Alice Cooper: School’s Out – rajaton, ajaton seikkailu

School’s Out (Warner, 1972)

Kun ihminen siirtyy nettiin kuuntelemaan musiikkia, hän menettää kannet. Se on harmi, koska levynkannet eivät ole pelkkä kääre vaan erottamaton osa teoksen kokonaisuutta.

Amerikkalainen sokkirokkari Alice Cooper on ymmärtänyt tämän paremmin kuin moni muu. 1970-luvulla, kun hänen musiikkinsa oli yllättävää ja rajatonta, Cooper teki mitä hienoimpia kansia. Tuotannosta löytyy mm. jättilompakko suurella setelillä (Billion Dollar Babies, 1973), tahraista ruskeaa pakkauspaperia (Muscle Of Love, 1973) ja pään sisään avautuvat kasvo-ovet (From The Inside, 1978). Kurittoman koululaisen pulpettiin ja pikkuhoususisäpussiin sujautettu klassikkoalbumi School’s Out (1972) oli hänen julkaisuistaan näyttävin.

School’s Out on paljon enemmän kuin päältä kaunis kiekko. Vaikka Alice Cooper tunnetaan hard rock -artistina, uran alkuvaiheessa hänen teatraalisuuttaan sai säestää melkein millä tahansa. School’s Outilla tapahtuu täsmälleen niin. Bändi nimeltä Alice Cooper (basisti Dennis Dunaway, kitaristit Michael Bruce ja Glen Buxton, rumpali Neal Smith ja laulaja Alice Cooper) soittaa melkein mitä tahansa. Sitä tekisi mieli kuunteluttaa muille rockbändeille malliksi siitä, miksi kannattaa uskaltaa käyttää mielikuvitusta ja karata lokerosta. Kun on vahva, voi tehdä mitä haluaa.

School’s Out on vahvoja mielikuvia synnyttävä seikkailu, jonka punainen lanka venyy, paukkuu ja palaa, mutta ei katkea. Rumpali Neal Smithin kirjoittama ’Alma Mater’ on nostalginen mutta nokkela tunnelmapala myöhempien aikojen Beatlesin tapaan. ’Gutter Cats vs. The Jets’ on svengaava musikaalikappale, jossa lainataan Leonard Bernsteinin ja Stephen Sondheimin West Side Storyyn säveltämää Prologue’ia. Kiihkeä ’Street Fight’ säestää näkymätöntä taistelukohtausta, ja a-puolen päättävä ’Blue Turk’ on sormia napsututtavaa, sinisävyistä kabareejazzia. Kuivakasta Rolling Stones -jammailusta sulavaksi, orkestroiduksi huipennukseksi kasvava ’Grande Finale’ päättää vaudevillehenkisen levyn suurieleisesti ja juhlavasti.

Ja on siellä sitä rockiakin, kuten maailmankuulu nimibiisi ja ’Public Animal #9’, ja myös huolellisesti sovitetut ’My Stars’ ja ’Luney Tune’, jotka tosin ovat korkealla keskinkertaisen rokkirevittelyn yläpuolella. Musiikillinen kunnianhimo kietoutuu viihteellisyyteen harvoin yhtä hienosti kuin Alice Cooperin 1970-luvun arvaamattomassa tuotannossa. Äärimusikaalisella luottotuottaja Bob Ezrinillä oli vahvasti osuutta bändin onnistumisiin studiossa.

School’s Outin ilmestyessä Alice Cooper oli liian suosittu, eskapistinen, kypsymätön, raaka, kitsch ja humoristinen saadakseen arvostusta niiltä, joille rockmusiikki edusti yhteiskunnallista muutosvoimaa ja vakavaa sävel- ja sanataidetta. Tokihan koulun räjäyttämisestä riemuitseva School’s Out on lapsellinen kappale, mutta se myös hehkuu sitä hetkessä elämisen ja vapauden huumaa, jota tuntee juostessaan todistus kädessään luokasta kohti kesää.

