Anthrax: Sound Of White Noise – thrash-titaani tavoitteli tähtiä

Sound Of White Noise (Elektra, 1993)

Anthrax: Sound Of White Noise (1993).Muutos on usein riski, ja suosion kannalta se on sitä aina. Musiikin maailmassa voi käydä niin, että bändin vanhat fanit eivät pidä bändin uudistumisesta eikä uusia kuulijoita löydy. Ja siltikin jyrkkä käännös on usein ainoa keino estää kuvainnollista kulkuneuvoa kääntymästä katolleen.

Kitaristi Scott Ian kertoo kirjassaan Minä ja Anthrax havainneensa jo Persistence Of Time -albumin (1990) äänityksissä, ettei laulaja Joey Belladonnan ääni sopinut Anthraxin uusiin biiseihin. Sanoitusten aiheet olivat muuttuneet entistä vakavammiksi, eikä klassisen kokoonpanon kirkasääninen vokalisti saanut niitä kuulostamaan tarpeeksi vakuuttavilta.

Samalla kyse oli uuden soundin etsimisestä. Speed/thrash metal -aalto, jonka harjalla Anthrax oli matkannut maineeseen, oli jättänyt metallikulttuuriin pysyvän jäljen, mutta sen aika jäi lopulta aika lyhyeksi. Metalli alkoi painua takaisin undergroundiin ja jakautua uusiksi alakulttuureiksi. Valtavirran täytti se, mikä siihen saakka oli ollut vaihtoehtoista.

Thrashin suurista bändeistä Slayer oli pitäytynyt lestissään, mutta Metallica ja Megadeth olivat nousseet uudelle menestyksen tasolle vuonna 1991 ilmestyneillä, edellisiä helpommin lähestyttävillä albumeillaan. Myös Anthrax yritti ylöspäin. Varsinaisesta opportunismista ei silti ollut kyse. Levy-yhtiö Elektra oli ilmoittanut haluavansa tehdä sopimuksen Anthraxin kanssa, ja bändi oli saamassa siitä neljän miljoonan dollarin ennakon. Laulajan vaihtaminen olisi voinut torpata koko tuottoisan diilin, mutta Belladonna sai silti lähteä.

Uudenlaista ilmaisua hahmotellut Anthrax pyysi laulajakseen Armored Saintissa vaikuttanutta John Bushia, jota Metallicakin oli aikoinaan harkinnut vokalistikseen. Ensin ajatukseen vastahakoisesti suhtautunut Bush innostui kuultuaan uuden Only-kappaleen demon.

Dave Jerdenin (mm. Jane’s Addiction, Alice In Chains) tuottaman Sound Of White Noisen sävelsi enimmäkseen rumpali Charlie Benante, vaikka kappaleet merkittiinkin koko bändin nimiin. Levy oli edeltäjiään tummanpuhuvampi ja rouheampi ja paikoin vaihtoehtoisempi, mutta ero entiseen ei lopulta ollut niin suuri kuin päällisin puolin vaikutti. Siinä missä levyn singlebiisit Only, Hy Pro Glo, Room For One More ja Black Lodge olivat enemmän tai vähemmän uudenlaista Anthraxia, esimerkiksi Potter’s Field, Burst ja 1000 Points Of Hate olisivat hyvin voineet olla Joey Belladonnan kaudelta.

Vastoin todennäköisyyksiä Sound Of White Noise oli Anthraxille ällistyttävä onnistuminen, tai siltä se aluksi vaikutti. Levy myi ilmestymisviikollaan Yhdysvalloissa yli 100 000 kappaletta, mikä oli tuplaten enemmän kuin Anthraxin edellisten levyjen kohdalla. Albumilistalla se nousi seitsemänneksi, ja Anthrax sai kultalevyn kuudessa viikossa.

Lupaava alku hyytyi nopeasti. Elettiin grungen ja alternative rockin kultavuotta 1993, eikä uusi rocksukupolvi tarvinnut Anthraxia oikein mihinkään. Se kuunteli mieluummin uusia bändejä kuin vanhaa bändiä, joka yritti uudistua. Ja kun Black Lodgesta ei tullut levy-yhtiön toivomaa isoa hittiä, se kääntyi pois ja alkoi satsata resurssejaan muihin, Anthraxia potentiaalisempina pitämiinsä bändeihin.

