Santa Lucia: Arktista hysteriaa – uranuurtaja aikaansa edellä

Arktista hysteriaa | Poko Rekords 1990

Se oli kaikessa outoudessaan lopulta aivan järkeenkäypää. Kun näki amerikkalaisen Rolling Stonen julkaisseen jutun Santa Luciasta, ensin teki mieli läpsiä itsensä hereille. Mutta kun miettii, millainen bändi Santa Lucia oli ja mihin aikaan, artikkelin kirjoittaneen Hank Shteamerin ilahtumisen kyllä ymmärtää. Mikään ei ollut ihan niin kuin Santa Lucia. Eikä ole vieläkään.

Santa Lucia syntyi ja kuoli teini-iän mukana. Kun bändi perustettiin Kemissä vuonna 1984, sen jäsenet olivat vasta 12-vuotiaita. Ensimmäisen singlensä bändi julkaisi neljä vuotta myöhemmin ja ainoaksi jääneen albuminsa, Arktista hysteriaa, vuonna 1990. Siihen aikaan rockmusiikki oli nuoruuden ääni, ja se kuuluu Santa Luciassa vimmaisuutena ja vilpittömyytenä.

Santa Lucia erottui monella tavalla, ei vähiten sukupuolellaan. Muut teinitytöt eivät soittaneet siihen aikaan sillä tavalla (eivätkä kyllä pojatkaan, mutta naispuolisten soittajien rockbändi oli 1980-luvun Suomessa jo itsessään kuriositeetti, joka sai äijät ymmälleen). Santa Lucian erotti myös kieli. Niin oudolta kuin se nyt tuntuukin, 1980-luvulla ei missään tapauksessa ollut normaalia laulaa metallista rockia suomeksi.

Erottuva oli myös tyyli: Santa Lucian musiikki oli merkillinen yhdistelmä eri elementtejä, joista kuuluvimmat olivat metalli ja post-punk. Kitaristi Aide Pyykkö, basisti Kultsi Kultalahti ja rumpali Häte Mattila olivat kovaotteisia, tiukkoja ja taitavia soittajia, joiden vaikutteet tulivat rockista, hevistä ja metallista. Laulaja Mape Morottaja sen sijaan ei ollut hevilaulaja, vaan tulkitsi kirkkaalla ja pirteällä äänellä melodioita ja sanoituksia, jotka eivät tulleet metallin suunnalta. Sipe Mäen koskettimet tekivät Santa Lucian crossover-soundista juhlavamman, suuremman ja mystisemmän. Hienoimmin tämä kulminoitui Arktista hysteriaa -albumilla.

Niille aikalaisille, joiden käsitys Santa Luciasta perustui vuonna 1988 singlellä julkaistuun höpsöön Miljoona ruusua -huitaisuun, vuoden 1990 Arktista hysteriaa tuli taatusti yllätyksenä. Se oli kunnianhimoinen ja kosiskelematon albumi, jonka luokitteleminen pelkäksi metalliksi olisi vähän liian laiskaa. Vaikka tuplabassarit jytisivät ja riffitulitus oli säälimätöntä, Santa Lucia olisi löytänyt oikeita hengenheimolaisia vasta myöhemmästä vaihtoehto- ja taidemetalliskenestä, hetkittäin vaikkapa Jane’s Addictionista. Bändin viimeiseksi jäänyt levytys, Neljä tunnelia tuonelaan -ep (1992) kuulostaa siltä, että jos Santa Lucia ei olisi hajonnut, se olisi ollut kotonaan 1990-luvulla.

Santa Lucian tuotanto on ollut kuluvalla vuosikymmenellä helposti saatavilla. Pokon vuonna 2011 julkaisema Koko tuotanto 1988–1992 sisälsi kaikki levytykset ja saatteli bändin pitkästä aikaa keikoille. Svart Records julkaisi äskettäin vielä laajemman katsauksen Santa Luciaan. Kolmen vinyylin boksi Perse palaa! sisältää alaotsikkonsa mukaisesti ”kaikki levytykset ja vähiten hävettävät demot 1987–1992.”

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Santa Lucia Facebook

Santa Lucia 1984–1992
Outi-Maria ”Kultsi” Kultalahti – bassokitara
Virpi ”Häte” Mattila – rummut
Eija ”Mape” Morottaja – laulu
Mari-Anne ”Sipe” Mäki – kosketinsoittimet
Kati ”Aide” Pyykkö – kitara

Levyhyllyt | Finna.fi
Arktista hysteriaa | LP • CD Poko Rekords 1990
Arktista hysteriaa – koko tuotanto 1988-1992 | CD • Poko Rekords 2011
Perse palaa! – kaikki levytykset ja vähiten hävettävät demot 1987–1992 | 3LP • Svart Records 2019

Lue lisää | Finna.fi
Aho, Arja & Taskinen, Anne: Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historia!, 321 sivua | WSOY 2003
Santa Lucia: Perse palaa! – kaikki levytykset ja vähiten hävettävät demot 1987–1992. Sisältää 32-sivuisen historiikkiliitteen | Svart Records 2019

Svart Recordsin vuonna 2019 julkaisema 3LP-kokoelma Perse palaa! sisältää informatiivisen historiikkiliitteen.