School’s Out -albumiin kiteytyi Alice Cooperin suuruus: hän osasi heijastella popkulttuurin ja yhteiskunnan ilmiöitä satiirisiksi ja populistisiksi kuvajaisiksi, jotka olivat raadollisuudessaan oudon kauniita, puhuttelevia, hauskoja, todenperäisiä ja samalla fiktiivisiä. Jos The Doors oli henkevän hippikulttuurin pimeän puolen varjo, Alice Cooper oli sitä samaa 1970-luvun alun materialistiseen ja populaariin tapaan – hän oli valtavan syvän sukupolvien välisen kuilun pimeydessä syntynyt friikki, joka näki ajassa ja todellisuudessa asioita, joista vanhemmilla ei ollut mitään havaintoa. Ei ollut mikään ihme, että nuoret rakastivat häntä.

Neljäkymmentäseitsemän vuotta School’s Outin ilmestymisen jälkeen Alice Cooper on edelleen voimissaan. Hän on ikääntynyt paheksutusta villitsijästä takuulaatuiseksi klassikkorockaktiksi, mutta laulaa paremmin kuin koskaan, julkaisee uutta musiikkia, rundaa jatkuvasti ja eikä tingi showstaan. Yksi keikkojen pakollisista numeroista on School’s Out, jota faneista vanhimmat kai diggailevat lastenlastensa kanssa.

Konserttien klassikkokimarat eivät kuitenkaan anna kokonaista kuvaa Alice Cooperista. Eivät myöskään hänen myöhempien aikojen levytyksensä, jotka ovat olleet enemmänkin opportunistista ajan henkeen tarttumista kuin uranuurtamista. Hänen outo ja hauska maailmansa avautuu parhaiten School’s Outin ja muiden 1970-luvun albumikokonaisuuksien kautta.

Ja ne kannet, ne ovat tosi siistit.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Alice Cooper kotisivu

Hae Alice Cooperin klassikko ’School’s Out’ kirjastosta.

Hae School’s Out kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Pretties For You (1969)
Easy Action (1970)
Love It To Death (1971)
Killer (1971)
School’s Out (1972)
Billion Dollar Babies (1973)
Muscle Of Love (1973)
Welcome To My Nightmare (1975)
Alice Cooper Goes To Hell (1976)
Lace And Whiskey (1977)
From The Inside (1978)
Flush The Fashion (1980)
Special Forces (1981)
Zipper Catches Skin (1982)
DaDa (1983)
Constrictor (1986)
Raise Your Fist And Yell (1987)
Trash (1989)
Hey Stoopid! (1991)
The Last Temptation (1994)
Brutal Planet (2000)
Dragontown (2001)
The Eyes Of Alice Cooper (2003)
Dirty Diamonds (2005)
Along Came A Spider (2009)
Welcome 2 My Nightmare (2011)
Paranormal (2017)

Lue lisää
Bruce, Michael: No More Mr Nice Guy – The Inside Story Of The Alice Cooper Group, 160 sivua. SAF Publishing 1996.
Cooper, Alice & Zimmerman, Keith & Zimmerman, Kent & Männistö, K. (kääntäjä): Alice Cooper, golfhirviö – Rokkarin 12 askelta golfaddiktiksi, 315 sivua. Like 2008.
Gaiman, Neil & Zulli, Michael & Cooper, Alice: The Last Temptation, 102 sivua. Dark Horse Comics 2000.
Thompson, Dave: Alice Cooper – Welcome To My Nightmare, 306 sivua. Omnibus Press cop. 2012.

Alice Cooper: School’s Out (1972).

