Don Huonot – taidelukiosta Tokyomaniin

Don Huonot: Hyvää yötä ja huomenta (1997).Vuonna 1989 perustettu ja aivan aluksi nimellä George Nirvana Klubi esiintynyt Don Huonot oli aikansa helsinkiläinen rock-komeetta, jonka varhaisvuodet kytkeytyvät oleellisesti niin pääkaupungin taidelukioskeneen kuin rockpyhättö Lepakkoonkin. Laulaja Kalle Aholan ja rumpali Jussi Chydeniuksen perustamalla bändillä olivat kontaktit kunnossa ja pääkaupunkiseudulla se alkoi nopeasti saada keikkaa ja mediahuomiota. Ristiriitaisiakin tunteita Don Huonojen näppärä teiniälykköilmaisu herätti ja maakunnissa oli vuosien ajan vaikeampaa, kunnes yhtye lopulta breikkasi yhdeksi vuosituhannen vaihteen isoimmista suomalaisista rocknimistä.

”Donkkareiden”, joksi bändin kielipelihenkinen nimi ajan saatossa vakiintui, vaikutteet tulivat selvästi niin kotimaisesta taiderockista kuin jäsenten monitaiteisesta taustasta. Kuorolauluharrastus vakiinnutti runsaasti ja raskaskätisesti käytetyt taustalaulut osaksi ilmaisua. Yhteydet näyttämötaiteeseen kuuluvat niin musiikin teatraalisuudessa kuin Aholan tavassa yhdistää teksteissään sanaleikkejä ja nokkeluuksia patetiaan ja melodraamaan.

Don Huonot -albumituotantoa 1991–1994: Silmänkääntötemppu, Kameleontti ja Verta, pornoa ja propagandaa. Kuva: Tuomas Pelttari
Albumit 1991–1994: Silmänkääntötemppu, Kameleontti ja Verta, pornoa ja propagandaa. Kuva: Tuomas Pelttari

Isoimman varhaisen breikkinsä Don Huonot sai päästessään esiintymään vuoden 1991 alussa aikakauden hittiperhesarjaan Ruusun aika. Kuultu kappale oli ’Pieniä sieviä sieniä’, joka myöhemmin samana vuonna päätyi ’Aavaa preeriaa’ -pienkustanteen seuraajaksi bändin ensimmäiseksi julkaisuksi Atte Blomin Pyramid-yhtiölle. Levyraadinkin tämä psykedeliakuvastolla leikittelevä korvamato voitti ja vauhditti vielä vuonna 1991 ilmestyneen Silmänkääntötemppu-esikoisen albumilistan alemmille sijoille.

Mikko Karmilan tuottaman albumin vahvuuksia ovat kaikuisan selkeä iso soundi, vahva melodiantaju ja omaperäisenä tyylipiirteenä jo pitkälle kehittyneet taustalaulut. Kappalemateriaali on toki epätasaista ja näsäviiisasta lukionokkeluutta esiintyy siinä missä vähän huvittavan kirkasotsaista hippisyvällisyyttäkin. Jotain yhtyeen mentaliteetista kertoo kansikuva, jossa ollaan kirjaimellisesti kääntämässä silmää eli raahaamassa valtavaa silmää hankalan näköisesti naruista teatterilavasteiden poikki. Kuitenkin esimerkiksi ’Aika’ ja ’Absurdit sävelkorvat’ ovat kelpo teoksia ja ’Pieniä sieviä sieniä’ puolustaa paikkaansa suomalaisen taiderockin ilahduttavan sekopäisenä klassikkona.

Debyytin jälkeen vasta parikymppiset muusikot ajautuivat tyypilliseen tilanteeseen, jossa musiikin suunnassa oli etsimistä ja jäsenten elämäntilanteet murroksessa. Jälkimmäisestä seurasi kitaristi Joonas Pirttilän vaihtuminen Kie von Hertzeniin ja näin vakiintui Donkkareiden klassinen kokoonpano.

Ennen miehistönvaihdosta yhtye ehti kuitenkin julkaista syksyllä 1992 tarttuvan singlen ’Hyrrä’. Teksti oli ehkä edelleen ”täyttä dadaa”, mutta musiikillinen ilmiasu suoraviivaisen poprock-kappaleen, jossa on kenties vähän normaalia suomirockia enemmän kepeää rullaavuutta. Radiomafian ahkerasti soittama kappale jäi monen aikalaisen mieleen, mutta jälkikäteen ajatellen sen voi nähdä ensimmäisenä sarjassa singlejä, joilla Don Huonojen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt ponnistaa paljon ”yliopistokaupunkeja” laajempaankin suosioon. Kuulostaahan biisi sitä paitsi melko paljon oman ison läpimurtonsa samana vuonna tehneiltä Neljältä Ruusulta.

Mutta keväällä 1993 ilmestyneen, Mats Huldénin tuottaman Kameleontti-kakkoslevyn myötä Donkkarit tuntui asettuneen luuppiin, jossa sen albumit ylsivät top 40 -listan alemmalle puoliskolle, singlet soivat Mafiassa mutteivät muualla ja keikkapaikoilla riitti väkeä nimenomaan niissä yliopistokaupungeissa. Tämä oli samoihin aikoihin monen muunkin suomenkielisen rockbändin perusongelma. Ajan trendit viittasivat tanssimusiikin ja popiskelmän suuntaan. Suhteellisen helpostikin lähestyttävästä suomirockista oli tullut älykkötyyppien musaa. Donkkareiden asiaa ei ehkä auttanut, että helsinkiläiset nuorisomuusikot kärsivät varsinkin maakunnissa jonkinlaisesta kroonisesta uskottavuuden puutteesta. Ei ollut yhtä vakuuttavaa tykätä Don Huonoista kuin CMX:stä tai Ismo Alangosta.

Kameleontti on hieman hapuileva kakkoslevy, joka ei oikein linjaansa löydä. ’Hyrrä’ ja toinen Mafialla soinut biisi, romanttinen ja melodinen ’Kaunis painajainen’, ovat kyllä muotovalioita. Balladi ’Kuujärven jää’ ei ehkä ole muuten mainitsemisen arvoinen, mutta alleviivaa Aholan kirjoittamisessa vahvistuvaa jopa ylettömän romanttista juonnetta historiallis-myyttisellä tarinallaan.

Sitten taas on ’Ruma rämä romu römö-römö’ oikein tyyppiesimerkki Donkkareiden muusikkohuumorisekoilusta ja omiaan saamaan kuulijan siirtymään seuraavaan levyyn.

Nyt vakiintuneen kokoonpanon tekemällä ja jälleen Mats Huldénin tuottamalla Verta, pornoa ja propagandaa -levyllä (1994) esiintyykin aiempaa määrätietoisempi yhtye, joka varmasti tavoitteli merkittävintä teostaan siihen asti. Sitä kolmoslevy onkin, ja ottaen huomion nopean levytystahdin ja singleille sirotellut ylimääräiset aivan kelpoisat biisit on merkillepantavaa, ettei albumi tasan tunnin mittaisenakaan tunnu ihan hirveän ylipitkältä. Kokonaisuus on ehkä vähän raskas, mutta ei siksi, että mukaan olisi jouduttu änkeämään varsinaista täytemateriaalia.

Sen sijaan levyä kankeuttaa Aholan sanomisen paljous ja yhtyeen siirtyminen hieman tummempiin ja ajoittain jopa metallisiin musiikillisiin maisemiin. Metalli on tässä tapauksessa ennen muuta funk-metallia, ja yhtyeen kielisoittajien voi kuvitella innoittuneen Faith No Moren tapaisista pinnalla olleista bändeistä. Toisaalta Verta sisältää myös runsaasti herkistelykappaleita, mutta kevyttä kuunneltavaa nekään eivät ole.

Ahola pyrkii ottamaan haltuun koko sen aihepaletin, josta 90-luvun puolivälin tiedostava nuori oli huolestunut: luonnon tuhoamisen ja suvaitsevaisuuden puutteen kärkiteemoina. Albumia leimaa selvästi samanlainen tuntevan nuorison ja viileän kyynisen aikuiston vastakkainasettelu kuin vaikka toista saman kesän tyystin erilaista merkkiteosta, The Prodigyn Music For The Jilted Generationia.

Hittiä Don Huonot tavoitteli tällä kertaa muusta levystä popmaisella tuotannollaan ja yhteislaulukertosäkeellään eroavalla biisillä ’Kissaihmiset’, jossa Ahola duetoi nosteessa olleen laulaja Costin kanssa. Kun kappale vielä kuultiin Kissan kuolema -nuorisoelokuvassa, jossa Ahola itse näytteli toista pääosaa, on jo suoranainen ihme, etteivät varsinaiset hittimarkkinat vieläkään avautuneet Donkkareille. Se oli edelleen nuorisoälykköjen bändi.

Sellaisena se kuitenkin onnistui kolmoslevyllään nostattamaan kierroksia. Ahola teki onnistuneen heittäytymisen oikeutetulta raivolta tuntuneisiin fantasioihin, joista kunnianhimoisimpana esimerkkinä tässä ekologisen suomirockin vihainen avainteos, lähes seitsenminuuttinen eepos ’Metsänelävien puolustusliitto’.

Samoilla perusasetuksilla muusikoiden, levy-yhtiön ja tuottajan osalta tehtiin jälleen nopeaan tahtiin jo neljäs melko lailla edeltäjistään poikkeava albumi, syksyllä 1995 ilmestynyt Kaksoisolento. Monelle rakkain Donkkari-levy käyttää edeltäjiään enemmän akustisia sävyjä, jos kohta myös yhä ysärimäisemmin puleerattuja rock-ratkaisuja. Aholan katse kääntyy sisäänpäin, julistusta aatteellisista teemoista on vähemmän tai se on naamioitu metaforatarinoiden tai lievän nihilismin taakse.

Kappalemateriaali on vahvaa ja kaikesta kuulee, että tässä yhtye yrittää vaikka väkisin pusertaa itsensä uudelle tasolle, ehkä kaupallisestikin, mutta kuitenkin tinkimättä laadusta. Ei se onnistunut aiempaa kummemmin, vaikka nyt avuksi otettiin visuaalisetkin keinot ja bändi lanseerasi mustavalkoruudullisen kuvaston, josta sittemmin festarihatuiksi väännettynä tuli monien verenpainetta nostattanut meemi.

