Rättö ja Lehtisalo: Kopernikus hortoilee näkinkengässä/helvetissä – avaruuden svengaava hypnoosi

Kopernikus hortoilee näkinkengässä/helvetissä (Ektro Records, 2003)

Rättö ja Lehtisalo: Kopernikus hortoilee näkinkengässä (2003).Porilaisen mantrarockin ihmelapset Mika Rättö ja Jussi Lehtisalo ilmentävät maailmaansa monin tavoin. Musiikin saralla duo Rättö ja Lehtisalo debytoi komeasti. Minialbumilevelillä vuoroin näkinkenkään, vuoroin helvettiin sijoittuva Kopernikuksen hortoilu ravisteli rockyleisön tajuntaa vuonna 2003. Mitä kuoriutui spacefolkiksi naamioidusta glamhyrinästä? Vangitsevaa musiikkia.

Lähellä pehmeän krautrockin lennokkuutta liikkuva Kopernikus hortoilee näkinkengässä/helvetissä on luonteva lisäulottuvuus Rätön (s. 1973) ja Lehtisalon (s. 1972) musiikkimaailmassa. Albumin avaruusrock kulkee sen verran imukkaasti, että porilaisen jumitusfiilistelyn perinteen voi sanoa liikkuvan kuin valo. Ollaan kuitenkin erilaisissa sfääreissä kuin muusikkoparin kuuluisimmat ulottuvuudet Circle ja Kuusumun Profeetta.

Rättö (oik.) ja Lehtisalo vuonna 2010. Kuva: Alt Agency.fi.

Rättö (oik.) ja Lehtisalo vuonna 2010. Kuva: Alt Agency.fi.

Porilainen aavikkojytä toimii äärimmäisen tyylikkäästi. 70-lukulainen kraut on duolle tärkeä referenssi. Debyyttialbumin soundi muistuttaa monin paikoin saksalaisyhtyeitä Cluster ja Can. Toisinaan voi aistia Hawkwindin avaruusromua ja suomalaisen Aavikon henkeä. Suomenkielisenä krautsoundin vaalijana bändillä on etuna nimenomaan kieli. On jotain hämmästyttävää uppoutua Rätön teksteihin, jotka liikehtivät omilla radoillaan. Vokalisti Rättö laulaa Kuusumun Profeetan tuotannosta poiketen rauhallisesti ellei jopa pidättyvästi.

Kaiken eteerisyyden ääressä olisi helppo turvautua myös isoon äänimassaan, mutta Rättö ja Lehtisalo keskittyvät mielummin hienovaraisempaan svengiin. Niukka rytmitys, pitkällisen janon kuivaama kitara ja basson niveltyminen toisiinsa lähentelee neroutta. Yhtä aikaa kotikutoiset ja hienostuneet kosketinsoittimet väreilevät mielenkiintoisiin ulottuvuuksiin. Ilmaisun taskukokoisuus on kuitenkin lumetta – minuutti toisensa jälkeen ryhdikäs biisimuotti nousee esiin juhlavana elämyksenä. Kuin nerokas pienen budjetin näytelmä, jota katsot teatterissa eturivissä.

Aloitusraita Valonnopeus vie mukanaan kuin suomalainen Can.

Yhden soinnun biisi Vihertävä mies lienee malliesimerkki R&L:n omintakeisesta minimalismista. Kiireetön rumpujen sipaisu viillettää tahdista toiseen. Samaan aikaan tehdään selkoa ulkoavaruuden asukkaiden transsista. Voiko tehdä muuta kuin antautua kun svengaava hypnoosi valtaa Siriuksen ja Uranuksen?

Tiivis svengipala Avaruusshampanja paljastaa kokoonpanon intohimon laajempaan rockriffittelyyn, kuullaanhan biisissä lyhyt toinen osio. Rumpali Rättö soittaa vain tarpeellisen. Muinaiset taikurit saa Rätön äänestä esiin jopa Rauli ’Badding’ Somerjoen kaiun. kertosäkeessä Rättö kulkee kuitenkin matalalla ja yksisävelisenä.