J. A. Mäki: Aavaa – vahva ääni omillaan

Aavaa (If Society, 2019)

Soittipa Radiopuhelimet millaista möykkää mistä aiheesta tahansa, luonto on aina läsnä – joko ihmisen henkinen luonto tai se luonto, joka on olemassa hänestä huolimatta. Sama pätee bändin laulajan J. A. Mäen ensimmäiseen sooloalbumiin. Aavaa-levyllä pauhaa sama luonnonvoimalta tuntuva inhimillisyyden eetos, joka tuntuu iholla hänen pääyhtyeensä soittaessa. Tunnelma kuvastuu kauniisti levyn surullisenkauniiseen kansikuvaan, jossa elämä ja kuolema ovat vahvasti läsnä.

Mäen sooloprojektin esinäytöksenä toimivat Zacharius Carls Groupista tutun Ossian Marttalan kanssa soitetut duokeikat, mutta musiikin juuret ulottuvat paljon kauemmaksi. Kappaleista vanhimpia Mäki luonnosteli jo ennen 1980-luvun puoliväliä ja Radiopuhelimia. Sävellyksiä ovat hänen lisäkseen laatineet Marttala ja Mäen muinaisessa Ei!Ei!-yhtyeessä soittanut Juha Valpu. Lyriikat ovat ”Kevätlaulun” Uuno Kailaan runoon perustuvaa sanoitusta lukuun ottamatta Mäkeä.

J. A. Mäki on omillaan mukavasti irti emoaluksesta. Vaikka Radiopuhelimetkin julkaisi jokunen vuosi sitten akustisen levyn, on Mäki löytänyt levylleen omanlaisensa ilmeen. Hänen soolotuotantonsa on välillä fiilistelevää psykedeliarockia, kirpeää garagefolkia tai napakkaa akustista protopunkrockia ja hetken jopa sähkötöntä metelirockia tai hardcorea.

Toisaalta musiikin lokerointi tuntuu tarpeettomalta, kun levy rakentuu näin vahvasti artistin omaleimaisen äänen ja lyriikan varaan. Aavaa onnistuu monella tasolla ja aivan erityisesti siinä, että Mäen levy todella on Mäkeä. Päähenkilön persoonallisuus on niin vahva, että periaatteessa hän voisi levyttää vaikka millaiseksi sovitettua tavaraa identiteettiään kadottamatta (kuten vaikkapa Kauko Röyhkä on viime vuosina tehnyt). Toivottavasti enimmäkseen rauhallinen ja pohdiskeleva Aavaa onkin vasta uuden musiikillisen matkan alku.

Kitarat soivat levyllä kliineinä tai akustisina, eivät säröisinä, ja yleistunnelma muuraa yhtenäiseksi materiaaliksi niinkin erilaiset kappaleet kuin ’Askeleet’ ja ’Outo päivä’. Musiikki on pelkistettyä ja karheaa, mutta sovituksia on selkeästi mietitty: Kierosti svengaavassa ’Kesä kaukana’ -kappaleessa odottaisi kuulevansa rumpukompin ja ’Kevätlaulussa’ taas ei, mutta bändipä toimii ovelasti vastoin oletuksia. Kaunis ’Talvi ei ole entisellään’ taitaa olla Mäen uran melodisin kappale. Muuta materiaalia metelöivämpi ja kulmikkaampi ’Vitsi 618’ törröttää typerän oloisena keskellä kokonaisuutta, mutta toisaalta toimii myös sen jäsentäjänä. Biiseistä parhaimmaksi kasvaa ’Hauta meren äärellä’, albumin pakahduttava päätösraita, jonka loppupaisutteluun kiteytyy kokonainen elämänfilosofia ja levyn sanoma.

Päättyessään Aavaa herättää samankaltaisen toiveikkuuden tunteen kuin Radiopuhelinten levyt. Ne tekevät ilmestyessään maailmasta pikkuisen paremman paikan – tai siltä ainakin tuntuu. Sitä parempaa syytä taiteen tekemiselle ei ole.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Facebook | J. A. Mäki – Art
If Society kotisivu

Aavaa
J. A. Mäki – laulu, huuliharppu, lyömäsoittimet
Ossian Marttala – kitara, lyömäsoittimet, taustalaulu
Anna Itkonen – kosketinsoittimet, syntetisaattorit, taustalaulu, lyömäsoittimet
Pentti Amore – lyömäsoittimet, rumpusamplet, basso, taustalaulu, tuotanto
Janne Mathlin – rummut

Hae J. A. Mäen ’Aavaa’ kirjastosta.

