Suzanne Vega – lauluja ja tarinoita New Yorkista ja elämästä

Osa 2 • 1996–2022

Osa 1 • metropolin uusi tähti • 1985–1992
Musiikkia esille kirjastossa

Diskografia-artikkelin ensimmäinen osa päättyi vuoden 1992 albumiin 99.9 F° ja siihen voi katsoa päättyneen myös Suzanne Vegan (s. 1959) uran sen vaiheen, jossa hän oli vähintään popkriitikoiden jakamattoman huomion alaisena ja parhaimmillaan kaupallisestikin hyvin suosittu. Sen jälkeen uutta musiikkia on tullut harvakseltaan ja artistin asema käynyt yhä marginaalisemmaksi. Paljon huomionarvoista kuitenkin löytyy tästä jo neljännesvuosisadan kattavasta ”myöhemmästä tuotannostakin”. 

Suzanne Vega: Nine Objects Of Desire (1996).Nine Objects Of Desire (1996) on sinänsä vielä suoraa jatkoa 99.9 F°:lle. Tuottaja-aviomies Mitchell Froomin ja tämän äänittäjäkumppani Tchad Blaken kanssa työstetty levy hyödyntää koneellisia kolinoita ehkä kuitenkin pehmeämmin kuin edeltäjänsä. Levy on tyylikäs ja tuotannollisesti ehkä paremminkin aikaa kestänyt kuin vastinparinsa, mutta laulunkirjoituksen taso ei ole aivan yhtä korkealla. Kaupallinen suhdanne oli laskeva ja arvostelut melko positiivisia, mutta eivät haltioituneita. 

Nine Objects Of Desiren parhaat biisit ovat ambivalentteja rakkauslauluja, joissa menetyksen pelko tai muutoksen halu väijyvät taustalla. Esimerkistä käy tumma pophelmi ’Caramel’.

Selväsanaisesti ja yksinkertaisen metaforan kautta ihmissuhteen murrostilaa käsittelee akustinen ’World Before Columbus’, levyn eniten alkuaikojen Vega-levyihin palautuva laulu.

World Before Columbus.

Suzanne Vega: Tried And True (1998).Nine Objectsin jälkeen Vegan avioliitto Froomin kanssa tulikin päätökseensä. Tästäkö syystä sitten levy-yhtiö A&M julkaisi syksyllä 1998 kokoelmalevyn Tried And True, mutta yhden CD:n peruskokoelmana se täyttää joka tapauksessa paikkansa paremmin kuin hyvin. Parikymppiselle itselleni kooste oli aikanaan aloituspiste retkelle Vegan tuotantoon ja vaikka biisivalikoima on aika ennalta-arvattava, niin yhdelle levylle laitettuna se tarjoaa vakuuttavan todisteen laulunkirjoittamisen tasosta tuotantotyyleistä riippumatta. 

Mukana on myös kaksi uutta kappaletta, joista varsinkin hillitty ’Rosemary’ on pieni helmi.

Suzanne Vega: Songs In Red And Gray (2001).Vuoteen 2001 asti saatiin odottaa seuraavaa uutta albumia. Songs In Red And Grayn myötä on päättynyt avioliiton ohella myös ammatillinen suhde Mitchell Froomin kanssa. 60-luvun folk-kuvioista asti vaikuttanut veteraanituottaja Rupert Hine on yhteistyökumppanina ja musiikkikin muuttunut akustisemmaksi, kevyin orkestraatioin ja kosketinkoristeluin.

Avioero on levyn selvä teema ja sen Vega pystyy käsittelemään sekä pystypäin että mietiskellen, sortumatta halpoihin ratkaisuihin. Hiljalleen tunteisiin menevä levy olisi ansainnut enemmänkin huomiota, vaikka nyt tyylipuhtaan avausraitansa ’Penitent’ kautta.

Kepeämpää aiheenkäsittelyä löytyy melkein rallattelevasta selviytymislaulusta ’Last Year’s Troubles’.

Songs In Red And Gray myi kuitenkin vaisusti ja sen jälkeen Vega sai lähtöpassit A&M:ltä. Levy-yhtiön tyypillisinä jäähyväisinä saatiin vuonna 2003 uusi kokoelma Retrospective, joka on käytännössä vain hieman muunneltu ja laajennettu versio Tried And Truesta. 

Sittemmin  Vegan uudet albumit eivät ole juuri otsikoita kirvoittaneet. Lauluntekijä on kuitenkin jatkanut omalla tiellään ja ehkä tyypillisestikin enemmän menneisyyteensä katsoen. 

Suzanne Vega: Beauty & Crime (2007).Beauty & Crime (2007) ilmestyi klassisen jazz-levy-yhtiö Blue Noten kautta ja tuottajana toimii nuoremman polven britti Jimmy Hogarth, joka kätilöi samoihin aikoihin valtaviin myyntimenestyksiin Paolo Nutinin ja Duffyn kaltaisia keskitien popsoul-artisteja. Levyä vaivaakin tietty kliinisyys, mutta toisaalta laulujen vahva New York -teema tuo sille tarinallista syvyyttä, joka alkaa pukea pitkän linjan artistia koko ajan paremmin. Mennyt ja nykyinen metropoli elävät lauluissa ja kohtaavat elegantisti lausunnonomaisessa ’New York Is A Womanissa’.

Samalla Vegan musiikkia elähdyttää myös uusi rakkaus – tai vanha: helmikuussa 2006 hän avioitui lakimies-runoilija Paul Millsin kanssa, omien sanojensa mukaan ”22 vuotta sen jälkeen kun hän kosi ensi kerran”. Tähän liittyviä tuntemuksia avaa ylevällä tavalla levyn varmaankin paras biisi ’Bound’.

Beauty & Crimen entistäkin vaisumman menestyksen jälkeen Vega on toiminut periaatteessa omakustanneartistina Amanuensis-yhtiönsä kautta. Vuosina 2010–2012 hän julkaisi neliosaisen, teemoittain jaetun Close Up -sarjan riisuttuja versioita vanhemmista kappaleistaan. Nämä levyt koottiin sittemmin yhdeksi boksiksi. Tämä ja muut hankkeet viivästyttivät uusien albumeiden välin jo seitsemään vuoteen. 

Suzanne Vega: Tales From The Realm Of The Queen Of Pentacles (2014).Tales From The Realm Of The Queen Of Pentacles (2014) aloittaa Vegan yhteistyön mm. David Bowien 2000-levyillä vaikuttaneen tuottaja-muusikko-biisintekokumppani Gerry Leonardin kanssa. Tuloksena ihan pätevä folkrock-levy, joka jäänee kuitenkin Vegan vähiten mainittaviin. Metaforia viljelevässä tekstimaailmassa voi nähdä yhtäläisyyksiä jopa artistin debyyttialbumiin, mutta kappalemateriaalin tasossa onkin sitten eroa. Aivan vakuuttava kärkiraita on Johnny Cashin julistusta varioiva määrätietoinen ’I Never Wear White’. Valkoinen väri on neitseille, laulaa Vega; musta elämää jo nähneille ja ymmärtäville. 

I Never Wear White.

Teini-ikäinen Vega oli ihastunut kulttikirjailija Carson McCullersin teoksiin. Monenlaisista sairauksista kärsinyt, vuosina 1917–67 elänyt naiskirjailija luokitellaan Southern Gothic -genreen ja useita hänen teoksiaan on filmattu, kenties tunnetuimpana esikoinen Heart Is A Lonely Hunter (1940). 2010-luvulla Vega palasi McCullersin pariin ja kirjoitti ja esitti uusien laulujen ympärille rakentuvan näytelmän Carson McCullers Talks About Love (2011), joka käsittelee kirjailijan elämää. 

Suzanne Vega: Lover, Beloved • Songs From An Evening With Carson McCullers (2016).Nämä laulut Vega levytti vuonna 2016 ilmestyneelle albumille Lover, Beloved: Songs From An Evening With Carson McCullers. Teatterimusiikin leikkisyys ja kepeys kuuluvat levyllä voimakkaimpana moodina ja ero edeltäviin levyihin on selvä. Samalla Vega onnistuu kohteensa elämän synkempienkin piirteiden vangitsemisessa. Pieni helmi, joka jäi tietysti täysin nollahuomiolle. 

McCullersin maailman tummaan puoleen voi sukeltaa vaikkapa hienovaraisen dramaattisen ’12 Mortal Menin’ myötä.

Varsinaisesti uutta Suzanne Vega -materiaalia on saatu odottaa jo kahdeksan vuotta. Vuonna 2020 ilmestyi kuitenkin Manhattanin Upper East Siden Café Carlylessä äänitetty tarinankerrontalive An Evening Of New York Songs And Stories, tavallaan varsin tyypillinen tällainen julkaisu, mutta mukavaa tilapäiskuunneltavaa, hyviä biisejä ja kiinnostavia välispiikkejä. Nostetaan siitä vaikka Queen Of Pentacles -levyn raadollinenkin leffatähtitarina ’Frank And Ava’, joka saa tässä hyvän taustoituksen.

Toivoa sopii, että Suzanne Vegalla on vielä pitkäksi aikaa lauluja sulostuttamaan hyvän folk-pohjaisen biisintekemisen ystäviä.

Niko Peltonen

Suzanne Vega | kotisivu
Suzanne Vega | Facebook
Suzanne Vega | Instagram
Suzanne Vega | Twitter

Levyhyllyt
Suzanne Vega
Finna.fi

1980-luku

Suzanne Vega | A&M Records 1985
Live In London 1986 | A&M Records 1986
Solitude Standing | A&M Records 1987

1990-luku

Days Of Open Hand | A&M Records 1990
Tom’s Album Eri esittäjiä | A&M Records 1991
99.9 F° | A&M Records 1992
Nine Objects Of Desire | A&M Records 1996

2000–2009

Songs In Red And Gray | A&M Records 2001
Beauty & Crime | Blue Note Records 2007

2010-luku

Close-Up Vol. 1 • Love Songs | Amanuensis Productions 2010
Close-Up Vol. 2 • People & Places | Amanuensis Productions 2010
Close-Up Vol. 3 • States Of Being | Amanuensis Productions 2011
Close-Up Vol. 4 • Songs Of Family | Amanuensis Productions 2012
Tales From The Realm Of The Queen Of Pentacles | Amanuensis/Cooking Vinyl 2014
Lover, Beloved: Songs From An Evening With Carson McCullers | Amanuensis Productions 2016

2020-luku

An Evening Of New York Songs And Stories • live | Cooking Vinyl/Amanuensis 2020

Boksit ja kokoelmat
Suzanne Vega
Finna.fi

Tried And True – The Best Of Suzanne Vega • CD | A&M 1998
Retrospective – The Best Of Suzanne Vega • CD • 2CD+DVD | A&M 2003
Close-Up Series • 5CD+DVD | 2014 & 2020 • 4LP Cooking Vinyl 2022

Bob Dylan: Highway 61 Revisited – tie folkin tuolle puolen
Bruce Springsteen: The Rising – ihmisen uskosta huomiseen
Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Jane Siberry: The Walking – artistista vapautta parhaimmillaan
Joni Mitchell: A Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä
Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi
Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa
Pekka Streng – kohti unen maata
R.E.M. Automatic For The People – huipulla on hiljaista
Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta
Suzanne Vega – metropolin uusi tähti
Tori Amos: Little Earthquakes – rehellistä lauluntekijyyttä
Tracy Chapman – altavastaajien ääni