Tulenkantajat: Tulenkantajat – tiimi timmein toi rapin Rolloon

Tulenkantajat | Poko Rekords 2001

Internetin keskustelupalstoilla näkee monenlaista mielipidettä. Kerran noilla tyhmyydentiivistysjoukkojen kasarmeilla puhuttiin, että suomiräppiä pitäisi tehdä vain pääkaupunkiseudulla, koska Uudenmaan maakunnan murre on ainoa, joka kuulostaa oikealta.

Oikeat amerikkalaiset räppärit hymyilisivät tuolle Pohjois-Puolan ulkorajoilta kummunneelle käsitykselle empaattisesti, sillä he tietäisivät, että rapissa on olennaisinta toimittaa asiansa omaan tyyliinsä ja omalla kielellään, oli kyseessä sitten äidinkieli tai ei. Toki hip-hop on syntynyt kaupunkiympäristössä, mutta kaupunkilaisuuskin on kovin suhteellista. Rovaniemi esimerkiksi muistuttaa Helsinkiä siinä, että molempien keskusta on jossain määrin urbaanimpi alue kuin taajaman ulkopuolinen seutu.

Halusitte tai ette kuulette Hannibaalii
Joka nakkaa paskaa aamuun saakka siis jaksaa
Jatkaa jatkaa eikä todella lopettakkaan
Talossa tiimi timmein Tulenkantajaat!
Ja Hannibal puottaa sitä rolloslangia.
– Puritaani

Rovaniemeläinen Tulenkantajat sikisi Nuorista Herroista, Headsista, Mugglesista ja Absoluuttisesta Nollapisteestä, soitti funkin, räpin, jazzin, soulin ja Lapin sävyttämää rytmimusaa ja hajosi kolme pitkäsoittoa tehtyään. Tasokkaan tuotannon tärkeimmäksi ja funkeimmaksi teokseksi jäi debyyttialbumi Tulenkantajat, joka antoi äänen pohjoiselle hip-hop-sukupolvelle. Tulenkantajat myös antoi Rovaniemelle uuden nimen. Rankkuudessaan parodisen Rollofunk-singlen ilmestymisen jälkeen Lapin pääkaupunki on yleisesti tunnettu Rollona.

Rovaniemi oli 2000-luvun taitteessa elävä musakaupunki, ja se näkyi bändin kovassa kokoonpanossa. Taitavassa rytmiryhmässä svengailivat basisti J. Karttimo ja Absoluuttisen Nollapisteen rumpali Tomi ”Tomba” Krutsin. Kosketinsoittaja-perkussionisti Janne ”Herra Hadji” Hast on sittemmin vaikuttanut Absoluuttisessa Nollapisteessä, Dxxxa D:n Nukkehallituksessa ja Jaakko Laitinen & Väärä raha -yhtyeessä, jossa soittaa myös Tulenkantajien puhaltaja Jarkko ”UnikJage” Niemelä. Marko Ylianttila on viime vuosina kitaroinut Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatan Hot Contents -soolobändissä ja Hastin lailla Nukkehallituksessa. DJ-osastosta ja ajoittain räpeistä vastasi ensilevyn aikaan Mixtec Timmi. Bändin sydän olivat räppärit Hannu ”Hannibal” Stark ja Soni ”Herra Soppa” Yli-Suvanto, joiden sanailun ympärille kaikki muu punoutui.

Tuuppa Rolloon, on se varma soon se pleissi
Tuuppa Rolloon, basa iskee suoraan feissiin (eipä vissiin)
Aivoissa dänkki, vyöllä veitsi
Soon vissi, täällä jengi kusee viskii.
– Rollofunk

”Bändiräppi” ei ole puritaanien mielestä puhdasoppisin tie tällaisen musiikin toteutukselle, mutta Tulenkantajille oli kokoonpanostaan pelkästään etua. Se oli elävästi soiva kokoonpano, joka taipui helposti kipakkaan funkiin, lämpöiseen afrobeatiin, lempeään souliin ja tyylikkääseen jazziin. Hannibalin ja Sopan mölähtelevän pohjoinen räppäys ja taitava sanankäyttö korostuivat sellaista taustaa vasten, eivätkä he suoltaneet murrerunoutta vaan käyttökelpoista kieltä. Tulenkantajien debyytti on makiasti groovaava levy, jonka pohjoiset sävyt värjäävät uniikiksi. Siinä on ollut roolinsa myös tuotantojoukoissa häärineillä Absoluuttisen Nollapisteen Aake Otsalalla ja Headline-studion Jani Viitasella.