Hae Avaa kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
J. A. Mäen sooloalbumi
Aavaa (2019)

Radiopuhelimet
Rokkiräjähdys (1988)
K.O. (1990)
Pian, pian (1991)
Jäämeri (1992)
Maalla (1993)
Maasäteilyä (1995)
Avaruus (1997)
Hiljaista! (1998)
Oulu on kaupungin nimi (2000)
Tänään! (2002)
Viisi tähteä (2007)
Radiopuhelimet rakastaa sinua (2010)
Ei kenenkään maa (2013)
Saastan kaipuu (2016)

Lue lisää

Hurme, Juha & Mäki, J. A. (toim.) & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet, 239 sivua. (Helsinki: Like, 2006, toinen painos 2011).
Mäki, J. A: Hermolomamatka, 95 sivua. Like 2011.
Mäki, J. A: Kiskoja, 74 sivua. Like 2014.
Mäki, J. A: Musta lipas, 144 sivua. Like 2016.

J. A. Mäki: Aavaa (2019).

Samuli Putro: Pienet rukoukset – ihana raastava elämä

Pienet rukoukset (Universal, 2019)

Vähemmän ei aina ole enemmän, eikä orgaaninen automaattisesti synteettistä aidompi – paitsi Samuli Putron tapauksessa. Kun hänen rokkibändinsä Zen Café aikoinaan riisui soitostaan kaiken ylimääräisen, Putron sanat ja ääni pääsivät keskiöön, ja niin bändi löysi sekä klassisen soundinsa että suuren yleisönsä.

Paljon myöhemmin, kun Putro istutti Valkoinen hetero -levylleen vinkeitä synasoundeja ja konerytmejä, tuotanto sai osan biiseistä vaikuttamaan painoarvoaan köykäisemmiltä. Se saattoi olla harkittua hailakan miljöön maalaamista laulujen laimealle päähenkilölle, mutta hailakkaa ja laimeata yhtä kaikki.

Uudella Pienet rukoukset -albumilla Putron ajatusmaailma ja toteutus kohtaavat oikein hyvin. Minimalismi pukee häntä, ja jos mielikuvilla pelataan, näyttää lakoninen lauluntekijä olevan niin syvällisen ja tärkeän paikan äärellä, että parranajo ja tukanleikkuukin ovat unohtuneet.

Artisti kertoi Soundi-lehdelle tulleensa tähän pisteeseen monen mutkan kautta. Pauhaavan poptuotannon suunnittelusta päädyttiin mahdollisimman vähäeleiseen ilmaisuun, joka taltioitiin Riku Mattilan johdolla neljässä päivässä. Suunta oli oikea, sillä tässä äänimaailmassa Putro on kotonaan. Puun sointi sopii hänelle niin hyvin, että seuraavan albuminsa hän voisikin tehdä vaikka jousikvartetin kanssa.

Pienet rukoukset ei nimestään huolimatta ole uskonnollisessa mielessä hengellinen levy. Nimikappale on kirkkoon sijoittuva tarina ihastumisesta, ja jännitteinen ’Yö peitti sinut’ puhuu pettämisestä, johon liittyy tavallista kovempi identiteettikriisi. Kaunis ’Ilmasta tehtyjä’ kertoo olemisen raastavuudesta ja katoavaisuudesta, ’Metrotunneliin’ pahaan maailmaan sopeutumisesta ja ’Räjähdyspisteessä’ siitä eristäytymisestä. Nämä kaikki ovat lauluja elämisen pakahduttavuudesta. Pienet rukoukset hahmottuvat niissä toiveiksi ja haaveiksi.