– Hurraa, kolme taurusta huutaa,
ei voi vastustaa.
Hurraa, kolme seireeniä huutaa
Toisaalla on pimeys hiljainen.

…Hurraa, kolme kentauria huutaa,
ei voi vastustaa.
Takana on rauha loputon
Edessä on ilo ikuinen.

…Muinaiset taikurit.
Hienoa seuraa.

Kuvat vilistävät silmien takana kun lähes täysin instrumentaali Lentävä sateenvarjo toteaa olennaisen.

– Valkoinen hansikkaani koskee Saturnuksen pintaa…

Tekniikan uusia ulottuvuuksia peilaava Nykyaika on albumin pelottavinta antia. Päätösraidan apokalyptinen outrohälinä tuntuu luissa ja ytimissä, niin paljon se kouraisee rennon svengin ulkopuolelta. Ja niin seikkailu on ohi, valoa nopeammin, vain alkaakseen uudestaan. Kopernikuksen hortoilua on tuijotettava kuin tähtikirkasta taivasta. Loputtomiin, äärettömiin.

Kopernikus hortoilee näkinkengässä/helvetissä
Mika Rättö – laulu, rummut
Jussi Lehtisalo – kitara

Rätön ja Lehtisalon astraalinen saaga jatkui vuonna 2004 julkaistulla albumilla Pari lepakkoa Transylvaniassa, joka oli debyyttiä akustisempi kokonaisuus. Yhtyeen jäsenet ovat julkaisseet musiikkia myös omillaan. Kuusumun Profeetan ja erityisesti Circlen laajan tuotannon rinnalla soolotuotanto on pientä, mutta virkeää.

Osa Rätön ja Lehtisalon kaleidoskooppisesta kokonaistuotannosta on julkaistu myös LP-formaatissa. Jotkut rajoitetuista painoksista on myyty loppuun, mutta levyjä kannattaa kysyä kirjastosta. Toimitus suosittelee erityisellä lämmöllä alkuvuodesta 2018 julkaistua tuplakokoelmaa Kovaa kamaa – Rättö ja Lehtisalon parhaat 2003–2018.

Tuomas Pelttari

Hae KHN kirjastosta!

Hae KHN kirjastosta!

Hae KHN kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Rättö ja Lehtisalo

Kopernikus hortoilee näkinkengässä/Helvetissä (Ektro Records, 2003).
Pari lepakkoa Transylvaniassa (Ektro Records, 2004).
Valonnopeus, 12″ EP (Ektro Records, 2005).
Ed Benttonin briljantti stabilismi tai taivaallinen kylpysaippua (Ektro Records, 2006).
UU mama (Ektro Records, 2010).
Matematiikka (Ektro Records, 2012).
Kovaa kamaa – Rättö ja Lehtisalon parhaat 2003–2018 (Full Contact/Ektro Records, 2018)

Mika Rätön sooloalbumi
Polkupyörällä vuokkopenkereelle (Ektro Records, 2009).

Jussi Lehtisalon sooloalbumit
Rotta (Svart Records, Ektro Records, Full Contact Records, 2010).
Interludes For Prepared Beast (Svart Records, Ektro Records, 2012).
The Complete Solo Works (Ektro Records, 2013).
Maisteri (Full Contact Records, 2015).

Lue lisää:
Alanko, Tero & Silas, Petri (toim.): Neljäs sukupolvi – suomalainen rock nyt, 223 sivua. (Johnny Kniga, 2006).

Rättö ja Lehtisalo: Kopernikus hortoilee näkinkengässä (2003).

Rättö ja Lehtisalo: Kopernikus hortoilee näkinkengässä (2003).

 

Ursus Factory: ”Pelastajanhommat eivät kiinnosta!”

Toisinaan rockbändi suorastaan räjäyttää hymyn kuulijan kasvoille. Ursus Factorylta se käy helposti. Allu Ripatti ja Jussi Pelkonen soittavat silti mieluummin nallediscoa kuin tyydyttävät rokkisetien nostalgiannälkää.

