Hollywood Brats – kovan onnen kulttibändi

Hollywood Brats | Cherry Red Records 1980

Levyhyllyt-blogi suosittelee musiikkia ja oheislukemista, mutta Hollywood Bratsin ja siitä kertovan kirjan kohdalla tekee mieli kääntää asetelma toisinpäin. Laulaja Andrew Mathesonin hykerryttävä historiikki Sick On You on ”must read” -osaston opus kaikille rokkikirjallisuudesta kiinnostuneille. Lukemisen ohessa sopii kuunnella bändin ainoata albumia, joka sekin on oikein hieno.

Eivätkö nimet soita kelloja? Se on täysin ymmärrettävää. Hollywood Brats on – kuten kirjan alaotsikko kuuluu – paras bändi, josta et ole koskaan kuullutkaan. Ja niin kuin samainen alaotsikko jatkaa, sen tarina on katastrofaalinen. Onneksi se kuitenkin on tuhoisa niin surkuhupaisalla tavalla, että siitä saa tehdyksi viihdyttävän kirjan, jonka lukemisesta tulee hyvä mieli, kunhan tekijällä on tyylitajua ja näkemystä. Niin kuin paras rock and roll -musiikki, Mathesonin teos on vahvasti väritetty versio todellisuudesta.

Kovaonnisesti The Queen -nimellä vuonna 1971 aloittanut Hollywood Brats oli perusasioita raikastanut bändi aikalaisensa New York Dollsin tapaan, suoraa rockia soittanut likainen trash-versio Rolling Stonesista. Sitä on kutsuttu protopunkbändiksi, mikä kertoo enemmän ryhmän asenteesta ja vaikutuksesta kuin musiikista. Myöhemmät punkbändit loivat omanlaisensa tyylin, mutta jäivät musiikillisesti velkaa Dr. Feelgoodin ja Hollywood Bratsinkin kaltaisille yhtyeille, sikäli kun sattuivat jälkimmäistä jossain kuulemaan.

Tavallaan Matheson tekee tikusta asiaa kirjoittaessaan 300-sivuisen kirjan bändistä, joka ehti hajota jo ennen kuin sen albumi julkaistiin (pelkästään Norjassa ja nimellä Andrew Matheson & The Brats: Grown Up Wrong). Laulajalla ei myöskään ole minkäänlaisia estoja vuoleskella mainittua tikkua terävämmäksi kuin se luultavasti aikoinaan oli. Lontooseen muuttavan nuorukaisen bändihaaveet muuttuvat Sick On Youssa pyrkimykseksi pelastaa rock’n’roll karulta kohtalolta, joka sitä odotti kesyjen blueskitaristien ja pompöösien progemuusikoiden käsissä. Se olisi jälkiviisastelevuudessaan kornia, ellei Mathesonin teksti olisi hänen oman ehdottomuutensa suhteen niin itseironista, itsetietoista ja kärjistettyä. Sick On You onkin ihanasti kohteensa näköinen kirja.

Hollywood Bratsin albumi on debyyteille tyypillisesti siihenastisen ”uran” summa. Jopa Mathesonin ja bändin toisen ydinhahmon, pianisti Casino Steelin ensimmäinen yhteinen biisi, vastustamaton ’Southern Belles’ on sillä mukana. Samalla levy on yhteenveto kaikesta, mitä kaksikko piti makeana: ’Zürich 17’ ja The Crystals -laina ’Then He Kissed Me’ tulivat Phil Spectorin tuottaman popin maailmasta, ’Empty Bottles’ -välisoitto ja ’Drowning Sorrows’ bluesista päin ja moni muu biisi Stonesin suunnalta. Rajuimmillaan bändi on levyn päättävässä stoogesmaisessa ’Sick on Youssa’, josta punksukupolven oli hyvä jatkaa. Mitään ennenkuulumatonta sillä ei ole, mutta kuten Hurriganes suunnilleen samoihin aikoihin totesi, ”it ain’t what you do, it’s how you do it.” Hollywood Brats puhalsi vanhoihin vaikutteisiin elävän hengen.

Hollywood Brats on soittanut vielä viime aikoinakin – viimeisin julkaisu on ’Vampire Nazi’-single vuodelta 2019. Kulttimaineesta kertoo, että Bratsille ja Steelin toiselle bändille The Boysille on tehty tribuuttilevy. Se, että italialaisen Desert Inn Recordsin vuosituhannen vaihteessa julkistama kunnianosoitus You Wanna Know What It’s Like? ilmestyi pelkästään netissä vasta keväällä 2020, sopii todella hyvin Hollywood Bratsin tragikoomisen tarinan jatkeeksi.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Andrew Matheson | Facebook

Varaa Mathesonin kirja Sick On You kirjastosta.