Pienet rukoukset on Putron paras albumi sitten kymmenen vuoden takaisen soolodebyytin Elämä on juhla. Vanhimmalla ja uusimmalla soololevyllään hän saa kiinni jostakin olennaisesta olemiseen liittyvästä, tunteesta, joka tekee elämästä kokemisen arvoisen. Pienet rukoukset ei briljeeraa tarttuvilla musiikillisilla koukuilla vaan ymmärryksellä ja samaistumispinnalla. Eksistentialistisen lyriikan ytimessä on olemisen kokemus, joka on henkilökohtainen ja samalla inhimillisesti yleispätevä.

Vaikka Samuli Putron maailmassa missään ei ole suuremmin hurraamista, päällimmäisenä vaikutelmana on lohdullisuus ja tunne siitä, että elämä on sittenkin suurenmoinen asia. Ihminen, joka heittää universumin harkittavaksi pienen rukouksen, ei ole yksin. Hän on kaksin toivonsa kanssa.

Ari Väntänen | kotisivu

Samuli Putro | kotisivu
Samuli Putro | Facebook

Hae Samuli Putron ’Pienet rukoukset’ kirjastosta.

Hae Pienet rukoukset kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Samuli Putron soololevyt
Elämä on juhla (2009)
Älä sammu aurinko (2011)
Tavalliset hautajaiset (2012)
Taitekohdassa (2014)
Valkoinen hetero (2017)
Pienet rukoukset (2019)

Zen Cafén albumit
Romuna (1997)
Idiootti (1998)
Ua ua (1999)
Helvetisti järkeä (2001)
Vuokralainen (2002)
Laiska, tyhmä ja saamaton (2005)
STOP (2006)

Lue lisää
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 357 sivua. Idiootti, 2011.
Korolainen, Tuula & Tulusto, Riitta & Talvitie, Virpi: Pää auki! – säkeitä nuorille, 205 sivua. LK-Kirjat 2010.
Rikkinen, Eila: Kitara, tähdet ja kuu – suomipopin parhaat säkeet, 127 sivua. F-Kustannus 2006.
Salmi, Ronja & Toiviainen, Mikko: 12 tarinaa kirjoittamisesta, 221 sivua. (WSOY, 2017).
Vainio, Annina (toim.) & Törhönen, Lauri: Kaapeli 25 – muistikuvia ja muistelmia, 286 sivua. Into 2017.

Samuli Putro: Pienet rukoukset (2019).

The Prodigy: The Fat Of The Land – millennium-jännitteen voima

The Fat Of The Land (XL Recordings, 1997)

The Prodigyn Keith Flintin itsemurha tuli järkytyksenä. Vasta viisikymppinen keulakuva oli keikoilla niin täynnä virtaa, että sen äkillinen ehtyminen tuntui paitsi surulliselta, myös epätodelliselta. Oli tuskin sattumaa, että The Prodigy nousi suosionsa huipulle juuri silloin, kun Flint siirtyi sivuroolista sen demonisimmaksi hahmoksi vuoden 1997 The Fat Of The Landilla.

1990-luvun taitteessa perustettu The Prodigy oli yksi big beat -buumin kolmesta suuresta The Chemical Brothersin ja Fatboy Slimin kanssa. Se kasvoi rave-undergroundista suurille lavoille ja juotti konemusiikin kiinni valtavirtaan. Suosion laajentuminen näyttää nyt loogiselta: The Prodigyssa ei ollut jälkeäkään steriiliydestä, keinotekoisuudesta eikä vaisuudesta, josta rouheat rokkarit olivat aina konemusiikkia moittineet. Itse asiassa se oli särmikkäämpi, likaisempi ja rajumpi kuin yksikään yhtä suosituista rockbändeistä. Musiikillisesti se tuntui olevan kiinnostuneempi tulevaisuudesta kuin menneisyydestä, mikä oli itsessään innostavaa.