Vaikka levyn tunnetuin biisi onkin rokkaava skeneanthem ’Rollofunk’, ja vaikka soul-, funk- ja jazzlaulujen aiheet löytyivät silloisen Sampoaukion välittömästä läheisyydestä, ei bändi sortunut nurkkakuntaisuuteen. Esimerkiksi riemukkaassa ’Hyvät naiset ja herrat’ -biisissä Tulenkantajat kävi yhteistyöhön turkulaisen Ritarikunnan kanssa. Kantaaottavimmillaan bändi oli ’Get Downissa’, jonka nasevasti kiteytetty natsikriittinen sanoma ei vanhene: ”Vihaat vapaa-aikas – ei se sullakaan oo heleppoo”. Erehdyttävästi muusikko-kirjailija-sarjakuvataiteilija Liimatalta kuulostavan Ralf Schnabelin tähdittämä ’Do the Henkirikos’, on kiehtova loppusyvennys joka päättää albumin surrealistisiin noir-tunnelmiin: ”Äiti. Tiedän, ettet ole halunnut lähettää minulle rahaa sen jälkeen, kun kusin huoneeseesi.”

Tulenkantajien debyytti tulee ajankohtaiseksi taas tänä vuonna, kun Svart Records julkaisee sen ensimmäisen vinyylipainoksen. Saman kohtalon soisi myös bändin kahdelle myöhemmälle studioalbumille.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Tulenkantajat Facebook

Hae ’Tulenkantajat’ kirjastosta.

Hae debyyttialbumi Tulenkantajat kirjastosta:
esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Tulenkantajat Poko Rekords 2001 | LP-uusintapainos Svart Records 2019
Teillä laki, meillä laulu | Poko Rekords 2002
Hyvää syntymäpäivää rouva presidentti | Poko Rekords 2003

Lue lisää | Finna.fi
Miettinen, Karri (Paleface): Rappiotaidetta – suomiräpin tekijät, 251 sivua | Like 2011
Miettinen, Karri (Paleface) & Salminen, Esa: Kolmetoista kertaa kovempi – räppärin käsikirja | Like 2019
Strand, Heini: Hyvä verse – suomiräpin naiset, 200 sivua | Into 2019

Tulenkantajat: Tulenkantajat (2001).

Yö: Varietee – porirockin alkuräjähdys

Varietee | Poko Rekords 1983

Yö: Varietee (1983).Kauan sitten erään länsisuomalaisen kaupungin kaduilla asteltiin tukka pystyssä asvalttiin särkyneiden enkelten joukossa. Kun ilmiö syntyi, aika oli 1980-luku ja paikka Pori. Sitä kutsuttiin porirockiksi, ja sen lähtölaukauksen ampui .

Yli kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin on sanottava, että ilmiöt tulivat ja menivät, mutta Yö pysyi. Laulaja Olli Lindholm johdatti bändinsä punkin kiihkeydestä iskelmärockin seesteisyyteen ja oman elämänsä loppuun saakka.

Vuonna 1981 perustettu Yö herätti tamperelaisen Poko Rekordsin kiinnostuksen syksyllä 1982. Heti ensimmäinen single, keväällä 1983 julkaistu ’Likaiset legendat I’ oli listamenestys. Ilmeisen hyvin valmistautunut ja lupaavasta alusta inspiroitunut kokoonpano (Lindholm, kosketinsoittaja-laulaja Jussi Hakulinen, kitaristi Jani Viitanen, basisti Juha Rauäng ja rumpali Veikko Lehtiranta) pani Varieteen purkkiin vajaassa viikossa MSL-studiossa Lempäälässä.

Heti Varieteen ensimmäisissä biiseissä ’Pieni ihminen suuressa maailmassa’ ja ’Ei voi elää rakkaudesta’ hahmottuu se, mikä alkuaikojen Yössä vetosi. Nuorten porilaisten paatoksellisessa rockissa oli vielä punkin ja uuden aallon kiihkeyttä, joka erottaa sen 2000-luvun Yöstä samalla tavalla kuin parikymppinen eroaa viisikymppisestä. Esimerkiksi ’Pro Patricia’ on ilahduttavan idealistinen isänmaallisuutta ja pasifismia pohdiskeleva laulu, jota olisi ollut vaikea kuvitella myöhempien aikojen Yön esittävän.

Kolmentoista biisin mittainen Varietee olisi voinut olla parempi kokonaisuus vähän lyhyempänä, tai ainakin se olisi pärjännyt ilman raskassoutuisia biisejä ’En saanut sua pilviin’ ja ’Vain varjot häntä seuraa’ sekä Reino Helismaan ’Päivänsäde ja menninkäinen’ -klassikon höpsöä rokkisovitusta. Sen sijaan singlebiisit ’Likaiset legendat I’ ja ’Särkynyt enkeli’, eteerisestä kiivaaksi kasvava ’Yhden illan varietee’, post-punkin ja suomirockin hybridi ’Rakkauden symbioosi’ ja jo mainitut avauskappaleet kestävät kuuntelua loputtomasti.