Varaa Mathesonin kirja Sick On You kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Andrew Matheson: Sick On You (Ebury 2015).

Levyhyllyt
Andrew Matheson & The Brats
Grown Up Wrong | Mercury 1975
The Hollywood Brats
The Hollywood Brats | Cherry Red Records 1980 & 1994 & 2016 • Enfer Records 1985 • Get Back 1995
Debyyttialbumin laajennetut painokset
Sick On You
• 2CD | Cherry Red Records 2016
Sick On You • 2LP | Radiation Reissues 2018

Muista myös kokoelmalevyt | Finna.fi
Punk 45 – Sick On You! One Way Spit! – After The Love & Before The Revolution Vol. 3 | Soul Jazz Records 2013
Action Time Vision – A Story Of Independent UK Punk 1976–1979 • 4CD + 64-sivuinen tekstiliite | Cherry Red Records 2016

Johnny Thunders: So Alone – malja antisankarille
Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation – kaukana kliseisyydestä

Lue lisää | Finna.fi
Matheson, Andrew: Sick On You – The Disastrous Story Of Britain’s Great Lost Punk Band, 337 sivua | Ebury Press 2015

Hollywood Brats: Sick On You (1980/2016).

Hollywood Brats: s/t (1980/1994).

Hollywood Brats: s/t (1980).

Chisu: Momentum 123 – suuren muutoksen maisemissa

Momentum 123 | Warner Music Finland 2019

Vanhan artistiminän symbolinen surmaaminen ja itsensä uudelleen synnyttäminen on tätä päivää. Tai toki taiteilijat ovat kautta aikojen tehneet radikaaleja siirtoja, mutta nykyajan popmusiikissa se on aivan oma ilmiönsä, joka voi näkyä musiikin ohella artistin nimessä, sanoituksissa tai vaikka kansitaiteessa. Christel ”Chisu” Roosberg teki tuon tempun viimeisimmällä albumillaan Momentum 123. Hänen muutoksensa on ensisijaisesti musiikillinen, mutta myös kokonaisvaltainen.

Momentum 123 on pisin taiteellinen harppaus Chisun tuotannossa, mutta ei silti täysin arvaamaton. Hän on aina vaikuttanut liian kunnianhimoiselta muusikolta jämähtämään vain yhteen kaikista ulottuvillaan olevista ulottuvuuksista. Jälkiviisauden valo paljastaa jo Polaris-levyltä (2015) selkeitä merkkejä halusta uudistua.

Silti voi hyvin puhua siitä, että artisti on keksinyt itsensä uudelleen – onhan Chisu muuttanut sekä musiikkinsa kirjoittamisen että viimeistelemisen tapaa. Useimmat biisit on rakennettu biiteistä ja soundeista lähtien, ei melodioista tai sointukuluista alkaen. Ne on toteutettu elektronisilla instrumenteilla, ei akustisilla tai vanhan liiton bändisoittimilla. Momentun 123:n tunnelmassa voi olla jotakin samaa kuin Chisun Alkovi-debyytillä (2008), mutta paluusta juurille ei ole kyse.

Momentum 123:n voi lainata kirjastosta cd:nä tai vaikka ostaa kaupasta vinyylinä, mutta ensisijaisesti se on lyhytjännitteiselle streaming-sukupolvelle tehty lyhyempien osien summa, eikä kuulijan ole pakko laskea osia yhteen. Chisun kuudes albumi koostuu kolmesta ep:n mittaisesta ”momentumista”. Se on tätä päivää, mutta itse asiassa jäsentely tekee albumin helpommin lähestyttäväksi myös niille, jotka vannovat perinteisten kolmen vartin kokonaisuuksien nimeen.

Momentum 1, visuaaliselta teemaltaan meri, on viipyilevä ja odottava. Läsnä on epävarmuuden ja toivon sävyttämä tietoisuus siitä, että vastarannalla kaikki on toisin kuin kotisatamassa, jossa matkaajalle vielä hurrattiin. Osan avainkappale on ”Momentum” – laulu, joka voi olla yhtä aikaa hiipuvan parisuhteen päätöslaulu että muutosta kaipaavan artistin tilitystä entiselle itselleen. Sama pätee koko Momentum 123:een. Se tilittää, mutta on myös samaistuttavissa.