Studioalbumi Kaksoisolento julkaistiin alun perin vuonna 1995. Svart Recordsin julkaisema 2LP-painos ilmestyi 2018. Kuvassa oikealla kokoelmat Nämä päivät, nämä yöt (1996) ja Kultaiset apinat (1999). Kuva: Tuomas Pelttari
Studioalbumi Kaksoisolento julkaistiin alun perin vuonna 1995. Svart Recordsin julkaisema 2LP-painos ilmestyi 2018. Kuvassa oikealla kokoelmat Nämä päivät, nämä yöt (1996) ja Kultaiset apinat (1999). Kuva: Tuomas Pelttari

Kaksoisolennon hittilekaksi oli tarkoitettu hysteerisen nopeasti sätkivä ’Seireeni’, jonka sanatulitus haastaa laulamaan mukana. Yksi koko vuosikymmenen mieleenpainuvimmista suomirock-vedoista tämäkin, mutta ei ehkä omiaan valtaamaan samoihin aikoihin aloittaneen Kiss FM:n taajuuksia.

Toisenlaiseen yleisöön olisi ainakin periaatteessa voinut vedota Aholan teatteriharrastuksen innoittamana syntynyt ’Sininen yö’, Mika Waltarin nuoruuden poltetta uhkuvaan varhaiseen runoon taitavasti sävelletty akustinen laulelma, hyvinkin kenties se yksittäinen Don Huonot -esitys, jossa on kirkkaimmat klassikon ainekset. Ja kyllähän se elämään on jäänytkin, vaikkakaan ei mainstream-radioklassikkona.

Kaksoisolennon ilmestyessä Don Huonojen jäsenet olivat korkeintaan kaksivitosia, mutta pienen Suomen musiikkikentän jauhaminen suunnilleen samalla suosiotasolla vuosien ajan lienee mietityttänyt ilmeisen kunnianhimoista bändiä koko ajan enemmän. Levyn jälkeen tehdyt ratkaisut olivat varsin isoja: Pyramid-sopimus pistettiin nippuun vuoden 1996 Nämä päivät, nämä yöt -kokoelmalla ja siirryttiin monikansallisen BMG:n uudelle Terrier-alamerkille, jonka ensimmäisiä isoja lanseerauksia Don Huonot kesällä ja syksyllä 1997 oli.

Aikalainen muistaa hyvin sen ratkaisevan ilmastonvaihdoksen, joka yhtyeen ympärillä tuntui lopulta tapahtuneen. 90-luvun lopun visuaalista tyyliä edustaneet hillityn tuunatut promokuvat olivat äkkiä kaikkialla ja musiikki muuttui sulavasti vastaamaan sitä, mitä nyt haluttiin. Sitä paitsi aika oli myös muuttunut suomirockille otolliseksi, jos suomirock vain suostui luopumaan ylettömästä venkoilusta ja puhumaan kieltä, jota isommat ihmisjoukot ymmärsivät. Don Huonoille se ei tunnu olleen ongelma.

Hyvää yötä ja huomenta (1997), Tähti (1999), Don Huonot (2002). Paha kesä EP ja kokoelmalevy Olimme kuin veljet julkaistiin vuonna 2003. Kuva: Tuomas Pelttari
Hyvää yötä ja huomenta (1997), Tähti (1999), Don Huonot (2002). Paha kesä EP ja kokoelmalevy Olimme kuin veljet julkaistiin vuonna 2003. Kuva: Tuomas Pelttari

Hyvää yötä ja huomenta -albumin tuotti sinänsä luontevasti Jussin veli Kalle Chydenius, jonka tausta oli 90-luvun suomisoulin ja muun hittipopin parissa. Mutta Don Huonojen tapauksessa pyrittiin virittämään tappiin kaikki ne asetukset, jotka Kaksoisolennolla olivat jo vihjanneet ison, modernin rockin suuntaan. Rockin ei enää tarvinnut kuulostaa kellarikämpässä soitetulta ja näihin aikoihin alettiinkin puhua ”kovalevyrockista”. Lisäksi muodissa olivat isot kertosäkeet, ja niitä Donkkareilla oli tarjota biisiin kuin biisiin.

Perspektiivistä katsoen voi todeta läpimurtolevyn olleen eräänlainen valheellinen nautinto. Minustakin se kuulosti ensin todella hyvältä. Ajanhenkeen tuntui kuuluvan, että hommien piti muuttua isommiksi ja päheämmiksi.

Eikä Hyvää yötä huono levy olekaan, mutta sitä leimaa yliyrittäminen ja hieman liian vähäisen substanssin kasvattaminen kikkakolmosilla merkittävämmäksi. Nykyään olisi hankala puolustella tekorankan ’Vedä käteen’ -biisin tyyppistä ratkaisua.

Toisaalta bändi oli kiistatta oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Anthem-mainen nimikappale iski sellaisen rockin kultasuoneen, jota tahollaan paisuva Oasis jäljittelijöineen propagoi ja valloitti Donkkareille lopulta kaupallisetkin radiot. Albumi oli seitsemän viikkoa listaykkösenä ja myi yli 70 000. Don Huonojen päivät taiteellisten lukiolaisten omana bändinä olivat lopullisesti ohi.

Ärhäkkä avausraita ’Ruoski minua!’ kuvastanee hyvin sitä puristusta ja draivia, joka läpimurtoaan tavoitelleen yhtyeen tekemisiä leimaa.

Liekö ylidramaattista väittää, että saatuaan viimein haluamansa menetti Don Huonot itse asiassa suunnilleen kaiken sen, mitä oli aikanaan musiikillaan tavoitellut ja parhaimmillaan saavuttanut? Ainakin Hyvää yötä ja huomenta on vedenjakaja, jonka jälkeen paluuta entiseen ei enää ollut.

Sen seuraaja Tähti ilmestyi varsin pikaisesti keväällä 1999, mutta levyllä kuulee yhtyeen, joka on pakottanut itsestään jatkoa menestyslevylle eikä tunne oloaan kovin hyväksi. Tunnelmat ovat synkänpuoleisia ja into poissa. Donkkarit olivat aiemminkin tykänneet musiikillisista ja tekstuaalisista viitteistä ja suorista lainoista, mutta Tähdellä on kaksi kappaletta, jotka on nimetty vanhojen Kauko Röyhkä -biisien mukaan, paljon musiikillisia pikkuviitteitä esim. Kingston Wallin tuotantoon ja yleisemmällä tasolla hirveä määrä geneerisiä ratkaisuja jonkinlaisesta tummasävyisen rockin 101-tiedostosta. Laiskaa laulunkirjoittamista, kaikinpuolista apeutta, jotka ehkä kulminoituivat ensisinglenä kuulijoita kosiskelleeseen ’Tule sellaisena kuin olet’ -rykäisyyn. Sen ilmestyessä tämä kuulija ymmärsi vanhan suosikkiyhtyeensä saapuneen huonoon paikkaan.

Kakkossingle ’Kannibaali’ ei ole ihan niin kiusaannuttava, mutta tarjoaa apaattisessa pulskeudessaan varmasti hyvän näköalan Tähden ilmestymisajan tunnelmiin. Asioita ei auta, että biisi toisintaa Don Huonojen kruunun tavallaan varastaneen Ultra Bran jo puoltatoista vuotta aiemmin ilmestyneen klassikon ”vaihtuu aamiaiseksi yön drinkki viimeinen” -säettä – eikä senkään tietäminen, että kappaleet oli tehty samassa tv-ohjelmassa, jossa ohjeena oli nimenomaan tuon lauseen sisällyttäminen lauluun.

Toki Tähti kävi silti listaykkösenä ja myi kultaa. Ultra Bran samoihin aikoihin ilmestynyt Kalifornia jätti sen kuitenkin täysin varjoonsa.

Tämän jälkeen Don Huonot pelasi aikaa ja vaiheili. Syksyllä 1999 se teki Apulannan kanssa kiertueen ja turhanpäiväisen yhteis-EP:n. Sitten Kalle Ahola julkaisi debyyttisoolonsa ja Kie von Hertzen aloitti tunnustellen ja vielä ilman suurta suosiota Von Hertzen Brothersin veljiensä kanssa.

Vuonna 2002 yhtye kokosi rivinsä (melkein) viimeiseen ponnistukseen ja yritti hämätä kuulijoita uskomaan uuteen alkuun jättämällä seitsemännen albuminsa nimeämättä. Rumpaliksi oli vaihtunut Antti Lehtinen – kuinka ollakaan hajonneesta Ultra Brasta – ja tuottajaksi metallimies Hiili Hiilesmaa.

Don Huonot ei ole toivoton levy. Esimerkiksi alle linkitetyssä ensisinglessä ja avausraidassa ’Sydänpuu’ on mantramaista jylhyyttä ja jonkinlaista resignaatiota sen edessä, ettei enää olla mitään nuoria urhoja kilpailemasta paikassa teinien makuuhuoneiden seinillä. Toisaalta levyn tunnetuimmaksi kappaleeksi videon siivittämänä noussut ’Pyhimys’ on varsin raivokas ja ehdoton osoitus halusta vielä näyttää.

Paljon on silti löysää, vaikka Tähden asettaman tason ylle päästäänkin.

Näytön paikka oli ja käytettiin. Ilmeisesti homman ei koettu menneen aivan niin kuin piti. Nimikkoalbumin jälkeen Don Huonot hajosi. Ratkaisu ei osoittautunut lopulliseksi, mutta uutta studioalbumia reunionit eivät ole vielä poikineet.

Vuonna 2002 ei ehkä ollut helposti ennustettavissa, että aktiivisen ja aika monipuolisenkin soolouran tehnyt Kalle Ahola jäisi soittelemaan lehdelle siihen verraten, millaista jopa kansainvälistä menestystä bänditoveri saavutti Von Hertzen Brothersin riveissä. Spekuloidahan voi sillä, kenellä asianosaisella on ollut polttavammat motiivit aktivoida Don Huonot 2010-luvulla muutamaankin kertaan uudestaan.