Lue lisää Suzanne Vegaa • Further reading on Suzanne Vega
Finna.fi

Bullet In Flight – Songs Suzanne Vega & foreword Philip Glass, 79 pages | Omnibus 1990
The Passionate Eye – The Collected Writing Of Suzanne Vega, 280 pages | Avon Books 1999

Lue lisää Suzanne Vegasta • Read more about Suzanne Vega
Finna.fi

Hymn To Her – Women Musicians Talk Karen O’Brien, 243 pages | Virago Press 1995
She’s A Rebel – The History of Women In Rock & Roll Gillian G. Gaar & preface by Yoko Ono, 467 pages | Seal Press 1992 • Blanford 1993
She’s A Rebel – The History of Women In Rock & Roll • Expanded Second Edition Gillian G. Gaar & preface by Yoko Ono, 516 pages | Seal Press 2002
Rebellinnen – die Geschichte der Frauen in der Rockmusik Gillian Gaar & übersetzt von Heike Brühl, 462 sivua | Argument 1994

Lue lisää Suzanne Vegan Close-Up -levyistä ja urasta A&M Recordsin ja Blue Note Recordsin jälkeen
Super Deluxe Edition

Close Up with Suzanne Vega – The SDE Interview Paul Sinclair | Super Deluxe Edition • 25.3.2022

Nuotit
Suzanne Vega
Finna.fi

Songbook – A Collection Of Songs From The Albums Suzanne Vega & Solitude Standing, 79 sivua | Wise 1987
The Authentic Guitar Style Of Suzanne Vega, 56 sivua | Cherry Lane 1988
Solitude Standing | Cherry Lane 1990
Days Of Open Hand | Cherry Lane 1990

Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Suzanne Vega – metropolin uusi tähti

Osa 1 • 1985–1992

Osa 2 • lauluja ja tarinoita New Yorkista ja elämästä • 1996–2022
Musiikkia esille kirjastossa

Suzanne Vega: Suzanne Vega (1985).Suzanne Vega syntyi Kalifornian Santa Monicassa 1959, mutta muutti äitinsä mukana New Yorkiin jo taaperona. Ja juuri New Yorkin identiteetti itärannikon vähän boheemina, aina coolina kulttuurimetropolina leimaakin Vegan taiteilijapersoonaa ja varsinkin varhaista imagoa. Hän sai jo koululaisena ja opiskelijana rasteja oleellisiin ruutuihin: opiskeli high schoolissa nykytanssia, suoritti college-tutkinnon englanninkielisestä kirjallisuudesta, esiintyi Greenwich Villagen folk-klubeilla. Harjaantui omien laulujen tekemisessä, kunnes oli valmis julkaisemaan nimettömän debyyttialbuminsa, heti ison A&M Recordsin kautta, vuonna 1985. 

Uusi folk-sukupolvi oli nousemassa ja Vegasta tuli sen johtotähti. Steve Addabbo ja Patti Smithin kakkosmiehenä tunnettu Lenny Kaye tuottivat esikoisen, joka esitteli maailmalle laulaja-lauluntekijägenren eri aikakausista ammentavan tulokkaan. Vega leikittelee Dylanin tyyliin kirjallisuuteen, populaarikulttuuriin ja historialliseen kuvastoon viittaavilla metaforilla, mutta kaihtaa yhteiskunnallista ja kohdistaa katseen peiliin ja sisäänpäin. Se taas periytyy 1970-luvun singer-songwritereilta, mutta kuulaasta ja kliinistä tuotannosta ja artistin stailauksesta alkaen kyseessä on 80-luvun versio aiheesta. Sitä paitsi viileä, ulkopuolelta havainnoiva neworkilaisuus kuuluu Vegan lauluissa siinä kuin kalifornialaishenkinen narsismi edeltävän sukupolven. 

Suzanne Vega oli siis esillepanonsa puolesta juuri oikea artisti juuri oikeaan aikaan, mutta modernia klassikkoa hänestä ei toki olisi tullut ilman todella vahvoja lauluja heti debyytillä. Suosituimmaksi nousi videollakin ryyditetty ’Marlene On The Wall’, jossa leffaikoni Marlene Dietrichin kuva seurailee seinältä nuoren naisen levotonta ihmissuhde-elämää. Kiistatta näkökulma, jollaista kukaan muu ei ollut yrittänyt tai ainakaan sellaisen käytössä näin hyvin onnistunut.

Marlene On The Wall.

Vielä syvemälle metaforamaailmaan sukeltaa loistava ’The Queen And The Soldier’, jonka pseudokeskiaikainen tarina taitaa sittenkin olla allegoria rakkaussuhteeseen sitoutumisen vaikeudesta sekin. Tosin hyvän dylanistisen folklaulun tapaan se jättää kuulijalle paljon tulkinnanvapauksia.

The Queen And The Soldier.

Kolmas hieno esimerkki Vegan mietitystä laulunkirjoittamisesta on omistushalun ja -himon epäkonservatiiviseksi ja elegantiksi allegoriaksi pukeva tyynen toteava ’Undertow’:

Debyyttialbumi toi Vegalle merkittävää kaupallista menestystä varsinkin Britanniassa, jossa se myi platinaa. Yksi osoitus artistin noususta kulttuuriseen eturintamaan on ’Left Of Center’ -kappaleen julkaisu singlenä ajanhenkeä määrittäneen Pretty In Pink -nuorisoelokuvan suositulta soundtrackilta 1986. Vierailijakreditiin saa brittiläinen uuden aallon artisti Joe Jackson, joka soittaa pianoa. Syrjäytyneen tai syrjityn tarkkailijanuoren perspektiiviä kuvastava biisi on oleellinen lenkki Vegan varhaisten pop-klassikoiden ketjussa.

Left Of Center.

Suzanne Vegan näkyvyys ja kulttuurinen merkitys olivat suurimmillaan kakkosalbumi Solitude Standingin ilmestyttyä 1987. Edelleen Addabbon ja Kayen tuottama levy myi platinaa sekä USA:ssa että briteissä, ja mitä Suomeen tulee, yksi osoitus artistin ajanhengenmukaisuudesta saatiin seuraavana vuonna, kun Hector mainitsi hänet nimeltä Varjot ja lakanat -albuminsa klassikkokappaleessa Seinästä seinään. Siinä Vega profiloidaan musiikiksi, jota yksin asuva nuorehko töissäkäyvä nainen kuuntelee. 

Solitude Standingia avitti listoilla MTV:llä runsaasti soinut singlebiisi ’Luka’, jonka kepeä nostattavuus saattoi ensikuulemalta hämärtää tekstin rankkaa aihetta: rikkinäistä perhettä ja lapsen kohtaamaa väkivaltaa. Rooliin kirjoitettu minä-muotoinen laulu onkin irtiotto Vegan omakohtaisemmalta tuntuvista pohdinnoista.

Luka.

Muutenkin Vega pyrki laventamaan taiteilijakuvaansa ja siinä onnistuikin. Kakkosalbumi on edeltäjäänsä jossain määrin isommaksi tuotettu ja musiikillisesti monipuolisempi. New Yorkin monikulttuuriset katunäkymät asettuvat monen laulun taustamaisemaksi. Hieno ja kunnianhimoiseksi pienoisteokseksi kasvava esimerkki on myöhemmän elokuvasäveltäjä Anton Sankon kanssa työstetty ’Ironbound / Fancy Poultry’.

Ironbound / Fancy Poultry.

Kuitenkin levyn ja koko Vegan uran tunnetuimmaksi kappaleeksi päätyi sen accapella-sovituksena aloittava ’Tom’s Diner’, artistin jo 80-luvun alussa tekemä tuokiokuva, jossa kertoja juo aamukahviaan otsikonmukaisessa todellisessa kahvilassa, lukee sanomalehteä ja seuraa näennäisen merkityksettömiä tapahtumia ympärillään. Vähin elein vangitseva täysosuma ei säestyksettömässä muodossaan (tai Solitude Standingin lopuksi kuultavana instrumentaaliversiona) ollut varsinaista hittiainesta, mutta vuonna 1990 brittiläinen tuottajaduo DNA iski lauluraidan taustalle silloin muodikkaan hiphopahtavan biitin. Luvatta klubikäyttöön tehty remix sai Vegan ja levy-yhtiön hyväksynnän ja nousi brittikakkoseksi ja jenkkivitoseksi. ’Tom’s Diner’ meemiytyi jopa siinä määrin, että sen eri versioista pystyttiin seuraavana vuonna koostamaan kokonainen täyspitkä, Tom’s Album.

Suzanne Vega ft. DNA: Tom’s Diner.

Niin ikään vuonna 1990 Vega julkaisi kolmannen albuminsa Days Of Open Hand. Levyä on yleensä pidetty pettymyksenä ja ainakin myyntilukujensa puolesta se sitä varmasti olikin. Anton Sanko oli nyt vaihtunut tuottajaksi (artistin itsensä ohella), mutta musiikillisesti tai sanoituksellisesti levy ei merkitse irtiottoa. Mitenkään huono se ei kuitenkaan ole, ehkä se vain ilmestyi hankalaan saumaan. Päätöskappale ’Pilgrimage’ on hyvä esimerkki albumin hieman introverteistä vahvuuksista.

Pilgrimage.

Vegan uralla kyseessä on kuitenkin murroskohta. Mahdollisesti ’Tom’s Diner’ -remixin menestyskin on houkuttanut häntä uusiin musiikkimaisemiin. Kenties modernin folklaulajan tie tuntui loppuun kuljetulta. Pian aviomieheksikin päätyneen tuottaja Mitchell Froomin tapaaminen lienee vaikuttanut asioihin myös. Vuoden 1992 albumilla 99.9 F° sinänsä melko perinteisten laulujen taustalle on lisättyny koneiden kolinaa ja kolketta, industrialia läheneviä soundeja, aika uraauurtavaakin ysärin taidepoppia.

Levystä ei tullut isoa kaupallista menestystä, mutta trendien vaihtuessa Vegan vanhalla linjallakaan olisi ollut vaikea sellaista saavuttaa. Sen sijaan 99.9 F°:stä tuli yksi artistin suurimmista arvostelumenestyksistä ja se voitaneen lukea klassikoksi. Näennäisesti eripariset elementit toimivat mainiosti yhteen, mikä kertoo Vegan ja Froomin pelisilmästä ja luovan yhteistyön toimivuudesta. Jotkut soundit pyörivät nykykuuntelussa vanhentuneisuuden rajalla, mutta pysyvät kuitenkin sen paremmalla puolella. 

’Blood Makes Noise’ on hyvä esimerkki levyn kokeellisemmasta laidasta. Tosin tuotannollisten innovaatioiden alla on lähes lastenloru, joka nyt vain sattuu kertomaan jostakin paniikkikohtauksen tapaisesta. 

Blood Makes Noise.

