Hullu Ruusu ja Rosita Luu – härskisti kategorioiden ulkopuolella

Rosita Luu (2018).Merita Berg ja Antti Hermaja ovat neljässä vuodessa nousseet rytinällä suomalaisen indiepopin kehutuimpaan kärkijoukkoon. Yhteistä musiikkia he ovat tehneet Hullu Ruusu– ja Rosita Luu -nimikkeillä – mukana on tietysti ollut muitakin muusikkoja, etenkin Rosita Luun nykykokoonpanossa. Karkea jako on kuitenkin, että nyttemmin hajonneeksi ilmoitettu Hullu Ruusu oli Bergin ja Hermajan yhteinen bändi, jossa jälkimmäinenkin sai lauluosuuksia; Rosita Luu taas on Bergin sooloprojekti, jossa Hermaja on kuitenkin mukana pääasiallisena säveltäjänä ja ulkojäsenenä.

Kyse on klassisesta sanoittaja-laulajan ja säveltäjä-mahdollistajan roolijaosta. Hermaja on taustaltaan ammattimuusikko, Berg taas saatiin houkutella tekemään tekstejä ja tulkitsemaan niitä. Yhteistyön dynamiikkaan lienee vaikuttanut paljon kaksikon ilmeisen mutkikas ihmissuhde, josta Berg on avoimesti puhunut haastatteluissa.

Hullua Ruusua on kutsuttu folkrockiksi tai -popiksi, Rosita Luun kohdalla taas puhuttu mieluummin syntikkapopista. Toteutustapojen eroista huolimatta albumeita – kaksi kummallakin nimikkeellä – ei ole vaikea tunnistaa samalta sylttytehtaalta lähteneiksi. Sen verran leimallisia piirteitä Bergin ja Hermajan musiikissa on: iskelmälliset melodiakulut, suuri tarttuvuuspotentiaali, Bergin sanoitukset, joissa seksuaalisuutta, ihmissuhteita ja elämää yleensä käsitellään ulkopuolisen näkökulman takaa, mustan humoristisesti ja jopa provosoivan härskisti.

Usein esitetyt vertaukset Gösta Sundqvistin tuotantoon eivät ole sattumaa. Haastatteluissa Merita Berg ehkä esiintyy sydän vereslihalla, mutta levyillä esiintyy Leevi And The Leavingsin tapaan lakonisella tonninseteli-äänellä elämän omituisempia laitamia koluava tarkkailija. Suloisen sävelkielen ja karkeuteen taittuvan asiasisällön ristiriita assosioituu samaan lähteeseen.

Mutta jos Merita Berg on 2020-luvun Gösta Sundqvist, on hän sitä myös tai nimenomaan teemojen ja näkökulmien päivittämisen puolesta.

Hullu Ruusu (2017).Bergin ja Hermajan koko tuotanto on julkaistu Helmi Levyt -pienyhtiön kautta vuoteen 2020 asti. Lauluntekijäkaksikko tuli julkisuuteen Hullun Ruusun nimettömällä debyyttialbumilla vuonna 2017. Laiskatahtinen ja johdonmukaisen akustinen, välillä sentään eräänlaiseen länkkärikomppiin äityvä levy oli ehdottoman eksentrinen pelinavaus suomalaisen nyky-indien kentällä. Kappaleet olivat tarttuvia, mutta soivat omassa todellisuudessaan, jossa mistään ajantasaisista virtauksista ei ollut kuultukaan. Hullu Ruusu oli helppo luokitella ”Helmi Levyt -musiikiksi”, onhan kyseisen yhtiön perusstrategia ollut nimenomaan outsider-eksentrisyyden ja maakuntahenkisen hippiälykköyden vaaliminen.

Merita Bergin teksteissä oli kuitenkin virkistävän teräviä väläyksiä todellisuuden nuhruisemmista nurkista. Tarkkaan kuunnelleille kävi selväksi, että sanoittajatulokas kuuluu niihin harvoihin, jotka pystyvät kertomaan kokonaisia tarinoita muutamilla virkkeillä.

Yhdessä Hermajan kanssa tehdyssä sanoituksissa Berg kuvaa vaikkapa Lolita-tyylistä pedofiilistä suhdetta (Tenavatähti) tai tuhoon tuomittua fantasiaa maalla luonnon antimien varassa elämisestä (Elonkorjuu). Folk, jazz, iskelmä ja jopa muistumat 70-luvun laululiikkeestä, niistä rakentuu laulujen helposti sulava musiikillinen ilmiasu.

