Anthrax: Sound Of White Noise – thrash-titaani tavoitteli tähtiä

Sound Of White Noise (Elektra, 1993)

Anthrax: Sound Of White Noise (1993).Muutos on usein riski, ja suosion kannalta se on sitä aina. Musiikin maailmassa voi käydä niin, että bändin vanhat fanit eivät pidä bändin uudistumisesta eikä uusia kuulijoita löydy. Ja siltikin jyrkkä käännös on usein ainoa keino estää kuvainnollista kulkuneuvoa kääntymästä katolleen.

Kitaristi Scott Ian kertoo kirjassaan Minä ja Anthrax havainneensa jo Persistence Of Time -albumin (1990) äänityksissä, ettei laulaja Joey Belladonnan ääni sopinut Anthraxin uusiin biiseihin. Sanoitusten aiheet olivat muuttuneet entistä vakavammiksi, eikä klassisen kokoonpanon kirkasääninen vokalisti saanut niitä kuulostamaan tarpeeksi vakuuttavilta.

Samalla kyse oli uuden soundin etsimisestä. Speed/thrash metal -aalto, jonka harjalla Anthrax oli matkannut maineeseen, oli jättänyt metallikulttuuriin pysyvän jäljen, mutta sen aika jäi lopulta aika lyhyeksi. Metalli alkoi painua takaisin undergroundiin ja jakautua uusiksi alakulttuureiksi. Valtavirran täytti se, mikä siihen saakka oli ollut vaihtoehtoista.

Thrashin suurista bändeistä Slayer oli pitäytynyt lestissään, mutta Metallica ja Megadeth olivat nousseet uudelle menestyksen tasolle vuonna 1991 ilmestyneillä, edellisiä helpommin lähestyttävillä albumeillaan. Myös Anthrax yritti ylöspäin. Varsinaisesta opportunismista ei silti ollut kyse. Levy-yhtiö Elektra oli ilmoittanut haluavansa tehdä sopimuksen Anthraxin kanssa, ja bändi oli saamassa siitä neljän miljoonan dollarin ennakon. Laulajan vaihtaminen olisi voinut torpata koko tuottoisan diilin, mutta Belladonna sai silti lähteä.

Uudenlaista ilmaisua hahmotellut Anthrax pyysi laulajakseen Armored Saintissa vaikuttanutta John Bushia, jota Metallicakin oli aikoinaan harkinnut vokalistikseen. Ensin ajatukseen vastahakoisesti suhtautunut Bush innostui kuultuaan uuden Only-kappaleen demon.

Dave Jerdenin (mm. Jane’s Addiction, Alice In Chains) tuottaman Sound Of White Noisen sävelsi enimmäkseen rumpali Charlie Benante, vaikka kappaleet merkittiinkin koko bändin nimiin. Levy oli edeltäjiään tummanpuhuvampi ja rouheampi ja paikoin vaihtoehtoisempi, mutta ero entiseen ei lopulta ollut niin suuri kuin päällisin puolin vaikutti. Siinä missä levyn singlebiisit Only, Hy Pro Glo, Room For One More ja Black Lodge olivat enemmän tai vähemmän uudenlaista Anthraxia, esimerkiksi Potter’s Field, Burst ja 1000 Points Of Hate olisivat hyvin voineet olla Joey Belladonnan kaudelta.

Vastoin todennäköisyyksiä Sound Of White Noise oli Anthraxille ällistyttävä onnistuminen, tai siltä se aluksi vaikutti. Levy myi ilmestymisviikollaan Yhdysvalloissa yli 100 000 kappaletta, mikä oli tuplaten enemmän kuin Anthraxin edellisten levyjen kohdalla. Albumilistalla se nousi seitsemänneksi, ja Anthrax sai kultalevyn kuudessa viikossa.

Lupaava alku hyytyi nopeasti. Elettiin grungen ja alternative rockin kultavuotta 1993, eikä uusi rocksukupolvi tarvinnut Anthraxia oikein mihinkään. Se kuunteli mieluummin uusia bändejä kuin vanhaa bändiä, joka yritti uudistua. Ja kun Black Lodgesta ei tullut levy-yhtiön toivomaa isoa hittiä, se kääntyi pois ja alkoi satsata resurssejaan muihin, Anthraxia potentiaalisempina pitämiinsä bändeihin.