The Prodigy oli kuin synteettinen Sex Pistols siinä, miten se käytti raakaa energiaa ja sokkielementtejä saadakseen suuren yleisön syömään kädestään. Aivan kuten Pistolsin Never Mind the Bollocksin myyntiä aikoinaan, myös The Fat Of The Landin menestystä pohjusti kohu. Huolimatta siitä, että biisintekijä Liam Howlett huomautti kappaleen nimen viittaavan asioiden intensiiviseen tekemiseen (ja siitä, että Jonas Åkerlundin ohjaaman videon päähenkilö on nainen) yhdellä fraasilla sanoitettu ’Smack My Bitch Up’ joutui rankan arvostelun kohteeksi naisiin kohdistuvalla väkivallalla hekumoinnista. Kohusta oli lopulta vain hyötyä, sillä sen kautta The Prodigy nousi yhä useampien huulille.

Jos The Prodigy oli jotakin uutta, oli se myös jotakin vanhaa. Jämäkät riffit, hypnoottiset rytmit ja punkmaiset laulufraasit toistuivat niin selväpiirteisinä ja yleistajuisina, että tanssikulttuuria vierastavan entisen nuorenkin oli helppoa ottaa zeitgeistista kiinni ’Fuel My Firen’, ’Serial Thrillan’ ja ’Firestarterin’ kohdalla. Ne ovat päivitetyillä välineillä soitettua rockia, elektron AC/DC:tä. The Prodigyn crossover-vetovoima oli kiistaton, ja se näkyi levymyynnissä. The Fat Of The Landia on myyty maailmanlaajuisesti yli kymmenen miljoonaa kappaletta.

Ja olihan siinä myös jotakin hyvin 1990-lukulaista – Kula Shakerin Crispian Millsin kanssa tehty ’Narayan’ kuulostaa tänä päivänä aikaansa peilaavalta itämaisen hengellisyyden ja elektronisen musiikin transsiinkutsulta (vähän niin kuin ne suomalaisen Kingston Wallin lopunajan julkaisut, jotka ilmestyivät vuosia ennen The Fat Of The Landia). Sellainen oli ajan henki, jossa hippiaikojen psykedeelinen utu kietoutui lähestyvän millenniumin hermostuttaviin väristyksiin. Fat Of The Landin sisäavaruusmatkaosastoon lukeutuu myös unenomainen ’Mindfields’.

Vaikka The Fat Of The Land laajensi The Prodigyn soundia aika tavalla, ei se unohtanut rave-juuriaan. ’Climbatize’ ja ’Funky Shit’ ovat puhtaita tanssiraitoja, joiden pääosaan nousee lähettäjän sijasta vastaanottaja. ’Diesel Power’ on yksinäinen rapbiisi, mutta puolustaa paikkaansa räppärinsä vuoksi. Sillä riimittää eksentrinen Kool Keith, jonka ääni kajahtaa myös ’Smack My Bitch Upissa’.

The Fat Of The Land oli paitsi The Prodigyn lopullinen läpimurto, myös sen suosion korkein ja terävin huippu. Se on myös hyvin vahvasti aikansa kuva: The Prodigyn kolmannen levyn punaisen langan pitää kireänä sama henkinen jännite, jonka Tricky tiivisti toisen albuminsa Pre-Millennium Tensionin nimeen. Vuosituhannen vaihteen alla elettiin jännittäviä aikoja.

The Fat Of The Landin menestys oli Flintille, Howlettille ja Maxim Realitylle niin rankka trippi, että The Prodigy julkaisi seuraavan albuminsa vasta vuonna 2004. Sen jälkeen bändi on julkaissut uutta musiikkia muutaman vuoden välein ja niittänyt mainetta intensiivisenä livebändinä. Ottaessaan kohtalonsa omiin käsiinsä Flint saattoi tappaa itsensä lisäksi myös yhtyeensä – niin vahvasti The Prodigy henkilöityi hänen mieleenpainuvaan hahmoonsa. Vaikka bändi on tehnyt loistavaa työtä lavoilla vielä viime vuosinakin, ei voi olla ajattelematta, että ehkä tarinan olisi hyvä päättyä juuri tähän.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

The Prodigy kotisivu

Hae The Prodigyn ’The Fat Of The Land’ kirjastosta.

