Night People – How To Be A DJ in '90s New York City Archives

📚 Night People – How To Be A DJ in ’90s New York City | Random House / Century 2025

Mark Ronson
Here Comes The Fuzz ➡️ Barbie Soundtrack

Musiikkia esille kirjastossa

Mark Ronson: Night People – How To Be A DJ in '90s New York City (Random House 2025).

Supertuottajana tunnettu englantilaissyntyinen Mark Ronson (s. 1975) aloitti tiensä musiikkimaailmassa tämän tekstin kirjoittajalle varsin tutulla tavalla. Ennen Uptown Funkia työmaana oli lähinnä downtown hiphop, jonka maailmaan käsittelyssä oleva teos suurelta osin sijoittuu.

Ronson aloitti DJ-uransa hiphopin lyötyä itsensä todella lopullisesti ja maailmanlaajuisesti läpi, ajanjaksolla jota kutsutaan alan kaanonissa golden eraksi. Valkoihoinen, brittiläisellä klangilla englantiaan edelleen puhunut juutalaispoika ei ehkä ollut todennäköinen merkkitekijä amerikkalaiseen, värillisten nykiläisskidien luomaan kulttuuriin, huolimatta esimerkiksi aksenttia lukuunottamatta samoista lähtökohdista tulleen Stretch Armstrongin (Adrian Bartos, s. 1969) jo varhain vakiintuneesta asemasta kentällä. 1990-luvun alkumetreiltä varsinaisesti käynnistyvä tarina on alkuun hämmentävänkin samanlainen kuin vaikkapa allekirjoittaneen vastaava Turussa.

Mark Ronson feat. Bruno Mars: Uptown Funk • albumilta Uptown Special
2014

Mark Ronson: Here Comes The Fuzz (Elektra 2003).

Siinä missä itse löysin mentoreita ja väyliä DJ-kulttuuriin tutustumiseen Disco Streetin legendaarisesta limudiskosta ja yläasteen luokkatoverien alan harrastuneisuudesta, kävi Ronson hakemassa vastaavia verkostoja esimerkiksi Vassarin ja New York Universityn kampuksilta. Perusasiat ovat kuitenkin olleet lähes täsmälleen samat. Oli opittava, miten levysoittimet toimivat, miten mikseriä ja neulapainoja käytetään, ja miten paljon iltaa varten tarvittavat levylaukut painavat. Puhutaan luonnollisesti ajasta, jolloin vinyyli oli DJ:n työkaluna täysin omassa luokassaan. Edellä mainittuja seikkoja Ronson toistaa kirjan alussa lähes kyllästymiseen saakka. Opuksen jättäminen sen vuoksi olisi kuitenkin ollut suuri virhe.

Ei tyhjästä, mutta pohjia myöten

Ronson tiedostaa, ja mitä ilmeisimmin tiedosti jo melko varhain, olleensa monin tavoin etuoikeutetussa asemassa. Hän ei syntynyt Bronxissa vaan Notting Hillissä, vanhemmille joiden elämä ei varsinaisesti ollut puutteenalaista. Kirjan tarinat eivät alleviivaa rotua, luokka-asemaa tai perhetaustaa, mutta niitä sivutaan (kuten loppukiitoksissa todetaan, osin ulkopuolisesta kehotuksesta) selkeästi kronikoinnin edetessä.

Kuten monesti taiteen tai kulttuurin alalla suurtekoihin yltävien tekijöitten kohdalla, sytykkeet elämäntyylin valintaan ovat periytyvää laatua. Vaikka olisi hölmöä kuvitella taiteilijoitten lapsista aina kehkeytyvän taiteilijoita, mahdollisuudet siihen lienevät keskimääräistä suuremmat. Turhaa edes mainita, miten samankaltainen tilanne on vaikkapa kaupankäyntiin keskittyneitten sukujen kohdalla. Siemenet eivät idä välttämättä hetkessä, mutta tuottavat usein myöhemmin satoa, jonka edellisten sukupolvien edustajat varmasti tunnistavat.

Muuttaminen Lontoosta New Yorkiin kahdeksan vuoden iässä tekee pikkuihmisen päälle varmasti asioita, mutta Mark Ronson ei näitä suuremmin kirjassa huomioi. Huomiotta jää myös se muualla esiin nostettu seikka, että yritteliäs nuori mies onnistui jo kaksitoistavuotiaana kärttämään itselleen harjoittelijan paikan Rolling Stone -lehdessä.

Tässäkin perhesuhteet olivat avuksi.