Ursus Factory. Kuva: Eliel Kilkki.

Ursus Factory. Kuva: Eliel Kilkki.

Ursus Factory julkaisi levytysuransa aluksi ep:t Virhe (2015) ja Juhlat (2016), joita seurasi kesällä 2017 kiitelty debyyttialbumi Älä lopeta uskomista rakkauteen, baby. Juuri nyt duo kerää voimia uusia, yllättäviä käänteitä varten.

Sana ”ursus” voi viitata vaikka mihin, kuten karhuihin tai katolisiin pyhimyksiin. Miten asia on teidän tapauksessanne?
– ”Ursus Factory” osui silmään katusoittoreissulla Varsovan kartasta. Siellä on sen niminen hylätty traktoritehdas. Ei me siellä käydä jaksettu, mutta se kuulosti mageelta. Nimeä maisteltiin jonkin aikaa, mutta kyllä sen tiesi heti oikeaksi. Karhuhan on ihmisen sukulainen, mysteeriotus ja jumala jo muinaisista pakana-ajoista lähtien.

Kun bändillä on englanninkielinen nimi, sen olettaisi myös laulavan englanniksi.
– Suomi on ollut meillä aina läsnä. En osaa kirjottaa enkuksi mitään yhtä vivahteikasta, Jussi sanoo. – Suomi tuntui luonnolliselta, ja tuntui myös ursusmaisen randomilta laulaa suomeksi englanninkielisen nimen alla. Markkinoinnin puolesta englanninkielinen nimi ei ole paras ratkaisu suomenkieliselle bändille. Mutta jos Suomen keikkalavat ja taskurahat alkavat vituttaa, nimen puolesta voisi kokeilla tehdä biisejä englanniksi. Se ei kuitenkaan kuulu lähitulevaisuuden suunnitelmiin.

Ulkomaat ovat jo olleet tärkeässä roolissa Ursus Factoryn tarinassa: bändi sai alkunsa katusoittomatkalla Eurooppaan. Reissulla oli merkitystä sille, miltä Ursus Factory kuulostaa.
– Katusoittajan pitää olla kiinnostava, jotta saa kolikoita. Yleisön reaktioita pitää tarkkailla ja olla koko ajan sirkusapinana. Sieltä meidän livemeininki sai kipinän. Viba oli yhteisöllinen, ja me tajuttiin, että pitää vetää täysillä koko ajan. Varsinkin puolalaisia oli vaikea lämmittää, koska ne ovat ihan kuin suomalaisia. Me ollaan kuitenkin saatu molemmat hienot kansakunnat hytkymään.

Mikä oli Ursus Factoryn alkuperäinen musiikillinen idea?
– Me haluttiin soittaa groovaavaa garagerokkia, jossa on paljon sanoja ja jossa saa tehdä mitä vain ilman paineita. Myös yksinkertaisuus oli ohjenuorana, vaikka onhan tässä aika outoakin kamaa tehty. Ja poppia. Eli kuten Iggy Pop sanoi: ”I wanted to make music that would explode me like rocket”, vaikka äijä on vanha kuin Suomen valtio.
– Musiikillisista esikuvista tulee mieleen Prince, White Stripes, Pää Kii ja Gangnam Style. Ohjenuorana on, että kaikkea voi tehdä. Siksi tuotannosta löytyykin esimerkiksi räppiä, bluesballadi ja juustoisia kitarasooloja. Välillä sitä miettii, että mitä onkaan tullut tehtyä.