Scott Ianin kirjoihin Sound Of White Noise jäi lunastamatta jääneeksi suureksi lupaukseksi, jonka menestys tyssäsi singlejen ajoitukseen. ”Jos olisimme julkaisseet Room For One Moren aiemmin, Sound Of White Noise olisi tehnyt meille saman kuin Countdown To Extinction teki Megadethille”, Ian vakuuttaa kirjassaan. ”Jos olisimme kuunnelleet sydäntämme, olisimme myyneet miljoonia.”

Sound Of White Noise jäi kitaristi Dan Spitzin viimeiseksi Anthrax-levyksi: hän muutti Sveitsiin opiskellakseen toiseen tarkkuutta vaativaan ammattiin, kellosepäksi. John Bush lauloi Anthraxissa yli kymmenen vuotta, The Greater Of Two Evils -levyyn asti, ja jatkoi sitten vanhassa bändissään Armored Saintissa.

Anthrax on palannut klassiseen kokoonpanoonsa (ilman Dan Spitziä), ja tehnyt 2010-luvulla kaksi albumia. Kaksikymmentäviisi vuotta julkaisunsa jälkeen Sound Of White Noise ei kuulosta Anthraxin harha-askeleelta vaan sen 1990-luvun tuotannon huipulta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Anthrax kotisivu

Levyhyllyt
Fistful Of Metal (1984)
Spreading The Disease (1985)
Among The Living (1987)
State Of Euphoria (1988)
Persistence Of Time (1990)
Sound Of White Noise (1993)
Stomp 442 (1995)
Volume 8: The Threat Is Real (1998)
We’ve Come For You All (2003)
Worship Music (2011)
For All Kings (2016)

Lue lisää
Scott, Ian & Weiderhorn, Jon & Leivo, Miki (kääntäjä): Minä ja Anthrax, 361 sivua. Like 2015.

Anthrax: Sound Of White Noise (1993).

Anthrax: Sound Of White Noise (1993).

Stone: Free – hyvästit vallankumoukselle

Free (Megamania, 1992)

Stone: Free (1992).Kymmenen vuoden välein on hyvä palata olennaiseen, panna palikat parempaan järjestykseen. 1980-luvun lopun speed/thrash -aalto mullisti metallin samalla tavalla kuin punk oli höyhentänyt rockin kymmenen vuotta aiemmin. Uudet, nopeat, rankat ja taitavat metallibändit tuikkasivat adrenaliinipiikin hevin uupuneeseen sydämeen kaikkialla, missä sellaista musiikkia ylipäänsä soitettiin. Suomessa homman hoiti vakuuttavimmin Stone. Keravalais-espoolaisen bändin keväällä 1988 ilmestynyt nimetön debyyttialbumi oli kansainvälistä tasoa. Kakkosalbumi No Anaesthesian ilmestyessä 1989 Stone oli käynyt Amerikassa asti, ja Suomessa se oli pienen vallankumouksen ehdoton etujoukko.

Jälkeenpäin katsoen Stone kulki urallaan musiikillisen matkan, joka oli kiihkeä, monimuotoinen ja nopeasti ohi. Se teki neljässä vuodessa neljä erilaista albumia ja satoja keikkoja. Uransa päätteeksi Stone julkaisi livealbumin, mikä olikin erittäin osuva ratkaisu koleiden työväentalojen, kuumien klubien ja hulppeiden festivaalien lavoilla soittonsa tiukaksi kirineeltä bändiltä. Free oli loistava kiteytys Stonesta ja sen edustamasta genrestä: punkin roso ja uhma kohtasivat sillä klassiseen vivahtavan virtuositeetin ja rockin rempseyden, ja moshaava yleisö daivaili lavalta.

Stone. Kitaristi Roope Latvala (vas.), rumpali Pekka Kasari, basisti-laulaja Janne Joutsenniemi ja kitaristi Markku ”Nirri” Niiranen. Stonen debyytillä ja No Anaesthesialla toista kitaraa soitti Jiri Jalkanen, Niiranen liittyi bändiin vuonna 1990.

Stone. Kitaristi Roope Latvala (vas.), rumpali Pekka Kasari, basisti-laulaja Janne Joutsenniemi ja kitaristi Markku ”Nirri” Niiranen. Stonen debyytillä ja No Anaesthesialla toista kitaraa soitti Jiri Jalkanen, Niiranen liittyi bändiin vuonna 1990.