Vastaavasti loistava ’In Liverpool’ on sovitukseltaan vain hieman päivitettyä ”klassista Vegaa”, jossa fragmentti aikaa ja paikkaa lavenee historiallisia kerroksia sisältäväksi värikkääksi visioksi ja vie mielenmaisemaltaan Vegan kertojan New Yorkista tälle puolen Atlanttia. Artistin koko uran parhaita biisejä.

In Liverpool.

Vuonna 1992 Suzanne Vega oli isoa kaupallista nostetta maistanut ja kulttisuosioon vakiintunut innovatiivinen lauluntekijä, jonka uralla tuntui käynnistyneen uusi, lupaava vaihe. Välttämättä kaikkia tuolloin syntyneitä odotuksia hän ei koskaan lunastanut ja myös levytystahti hidastui selvästi, mutta kuuntelemisen arvoista diskografiaa löytyy vielä artikkeliparin toisen osan tarpeiksi

Niko Peltonen

Suzanne Vega | kotisivu
Suzanne Vega | Facebook
Suzanne Vega | Instagram
Suzanne Vega | Twitter

Suzanne Vegan 1985 julkaistun debyyttialbumin ja kakkoslevyn Solitude Standing välillä julkaistiin single 'Left Of Center'. Yhdessä Joe Jacksonin kanssa tehty levytys on mukana elokuvan Pretty In Pink (1986) soundtracklevyllä. Kuva: Tuomas Pelttari
Suzanne Vegan 1985 julkaistun debyyttialbumin ja kakkoslevyn Solitude Standing välillä julkaistiin single ’Left Of Center’. Yhdessä Joe Jacksonin kanssa tehty levytys on mukana elokuvan Pretty In Pink (1986) soundtracklevyllä.

Levyhyllyt
Suzanne Vega
Finna.fi

1980-luku

Suzanne Vega | A&M Records 1985
Live In London 1986 | A&M Records 1986
Solitude Standing | A&M Records 1987

1990-luku

Days Of Open Hand | A&M Records 1990
Tom’s Album Eri esittäjiä | A&M Records 1991
99.9 F° | A&M Records 1992
Nine Objects Of Desire | A&M Records 1996

Suzanne Vegan albumit Days Of Open Hand ja 99.9 F° julkaistiin 1990-1992. Vega vieraili kiertueella 
Tour Of Open Hand myös Helsingin Kulttuuritalolla.
Vegan albumit Days Of Open Hand ja 99.9 F° julkaistiin 1990–1992. Vega vieraili kiertueella Tour Of Open Hand myös Helsingin Kulttuuritalolla.

2000–2009

Songs In Red And Gray | A&M Records 2001
Beauty & Crime | Blue Note Records 2007

2010-luku

Close-Up Vol. 1 • Love Songs | Amanuensis Productions 2010
Close-Up Vol. 2 • People & Places | Amanuensis Productions 2010
Close-Up Vol. 3 • States Of Being | Amanuensis Productions 2011
Close-Up Vol. 4 • Songs Of Family | Amanuensis Productions 2012
Tales From The Realm Of The Queen Of Pentacles | Amanuensis/Cooking Vinyl 2014
Lover, Beloved: Songs From An Evening With Carson McCullers | Amanuensis Productions 2016

2020-luku

An Evening Of New York Songs And Stories • live | Cooking Vinyl/Amanuensis 2020

Boksit ja kokoelmat
Suzanne Vega
Finna.fi

Tried And True – The Best Of Suzanne Vega • CD | A&M 1998
Retrospective – The Best Of Suzanne Vega • CD • 2CD+DVD | A&M 2003
Close-Up Series • 5CD+DVD | 2014 & 2020 • 4LP Cooking Vinyl 2022

Bob Dylan: Highway 61 Revisited – tie folkin tuolle puolen
Bruce Springsteen: The Rising – ihmisen uskosta huomiseen
Hector: Nostalgia – romantiikkaa tekniikan sukupolvelle
Jane Siberry: The Walking – artistista vapautta parhaimmillaan
Joni Mitchell: A Song To A Seagull – kun aitous välittyy
Leonard Cohen: You Want It Darker – liekki palaa pimeässä
Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi
Neil Young: After The Gold Rush – elokuvaton soundtrack
Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa
Pekka Streng – kohti unen maata
R.E.M. Automatic For The People – huipulla on hiljaista
Robert Plant: Carry Fire – näin luodaan vanhasta uutta
Suzanne Vega – lauluja ja tarinoita New Yorkista ja elämästä
Tori Amos: Little Earthquakes – rehellistä lauluntekijyyttä
Tracy Chapman – altavastaajien ääni

Lue lisää Suzanne Vegaa • Further reading on Suzanne Vega
Finna.fi

Bullet In Flight – Songs Suzanne Vega & foreword Philip Glass, 79 pages | Omnibus 1990
The Passionate Eye – The Collected Writing Of Suzanne Vega, 280 pages | Avon Books 1999

Lue lisää Suzanne Vegasta • Read more about Suzanne Vega
Finna.fi

Hymn To Her – Women Musicians Talk Karen O’Brien, 243 pages | Virago Press 1995
She’s A Rebel – The History of Women In Rock & Roll Gillian G. Gaar & preface by Yoko Ono, 467 pages | Seal Press 1992 • Blanford 1993
She’s A Rebel – The History of Women In Rock & Roll • Expanded Second Edition Gillian G. Gaar & preface by Yoko Ono, 516 pages | Seal Press 2002
Rebellinnen – die Geschichte der Frauen in der Rockmusik Gillian Gaar & übersetzt von Heike Brühl, 462 sivua | Argument 1994

Lue lisää Suzanne Vegan Close-Up -levyistä ja urasta A&M Recordsin ja Blue Note Recordsin jälkeen
Super Deluxe Edition

Close Up with Suzanne Vega – The SDE Interview Paul Sinclair | Super Deluxe Edition • 25.3.2022

Nuotit
Suzanne Vega
Finna.fi

Songbook – A Collection Of Songs From The Albums Suzanne Vega & Solitude Standing, 79 sivua | Wise 1987
The Authentic Guitar Style Of Suzanne Vega, 56 sivua | Cherry Lane 1988
Solitude Standing | Cherry Lane 1990
Days Of Open Hand | Cherry Lane 1990

Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Radiopuhelimet – varmaa hapuilua

Radiopuhelimet Osa 2

Artikkeliparin toisessa osassa käsitellään rockyhtye Radiopuhelimien tuotantoa vuosilta 1995–2021
Radiopuhelimet Osa 1 – paluu pohjoiseen
Musiikkia esille kirjastossa

Radiopuhelimet: Maasäteilyä (1995).Tässä artikkelissa jatketaan Radiopuhelimet-yhtyeen tuotannon käsittelemistä vuodesta 1995, jolloin yhtye palasi alkukotinsa Bad Vugum -yhtiön huomaan ja julkaisi eittämättä merkittävimpiin teoksiinsa lukeutuvan Maasäteilyä-albumin. Bändin musiikin kaikki elementit ovat kiteytyneempiä kuin aiemmin: piikikäs kitarametelidisko tamppaa määrätietoisella varmuudella, psykedeliaan kurottavat kappaleet ovat kuulokuvaltaan selkeitä. Ihan puhtaasti tuotannon puolesta levy on sarallaan saavutus. 

Teksteiltään Maasäteilyä on löyhä teema-albumi, jolla vilisee (pohjois)suomalaista miesuhoa tragikoomisesti ja vahvan ironian läpi kuvattuna. Luonnekuvat varioituvat ’Kevättä ilmassa’ -avauksen ahdistuneen-turhautuneesta ongelmakimpusta Peräpohjolan korpien legendaarisen tarinaniskijän esittelevään ’Sakramentti-Jaakkoon’. Musiikillisesti kenties tehokkaimman nyrkiniskunsa Puhelimet tarjoilee hirtehisellä supersankarifantasialla ’Jokapaikan mies’. 

Avaruus (1997) vaihtaa fokuksen urbaanin elämän hullutuksien kritiikkiin, missä mielessä levyn voi nähdä vastinparina syrjäseutujen sekoiluun tuiman katseen luoville edeltäjille. Loppupuolellaan albumi luisuu kuitenkin taitavasti sisäänpäin kääntyneeseen, jopa meditatiiviseen vellontaan, mikä huipentuu pitkään ’Merellä’-päätöskappaleeseen. Puhelimet tarjoilee ikään kuin diagnoosin ongelmasta ja ratkaisun siihen. Samalla albumista muodostuu luonteva silta seuraajaansa. Ilmaisun kirkkaus ja syvyys niin musiikin kuin tekstien tasolla eivät ole ainakaan vähentymään päin.

Merellä.

Radiopuhelimet: Hiljaista! (1998).Hiljaista! (1998) ei ole temaattisesti aivan yhtenäinen albumi, mutta sen arvo on Radiopuhelimien soundin laventamisessa yhä kauemmas pelkästä ”tykityksestä”. Nyt hitaampia, maalailevampia kappaleita alkaa olla jo enemmistö ja levyllä kuullaan myös puhaltimia ja jopa viulua ja koskettimia. Teksteissä pureudutaan pohjoisen maiseman ja ihmisen sisäavaruuden mysteereihin ja jotkut keskeisimmiltä tuntuvat ovat aiempaa omaelämäkerrallisemman tuntuisia. Myöhemmin yhtyeen kokoelman nimiraidaksikin päätynyt ’Varmaa hapuilua’ on levyn menevimmästä päästä, mutta kriittistä itsereflektiota – ja ehkä analyysin myös Radiopuhelimien syväolemuksesta – sekin tarjoaa. 

Varmaa hapuilua.

Oulu on kaupungin nimi (2000) kuuluu bändin definitiivisiin albumeihin, ennen muuta siksi, että sisältää nipun kappaleita, jotka tuntuvat kiteyttävän paljon sen filosofialle olennaista vielä aiempaakin teräväsanaisemmiksi manifesteiksi. Kyse lienee tietysti siitäkin, että näihin aikoihin allekirjoittanut on ensimmäiset Puhelimet-keikkansa nähnyt. Levyllä yhtye palaa joiltakin osin iskeviin mättöbiiseihin, mutta niihinkin on ympätty esimerkiksi urkuja ja hapokkaasti kieppuvia kitaroita. Albumin nimestä huolimatta kotiseutu (ja kriittinen katse siihen) on vain yksi teemoista, joiden lavea-alaisuuden ja kappaleiden tason puolesta kyseessä voisi melkeinpä olla ”greatest hits”. 

Lopussa yhtye hiljentyy maineeseensa nähden radikaaleimpaan kappaleeseensa siihen asti: ’Hailuoto’ löytää seesteisen rauhan luonnosta ja kumppanuudesta toisen ihmisen kanssa ja vie Puhelimet-musiikin kauemmas metelöinnistä kuin kertaakaan ennen.

Hailuoto.

Tänään! (2002) on jälleen hieman hajanaisempi albumi, vaikka sisältääkin nipun keskeisiä biisejä. Mukaan mahtuu niin paahtoa bändin parhaasta päästä kuin tunnelmointiakin. Levy toistaa jossain määrin edellisillä tutuiksi tulleita teemoja, mutta toki tässä on kyse tietystä linjan vakiintumisen vaiheesta ja myös aika nopeasta levytystahdista ottaen huomioon, että operoidaan tulonansaintalogiikan puolesta kaukana mainstreamin ulkopuolella. Tosin tästä seurasikin sitten levy-yhtiön vaihdos ja Radiopuhelimien selvästi siihen asti pisin levytystauko. 