Jussi Hakulisen kirjoittamat biisit puhuttelivat väkevästi kahdeksankymmentäluvun suomalaisnuoria. Marraskuussa 1983 julkaistu Varietee oli välitön suurmenestys. Näyttävästi televisiossakin mainostettu debyyttialbumi myi vuoden loppuun mennessä timanttilevyyn oikeuttavat 50 000 kappaletta. Varietee oli lähtölaukaus paitsi Yön uralle, myös porirockille. Uusromanttisesta, hellyttävän suomalaisittain kimaltavasta alagenrestä tuli näyttävä ja suosittu osa 1980-luvun suomirockia. Kaikkien porirokkareiden ruumiinrakenteella ja tukkalaitteilla ei ehkä olisi päässyt Hanoi Rocksiin, mutta juuri heidän epätäydellisyyteensä oli helppoa samaistua.

Seuraavana vuonna porirockin kirkkaimmaksi tähdeksi nousi teinityttöjen palvoma Dingo, joka paloi loppuun kolme komeaa popalbumia levytettyään. Yö ei palanut. Se eli, vaikka vanha porirockskene kuoli ja vaikka suosio ei noussut Varieteen tasolle kahteenkymmeneen vuoteen. Ensialbumin tehnyt miehitys hajosi vähitellen. Hakulinen lähti bändistä vuonna 1985, Rauäng ja Lehtiranta 1990. Lindholm ja Viitanen luotsasivat bändiä yhdessä yli laihojen vuosien, kunnes kitaristi erosi yhtyeestä vuosituhannen vaihteessa.

2000-luku muutti kaiken. Yön ainoaksi alkuperäisjäseneksi jäänyt Lindholm käynnisti sivutoimekseen neljän albumin mittaisen soolouran, raitistui loppuiäkseen ja johdatti bändinsä ennennäkemättömään suosioon. Kaksikymmentä vuotta Varieteen julkaisun jälkeen sitkeys palkittiin: Rakkaus on lumivalkoinen (2003) ja sitä edeltänyt kokoelmalevy Legenda palauttivat Yön platinatasolle ja vieläpä korkealle Varieteen yläpuolelle.

Aika oli jälleen otollinen Yölle, koska Yö ei enää ollut se Varieteen tehnyt yhtye. Suomirock oli keski-ikäistynyt uudeksi iskelmäksi, ja se sopi oikein hyvin yhteen 2000-luvun seestyneen Yön kanssa. Rockuskottavuus, hipsterikredibiliteetti ja kriitikoiden kehut olivat kortilla, mutta levyt ja keikat pysyivät suosittuina. Vuonna 2008 Lindholm palkittiin Iskelmä-Finlandialla.

Olli Lindholmin mittava elämäntyö jäi kesken, kun hän menehtyi sairauskohtaukseen helmikuussa 2019. Suunnitelmissa oli muun muassa Yön suuri 40-vuotisjuhlakonsertti vuodelle 2021.

Olli Lindholm 19.3.1964 – 12.2.2019

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Yö | kotisivu

Hae Yö-klassikko 'Varietee' kirjastosta.

Hae Yö-klassikko ’Varietee’ kirjastosta.

Varaa Varietee kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi
Yö | Studioalbumit
Varietee | Poko Rekords 1983
Nuorallatanssija | Poko Rekords 1984
Myrskyn jälkeen | Poko Rekords 1985
Äänet | Poko Rekords 1986
Lanka palaa | Poko Rekords 1988
Toinen puoliaika | Poko Rekords 1989
Antaa soittaa | Poko Rekords 1991
Tänä yönä | Poko Rekords 1992
Kymmenes kevät | Poko Rekords 1993
Hyviä vuosia | Poko Rekords 1994
Satelliitti | Poko Rekords 1996
Pirstaleet | Poko Rekords 1997
13. Yö | Poko Rekords 1999
Valo | Poko Rekords 2000
Rakkaus on lumivalkoinen | Poko Rekords 2003 Huom! 2CD-painos sisältää livelevyn Yhden Yön tarinoita.
Kuolematon | Poko Rekords 2005
Valtakunta | Poko Rekords 2007
Loisto | Poko Rekords 2009
Pelko ja rakkaus | Ratas Music Group 2012
Hyvässä ja pahassa | Ratas Music Group 2014
Puolet taivaasta – puolet helvetistä | Sony Music Entertainment Finland/Ratas Music Group 2016
Hyvän yön lauluja | Sony Music Entertainment Finland/Ratas Music 2017
Mitä jos mä rakastan | Sony Music/Ratas Music 2018