Uutta musiikkia näistä comebackeista on kertynyt kourallisen kappaleita verran. Mitään erityisen huomionarvoista sen sijaan ei. 12-tuumaisena EP:nä vuonna 2019 julkaistu Sopeutumattomat ei hämmentävine Tokyoman-kärkiraitoineen saa varsinaisesti odottamaan uutta Don Huonot -musiikkia.

Kultakaudellaan yhtye loi ja julkaisi musiikkia hektistä tahtia ja albumeiden ulkopuolelta löytyy paljon helmiä. Keskeiset 90-luvun B-puolet on koottu vuonna 1999 julkaistun Kultaiset apinat -kokoelman kakkos-CD:lle. Verta– ja Kaksoisolento-levyjen välissä bändi ehti julkaista kaksi kokonaan albumeille päätymätöntä singleä, joista varsinkin intiaaniromanttinen ’Aurinkotanssi’ on priimaesimerkki Donkkareista parhaimmillaan.

Niko Peltonen

Don Huonot | kotisivu
Don Huonot | Facebook

Levyhyllyt
Don Huonot | Finna.fi

1990-luku
[Kalle Ahola • Joonas Pirttilä • Jukka Puurula • Jussi Chydenius]

Silmänkääntötemppu • LP • CD | Johanna Kustannus/Pyramid 1991

[Kalle Ahola • Kie von Hertzen • Jukka Puurula • Jussi Chydenius]

Kameleontti • LP • CD | Johanna Kustannus/Pyramid 1993
Verta, pornoa ja propagandaa • CD | Johanna Kustannus/Pyramid 1994 2CD 20 v. juhlapainos 2014
Kaksoisolento • CD | Johanna Kustannus/Pyramid 1995 2CD 20 v. juhlapainos 2014
Hyvää yötä ja huomenta • CD | BMG Finland/Terrier 1997
Tähti • CD • kasetti | BMG Finland/Terrier 1999
Torremolinos 2000 EP • CD Apulanta & Don Huonot | BMG Finland/Levy-yhtiö/Terrier 1999

2000–2009
[Kalle Ahola • Kie von Hertzen • Jukka Puurula • Antti Lehtinen]

Don Huonot • CD | BMG Finland/Terrier 2002
Paha kesä EP • CD | BMG Finland/Terrier 2003

2010-luku
[Kalle Ahola • Kie von Hertzen • Jukka Puurula • Jussi Chydenius]

Sopeutumattomat EP • 12″ | Warner Music Finland Oy 2019

Kokoelmalevyt
Don Huonot | Finna.fi

Nämä päivät, nämä yöt – kokoelma 1991–1996 • CD | Johanna Kustannus/Pyramid 1996
Kultaiset apinat – hittejä ja harvinaisuuksia 1990–2000 • 2CD | Johanna Kustannus/Pyramid 1999
Olimme kuin veljet [suurimmat hitit 1989–03] • 2CD | BMG Finland 2003
D on Huono T – Don Huonojen parhaat studiossa ja livenä • 2CD | Sony BMG Music Entertainment/Terrier 2008
Luurangot laatikossa • 3CD+3DVD | Sony Music Entertainment 2010

VHSDVD

Kultaiset apinat – videoita ja vetoja 1994–1999 • VHS • 60 min. | Pyramid 1999
Olimme kuin veljet DVD – 15 livebiisiä vuosilta 90–02. 17 videota vuosilta 90–03 • DVD • 240 min. | BMG Finland 2003

Levyhyllyt
Kalle Ahola | Finna.fi

I | BMG Finland 2000
Kadun aurinkoiselle puolelle | Parlophone/EMI Finland 2005
Huonoa seuraa | Parlophone/EMI Finland 2006
Audio Wunderbaum | Parlophone/EMI Finland 2008
Pääkallolipun alla | Parlophone/EMI Finland 2011
1989 | Sony Music Entertainment Finland/Epic 2013
Valo jota hengitän | Kalle Ahola 2018

Levyhyllyt
Von Hertzen Brothers | Finna.fi

[Jonne von Hertzen • Kie von Hertzen • Mikko von Hertzen]

Experience | Zen Garden/BMG Finland 2001
Approach | Dynasty Recordings/Universal 2006
Love Remains The Same | Dynasty Recordings/Universal 2008
Stars Aligned | DoingBeingMusic/Universal 2011
Nine Lives | DoingBeingMusic/Universal 2013
New Day Rising | DoingBeingMusic/Universal 2015
War Is Over | Mascot Music 2017

Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla
Apulanta: Aivan kuin kaikki muutkin – hajoamispisteestä huippusuosioon
Chisu: Momentum 123 – suuren muutoksen maisemissa
CMX: Veljeskunta – uuden ajan airut
Dingo: Kerjäläisten valtakunta – porilaiset manian kourissa
Egotrippi: 10 – valttina puhuttelevuus
Eppu Normaali: Tie vie – koskettimien syventämiä sanoja ja säveliä
Haloo Helsinki! Älä pelkää elämää – suurten tunteiden peli
Ismo Alanko: Jäätyneitä lauluja – ajan hermolla
Jonna Tervomaan Ääni kasvaa kuunnellessa
Kingston Wall: II – tanssi pieni transsi
Maija Vilkkumaa: Aja! – kun kaava rikotaan
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa
Samuli Putro: Pienet rukoukset – ihana raastava elämä
Scandinavian Music Group: Onnelliset kohtaa – loistelias ja paineeton popdebyytti
Tehosekoitin: Freak Out – monen tempun poni
Ultra Bra: Vapaaherran elämää – houkutuksen voimasta
YUP: Outo elämä – harkittua huutoa
Zen Café: Helvetisti järkeä – rumia sanoja rakkaudesta

Lue lisää Don Huonoista | Finna.fi

Artikkelihaku Don Huonot

Lue lisää Von Hertzen Brothersista | Finna.fi

Von Hertzen Brothers – lähikuvissa Denis Vinokur, 136 sivua | Johnny Kniga 2011
Artikkelihaku Von Hertzen Brothers

Don Huonot: Hyvää yötä ja huomenta (1997).
Don Huonot: Hyvää yötä ja huomenta | CD 1997 • 2LP 2017
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Scandinavian Music Group – surinakitaroista banjoihin, Talvipuutarhasta Las Vegasin raunioille

Scandinavian Music Group: Näin minä vihellän matkallani (2009).Kun Ultra Bra hajosi vuonna 2001, oli selvää, että monista suosikkiyhtyeen jäsenistä kuultaisiin piankin. Jo alkuvuodesta 2002 levyrintamalle marssivatkin niin sooloartisti Kerkko Koskinen kuin virkamiesmäisesti nimetty Scandinavian Music Group, jossa vaikutti aluksi neljäkin UB-jäsentä: laulaja Terhi Kokkonen, kitaristi Joel Melasniemi, basisti Tommi Saarikivi ja rumpali Antti Lehtinen

Scandinavian Music Groupin tuotantoa 2002–2015. Kuva: Tuomas Pelttari
Scandinavian Music Groupin albumituotantoa 2002–2015. Kuva: Tuomas Pelttari

Näin SMG:hen siis siirtyi Ultra Bran rockbändiydin. Mutta koska elettiin 2000-luvun alkua, toimi valtavirtahakuinen rockbändi viitekehyksessä, jossa soundi oli riehakkaan sijaan puhtaaksi puleerattu ja digitaalisesti viilattu siihen mittaan, että aikakauden suosittu iskusana ”kovalevyrock” saatettiin ottaa käyttöön. 

Scandinavian Music Group: Onnelliset kohtaa (2002).Suomessa SMG oikeastaan ruumiillisti tämän tyylisuunnan keväällä 2002 listaykköseksi yltäneellä Onnelliset kohtaa -debyytillään. Mutta joidenkin kappaleiden raskassoutuinen poljento saattoi peittää alleen sen tosiseikan, että Terhi Kokkosen ja Joel Melasniemen kappaleissa oli jo tässä vaiheessa kuultavissa paljon silkkaa folkia. Esimerkiksi levyn kakkossingle ’Tällaisena kesäyönä’ on ytimeltään iskelmällisen kepeä haikailuhelmi.

Voi myös havaita Kokkosen löytäneen itsestään soololaulajan, jonka tulkinta ja äänenväri sopivat juuri tällaisiin teoksiin. Hän ei ole Suomen lämpimin vokalisti, mutta hänen tulkinnoissaan on etäisyyden kautta syntyvää emootiota, mikä on oikeastaan poplaulajalle lajeista vaikeimpia. 

Scandinavian Music Group: Nimikirjaimet (2004).Luontevaa jatkoa debyytille on Nimikirjaimet (2004), jolla Saarikiven korvasi basistina Anssi Växby. Kappalemateriaali on ehkä esikoista vahvempaakin ja tunnelmat valoisampia esimerkiksi keikkaelämäaiheisella ’100 km Ouluun’ -singlellä tai kauniilla herkistelyraidoilla ’Talvipuutarhaan’ ja ’Onnellinen nainen’. Kakkosalbumilla SMG:n soundi alkaa saada monipuolisempia sävyjä ja nuoruusnostalginen ’Helsinkiin’ on hyvä esimerkki Kokkosen ja Melasniemen löytyvistä vahvuuksista lauluntekijöinä. 

Listasijalle 11 jäänyt Nimikirjaimet merkitsi yhtyeen suosiolle silti loivaa laskusuhdannetta. SMG eli murrosvaihetta eikä sen alkuperäinen moderni rocksoundi enää olisi kuulostanut yhtä ajantasaiselta. Hölmö rakkaus, ylpeä sydän -albumilla (2006) bändi lisäsi akustisten sävyjen osuutta muuttamatta konseptiaan vielä radikaalisti. Ehkä vähittäistä muutosta voi kuvata toteamalla, että viimeistään nyt kitarat enemmän helisivät kuin surisivat. 

