Elwan | Wedge 2017
Blues tuli Afrikasta orjalaivoilla, kahleita raahaavien ihmisten rohtuneilla huulilla. Amerikkaan rantauduttuaan se mukautui uudenlaisiin hengellisiin, kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin tuodakseen lohtua niille, jotka sitä siellä tarvitsivat. Matkallaan 1700-luvulta 1900-luvulle blues kehittyi sellaiseksi kuin se nykyisin tunnetaan. Samalla se puhalsi hengen suureen osaan musiikista, jota länsimainen ihminen rakastaa ja kuluttaa, rockista räppiin.
2000-luvulla blues tuli Afrikasta uudelleen. Sillä kertaa se saapui vapaaehtoisesti ja lähellä alkuperäistä muotoaan ikään kuin muistuttaakseen, että lopulta kaikki jäljet katoavat Saharan hiekkaan.
Desert bluesiksi eli aavikkobluesiksi kutsutun suuntauksen tunnetuin bändi on Tinariwen. Se on Koillis-Malissa 1970-luvun lopulla perustettu kollektiivi, jonka musiikissa länsi- ja pohjoisafrikkalainen folk kohtaa tiheän afrikkafiltterin läpi suodatetut läntisen bluesin ja rockin vaikutteet. Sana ”tinariwen” on tamasheqin kieltä, aavikkoa tarkoittavan ”tenere”-sanan monikko. Se on osuvaa, sillä yhtyeen sanoitukset kertovat arkisesta elämästä autiomaassa ja kansan koettelemuksista siellä. Aavikko on Tinariwenin kappaleissa enemmän kuin miljöö. Se on olemassaolo itsessään, koko maailma ja eräänlainen jumaluus, kaiken alku ja loppu.
Ibrahim Ag Alhabibin perustama Tinariwen heitti pitkään bilebändikeikkaa. Sen svengi ja sanoma puhuttelivat väkevästi Saharan armoilla asuvia, ja yhtyeen musiikkia jaeltiin c-kaseteilla jo kauan ennen kuin kukaan länsimaalainen oli siitä kuullutkaan. Tinariwen oli toiminut jo parikymmentä vuotta, kun se teki ensimmäisen ulkomaankiertueensa Ranskassa vuonna 1999. Pian sen jälkeen bändi levytti ensimmäisen albuminsa tuottaja Justin Adamsin kanssa. Siitä lähtien se on laajentanut reviiriään maailmalla tasaisen varmasti kuin aavikoituva alue. Tinariwenin rosoinen ja hypnoottisen toisteinen sähkökitarafolk on rytmisesti vahvaa ja jalan alle menevää. Länsimaiselle kuulijalle siinä on riittävästi vieraita ja tuttuja elementtejä.
Tinariwenin uusin ja seitsemäs albumi Elwan, ”Elefantit”, ilmestyi vuonna 2017. Jatkuvasti tien päällä oleva bändi äänitti sitä Pariisissa, Kalifornian Joshua Treessä ja Marokossa, mutta pysyi kiinni tuaregien todellisuudessa ja kohtalonkysymyksissä yhtä lujasti kuin ennenkin. Levyn nimi viittaa huoleen siitä, että uskonnollinen ja poliittinen ääriajattelu ja kahakointi polkee Tinariwenin kotiseudun kulttuurin ja luonnon jalkoihinsa kuin vauhkoontunut norsulauma.
Tinariwen on leimautunut lännessä tuaregien tulkiksi, ja sitä se tiettyyn rajaan asti onkin. Sen musiikkiin heijastuu tietyn sukupolven kokemus elämästä tietyllä alueella ja osana tiettyä kansaa. Se, miten tarkoin Tinariwen heijastaa tämän päivän tuareginuorten kokemusmaailmaa, on taas täysin eri asia, josta länsimaissa ei tiedetä eikä koskaan edes kysytä mitään. Mutta eipä kuusikymppisen Ibrahim Ag Alhabibin yhtyeen tarvitsekaan edustaa lastenlastensa sukupolvea. Ei sen enempää kuin samanikäisten suomalaismuusikoidenkaan.
Musiikillisesti Elwan on taattua, vahvaa, vuosikymmenten kypsyttämää Tinariweniä. Sen ornamenttimaisiin, kiemuraisiin riffeihin, notkahtelevaan poljentoon ja käheään, sanomalliseen lauluun perustuva monotoninen mutta värikylläinen ilmaisu on pysynyt osapuilleen ennallaan siitä lähtien, kun kanistereista kyhätyt kitarat vaihtuivat sähkiksiin, eikä Tinariwenilta osaa varsinaista musiikillista uudistumista odottaakaan. Luultavasti uudet elementit tuntuisivatkin väkinäisiltä lisukkeilta ja veisivät tilaa siltä, mikä yhtyeessä on olennaista.
Elwanilla vierailevat Kurt Vile, Alain Johannes, Mark Lanegan ja Matt Sweeney. Miesten pitkistä ansioluetteloista löytyy kaikenlaista Screaming Treesistä Queens Of The Stone Ageen ja The War On Drugsiin, mutta Tinariwenin levyllä kyläillessään rocksankarit riisuvat kohteliaasti kenkänsä ja esiintyvät bändissä sen tavalla. Erottuvin rooli on Laneganilla, joka laulaa Nànnuflày-biisissä.
Olisi mielenkiintoista tietää, missä määrin länsimainen blues on vaikuttanut siihen, kuinka Tinariwen käsittelee kitaraa. Siinä kohdassa ympyrä nimittäin tuntuu sulkeutuvan niin tiukasti, että muuttuu uudelleen keksityksi pyöräksi. Joka tapauksessa aavikon blues soi aitona, ilmaisuvoimaisena ja katarttisena.
Ari Väntänen | www.arivantanen.com
Tinariwen | kotisivu
Tinariwen | Facebook
Tinariwen | Instagram
Tinariwen | Twitter
Saatat pitää myös näistä Levyhyllyistä
Chicago uudisti bluesin – Muddy Waters • Big Bill Broonzy • Little Walter • Willie Dixon • Howlin’ Wolf • Buddy Guy
Erja Lyytinen: Another World – uuden aikakauden taitteessa
Knuclebone Oscarin seikkailu jatkuu Uncle Knucklella [2024]
Sister Rosetta Tharpe 1915–1973 • Rock and rollin kummitäti
Tamikrest: Tamotaït – unelma kuin kangastus
Tinariwen
Finna.fi
2000–2009
The Radio Tisdas Sessions | Wayward 2001
Amassakoul | Wrasse Records 2004
Aman Iman: Water Is Life | Independiente 2007
Imidiwan: Companions | Independiente 2009
2010-luku
Tassili | Wedge 2011
Emmaar | Wedge 2014
Elwan | Wedge 2017
Amadhar | Wedge 2019
2020-luku
Kel Tinariwen | Wedge 2022
Amatssou | Wedge 2023