Kokoelma-albumit ja boksi | Finna.fi
Poko klassikot | 12″ EP Poko Rekords 1987
Suurimmat hitit 1983–88 | CD Poko Rekords 1988
Parhaat – Suosituimmat Yö-hitit kautta aikojen | CD Poko Rekords 1995
Yön pimeä puoli | Poko Rekords 1998. Huom! Sisältää vuonna 1992 julkaistun cover-levyn Tänä Yönä.
Legenda – Yön 36 suurinta hittiä | 2CD Poko Rekords 2001
Yön valoisa puoli | 2CD Poko Rekords 2006
Sound Pack | 2CD + DVD Poko Rekords/EMI 2010
Kiitos ja kunnia – 30v. juhlakokoelma | 2CD Poko Rekords 2011
1983–2011 | 2CD Valitut Palat 2012
Klassikot | Poko Rekords/EMI 2013
Aikamatka 1981–2016 | 6CD + 36-sivuinen liitekirja | Sony Music Entertainment Finland Oy 2016

Livealbumit | Finna.fi
…ja tapahtui niinä päivinä | Poko Rekords 1984
Täältä tulee Yö… Live | Poko Rekords 1993
Kolmen illan varietee | Poko Rekords 2006
Yön ensimmäinen keikka | LP Poko Rekords 2008

Olli Lindholm | Finna.fi
Sooloalbumit

Voima | CD Poko Rekords 2000
Maailma on kaunis – Olli Lindholm tulkitsee Vexi Salmen tekstejä | CD Ratas Music Group 2010
Nukku-Matti ja Herra Kuu – unilauluja ja illan rauhaa Vexi Salmen sanoin | CD EMI Finland 2012
Minun jouluni | CD Ratas Music Group 2013

Lue lisää | Finna.fi
Lindholm, Olli & Kotro, Arno: Yhden miehen varietee, 204 sivua | Docendo 2017
Lindholm, Olli & Rantanen, Ilpo: Yhden Yön tarina, 347 sivua | WSOY 2007
Lindholm, Olli & Rantanen, Ilpo: Likaiset legendat – 30 vuotta Yötä, 287 sivua | Siltala 2011

Yö: Varietee (1983).

Yö: Varietee (1983).

Teddy & The Tigers: Burn It Up – suomibillyn suosion huippu

Burn It Up (Poko Rekords, 1978)

Teddy & The Tigers: Burn It Up (1978).Usein mainitaan, että punk teki läpimurron, koska nuoriso oli vieraantunut mahtailevaksi ja viihteelliseksi kehittyneestä popmusiikista. Se kaipasi simppeliä, energistä ja puhuttelevaa rockia, joka määrittäisi sille tyylin ja aseman.

Toisesta 1970-luvun lopun suositusta tyylistä, rockabillystä, voi sanoa täsmälleen samoin.

Rockabillyn uutta tulemista on pidetty punkin vastavoimana, ja sitä se ideologisesti olikin, mutta ei lähtökohdiltaan. 1950-luvun ja 1960-luvun alun soundiin ja tyyliin ihastuneet bändit perustettiin ihan samoista syistä kuin punkbändit – ”diinaritkin” kaipasivat yksinkertaista, energistä musiikkia, joka kertoisi elämästä sävyillä, joita aikakauden hevi- ja progebändit eli ”hämyt” eivät hallinneet.

Punkia konservatiivisempi rockabilly ei pyrkinyt luomaan vanhoista elementeistä uudenlaista meteliä vaan siirtämään menneiden aikojen estetiikan ja tyylin dogmaattisesti nykypäivään. Se oli tavallaan taantumuksellista, tavallaan ei – 1950-luvun amerikkalaisuuden romantisointi tuntui varmasti raikkaalta 1970-luvun Kekkoslovakian harmaudessa. Aika oli muutenkin otollinen nostalgiselle aikamatkalle lähihistoriaan. Sen osoittivat Happy Days – Onnenpäivät -sarjan sekä elokuvien Grease ja American Graffiti – Svengijengi ’62 suosio sekä uutiset Elvis Presleyn kuolemasta.

Suomalaisen rockabillyn suosituin bändi tuli Keravalta. Sen esimuoto, vuonna 1974 perustettu Fancy Dan soitti sekalaisia rockcovereita. Hurriganesin kaksi ensimmäistä albumia käänsivät bändin kurssin kohti primaalia rock’n’rollia, ja lopullinen fiftarivalaistuminen tapahtui American Graffiti – Svengijengi ’62:n kautta. Fancy Danista tuli Teddy & The Tigers. Bändi innostui soittamaan rock’n’rollia ja rockabillyä Eddie Cochranin ja Buddy Hollyn hengessä ja autenttisilla soundeilla. Tyylillinen pesäero jopa linjaansa raskauttaneeseen Hurriganesiin oli selkeä.