Ursus Factorysta ei ole vielä kirjoitettu laajalti, mutta sitäkin innokkaammin. Esimerkiksi Nälkä ja Soundi ovat hehkuttaneet sen hienoutta, ja yhtyeen harteille on soviteltu suomenkielisen rockin pelastajan viittaa.
– Kehut tuntuvat aina kivalta. Me kuitenkin kuoriudumme sen viitan alta pikaisesti kuin itsensäpaljastaja konsanaan. Pelastajanhommat eivät kiinnosta. ”Suomirockin pelastaminen” kuulostaa todella konservatiiviselta, ja konservointia se onkin, jos pitäisi kuulostaa samalta kuin musa on vuosikymmenet kuulostanut. Puristipappojen puhetta kuunnellessa tekee lähinnä mieli lopettaa rokin soittaminen ja alkaa tehdä nallediscoa.
– Missä on se nuorisomusiikin vaara, jota tässä luultavasti haetaan, jos jokaisen sukupolven pitäisi kuulostaa samalta ja edustaa samaa? Kyse ei ole siitä, ettei me soitettaisi suomenkielistä rokkia tai fanitettaisi suomalaista uutta ja vanhaa rokkia ja otettaisi sieltä helvetisti vaikutteita. ”Suomalaisen rockin pelastaminen” kuulostaa siltä, että ajat ja musa muuttuvat, kun taas me edustetaan vanhaa hyvää aikaa, joka on kuolemassa. Se on raskas rooli ja leima, jota emme otsaamme halua. Ja sitä paitsi suomenkielinen rock on elossa muutenkin. Maa on täynnä hiton hyviä bändejä.

Miksi juuri teissä nähdään pelastajapotentiaalia?
– Ehkä meihin liitetään ”räjähtävyyttä”, ”aitoutta” tai jotain muuta sellaista, joka on lähellä suomirockin ydintä. Viime vuosina tai vuosikymmeninä kaikki ovat halunneet olla viileitä ja cooleja. Me taas tehdään itsestämme välillä pellejä. Se tuntuu tänä päivänä erikoiselta ja uudelta.
– Ja onhan Ursus Factory livenä aikamoista rockkliseiden juhlaa. Ehkä jengi on innostunut tällaisesta kaiken tennareihintuijottelun, synamattojen ja tanssimusan jälkeen. Ei niissä mitään vikaa ole, mutta tämä on erilaista ja samalla kuitenkin jollain tavalla perinteistä kitarasooloineen ja rokkikukkoiluineen.

Levyhyllyt-blogin toimituksessa Ursus Factorya kuvailtiin ”päivitetyksi Sielun Veljiksi”. Miltä se kuulostaa?
– Me emme ole Siekkareita livenä nähneet, mutta kuvaukset heidän sekoiluistaan ja outoiluistaan kuulostavat vähän samalta kuin meidän keikat, mikä kuulostaa vähän brassailuita, koska Sielun Veljet on se kaikkein kulttimaineikkain livebändi.
– Jos lähtökohtana on yrittää yllättää, provosoida ja perseillä, ja toisaalta velloa useita minuutteja kerrallaan jossain kitarapilviujelluksessa, niin jotain samaa meissä saattaa olla. Olisi kiva kuulla jonkun molempien keikat nähneen mielipide.
– Jos asenne musaan on sama, ehkä musiikissakin on jotakin samaa. Tämä on löyhissä punkraameissa tehtyä outoa, mutta usein hitikästä höpömusaa, jota käyvät katsomassa entiset taidelukiolaiset.

Kahden hengen kokoonpano ei ole lainkaan ennenkuulumaton, mutta aika epätavallinen kuitenkin.
– Siitä katusoittoressusta jäi käteen myös se, että meitä on vain kaksi. Ei me muuten oltaisi keksitty soittaa kahdestaan, tuskin oltaisiin edes perustettu mitään bändiä yhdessä. Reissun jälkeen kokeiltiin kyllä paria basistia, mutta meidän välillemme oli reissun aikana kehittynyt meininki, johon ei oikein mahtunut kolmatta. Me ollaan onnellisia kahdestaan.