Näytteeksi voi poimia avauskappaleen ’Jäätie’, joka on klassinen esimerkki bändin kypsässä vaiheessaan osoittamasta kyvystä jäsenneltyihin ja painokkaisiin metelinpurkauksiin.

Bad Vugum -vuodet 1995–2002 eivät ehkä tuoneet Radiopuhelimille määrällisesti merkittävää uutta yleisöä, mutta on monia perusteita nähdä ne yhtyeen klassisimpana kautena. Tämäkin voi olla ikäpolvikysymys, mutta näillä enimmäkseen briljanteilla levyillä Puhelimet määritteli itsensä ja paikkansa maailmassa sekä musiikillisten ratkaisujen että tekstien teemojen osalta. Se pystyi laajentamaan näköalojaan menettämättä mitään alkuperäisestä voimastaan.

Nousukauden keskellä tuntui erityisen tarpeelliselta, että oli olemassa tällainen kulttuurinen omatunto, joka ruoski valheellisia ilmiöitä, liittyivät ne sitten hurmiokapitalismiin, hegemoniseen maskuliinisuuteen tai yleiseen taipumukseemme itsepetokseen. Me-monikko on perusteltu, sillä Radiopuhelimien voima on myös siinä, etteivät J.A. Mäki ja Jarno Mällinen teksteissään asetu tavallisen ihmisen toilailujen yläpuolelle; aito viha ja halveksunta on varattu niille, jotka tämän sekoilun ohjaksissa varsinaisesti ovat.

Pitkän levytystauon taustalta voi olettaa ulkomusiikillisia syitä ja silkkaa turnausväsymystä. Ei liene sitä paitsi ollut itsestäänselvää saada uutta vaatimukset täyttävää julkaisijaa alkuperäisen Bad Vugum -yhtiön lopetettua. Lopulta siihen rooliin löytyi helsinkiläinen 2000-luvun puolella indie-piireissä huomiota saanut If Society, joka julkaisee Radiopuhelimia edelleen. 

If Society -kaudella Puhelimet on levyttänyt harvemmin, mikä lienee ymmärrettävää päivätöiden ja muiden taiteellisten hankkeiden puristuksissa. Viisi vuodesta 2007 alkaen ilmestynyttä albumia eivät ole oleellisesti muuttaneet yhtyeen profiilia, ehkä yhtä pian käsiteltävää poikkeusta lukuun ottamatta. Ne ovat järjestään saaneet ylistäviä arvosteluja ja tuntuu oikeastaan aika mahdottomaltakin ajatella, että Radiopuhelimet-albumia haukuttaisiin musiikkimediassa. Yleisö on rajallinen, mutta vakiintunut, ja If Society -aikakaudella tämä on pitkästä aikaa tarkoittanut myös albumilistasijoituksia. Sellaisiin ovat yltäneet pitkään huonosti saatavilla olleiden varhaisten levyjen uudelleenjulkaisutkin. 

Viisi tähteä (2007) on nimestään lähtien jopa leikkisä, toki terävän satiirin leimaama vauhdikas kokonaisuus: ei himmailua, mutta pilkekin silmäkulmassa tehty paluu asialle kyllä. Biisimateriaali on vahvaa ja yhtyeen meininki tauon jälkeen vapautunut. Paljoa levy ei häviä kovimmillekaan Puhelimet-klassikoille. Hyvästä esimerkistä käy äänekkään rockmusiikin rankkuusilluusiota melkeinpä lempeästi sivaltava Musta lakana – jossa voi aistia itseironiaakin mutta kenties myös kuittailua ilmestymisajan suomihevibuumin suuntaan. 

Radiopuhelimet rakastaa sinua (2010) on luontevaa jatkoa edelliselle, mutta rahanvallan pilkan ja hersyvien keikkakokemusten ohessa tilaa saa Hailuodosta tuttu luonto- ja ihmissuhdefiilistelykin. Jälleen hyvä biisivalikoima, joka ei fanille pettymystä tuota. Siitä voi näytteeksi poimia vaikka temaattisesti varsin keskeiseltä tuntuvan helmen Luonto on mystinen.

Poikkeus yhtyeen uudemmassa ja yleensäkin tuotannossa on akustinen Ei kenenkään maa (2013). Levy seurasi samassa hengessä soitettuja keikkoja ja lienee osoitus silkasta vaihtelunhalusta. Taustalla on myös jo vuonna 2005 ensi-iltansa saanut Tommi-näytelmä, jälkimmäinen Puhelimien kahdesta yhteistyöstä Nälkäteatterin ja ohjaaja Juha Hurmeen kanssa. Kenties konsepti ja tausta tuovat normaalia enemmän tarinallisuutta ja teatraalisuutta lauluihin, jotka sinänsä voisivat monin paikoin olla tavanomaista Puhelimet-musiikkia akustisesti soitettuna. Levy kantaa kuitenkin ideansa, ei vähiten erinomaisen ja usein hersyvän biisimateriaalinsa turvin. Kilju on suomalaisen nuorisokulttuurin toteemi, mutta mahdollisesti vain Radiopuhelimet on tehnyt sen valmistamisesta ja epäonnisesta juomisesta seitsenminuuttisen eepoksen.

Kilju.

Radiopuhelimet: Saastan kaipuu (2016).On kenties epäoikeudenmukaista niputtaa pitkästä tuotannosta yhteen juuri kaksi viimeisintä eli Saastan kaipuu (2016) ja Kosminen tiedottomuus (2020), joilla Radiopuhelimet säilyttää vaivatta sen tason, jota heiltä on totuttu odottamaan. Näillä levyillä yhtye pysyy tasaisen varmalla perustasollaan, vaikka keksii oheen toki uusiakin temppuja, kuten jälkimmäisen levyn ’Vankifarmilla’, eräänlainen emulaatio syvän etelän puuvillapeltojen yhteislaulannasta. 

Radiopuhelimet: Kosminen tiedottomuus (2020).Itse kirjoitin Kosmista tiedottomuutta arvostellessani Soundiin, että Radiopuhelimet tuskin pystyisi tekemään huonoa levyä yrittämälläkään, ja näin asia tuntuisi myös olevan. Tuollakin levyllä vaikkapa syrjäseutujen Suomen outouksiin pieteetillä uppoava ’Lappajärvi-75’ nousee ilman muuta bändin klassikkokappaleiden joukkoon.

Pohjoisempien maakuntien ääni

Tässä artikkeliparissa on siis tarkasteltu diskografiaa, joka kuuluu millä tahansa mittapuulla suomalaisen rockin merkittävimpiin. On ollut linja ja on ollut osaamista – ne ovat olleet alusta lähtien – mutta on ollut myös rohkeutta varioida linjaa ja sinnikkyyttä jalostaa osaamista. Lisäksi on ollut sanottavaa, todella paljon sanottavaa. Ja jos nämäkään eivät vielä riitä, on ollut tyyli: kyky välittää kaikki yllä mainittu sille yleisönosalle, joka voisi edes mahdollisesti kiinnostua. 

Henkilökohtaisestikin merkittävältä tuntuu – enkä usko olevani tässä ainoa – että Radiopuhelimet on puhunut pohjoisempien maakuntien äänellä ja näyttänyt sellaisia kuvia maailmasta ja kappaleita sellaisista tarinoista, jotka eivät sijoitu kaupunkikeskustojen valokeiloihin. Ulkopuolelta näkee usein paremmin. 

Samalla yhtyeestä on tietysti tullut keskeinen osa suomalaisen vaihtoehtorockin kaanonia. Sen todistavat jo järjestään ylistävät arvostelut. Silkalla musiikinsa tasolla Radiopuhelimet on pystynyt ylittämään ainakin osan ilmeisimmistä kohderyhmärajoista. Vastaavasti on ollut alusta asti selvää, että radiosoitto- ja kultalevykynnyksiä se ei tulisi ylittämäänkään.

Lopulta, levyjen hienoudesta huolimatta, sen arvo saatetaan mitata ja ymmärtää ennen muuta livebändinä. Mutta kyllä ne levytkin ovat tutustumisen arvoisia, ne kaikki.

En ole tässä artikkeliparissa erotellut biisikohtaisesti J.A. Mäen ja Jarno Mällisen tekstejä, joita on karkeasti arvioiden suunnilleen saman verran. (Joitakin on rumpali Jyrki Raatikaiselta kuin myös ulkopuolisilta tekstittäjiltä.)  Kummallakin on kyllä omaa painotustaan niin aiheissa kuin käsittelyssä, mutta kahden pääbiisintekijän bändiksi Radiopuhelimet on aina onnistunut sulauttamaan aineksistaan ihailtavan johdonmukaisen kokonaisuuden. Siinä lienee tietysti keskeinen syy 35 vuotta jatkuneeseen toimintaankin. 

Yhtyeen ulkopuolella on niin Mäellä kuin Mällisellä ollut omat taiteelliset hankkeensa. Kirjalliset sellaiset listataan artikkelin lopussa.

Tässä voi mainita erikseen Juha Hurmeen kanssa yhteistyössä tehdyt retrospektiivit: Radiopuhelimet-näytelmän (2000) ja samannimisen kirjan (2006). Näytelmästä ei taida tallennetta olla, mutta kirja on luettavissa. Perinteinen bändikirja se ei ole, vaan sävyltään kaunokirjallinen johdatus yhtyeen lähtökohtiin, toimintaympäristöön ja filosofiaan; sellaisena lajissaan kiinnostavimpia Suomessa julkaistuja.

Radiopuhelimien varhais- ja keskikausien levytuotannosta on koostettu kahden CD:n kokoelma Varmaa hapuilua 1987–2002, joka on vähintäänkin erinomainen johdatus yhtyeen maailmaan. 

Lisäksi maininnan ansaitsee J.A. Mäen erinomainen soolodebyytti Aavaa (2019), jolle pitäisi olla luvassa jatkoa ensi vuonna. Folkin, psykedelian ja melodraaman sävyjä sisältävä albumi on vaikuttava osoitus laulajan kyvystä loikata Puhelimista täysin poikkeavan musiikin pariin. Esimerkiksi singlebiisi ’Outo päivä’ on täysin vangitseva.