Antti Hermajan kirjoittama ’Uhkarohkeeta’ ottaa lonkeroa kaupasta varastavan, mutta toisiinsa sitoutuneen ja yhteistä lasta odottavan nistipariskunnan näkökulman luontevan autenttisesti. Eipä ihme, että tällaisten teosten jälkeen alettiin puhua Göstasta:

Merita Bergiä kaikkein tarttuvimmat kappaleet tuntuvat usein houkuttavan kaikkein vinoutuneimpiin teksteihin. Hullun Ruusun ehkä kirkkain helmi, todella omituinen hevostyttötarina ’Mikael’, kelpaa esimerkistä:

Hullu Ruusu: Rehab (2019).Hullun Ruusun toinen ja näillä näkymin viimeinen levy Rehab (2019) tuntuu debyytin maltilliselta toisinnolta semminkin kun välissä Rosita Luu -materiaali oli jo ehtinyt herättää suurempaa kiinnostusta. Tekisi mieli sanoa, että parasta albumissa on sen nimi yhdistettynä kansikuvaan, jossa Amerikan alkuperäisväestöä edustava nuori nainen haaveilee päihdekuntoutuksesta ylväässä vuoristomaisemassa. Kuva-idea kytkeytyy levyn avauskappaleeseen ’Cherokee’, jolla Berg taitaa sittenkin kohdistaa haikeanpurevan sanansäilänsä kehen tahansa nykyelämän perimmäistä epäsankarillisuutta vastaan taistelevaan tragikoomiseen ”elämäntapaintiaaniin”:

Singlenä julkaistu ’Sääskitulet’ on tyypillisen surkeanvitsikäs kertomus epäonnistuneesta erämaavaelluksesta ja sikäli jo luonteva luku Bergin pieleen menneitä projekteja kuvaavaan pelikirjaan. On huomattava, että kaikista Hullun Ruusun biiseistä tämä lähestyy tuotannoltaan selvimmin Rosita Luun napakkaa pop-ilmaisua:

Rehab jäi kuitenkin varsin vähälle huomiolle ja tuntuu nyt kahden Rosita Luu -täyspitkän välityöltä. Ne ovatkin tuoneet Bergin ja Hermajan musiikille paljon enemmän huomiota kuin Hullun Ruusun nimellä tehdyt.

Ensimmäinen Rosita Luu -albumi SOS (2018) esitteli syntikkavetoisen popsoundin, jota oli jälleen vaikea olla vertaamatta Leevi And The Leavingsin 80-luvun tuotantoon. Toisaalta esimerkiksi ’Prinsessa’-biisin kitaroiden, koskettimien ja kohtalokkaan kertosäkeen yhdistelmässä kuuluu koko kyseinen vuosikymmen muutenkin, mutta siinä missä Reddie Redford Bogart Co.:n ’Princess’-kasariklassikossa haaveilee harsoisen vaaleanpunaiseksi esineellistyneestä prinsessasta, ottaa Berg tässä jämäkän itsevarman saalistajan roolin, joka on yleensä varattu populaarikulttuurissa vahvaleukaisille miehille. Tällaiset roolinkäännöt ovat Rosita Luu -levyillä hahmottuneet yhä selvemmin osaksi hänen kirjoitustapaansa:

Vastaavasti mainiolla ’Pyramidin huipulla’ -pophelmellä Bergin roolihahmo on espoolainen porvari, joka päätyy miettimään eksistentiaalista kriisiään eräänlaiseen viimeiseen pakopaikkaan, josta voi kai vain hypätä alas tai laskeutua voittajana toteamaan ongelmiensa ratkenneen.

Rosita Luu: Samettisuu (2020).Bergin ja Hermajan todellinen mestariteos on kuitenkin Rosita Luun toinen albumi Samettisuu (2020). Ensimmäisenä heidän teoksenaan levy huomioitiin myös keskeisten musiikkimedioiden vuosiäänestysten kärkipaikoilla ja esimerkiksi Emma-gaalan kriitikojen valinta -kategoriassa.

Vauhtia levylle antoivat epäilemättä bändiin löydetyt uudet jäsenet, joista basisti Tuukka Tervo otti keskeisen vastuun tuotantopuolesta. Myös rumpali Aleksi Karppisen merkitystä on haastatteluissa painotettu. Samettisuu soikin isona ja suorastaan eeppisenä syntikkapoprockina. Kuulokuvan ja tutun tarttuvien melodioiden kädenlyönti entiseen verraten vähintään yhtä arveluttavampien aiheiden kanssa on yhä herkullisempi. Rosita Luu on lähtenyt rohkeasti tekemään musiikkia, jonka pitäisi olla ”isoa”, vaikka kaikki asianosaiset tietävät, ettei siitä nykyisissä pop-oloissa isoa tule.

Yhtyeeksi kasvaneen projektin uusista musiikillisista ulottuvuuksista kertoo ’Mansikkapaikka’, jonka nostalgiaherkistelystä tolkuttomaksi progetykitykseksi kasvava draamankaari vetää edelleen epäuskoisen hymyn kuulijan huulille:

Vastaavasti singlenä julkaistu ’Kuollut monta kertaa’ lienee Bergin ja Hermajan täydellisin ”pophitti” tähän asti. Haastan kenet tahansa kuuntelemaan sen ja välttymään laulun jäämiseltä soimaan päässä!