Mten koette rajoitukset, joita duokokoonpano asettaa?
– Kyllähän pieni soitin-laulu-soundiarsenaali rajoittaa. On pakko pitää jutut yksinkertaisina. Levylläkin pitää pysyä tuotannollisesti housuissaan, jotta saman meiningin saa päälle myös livenä. Toisaalta rajoitettu soundi tekee sen, että tosi erilaisetkin biisit kuulostaa aina Ursukselta. Simppeli kokoonpano helpottaa erilaisten feattien ja erikoissettien toteuttamista. Keikoilla on vieraillut kaikenlaisia ihania muusikoita saksofoniyhtyeestä räppäreihin ja Pekko Käppiin.

Mitä osaatte kertoa tulevista julkaisuistanne?
– Me ollaan levätty levyn tekemisen jälkeen. Se oli puolen vuoden puristus, vaikka kivaa olikin. Seuraava levy lähtee uuteen, yllättävämpään, pumppaavampaan ja mielenkiintoisempaan suuntaan. Siihen tulee vitunmoista bängeriä. Tulossa on epäkypsä toinen levy – mitä vanhemmaksi tulee, sitä epäkypsempiä biisejä puskee esiin. Mutta kaikki se on vielä alkutekijöissään. Uusien biisien tekeminen on aina vääntöä.

Ursus Factoryn matka on vasta alussa. Mitä luulette, millainen historiikki vielä joskus kirjoitetaan?
– Vanhoina fantasiadiggareina toivoisimme siitä tulevan tuhatsivuisen saagan, jossa on karhujumalia, miekkoja, magiaa ja seksiä. Hyvää proosaa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Ursus Factory Facebook ja Instagram
Soit se silti kotisivu

Ursus Factory
Jussi Pelkonen – kitara, laulu, Wurlitzer, syntetisaattorit
Aleksi Ripatti – rummut, laulu, kazoo, perkussiot

Levyhyllyt:
Virhe, EP. (Omakustanne, 2015)
Juhlat, EP. (Omakustanne, 2016)
Älä lopeta uskomista rakkauteen, baby, LP. (Soit se silti, 2017)

Hae Ursus Factoryn musiikkia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Ursus Factory: Älä lopeta uskomista rakkauteen, baby (2017).

Ursus Factory: Älä lopeta uskomista rakkauteen, baby (2017).

Röyhkä & Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua – jazzia ja vastakohtia

Turmion suurherttua (Svart Records, 2017)

Kauko Royhka & Severi Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua (2017).Kun kuviot käyvät liian tutuiksi, on aika lähteä liikkeelle. Viimeksi kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet Kauko Röyhkälle kokeilujen ja uusiutumisen aikaa. Muusikko-kirjailija on alkanut tehdä taideproosan lisäksi tietokirjallisuutta ja etsiytynyt uudenlaisten soittajien seuraan. Jälki on ollut parhaimmillaan inspiroitunutta.

Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa levytetty Zaia (2008), Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalon indieiskelmälevy Hiekkarantaa (2009), Uhrijuhlan mystiset luontoprogealbumit (2013 ja 2015) sekä Röyhkä, Inginmaa & Hypnomenin Huominen on uni (2016) osoittivat, että Röyhkästä on muuhunkin kuin tutunoloisten röyhkärockbändien luotsaamiseen. Irtiottojen sarjaa jatkaa Severi Pyysalon kanssa tehty Turmion suurherttua, joka imaisee Kaukon jazzin pyörteisiin.

Työnjako on selkeä: Pyysalo on säveltänyt musiikkia Röyhkän sanoituksiin (kaksi kappaleista tosin on rumpali Jussi Lehtosen sävellyksiä). Jazzmiesten melodia- ja rytmikäsitykset ja sovitusideat vetävät Röyhkää jossain määrin irti maneereistaan, mutta päästävät kuuluville äänen ja sanat, joista ei voi erehtyä. Ovia avautuu myös toiseen suuntaan. Röyhkän koruton kirjoitustyyli ja ulkopuolisuuden teemat ovat tylympi maailma kuin mistä Pyysalon ja kumppanit tavallisesti tapaa.