Momentum 2:lla Chisu visualisoi taiteensa aavikoksi, ja se onkin osakokonaisuuksista paahteisin. Tuotannollisesti se on myös niistä leikkisin, vapain ja ärsyttävin, rutiseva ja vingahteleva elektro-ep. ’Chisu kuka?’ ja ’Artisti/narsisti’ ovat kiinnostavaa, itsekeskeistä peilailua, mutta toiselta momentumilta löytyy myös kokonaisuuden svengaavin biisi, ’Ydinsota’. ’Ydinsodan’ jälkeen huolestunut ’Tipping Point’ käynnistää uuden osan. Momentum 3 on visuaalisesti jäätikkö, ja kylmänviileän tyyni on myös musiikillinen maisema. Raikas päätöskappale ’Viimeiset tekstarit’ on eräänlainen selitys sille, miksi kaikki on muuttunut – rakkaudessa tai taiteessa, mene ja tiedä.

Momentun 123 on aikamoinen trippi. Se on varmasti häkellyttänyt niitä, jotka tutustuivat häneen Vain elämää -ohjelman kautta. Taiteilija tekee selväksi, että tekee ihan mitä tahtoo.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Chisu | Facebook
Chisu | Instagram
Chisu | Twitter

Varaa Momentum 123 kirjastosta.

Varaa Momentum 123 kirjastosta.

Esitäytetty Monihaku aluekirjastoihin. Kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt | Finna.fi

Alkovi | HMC Helsinki Music Company/Warner Music Finland 2008
Vapaa ja yksin | HMC Helsinki Music Company/Warner Music Finland 2009
Kun valaistun | HMC Helsinki Music Company/Warner Music Finland 2011
Kun valaistun 2.0 | HMC Helsinki Music Company/Warner Music Finland 2012
Polaris | Warner Music Finland 2015
MOMENTUM 123 | Warner Music Finland 2019

Alma: Have U Seen Her? – varjoa jahtaamassa
Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla
Jonna Tervomaan Ääni kasvaa kuunnellessa
Maija Vilkkumaa: Aja! – kun kaava rikotaan
Maija Vilkkumaa ei aja puolivaloilla
Ruusut: Kevätuhri – inhimillisyyttä ajankuvan alla
Zen Café: Helvetisti järkeä – rumia sanoja rakkaudesta

Lue lisää | Finna.fi

Aho, Arja & Taskinen, Anne: Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historia!, 321 sivua | WSOY 2003
Bruun
, Seppo & Lindfors, Jukka & Luoto, Santtu & Salo, Markku: Jee jee jee – suomalaisen rockin historia, 543 sivua | WSOY 1998
Kauppinen
, Eetu (toim.): Miten lauluni syntyvät?, 243 sivua | Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017

Chisu: Momentum 123 (2019).

The National: High Violet – kaunis ja yksinäinen

High Violet | 4AD 2010

Kaikkein keskeisimpiä albumeja ovat usein ne, joilla lunastetaan paikka suuren yleisön sydämestä. High Violet on The Nationalille sellainen seuraavalle tasolle nousemisen soundtrack.

Ohiossa vuonna 1999 perustettu The National teki nimettömän debyyttinsä (2001) ja toisen albuminsa Sad Songs For Dirty Loversin (2003) omalle levymerkilleen. Ammattilaissarjaan Dessnerin kitaristi-kosketinsoittajaveljekset, Devendorfin rytmiryhmäveljekset ja laulaja Matt Berninger nousivat kolmannen albuminsa Alligatorin (2005) aikaan. Sen ja seuraavan albumin Boxer (2007) julkaisi Beggars Banquet Records, joka sittemmin sulautui osaksi 4AD:ta.

Kaksi ensimmäistä albumia nostivat The Nationalin indie-ihmisten tietoisuuteen, ja Alligator ja Boxer kiihdyttivät kuhinaa bändin ympärillä. The Nationalin levyt nousivat vuoden ja vuosikymmenen parhaita levyjä rankkaaville listoille, kriitikot yhtyivät kuorokiitoksiin, biisit soivat tv-sarjoissa ja elokuvissa, ja bändi sai hyviä slotteja suurilta festivaaleilta. Ensimmäisen vuosikymmenensä aikana The National oli noussut läpimurron kynnykselle, sille kohtalokkaalle kielekkeelle, johon ylistys kuuluu kaikkein äänekkäimmin. Se on tavoiteltu ja kauhisteltu uravaihe, jonka jälkeen suosio laajenee ja kehuminen vaimenee, kun kulttisuosikki laimenee yleiseksi omaisuudeksi.

The National ylitti kriittisen pisteen tyylikkäästi. High Violet oli varmastikin sen helpoimmin lähestyttävä eli kaupallisin julkaisu (ja taitaa olla edelleen), mutta se oli myös riittävän sisältörikas riipaisemaan kuulijaansa tavalla, johon höttöpop ei kykene. High Violetin ilmapiiri tuo mieleen bändin kotiosavaltion tasankojen avaruuden, ja sen lempeää melankoliaa vasten tekee mieli käpertyä. Stadiontunnelmaisen ’Bloobuzz Ohion’, levyn ilmeisimmän singlelohkaisun, sai ladata ilmaiseksi bändin nettisivuilta maaliskuussa 2010.