Niko Peltonen

Radiopuhelimet | kotisivu
Radiopuhelimet | Facebook

Levyhyllyt
Radiopuhelimet
Finna.fi

1980-luku

Rokkiräjähdys | LP Euros 1988 | LP-uusintapainos Svart Records 2017

1990-luku

K.O. | LP • CD • kasetti Spirit 1990 | LP-uusintapainos Svart Records 2012
Pian, pian | LP • CD Spirit 1991 | LP-uusintapainos Svart Records 2012
Jäämeri | LP • CD Spirit, 1992 | LP-uusintapainos Svart Records 2014 • kasettiuusintapainos Lipposen levy ja kasetti 2020 • LP- ja CD-uusintapainokset Lipposen levy ja kasetti 2021
Maalla | LP • CD Spirit 1993 | LP-uusintapainos Svart Records 2014 • LP-uusintapainos Lipposen levy ja kasetti 2021
Maasäteilyä | LP • CD Bad Vugum 1995 | LP • kasetti If Society 2015
Avaruus | LP • CD Bad Vugum 1997
Hiljaista! | CD Bad Vugum 1998

2000–2009

Oulu on kaupungin nimi | CD Bad Vugum, 2000 | 2LP If Society 2014
Tänään! | CD Hot Igloo 2002
Radiopuhelimet Plays Kansanturvamusiikkikomissio | DVD Alterstream productions • Vastavirta Julkaisut 2006
Varmaa hapuilua 1987–2002 | 2CD Hot Igloo 2006
Viisi tähteä | LP Sweetcore Records 2007 | CD If Society 2007

2010-luku

Radiopuhelimet rakastaa sinua | LP Psychedelica Records 2010 | CD If Society 2010
Ei kenenkään maa | LP • CD • kasetti | If Society 2015
Saastan kaipuu | LP-levy • CD-levy •  kasetti | If Society 2016

2020-luku

Kosminen tiedottomuus LP • CD • kasetti | If Society 2020

Kokoelmat
Radiopuhelimet
Finna.fi

2 ½ • LP | Bad Vugum 1991
Varmaa hapuilua 1987–2002 • 2CD | Hot Igloo 2006

Levyhyllyt
Kansanturvamusiikkikomissio • KTMK
Finna.fi

Valkenee – Koko tuotanto | CD Karkia Mistika Records & Pukey Records 1997
Radiopuhelimet Plays Kansanturvamusiikkikomissio | DVD Alterstream productions • Vastavirta Julkaisut 2006

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka
Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin
Captain Beefheart And His Magic Band: Safe As Milk – suuri taiteilija esittäytyy
Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi – muun ohessa syntyi mestariteos
J. A. Mäki: Aavaa – vahva ääni omillaan
J. Karjalainen: Lännen-Jukka – uutta vanhaa musiikkia
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani palaa rikospaikalle – sanailua ja syvyyttä
Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa
Mariska: Toisin sanoen – raikas uusi kulma
Oranssi Pazuzu: Mestarin kynsi – alitajunnan oudot luonnonlait
PK Keränen: Serobi Songs – toimintaa ilman turvaverkkoa
Radiopuhelimet – paluu pohjoiseen
Radiopuhelimet: Saastan kaipuu – ihmisyyden intensiivisin taajuus
Röyhkä & Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua – jazzia ja vastakohtia
Sielun Veljet: Softwood Music – Under Slow Pillars – unohdettu klassikko

Lue lisää Radiopuhelimista
Finna.fi

Radiopuhelimet  Juha Hurme & J. A. Mäki, 239 sivua | Like 2006 • toinen painos 2011

Lue lisää J. A. Mäkeä
Finna.fi

Aavaa – runoja  J. A. Mäki | Kaltio – Pohjoinen kulttuurilehti 1/2019 • Sivut 18–19
Hermolomamatka  J. A. Mäki, 95 sivua | Like 2011
Kiskoja  J. A. Mäki, 74 sivua | Like 2014
Musta lipas  J. A. Mäki, 144 sivua | Like 2016

Lue lisää Jarno Mällistä
Finna.fi

Kieroonkasvukertomus  Jarno Mällinen, 200 sivua | Like 2011
Hiekkaan piirretty hirviö  Jarno Mällinen, 280 sivua | Like 2014
Kotirintama Jarno Mällinen, 168 sivua | Like 2017

Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Radiopuhelimet – paluu pohjoiseen

Radiopuhelimet • Osa 1

Artikkeliparin ensimmäisessä osassa käsitellään rockyhtye Radiopuhelimien tuotantoa vuosilta 1987–1993
Radiopuhelimet Osa 2 – varmaa hapuilua
Musiikkia esille kirjastossa

Radiopuhelimet: Rokkiräjähdys (1988).Ennen Radiopuhelimia oli Kansanturvamusiikkikomissio, oululaisen hardcore-punk -skenen merkkinimi, joka julkaisi vuodet 1983–86 kattaneen toimintansa aikana yhden albumin 666 sekä joitakin pikkulevyjä. KTMK oli varhaisessa vaiheessa propagoimassa outoa pohjoista meteliä yhdeksi suomalaisen rockmaiseman kestäväksi kliseeksi.

Volyymi oli kova ja kitarat piikikkäällä säröllä, mutta suoraviivaisen punkin sijaan ammennettiin post punkista, taiderockista, funkista ja jopa free jazzista. Tekstit eivät kertoneet siitä, miten vaikeaa nuorilla periferioissa on, vaan ammensivat surrealismin ja absurdismin monitaiteellisesta perinnöstä.

Ennen KTMK:ta olivat Terveet Kädet, heidän jälkeensä mm. CMX ja YUP. Ja Radiopuhelimet, johon Kansanturvamusiikkikomissiosta siirtyivät vuonna 1986 rumpali Jyrki Raatikainen ja kitaristi Jarno Mällinen. Uudeksi laulajaksi löytyi Jyrki ”J.A.” Mäki ja näin vakiintui Radiopuhelimia näihin päiviin asti luotsannut ydinkolmikko, joka on vastuussa sävellys- ja sanoitustyöstä.

Kakkoskitaristin ja basistin paikalla on vuosikymmenten mittaan tapahtunut pari miehistönvaihdosta. Aluksi näitä toimia hoitivat Jukka Kangas ja Mika Hautamäki, vuonna 1989 basistiksi tuli Eero Korhonen ja vuonna 1993 virassa edelleen toimiva Antti Annunen. Kun kakkoskitaristi vaihtui vuonna 1996 Esa ”Katz” Nissiin, syntyi Radiopuhelimien edelleen toimiva kokoonpano. 

Radiopuhelimet 2.2.2012. Kuva: Jaani Föhr
Radiopuhelimet 2.2.2012. Kuva: Jaani Föhr

Yhtyeen musiikin julkaisemista varten perustettiin Bad Vugum -levy-yhtiö, josta sitten johtohahmonsa Kari Heikosen luotsaamana kehkeytyi yksi suomalaisen rockin keskeisistä kulttilabeleista. Toimintansa se aloitti Radiopuhelimien EP-levyillä Sinappia ja ketsuppia (1987) ja Tyhjä on täysi (1988). Pikkulevyt ovat malliesimerkkejä aikakauden maakuntien outolintujen adrenaliinipurkauksista, jotka olivat täydessä oppositiossa valtavirran rocktrendeihin. Provinssien eksentrikoista Radiopuhelimet ydinkuulijakuntansa löysikin. Hurmahenkisten sekoilukeikkojen maine levisi jo varhain.

Tällaisilla yhtyeillä tuppaa olemaan varhaisia klassikoita, jotka ovat tietyn fanijoukon mielestä parasta bändin koskaan tekemää. Puhelimien ensi-EP:t sisältävät kunnon iskusävelmän per levy: ’Seiväsmiehen paluu’ ja ’Säälimättömän ovela mies’ herättävät edelleen hysteriaa keikoilla soidessaan.

Seiväsmiehen paluu.

EP-levyjen jälkeen Radiopuhelimet siirtyi muutamaksi vuodeksi ja levyksi isommille yhtiöille: ensin Eurosille, sitten Spiritille. Bändi nousi aikansa suomalaisen outoilurockin eturintamaan, merkittävää kilpailuakaan ei 90-luvun taitteessa vielä ollut. Debyyttialbumi Rokkiräjähdys (1988) kävi jopa albumilistalla. 

Melko suoraviivaisella levyllä Puhelimien ilmaisu ei kukoista vielä täydessä loistossaan, mutta paahdon, funk-nitkutuksen ja älykkäiden tekstien perustriangeli hahmottuu jo. Punkbändin tyypillinen positio on tietysti esimerkiksi natsismin vastustaminen, mutta jokin sellainen raita kuin ’1933’ ohessa todistaa fiktiokirjoittajan mielikuvituksesta, kyvystä aiheen estetisointiin ja analysointiin. 

1933.

Yleisellä tasolla ja viitaten myös Puhelimien live-esiintymisiin on todettava, että Mäen fyysinen, maskuliininen läsnäolo yhdistettynä hänen ja Mällisen sivaltavan kriittisiin teksteihin ja keikoilla läpi vuosikymmenten vallinneeseen turvallisen yhdessäolon tunnelmaan hahmottanee jotain kaikkein olennaisinta yhtyeen musiikissa. Se on tarjonnut useillekin kuuntelijasukupolville – taustasta riippumatta – mahdollisuuden vajota alkuihmistasoiseen sekoiluun ilman, että tunne ihmisyyden puolella olemisesta olisi siitä koskaan kärsinyt. 

Radiopuhelimien musiikissa, teksteissä ja esiintymisessä on ollut ankaran humanismin pohjavire: paskanpuhumista ei siedetä, mutta paskanpuhujankin ihmisyys analysoidaan ja ymmärretään. Tämä kehystyy usein ”pohjoissuomalaiseksi vittumaisuudeksi”, ja voi toki ollakin, ettei tällainen yhtye olisi voinut tulla muualta kuin Oulusta. 

Radiopuhelimet: K.O. (1990).Yhtyeen varhainen merkkiteos on toinen täyspitkä K.O. (1990), joka on monen tosifanin suosikki ja juuri se täystyrmäys, johon nimen nyrkkeilytermi viittaakin. Monenlaisen suomirockin kultasormi Riku Mattila on tuottajana pukenut tällä levyllä Radiopuhelimien perusilmaisun kristallinkirkkaalta turpiinvedolta kuulostavaan ilmiasuun. Levy on puolillaan klassikkoja, jotka ovat periaatteessa helvetin äänekkäästi soitettuja diskobiisejä. ’Ajattele’, ’Sahatkaa!’, ’Tapio’… Hitaampi ’Palaan pohjoiseen’ on uhkaavasti möyryävä pohjoispohjalaisten paikkakuntien luettelo, jossa Radiopuhelimille sittemmin rakkaaksi muodostunut paikallismytologia nostaa ensi kertaa päätään. 

Tanssimeininkien ilmeisin ilmentymä on kuitenkin Saatanan, viinan ja mustasukkaisuuden kolmiossa maanisesti tamppaava ’Viime yönä’, yksi kovimmista Suomessa koskaan tehdyistä dance-kappaleista. 

Viime yönä.

Radiopuhelimet: Pian, pian (1991).Välityöksi hahmottuu Pian, pian (1991), jolla Radiopuhelimet ei löydä varsinaista uutta linjaa, muttei myöskään tarjoile kunnon klassikkokappaleiden kavalkadia. Toisaalta yhtye on perusvahvuutensa löytänyt eikä tälläkään älppärillä tuota fanille pettymystä. Hellittämättömästi takova ’Joose Ryti tapettiin’ kelpaa esimerkiksi levyn terävimmistä materiaalista.

Joose Ryti tapettiin.

Kaksi viimeistä Spirit-yhtiölle tehtyä albumia laventavat yhtyeen linjaa. Jäämeri (1992) on Jarno Mällisen mukaan innoittunut mm. bebopin jälkeisen jazzin ilmaisukeinoja 50- ja 60-luvuilla venyttäneen Charles Mingusin tuotannosta. Konkreettiset muutokset Radiopuhelimien soinnissa ovat silti hienovaraisia. Ennen muuta ne koskevat vähemmän suoraviivaiseksi tuunattua rytmiikkaa. 