Markin äiti, Ann Dexter-Jones on edelleen seurapiirisivustoilta tuttu hahmo, jonka titteli vaihtelee tilanteen mukaan. Isä, Laurence Ronson, oli musiikkialan manageri, josta sittemmin kehkeytyi yksi Englannin suurista kiinteistömoguleista. Vanhemmat erosivat Markin ollessa viisivuotias, perheen elettyä melko vaiherikasta elämää.

Saatoin herätä keskellä yötä tilanteeseen, jossa alakerrassa oli 30 ihmistä juhlimassa, soittamassa pianoa, tuhkakuppeja ja tupakansavua kaikkialla, Ronson kertoi BBC:n dokumenttisarjassa.

Nämä juhlivat ihmiset eivät olleet sattumanvaraisia hahmoja lähipubista, vaan Ronson mainitsee kirjassa ainakin tilanteen, jossa noihin aikoihin jättisuosiota sarjassa Mork & Mindy (Ystäväni avaruudesta) nauttinut koomikko Robin Williams päätyi peittelemään pikkupojan takaisin nukkumaan, Nano Nano -tervehdysten saattelemana. Dokumentissa hän taas mainitsee törmänneensä kotonaan eräänä yönä näyttelijä Christopher Reeveen. Ehkä tämän vuoksi erään toisen Christopherin tapaaminen myöhemmin newyorkilaisella klubilla ei ollut täysin käsittämättömän tuntuista – tähän palataan tuonnempana.

Vanhempien erottua, ja elämän siirryttyä valtameren tuolle puolen, oli Markin kotioloissa isän roolissa henkilö nimeltä Mick Jones. Ei toki samaa nimeä kantavat The Clash -legenda, muttei paljon vähempääkään. Kyseinen Mick nimittäin oli Foreigner-yhtyeen kitaristi ja biisintekijä. Kotoa löytyi siis poikkeuksellisen varhaisessa vaiheessa esimerkiksi äänitysstudio. Hiphop-historiaa tuntevalle esimerkiksi seuraavan biisiparin osuminen Ronsonin kohdalle varsin selkeästi tuntuu melko mielettömältä.

Foreigner: Cold As Ice • albumilta Foreigner
1977

M.O.P. • Cold As Ice • albumilta Warriorz
2001

Mark Ronsonin linkit pop-kulttuurihahmoihin ovat loputtomat, mutta keskityttäköön tässä artikkelissa kuitenkin hänen omaan kasvuunsa; mennään klubeille.

Sweet Thang

Merkittävä käännekohta johon kirjassa toistuvasti palataan, oli klubi nimeltä Sweet Thang. Maksettuaan useammanlaisia DJ-oppirahoja, Ronson päätyi Lower East Sidella sijainneen Den Of Thieves -barin tiistaiklubin vakiosoittajaksi.

Siinä paikassa oli paljon alueelle ominaista sisua ja likaisuutta, mutta se ei kuitenkaan haissut pilaantuneelta oluelta, tai näyttänyt kulmalta johon Richard Hell olisi kuseskellut vuodesta 1977. Betonibunkkeri rajun oloisine henkilökuntineen vaikutti kuin täydelliseltä miljööltä Nine Inch Nailsin videolle.

Sweet Thang aloitti soul-klubina, jolla Ronson muistelee kuluttaneensa puhki levyjä kuten Barrabasin ’Woman’, Teddy Pendergrassin ’Believe In Love’, Al Greenin ’I’m Glad You’re Mine’ ja Donald Byrdin ’You And The Music’.

Barrabas: Woman
1971

Teddy Pendergrass: Believe In Love
1993

Al Green: I’m Glad You’re Mine
1972

Donald Byrd: You And The Music
1975

Edellä mainittuja biisejä yhdistää muitten ilmiselvien seikkojen lisäksi se, miten teräviä rumpusoundeja, breikkejä, niistä löytyy. Ysäri-Ronson teki sitä, mitä tuhannet ja tuhannet deejiit sittemmin, ja edelleen. Paikan yleisöön alkoi enenevissä määrin kertyä hiphop-tuottajia ja alan muita tähtiä.

Periaatteessa hiphop-yleisö biletti vuosikymmeniä vanhojen r&b-hittien tahtiin. Ne iskivät kuitenkin täysin yhtä lujaa kuin uudet bängerit. Aamuyön puolella pudotin sitten ajan isoja biisejä, kuten Junior M.A.F.I.A:n ’Player’s Anthem’ tai Lunizin ’I Got 5 On It’, ja jengi sekosi. Loppuun sitten taas tuolloin vähemmän odotettua kamaa, kuten vaikkapa Stevie Wonderin ’Don’t You Worry ‘bout A Thing’.