Vaikka High Violet on musiikillisesti vähäeleinen albumi, tunteet sillä ovat suuria. Berningerin sanoituksissa niitä ei niinkään käsitellä kuin kuvaillaan, ja ne pitävät lujasti otteessaan. Välillä päähenkilö kaivelee omaa napaansa (’Sorrow’), välillä suhdettaan muihin (’Anyone’s Ghost’). Jos High Violet pitäisi kiteyttää yhdeksi tunteeksi, se olisi yksinäisyys, ja jos joksikin ulkokohtaisemmaksi, niin kauneudeksi. Synkkänä High Violetia ei voi pitää. Sen kappaleiden surumielisessä lopullisuuden tunnussa on lohdullisuutta. Kaiken kaikkiaan albumi on malliesimerkki siitä, miten merkitykselliseltä popmusiikki voi syvimmillään tuntua.

Siihen nähden, miten paljon sessiosoittajia ja vierailijoita High Violetilla esiintyy (noin 25), musiikki on onnistuttu pitämään yllättävänkin tyylikkäänä ja vähäeleisenä. Lukuisat puhallin- ja jousisoittajat palvelevat tarkoitusta, sovitukset on tehty luomaan kappaleiden hallitseva tunnelma tai korostamaan sitä. ’Terrible Lovessa’ ja ’Bloodbuzz Ohiossa’ se tarkoittaa kaikuisaa ja kumisevaa kitarabändisoundia, ’Sorrow’ssa’, ’Runawayssa’ ja tarttuvassa ’Anyone’s Ghostissa’ vain laulumelodian ja sanojen kehystämistä. Kumpikin tyyli toimii, sillä kuten vaikkapa ’Little Faith’ ja ’Afraid Of Everyone’ osoittavat, Berningerin sanoitukset ovat kiinnostavia jopa luettuina, ja jokaisessa kappaleessa on koskettava melodinen koukku.

High Violet oli helppoudessaan omanlaisensa huipentuma. Sen jälkeen The National on melkeinpä jarrutellut menestymistään – se on tehnyt onnistunutta musiikkia myöhemminkin, mutta usein sen sovituksista on tullut mieleen Lars Ulrich keksimässä rumpujen soittoa uudestaan Metallican dokumentissa Some Kind Of Monster. Myöhempien aikojen The Nationalille on varsinkin rytmiikan osalta tuntunut olevan tärkeämpää idean erikoisuus kuin toimivuus. Ehkäpä sillä on saanut takaisin osan suosion syömästä indieuskottavuudesta.

High Violetilla ei vielä ole jälkeäkään yliyrittämisestä. Musiikki kulkee vapaana, luontevana, kirkkaana ja vähäeleisenä kuin tyynen joen vesi. Voimakkain virta on piilossa pinnan alla, lähellä tummaa pohjaa.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

High Violet
Aaron Dessner
Bryan Devendorf
Bryce Dessner
Matt Berninger
Scott Devendorf

The National | kotisivu
The National | Facebook

Levyhyllyt | Finna.fi
The National | Brassland 2001
Sad Songs For Dirty Lovers | Brassland 2003
Alligator | Beggars Banquet 2005
Boxer | 2007
High Violet | 4AD 2010
Trouble Will Find Me | 4AD 2013
Sleep Well Beast | 4AD 2017
I Am Easy To Find | 4AD 2019

Beck: Sea Change – suuren muutoksen soundtrack
Marianne Faithfull: Broken English – uuden ajanlaskun alku
Nick Cave & The Bad Seeds: Skeleton Tree – pimeä tie kohti valoa
The Cure: Wish – valoa synkkyyden keskeltä
Willie Nelson: Teatro – kuiskauksia vuosien takaa

Katso lisää | Finna.fi
Berninger, Tom (ohjaaja): Mistaken For Strangers, 62 min. • DVD | Atlantic Film Finland 2013

The National: High Violet – 10th Anniversary Expanded Edition (2010/2020).

Erja Lyytinen: Another World – uuden aikakauden taitteessa

Another World | Tuohi Records 2019

Maailman parhaiden blueskitaristien äänestyksissä menestyvien ei enää tarvitse olla ikonisia, mieluiten kuolleita britti- tai amerikkalaismiehiä. Nykyisin arvostettu soittaja voi olla sellainen kuin Erja Lyytinen (s. 1976). Nainen Savosta.