Hae The Fat Of The Land kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
The Prodigyn studioalbumit
Experience (1992)
Music For The Jilted Generation (1994)
The Fat Of The Land (1997)
Always Outnumbered, Never Outgunned (2004)
Invaders Must Die (2009)
The Day Is My Enemy (2015)
No Tourists (2018)

Lue lisää
James, Martin: Prodigy, 315 sivua. Sanctuary 2002.
Reynolds, Simon: Energy Flash – A Journey Through Rave Music And Dance Culture, 765 sivua. Faber And Faber 2013.

The Prodigy: The Fat Of The Land (1997).

Ville Valo & Agents – kadonnutta taikaa etsimässä

Ville Valo & Agents (Universal, 2019)

Ville Valo & Agents (2019).Menetetty kiehtoo enemmän kuin saavutettu. Ansioluettelot voivat olla vaikuttavia, mutta niitä kiinnostavampaa on se, mitä jäi tekemättä, mitä olisi voinut olla. Ville Valo & Agentsin uusi albumi vastaa yhteen sellaiseen kysymykseen. Sen kantavana rakenteena ovat Rauli ”Badding” Somerjoelta (1947–1987) levyttämättä jääneet kappaleet.

Esa Pulliainen & Ville Valo. Kuva: Joonas Brandt.

Yhteinen historia on pitkä. Agentsin johtaja ja kitaristi Esa Pulliainen on poiminut aihioita demokaseteilta, jotka Badding toimitti hänelle 1980-luvun alkupuolella, kun Agents ja Somerjoki työskentelivät yhdessä. HIM-tähti Valo puolestaan kertoo Baddingin levyjen olleen ensimmäistä musiikkia, jota hän on koskaan kuullut.

Valon ja Agentsin albumi on helposti hahmotettava osiensa summa. Sillä on vanhoja klassikoita, uusia suomenkielisiä kappaleita, uusia instrumentaaleja ja uusia englanninkielisiä biisejä. Agents on tällä alueella keskellä ominta maataan, ja Valoa sopivampaa vokalistia olisi vaikea löytää. Rauli ”Badding” Somerjoki on tulkitsijana jäljittelemätön ja omassa luokassaan, mutta levy on rakkaudella tehty kunnianosoitus hänen hauraudelleen ja kiihkeydelleen.

Yllättäen jopa levyn kitarainstrumentaalit Kirstinkulma ja Kettu ovat Baddingin sävellyksiä. Vaikka hän ei soittanut kitaraa kovinkaan hyvin, hän teki Pulliaisen soittotyyliä ajatellen kaksi kappaletta, joissa kitaristi on luonnollisestikin kotonaan. Niin on myös Somerjoen sielu, joka häilyy siellä missä länsieurooppalainen twang kohtaa kotimaisen rautalangan.

Ikkunaprinsessa, Paratiisi, Tähdet tähdet ja vasta viime vuosina unkarilaisen Minden ember boldog akar lenni -kappaleen versioksi osoittautunut Kuihtuu kesäinen maa eivät ole oivaltavia poimintoja Baddingin tuotannosta, mutta niiden mukanaolon ymmärtää. Valmiilla hiteillä päästään radioihin, ja kenties Valon kansainvälisestä fanikunnasta ja nuorista suomalaisista löytyy vielä sellaistakin väkeä, joilla Raulin klassikot eivät ole verissä. Biiseinä ne ovat loistavia, eikä Ville Valo & Agents ole tehnyt tulkinnoistaan suoria pastisseja. Aiemmin julkaistuista biiseistä vähiten tunnettu ja siksi valintana erikoisin on Mä haluan sun, albumiraita vuoden 1982 Ikkunaprinsessa-levyltä.

