R.E.M. Automatic For The People – huipulla on hiljaista

Automatic For The People (Warner Bros, 1992)

R.E.M. Automatic For The People (1992).Kun R.E.M. lopetti toimintansa vuonna 2011, se oli tehnyt viisitoista albumia noin kolmessakymmenessä vuodessa. Syksyllä 1992 julkaistu Automatic For The People erottuu yhtenä sielukkaan tuotannon ehdottomista huipuista.

Yhtyeen ura nousi tasaisesti aina Automatic For The Peopleen asti. Tammikuussa 1980 Georgian Athensissa perustettu bändi oli tehnyt pohjatyönsä niin hyvin, että debyyttialbumi Murmurin (1983) sinänsä vaikuttava 200 000 kappaleen myyntikin alitti levy-yhtiö IRS:n odotukset. Neljäs pitkäsoitto Lifes Rich Pageant (1986) ylitti Yhdysvalloissa 500 000 myydyn levyn kultalevyrajan, ja sen seuraaja Document (1987) oli ensimmäinen yli miljoonan myynyt R.E.M.-albumi. Kun bändi siirtyi levyttämään monikansalliselle Warner Brosille, myynnit moninkertaistuivat. Näyttävän kiertueen tuella lanseerattu Green (1988) myi useita miljoonia. Lopullisen läpimurtonsa yhtye teki kymmenvuotiaana Out Of Timellä (1991). Seitsemäs albumi myi pitkästi toistakymmentä miljoonaa, ja R.E.M. nousi maailman suurimpien bändien joukkoon Losing My Religionin ja Shiny Happy Peoplen superhittivoimilla.

Luultavasti juuri nousukiidon kymmenen vuoden kesto esti menestystä sekoittamasta laulaja Michael Stipen, kitaristi Peter Buckin, rumpali Bill Berryn ja basisti Mike Millsin konsepteja. Suosion huipulla tehty Automatic For The People on aivan toisenlainen taideteos kuin vaikkapa Guns N’ Rosesin edellisvuonna ilmestynyt Use Your Illusion -levypari. R.E.M.-levyllä ei kuule pienintäkään merkkiä suuruudenhulluudesta, egon paisumisesta, voitonriemusta tai edes kiitollisuudesta sitä kohtaan, miten hienosti bändin asiat olivat lopulta menneet. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että kaikki musiikin ulkopuolelle jäänyt oli yhtyeelle merkityksetöntä. Automatic For The People on intiimi ja introspektiivinen levy, jolla on paljon mollisointuja, kauniita melodioita ja verkkaisia tempoja. Kenties tällaisen musiikin tekemisessä auttoi se, että R.E.M. piti menestystään aina käsivarrenmitan päässä. Se ei esimerkiksi tehnyt kiertuetta Out Of Timen tueksi. Suosion hehkusta nautiskelun sijaan esi-indie-ideaaleilleen uskollinen R.E.M. jätti sen hautumaan kannen alle ja keskittyi uuden musiikin kirjoittamiseen.

Buck, Berry ja Mills sävelsivät Automatic For The Peoplen kesällä 1991, joskus soittimia keskenään vaihdellen (ja mikä lopputuloksen kannalta tärkeintä, usein ilman rumpuja). Stipe kirjoitti omat osuutensa vuoden 1992 alussa. Sanoittaessaan hän pohti henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia aiheita, mutta myös kuolemaa. Ajatukset omasta kuolevaisuudesta ja läheisten menettämisestä vaivasivat laulajaa tuohon aikaan niin, että hän on jopa kuvaillut Automatic For The Peoplea ”levylliseksi kuolonlauluja”. Elämän rajallisuus ei kuitenkaan värjää kahdeksatta R.E.M.-albumia niinkään lohduttomuudella kuin haikeudella. Automatic For The Peoplella bändin jäsenet jättivät taakse sekä nuoruutensa että musiikillisen marginaalin (”sen Hüsker Du- ja Replacements-maailman”, kuten Buck sitä luonnehti), jossa R.E.M. syntyi ja kehittyi, eivätkä he selvinneet siitä surutyötä tekemättä.

Tunnelmaa luotiin myös sovituksilla. Rumpuja ja muita perkussiivisia elementtejä käytettiin säästeliäästi ja joskus ei ollenkaan, mikä loi pysähtyneen ja pohdiskelevan tunnelman. Myös Led Zeppelin -legenda John Paul Jonesin Driveen, The Sidewinder Sleeps Toniteen, Everybody Hurtsiin ja Nightswimmingiin laatimat hillityt jousisovitukset rakensivat tuota vaikutelmaa.