Scandinavian Music Group: Hölmö rakkaus ylpeä sydän (2006).Temaattisella tasolla kolmoslevyllä kuuluu ihmissuhdeaiheiden ja kaupunkikuvien rinnalla yhä selvemmin urbaani kaipuu luontoon. Hienosti minieepokseksi kehitelty ’Solmu’ kuvastaa tätä, niin tietysti myös levyn single ’Hölmö rakkaus’, josta tuli yksi SMG:n suosituimmista kappaleista ja bändin uralla todellinen avainteos. Euforisen romanttinen kesärakkausbiisi soi paljon radiossa, ja oikeastaan vasta tämän biisin ja levyn myötä SMG alkoi kartuttaa todellista omaa fanikuntaa, joka saattoi olla ihan eri porukkaa ja nuorempaakin kuin Ultra Brasta aikanaan tykänneet. 

Yhtyeen uran todellinen täyskäännös tapahtui kuitenkin vasta Hölmön rakkauden jälkeen. Se lisäsi ensin keikkakokoonpanoonsa, sitten varsinaisiksi jäseniksi kakkoskitaristi Kyösti Salokorven, pedal steel -kitaristi Miikka Paatelaisen ja toiseksi laulajaksi Terhin siskon Pauliina Kokkosen.

Scandinavian Music Group: Missä olet Laila? (2007).Bändin lauluntekijät olivat innostuneet amerikkalaismallisesta folk-musiikista, ja vaikka Missä olet Laila? (2007) ilmestyi vain puolitoista vuotta Hölmön rakkauden jälkeen, olivat uustraditionalistiset sovitukset kovin erilaisia kuin mikään SMG:n sitä ennen julkaisema. Banjo ja pedal steel hallitsevat kuulokuvaa kautta linjan, joskin yhteys aiempaan tuotantoon löytyy laulumelodioiden ja Terhi Kokkosen sanoitusten kautta. SMG:n ei voi sanoa ryhtyneen larppaamaan folkmusiikkia; yhtye tyytyi viisaasti käyttämään uudenlaisia aineksia yhä syventyvän ja jalostuvan laulunkirjoituksensa viitekehyksenä. 

Joka tapauksessa tällaista ilmaisua ei ollut aiemmin yritetty tuoda Suomessa valtavirtaan, ja radiosuosiota SMG:n oli uusilla lauluillaan vaikea saavuttaa. Yhtyeen yleisö sen sijaan mukautui folk-tyyliin vaivatta ja kultalevyputki jatkui. Myös arvostelut olivat bändin kiittävimpiä siihen asti. Suosikkikappaleiksi nousivat ainakin surumielinen ’Lopulta olemme kuitenkin yksin’ ja singlebiisi ’Vieläkö soitan banjoa?’, jonka eksän kohtaamisesta kertova teksti on resonoinut niin, että kesällä 2021 Helsingin Sanomien lukijat äänestivät sen kuuden parhaan 2000-luvun suomalaisen laulunsanoituksen joukkoon. 

Scandinavian Music Group: "Palatkaa Pariisiin!" (2009). Kuva: Tuomas PelttariKahden seuraavan levyn ajaksi Scandinavian Music Group näytti löytäneen pysyvämmän linjan. Palatkaa Pariisiin! (2009) ja Manner (2011) veivät folkpop-vaikutteita lähinnä pidemmälle. Kriitikoiden silmissä bändin tyylinvaihdoksen uutuudenviehätys alkoi haalistua, ja esimerkiksi Oskari Onninen käytti Nuorgam-verkkomediassa Mannerta arvostellessaan paljon palstatilaa kuittaillakseen Kokkosen tekstien sää- ja luontosanastosta. Levyt myivät kuitenkin kultaa ja ylsivät listan kärkisijoille. Menestys oli myös niiden välissä ilmestynyt kokoelma Näin minä vihellän matkallani, joka suhtautui bändin menneisyyteen hieman revisionistisesti: kahdelta ensimmäiseltä levyltä on sille kelpuutettu vain kaksi biisiä, nekin uudestaan akustisemmiksi sovitettuina. 

Palatkaa Pariisiin! ja Manner ovat tasalaatuisia levyjä, joista on helppo nauttia, jos bändin yleissoundi viehättää. Joukosta erottuu nippu todellisia helmiä, kuten ’Vieläkö soitan banjoa?’ -biisin tunnelmia jatkava ’Casablanca’ tai haikeasti laukkaava ’Liian laiha rakkaani’.

Folk-trilogian jälkeen oli kuitenkin taas linjanmuutoksen aika. Tätä markkeerasi myös SMG:n pisin levytystauko ennen vuoden 2014 alussa ilmestynyttä Terminal 2 -albumia. Temaattiseksi kokonaisuudeksi rakennettu levy irroittautuu ”luomusoundista”, mutta käyttää syntikoita ja kaikua varhaisia albumeita ajattomamman ja isomman soundin synnyttämiseen. Apea, luovuttanut pohjavire leimaa kappaleita, joissa puidaan niin yksityisiä kuin yleisiä umpikujia jopa melko apokalyptisten tunnelmien merkeissä. 

Terminal 2 on monessa suhteessa täydellinen ja täsmällinen soundtrack 2010-luvun länsimaailman yleiselle mielentilalle. Subjektiivisen käsitykseni mukaan se on ilman muuta parhaita kotimaisia levyjä viimeiseen kymmeneen vuoteen ja on myös osoittautunut aikaa kestäväksi. Levy saikin vaihteeksi hyvät arvostelut ja kävi myös listaykkösenä, mutta siitä tuli kuitenkin ensimmäinen SMG-albumi, joka ei ole ylittänyt kultarajaa. Syytä on musiikinkulutuksen muutoksissa, mutta epäilemättä Terminal 2 myös oli hankala levy sille indien ja valtavirran välimaastoon identifioituvalle, keskimäärin aika nuorelle kuulijakunnalle, joka yhtyeelle oli vakiintunut.

SMG pääsi esittämään albumin tiimoilta teemakeikan Flow-festivaaleille, mutta kokonaisuutena se ei kuitenkaan saanut aivan sitä huomiota, jonka olisi ansainnut niin kunnianhimoisilla kappaleilla kuin vaikkapa ’Las Vegasin raunioilla’. 

Yllättävän pian edeltäjänsä jälkeen ilmestyi syksyllä 2015 Baabel, joka sai aika vaisun vastaanoton ja oli helppo kuitata Terminal 2:n jälkeen välityöksi. Ensimmäisenä SMG-albumina sitten vuoden 2004 se jäi top kympin ulkopuolelle, eivätkä arvostelutkaan nyt olleet haltioituneita. Baabel ei ole huono levy, mutta se tuntuu toteutuksensa puolesta edeltäjänsä jälkikirjoitukselta ilman vastaavaa temaattista koherenssia tai syvälle tunkeutuvaa sanottavaa. Yhdeksän biisin ja 35 minuutin mittakin tuntuu vähän siltä kuin jotakin olisi jäänyt kesken. 

Parasta uusimman inkarnaationsa osaamista SMG kuitenkin esittelee ainakin koukuttavalla ’Jos olen rehellinen’ -huippukohdalla. 

Kuusi vuotta Baabelin jälkeen yhdeksättä Scandinavian Music Group -albumia odotellaan yhä, vaikkei mitään virallista ilmoitusta lopettamisesta tai edes tauolle jättäytymisestä olla saatu. Vuonna 2018 ilmestyi tosin single ’Mua ei saa muuttumaan’. 

Terhi Kokkonen debytoi vuonna 2020 kirjailijana hyvät arvostelut ja mediahuomiota saaneella Rajamaa-teoksella, jota on luonnehdittu vahvatunnelmaiseksi psykologiseksi romaaniksi. 

Yksittäisiä SMG-kappaleita löytyy studioalbumien lisäksi eri esittäjien koosteilta Melkein vieraissa – nimemme on Dingo, Syvissä vesissä ja Ipanapa 3. Vielä voi mainita vuonna 2003 julkaistun irtosinglen ’Letitä tukkani’. 

Niko Peltonen

Levyhyllyt
Scandinavian Music Group | Finna.fi

2000–2009

Onnelliset kohtaa • CD | BMG Finland/Terrier Records 2002
Nimikirjaimet • CD | BMG Finland/RCA/Cortison Records 2004
Hölmö rakkaus ylpeä sydän • CD | BMG Finland/RCA/Cortison Records 2006
Missä olet Laila? • CD+DVD • CD | Sony BMG Finland/RCA/Cortison Records 2007
”Palatkaa Pariisiin!” • CD | Sony/RCA/Cortison Records 2009

2010-luku

Manner • LP • CD | Sony/RCA/Cortison Records 2011
Terminal 2 • LP • CD | Sony/RCA/Cortison Records 2014
Baabel • LP • CD | Sony/RCA/Cortison Records 2015

SMG-kokoelma | Finna.fi

Näin minä vihellän matkallani • CD & 2CD | Sony/RCA/Cortison Records 2009

SMG mukana kokoelmalevyillä | Finna.fi

Melkein vieraissa – nimemme on Dingo • CD | Elements Music 2008
Syvissä vesissä • CD | KHY Suomen Musiikki/Sony Music Entertainment Finland 2009 
Ipanapa 3 | Ipanapa Brand Management & Sony Music Entertainment Finland 2010

Vain elämää 8
[Terhi Kokkonen • Mira Luoti • Sani • Arttu Wiskari • Aki Tykki • Danny • Kasmir]
Finna.fi

Vain elämää – kausi 8 – ensimmäinen kattaus • CD | Warner Music Finland 2018
Vain elämää – kausi 8 – toinen kattaus • CD | Warner Music Finland 2018

Ultra Bra
[Terhi Kokkonen • Vuokko Hovatta • Anna Tulusto • Arto Talme • Olli Virtaperko • Kari Pelttari • Ilmari Pohjola • Marko Portin • Kerkko Koskinen • Joel Melasniemi • Tommi Saarikivi • Jan Pethman • Antti Lehtinen]
Finna.fi

Houkutusten kiihottava maku • EP | Ray Milland Records 1995
Vapaaherran elämää | Pyramid/Johanna Kustannus 1996 • Nuottikirja 1997 • LP-painos Svart Records 2017
Kroketti | Pyramid 1997 • LP-painos Svart Records 2017
Kalifornia | Pyramid 1999 • LP-painos Svart Records 2017
Vesireittejä | Pyramid 2000 • LP-painos Svart Records 2017

Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla
Arppa: Kinovalon alla – ei mikään indieartisti
Egotrippi: 10 – valttina puhuttelevuus
Jarkko Martikainen & Luotetut miehet: Ruosterastaat – myötäelämisen pistämätön keveys
Knipi ja menetysten kauneus
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa
Mariska: Toisin sanoen – raikas uusi kulma
Maustetytöt: Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä – olemisen särkyvä hauraus
Pariisin Kevät: Kaikki on satua – läpimurto todellisuudesta toiseen
Ruusut: Kevätuhri – inhimillisyyttä ajankuvan alla
Samuli Putro: Pienet rukoukset – ihana raastava elämä
Scandinavian Music Group: Onnelliset kohtaa – loistelias ja paineeton popdebyytti
Ultra Bra: Vapaaherran elämää – houkutuksen voimasta
YUP: Outo elämä – harkittua huutoa
Zen Café: Helvetisti järkeä – rumia sanoja rakkaudesta

Lue lisää SMG:stä| Finna.fi

Artikkelihaku Scandinavian Music Group

Lue lisää
Terhi Kokkonen | Finna.fi

Rajamaa, 192 sivua | Otava 2020

Lue lisää UB:stä | Finna.fi

Sokeana hetkenä Ville Similä & Mervi Vuorela, 339 sivua | WSOY 2018
Artikkelihaku Ultra Bra

Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Hullu Ruusu ja Rosita Luu – härskisti kategorioiden ulkopuolella

Rosita Luu (2018).Merita Berg ja Antti Hermaja ovat neljässä vuodessa nousseet rytinällä suomalaisen indiepopin kehutuimpaan kärkijoukkoon. Yhteistä musiikkia he ovat tehneet Hullu Ruusu– ja Rosita Luu -nimikkeillä – mukana on tietysti ollut muitakin muusikkoja, etenkin Rosita Luun nykykokoonpanossa. Karkea jako on kuitenkin, että nyttemmin hajonneeksi ilmoitettu Hullu Ruusu oli Bergin ja Hermajan yhteinen bändi, jossa jälkimmäinenkin sai lauluosuuksia; Rosita Luu taas on Bergin sooloprojekti, jossa Hermaja on kuitenkin mukana pääasiallisena säveltäjänä ja ulkojäsenenä.

Kyse on klassisesta sanoittaja-laulajan ja säveltäjä-mahdollistajan roolijaosta. Hermaja on taustaltaan ammattimuusikko, Berg taas saatiin houkutella tekemään tekstejä ja tulkitsemaan niitä. Yhteistyön dynamiikkaan lienee vaikuttanut paljon kaksikon ilmeisen mutkikas ihmissuhde, josta Berg on avoimesti puhunut haastatteluissa.

Hullua Ruusua on kutsuttu folkrockiksi tai -popiksi, Rosita Luun kohdalla taas puhuttu mieluummin syntikkapopista. Toteutustapojen eroista huolimatta albumeita – kaksi kummallakin nimikkeellä – ei ole vaikea tunnistaa samalta sylttytehtaalta lähteneiksi. Sen verran leimallisia piirteitä Bergin ja Hermajan musiikissa on: iskelmälliset melodiakulut, suuri tarttuvuuspotentiaali, Bergin sanoitukset, joissa seksuaalisuutta, ihmissuhteita ja elämää yleensä käsitellään ulkopuolisen näkökulman takaa, mustan humoristisesti ja jopa provosoivan härskisti.

Usein esitetyt vertaukset Gösta Sundqvistin tuotantoon eivät ole sattumaa. Haastatteluissa Merita Berg ehkä esiintyy sydän vereslihalla, mutta levyillä esiintyy Leevi And The Leavingsin tapaan lakonisella tonninseteli-äänellä elämän omituisempia laitamia koluava tarkkailija. Suloisen sävelkielen ja karkeuteen taittuvan asiasisällön ristiriita assosioituu samaan lähteeseen.

Mutta jos Merita Berg on 2020-luvun Gösta Sundqvist, on hän sitä myös tai nimenomaan teemojen ja näkökulmien päivittämisen puolesta.

Hullu Ruusu (2017).Bergin ja Hermajan koko tuotanto on julkaistu Helmi Levyt -pienyhtiön kautta vuoteen 2020 asti. Lauluntekijäkaksikko tuli julkisuuteen Hullun Ruusun nimettömällä debyyttialbumilla vuonna 2017. Laiskatahtinen ja johdonmukaisen akustinen, välillä sentään eräänlaiseen länkkärikomppiin äityvä levy oli ehdottoman eksentrinen pelinavaus suomalaisen nyky-indien kentällä. Kappaleet olivat tarttuvia, mutta soivat omassa todellisuudessaan, jossa mistään ajantasaisista virtauksista ei ollut kuultukaan. Hullu Ruusu oli helppo luokitella ”Helmi Levyt -musiikiksi”, onhan kyseisen yhtiön perusstrategia ollut nimenomaan outsider-eksentrisyyden ja maakuntahenkisen hippiälykköyden vaaliminen.

Merita Bergin teksteissä oli kuitenkin virkistävän teräviä väläyksiä todellisuuden nuhruisemmista nurkista. Tarkkaan kuunnelleille kävi selväksi, että sanoittajatulokas kuuluu niihin harvoihin, jotka pystyvät kertomaan kokonaisia tarinoita muutamilla virkkeillä.

Yhdessä Hermajan kanssa tehdyssä sanoituksissa Berg kuvaa vaikkapa Lolita-tyylistä pedofiilistä suhdetta (Tenavatähti) tai tuhoon tuomittua fantasiaa maalla luonnon antimien varassa elämisestä (Elonkorjuu). Folk, jazz, iskelmä ja jopa muistumat 70-luvun laululiikkeestä, niistä rakentuu laulujen helposti sulava musiikillinen ilmiasu.

Antti Hermajan kirjoittama ’Uhkarohkeeta’ ottaa lonkeroa kaupasta varastavan, mutta toisiinsa sitoutuneen ja yhteistä lasta odottavan nistipariskunnan näkökulman luontevan autenttisesti. Eipä ihme, että tällaisten teosten jälkeen alettiin puhua Göstasta:

Merita Bergiä kaikkein tarttuvimmat kappaleet tuntuvat usein houkuttavan kaikkein vinoutuneimpiin teksteihin. Hullun Ruusun ehkä kirkkain helmi, todella omituinen hevostyttötarina ’Mikael’, kelpaa esimerkistä:

Hullu Ruusu: Rehab (2019).Hullun Ruusun toinen ja näillä näkymin viimeinen levy Rehab (2019) tuntuu debyytin maltilliselta toisinnolta semminkin kun välissä Rosita Luu -materiaali oli jo ehtinyt herättää suurempaa kiinnostusta. Tekisi mieli sanoa, että parasta albumissa on sen nimi yhdistettynä kansikuvaan, jossa Amerikan alkuperäisväestöä edustava nuori nainen haaveilee päihdekuntoutuksesta ylväässä vuoristomaisemassa. Kuva-idea kytkeytyy levyn avauskappaleeseen ’Cherokee’, jolla Berg taitaa sittenkin kohdistaa haikeanpurevan sanansäilänsä kehen tahansa nykyelämän perimmäistä epäsankarillisuutta vastaan taistelevaan tragikoomiseen ”elämäntapaintiaaniin”:

Singlenä julkaistu ’Sääskitulet’ on tyypillisen surkeanvitsikäs kertomus epäonnistuneesta erämaavaelluksesta ja sikäli jo luonteva luku Bergin pieleen menneitä projekteja kuvaavaan pelikirjaan. On huomattava, että kaikista Hullun Ruusun biiseistä tämä lähestyy tuotannoltaan selvimmin Rosita Luun napakkaa pop-ilmaisua:

Rehab jäi kuitenkin varsin vähälle huomiolle ja tuntuu nyt kahden Rosita Luu -täyspitkän välityöltä. Ne ovatkin tuoneet Bergin ja Hermajan musiikille paljon enemmän huomiota kuin Hullun Ruusun nimellä tehdyt.

Ensimmäinen Rosita Luu -albumi SOS (2018) esitteli syntikkavetoisen popsoundin, jota oli jälleen vaikea olla vertaamatta Leevi And The Leavingsin 80-luvun tuotantoon. Toisaalta esimerkiksi ’Prinsessa’-biisin kitaroiden, koskettimien ja kohtalokkaan kertosäkeen yhdistelmässä kuuluu koko kyseinen vuosikymmen muutenkin, mutta siinä missä Reddie Redford Bogart Co.:n ’Princess’-kasariklassikossa haaveilee harsoisen vaaleanpunaiseksi esineellistyneestä prinsessasta, ottaa Berg tässä jämäkän itsevarman saalistajan roolin, joka on yleensä varattu populaarikulttuurissa vahvaleukaisille miehille. Tällaiset roolinkäännöt ovat Rosita Luu -levyillä hahmottuneet yhä selvemmin osaksi hänen kirjoitustapaansa:

Vastaavasti mainiolla ’Pyramidin huipulla’ -pophelmellä Bergin roolihahmo on espoolainen porvari, joka päätyy miettimään eksistentiaalista kriisiään eräänlaiseen viimeiseen pakopaikkaan, josta voi kai vain hypätä alas tai laskeutua voittajana toteamaan ongelmiensa ratkenneen.

Rosita Luu: Samettisuu (2020).Bergin ja Hermajan todellinen mestariteos on kuitenkin Rosita Luun toinen albumi Samettisuu (2020). Ensimmäisenä heidän teoksenaan levy huomioitiin myös keskeisten musiikkimedioiden vuosiäänestysten kärkipaikoilla ja esimerkiksi Emma-gaalan kriitikojen valinta -kategoriassa.

Vauhtia levylle antoivat epäilemättä bändiin löydetyt uudet jäsenet, joista basisti Tuukka Tervo otti keskeisen vastuun tuotantopuolesta. Myös rumpali Aleksi Karppisen merkitystä on haastatteluissa painotettu. Samettisuu soikin isona ja suorastaan eeppisenä syntikkapoprockina. Kuulokuvan ja tutun tarttuvien melodioiden kädenlyönti entiseen verraten vähintään yhtä arveluttavampien aiheiden kanssa on yhä herkullisempi. Rosita Luu on lähtenyt rohkeasti tekemään musiikkia, jonka pitäisi olla ”isoa”, vaikka kaikki asianosaiset tietävät, ettei siitä nykyisissä pop-oloissa isoa tule.