Radiopuhelimet: Jäämeri (1992).Joka tapauksessa Jäämerellä soi uudelleen inspiroituneen oloinen yhtye. Pohjoinen ulottuvuus ja mytologia alkavat olla sanoittajille yhä tärkeämpiä, provosointi ja sivaltelu jäävät vähemmälle. Eri vaikutteista syntyy kiehtovan inkongruentti kokonaisuus. Jäämerelle haikailua kuvattaisiin yleensä laajoin, maalailevin kaarin, mutta Radiopuhelimilla matka sinne on sätkivää, neuroottista tempoilua. 

Jäämeri.

Radiopuhelimet: Maalla (1993).Tätä kehitystä yhtyeen uralla syventää viimeinen Spirit-julkaisu Maalla (1993), joka on tosin tietyiltä osin myös paluuta suoraviivaisempaan revittelyyn. Toisaalta pohjoiset teemat ja psykopatologiset tunnelmat vievät Puhelimia yhä kauemmas vaihtoehtorockin tavanomaisesta estetiikasta. Grungen ja funkmetallin vallatessa suomalaisenkin rockmusiikkimaiseman on Radiopuhelimet periaatteessa asemassa, jossa voisi hyödyntää trendien muutoksia, mutta se ei tunnu oululaisia lainkaan kiinnostavan. 

Sen sijaan se sukeltaa ’Maalla’-nimibiisin tapaan hirtehisiin perversioihin ja ottaa roolia kaupunkilaisia pelottelevina maaseudun hulluina. Ronski annos ironiaa on toiminnassa mukana, mutta todellinen vastakkainasettelu ”etelän veteliin” on ilmeisen vakavasti paalutettu. 

Maalla.

Maalla-levyn jälkeen Radiopuhelimet vaihtoi julkaisijaa takaisin Bad Vugumiin ja alkoi luoda vähitellen nykyistä identiteettiään vihaisten vanhenevien miesten kirpeän-humanistisena äänitorvena. Perustellusti voi väittää yhtyeen tehneen selvän valtaosan parhaasta musiikistaan vuoden 1993 jälkeen. Siitä lisää seuraavassa osassa.

Niko Peltonen

Radiopuhelimet | kotisivu
Radiopuhelimet | Facebook

Levyhyllyt
Radiopuhelimet
Finna.fi

1980-luku

Rokkiräjähdys | LP Euros 1988 | LP-uusintapainos Svart Records 2017

1990-luku

K.O. | LP • CD • kasetti Spirit 1990 | LP-uusintapainos Svart Records 2012
Pian, pian | LP • CD Spirit 1991 | LP-uusintapainos Svart Records 2012
Jäämeri | LP • CD Spirit, 1992 | LP-uusintapainos Svart Records 2014 • kasettiuusintapainos Lipposen levy ja kasetti 2020 • LP- ja CD-uusintapainokset Lipposen levy ja kasetti 2021
Maalla | LP • CD Spirit 1993 | LP-uusintapainos Svart Records 2014 • LP-uusintapainos Lipposen levy ja kasetti 2021
Maasäteilyä | LP • CD Bad Vugum 1995 | LP • kasetti If Society 2015
Avaruus | LP • CD Bad Vugum 1997
Hiljaista! | CD Bad Vugum 1998

2000–2009

Oulu on kaupungin nimi | CD Bad Vugum, 2000 | 2LP If Society 2014
Tänään! | CD Hot Igloo 2002
Radiopuhelimet Plays Kansanturvamusiikkikomissio | DVD Alterstream productions • Vastavirta Julkaisut 2006
Varmaa hapuilua 1987–2002 | 2CD Hot Igloo 2006
Viisi tähteä | LP Sweetcore Records 2007 | CD If Society 2007

2010-luku

Radiopuhelimet rakastaa sinua | LP Psychedelica Records 2010 | CD If Society 2010
Ei kenenkään maa | LP • CD • kasetti | If Society 2015
Saastan kaipuu | LP-levy • CD-levy •  kasetti | If Society 2016

2020-luku

Kosminen tiedottomuus LP • CD • kasetti | If Society 2020

Kokoelmat
Radiopuhelimet
Finna.fi

2 ½ • LP | Bad Vugum 1991
Varmaa hapuilua 1987–2002 • 2CD | Hot Igloo 2006

Levyhyllyt
Kansanturvamusiikkikomissio • KTMK
Finna.fi

Valkenee – Koko tuotanto | CD Karkia Mistika Records & Pukey Records 1997
Radiopuhelimet Plays Kansanturvamusiikkikomissio | DVD Alterstream productions • Vastavirta Julkaisut 2006

22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean – outo auto ja viimeinen matka
Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin
Captain Beefheart And His Magic Band: Safe As Milk – suuri taiteilija esittäytyy
Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi – muun ohessa syntyi mestariteos
J. A. Mäki: Aavaa – vahva ääni omillaan
J. Karjalainen: Lännen-Jukka – uutta vanhaa musiikkia
Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani palaa rikospaikalle – sanailua ja syvyyttä
Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa
Mariska: Toisin sanoen – raikas uusi kulma
Oranssi Pazuzu: Mestarin kynsi – alitajunnan oudot luonnonlait
PK Keränen: Serobi Songs – toimintaa ilman turvaverkkoa
Radiopuhelimet: Saastan kaipuu – ihmisyyden intensiivisin taajuus
Radiopuhelimet – varmaa hapuilua
Röyhkä & Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua – jazzia ja vastakohtia
Sielun Veljet: Softwood Music – Under Slow Pillars – unohdettu klassikko

Lue lisää Radiopuhelimista
Finna.fi

Radiopuhelimet  Juha Hurme & J. A. Mäki, 239 sivua | Like 2006 • toinen painos 2011

Lue lisää J. A. Mäkeä
Finna.fi

Aavaa – runoja  J. A. Mäki | Kaltio – Pohjoinen kulttuurilehti 1/2019, sivut 18–19
Hermolomamatka  J. A. Mäki, 95 sivua | Like 2011
Kiskoja  J. A. Mäki, 74 sivua | Like 2014
Musta lipas  J. A. Mäki, 144 sivua | Like 2016

Lue lisää Jarno Mällistä
Finna.fi

Kieroonkasvukertomus  Jarno Mällinen, 200 sivua | Like 2011
Hiekkaan piirretty hirviö  Jarno Mällinen, 280 sivua | Like 2014
Kotirintama Jarno Mällinen, 168 sivua | Like 2017

Radiopuhelimet: Rokkiräjähdys (1988).
Radiopuhelimet: Rokkiräjähdys (1988)
Radiopuhelimet: K.O. (1990).
Radiopuhelimet: K.O. (1990)
Radiopuhelimet: Pian, pian (1991).
Radiopuhelimet: Pian, pian (1991)
Radiopuhelimet: Jäämeri (1992).
Radiopuhelimet: Jäämeri (1992)
Radiopuhelimet: Maalla (1993).
Radiopuhelimet: Maalla (1993)
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Don Huonot – taidelukiosta Tokyomaniin

Don Huonot • 1991–2019
Musiikkia esille kirjastossa

Don Huonot: Hyvää yötä ja huomenta (1997).Vuonna 1989 perustettu ja aivan aluksi nimellä George Nirvana Klubi esiintynyt Don Huonot oli aikansa helsinkiläinen rock-komeetta, jonka varhaisvuodet kytkeytyvät oleellisesti niin pääkaupungin taidelukioskeneen kuin rockpyhättö Lepakkoonkin. Laulaja Kalle Aholan ja rumpali Jussi Chydeniuksen perustamalla bändillä olivat kontaktit kunnossa ja pääkaupunkiseudulla se alkoi nopeasti saada keikkaa ja mediahuomiota. Ristiriitaisiakin tunteita Don Huonojen näppärä teiniälykköilmaisu herätti ja maakunnissa oli vuosien ajan vaikeampaa, kunnes yhtye lopulta breikkasi yhdeksi vuosituhannen vaihteen isoimmista suomalaisista rocknimistä.

”Donkkareiden”, joksi bändin kielipelihenkinen nimi ajan saatossa vakiintui, vaikutteet tulivat selvästi niin kotimaisesta taiderockista kuin jäsenten monitaiteisesta taustasta. Kuorolauluharrastus vakiinnutti runsaasti ja raskaskätisesti käytetyt taustalaulut osaksi ilmaisua. Yhteydet näyttämötaiteeseen kuuluvat niin musiikin teatraalisuudessa kuin Aholan tavassa yhdistää teksteissään sanaleikkejä ja nokkeluuksia patetiaan ja melodraamaan.

Don Huonot -albumituotantoa 1991–1994: Silmänkääntötemppu, Kameleontti ja Verta, pornoa ja propagandaa. Kuva: Tuomas Pelttari
Albumit 1991–1994: Silmänkääntötemppu, Kameleontti ja Verta, pornoa ja propagandaa. Kuva: Tuomas Pelttari

Isoimman varhaisen breikkinsä Don Huonot sai päästessään esiintymään vuoden 1991 alussa aikakauden hittiperhesarjaan Ruusun aika. Kuultu kappale oli ’Pieniä sieviä sieniä’, joka myöhemmin samana vuonna päätyi ’Aavaa preeriaa’ -pienkustanteen seuraajaksi bändin ensimmäiseksi julkaisuksi Atte Blomin Pyramid-yhtiölle. Levyraadinkin tämä psykedeliakuvastolla leikittelevä korvamato voitti ja vauhditti vielä vuonna 1991 ilmestyneen Silmänkääntötemppu-esikoisen albumilistan alemmille sijoille.

Mikko Karmilan tuottaman albumin vahvuuksia ovat kaikuisan selkeä iso soundi, vahva melodiantaju ja omaperäisenä tyylipiirteenä jo pitkälle kehittyneet taustalaulut. Kappalemateriaali on toki epätasaista ja näsäviiisasta lukionokkeluutta esiintyy siinä missä vähän huvittavan kirkasotsaista hippisyvällisyyttäkin. Jotain yhtyeen mentaliteetista kertoo kansikuva, jossa ollaan kirjaimellisesti kääntämässä silmää eli raahaamassa valtavaa silmää hankalan näköisesti naruista teatterilavasteiden poikki. Kuitenkin esimerkiksi ’Aika’ ja ’Absurdit sävelkorvat’ ovat kelpo teoksia ja ’Pieniä sieviä sieniä’ puolustaa paikkaansa suomalaisen taiderockin ilahduttavan sekopäisenä klassikkona.

Debyytin jälkeen vasta parikymppiset muusikot ajautuivat tyypilliseen tilanteeseen, jossa musiikin suunnassa oli etsimistä ja jäsenten elämäntilanteet murroksessa. Jälkimmäisestä seurasi kitaristi Joonas Pirttilän vaihtuminen Kie von Hertzeniin ja näin vakiintui Donkkareiden klassinen kokoonpano.

