World – Part II.

Vakiintuneen bändin kanssa tehty vapautunut The Walking oli Siberryn ensimmäinen albumi, joka julkaisi Reprise Records. Ison levy-yhtiön turvaama astetta kaupallisempi soundi toimii perustana läpi haasteellisempienkin sävellysten. Kunnianhimoinen lopputulos hätkähdyttää yhä. Tunnelmia kaivetaan esiin pidempiä toteutuksia pelkäämättä. Yhdeksän minuutin pituinen aloitusraita The White Tent The Raft lipuu eteenpäin häkellyttävän joutuisasti. Musiikin viettelevyys ja rikkaat sovitukset ovat jotain oudon kiehtovaa.

Kuin singlehitiksi tehty Red High Heels sisältää samaa herkkyyttä kuin albumin nimikappale. Mykistävän kaunis The Walking (And Constantly) helähtelee pianon varassa pitkin satumaista laulumelodiaa. Rumpali Al Cross elävöittää biisiä tyylikkäästi, ja oikaisee takapotkuisen kompin juuri oikeassa kohtaa. Biisin herkkä atmosfääri on yksi Siberryn kauneimmista luomuksista.

Massiivista toteutusta käytetään levyllä harkiten, kuin värityksenä. Yksi esimerkki tästä on B-puolen avaava Lena Is A White Table. Aistillisen kehittelyn keskeltä aukeava rumpujen ja bassokitaran yhdistelmä tuottaa jyräävää mielihyvää. Päätösraita The Bird In The Gravel on kokeellista tunnelmointia vailla vertaa. Uneliaan melodian viereltä löytyy paljon tutkittavaa yli kymmeneksi minuutiksi.

Al Cross – rummut
Anne Bourne – kosketinsoittimet, piano
Jane Siberry – kitara, kosketinsoittimet
John Switzer – bassokitara
Ken Myhr – kitara
Tuottajat: Jane Siberry, John Switzer ja John Naslen

Jos Kate Bush, k.d. lang, Ani DiFranco, Tori Amos, Laurie Anderson tai Peter Gabriel ovat lähellä sydäntäsi, niin Jane Siberryn levyt saattavat olla sinulle löytöjä. The Walking on kelpo levy tutustumiseen. Kirjastosta kannattaa etsiä käsiinsä myös 2CD-kokoelma Love Is Everything – The Jane Siberry Anthology.

* * *

Jane Siberryn ura levytysura jatkui kehutulla albumilla Bound By The Beauty (1989). Pitkään työstetty levytys When I Was A Boy vuodelta 1993 nousi myös yhdeksi lauluntekijän uran kohokohdista.

Jane Siberry kotisivu

Levyhyllyt:
Jane Siberry (1981)
No Borders Here (Duke Street Records, 1984)
The Speckless Sky (1985)
The Walking (Duke Street Records/Reprise Records, 1987/1988)
Bound By The Beauty (Reprise Records, 1989)
Summer In The Yukon (kokoelma, 1992)
When I Was A Boy (1993)
Maria (1995)
Teenager (Sheeba Records, 1996)
Hush (2000)
Love Is Everything – The Jane Siberry Anthology, 2CD. (kokoelma, 2002)
Meshach Dreams Back (2011)
Ulysses’ Purse (2016)
Angels Bend Closer (2016)

Lue lisää:
DeMain, Bill: In Their Own Words – Songwriters Talk About The Creative Process, 218 sivua. (Praeger, 2004).
Jackson, Rick: Encyclopedia Of Canadian Pop, Rock & Folk Music, 319 sivua. (Quarry Press, 1994).
O’Brien, Karen: Hymn To Her – Women Musicians Talk, 243 sivua. (Virago Press, 1995).
Siberry, Jane: Love Is Everything – The Jane Siberry Anthology. 2CD ja 52-sivuinen liitevihko. (Warner Bros. & Rhino, 2002).

Hae Jane Siberryn levyjä kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Jane Siberry: The Walking (1988).

Jane Siberry: The Walking (1988).