Yhtyeeksi kasvaneen projektin uusista musiikillisista ulottuvuuksista kertoo ’Mansikkapaikka’, jonka nostalgiaherkistelystä tolkuttomaksi progetykitykseksi kasvava draamankaari vetää edelleen epäuskoisen hymyn kuulijan huulille:

Vastaavasti singlenä julkaistu ’Kuollut monta kertaa’ lienee Bergin ja Hermajan täydellisin ”pophitti” tähän asti. Haastan kenet tahansa kuuntelemaan sen ja välttymään laulun jäämiseltä soimaan päässä!

Samettisuu on helposti kuluvan vuosikymmenen parhaita ja tärkeimpiä suomalaisia poplevyjä. Merita Bergin ja kumppaneiden musiikillinen tulevaisuus näyttää kirkkaalta, vaikka ei liene syytä olettaa heidän ilmaisunsa ja ns. valtavirran välillä olevan eksistentiaalisen kuilun olevan kapenemassa.

Keväällä 2021 Rosita Luu kertoi siirtymästä Playground Musicin artistiksi. Toukokuinen single on nimeltään ’Mullasta noustaan’.

Mainittakoon vielä Antti Hermajan sukunimellään julkaisema sooloalbumi Kultasuoni (2020). Siltä löytyy musiikillisesti miellyttävää melodista aikuispoprockia, joka kieltämättä kuitenkin kärsii Bergin laulajapersoonan ja vinojen visioiden korvautumisesta Hermajan tavanomaisemmalla tyylillä.

Niko Peltonen

Rosita Luu | Facebook
Rosita Luu | Instagram
Hermaja | Facebook

Levyhyllyt
Hullu Ruusu | Finna.fi

Hullu Ruusu | Helmi Levyt 2017
Rehab | Helmi Levyt 2019

Levyhyllyt
Rosita Luu | Finna.fi

SOS | Helmi Levyt 2018
Samettisuu | Helmi Levyt 2020

Levyhyllyt
Hermaja | Finna.fi

Kultasuoni | Helmi Levyt 2020

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka
Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin
PK Keränen: Serobi Songs – toimintaa ilman turvaverkkoa
Eppu Normaali: Tie vie – koskettimien syventämiä sanoja ja säveliä
Ismo Alanko yksin Vanhalla – ainutlaatuinen hetkien sarja
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani palaa rikospaikalle – sanailua ja syvyyttä
Kuusumun Profeetta: Kukin kaappiaan selässään kantaa – magneettista tajunnanvirtaa
Lasten Hautausmaa: IV – lohtua ja jatkuvuutta
Maija Vilkkumaa: Aja! – kun kaava rikotaan
Leevi And The Leavings: Hopeahääpäivä – tutunkuuloinen joutsenlaulu
Litku Klemetin puoli vuosikymmentä
Litku Klemetti: Kukkia muovipussissa – arvokasta hölynpölyä
Maustetytöt: Kaikki tiet vievät Peltolaan – kurjuuden kuningattaret
Maustetytöt: Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä – olemisen särkyvä hauraus
Pimeys: Aika tihentyy – elämänmakuista popmusiikkia

Lue lisää Merita Bergiä | Finna.fi

LORVIN [opinnäytetyö] Merita Berg, 40 lehteä | Turun ammattikorkeakoulu 2017/2018

Rosita Luu (2018).
Rosita Luu (2018).
Rosita Luu: Samettisuu (2020).
Rosita Luu: Samettisuu (2020).
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Olavi Uusivirta – nuoruutta, romantiikkaa, intertekstejä

Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla (2012).Helsingissä 1983 syntynyt Olavi Uusivirta on saanut huomiota myös esimerkiksi näyttelijänä ja juontajana, mutta huolimatta Ganes– ja Keisarikunta-elokuvien kaltaisista merkittävistä rooleista tunnetaan hänet kuitenkin parhaiten laulaja-lauluntekijänä ja yhtenä 2000-luvun Suomen suosituimmista rock-esiintyjistä.

Uusivirran julkinen ura alkoi jo parikymppisenä ja vuoden 2003 esikoisalbumin nimeksi päätyikin Nuoruustango. Levyn moderni suomirock on kappalemateriaaliltaan vielä hieman haparoivaa, mutta artistin keskeisiä tyylipiirteitä se jo esittelee. Musiikki on monessa mielessä klassista suomirockia, mutta 2000-luvun alun modernein tuotantokeinoin viritettyä. Tekstit käsittelevät usein nuoruutta ja ihmissuhteita romanttiseen sävyyn, kuitenkin itsetietoisesta nuoren urbaanin ihmisen näkökulmasta käsin. Intertekstejä, viitteitä aiemmin tehtyyn kulttuuriin, on tarkoituksellisen paljon.

Nuoruustango ei ollut mainittava kaupallinen tai arvostelumenestys, vaikka ’Raivo härkä’ -single soikin jonkin verran radiossa.

Uusivirran läpimurto muusikkona tapahtui ensimmäisten isojen elokuvatöiden jälkimainingeissa vuoden 2005 albumilla Me ei kuolla koskaan. Häntä pidettiin kaiketi edelleen eräänlaisena teinisuosikkina, ja levy soikin edelleen aikakauden ”kovalevyrockin” sävyissä, mutta melodinen kappalemateriaali on aivan eri tasolla kuin debyytillä ja monessa biisissä kuuluu varsin tarkka suomirockin perinteen tuntemus. Uusivirta alkoi hahmottua kaupunkilaiseksi, jopa stadilaiseksi rock-suosikiksi, jonka ilmaisulla oli esteettisiä yhteyksiä esimerkiksi Dave Lindholmin tuotantoon. ”Isokynän” satiirisista ja surrealisista havainnoista Uusivirran erottaa kuitenkin edelleen järkähtämättömän romanttinen nuoruuteen kuuluvien tunteiden kuvaus.

Me ei kuolla koskaan ylsi maltillisesti albumilistan sijalle 18, mutta on edelleen Uusivirran ainoa kultalevy ja Spotify-aikakaudellakin melkoinen kuunteluklassikko. Paljon radiosoittoa saivat ’On niin helppoo olla onnellinen’ ja oheinen nimikappale:

Varsin luontevasti Uusivirta suunnisti Minä olen hullu -albumilla (2008) hieman tummasävyisempiin ja musiikillisestikin vähemmän hittihakuisiin maisemiin. Oleellista muutosta perustyyliin levy ei merkitse, mutta sillä kuuluu esimerkiksi post punkin vaikutus – ja keskeisempää lienee yleismelankolinen ja ahdistunutkin pohjavire, joka resonoi levyn nimeenkin. Uusivirran levyistä tätä voinee kutsua synkimmäksi. Kyse on silti edelleen romantisoivasta synkkyydestä.

Kappalemateriaali on jälleen vahvaa, kuten kolmen vuoden julkaisutauon perusteella voi olettaakin. Kyseessä lienee yksi Uusivirran kahdesta, kolmesta tasalaatuisimmasta biisivalikoimasta. Radiohittejä tai muunkaanlaisia hittejä levyltä ei oikein irronnut, mutta monet kappaleet tuntuisivat olevan faneille klassikoita. Esimerkistä käy haikeankaunis ja nostalgiantäyteinen ’Sunnuntailapsi’:

Minä olen hullun jälkeen Uusivirta julkaisi pitkään albumin joka toinen vuosi ja kartutti pääomaa suosittuna festariesiintyjänä ja yhtenä ainoista uudemmista nimistä, jotka pystyivät saavuttamaan suomirock-tyyppisellä musiikilla suurta menestystä striimausaikoina. Kaupallisessa mielessä hänen ilmeinen vahvuutensa on ollut kyky laatia jokaiselle levylle vähintään muutama yhteislaulukelpoinen moderni klassikko. Uusivirta on kyennyt varioimaan yleislinjaansa ja pitämään sen silti täysin tunnistettavana.

Suuri rooli suosiossa on toki ollut hänen julkisella persoonallaankin. Lähestyttävyys ja energisyys yhdistyvät siinä älylliseen reflektioon, mikä takaa mahdollisuuden vedota monenlaisiin yleisöihin festariteineistä vanhempiin musiikinkuluttajiin. Uusivirta kasvoi 2000-luvun suomirock-ikoniksi, jonka habitus ja sanomiset eivät muistuta paljoakaan edeltävien vuosikymmenten kollegoita, vaikka musiikillisia alaviitteitä aina löytyykin. Niitä hän bändeineen on toki kaivanut kansainvälisenkin popmusiikin historiasta.

Niinpä Preeria (2010) viittailee jopa psykedelian ja saksalaisperäisen krautrockin suuntaan, mutta kuitenkin levyn suosittu singlebiisi ’Nukketalo’ palaa on ikään kuin 2000-luvun helsinkiläisten abiturienttien maailmaan siirrettyä Born To Run -aikaista Springsteeniä. Voittava yhdistelmä.

Kolmekymppisiään lähestynyt Uusivirta tuntuu Elvis istuu oikealla -albumillaan (2012) katsovan vielä kerran nuoruuteensa ja laulavan kesäilloista puistoista ja rannoilla, orastavista ihmissuhdehaaveista – kuten ’Nuoruus’-singlebiisillä glamrockin säestyksellä todetaan:

– Eilen vielä villi lapsi, tänään oot jo aikuinen / ja se sumuinen yö siinä välissä oli nuoruus.

Musiikillisestikin valoisa ja aiempaa akustisvoittoisampi levy nousee kirjoissani Uusivirran parhaaksi. Siinä on kesäistä tunnemaailmaa ja lähes iskelmällisen kauneuden hetkiä. Nimikappale on jokseenkin täydellinen kuva laiskasta ja silti kaikki mahdolliset merkitykset sisältävästä hetkestä Helsingin Kalliossa.