Automatic For The Peoplen ensimmäinen single oli surumielinen avausraita Drive, joka antoi hyvän kuvan kokonaisuudesta, mutta ei muuten ollut mikään ilmeinen valinta radiosoittoa ajatellen. Eikä R.E.M. niin kuvitellutkaan: ”Tiesimme, että siinä vaiheessa voisimme julkaista sinkkuna minkä tahansa biisin, ja MTV soittaisi sitä. Meillä oli paljon valtaa, koska meistä oli tullut suosittuja”, Stipe kertoi NPR:n haastattelussa. Yleistunnelmalle loivat vastapainoa menevämmät ja positiivisemmat The Sidewinder Sleeps Tonight, Ignoreland ja Man On The Moon, jotka muistuttavat R.E.M.:n alkuperäisestä ideasta: Automatic For The Peoplesta oli alun perin määrä tulla rivakka rocklevy.

Automatic For The People osoittautui Out Of Timeakin suuremmaksi menestykseksi. Siltä lohkaistiin lokakuun 1992 ja lokakuun 1993 välisenä aikana kuusi singleä (Driven perässä tulivat reipashenkiset Man On the Moon ja The Sidewinder Sleeps Tonite, sitten balladit Everybody Hurts ja Nightswimming, ja viimeisenä Find The River). Albumi myi Yhdysvalloissa nelinkertaista, Iso-Britanniassa kuusinkertaista ja Australiassa kolminkertaista platinaa ja niitti samaan aikaan ylistäviä arvosteluja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa merkittävä Rolling Stone myönsi sille täydet viisi tähteä.

Bändiä ei nähty lavoilla vielä Automatic For The Peoplen jälkeenkään. ”Olisi kyynistä lähteä kiertueelle vain rahan tai promootion vuoksi”, Peter Buck kommentoi vuonna 1992 LA Timesissa. ”Yksi rock’n’rollin ongelmista on se, että monet bändit kuvittelevat, että maailma loppuu, kun niiden uudet levyt päättyvät.”

R.E.M. ei selvästikään koskaan kuvitellut mitään sellaista. Kun pitää molemmat jalat maassa, on helpompi säilyttää arvokkuutensa.

Automatic For The People
Bill Berry
Peter Buck
Mike Mills
Michael Stipe

Bertis Downs
Jefferson Holt
Orkesterisovitukset: John Paul Jones
Tuottajat: Scott Litt & R.E.M.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
R.E.M. -studioalbumit
Murmur (I.R.S. Records, 1983)
Reckoning (1984)
Fables Of The Reconstruction (1985)
Lifes Rich Pageant (1986)
Document (1987)
Green (Warner Bros. Records, 1988)
Out Of Time (1991)
Automatic For The People (1992)
Monster (1994)
New Adventures In Hi-Fi (1996)
Up (1998)
Reveal (2001)
Around The Sun (2004)
Accelerate (2008)
Collapse Into Now (2011)

Lue lisää:
Bowler, Dave & Dray, Bryan: R.E.M. Documental, 206 sivua. (Boxtree, 1995).
Fletcher, Tony & Charlesworth, Chris: Remarks – The Story Of R.E.M., 159 sivua. (Omnibus Press, 1993).
Greer, Jim & R.E.M.: R.E.M. Behind The Mask, 139 sivua. (Little, Brown and Company 1992).
Sullivan, Denise: Talk About The Passion – R.E.M. An Oral History, 208 sivua. (Pavilion, 1995).

Hae Automatic For The People kirjastosta.

Hae R.E.M.-klassikko kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

R.E.M. Automatic For The People (1992).

R.E.M. Automatic For The People (1992).

Jonna Tervomaan Ääni kasvaa kuunnellessa

Ääni (Johanna Kustannus/Universal Music Finland, 2017)

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).Vuonna 2013 julkaistu Eläköön oli Jonna Tervomaan paluu pitkän tauon jälkeen. Jo sillä hän tuntui tavoittelevan uusia taivaita, mutta vasta Äänellä uudistuminen on perusteellista. Mikä ilahduttavinta, se on myös onnistunut tyylikkäästi.

Tervomaa on tilannut uusia visioita kaukaisilta mailta. Ääni on tehty Suomessa, mutta sen on tuottanut Ken Stringfellow, arvostetussa The Posies -yhtyeessä 1990-luvulla tunnetuksi tullut amerikkalainen muusikko ja multi-instrumentalisti. Stringfellow on soittanut myös R.E.M.-kiertuekokoonpanossa ja kulttiyhtye Big Starin myöhempien aikojen inkarnaatiossa. Suomessa hän on esiintynyt paitsi The Posiesin kanssa, myös sooloartistina ja Ramones-rumpali Marky Ramonen bändissä.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Stringfellow ei tullut Tervomaan sessioihin mediaseksikkääksi ulkomaanvahvistukseksi vaan pikemminkin kaveripohjalta. Vuosituhannen vaihteesta toisensa tunteneet muusikot ryhtyivät töihin kaikessa hiljaisuudessa viime vuoden lopulla. ”Jonna haluaa kokeilla studiossa uusia asioita jonkun sellaisen kanssa, joka ei kuulu hänen musiikilliseen lähipiiriinsä”, Stringfellow kertoi Turun Sanomiin kirjoittamassani jutussa helmikuussa 2017. ”Hän pitää lämpöisestä yhtyesoitosta ja muusikoiden välisestä vuorovaikutuksesta. Yritän luoda hänelle mieluisan soundin, mutta niin, ettei lopputulos kuulosta perinteiseltä bändilevyltä.”