Epe Heleniuksen Tampereella perustama Poko Rekords kiinnitti Teddy & The Tigersin vuonna 1977. Uuden yhtiön kahteen ensimmäiseen albumijulkaisun kiteytyi aikakauden kaksijakoinen nuorisokulttuuri: Teddy & The Tigersin debyytti Boppin’ ja punkbändi Eppu Normaalin ensialbumi Aknepop ilmestyivät toukokuussa 1978. Teddy & The Tigersin Aikka ”Teddy Guitar” Hakalasta (s 1957) ja Eppu Normaalin Martti Syrjästä (s. 1959) tuli tahtomattaan kahden toisilleen nokittelevan alakulttuurin henkisiä johtajia. He antoivat nuortenlehdille jopa yhteishaastatteluja osoittaakseen poteroistaan uhitteleville nuorille olevansa hyvissä väleissä ja arvostavansa toistensa tekemisiä.

Teddy & The Tigersin toinen albumi Burn It Up julkaistiin loppuvuodesta 1978, vain puoli vuotta debyytin jälkeen. Hurriganes-yhteyksistään tutun Richard Stanleyn ja manageri Kari ”Johnny Flight” Heimosen tuottama Burn It Up äänitettiin Lahden legendaarisella Microvox-studiolla. Levyllä oli sekä uutta materiaalia että lainapaloja. Laulaja-kitaristi Teddy Guitar oli säveltänyt kuusi biisiä, ja yhden oli tehnyt Bobby Grand -pseudonyymin taakse kätkeytynyt Hillel Tokazier. Richard Stanley sanoitti kappaleet salanimellä Jet Smooth.

Teddy & The Tigersin omat biisit, lippulauluna levyn avausraita Tiger Twist, olivat puhdasoppisia genrensä edustajia. Niissä ei ollut mitään uutta, mutta tyylitaju oli kohdallaan, kuten perinnettä vaalivaan lajityyppiin kuuluu. Hakalan oikeaoppisen laulutyylin taustalla kajasti jotakin hyvin suomalaista, mikä lisäsi musiikin omaperäisyyttä.

Coverit oli valittu hyvällä maulla. Eddie Cochranin viimeiseksi jäänyt levytys Cut Across Shorty, Flash Cadillac And The Continental Kidsin Nothing For Me, Johnny Garnerin Didi Didi, Ritchie Valensin teiniballadi Donna, Edwin Brucen kirjoittama Rock Boppin’ Baby, Billy ”The Kid” Emersonin vuonna 1959 levyttämä Apron Strings ja Johnny Burnette And The Rock’n’Roll Trion raju Tear It Up toimivat mainiona johdatuksena vanhaan musiikkiin.

Marraskuussa 1978 ilmestyneestä Burn It Upista tuli Teddy & The Tigersin menestynein levy. Sitä myytiin noin 35 000 kappaletta ja se piikkasi albumilistalla sijalla kaksi. Vain Greasen samanhenkinen soundtrack esti sitä nousemasta ykköseksi.

Seuraavan vuoden ajan Teddy & The Tigersin suosio oli huipussaan myös keikoilla. Sitten se kääntyi loivaan laskuun, mikä saattoi olla syy-seuraussuhteessa siihen, että muusikoiden motivaatio alkoi huveta. Teddy & The Tigers soitti viimeisen keikkansa aika tarkalleen kaksi vuotta Burn It Upin julkaisun jälkeen.

Muoti-ilmiöiksi paisuneet punk ja rockabilly painuivat buumivuosien jälkeen takaisin maan alle. Se ei tappanut niitä vaan teki molemmille hyvää – undergroundissa musiikki on rakastavissa käsissä. Myöskään Teddy & The Tigers ei lakannut olemasta. Myöhempinä vuosina sitä on kuultu niin uudelleenjulkaisuilla kuin keikoillakin.

Burn It Up
Teddy Guitar – laulu, kitara
AP – bassokitara
Pale – rummut
Tuottajat: Richard Stanley & Johnny Flight

Ari Väntänen
ww.arivantanen.com

Teddy & The Tigers Facebook

Hae Teddy & The Tigersin 'Burn It Up' kirjastosta!

Hae Teddy & The Tigersin ’Burn It Up’ kirjastosta!