Vaikuttaa jopa siltä, että ukkoutunut genre kaipaa Lyytisen kaltaisia freesejä tekijöitä. Hän on nimittäin niittänyt mainetta kautta modernin bluesuniversumin – muun muassa European Blues Awardsissa, Finnish Blues Awardsissa, Blues Matters– ja Guitar World -lehtien äänestyksissä sekä brittiläisen Independent Blues Broadcasters Associationin sekä kanadalaisen Blues Underground Networkin taholla.

Lyytinen on kerännyt ansioita blueskitaran hall of fameen pääsemiseksi jo vuosikymmeniä. 15-vuotiaana soittimeensa tarttuneen kitaristi-laulajan debyyttialbumi, jump blues -vaikutteinen Attention! ilmestyi vuonna 2002. Jo se oli aikamoinen harppaus maineessa: kakkosalbumi Wildflowerin (2003) julkaisukeikkana toimi Puistoblues, jonka pääkonsertin ainoa kotimainen esiintyjä Lyytinen oli.

Seuraavat vuodet vierähtivät kansainvälisissä kuvioissa. Sibelius-Akatemiassa maisterintutkintoa suorittanut Lyytinen opiskeli musiikkia Tanskassa ja Yhdysvalloissa ja teki ensimmäisen Suomen ulkopuolella julkaistun levynsä. Saksalaisen Ruf Recordsin kautta ilmestynyt Pilgrimage – Mississippi To Memphis (toinen kahdesta vuonna 2005 julkaistusta Lyytisen levystä) äänitettiin Amerikassa. Bluesin syntysijoilla valmistui myös seuraava julkaisu, slidesoittopainotteinen Dreamland Blues (2006). Sen seuraajaa The Grip Of The Bluesia Lyytinen on luonnehtinut ensimmäiseksi omaksi albumikseen, koska sillä hän esiintyy oman yhtyeensä kanssa.

Jos 2000-luku oli Lyytiselle uran alkusoittoa, 2010-luvulla hän ryhtyi tositoimiin: Lyytinen starttasi vuosikymmenen entistä laajemmilla Euroopan-kiertueilla. Noihin aikoihin havaittiin, ettei Lyytinen halunnut maalata itseään niché-artistiksi bluesnurkkaan. Voracious Lovella (2010) hän avarsi soundiaan muun muassa Nightwishistä (Marco Hietala) ja Apocalypticasta (Paavo Lötjönen) tuttujen muusikoiden avulla. Sama kehitys näkyi artistiprofiilissa. Lyytinen oli vuonna 2012 mukana Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa, joka teki hänet tutuksi suurelle yleisölle.

Mutta jotta totuus ei unohtuisi, Forbidden Fruit -levyä (2013) seurannut The Sky Is Crying (2014) oli tribuutti sähköisen slidesoiton uranuurtajalle Elmore Jamesille. Sitä seuraavan albuminsa The Stolen Heartsin Lyytinen teki klassikkorockin tunnelmissa: yhteistyökumppanina studiossa oli Rolling Stonesin ja Pink Floydin projekteissa kannuksensa ansainnut Chris Kimsey.

Erja Lyytisen uusin albumi Another World kertoo ensimmäiseksi sen, että häntä ei voi pitää kokeilevana muusikkona, vaihtoehtoartistina tai bluespuristina. Levyllä soi blues, mutta musiikissa on vaikutteita myös räväkästä hardrockista ja kiltistä aikuisrockista sekä vähäeleisempiä viitteitä moneen muuhunkin suuntaan popista funkin kautta progeen. Hänen soundissaan on jotakin hyvin suomalaista, mikä saa musiikin kuulostamaan täällä arkiselta ja kaiketi maailmalla eksoottiselta. Vierailevat tähdet tulevat bluesista ja sen tuolta puolen. Lyytisen kanssa soittavat louisianalainen slidekitaramestari Sonny Landreth sekä Michael Jacksonin bändissäkin soittanut Jennifer Batten.

2020-luku aloittaa jälleen uuden aikakauden Lyytisen uralla – tai siltä ainakin vaikuttaa, koska artisti päätti kymmenluvun julkaisemalla urastaan kirjan. Se on tarina (tai itse asiassa monta tarinaa) naisen elämästä bluesin miehisessä maailmassa, artistin luovimisesta musiikkialalla ja työn ja perhe-elämän ristiaallokossa, sekä Lyytisen muusikkouden ja uran kehityksestä. Musiikkitoimittaja Mape Ollilan kirjoittama välitilinpäätös Erja Lyytinen – Blueskuningatar ilmestyi samana vuonna kuin Another World.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Erja Lyytinen | kotisivu
Erja Lyytinen | Facebook
Erja Lyytinen | Instagram
Erja Lyytinen | Twitter