Hiphop-tuotanto perustui vuosikymmeniä suoriin, soul-painotteisiin sampleihin, eikä edellä kuvailtua tunnelmaa ole vaikea kuvitella. Soul-kipinän Mark ehti saada jo varhaisvuosinaan Lontoossa, eikä hän lakkaa muistuttamasta genren kaikkivoipaisuudesta edes kirjan epilogissa.

Henkeäsalpaavia kohtaamisia

Hiphop-kuninkaallisia alkoi ilmestyä klubeille, ja Ronsonin oma status nousi. Kirjassa mainitaan muun muassa tilanne, jossa päähenkilö oli yksi ensimmäisiä deejiitä, jotka pääsivät siunaamaan tanssilattiaa soittamalla The Notorious B.I.G. -klassikon ’Hypnotize’.

Sain sen yöllä Bad Boy Recordsin promotyypiltä, joka toi asetaattikopion lainalle DJ-koppiin. Ehdin kuunnella muutaman tahdin kuulokkeista, ja sitten vain heitin biisin ilmoille. Se oli ehkä soinut kerran radiossa, mutta käytännössä viisi sataa ihmistä kuuli tämän järisyttävän kappaleen ensimmäistä kertaa, klubiolosuhteissa. Tilanne oli jotenkin käsittämätön, eikä sitä oikein edes pysty kuvailemaan. Tuntui kuin meteoriitti olisi osunut baariin, Ronson kertoo Rolling Stonen haastattelussa.

The Notorious B.I.G: Hypnotize
1996

Kyse ei ollut ensimmäisestä kohtaamisesta Biggien, alias Christopher Wallacen (1972–1997) kanssa. Vuonna 1996, Sweet Thangin muutettua aiempaa isompaan lokaatioon, kaikin puolin massiivinen rap-ikoni saapui paikalle. DJ:n kuvailu tilanteesta kertoo jotain siitä, millaisessa asemassa Wallace lyhyeksi jääneen elämänsä loppupuolella kulmillaan oli.

Näin soittaessani silmäkulmasta, miten paikalla ollut kansa alkoi väreillä, kun sisään ilmaantui uusi ryhmä. Biggie Smalls, King Of New York oli juuri saapunut. Tämä oli seisminen hetki pienessä universumissamme. Kuin Paavin vierailu.

Klubin isäntä, ovivastuussa ollut Big Frank kuvaili pienehköä ongelmaa Biggien sisäänpääsyn kanssa.

Big saapui neljänkymmenen kaverin kanssa, ja ne olivat kaikki rähinävalmiita tyyppejä, jotka ilmoittivat olevansa paikalla tähden turvana. Tsekkasin kaikki läpi tuplasti, ja löysin ties mitä kamppeita! Sanoin että come on, vie tämä autoon ja tule sitten takaisin. Biggie toimi tilanteessa fiksusti, koska tiesi etten voi päästää tuon kokoista lössiä kerralla sisään. Hän antoi minulle tukun satasia ja odotti ulkona. “Kaikki hyvin, venaan tässä kunnes kaikki ovat sisällä”. Lopulta niin tapahtui, ja koko seurue juhli klubilla ilman ongelmia.

Viikkoa myöhemmin The Notorious One oli saapunut uudelleen, tällä kertaa mukanaan Jay-Z ja satapäinen kaveriporukka. Klubin ulkopuolella oli vallinnut melkoinen kaaos.

Välillä noina iltoina tuntui siltä, kuin levylaukkuni sisältö olisi materialisoitunut lattialla, Ronson jatkaa ja listaa tukun paikalle ilmaantuneita nimiä Gang Starrin Gurusta nuorena rap-diggarina tunnettuun Leonardo di Caprioon.

Draaman kaari ja kontrolli

Ronson totetaa useaan otteeseen itsetutkiskelussaan, että omaa tarpeen kontrolloida tilanteita. Kukapa meistä ei. Hän uskoo kontrollin löytämisen olevan tärkeimpiä seikkoja menestykseensä niin DJ:nä kuin tuottajana. DJ-koppi on turvapaikka, josta käsin yleisöjen lukeminen on osaaville korva/silmäpareille mahdollista. Kaipuu kontrolliin kumpuaa tekijän mukaan lapsuusvuosien epävarmuudesta. Ensimmäinen onnistumisen kokemus alalla löytyy kauempaa historiasta.