Moniosainen, seitsenminuuttinen avausraita Gulliver hämää hiukan, sillä Turmion suurherttua ei ole niin polveileva ja radikaali kokonaisuus kuin kaksikon ensimmäinen yhteinen kappale antaa ymmärtää. Myös poppia ja jopa iskelmällisyyttä on mukana, ja toisaalta sylttytehtaalle ei aina ole pitkä matka: albumin nimiraita ja Kesävieras ovat vain sovituksen päässä Röyhkän rockbiiseistä. Röyhkän hahmo nousee tässäkin asetelmassa pääosaan ihan luonnostaan, mutta Pyysalon jazzjengin svengi ja soittotyyli ovat hänen yhteydessään uutta. Erityisen kotonaan laulaja-sanoittaja on Lehtosen säveltämissä kappaleissa Joskus pääsee piru irti ja Mä olen orjasi.

Hunajaisen tahmeasti fraseeraava Maarit Hurmerinta on levyllä VIP-vieraan osassa. Hänen äänensä tekee albumista vivahteikkaamman ja perinteisemmän. Maarit laulaa liidiä levyn seesteisimmissä ja herkimmissä biiseissä eli Pieni kahvila -kappaleessa, soulahtavassa Elohopeassa ja Röyhkän kanssa duetoidussa Seuraavaksi Sansibarissa. Ne kuulostavatkin Hurmerintaa varten kirjoitetuilta.

Kauko Röyhkä (vas.) & Severi Pyysalo.

Kauko Röyhkä (vas.) & Severi Pyysalo.

Turmion suurherttua ei ole pelkkä jatkopala Röyhkän ja Pyysalon tuotantoihin. Se on kahden taiteilijan yhteentörmäys, jossa kumpaankin jää toisesta jälki. Se on Röyhkän jazzlevy ja Pyysalon kaukolevy, jolle jää toivomaan jonkinlaista jatkoa. Miltä kuulostaisi, jos Röyhkälle laulatettaisiin vielä jazzimpia melodioita? Millaiseksi Pyysalo tuottaisi Röyhkän rocklevyn? Ja kun Turmion suurherttua voisi olla hurjempikin seikkailu, millainen olisi Röyhkän ja Pyysalon avantgardistinen freejazzlevy?

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Kauko Röyhkä (virallinen) Facebook

Levyhyllyt:
Kauko Röyhkä, Severi Pyysalo & Maarit: Turmion suurherttua (Svart Records, 2017)

Lue lisää:
Kauko Röyhkän romaanit
Tien laidalla Waterloo, 157 sivua. (Weilin + Göös, 1980 | uusintapainos: Like, 2000)
Aave joka maalasi taulun, 151 sivua. (Weilin + Göös, 1982)
Oskar Koposen seikkailut, 349 sivua. (Weilin + Göös, 1985 | uusintapainos: Docendo, 2014)
Magneetti, 179 sivua. (Weilin + Göös, 1987 | uusintapainos: Docendo, 2014)
Kaksi aurinkoa, 252 sivua. (Like, 1996)
Silvia, 205 sivua. (Like, 1997)
Ocean City, 235 sivua. (Like, 1999)
Faust ja muita kertomuksia, 158 sivua. (Like, 2001)
Miss Farkku-Suomi, 303 sivua. (Like, 2003)
Henry ja minä, 176 sivua. (Like, 2004)
Avec, 291 sivua. (Like, 2006)
Job, 201 sivua. (Like, 2007)
Kesä Kannaksella, 185 sivua. (Like, 2009)
Kreikkalainen salaatti, 218 sivua. (Like, 2011)
Poika Mancini, 247 sivua. (Like, 2013)
Lapinpoika, 367 sivua. (Like, 2016)