Levyhyllyt
Attention! | Bluelight Records 2002
Wildflower | Bluelight Records 2003
Pilgrimage – Mississippi To Memphis | Ruf Records 2005
It’s A Blessing | Ruf Records 2005
Dreamland Blues | Ruf Records 2006
Grip Of The Blues | Ruf Records 2008
Voracious Love | Ruf Records 2010
Forbidden Fruit | Ruf Records 2013
The Sky Is Crying | Tuohi Records 2014
Stolen Hearts | Tuohi Records 2017
Another World | Tuohi Records 2019

Katso DVD
Ruf’s Blues Caravan – The New Generation | 2006
Songs From The Road | 2012
Live In London | 2015
Erja Lyytinen & Heikki Silvennoinen: Live 2016 | 2016

Tinariwen: Elwan – aavikon blues

Lue lisää 
Ollila, Mape: Erja Lyytinen – Blueskuningatar, 191 sivua | Docendo 2019

Erja Lyytinen: Another World (2019).

Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin – omituinen ajankuva

The Ultimate Sin | Epic 1986

The Ultimate Sin on Ozzy Osbournen omissa kirjoissa se huono soololevy. Laulajan mielestä sen soundi on tylsä, ja vaikka tekele myikin erittäin hyvin, niin kummalliselta se hänestä silti kuulostaa.

Voi olla, että Ozzya riepoo se koko elämänvaihe – The Ultimate Sinin teossa hän oli elämänhallinnallisista syistä lähinnä laulajan ja keulakuvan osassa. Kun levyn biisit kirjoitettiin, hän oli katkaisuhoidossa. (Managerivaimo Sharon Osbourne sai miehensä lähtemään sinne narraamalla, että tiedossa olisi jäsenyys erityisellä klubilla, jossa opetettaisiin herrasmiesmäisiä juomatapoja.) Sillä välin, kun tähti toipui korjaamolla, kitaristi Jake E. Lee ja sanoittaja Bob Daisley tekivät uusia kappaleita. Ozzy lisäsi omat ideansa joukkoon, kunhan sai päänsä vähän selvemmäksi.

Lopputulos on kaksijakoinen. Bändi soi paikoin jähmeästi, eikä noin puolta The Ultimate Sinin kappaleista ole tarpeen kuunnella toista kertaa. Toisaalta siinä paremmassa puoliskossa on hienoja riffejä ja melodioita ja jopa klassikkoja.

The Ultimate Sin äänitettiin Lontoossa ja Pariisissa tuottaja Ron Nevisonin kanssa. Kansikuvaksi valikoitui helvetillinen maalaus, joka voisi olla peräisin vieroitusklinikalla nähdyistä delirium-houreista. Hupaisa Ozzy lohikäärmeenä -kansi oli aikansa tuote. The Ultimate Sinin suurin ansio on yleisemminkin se, miten väkevää kuvaa se maalaa 1980-luvun puolivälin hevikulttuurista ja rockbisneksestä.

Ozzy Osbournen neljäs soololevy ilmestyi maailmaan, jossa suurvallat pitivät toisensa loitolla ydinaseilla uhkailemalla. Levyn vakavimmat kappaleet – kirjaimellisesti aseistariisuva voimaballadi ’Killer Of Giants’ ja ahdistunut ’Thank God For The Bomb’ – on kirjoitettu kauhun tasapainon vallitessa ja kylmän sodan varjossa. Niiden soidessa tuntuu, että Osbourne oli päihdeongelmistaan huolimatta yllättävän lujasti todellisuudessa kiinni. (Toinen asia on, kirjoittiko hän sanoituksia juurikaan itse. Ilmeisesti ainakin ’Killer Of Giantsin’ avausrivit ovat hänen käsialaansa.)

Aikakaudelle leimallisia olivat myös rokkaamisesta, nuoruudesta ja kapinasta kertovat biisit. Lähes kaikilla 1980-luvun hevibändeillä oli sellaisia, ja valtavirtarockia kuluttanut kirkasotsainen nuoriso otti nuo laskelmoiduilta vaikuttaneet kapinalaulut innolla omakseen. Osbournea pidettiin uskonnollisissa ja konservatiivisissa piireissä vaarallisena ja moraalittomana rocktähtenä, joka vasiten ajoi kuulijoitaan itsemurhiin tai turmioon. ’Never Know Why’ muistuttaakin ajasta, jolloin hevin arveltiin uhkaavan nuorison moraalia ja mielenterveyttä. Ozzyn näkemys tilanteesta selviää ’Lightning Strikesissa’, jonka tyhjänpäiväisessä tekstissä hän uhoaa jatkavansa rokkaamista vaikka aamuun asti, jos niikseen tulee ja tarvetta ilmenee.