Samettisuu on helposti kuluvan vuosikymmenen parhaita ja tärkeimpiä suomalaisia poplevyjä. Merita Bergin ja kumppaneiden musiikillinen tulevaisuus näyttää kirkkaalta, vaikka ei liene syytä olettaa heidän ilmaisunsa ja ns. valtavirran välillä olevan eksistentiaalisen kuilun olevan kapenemassa.

Keväällä 2021 Rosita Luu kertoi siirtymästä Playground Musicin artistiksi. Toukokuinen single on nimeltään ’Mullasta noustaan’.

Mainittakoon vielä Antti Hermajan sukunimellään julkaisema sooloalbumi Kultasuoni (2020). Siltä löytyy musiikillisesti miellyttävää melodista aikuispoprockia, joka kieltämättä kuitenkin kärsii Bergin laulajapersoonan ja vinojen visioiden korvautumisesta Hermajan tavanomaisemmalla tyylillä.

Niko Peltonen

Rosita Luu | Facebook
Rosita Luu | Instagram
Hermaja | Facebook

Levyhyllyt
Hullu Ruusu | Finna.fi

Hullu Ruusu | Helmi Levyt 2017
Rehab | Helmi Levyt 2019

Levyhyllyt
Rosita Luu | Finna.fi

SOS | Helmi Levyt 2018
Samettisuu | Helmi Levyt 2020

Levyhyllyt
Hermaja | Finna.fi

Kultasuoni | Helmi Levyt 2020

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka
Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin
PK Keränen: Serobi Songs – toimintaa ilman turvaverkkoa
Eppu Normaali: Tie vie – koskettimien syventämiä sanoja ja säveliä
Ismo Alanko yksin Vanhalla – ainutlaatuinen hetkien sarja
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani palaa rikospaikalle – sanailua ja syvyyttä
Kuusumun Profeetta: Kukin kaappiaan selässään kantaa – magneettista tajunnanvirtaa
Lasten Hautausmaa: IV – lohtua ja jatkuvuutta
Maija Vilkkumaa: Aja! – kun kaava rikotaan
Leevi And The Leavings: Hopeahääpäivä – tutunkuuloinen joutsenlaulu
Litku Klemetin puoli vuosikymmentä
Litku Klemetti: Kukkia muovipussissa – arvokasta hölynpölyä
Maustetytöt: Kaikki tiet vievät Peltolaan – kurjuuden kuningattaret
Maustetytöt: Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä – olemisen särkyvä hauraus
Pimeys: Aika tihentyy – elämänmakuista popmusiikkia

Lue lisää Merita Bergiä | Finna.fi

LORVIN [opinnäytetyö] Merita Berg, 40 lehteä | Turun ammattikorkeakoulu 2017/2018

Rosita Luu (2018).
Rosita Luu (2018).
Rosita Luu: Samettisuu (2020).
Rosita Luu: Samettisuu (2020).
Musiikkikirjastot.fi logo

Olavi Uusivirta – nuoruutta, romantiikkaa, intertekstejä

Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla (2012).Helsingissä 1983 syntynyt Olavi Uusivirta on saanut huomiota myös esimerkiksi näyttelijänä ja juontajana, mutta huolimatta Ganes– ja Keisarikunta-elokuvien kaltaisista merkittävistä rooleista tunnetaan hänet kuitenkin parhaiten laulaja-lauluntekijänä ja yhtenä 2000-luvun Suomen suosituimmista rock-esiintyjistä.

Uusivirran julkinen ura alkoi jo parikymppisenä ja vuoden 2003 esikoisalbumin nimeksi päätyikin Nuoruustango. Levyn moderni suomirock on kappalemateriaaliltaan vielä hieman haparoivaa, mutta artistin keskeisiä tyylipiirteitä se jo esittelee. Musiikki on monessa mielessä klassista suomirockia, mutta 2000-luvun alun modernein tuotantokeinoin viritettyä. Tekstit käsittelevät usein nuoruutta ja ihmissuhteita romanttiseen sävyyn, kuitenkin itsetietoisesta nuoren urbaanin ihmisen näkökulmasta käsin. Intertekstejä, viitteitä aiemmin tehtyyn kulttuuriin, on tarkoituksellisen paljon.

Nuoruustango ei ollut mainittava kaupallinen tai arvostelumenestys, vaikka ’Raivo härkä’ -single soikin jonkin verran radiossa.

Uusivirran läpimurto muusikkona tapahtui ensimmäisten isojen elokuvatöiden jälkimainingeissa vuoden 2005 albumilla Me ei kuolla koskaan. Häntä pidettiin kaiketi edelleen eräänlaisena teinisuosikkina, ja levy soikin edelleen aikakauden ”kovalevyrockin” sävyissä, mutta melodinen kappalemateriaali on aivan eri tasolla kuin debyytillä ja monessa biisissä kuuluu varsin tarkka suomirockin perinteen tuntemus. Uusivirta alkoi hahmottua kaupunkilaiseksi, jopa stadilaiseksi rock-suosikiksi, jonka ilmaisulla oli esteettisiä yhteyksiä esimerkiksi Dave Lindholmin tuotantoon. ”Isokynän” satiirisista ja surrealisista havainnoista Uusivirran erottaa kuitenkin edelleen järkähtämättömän romanttinen nuoruuteen kuuluvien tunteiden kuvaus.