Vuosien yhdessäolon jälkeen äitini ja Mick menivät naimisiin vuonna 1985. Juhlissa ei ollut bändiä, eikä edes DJ:tä. Muutamalta valmiiksi äänitetyltä kasetilta soi Chuck Berryä ja Buddy Hollya. Kun kasetit oli kuunneltu läpi ja aurinko alkoi laskea, musiikki loppui kokonaan. Tuolloin sain vastuutehtävän, joka oli perustavampaa laatua kuin mikään elämässäni siihen asti. “Mark, laita jotain soimaan”, Mick sanoi. Tunsin juhlien kohtalon olevan käsissäni, ja juoksin sisään selaamaan kasettiläjiä. Tarvitsin jotain universaalia, jotain täydellistä.

Häiden kohokohdaksi jäi kymmenvuotiaan Markin mielessä valitun biisin (Eric Clapton: ’Wonderful Tonight’) saama vastaanotto.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tiesin tehneeni jotain oikein.

Vaikka DJ-koppien ja esiintymislavojen ero on melkoinen, ei ole vaikeaa kuvitella yhteyttä levysoitinmanipulaattorin ja esiintymisestä kaipaamansa adrenaliinipiikin saavan rock-muusikon välillä. Kummassakin tilanteessa on luotava draaman kaarta, odotettava sopivaa hetkeä ennen sen hämmentävän biisin, tai vaikkapa häikäisevän kitarasoolon “pudottamista”.

Soitettuaan alan klassikot, sampleoriginaalit ja hetken hitit läpikotaisin puhki, ja noustuaan kotikaupunkinsa DJ-hierarkiassa jo korkealle, Ronson haki äärimmäisyyksiä, ja löysi yhden tavaramerkeistään. Rockin ja hiphopin sekoittaminen keskenään ei ollut sinänsä uutta, mutta se atmosfääri jossa tuleva supertuottaja ensi kertaa käytännössä testasi, oli haastavimmasta päästä.

Kuulin jonkun rock-DJ:n soittoa, ja pidin biisivalikoimasta todella paljon, vaikka toimitus olikin teknisesti kammottavaa. AC/DC:n ’Back In Black’ kuului tähän settiin, ja kuullessani sen ensi kertaa varhaisteini-iän jälkeen tiesin, että se on biisi jonka haluan sisällyttää omaan repertuaariini. Ajatus oli absurdi, lähes itsetuhoinen; soitan tämän maanantai-iltana Cheetah-klubilla, itärannikon kuumimiissa hiphop-bileissä!

Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti biisien kaarta, joka johti tarkasti laskelmoituun pisteeseen aussirock-legendojen bängerin tiputtamiselle. Pian jopa kliseisen tunnettujen rock-biisien sekoittaminen hiphop-setteihin muodostui yhdeksi hänen tavaramerkeistään, jonka kuulee selkeästi vaikkapa Ronsonin ensimmäisellä tuottajalevyllä Here Comes The Fuzz (2003) – jolla toki yhdistyy ties miten monta genreä.

Mark Ronson feat. Ghostface Killah, Nate Dogg: Ooh Wee • albumilta Here Comes The Fuzz
2003

Mark Ronson feat. Rivers Cuomo: I Suck • albumilta Here Comes The Fuzz
2003

Hittien takaa

Mark Ronson on niin sanotulle suurelle yleisölle tätä nykyä tuttu aivan muualta kuin puolilaittomien hiphop-klubien hämäristä. Barbie-soundtrackin ja Lady Gagan tyyppisten artistien tuottajan voisi kuvitella tekevän työtään matemaattisin kaavoin, kylmän laskemoidusti. Niin varmasti osin tekeekin. Night People -kirjaa lukiessa tulevat kuitenkin väistämättä mieleen hiljattain luetut opukset ABBAn ja Bogart Co:n tarinoista. Suosittelen kumpaakin lämpimästi!

Pintapuolisesti kovinkin ohuen oloisten megahittien takaa löytyy usein – ei toki aina – hurja määrä musiikillista osaamista ja näkemystä. ABBAn kohdalla sitä ehti ennen suursuosiota karttua muun muassa folkin alalta, Bogartin taustoilta taas löytyy vuosikausia eloa heavyrockin, jopa progen parissa. Ronsonin tapauksessa pätevyys maailmanlaajuiseen tanssilattioiden (ja poplistojen) hallintaan kertyi paikallisemmin, hyvin konkreettisella tavalla.