Tietokirjoja
Röyhkä, Kauko: The Velvet Underground ja Lou Reed, 155 sivua. (Like, 2007)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha: Suursaari, 150 sivua. (Johnny Kniga, 2009)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha: Rajantakainen Karjala, 152 sivua. (Johnny Kniga, 2011)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha & Haapasalo, Ville: Et kuitenkaan usko… Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä, 253 sivua. (Docendo, 2013)
Röyhkä, Kauko & Metso Juha & Haapasalo, Ville: Et muuten tätäkään usko… Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä, 221 sivua. (Docendo, 2014)
Välimaa, Olga (toim.): Kauko Röyhkä – Virallinen, 323 sivua. (Like, 2014)
Röyhkä, Kauko & Alizad, Arman: Armanin maailma, 237 sivua. (Docendo, 2014)
Röyhkä, Kauko & Metso Juha & Haapasalo, Ville: Makujen matka – Georgia, 189 sivua. (Docendo, 2016)

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit Hurmerinta: Turmion suurherttua (2017).

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit Hurmerinta: Turmion suurherttua (2017).

 

Blackfield: Welcome To My DNA – paossa ilkeää maailmaa

Welcome To My DNA (Kscope, 2011)

Blackfield: Welcome To My DNA (2011).Israelilainen Aviv Geffen ja brittimuusikko Steven Wilson perustivat Blackfield-duon vuosituhannen vaihteen jälkeen. Alun perin muusikkokaverukset ryhtyivät työhön tasavertaisina. Vuosien myötä musiikillinen painotus siirtyi enemmän Geffenille – jopa niin, että Wilson taisi erota bändistä. Ero saattoi olla varsin näennäinen, sillä Wilson on ollut mukana duon myöhemmillä levytyksillä. Palaset ovat kohdallaan myös kolmosalbumilla Welcome To My DNA. Sen eskapismi on herkkua.

Blackfield. Steven Wilson (vas.) ja Aviv Geffen.

Blackfield. Steven Wilson (vas.) ja Aviv Geffen.

Pitkän rockuran tehnyt Steven Wilson (s. 1967) oli saanut tunnustusta jo ennen yhteistyötä Geffenin kanssa. Wilsonin bändit Porcupine Tree että No-Man olivat monien musiikkidiggarien arvostamia. Welcome To My DNA:n aikaan myös Wilsonin sooloura oli jo käynnissä. Aviv Geffen (s. 1973) oli tähti omalla maallaan. Lännessä tuntemattomamman Geffenin maailmaa ja yhteiskunnallisuutta kuvataan muusikkovetoisella nettifoorumilla Burning Shed:

–The son of esteemed Israeli poet Yehonatan Geffen and the nephew of Moshe Dayan, Geffen is Israel’s leading counter-culture rock musician. A huge star in his native country, his records have been greeted with critical adulation, earning him a string of gold albums. An outspoken peace campaigner, he controversially refused to do compulsory military service, and his lyrics have been fiercely critical of the Israeli military and their actions.

Kahden studioalbumin ja kiertueen jälkeen Geffen ja Wilson löysivät jälleen yhteistä aikaa Blackfieldiin. Kahteen ensimmäiseen albumiin verrattuna Welcome To My DNA välittyy keskittyneempänä. Arkisempaa poljentoa on ikään kuin jalostettu asteen verran eteenpäin. Welcome To My DNA etenee itsevarmasti raidasta toiseen, ilman täyteraitoja. Kolmoslevylle hyvin istuvat jouset kuulostavat paikoin jopa sokerisilta, mutta ne antavat kokonaisuuteen sopivan kokoista eskapismia. Blackfieldin näkemys musiikista on hioutunut. Se kumpuaa 80-lukulaisen tuotantoestetiikan ja popsensibiliteetin yhdistämisestä klassisen rockin kuvastoon.

Enemmän kuin ripaus sinfonista rock-ilmettä jykevöittää aloitusraitaa. Glass House tuo kuulijan Blackfieldin maailmaan, joka on aiempaa tuotantoa komeampaa. Albumin kansikuvan lailla eristynyttä elämänkulkua kuvaava Go To Hell nousee myös, ennen klassikkoraitaa Rising Of The Tide. Geffen ja Wilson vuorottelevat vokalisteina. Laulajat täydentävät toistensa klangia: äänet sointuvat yhteen kuin itsestään. Ero on paikoin lähes huomaamaton.