Badding on levyllä mukana muutenkin kuin henkenä. Hänen ääntään kuullaan Tuutulaulussa, Orpolapsi kiurun -kappaleessa ja Ketussa (jossa paljastuu Somerjoen viehätys sadunomaisiin asioihin). Englanninkielisissä biiseissä I Told You Sossa ja hassunnimisessä Rockin’ With Enziossa hän laulaa liidit. Vanhoista demoista rakennetut lauluraidat ovat paitsi toimivia, myös olennaisia koko kuvan kannalta. Tulkitsija nimeltä Badding syntyi siellä, missä amerikkalainen rock’n’roll sulautui suomalaiseen iskelmään ja slaavilaiseen laulelmaan, ja ilman I Told You Sota ja Rockin’ With Enziota käsitys hänestä jäisi vaillinaiseksi. Agents panee vieraskieliset biisit rokkaamaan seitkytluvun malliin ja niin tiukasti Creedencen hengessä, että Enzion riffi liippaa läheltä Up Around The Bendiä.

Uuden materiaalin helmi on mystinen, herkkä ja kaunis Orpolapsi kiurun¸ joka aivan oikeutetusti julkaistiin levyn ensimmäisenä singlenä. Siitä kuulee, miten loistava laulaja ja bändi Baddingin perintöä vaalii. Kepeänhaikea Syksyn lapsia on kehitelty Kaikki laulut -boksilla julkaistusta viehättävästä Teema vuodelta 1973 -aihiosta. Hiljainen Tuutulaulu on lempeä päätös levylle.

Baddingin demolaaria ei ole vielä ammennettu tyhjiin, eikä kaikkia nauhoja ole edes löydetty. Kadonneen taian etsinnät saattavat siis jatkua.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Agents kotisivu

Varaa 'Ville Valo & Agents' kirjastosta!

Varaa ’Ville Valo & Agents’ kirjastosta!

Varaa Ville Valo & Agents kirjastosta:
esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt
Rauli ”Badding” Somerjoki
Synnyin rokkaamaan (1971)
Näin käy rock & roll (1974)
Sydän lämpöä täys (1975)
Rakkaudella – Raulilta (1982)
Ikkunaprinsessa (1982)
Tähdet, tähdet (1983)
Laivat (1985)

Agents
Agents (1980)
Ikkunaprinsessa (1982)
Tähdet, tähdet (1983)
Laivat (1985)
In Beat (1986)
Besame Mucho (1987)
Pop (1988)
Half And Half (1990)
Agents Forever (1995)
Agents Is Back! (1996)
Agents Is More! (1997)
Laulava Sydän (1999)
Agents Is… Here! (2001)
Agents Is… Rock! vol #1. (2001)
Agents Is… Tonight (2003)
Pop Show (2004)
Agents Is Allright (2006)
Renegades (2007)
Agents… Is Beat! – Instrumental 2008 Recordings (2008)
Agents Go Go (2011)
On Stage / In Studio (2012)
Sound On Sound (2014)
Blue (2016)
Ville Valo & Agents (2019)

HIM
Greatest Lovesongs Vol. 666 (1997)
Razorblade Romance (1999)
Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001)
Love Metal (2003)
Dark Light (2005)
Venus Doom (2007)
Screamworks: Love In Theory And Practice (2010)
Tears On Tape (2013)

Lue lisää
Haydn, Reinhardt (Teemu Leminen, kääntäjä): HIM – His Infernal Majesty, 153 sivua. (Minerva, 2009).
Juntunen, Juho: HIM – Synnin viemää, 268 sivua. (WSOY, 2002).
Rossi, Leena: Saanko luvan? Iskelmä-Suomen ilmiöitä 1900-luvulla, 240 sivua. K&h, Turun yliopisto, kulttuurihistoria 2005

Ville Valo & Agents (2019).

Ville Valo & Agents (2019).