Me ei kuolla koskaan ylsi maltillisesti albumilistan sijalle 18, mutta on edelleen Uusivirran ainoa kultalevy ja Spotify-aikakaudellakin melkoinen kuunteluklassikko. Paljon radiosoittoa saivat ’On niin helppoo olla onnellinen’ ja oheinen nimikappale:

Varsin luontevasti Uusivirta suunnisti Minä olen hullu -albumilla (2008) hieman tummasävyisempiin ja musiikillisestikin vähemmän hittihakuisiin maisemiin. Oleellista muutosta perustyyliin levy ei merkitse, mutta sillä kuuluu esimerkiksi post punkin vaikutus – ja keskeisempää lienee yleismelankolinen ja ahdistunutkin pohjavire, joka resonoi levyn nimeenkin. Uusivirran levyistä tätä voinee kutsua synkimmäksi. Kyse on silti edelleen romantisoivasta synkkyydestä.

Kappalemateriaali on jälleen vahvaa, kuten kolmen vuoden julkaisutauon perusteella voi olettaakin. Kyseessä lienee yksi Uusivirran kahdesta, kolmesta tasalaatuisimmasta biisivalikoimasta. Radiohittejä tai muunkaanlaisia hittejä levyltä ei oikein irronnut, mutta monet kappaleet tuntuisivat olevan faneille klassikoita. Esimerkistä käy haikeankaunis ja nostalgiantäyteinen ’Sunnuntailapsi’:

Minä olen hullun jälkeen Uusivirta julkaisi pitkään albumin joka toinen vuosi ja kartutti pääomaa suosittuna festariesiintyjänä ja yhtenä ainoista uudemmista nimistä, jotka pystyivät saavuttamaan suomirock-tyyppisellä musiikilla suurta menestystä striimausaikoina. Kaupallisessa mielessä hänen ilmeinen vahvuutensa on ollut kyky laatia jokaiselle levylle vähintään muutama yhteislaulukelpoinen moderni klassikko. Uusivirta on kyennyt varioimaan yleislinjaansa ja pitämään sen silti täysin tunnistettavana.

Suuri rooli suosiossa on toki ollut hänen julkisella persoonallaankin. Lähestyttävyys ja energisyys yhdistyvät siinä älylliseen reflektioon, mikä takaa mahdollisuuden vedota monenlaisiin yleisöihin festariteineistä vanhempiin musiikinkuluttajiin. Uusivirta kasvoi 2000-luvun suomirock-ikoniksi, jonka habitus ja sanomiset eivät muistuta paljoakaan edeltävien vuosikymmenten kollegoita, vaikka musiikillisia alaviitteitä aina löytyykin. Niitä hän bändeineen on toki kaivanut kansainvälisenkin popmusiikin historiasta.

Niinpä Preeria (2010) viittailee jopa psykedelian ja saksalaisperäisen krautrockin suuntaan, mutta kuitenkin levyn suosittu singlebiisi ’Nukketalo’ palaa on ikään kuin 2000-luvun helsinkiläisten abiturienttien maailmaan siirrettyä Born To Run -aikaista Springsteeniä. Voittava yhdistelmä.

Kolmekymppisiään lähestynyt Uusivirta tuntuu Elvis istuu oikealla -albumillaan (2012) katsovan vielä kerran nuoruuteensa ja laulavan kesäilloista puistoista ja rannoilla, orastavista ihmissuhdehaaveista – kuten ’Nuoruus’-singlebiisillä glamrockin säestyksellä todetaan:

– Eilen vielä villi lapsi, tänään oot jo aikuinen / ja se sumuinen yö siinä välissä oli nuoruus.

Musiikillisestikin valoisa ja aiempaa akustisvoittoisampi levy nousee kirjoissani Uusivirran parhaaksi. Siinä on kesäistä tunnemaailmaa ja lähes iskelmällisen kauneuden hetkiä. Nimikappale on jokseenkin täydellinen kuva laiskasta ja silti kaikki mahdolliset merkitykset sisältävästä hetkestä Helsingin Kalliossa.

Epätasaisempi on Ikuiset lapset (2014), joka palaa taas tuotannollisesti prosessoidumpaan rock-ilmaisuun eikä tunnu omaavan sen enempää musiikillisesti kuin lyyrisesti selvää johtotähteä. Huono levy ei ole, mutta lukeutunee kuitenkin Uusivirran vähemmän merkittäviin. Tosin vuosien pohjatyö alkoi tässä vaiheessa näkyä kaupallisessa suosiossa niin, että albumin listasijoitus kolmosena oli artistin paras siihen mennessä. Hieman yhdentekevästi rokkaava ’Kauneus sekoittaa mun pään’ soi myös radiossa.