Freellä on biisejä Stonen kaikilta albumeilta, mutta parhaiten edustettuina ovat levytysuran alku ja loppu eli railakas debyyttialbumi ja palettia laajentanut neljäs levy Emotional Playground. Vaikka No Anaesthesialta on mukana vain kaksi biisiä ja kolmoslevy Coloursilta yksi ainoa, on Free silti hyvä yhteenveto bändin urasta. Kun kuuntelee peräkkäin No Anaesthesian konstailemattoman avausraidan Sweet Dreamsin ja synkeän Coloursin kipeimmän kohdan White Wormsin, tai debyytin iskusävelmän No Commandsin ja Emotional Playgroundin psykedeelisen nimiraidan, on saanut näytteitä Stonen musikaalisuudesta ja monipuolisuudesta.

Freen äänitti ja miksasi Mikko Karmila, Stonen epävirallinen viides jäsen ja yksi maamme nimekkäimmistä studiomiehistä. Karmila oli mukana lähes kaikkien Stonen albumien teossa, vain Emotional Playground tehtiin ilman häntä. Siitä, että äänittäjä ja miksaaja tunsi bändin hyvin, oli etua livelevyn teossa. Freen soundit ovat jykevät ja selkeät, eivätkä biisien nyanssit huku keikkojen tiimellykseen. Toisin kuin monet tunnetut livelevyt, Free sisältää puhdasta livesoittoa, jota ei ole paikkailtu jälkikäteen studiossa. Siltä pohjalta on hyvä kehua, että Stone oli hurjassa vedossa vielä omissa peijaisissaankin.

Stonen jälkeen sen jäseniä ovat soittanut muun muassa Amorphiksessa, Children Of Bodomissa, Suburban Tribessä ja Corporal Punishmentissa. Myös Stone on aika ajoin aktivoitunut keikoille.

Stonen jälkeen sen jäseniä ovat soittanut muun muassa Amorphiksessa, Children Of Bodomissa, Suburban Tribessä ja Corporal Punishmentissa. Myös Stone on aika ajoin aktivoitunut keikoille.

Helsingissä ja Keravalla äänitetty Free on yksi suomalaisen rockhistorian onnistuneimpia livealbumeja. Samalla se on suomimetallin pioneeribändin uljas jäähyväislevy ja kotimaisen speed/thrash-vallankumouksen riehakas finaali. Se pieni kotimaisten metallibändien joukko, jonka ykkösnyrkiksi Stone nousi, toi suomalaiseen hevimusiikkiin kaivattua kapinaa, karuutta ja potkua. Speedin ja thrashin suosion vuodet vilahtivat ohi äkkiä kuin salamasormisen Roope Latvalan lickit, mutta niiden jälkeen suomalaisen metallin kulta-aika vasta alkoi. Stonen vaikutus siihen on mittaamaton.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Stone Facebook

Hae Free kirjastosta!

Hae Free kirjastosta!

Hae Free kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Stonen studioalbumit
Stone (1988)
No Anaesthesia! (1989)
Colours (1990)
Emotional Playground (1991)
Livealbumi
Free (1992)
Kokoelmat
Stone Age (1998)
Stone Age 2.0 (2008).
Complete (2013). 9CD + DVD sekä 36-sivuinen kirja.

Katso DVD!
Stone: Get Stoned, Stay Stoned, 160 min. (Johanna Kustannus, Megamania, 2007)

Muista remasterit ja boksi:
Stonen livelevy Free julkaistiin vuonna 1992 (2LP ja CD). Remasteroitu editio ilmestyi yhdessä studiolevyjen uusittujen painosten kanssa 2003. Free löytyy myös Stonen boksilta Complete (9CD + DVD), jossa on mukana 36-sivuinen kirja. Free ja suurin osa Stonen studiolevyistä puuttuu Spotifysta (tilanne 6/2017). Kysy levyjä lainaan kotikirjastostasi.

Lue lisää:
Nikula, Jone: Rauta-aika – Suomimetallin historia 1988–2002, 288 sivua. (Johnny Kniga, 2002).
Väntänen, Ari: Stone, 327 sivua. (Like, 2018).

Stone: Free (1992).

Stone: Free (1992).