Epätasaisempi on Ikuiset lapset (2014), joka palaa taas tuotannollisesti prosessoidumpaan rock-ilmaisuun eikä tunnu omaavan sen enempää musiikillisesti kuin lyyrisesti selvää johtotähteä. Huono levy ei ole, mutta lukeutunee kuitenkin Uusivirran vähemmän merkittäviin. Tosin vuosien pohjatyö alkoi tässä vaiheessa näkyä kaupallisessa suosiossa niin, että albumin listasijoitus kolmosena oli artistin paras siihen mennessä. Hieman yhdentekevästi rokkaava ’Kauneus sekoittaa mun pään’ soi myös radiossa.

Albumin kiinnostavampaa laitaa edustaa pikkukaupunkinuoruutta kitkerästi kuvaava ’Mannerlaatat’. Nyt nuoruus ei enää ole euforista nykyisyyttä tai lähimenneisyyttä, vaan jotain, mistä haluaa eroon mahdollisimman nopeasti ja täydellisesti.

Vuonna 2016 ilmestynyt Olavi riskeeraa definitiivisellä otsikollaan, mutta merkitsee selvää askelnostoa edeltäjästään. Tyyliltään levy liikkuu jossain kahden aiemman välimaastossa, mutta nyt biisikynä on taas ollut luontevassa terässä. Kysymykset siihen suuntaan, onko kyse nyt Uusivirran nuoruus- vai aikuistumis- vai aikuisuuslevystä alkoivat menettää merkitystään, sillä yli kolmekymppisenäkin artisti on johdonmukaisesti liikkunut nostalgian ja reaaliaikaisen tunnereflektion välimaastossa niin, että havainnoitsija voi vain todeta tämän olevan hänen ominta maastoaan.

Olavi soi monenlaisten vaikutteiden lopputuotteena nykydiskoa myöten, mutta liki iskemällisestä ’Kultaa hiuksissa’ -helmestä on tullut Spotifyssa Uusivirran koko uran kuunnelluin kappale, vaikkei se varsinainen hitti aikanaan ollutkaan. Albumista tuli joka tapauksessa Uusivirran toistaiseksi ainoa listaykkönen.

Uusivirran viimeisin studioalbumi Skorpioni (2019) on jälleen epätasaisempi kokoelma lauluja. Sitä pohjustettiin vuoden mittaan kolmella erinomaisella ja melankolisella diskorock-singlellä, joista varsinkin oheinen ’Kesäyön uni’ on millä tahansa mittapuulla täysosuma: monenlaisia tuttuja impulsseja suvereeniksi kokonaisuudeksi yhdistävä leka, joka olisi ansainnut olla paljon isompikin jättihitti.

Sen sijaan levyn kokeellisemmat linjanvedot ja yritykset rikkoa vetovoimaista peruskaavaa toimivat huonommin.

Varsinaisten studioalbumeiden lisäksi Uusivirralta on julkaistu pätevänä johdantona toimiva, joskin nyt jo vähän vanhentunut kokoelma 27 suosikkia. Livelevy Olavi elää! (2017) on aivan hyvä, mutta ei tietenkään korvaa keikkakokemusta. Ylen televisio-ohjelmaa varten tehty koronaesiintymisestä levyksi muokattu covervalikoima Lauantain toivotut käy nimensä mukaisesti hyvästä viikonloppuviihteestä, kun Uusivirran pätevä bändi ja tähti itse puhaltavat uutta henkeä kuluneisiinkin suomirock-klassikoihin.

Levyhyllyt
Olavi Uusivirta | Finna.fi

2000–2009

Nuoruustango • CD | New Spirit 2003
Me ei kuolla koskaan • CD | Mercury/Universal Music 2005
Minä olen hullu • CD | Mercury/Universal Music 2008 • 2LP 10-vuotisjuhlapainos Johanna Kustannus 2018

2010-luku

Preeria • CD | Mercury/Universal Music 2010 • LP Mustat Levyt 2011
Elvis istuu oikealla • LP • CD | Johanna Kustannus 2012
27 suosikkia • 2CD | Johanna Kustannus 2013
Ikuiset lapset • LP • CD | Johanna Kustannus 2014
Olavi • LP • CD | Johanna Kustannus 2016
Olavi elää! • live • 2LP • CD | Johanna Kustannus 2017
Skorpioni • LP • CD | Johanna Kustannus 2019 • Kasetti Lipposen levy ja kasetti 2019

2020-luku

Lauantain toivotut – Special Live! • LP • CD | Universal Music Group 2020

Olavi Uusivirta elokuvissa
DVD • Blu-ray | Finna.fi

2000–2009

Keisarikunta Ohjaaja Pekka Mandart, 1h 34 min. • DVD | FS Film 2004/2005
Ganes  Ohjaaja Jukka-Pekka Siili, 102 min. • DVD | FS Film 2007 & 2018
Ganes  Ohjaaja Jukka-Pekka Siili, 102 min. • Blu-ray | FS Film 2011 & 2013
Kielletty hedelmä Ohjaaja Dome Karukoski, 104 min. • DVD | Warner Bros. Entertainment Finland 2009
Kielletty hedelmä Ohjaaja Dome Karukoski, 104 min. • DVD | Warner Bros. Entertainment Finland 2009
Ralliraita 1 Ohjaaja Markku Pölönen, 86 min. • DVD | Walt Disney Studios Home Entertainment 2009

2010-luku

Härmä Ohjaaja JP Siili, 123 min. • DVD | Finnkino 2012
Härmä Ohjaaja JP Siili, 123 min. • Blu-ray | Finnkino 2012
Miss Farkku-Suomi Ohjaaja Matti Kinnunen, 89 min. • DVD | Nordisk Film 2013
Miss Farkku-Suomi Ohjaaja Matti Kinnunen, 89 min. • DVD | Nordisk Film 2013
Kalevala – Uusi aika Ohjaaja Jari Halonen, 102 min. | VL Media 2013
Onnenonkija Ohjaaja Ville Jankeri, 82 min. • DVD | Nordisk film 2016
Onnenonkija Ohjaaja Ville Jankeri, 82 min. • Blu-ray | Nordisk film 2016
Syysprinssi Ohjaaja Alli Haapasalo, 90 min. • DVD | Future Film 2017

Elokuvamusiikki • Soundtrack | Finna.fi

[= Eero Milonoff • Jussi Nikkilä • Olavi Uusivirta • Zarkus Poussa • Remu Aaltonen]

Ganes – Soundtrack | Sony BMG Music Entertainment Finland 2007

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka
Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin
Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla
Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi – muun ohessa syntyi mestariteos
Hearthill: Graveyard Party Blues – hurmos ja sykkivä sydän
J. Karjalainen: Lännen-Jukka – uutta vanhaa musiikkia
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani palaa rikospaikalle – sanailua ja syvyyttä
Knipi ja menetysten kauneus
Litku Klemetti: Kukkia muovipussissa – arvokasta hölynpölyä
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa
Pariisin Kevät: Kaikki on satua – läpimurto todellisuudesta toiseen
Pelle Miljoona & Rockers: Brooklyn–Dakar – ihmisyys yhdistää
PK Keränen: Serobi Songs – toimintaa ilman turvaverkkoa
Ruusut: Kevätuhri – inhimillisyyttä ajankuvan alla
Scandinavian Music Group: Onnelliset kohtaa – loistelias ja paineeton popdebyytti
Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa – koruton mestariteos
Ultra Bra: Vapaaherran elämää – houkutuksen voimasta
YUP: Outo elämä – harkittua huutoa

Lue lisää Olavi Uusivirrasta | Finna.fi

Miten lauluni syntyvät?  Eetu Kauppinen (toim.), 143 sivua | Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017

Lue lisää suomalaisesta rockista | Finna.fi

Jee jee jee – suomalaisen rockin historia  Seppo Bruun & Jukka Lindfors & Santtu Luoto & Markku Salo, 543 sivua | WSOY 1998

Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla (2012).
Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla (2012).
Olavi Uusivirta: Lauantain toivotut (2020).
Olavi Uusivirta: Lauantain toivotut – Special Live! (2020).
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Paperi T – ulkopuolisesta kolmekymppisten ääneksi

Paperi T: Kaikki on hyvin (2018).Porvoolaissyntyinen Paperi T (oik. Henri Pulkkinen, s. 1986) on eittämättä viimeisimmän vuosikymmenen merkittävimpiä artisteja paitsi suomirapin, myös yleensäkin kotimaisen popmusiikin kentällä. Harva on onnistunut yhdistämään kaupallista menestystä, kehuja kriitikkokentällä ja painoarvoa kulttuurikeskustelussa hänen tapaansa.

Suomirapin kentällä Pulkkinen oli vielä varsin tuntematon nimi esittäytyessään Ruger Hauer -trion jäsenenä vuoden 2010 Se syvenee syksyllä -albumilla. Tämä oli genren Cheek-vetoisen kaupallisen noususuhdanteen aikaa, mutta Rugerin debyytistä tuli vuosien mittaan vastahankaisemman räppiyleisön klassikko, joka lanseerasi Pulkkisen ohella monen tietoisuuteen myös Mikko Kuoppalan alias Pyhimyksen. Se syvenee syksyllä ei yltänyt albumilistalle lainkaan, mutta sen suosituimmat kappaleet ’Jokaiselle jotakin’ ja ’Täällä’ ovat kerryttäneet reilusti kuudetta miljoonaa Spotify-kuuntelua.

Ruger Hauerin kulttimaineen kasvaessa Erectus– ja Ukraina-albumeiden myötä vuosina 2012–13 alkoi Paperi T hamuilla omalla tahollaan bändin ulkopuolista artistiutta. Vuonna 2013 hän esittäytyi duon osapuolena Khidin kanssa tekemällään minialbumilla Ex ovis pullus non natis seró fit ullus ja päävokalistina friikkifolk-yhtye Paavoharjun paluulevyllä Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne.