Moraalinvartijoille uhittelu ja vapauden kaihosta laulaminen sopivat Ozzylle periaatteessa hienosti, mutta käytännön kanssa oli niin ja näin. Vaikka Osbourne oli Black Sabbath -legendana hevin kummisetä ja armoitettuna sekoilijana liian holtiton sisäsiistiksi, hänen suussaan sellaiset biisit kuulostavat melko väkinäisiltä. Hän ei ollut enää mikään nuori kapinallinen vaan nelikymppinen juoppo miljonääri. Sen Osbourne (tai toinen sanoittaja) tuntuu myös tiedostaneen: paljastavassa ja surullisessa ’Secret Loserissa’ Ozzy on rehellisimmillään. Hän laulaa kuin apua pyytäen, ettei ole sitä miltä näyttää. Juhlitun rocktähden kehossa asui moniongelmainen ressukka, ja imagon alla todellisuus hankasi paksua nahkaa vereslihalle.

Ozzyn elämän teki hankalaksi sekin, että hänen odotettiin olevan jatkuvasti pyörällä päästään. Musiikin ulkopuolella hänen hahmonsa viehätys perustui siihen, että kaikki näytti jatkuvasti olevan karkaamassa käsistä. Tuo teema kiteytettiin hienosti nimikappaleen 1980-luvun suosikkisarja Dallasia parodioivassa videossa. Kun häiriintyneenä öljyparonina esiintyvä laulaja katselee telkkarista, miten kaljan pulskistama toinen minä toikkaroi lavalla kuin kajahtanut kotirouva, tulee artistin henkinen tila tai imago hyvin selväksi. Erittäin moni asia on pahasti pielessä, mutta jollain kummalla tavalla homma pysyy koossa. Ristiriita vakavan kappaleen ja humoristisen videon välillä on vahva.

Tekoprosessinsa kautta The Ultimate Sin on kiinnostava myös musiikkibisneksen kuvajaisena. Artistit saattoivat pitää itseään melkoisina rebeleinä, mutta heidän sniffaillessaan viskipäissään pulvereita luksushotellien uima-altailla, kulissien takana pyöritettiin säälimätöntä liiketoimintaa, jolla ei ollut mitään tekemistä reilun rokkimeiningin kanssa. Muusikot olivat pelkkiä pelinappuloita. The Ultimate Sinin pääsäveltäjä Jake E. Lee oli joutunut heti ensimmäisellä Ozzy-albumillaan Bark At The Moonilla huiputetuksi: hänen riffinsä ja kokonaiset kappaleensa merkittiin kylmästi Osbournen tekemiksi.

Vedätyksestä viisastunut Lee kieltäytyi soittamasta nuottiakaan The Ultimate Sinille ennen kuin paperit olisivat kunnossa. Kun Lee sai nimensä tekijätietoihin, puijatuksi joutui (basistina parhaiten tunnettu) Bob Daisley. Hän kirjoitti yhtä lukuun ottamatta kaikki levyn tekstit, mutta ei saanut niistä aluksi lainkaan krediittiä. Vasta kun The Ultimate Siniä oli myyty 500 000 kappaletta, hänen nimensä liitettiin tekijätietoihin Osbournen ja Leen rinnalle.

The Ultimate Sin päättyy kuninkaallisesti ’Shot In The Darkiin’, joka on yksi Ozzyn uran ja ylipäänsä kasarihevin kaikkien aikojen parhaista biiseistä. Se on kehitelty basisti Phil Soussanin samannimisestä Wildlife-yhtyeen kappaleesta, mutta varsinainen cover se ei ole. Sovitus ja melodia uudistettiin, ja Ozzy lauloi biisin omakseen niin kuin vain hän voi. Nyttemmin levystä ei enää ole otettu uusia painoksia, minkä arvellaan johtuvan Soussanin kanssa käydyistä oikeustaisteluista eli tulonjaosta. ”Et tule koskaan ymmärtämään, miksi me rokkaamme”, Ozzy kailotti The Ultimate Sinillä ja jätti miettimään, mahtoiko hän tarkoittaa, etteivät nuoret käsittäneet, että rahan takiahan sitä tehtiin.

Se, että The Ultimate Sin ei ollut kokonaisuutena mikään mestariteos, ei ollut bisneksen kannalta mikään ongelma. Levy ajoi asiansa ja myi miljoonia, koska se oli Ozzyn uusi levy. Vanha stara lähti tien päälle nuorista muusikoista kootun kilpailukykyisen kokoonpanon kanssa. Kiperiä riffejä ja sooloja tulittanut Jake E. Lee suoriutui hienosti hardrock-kitaristien vauhtiajoissa, ja Randy Castillon ja Phil Soussanin rytmiryhmä hoiti hommansa niin kuin Kummisedän alaisuudessa kuuluikin.