Albumin kiinnostavampaa laitaa edustaa pikkukaupunkinuoruutta kitkerästi kuvaava ’Mannerlaatat’. Nyt nuoruus ei enää ole euforista nykyisyyttä tai lähimenneisyyttä, vaan jotain, mistä haluaa eroon mahdollisimman nopeasti ja täydellisesti.

Vuonna 2016 ilmestynyt Olavi riskeeraa definitiivisellä otsikollaan, mutta merkitsee selvää askelnostoa edeltäjästään. Tyyliltään levy liikkuu jossain kahden aiemman välimaastossa, mutta nyt biisikynä on taas ollut luontevassa terässä. Kysymykset siihen suuntaan, onko kyse nyt Uusivirran nuoruus- vai aikuistumis- vai aikuisuuslevystä alkoivat menettää merkitystään, sillä yli kolmekymppisenäkin artisti on johdonmukaisesti liikkunut nostalgian ja reaaliaikaisen tunnereflektion välimaastossa niin, että havainnoitsija voi vain todeta tämän olevan hänen ominta maastoaan.

Olavi soi monenlaisten vaikutteiden lopputuotteena nykydiskoa myöten, mutta liki iskemällisestä ’Kultaa hiuksissa’ -helmestä on tullut Spotifyssa Uusivirran koko uran kuunnelluin kappale, vaikkei se varsinainen hitti aikanaan ollutkaan. Albumista tuli joka tapauksessa Uusivirran toistaiseksi ainoa listaykkönen.

Uusivirran viimeisin studioalbumi Skorpioni (2019) on jälleen epätasaisempi kokoelma lauluja. Sitä pohjustettiin vuoden mittaan kolmella erinomaisella ja melankolisella diskorock-singlellä, joista varsinkin oheinen ’Kesäyön uni’ on millä tahansa mittapuulla täysosuma: monenlaisia tuttuja impulsseja suvereeniksi kokonaisuudeksi yhdistävä leka, joka olisi ansainnut olla paljon isompikin jättihitti.

Sen sijaan levyn kokeellisemmat linjanvedot ja yritykset rikkoa vetovoimaista peruskaavaa toimivat huonommin.

Varsinaisten studioalbumeiden lisäksi Uusivirralta on julkaistu pätevänä johdantona toimiva, joskin nyt jo vähän vanhentunut kokoelma 27 suosikkia. Livelevy Olavi elää! (2017) on aivan hyvä, mutta ei tietenkään korvaa keikkakokemusta. Ylen televisio-ohjelmaa varten tehty koronaesiintymisestä levyksi muokattu covervalikoima Lauantain toivotut käy nimensä mukaisesti hyvästä viikonloppuviihteestä, kun Uusivirran pätevä bändi ja tähti itse puhaltavat uutta henkeä kuluneisiinkin suomirock-klassikoihin.

Levyhyllyt
Olavi Uusivirta | Finna.fi

2000–2009

Nuoruustango • CD | New Spirit 2003
Me ei kuolla koskaan • CD | Mercury/Universal Music 2005
Minä olen hullu • CD | Mercury/Universal Music 2008 • 2LP 10-vuotisjuhlapainos Johanna Kustannus 2018

2010-luku

Preeria • CD | Mercury/Universal Music 2010 • LP Mustat Levyt 2011
Elvis istuu oikealla • LP • CD | Johanna Kustannus 2012
27 suosikkia • 2CD | Johanna Kustannus 2013
Ikuiset lapset • LP • CD | Johanna Kustannus 2014
Olavi • LP • CD | Johanna Kustannus 2016
Olavi elää! • live • 2LP • CD | Johanna Kustannus 2017
Skorpioni • LP • CD | Johanna Kustannus 2019 • Kasetti Lipposen levy ja kasetti 2019

2020-luku

Lauantain toivotut – Special Live! • LP • CD | Universal Music Group 2020

Olavi Uusivirta elokuvissa
DVD • Blu-ray | Finna.fi

2000–2009

Keisarikunta Ohjaaja Pekka Mandart, 1h 34 min. • DVD | FS Film 2004/2005
Ganes  Ohjaaja Jukka-Pekka Siili, 102 min. • DVD | FS Film 2007 & 2018
Ganes  Ohjaaja Jukka-Pekka Siili, 102 min. • Blu-ray | FS Film 2011 & 2013
Kielletty hedelmä Ohjaaja Dome Karukoski, 104 min. • DVD | Warner Bros. Entertainment Finland 2009
Kielletty hedelmä Ohjaaja Dome Karukoski, 104 min. • DVD | Warner Bros. Entertainment Finland 2009
Ralliraita 1 Ohjaaja Markku Pölönen, 86 min. • DVD | Walt Disney Studios Home Entertainment 2009