Paavoharju: Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne (2013).Näillä julkaisuilla Pulkkinen profiloituu vielä kokeellisen rapin edustajaksi ja vaihtoehtoisen crossoverin harjoittajaksi. Niin Khidin kylmät industrial-biitit kuin Paavoharjun Lauri Ainalan rakeinen äänimaisemamaalailu viittovat Tattarisuon tyhjien teollisuushallien maailmaan, mutta Paavoharjun musiikki haroo esoteerisempiakin ulottuvuuksia. Joko sinä tulet tänne alas… on Suomen oloissa ainutlaatuinen neofolk-impulssien ja kokeellisen konemusiikin yhdistelmä. Pulkkisen alleviivaavan painokas, uhkaavalta äänikirjan lukijalta kuulostava vokaalityyli täydellistyy ensimmäistä kertaa levyn ’Patsaatkin kuolevat’ -klassikolla:

Vuoden 2013 päättyessä Henri Pulkkinen oli silti rajallisen erikoisyleisön tuntema indie-artisti. Suomiräpistä oli ehkä tullut valtavirtaa, mutta Cheekin ja Mikael Gabrielin populistisilla ehdoilla.

Toisaalta musakriitikkopiireissä pidettiin selvänä, että iso kulttuurikriittinen ja täyttämätön aukko oli olemassa siellä, missä 80-luvulla vaikuttivat Sielun Veljet ja 90-luvulla CMX. Enää se ei vain onnistuisi kitararockilla. 2010-luvun nuoret yliopistoaikuiset edellyttäisivät suosikkirunoilijaltaan kykyä mukautua tämän aikakauden musiikillisiin odotuksiin.

Henri Pulkkinen oli enemmän kuin valmis täyttämään ne odotukset.

Paperi T:n sooloura lanseerattiin ovelasti vaivihkaa parilla singlellä ja YleX:n kautta. Kansanradion nuorisokanava teki melodramaattisesta ’Sä jätät jäljen’ -singlestä orastavan hitin syksyllä 2014. Parisuhteen päättymisestä ja unohtuneiden tavaroiden selaamisesta ja rappukäytävään heittelemisestä kertova vihainen kevätbiisi tarttui takuulla jokaisen sen kuulleen mieleen ja korvakäytäviin. Hittilistojen kärkeen se ei noussut, mutta onnistui tärkeämmässä: teki Henri Pulkkisesta kolmekymppisen disintegroituvan varhaisaikuisuuden äänen.

Jos ’Sä jätät jäljen’ oli ensi-isku, luokittuu vuoden 2015 alussa ilmestynyt ’Resnais, Beefheart ja Aalto’ -single täystyrmäykseksi. Periaatteessa täysin epäkaupallinen hidastempoinen tilitys ei rakennu musiikilliselle korvakarkille, vaan loputtomalle ja kulttuurihistoriallisesta sivistyksestä kertovalle namedoppailulle. Kappale herätti välittömästi sekä ärsyyntymisen että ihastumisen tunteita, mutta on selvää, että Pulkkinen oli pelannut korttinsa tarkkaan harkiten. Teksti koostuu alusta loppuun todellisista ja kuvitelluista interteksteistä:

”Chianti oli Alvar Aallon lempiviini / Mä en tiedä viineistä mitään / Kai täs on nyt aikaa sit opetella / Et sellast / Jos haluut nähdä / nähdään Cellas”.

Näin kevään 2015 kulttuurikeskustelun ytimeen iskostui Paperi T. Huhtikuussa ilmestynyt Malarian pelko -albumi julistettiin ilmestyessään yleisesti merkkiteokseksi, joskin on kiinnostavaa, että perinteisistä rocklehdistä sekä Soundi (Arttu Seppänen) että Rumba (Niko Peltonen eli allekirjoittanut itse) suhtautuivat levyyn varsin kriittisesti. Malarian pelko nousi kuitenkin listaykköseksi ja myi vinyylijulkaisuna poikkeuksellisen paljon. Levy sai myöhemmin myös Teosto–palkinnon.

Paperi T: Malarian pelko (2015).Malarian pelon ytimessä on obsessiivinen itsetarkkailu, omien ihmissuhde-epäonnistumisten loputon puiminen, syyllisyys etuoikeutetusta asemasta, itseironinen naurahtelun sen kustannuksella. Samaan aikaan, kun kirjallinen elämä suistui autofiktion suohon, syöksi Henri Pulkkinen popmusiikin aivan vastaavaan vetelikköön. Hän teki sen niin uskottavasti, puoleensa vetävästi ja tuottajiensa (Kalifornia-Keke, Aksim, Khid, RPK, Femme Fourrure) musiikillista pelisilmää hyväksi käyttäen, että lopputuloksena Malarian pelko on maksisipsipussin kaltaista huumetta.

Pulkkisen loputon nimien pudottelu täydellistää vaikutelman Vaasankadun sivistyneimmästä kulkijasta, joka todistaa oikean kätensä puristuksella oikeamielisyytensä samalla, kun facepalmaa vasemmalla omaa riittämättömyyttään ihmissuhteiden monimutkaisuuden edessä. Levyn kertoja kaihoaa nuorten Kristiina Halkolan tai Stevie Nicksin näköisiä naisia ja ironisoi opetellusti omaa kaihoaan. Hän syö kakkunsa ja säästää sen: Malarian pelkoon samastuivat sekä heteronormatiivisuuden kanssa pyristelevät nuorehkot miehet että sen kanssa pyristelevien miesten kanssa aikuiselämänsä ajan pärjäilleet nuorehkot naiset.

Levyn todellisimmalta maistuneen säkeen – ”Mä oon kuin elokuva, jossa ei kukaan kuole” – Pulkkinen ulkoisti vanhemman sukupolven indie-puujumalan, P-K Keräsen laulettavaksi.

Paperi T:n kulttuurinen merkitys taisi huipentua vuonna 2016 Post-Alfa -runokokoelman julkaisuun. Pulkkisen instagram-runous myi ennätyksellisiä määriä siinä missä A.W. Yrjänän Arcana vuonna 1997, mutta teosten kirjallisten ansioiden vertailu onkin jo toinen asia. Kulttuurihistoriaan Pulkkinen jätti mikrojäljen synnyttämällä ”tee oma Papru-runo” -hästäg-liikkeen, jonka innovatiivisimmat lopputuotteet paljastivat hyvinkin hauskasti Pulkkisen tilapäärunouden sisällölliset kliseet ja muodollisen toisteisuuden.

Ruger Hauer: Mature (2016).Kulttuuri-ilmiöillä on luonnollinen elinkaarensa. Henri Pulkkisen taiteen kohdalla sen huipentuma toistaiseksi osui vuosiin 2015–16. Tämä ei tarkoita, että sittemminkään olisi tapahtunut romahdusta. Ruger Hauer kulki oman taipaleensa loppuun vuoden 2017 listaykkösalbumilla Mature, jota on mahdotonta peilata olennaisilta osiltaan Pulkkisen tekemisiin, mutta Paperi T valloitti albumilistan ja vinyyliä ostavan kansanosan vielä toistamiseen vuoden 2018 Kaikki on hyvin -albumilla. Nyt hän ei vain ollut enää kulttuurikeskustelun aihe tai lauantaiesseiden kohde. Hän oli vain osa establishmentia. Kaikki oli hyvin.

Toisesta soololevystä alkaa olla jo kolme vuotta, ja kuka enää kulkutautiaikana tietää, mikä Paperi T:n todellinen artistipositio nyt on? Viime vuonna hän kuitenkin julkaisi Khidin kanssa uuden minialbumin HBD RIP.

Sen älyllinen nihilismi tuntuu tähän ajanhetkeen virkistävältä. Henri Pulkkinen on merkittävän hyvä kokeellinen räppäri, jonka ei olisi artistina pitänyt koskaan katsoa peiliin.

Levyhyllyt
Ruger Hauer
[= Henri Pulkkinen • Mikko Kuoppala • Tommi Langen]
Finna.fi

Se syvenee syksyllä • CD • LP | Monsp Records 2010
Erectus • CD • 2LP | Monsp Records 2012
Ukraina • CD • LP | Monsp Records 2013
Mature • CD • LP | Johanna Kustannus 2016

Levyhyllyt
Paperi T | Finna.fi

Ex Ovis Pullus Non Natis Serò Fit Ullus Paperi T & Khid • LP • CD | Monsp Records 2013
Malarian pelko • LP • CD | Johanna Kustannus 2015
Kohta • LP Lauri Porra & Paperi T • LP | Svart Records 2018
Kaikki on hyvin • LP • CD | Johanna Kustannus 2018
HBD RIP Paperi T & Khid • LP | Johanna Kustannus 2020

Levyhyllyt
Paavoharju | Finna.fi

Yhä hämärää • CD • LP | Fonal Records 2005 & 2007
Laulu laakson kukista • CD • LP | Fonal Records 2008
Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne • CD • LP | Fonal Records 2008
Syvyys – The Fonal Years Vol. 1 • 3LP | Svart Records 2019
Uskallan – The Fonal Years Vol. 2 • 3LP | Svart Records 2019

Beastie Boys: Check Your Head – ysärin rajattomuus
Lähiöbotox: Rikkinäinen Suomi – arpia ja avohaavoja
Mariska: Toisin sanoen – raikas uusi kulma
Mercedes Bentso: Ei koskaan enää – arpia ja avohaavoja
Paleface: Helsinki–Shangri-La – sanomaa suomen kielellä
Public Enemy: It Takes A Nation Of Millions To Hold Us Back – muutoksen pitelemätön voima
Pyhimys: Mikko – reflektointia mielikuvien suojassa
Silvana Imam: Naturkraft – ulkopuolisten ääni
The Prodigy: The Fat Of The Land – millennium-jännitteen voima
Tulenkantajat: Tulenkantajat – tiimi timmein toi rapin Rolloon

Lue lisää Paperi T:tä | Finna.fi

Post-alfa | Kosmos 2016

Lue lisää suomirapista | Finna.fi

Rappiotaidetta – suomiräpin tekijät  Karri Miettinen [= Paleface], 251 sivua | Like 2011
Kolmetoista kertaa kovempi – räppärin käsikirja  Karri Miettinen [= Paleface] & Esa Salminen, 503 sivua | Like 2019
Hyvä verse – suomiräpin naiset  Heini Strand, 200 sivua | Into 2019

Paperi T: Kaikki on hyvin (2018).
Paperi T: Kaikki on hyvin (2018).
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.