Ennen miehistönvaihdosta yhtye ehti kuitenkin julkaista syksyllä 1992 tarttuvan singlen ’Hyrrä’. Teksti oli ehkä edelleen ”täyttä dadaa”, mutta musiikillinen ilmiasu suoraviivaisen poprock-kappaleen, jossa on kenties vähän normaalia suomirockia enemmän kepeää rullaavuutta. Radiomafian ahkerasti soittama kappale jäi monen aikalaisen mieleen, mutta jälkikäteen ajatellen sen voi nähdä ensimmäisenä sarjassa singlejä, joilla Don Huonojen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt ponnistaa paljon ”yliopistokaupunkeja” laajempaankin suosioon. Kuulostaahan biisi sitä paitsi melko paljon oman ison läpimurtonsa samana vuonna tehneiltä Neljältä Ruusulta.

Mutta keväällä 1993 ilmestyneen, Mats Huldénin tuottaman Kameleontti-kakkoslevyn myötä Donkkarit tuntui asettuneen luuppiin, jossa sen albumit ylsivät top 40 -listan alemmalle puoliskolle, singlet soivat Mafiassa mutteivät muualla ja keikkapaikoilla riitti väkeä nimenomaan niissä yliopistokaupungeissa. Tämä oli samoihin aikoihin monen muunkin suomenkielisen rockbändin perusongelma. Ajan trendit viittasivat tanssimusiikin ja popiskelmän suuntaan. Suhteellisen helpostikin lähestyttävästä suomirockista oli tullut älykkötyyppien musaa. Donkkareiden asiaa ei ehkä auttanut, että helsinkiläiset nuorisomuusikot kärsivät varsinkin maakunnissa jonkinlaisesta kroonisesta uskottavuuden puutteesta. Ei ollut yhtä vakuuttavaa tykätä Don Huonoista kuin CMX:stä tai Ismo Alangosta.

Kameleontti on hieman hapuileva kakkoslevy, joka ei oikein linjaansa löydä. ’Hyrrä’ ja toinen Mafialla soinut biisi, romanttinen ja melodinen ’Kaunis painajainen’, ovat kyllä muotovalioita. Balladi ’Kuujärven jää’ ei ehkä ole muuten mainitsemisen arvoinen, mutta alleviivaa Aholan kirjoittamisessa vahvistuvaa jopa ylettömän romanttista juonnetta historiallis-myyttisellä tarinallaan.

Sitten taas on ’Ruma rämä romu römö-römö’ oikein tyyppiesimerkki Donkkareiden muusikkohuumorisekoilusta ja omiaan saamaan kuulijan siirtymään seuraavaan levyyn.

Nyt vakiintuneen kokoonpanon tekemällä ja jälleen Mats Huldénin tuottamalla Verta, pornoa ja propagandaa -levyllä (1994) esiintyykin aiempaa määrätietoisempi yhtye, joka varmasti tavoitteli merkittävintä teostaan siihen asti. Sitä kolmoslevy onkin, ja ottaen huomion nopean levytystahdin ja singleille sirotellut ylimääräiset aivan kelpoisat biisit on merkillepantavaa, ettei albumi tasan tunnin mittaisenakaan tunnu ihan hirveän ylipitkältä. Kokonaisuus on ehkä vähän raskas, mutta ei siksi, että mukaan olisi jouduttu änkeämään varsinaista täytemateriaalia.

Sen sijaan levyä kankeuttaa Aholan sanomisen paljous ja yhtyeen siirtyminen hieman tummempiin ja ajoittain jopa metallisiin musiikillisiin maisemiin. Metalli on tässä tapauksessa ennen muuta funk-metallia, ja yhtyeen kielisoittajien voi kuvitella innoittuneen Faith No Moren tapaisista pinnalla olleista bändeistä. Toisaalta Verta sisältää myös runsaasti herkistelykappaleita, mutta kevyttä kuunneltavaa nekään eivät ole.

Ahola pyrkii ottamaan haltuun koko sen aihepaletin, josta 90-luvun puolivälin tiedostava nuori oli huolestunut: luonnon tuhoamisen ja suvaitsevaisuuden puutteen kärkiteemoina. Albumia leimaa selvästi samanlainen tuntevan nuorison ja viileän kyynisen aikuiston vastakkainasettelu kuin vaikka toista saman kesän tyystin erilaista merkkiteosta, The Prodigyn Music For The Jilted Generationia.

Hittiä Don Huonot tavoitteli tällä kertaa muusta levystä popmaisella tuotannollaan ja yhteislaulukertosäkeellään eroavalla biisillä ’Kissaihmiset’, jossa Ahola duetoi nosteessa olleen laulaja Costin kanssa. Kun kappale vielä kuultiin Kissan kuolema -nuorisoelokuvassa, jossa Ahola itse näytteli toista pääosaa, on jo suoranainen ihme, etteivät varsinaiset hittimarkkinat vieläkään avautuneet Donkkareille. Se oli edelleen nuorisoälykköjen bändi.

Sellaisena se kuitenkin onnistui kolmoslevyllään nostattamaan kierroksia. Ahola teki onnistuneen heittäytymisen oikeutetulta raivolta tuntuneisiin fantasioihin, joista kunnianhimoisimpana esimerkkinä tässä ekologisen suomirockin vihainen avainteos, lähes seitsenminuuttinen eepos ’Metsänelävien puolustusliitto’.

Samoilla perusasetuksilla muusikoiden, levy-yhtiön ja tuottajan osalta tehtiin jälleen nopeaan tahtiin jo neljäs melko lailla edeltäjistään poikkeava albumi, syksyllä 1995 ilmestynyt Kaksoisolento. Monelle rakkain Donkkari-levy käyttää edeltäjiään enemmän akustisia sävyjä, jos kohta myös yhä ysärimäisemmin puleerattuja rock-ratkaisuja. Aholan katse kääntyy sisäänpäin, julistusta aatteellisista teemoista on vähemmän tai se on naamioitu metaforatarinoiden tai lievän nihilismin taakse.

Kappalemateriaali on vahvaa ja kaikesta kuulee, että tässä yhtye yrittää vaikka väkisin pusertaa itsensä uudelle tasolle, ehkä kaupallisestikin, mutta kuitenkin tinkimättä laadusta. Ei se onnistunut aiempaa kummemmin, vaikka nyt avuksi otettiin visuaalisetkin keinot ja bändi lanseerasi mustavalkoruudullisen kuvaston, josta sittemmin festarihatuiksi väännettynä tuli monien verenpainetta nostattanut meemi.

Studioalbumi Kaksoisolento julkaistiin alun perin vuonna 1995. Svart Recordsin julkaisema 2LP-painos ilmestyi 2018. Kuvassa oikealla kokoelmat Nämä päivät, nämä yöt (1996) ja Kultaiset apinat (1999). Kuva: Tuomas Pelttari
Studioalbumi Kaksoisolento julkaistiin alun perin vuonna 1995. Svart Recordsin julkaisema 2LP-painos ilmestyi 2018. Kuvassa oikealla kokoelmat Nämä päivät, nämä yöt (1996) ja Kultaiset apinat (1999). Kuva: Tuomas Pelttari

Kaksoisolennon hittilekaksi oli tarkoitettu hysteerisen nopeasti sätkivä ’Seireeni’, jonka sanatulitus haastaa laulamaan mukana. Yksi koko vuosikymmenen mieleenpainuvimmista suomirock-vedoista tämäkin, mutta ei ehkä omiaan valtaamaan samoihin aikoihin aloittaneen Kiss FM:n taajuuksia.

Toisenlaiseen yleisöön olisi ainakin periaatteessa voinut vedota Aholan teatteriharrastuksen innoittamana syntynyt ’Sininen yö’, Mika Waltarin nuoruuden poltetta uhkuvaan varhaiseen runoon taitavasti sävelletty akustinen laulelma, hyvinkin kenties se yksittäinen Don Huonot -esitys, jossa on kirkkaimmat klassikon ainekset. Ja kyllähän se elämään on jäänytkin, vaikkakaan ei mainstream-radioklassikkona.

Kaksoisolennon ilmestyessä Don Huonojen jäsenet olivat korkeintaan kaksivitosia, mutta pienen Suomen musiikkikentän jauhaminen suunnilleen samalla suosiotasolla vuosien ajan lienee mietityttänyt ilmeisen kunnianhimoista bändiä koko ajan enemmän. Levyn jälkeen tehdyt ratkaisut olivat varsin isoja: Pyramid-sopimus pistettiin nippuun vuoden 1996 Nämä päivät, nämä yöt -kokoelmalla ja siirryttiin monikansallisen BMG:n uudelle Terrier-alamerkille, jonka ensimmäisiä isoja lanseerauksia Don Huonot kesällä ja syksyllä 1997 oli.

Aikalainen muistaa hyvin sen ratkaisevan ilmastonvaihdoksen, joka yhtyeen ympärillä tuntui lopulta tapahtuneen. 90-luvun lopun visuaalista tyyliä edustaneet hillityn tuunatut promokuvat olivat äkkiä kaikkialla ja musiikki muuttui sulavasti vastaamaan sitä, mitä nyt haluttiin. Sitä paitsi aika oli myös muuttunut suomirockille otolliseksi, jos suomirock vain suostui luopumaan ylettömästä venkoilusta ja puhumaan kieltä, jota isommat ihmisjoukot ymmärsivät. Don Huonoille se ei tunnu olleen ongelma.

Hyvää yötä ja huomenta (1997), Tähti (1999), Don Huonot (2002). Paha kesä EP ja kokoelmalevy Olimme kuin veljet julkaistiin vuonna 2003. Kuva: Tuomas Pelttari
Hyvää yötä ja huomenta (1997), Tähti (1999), Don Huonot (2002). Paha kesä EP ja kokoelmalevy Olimme kuin veljet julkaistiin vuonna 2003. Kuva: Tuomas Pelttari

Hyvää yötä ja huomenta -albumin tuotti sinänsä luontevasti Jussin veli Kalle Chydenius, jonka tausta oli 90-luvun suomisoulin ja muun hittipopin parissa. Mutta Don Huonojen tapauksessa pyrittiin virittämään tappiin kaikki ne asetukset, jotka Kaksoisolennolla olivat jo vihjanneet ison, modernin rockin suuntaan. Rockin ei enää tarvinnut kuulostaa kellarikämpässä soitetulta ja näihin aikoihin alettiinkin puhua ”kovalevyrockista”. Lisäksi muodissa olivat isot kertosäkeet, ja niitä Donkkareilla oli tarjota biisiin kuin biisiin.

Perspektiivistä katsoen voi todeta läpimurtolevyn olleen eräänlainen valheellinen nautinto. Minustakin se kuulosti ensin todella hyvältä. Ajanhenkeen tuntui kuuluvan, että hommien piti muuttua isommiksi ja päheämmiksi.

Eikä Hyvää yötä huono levy olekaan, mutta sitä leimaa yliyrittäminen ja hieman liian vähäisen substanssin kasvattaminen kikkakolmosilla merkittävämmäksi. Nykyään olisi hankala puolustella tekorankan ’Vedä käteen’ -biisin tyyppistä ratkaisua.

Toisaalta bändi oli kiistatta oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Anthem-mainen nimikappale iski sellaisen rockin kultasuoneen, jota tahollaan paisuva Oasis jäljittelijöineen propagoi ja valloitti Donkkareille lopulta kaupallisetkin radiot. Albumi oli seitsemän viikkoa listaykkösenä ja myi yli 70 000. Don Huonojen päivät taiteellisten lukiolaisten omana bändinä olivat lopullisesti ohi.