2010-luku

Härmä Ohjaaja JP Siili, 123 min. • DVD | Finnkino 2012
Härmä Ohjaaja JP Siili, 123 min. • Blu-ray | Finnkino 2012
Miss Farkku-Suomi Ohjaaja Matti Kinnunen, 89 min. • DVD | Nordisk Film 2013
Miss Farkku-Suomi Ohjaaja Matti Kinnunen, 89 min. • DVD | Nordisk Film 2013
Kalevala – Uusi aika Ohjaaja Jari Halonen, 102 min. | VL Media 2013
Onnenonkija Ohjaaja Ville Jankeri, 82 min. • DVD | Nordisk film 2016
Onnenonkija Ohjaaja Ville Jankeri, 82 min. • Blu-ray | Nordisk film 2016
Syysprinssi Ohjaaja Alli Haapasalo, 90 min. • DVD | Future Film 2017

Elokuvamusiikki • Soundtrack | Finna.fi

[= Eero Milonoff • Jussi Nikkilä • Olavi Uusivirta • Zarkus Poussa • Remu Aaltonen]

Ganes – Soundtrack | Sony BMG Music Entertainment Finland 2007

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka
Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin
Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla
Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi – muun ohessa syntyi mestariteos
Hearthill: Graveyard Party Blues – hurmos ja sykkivä sydän
J. Karjalainen: Lännen-Jukka – uutta vanhaa musiikkia
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani palaa rikospaikalle – sanailua ja syvyyttä
Knipi ja menetysten kauneus
Litku Klemetti: Kukkia muovipussissa – arvokasta hölynpölyä
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa
Pariisin Kevät: Kaikki on satua – läpimurto todellisuudesta toiseen
Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar – ihmisyys yhdistää
PK Keränen: Serobi Songs – toimintaa ilman turvaverkkoa
Ruusut: Kevätuhri – inhimillisyyttä ajankuvan alla
Scandinavian Music Group: Onnelliset kohtaa – loistelias ja paineeton popdebyytti
Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa – koruton mestariteos
Ultra Bra: Vapaaherran elämää – houkutuksen voimasta
YUP: Outo elämä – harkittua huutoa

Lue lisää Olavi Uusivirrasta | Finna.fi

Miten lauluni syntyvät?  Eetu Kauppinen (toim.), 143 sivua | Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017

Lue lisää suomalaisesta rockista | Finna.fi

Jee jee jee – suomalaisen rockin historia  Seppo Bruun & Jukka Lindfors & Santtu Luoto & Markku Salo, 543 sivua | WSOY 1998

Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla (2012).
Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla (2012).
Olavi Uusivirta: Lauantain toivotut (2020).
Olavi Uusivirta: Lauantain toivotut – Special Live! (2020).
Musiikkikirjastot.fi logo

Paperi T – ulkopuolisesta kolmekymppisten ääneksi

Paperi T: Kaikki on hyvin (2018).Porvoolaissyntyinen Paperi T (oik. Henri Pulkkinen, s. 1986) on eittämättä viimeisimmän vuosikymmenen merkittävimpiä artisteja paitsi suomirapin, myös yleensäkin kotimaisen popmusiikin kentällä. Harva on onnistunut yhdistämään kaupallista menestystä, kehuja kriitikkokentällä ja painoarvoa kulttuurikeskustelussa hänen tapaansa.

Suomirapin kentällä Pulkkinen oli vielä varsin tuntematon nimi esittäytyessään Ruger Hauer -trion jäsenenä vuoden 2010 Se syvenee syksyllä -albumilla. Tämä oli genren Cheek-vetoisen kaupallisen noususuhdanteen aikaa, mutta Rugerin debyytistä tuli vuosien mittaan vastahankaisemman räppiyleisön klassikko, joka lanseerasi Pulkkisen ohella monen tietoisuuteen myös Mikko Kuoppalan alias Pyhimyksen. Se syvenee syksyllä ei yltänyt albumilistalle lainkaan, mutta sen suosituimmat kappaleet ’Jokaiselle jotakin’ ja ’Täällä’ ovat kerryttäneet reilusti kuudetta miljoonaa Spotify-kuuntelua.

Ruger Hauerin kulttimaineen kasvaessa Erectus– ja Ukraina-albumeiden myötä vuosina 2012–13 alkoi Paperi T hamuilla omalla tahollaan bändin ulkopuolista artistiutta. Vuonna 2013 hän esittäytyi duon osapuolena Khidin kanssa tekemällään minialbumilla Ex ovis pullus non natis seró fit ullus ja päävokalistina friikkifolk-yhtye Paavoharjun paluulevyllä Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne.