Uneliaantyylikkään videoraidan saanut Waving tuntuu loogiselta valinnalta singleksi. Ainekset ovat eeppiset, mutta toteutus on höyhenenkevyt.

Albumin B-puoli starttaa Blackfield-asteikolla liki revittelevästi. Blood iskee kelttimäiseen tapaan ilakoivaa liitoa haikean johtomelodian kylkeen. Go To Hellin tapainen tuokiomaisuus korostuu niukassa tekstissä. Zigotan lopun progehtava vääntö sopii mukavasti mukaan ennen viimeistä raitaa DNA. Kunnon rockalbumin tapaan Welcome To My DNA:n osasista muotoutuu jäntevä kokonaisuus, jossa pienestä on kiinni suuria asioita.

Yksi yhtymäkohta Blackfieldiin voisi olla poptaivaalta pitkäksi aikaa kadonnut brittiryhmä Captain, joka pyrki tosissaan popin syvään päähän albumilla This Is Hazelville. Welcome To My DNA edustaa juuri sellaista eskapismia ja eleganssia, mistä Captain-fanit eivät voineet saada tarpeekseen. On hauska huomata sekin, että albumin B-puolelta löytyvän Oxygenin on tuottanut Hazelvillen ääressä töitä tehnyt guru Trevor Horn. Klassikoksi haluava raita on mahtava.

Blackfieldillä on mitä ilmeisimmin suuri merkitys molemmille jäsenilleen. Aviv Geffen pääsee esille soolouraa näkyvämmin. Poppaavan classic rockin tekeminen näyttää olevan yksi kiireisen Wilsonin monista intohimoista. Yhtyeen viides albumi ilmestyy vuonna 2017, mukana tuottamassa Alan Parsons. Niin vähän aikaa, niin paljon musiikkia.

Tuomas Pelttari

Welcome To My DNA:n kannen kuvitus yhdistää Wilsonin ja Geffenin yhdeksi.

Welcome To My DNA:n kannen kuvitus yhdistää Wilsonin ja Geffenin yhdeksi.

Welcome To My DNA
Aviv Geffen – laulu, piano, kosketinsoittimet, kitara
Steven Wilson – laulu, kitara, kosketinsoittimet

Eran Mitelman – piano, urut
Seffy Efrati – bassokitara
Tomer Z – rummut, lyömäsoittimet
London Session Orchestra – jouset, johtaja Perry Montague Mason
Tuottajat: Steven Wilson, Aviv Geffen sekä Trevor Horn (raita Oxygen)

Welcome To My DNA julkaistiin keväällä 2011. CD:n rinnalla julkaistiin myös gatefold-kantinen LP-painos.

Hae Blackfield III kirjastosta!

Hae Blackfield III kirjastosta!

Hae Blackfield III kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Blackfield kotisivu
Blackfield Facebook
Aviv Geffen kotisivu
Steven Wilson kotisivu
Burning Shed kotisivu

Lue lisää:
Wilson, Steven & Hoile, Lasse & Clover. Carl: Index, 240 sivua. (2015). Wilsonin esipuhe ja yli kolmesataa valokuvaa musiikintekijän uralta vuosilta 2002–2015.

Levyhyllyt:
Blackfield
Blackfield (Kscope, 2004)
Blackfield II (2007)
NYC – Blackfield Live In New York City (DVD 2007, laajennettu CD+DVD uusintapainos, 2009)
Welcome To My DNA (2011)
Blackfield IV (2013)
Blackfield V (2017)

Aviv Geffen
diskografia

Steven Wilson
Insurgentes (Kscope, 2008/2009)
Grace For Drowning (2011)
The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) (2013)
Hand. Cannot. Erase. (2015)
4 ½ (2016)

Blackfield: Welcome To My DNA (2011).

Blackfield: Welcome To My DNA (2011).