Eikä se kuulostakaan. Ääni tekee ensimmäiseksi vaikutuksen mietityillä ja luovilla sovituksillaan. On kuin jokainen ratkaisu olisi punnittu kliseiden ja itsestäänselvyyksien välttämisen nimissä kuitenkaan sortumatta kiusalliseen erikoisuudentavoitteluun. Seuraavaksi huomio kiinnittyy aiemmasta tuotannosta poikkeaviin biiseihin – Tervomaa on säveltänyt ja sanoittanut kaikki Äänen kappaleet itse. Uudistuminen on henkilökohtaista, kokonaisvaltaista ja kuulijaa samaan aikaan haastavaa ja virkistävää.

Oo mun kaa -videon julkaisua säesti merkillinen hässäkkä: brittiläisen valokuvaajan perikunta vaati videolla näkyvän, David Bowie -tribuutiksi tarkoitetun kasvomaalauksen peittämistä.

Tietyt piirteet ovat kuitenkin ennallaan. Kun Tervomaa julkaisi (aikuisiän) debyyttinsä vuonna 1998, Suomen popkulttuurissa käännyttiin suomirockista kohti uudenlaista suomenkielistä rockmusiikkia, joka ei kielestään huolimatta kuulostanut leimallisesti kotimaiselta. Myös Ääni on monin tavoin epäsuomalaisen kuuloinen albumi – joskaan myöskään (epä)suomalaisuus ei merkitse täsmälleen samaa kuin 20 vuotta sitten. Surumielisyys ei ole koskaan ollut vierasta Tervomaan kappaleille, mutta sen tulkinta ei ole perinteisen täkäläistä. Poikkeus on Äänen mollimelankolisin sävellys Disco Melancholia, jossa pilkahteleva ihmisen ikävä toisen luo kuulostaa hyvin kotimaiselta ja riipaisevalta. Kontrasti muuhun materiaaliin on vahva. Uudet jumalat soi kuin olisi painoaan keveämpi ja tempoaan menevämpi, koska se kuullaan Disco Melancholian perässä.

Muitakin ääripäitä löytyy. Siinä missä avausbiisi Vaikuttavat aineet on heti ensisekunneillaan auki taivasta myöten, Ääni on minun -kappaleen salaperäinen tunnelma kasvaa hitaasti, ja Jätä minut tähän hämmästyttää rohkealla ja juhlavalla instrumentaatiollaan. Tervomaan vahva lauluääni vaikuttaa paljon biisien luonteeseen. Esimerkiksi Haamun ja Ennenaikojaan-kappaleen melodiakulut ovat sinänsä aika poikkeuksellisia, mutta Tervomaan konstailematon laulutyyli pitää ne ymmärrettävinä ja maanläheisinä. Hänen tulkintoihinsa on uskallettu jättää myös virheitä, jotka luovat inhimillisyyden tuntua. Ääriesimerkki tästä on Mitä jos?, jonka lauluraidalle on haettu epävarmuuden ja haurauden tuntua, jota kauniilla tavalla huuruinen sovitus tukee.

Ääni ei ole sen enempää instant-klassikko kuin levyllinen helppoja renkutuksia, vaan vaatii kuulijaltaan aikaa ja syventymistä. Se on vanha kunnon grower, kuunnellessa kasvava äänite, joka asettuu popin taide-viihdeakselilla kiinnostavammalle ja kestävämmälle puolelle. Ääni on niitä levyjä, jonka todellinen syvyys paljastuu vasta ajan kanssa. Sellaisia voisi ilmestyä useammin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Levyhyllyt:
Jonna Tervomaan studioalbumit
Jonna Tervomaa (1998)
Neljä seinää (1999)
Viivalla (2001)
Halo (2004)
Parempi loppu (2007)
Eläköön (2013)
Ääni (2017)

Lue lisää:
Aho, Arja & Taskinen, Anne: Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historia! 321 sivua. (WSOY, 2003).
Nevalainen, Petri: Suomi-rockin tiekartta, 216 sivua. (Gummerus/Ajatus, 2005).
Parkkonen, Santtu & Talusén, Ari & Heikkinen, Kikke: Ilveksen rokkimenut, 119 sivua. (Johnny Kniga, 2010).

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).