Paavoharju: Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne (2013).Näillä julkaisuilla Pulkkinen profiloituu vielä kokeellisen rapin edustajaksi ja vaihtoehtoisen crossoverin harjoittajaksi. Niin Khidin kylmät industrial-biitit kuin Paavoharjun Lauri Ainalan rakeinen äänimaisemamaalailu viittovat Tattarisuon tyhjien teollisuushallien maailmaan, mutta Paavoharjun musiikki haroo esoteerisempiakin ulottuvuuksia. Joko sinä tulet tänne alas… on Suomen oloissa ainutlaatuinen neofolk-impulssien ja kokeellisen konemusiikin yhdistelmä. Pulkkisen alleviivaavan painokas, uhkaavalta äänikirjan lukijalta kuulostava vokaalityyli täydellistyy ensimmäistä kertaa levyn ’Patsaatkin kuolevat’ -klassikolla:

Vuoden 2013 päättyessä Henri Pulkkinen oli silti rajallisen erikoisyleisön tuntema indie-artisti. Suomiräpistä oli ehkä tullut valtavirtaa, mutta Cheekin ja Mikael Gabrielin populistisilla ehdoilla.

Toisaalta musakriitikkopiireissä pidettiin selvänä, että iso kulttuurikriittinen ja täyttämätön aukko oli olemassa siellä, missä 80-luvulla vaikuttivat Sielun Veljet ja 90-luvulla CMX. Enää se ei vain onnistuisi kitararockilla. 2010-luvun nuoret yliopistoaikuiset edellyttäisivät suosikkirunoilijaltaan kykyä mukautua tämän aikakauden musiikillisiin odotuksiin.

Henri Pulkkinen oli enemmän kuin valmis täyttämään ne odotukset.

Paperi T:n sooloura lanseerattiin ovelasti vaivihkaa parilla singlellä ja YleX:n kautta. Kansanradion nuorisokanava teki melodramaattisesta ’Sä jätät jäljen’ -singlestä orastavan hitin syksyllä 2014. Parisuhteen päättymisestä ja unohtuneiden tavaroiden selaamisesta ja rappukäytävään heittelemisestä kertova vihainen kevätbiisi tarttui takuulla jokaisen sen kuulleen mieleen ja korvakäytäviin. Hittilistojen kärkeen se ei noussut, mutta onnistui tärkeämmässä: teki Henri Pulkkisesta kolmekymppisen disintegroituvan varhaisaikuisuuden äänen.

Jos ’Sä jätät jäljen’ oli ensi-isku, luokittuu vuoden 2015 alussa ilmestynyt ’Resnais, Beefheart ja Aalto’ -single täystyrmäykseksi. Periaatteessa täysin epäkaupallinen hidastempoinen tilitys ei rakennu musiikilliselle korvakarkille, vaan loputtomalle ja kulttuurihistoriallisesta sivistyksestä kertovalle namedoppailulle. Kappale herätti välittömästi sekä ärsyyntymisen että ihastumisen tunteita, mutta on selvää, että Pulkkinen oli pelannut korttinsa tarkkaan harkiten. Teksti koostuu alusta loppuun todellisista ja kuvitelluista interteksteistä:

”Chianti oli Alvar Aallon lempiviini / Mä en tiedä viineistä mitään / Kai täs on nyt aikaa sit opetella / Et sellast / Jos haluut nähdä / nähdään Cellas”.

Näin kevään 2015 kulttuurikeskustelun ytimeen iskostui Paperi T. Huhtikuussa ilmestynyt Malarian pelko -albumi julistettiin ilmestyessään yleisesti merkkiteokseksi, joskin on kiinnostavaa, että perinteisistä rocklehdistä sekä Soundi (Arttu Seppänen) että Rumba (Niko Peltonen eli allekirjoittanut itse) suhtautuivat levyyn varsin kriittisesti. Malarian pelko nousi kuitenkin listaykköseksi ja myi vinyylijulkaisuna poikkeuksellisen paljon. Levy sai myöhemmin myös Teosto–palkinnon.

Paperi T: Malarian pelko (2015).Malarian pelon ytimessä on obsessiivinen itsetarkkailu, omien ihmissuhde-epäonnistumisten loputon puiminen, syyllisyys etuoikeutetusta asemasta, itseironinen naurahtelun sen kustannuksella. Samaan aikaan, kun kirjallinen elämä suistui autofiktion suohon, syöksi Henri Pulkkinen popmusiikin aivan vastaavaan vetelikköön. Hän teki sen niin uskottavasti, puoleensa vetävästi ja tuottajiensa (Kalifornia-Keke, Aksim, Khid, RPK, Femme Fourrure) musiikillista pelisilmää hyväksi käyttäen, että lopputuloksena Malarian pelko on maksisipsipussin kaltaista huumetta.

Pulkkisen loputon nimien pudottelu täydellistää vaikutelman Vaasankadun sivistyneimmästä kulkijasta, joka todistaa oikean kätensä puristuksella oikeamielisyytensä samalla, kun facepalmaa vasemmalla omaa riittämättömyyttään ihmissuhteiden monimutkaisuuden edessä. Levyn kertoja kaihoaa nuorten Kristiina Halkolan tai Stevie Nicksin näköisiä naisia ja ironisoi opetellusti omaa kaihoaan. Hän syö kakkunsa ja säästää sen: Malarian pelkoon samastuivat sekä heteronormatiivisuuden kanssa pyristelevät nuorehkot miehet että sen kanssa pyristelevien miesten kanssa aikuiselämänsä ajan pärjäilleet nuorehkot naiset.