Samaan aikaan yksi hevirockin aikakausi oli vaipumassa hautaan, ja toinen nousi vauhdilla undergroundista. The Ultimate Sin -kiertueella Ozzy Osbournea lämmitteli räväkkä speed/thrashnousukas Metallica, joka oli juuri julkaissut mestarillisen Master Of Puppetsin.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Ozzy Osbourne | kotisivu
Ozzy Osbourne | Facebook

Ozzy Osbourne | Instagram

Ozzy Osbourne | Finna.fi
Blizzard Of Ozz | Jet 1980
Diary Of A Madman | Jet 1981
Bark At The Moon | Epic 1983
The Ultimate Sin | Epic 1986
No Rest For The Wicked | Epic 1988
No More Tears | Epic 1991
Ozzmosis | Epic 1995
Down To Earth | Epic 2001
Under Cover | Epic 2005
Black Rain | Epic 2007
Scream | Epic 2010
Ordinary Man | Epic 2020

Black Sabbath | Finna.fi
Black Sabbath | Vertigo 1970
Paranoid | Vertigo 1970
Master Of Reality | Vertigo 1971
Vol. 4 | Vertigo 1972
Sabbath Bloody Sabbath | Vertigo 1973
Sabotage | Vertigo 1975
Technical Ecstasy | Vertigo 1976
Never Say Die! | Vertigo 1978
Heaven And Hell | Vertigo 1980
Mob Rules | Vertigo 1981
Born Again | Vertigo 1983
Seventh Star | Vertigo 1986
The Eternal Idol | Vertigo 1987
Headless Cross | I.R.S. Records 1989
Tyr | I.R.S. Records 1990
Dehumanizer | I.R.S. Records 1992
Cross Purposes | I.R.S. Records 1994
Forbidden | I.R.S. Records 1995
13 | Vertigo 2013

Black Sabbath: Black Sabbath & 13 – alun loppu ja lopun alku
Iron Maiden: Powerslave – epiikkaa ja elinvoimaa egyptiläisittäin
Metallica: The $5.98 E.P. • Garage Days Re-Revisited – elonmerkkejä autotallista
Motörhead: Clean Your Clock – lopunajan dokumentti

Lue lisää | Finna.fi
Crawford, Sue: Ozzy – Unauthorized, 224 sivua | Michael O’Mara
Crawford, Sue & Reija Tanninen, kääntäjä: Ozzy, 222 sivua | Johnny Kniga 2003
Iommi, Tony & Lammers, T. J.: Iron Man – My Journey Through Heaven And Hell With Black Sabbath, 383 sivua | Simon & Shuster 2011 & 2012
Iommi, Tony & Lammers, T. J. & Jussi Niemi, kääntäjä: Iron Man – muistelmat, 441 sivua | Like 2012
McIver, Joel: Sabbath Bloody Sabbath, 405 sivua | Omnibus Press 2006 & 2014
McIver, Joel & K. Männistö, kääntäjä: Sabbath Bloody Sabbath, 423 sivua | Like 2007 & 2010
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris: I am Ozzy, 368 sivua | Sphere 2009
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris & tõlkinud Hels Hinrikson: Mina olen Ozzy, 344 sivua | Kunst 2016
Osbourne
, Ozzy & Ayres, Chris & Ilkka Salmenpohja, kääntäjä: Minä, Ozzy, 414 sivua | Like 2014
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris & Linnéa Olsson, översättare: Jag är Ozzy, 368 sidor | Norstedts 2011
Osbourne, Ozzy & Ayres, Chris & Крис Аирс, kääntäjä: Ozzi – vsjo, Tsto mne udalos vspommit – avtobiografija bes tsenzury – Оззи : всё, что мне удалось вспомнить : автобиография без цензуры, 415 sivua | Bombora 2018
Osbourne, Sharon & Dening, Penelope: Extreme – My Autobiography, 372 sivua | Time Warner 2005
Osbourne, Sharon & Dening, Penelope & Maria Lyytinen, kääntäjä: Täysillä – omaelämäkerta, 384 sivua | Ajatus 2006
Rosen, Steven & Osbourne, Ozzy: Black Sabbath, 205 sivua | Sanctuary 2001
Rosen, Steven & Osbourne, Ozzy: Black Sabbath, 279 sivua | Sanctuary 2002
Rosen, Steven & Osbourne, Ozzy: Wheels Of Confusion – The Story Of Black Sabbath, 205 sivua | Castle Communications 1996
Wall, Mick: Paranoid – Black Days With Sabbath & Other Horror Stories, 222 sivua | Mainstream Publishing 1999

Ozzy Osbourne: The Ultimate Sin (1986).