Ärhäkkä avausraita ’Ruoski minua!’ kuvastanee hyvin sitä puristusta ja draivia, joka läpimurtoaan tavoitelleen yhtyeen tekemisiä leimaa.

Liekö ylidramaattista väittää, että saatuaan viimein haluamansa menetti Don Huonot itse asiassa suunnilleen kaiken sen, mitä oli aikanaan musiikillaan tavoitellut ja parhaimmillaan saavuttanut? Ainakin Hyvää yötä ja huomenta on vedenjakaja, jonka jälkeen paluuta entiseen ei enää ollut.

Sen seuraaja Tähti ilmestyi varsin pikaisesti keväällä 1999, mutta levyllä kuulee yhtyeen, joka on pakottanut itsestään jatkoa menestyslevylle eikä tunne oloaan kovin hyväksi. Tunnelmat ovat synkänpuoleisia ja into poissa. Donkkarit olivat aiemminkin tykänneet musiikillisista ja tekstuaalisista viitteistä ja suorista lainoista, mutta Tähdellä on kaksi kappaletta, jotka on nimetty vanhojen Kauko Röyhkä -biisien mukaan, paljon musiikillisia pikkuviitteitä esim. Kingston Wallin tuotantoon ja yleisemmällä tasolla hirveä määrä geneerisiä ratkaisuja jonkinlaisesta tummasävyisen rockin 101-tiedostosta. Laiskaa laulunkirjoittamista, kaikinpuolista apeutta, jotka ehkä kulminoituivat ensisinglenä kuulijoita kosiskelleeseen ’Tule sellaisena kuin olet’ -rykäisyyn. Sen ilmestyessä tämä kuulija ymmärsi vanhan suosikkiyhtyeensä saapuneen huonoon paikkaan.

Kakkossingle ’Kannibaali’ ei ole ihan niin kiusaannuttava, mutta tarjoaa apaattisessa pulskeudessaan varmasti hyvän näköalan Tähden ilmestymisajan tunnelmiin. Asioita ei auta, että biisi toisintaa Don Huonojen kruunun tavallaan varastaneen Ultra Bran jo puoltatoista vuotta aiemmin ilmestyneen klassikon ”vaihtuu aamiaiseksi yön drinkki viimeinen” -säettä – eikä senkään tietäminen, että kappaleet oli tehty samassa tv-ohjelmassa, jossa ohjeena oli nimenomaan tuon lauseen sisällyttäminen lauluun.

Toki Tähti kävi silti listaykkösenä ja myi kultaa. Ultra Bran samoihin aikoihin ilmestynyt Kalifornia jätti sen kuitenkin täysin varjoonsa.

Tämän jälkeen Don Huonot pelasi aikaa ja vaiheili. Syksyllä 1999 se teki Apulannan kanssa kiertueen ja turhanpäiväisen yhteis-EP:n. Sitten Kalle Ahola julkaisi debyyttisoolonsa ja Kie von Hertzen aloitti tunnustellen ja vielä ilman suurta suosiota Von Hertzen Brothersin veljiensä kanssa.

Vuonna 2002 yhtye kokosi rivinsä (melkein) viimeiseen ponnistukseen ja yritti hämätä kuulijoita uskomaan uuteen alkuun jättämällä seitsemännen albuminsa nimeämättä. Rumpaliksi oli vaihtunut Antti Lehtinen – kuinka ollakaan hajonneesta Ultra Brasta – ja tuottajaksi metallimies Hiili Hiilesmaa.

Don Huonot ei ole toivoton levy. Esimerkiksi alle linkitetyssä ensisinglessä ja avausraidassa ’Sydänpuu’ on mantramaista jylhyyttä ja jonkinlaista resignaatiota sen edessä, ettei enää olla mitään nuoria urhoja kilpailemasta paikassa teinien makuuhuoneiden seinillä. Toisaalta levyn tunnetuimmaksi kappaleeksi videon siivittämänä noussut ’Pyhimys’ on varsin raivokas ja ehdoton osoitus halusta vielä näyttää.

Paljon on silti löysää, vaikka Tähden asettaman tason ylle päästäänkin.

Näytön paikka oli ja käytettiin. Ilmeisesti homman ei koettu menneen aivan niin kuin piti. Nimikkoalbumin jälkeen Don Huonot hajosi. Ratkaisu ei osoittautunut lopulliseksi, mutta uutta studioalbumia reunionit eivät ole vielä poikineet.

Vuonna 2002 ei ehkä ollut helposti ennustettavissa, että aktiivisen ja aika monipuolisenkin soolouran tehnyt Kalle Ahola jäisi soittelemaan lehdelle siihen verraten, millaista jopa kansainvälistä menestystä bänditoveri saavutti Von Hertzen Brothersin riveissä. Spekuloidahan voi sillä, kenellä asianosaisella on ollut polttavammat motiivit aktivoida Don Huonot 2010-luvulla muutamaankin kertaan uudestaan.

Uutta musiikkia näistä comebackeista on kertynyt kourallisen kappaleita verran. Mitään erityisen huomionarvoista sen sijaan ei. 12-tuumaisena EP:nä vuonna 2019 julkaistu Sopeutumattomat ei hämmentävine Tokyoman-kärkiraitoineen saa varsinaisesti odottamaan uutta Don Huonot -musiikkia.

Kultakaudellaan yhtye loi ja julkaisi musiikkia hektistä tahtia ja albumeiden ulkopuolelta löytyy paljon helmiä. Keskeiset 90-luvun B-puolet on koottu vuonna 1999 julkaistun Kultaiset apinat -kokoelman kakkos-CD:lle. Verta– ja Kaksoisolento-levyjen välissä bändi ehti julkaista kaksi kokonaan albumeille päätymätöntä singleä, joista varsinkin intiaaniromanttinen ’Aurinkotanssi’ on priimaesimerkki Donkkareista parhaimmillaan.

Niko Peltonen

Don Huonot | kotisivu
Don Huonot | Facebook

Levyhyllyt
Don Huonot | Finna.fi

1990-luku
[Kalle Ahola • Joonas Pirttilä • Jukka Puurula • Jussi Chydenius]

Silmänkääntötemppu • LP • CD | Johanna Kustannus/Pyramid 1991

[Kalle Ahola • Kie von Hertzen • Jukka Puurula • Jussi Chydenius]

Kameleontti • LP • CD | Johanna Kustannus/Pyramid 1993
Verta, pornoa ja propagandaa • CD | Johanna Kustannus/Pyramid 1994 2CD 20 v. juhlapainos 2014
Kaksoisolento • CD | Johanna Kustannus/Pyramid 1995 2CD 20 v. juhlapainos 2014
Hyvää yötä ja huomenta • CD | BMG Finland/Terrier 1997
Tähti • CD • kasetti | BMG Finland/Terrier 1999
Torremolinos 2000 EP • CD Apulanta & Don Huonot | BMG Finland/Levy-yhtiö/Terrier 1999

2000–2009
[Kalle Ahola • Kie von Hertzen • Jukka Puurula • Antti Lehtinen]

Don Huonot • CD | BMG Finland/Terrier 2002
Paha kesä EP • CD | BMG Finland/Terrier 2003

2010-luku
[Kalle Ahola • Kie von Hertzen • Jukka Puurula • Jussi Chydenius]

Sopeutumattomat EP • 12″ | Warner Music Finland Oy 2019

Kokoelmalevyt
Don Huonot | Finna.fi

Nämä päivät, nämä yöt – kokoelma 1991–1996 • CD | Johanna Kustannus/Pyramid 1996
Kultaiset apinat – hittejä ja harvinaisuuksia 1990–2000 • 2CD | Johanna Kustannus/Pyramid 1999
Olimme kuin veljet [suurimmat hitit 1989–03] • 2CD | BMG Finland 2003
D on Huono T – Don Huonojen parhaat studiossa ja livenä • 2CD | Sony BMG Music Entertainment/Terrier 2008
Luurangot laatikossa • 3CD+3DVD | Sony Music Entertainment 2010

VHSDVD

Kultaiset apinat – videoita ja vetoja 1994–1999 • VHS • 60 min. | Pyramid 1999
Olimme kuin veljet DVD – 15 livebiisiä vuosilta 90–02. 17 videota vuosilta 90–03 • DVD • 240 min. | BMG Finland 2003

Levyhyllyt
Kalle Ahola | Finna.fi

I | BMG Finland 2000
Kadun aurinkoiselle puolelle | Parlophone/EMI Finland 2005
Huonoa seuraa | Parlophone/EMI Finland 2006
Audio Wunderbaum | Parlophone/EMI Finland 2008
Pääkallolipun alla | Parlophone/EMI Finland 2011
1989 | Sony Music Entertainment Finland/Epic 2013
Valo jota hengitän | Kalle Ahola 2018

Levyhyllyt
Von Hertzen Brothers | Finna.fi

[Jonne von Hertzen • Kie von Hertzen • Mikko von Hertzen]

Experience | Zen Garden/BMG Finland 2001
Approach | Dynasty Recordings/Universal 2006
Love Remains The Same | Dynasty Recordings/Universal 2008
Stars Aligned | DoingBeingMusic/Universal 2011
Nine Lives | DoingBeingMusic/Universal 2013
New Day Rising | DoingBeingMusic/Universal 2015
War Is Over | Mascot Music 2017

Anssi Kela: Aukio – rohkeutta aallonpohjalla
Apulanta: Aivan kuin kaikki muutkin – hajoamispisteestä huippusuosioon
Chisu: Momentum 123 – suuren muutoksen maisemissa
CMX: Veljeskunta – uuden ajan airut
Dingo: Kerjäläisten valtakunta – porilaiset manian kourissa
Egotrippi: 10 – valttina puhuttelevuus
Eppu Normaali: Tie vie – koskettimien syventämiä sanoja ja säveliä
Haloo Helsinki! Älä pelkää elämää – suurten tunteiden peli
Ismo Alanko: Jäätyneitä lauluja – ajan hermolla
Jonna Tervomaan Ääni kasvaa kuunnellessa
Kingston Wall: II – tanssi pieni transsi
Maija Vilkkumaa: Aja! – kun kaava rikotaan
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa
Mikko Kuustonen: Aurora – olemassaolon blues
Samuli Putro: Pienet rukoukset – ihana raastava elämä
Scandinavian Music Group: Onnelliset kohtaa – loistelias ja paineeton popdebyytti
Tehosekoitin: Freak Out – monen tempun poni
Ultra Bra: Vapaaherran elämää – houkutuksen voimasta
YUP: Outo elämä – harkittua huutoa
Zen Café: Helvetisti järkeä – rumia sanoja rakkaudesta

Lue lisää Don Huonoista | Finna.fi

Artikkelihaku Don Huonot

Lue lisää Von Hertzen Brothersista | Finna.fi

Von Hertzen Brothers – lähikuvissa Denis Vinokur, 136 sivua | Johnny Kniga 2011
Artikkelihaku Von Hertzen Brothers

Don Huonot: Hyvää yötä ja huomenta (1997).
Don Huonot: Hyvää yötä ja huomenta | CD 1997 • 2LP 2017
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.