Levyn todellisimmalta maistuneen säkeen – ”Mä oon kuin elokuva, jossa ei kukaan kuole” – Pulkkinen ulkoisti vanhemman sukupolven indie-puujumalan, P-K Keräsen laulettavaksi.

Paperi T:n kulttuurinen merkitys taisi huipentua vuonna 2016 Post-Alfa -runokokoelman julkaisuun. Pulkkisen instagram-runous myi ennätyksellisiä määriä siinä missä A.W. Yrjänän Arcana vuonna 1997, mutta teosten kirjallisten ansioiden vertailu onkin jo toinen asia. Kulttuurihistoriaan Pulkkinen jätti mikrojäljen synnyttämällä ”tee oma Papru-runo” -hästäg-liikkeen, jonka innovatiivisimmat lopputuotteet paljastivat hyvinkin hauskasti Pulkkisen tilapäärunouden sisällölliset kliseet ja muodollisen toisteisuuden.

Ruger Hauer: Mature (2016).Kulttuuri-ilmiöillä on luonnollinen elinkaarensa. Henri Pulkkisen taiteen kohdalla sen huipentuma toistaiseksi osui vuosiin 2015–16. Tämä ei tarkoita, että sittemminkään olisi tapahtunut romahdusta. Ruger Hauer kulki oman taipaleensa loppuun vuoden 2017 listaykkösalbumilla Mature, jota on mahdotonta peilata olennaisilta osiltaan Pulkkisen tekemisiin, mutta Paperi T valloitti albumilistan ja vinyyliä ostavan kansanosan vielä toistamiseen vuoden 2018 Kaikki on hyvin -albumilla. Nyt hän ei vain ollut enää kulttuurikeskustelun aihe tai lauantaiesseiden kohde. Hän oli vain osa establishmentia. Kaikki oli hyvin.

Toisesta soololevystä alkaa olla jo kolme vuotta, ja kuka enää kulkutautiaikana tietää, mikä Paperi T:n todellinen artistipositio nyt on? Viime vuonna hän kuitenkin julkaisi Khidin kanssa uuden minialbumin HBD RIP.

Sen älyllinen nihilismi tuntuu tähän ajanhetkeen virkistävältä. Henri Pulkkinen on merkittävän hyvä kokeellinen räppäri, jonka ei olisi artistina pitänyt koskaan katsoa peiliin.

Levyhyllyt
Ruger Hauer
[= Henri Pulkkinen • Mikko Kuoppala • Tommi Langen]
Finna.fi

Se syvenee syksyllä • CD • LP | Monsp Records 2010
Erectus • CD • 2LP | Monsp Records 2012
Ukraina • CD • LP | Monsp Records 2013
Mature • CD • LP | Johanna Kustannus 2016

Levyhyllyt
Paperi T | Finna.fi

Ex Ovis Pullus Non Natis Serò Fit Ullus Paperi T & Khid • LP • CD | Monsp Records 2013
Malarian pelko • LP • CD | Johanna Kustannus 2015
Kohta • LP Lauri Porra & Paperi T • LP | Svart Records 2018
Kaikki on hyvin • LP • CD | Johanna Kustannus 2018
HBD RIP Paperi T & Khid • LP | Johanna Kustannus 2020

Levyhyllyt
Paavoharju | Finna.fi

Yhä hämärää • CD • LP | Fonal Records 2005 & 2007
Laulu laakson kukista • CD • LP | Fonal Records 2008
Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne • CD • LP | Fonal Records 2008
Syvyys – The Fonal Years Vol. 1 • 3LP | Svart Records 2019
Uskallan – The Fonal Years Vol. 2 • 3LP | Svart Records 2019

Beastie Boys: Check Your Head – ysärin rajattomuus
Lähiöbotox: Rikkinäinen Suomi – arpia ja avohaavoja
Mariska: Toisin sanoen – raikas uusi kulma
Mercedes Bentso: Ei koskaan enää – arpia ja avohaavoja
Paleface: Helsinki–Shangri-La – sanomaa suomen kielellä
Pyhimys: Mikko – reflektointia mielikuvien suojassa
Silvana Imam: Naturkraft – ulkopuolisten ääni
The Prodigy: The Fat Of The Land – millennium-jännitteen voima
Tulenkantajat: Tulenkantajat – tiimi timmein toi rapin Rolloon

Lue lisää Paperi T:tä | Finna.fi

Post-alfa | Kosmos 2016

Lue lisää suomirapista | Finna.fi

Rappiotaidetta – suomiräpin tekijät  Karri Miettinen [= Paleface], 251 sivua | Like 2011
Kolmetoista kertaa kovempi – räppärin käsikirja  Karri Miettinen [= Paleface] & Esa Salminen, 503 sivua | Like 2019
Hyvä verse – suomiräpin naiset  Heini Strand, 200 sivua | Into 2019

Paperi T: Kaikki on hyvin (2018).
Paperi T: Kaikki on hyvin (2018).