Night People -kirja saattaa rutinoituneemmille DJ:lle tai muille klubikulttuurin tuntijoille vaikuttaa osin vanhan toistolta. Se avaa kuitenkin myös näkökulmia, joita ainakaan omalle kohdalle ei ole aiemmin osunut, ja sisältää tietenkin hurjan määrän anekdootteja NYC:n yöstä – tähän tekstiin poimin niistä vain minimaalisen osan.

Niko Toiskallio

Mark Ronson | kotisivu
Mark Ronson | Facebook

💿
Mark Ronson
Finna.fi

Here Comes The Fuzz Elektra 2003
Version Sony BMG 2007
Record Collection Columbia 2010
Uptown Special Columbia 2015
Mortdecai – Music From The Motion Picture Geoff Zanelli & Mark Ronson | La-La Land Records 2015
Late Night Feelings Columbia 2019
Barbie – Score From The Original Motion Picture Soundtrack Mark Ronson & Andrew Wyatt | WaterTower Music / Waxwork 2023

📚
Lue lisää Mark Ronsonista
Finna.fi

Night People – How To Be A DJ in ’90s New York City Mark Ronson, 243 sivua | Random House / Century 2025

📚
Lue lisää Niko Toiskallion vinkkaamaa
Finna.fi

Bogart Co. – Ainoa, yksinäinen Aku-Tuomas Mattila, 520 sivua | Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2024
Ilon ja surun säveliä – ABBAn koko tarina Jan Gradvall, 285 sivua | Kustannusosakeyhtiö Otava 2024

📚
Lue lisää hiphopsukupolvesta • Läs mera om hiphop-generationen • Read more about the hip-hop generation
Finna.fi

Can’t Stop, Won’t Stop – hiphopsukupolven historia Jeff Chang & kääntäjä Laura Haavisto, 527 • Like 2008
Can’t Stop, Won’t Stop – hiphop-generationens historia Jeff Chang & översättare Carina Ernst & Tony Ernst, 589 sidor • Reverb 2006
Can’t Stop, Won’t Stop – A History Of The Hip-Hop Generation Jeff Chang & introduction by DJ Kool Herc, 546 pages • Picador 2005 • Ebury Press 2007

📚
Lue lisää DJ-kulttuurista • Read more about DJing and DJ Culture
Finna.fi

Adventures On The Wheels Of Steel – The Rise Of The Superstar DJs Dave Haslam, 257 pages | Fourth Estate 2001
How To DJ – Insider’s Guide To Success On The Decks Tom Frederikse & Phil Benedictus, 179 pages | Judy Piatkus 2002
How To DJ (Properly) – The Art And Science Of Playing Records Frank Broughton & Bill Brewster, 287 pages | Bantam Press 2002
The World Of DJs And The Turntable Culture Todd Souvignier, 333 pages | Hal Leonard 2003
DJing For Beginners – Mastering, Mixing, Sequencing, Beatmatching, And Equalising Matt Anniss, 114 pages | Amber Books 2016

Saatat pitää myös näistä Levyhyllyistä

Al Stewart – tarinankerrontaa huipputuotannolla • Year Of The Cat [1976]
Billy Joel – pianomiehen pitkä tie tähdeksi • The Stranger [1977]
Brian Wilson 1942–2025 • popneron paluu elämään • That Lucky Old Sun [2008]
Burt Bacharach 1928–2023 • Burt Bacharach ja laulunkirjoittamisen taide
De La Soul • Long Islandilta Törnävänsaarelle – De La Soulin nousu kolmen jalan korkeudesta täynnä ristiriitoja • 3 Feet High And Rising [1989]
Elton John – pianistin tie ihmemaahan • Goodbye Yellow Brick Road [1973]
Madonna – electronican ja elämän äärellä • Ray Of Light [1998]
Neneh Cherry 📚🎵 A Thousand Threads [2024] – tähtien asennot ja halu saattaa • Raw Like Sushi [1989] … Broken Politics [2018]

Paul McCartney – popmusiikin käsityön mestaruutta • Tug Of War [1982]
Phil Collins – vapaa ja omillaan • No Jacket Required [1985]
Sleeping Bag Records • 1980-luvun New Yorkissa hitsattiin historiaa oikeilla kohtaamisilla
The Moody Blues [1] Vuodet 1964–1969 • Sinfonisen rockin edelläkävijä • The Magnificent Moodies ➡️ To Our Children’s Children’s Children
The Moody Blues [2] Vuodet 1970–2018 • Klassikkokauden päätös • A Question Of Balance ➡️ Seventh Sojourn
Tom Petty 1950–2017 • Suuren lauluntekijän muistolle • Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes [1979]
Wings – Paul McCartneyn popmusiikkia rakkaudesta • Venus And Mars [1975]