Hae Burn It Up kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Boppin’ (1978)
Burn It Up (1978)
Rock-a-Billy Rebel (1979)
White Hot Rock (1980)

Lue lisää
Eklund, Jari: Syntyneet rokkaamaan – kirja tedeistä, rockerseista ja rock’n’rollista, 2016 sivua. (FT-Media, 1998).
Eklund
, Jari: Tiger Twist, 283 sivua. (Johnny Kniga, 2003).
Kontiainen
, Vesa: Aitoa suomirokkia – Poko Rekordsin historia, 667 sivua. (Like, 2004).
Olutkoski, Juhani: Teddy vai punkkari eli Nuoruustango 1980, 260 sivua. (Books On Demand, 2010).
Salmi, Janne: Kun 50-luku tuli takaisin – nuorison 50-lukuvillitys 1978-1981, 206 sivua. (Opus Liberum, 2009).
Salmi, Janne: Rockin’ Is Our Business – 30 vuotta suomalaista rock’n’roll-elämää 1982-2012, 443 sivua. (Nord Print, 2015).
Salmi, Janne: Tigers Story – Teddy & The Tigersin tarina, 252 sivua. (WSOY, 2012).

Teddy & The Tigers: Burn It Up (1978).

Teddy & The Tigers: Burn It Up (1978).

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – uutta vanhaa musiikkia

Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (Poko/EMI, 2006)

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (2006).J. Karjalaisen vuonna 1981 alkanut levytysura on yksi suomalaisen populaarimusiikin suurista menestystarinoista. Kiistellyin sen vaiheista on Amerikansuomalaisia lauluja -trilogia, joka kanavoi Karjalaisesta esiin hahmon nimeltä Lännen-Jukka.

Lännen-Jukka syntyi parin vuoden etsikkoajan tuloksena. Vuonna 2002 julkaistun Valtatie-albumin tehtyään Karjalainen kaipasi jotakin uutta. Pitkän ja menestyksekkään uransa siinä vaiheessa hän oli kyllästynyt olemaan se artisti, jona hänet tunnettiin, ja kirjoittamaan uusia jiikarjalaismaisia kappaleita J. Karjalaiselle. Niissä tunnelmissa hän napsautti kitaralaukun kiinni ja tarttui viisikieliseen banjoon. Vähitellen hän oppi soittamaan sitä.

Lännen-Jukka aka J. Karjalainen. Kuva: Lännen-Jukan kotisivulta.

Lännen-Jukka aka J. Karjalainen. Kuva: Lännen-Jukan kotisivulta.

Bob Dylanin Chronicles-kirjaa lukiessaan Karjalainen keksi, mitä banjolla pitäisi soittaa. Dylan sanoo kirjassaan, että kansanlauluissa on usein enemmän sisältöä kuin kirjoissa.
”Mietin, löytyisikö Suomesta sellaisia kappaleita. Mulla oli banjo sylissä, kun avasin rekilaulukirjan summassa kohdasta Talvella maa on valkoinen ja kesällä viheriöitsee”, Karjalainen muisteli vuonna 2010, kun haastattelin häntä Sue-lehteen. ”Aloin laulaa sitä Charley Pattonin Mississippi Boweavil Bluesin sävelellä. Mä näin valon! Se laulaja ei ollut J. Karjalainen. Se oli Lännen-Jukka, 20-30-lukujen yksinäinen songster.”

Lännen-Jukka oli legenda jo syntyessään. Hänen äänessään kuuli J. Karjalaisen tunnistettavan, tunteikkaasti määkivän soundin, mutta se oli mongertavampi ja sammaltavampi juomaripojan ääni. Kuulosti siltä kuin 1900-luvun alussa Ameriikkaan töihin ja pontikankeittoon lähteneen esi-isän ääni olisi laulanut kauan sitten kadonneita lauluja Karjalaisen kautta. Siinä oli mukana hiukan teennäistä lännenlokariparodiaa, mutta enemmän autenttisen oloista vanhan maailman charmia, jonka lähimmät vastineet löytyivät ennen sotia tehdyiltä blueslevyiltä. Lännen-Jukalla oli konkreettinenkin esikuva: Karjalainen kertoi haastattelussani, että amerikansuomalaisen laulajan Erik Kiven ”örveltävä ja epävireinen Matin muija -tulkinta rakensi raamit Lännen-Jukan laulutyylille ja hahmolle”.

Lännen-Jukka inspiroi Karjalaisen Jukkaa. Hän äänitti seuraavan albuminsa ”Keltaisen talon toisen kerroksen hellahuoneessa kevättalvella 2006”, kuten hän albumin kanteen kirjoitti. ”Oli aika viileää. Käytin huopatossuja, Jaloviinaa ja koivuhalkoja.” Jukalla – kumpi hän nyt sitten olikaan – oli käytössään Kevin Enochin viisikielinen banjo ja Gibsonin L-1-kitara. Janne Vikstenin avustamissa sessioissa biisit taltioitiin monofonisina kertaottoina niin kuin 1920-luvulla tehtiin.

Lännen-Jukan albumi oli Karjalaiselle todellinen irtautuminen entisestä. Sen primitiivinen ja minimalistinen toteutus oli todella kaukana hänen edellisten julkaisujensa täyteläisestä bändisoundista. Rämisevään banjoon ja lauluun perustuva toteutus vaati biiseiltä paljon, ja taitavana laulunkirjoittajana Karjalainen onnistui kehittämään siihen toimivan konseptin turvautumatta vanhoihin maneereihinsa. Suomen hän otti kansanlaulujen sanoituksista, Amerikan omista sävellyksistään, jotka hän teki pohjoisamerikkalaisen folkin ja bluesin malliin.

Lännen-Jukan kappaleet eivät kuulostaneet niinkään oikealta amerikansuomalaiselta musiikilta kuin siltä, miltä amerikansuomalaisen musiikin olisi pitänyt kuulostaa. Siinä on Lännen-Jukka Karjalaisen amerikansuomalaisten laulujen nerous: hän sulautti kahden kulttuurin kansanmusiikin yhteen tavalla, joka ei ollut historiallisesti totuudenmukainen, mutta joka olisi hyvin voinut olla. Lännen-Jukan lauluissa vanhoista elementeistä syntyi jotakin täysin uutta.

Lännen-Jukan debyytillä on monta helmeä. Spiritistisestä istunnosta kertova synkkä balladi Sormus se kulki itteksensä, siirtolaiselämän kaihon ja haaveet vangitseva Maailman Matti, Emmy Köhlerin Nu tändas tusen juleljus -joululauluun (Nyt syttyy valot tuhannet) sävelletty Hoopon joulu, rehvakas kolmiodraama Nancy ja Sally, Missisipin deltan ja Pohjanmaan lakeuksien kartat päällekkäin asettava myyttinen Minä, Vili ja Charlie… Kokonaisuus oli niin vahva ja visio niin makea, että albumi olisi toiminut hyvin myös ilman tunnetuimpia laulujaan, infantiilista Piupali paupalia ja puhki kulunutta Minun kultani kaunis on -kansanklassikkoa. (Näin siitäkin huolimatta, että ne ovat levyn lauluista ainoat, joita amerikansuomalaiset ovat oikeasti merten tuolla puolella laulaneet.)

Levyn kanteen Karjalainen (s. 1957) kirjoitti kuin selitykseksi tarinan siitä, miten oli kohdannut mummolan naapurissa Lännen-Jukaksi kutsutun miehen, joka oli viettänyt koko 1920-luvun Yhdysvalloissa töitä paiskien, maata kiertäen ja laulujaan laulaen. Albumin hän kertoi sisältävän kappaleita, jotka vuonna 1981 kuollut Lännen-Jukka oli 1970-luvun mittaan hänelle opettanut. Se oli hieno legenda, johon haluaa uskoa, niin kuin Robert Johnsonin ja paholaisen tapaaminen neljän tien risteyksessä.

Syksyllä 2006 julkaistu Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja -albumi oli monelle vanhalle J-fanille sokki ja sai myös levy-yhtiön väen mietteliääksi. Siltikin levy myi kultaa kuin näyttämisen ilosta, ja Karjalainen sai Lännen-Jukan avustuksella myös aivan uutta yleisöä. Lännen-Jukan legenda eli vielä kahden albumin verran. Hanuristi Veli-Matti Järvenpään kanssa tehty Paratiisin pojat ilmestyi vuonna 2008. Trilogian viimeisteli Polkabilly Rebels (2010), jolla Jukalla oli taustallaan 50-lukulainen sähkökitara- ja pystybassobändi. Vielä sekin kipusi Suomen virallisen albumistan kärkeen.

2010-luvun alussa Karjalainen oli valmis hyvästelemään Lännen-Jukan. Vähän haikein mielin, mutta kuitenkin. ”Kun Lännen-Jukka tuli mun luo toukokuussa 2005, mä näin valon”, Karjalainen sanoi Suessa. ”Nyt mä kävelen pimeyteen kitaralaukun kanssa. Mutta mä uskon, että vastaan tulee taas jotain uutta ja inspiroivaa.”

J. Karjalaisen menestyksekäs paluualbumi Et ole yksin ilmestyi maaliskuussa 2013.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

J. Karjalainen kotisivu
Lännen-Jukka kotisivu

Hae J. Karjalaisen 'Lännen-Jukka' kirjastosta!

Hae J. Karjalaisen ’Lännen-Jukka’ kirjastosta!

Hae Lännen-Jukka kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt:
J. Karjalaisen trilogia Amerikansuomalaisia lauluja:
Lännen-Jukka (2006)
Paratiisin pojat (2008)
Polkabilly Rebels (2010)

Lue lisää:
Dylan, Bob (& Jukarainen, Erkki, suom.): Muistelmat, Osa 1. 298 sivua. (WSOY, 2005).
Kontiainen, Vesa: Aitoa suomirokkia – Poko Rekordsin historia, 667 sivua. (Like, 2004).

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (2006).

J. Karjalainen: Lännen-Jukka – amerikansuomalaisia lauluja (2006).