Scott Ianin kirjoihin Sound Of White Noise jäi lunastamatta jääneeksi suureksi lupaukseksi, jonka menestys tyssäsi singlejen ajoitukseen. ”Jos olisimme julkaisseet Room For One Moren aiemmin, Sound Of White Noise olisi tehnyt meille saman kuin Countdown To Extinction teki Megadethille”, Ian vakuuttaa kirjassaan. ”Jos olisimme kuunnelleet sydäntämme, olisimme myyneet miljoonia.”

Sound Of White Noise jäi kitaristi Dan Spitzin viimeiseksi Anthrax-levyksi: hän muutti Sveitsiin opiskellakseen toiseen tarkkuutta vaativaan ammattiin, kellosepäksi. John Bush lauloi Anthraxissa yli kymmenen vuotta, The Greater Of Two Evils -levyyn asti, ja jatkoi sitten vanhassa bändissään Armored Saintissa.

Anthrax on palannut klassiseen kokoonpanoonsa (ilman Dan Spitziä), ja tehnyt 2010-luvulla kaksi albumia. Kaksikymmentäviisi vuotta julkaisunsa jälkeen Sound Of White Noise ei kuulosta Anthraxin harha-askeleelta vaan sen 1990-luvun tuotannon huipulta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Anthrax kotisivu

Levyhyllyt
Fistful Of Metal (1984)
Spreading The Disease (1985)
Among The Living (1987)
State Of Euphoria (1988)
Persistence Of Time (1990)
Sound Of White Noise (1993)
Stomp 442 (1995)
Volume 8: The Threat Is Real (1998)
We’ve Come For You All (2003)
Worship Music (2011)
For All Kings (2016)

Lue lisää
Scott, Ian & Weiderhorn, Jon & Leivo, Miki (kääntäjä): Minä ja Anthrax, 361 sivua. Like 2015.

Anthrax: Sound Of White Noise (1993).

Anthrax: Sound Of White Noise (1993).

Jane’s Addiction: Ritual De Lo Habitual – toisinajattelijoiden taidemanifesti

Ritual De Lo Habitual (Warner, 1990)

Jane's Addiction: Ritual De Lo Habitual (1988).1980-luvun lopulla Los Angelesissa raikasi hiuslakantuoksuinen pophevi. Glam metalista tuli niin suuri ilmiö, että Troubadourin, Rainbow Bar & Grillin ja Whisky a Go Go’n kaltaisten menomestojen nimet opittiin tuntemaan Suomessa asti.

Tuffin ja Wildsiden kaltaiset Sunset Stripin yhtyeet eivät kuitenkaan olleet koko totuus kaupungista. LA:ssa oli myös vahva underground-skene, jonka toiminta keskittyi Scream-klubille. Sen tunnetuin bändi oli Jane’s Addiction, jonka keikkojen ympärillä kävi niin kova kuhina, että levymogulitkin kiinnostuivat.

Laulaja Perry Farrellin, kitaristi Dave Navarron, basisti Eric Averyn ja rumpali Stephen Perkinsin vuonna 1985 perustama Jane’s Addiction julkaisi ensimmäisen levynsä, livenä Roxy Theatressa taltioidun Jane’s Addictionin vuonna 1987. Heti sen jälkeen bändi siirtyi riippumattomalta Triple X Recordsilta Warner Brosille. Vuoden 1988 Nothing’s Shocking, Jane’s Addictionin ensimmäinen studioalbumi, myi reilut parisataatuhatta kappaletta.

Ritual De Lo Habitual äänitettiin Hollywoodissa Track Record -studiolla vuoden 1989 loppupuoliskon aikana. Levyn tuotti Dave Jerden, joka oli tehnyt Jane’s Addictionin kanssa myös Nothing’s Shockingin. Toisen studioalbumin biisit olivat olleet olemassa jo pitkään: Jerden oli saanut jo ennen Nothing’s Shockingin äänityksiä Farrellilta kasetin, jolla oli kahdeksantoista biisiä. Niistä puolet äänitettiin Nothing’s Shockingille, loput päätyivät Ritual De Lo Habitualille.

Se ei kuulosta hyvältä lähtökohdalta levyn tekemiselle. Ensimmäiseltä levyltä yli jääneet kappaleet olisivat monien bändien tapauksessa olleet nimenomaan sitä itseään, ylijäämäkamaa, josta ei ollut levytettäväksi. Jane’s Addictionin tapauksessa niin ei kuitenkaan ollut. Jerden on jopa nimennyt Ritual De Lo Habitualin suosikikseen kaikista tuottamistaan levyistä. ”Siinä on outo viba, jota on vaikea määritellä… Se tuntuu tulleen jostakin muualta, enkä oikein tiedä, miten se tapahtui”, hän pohdiskeli LA Weeklyn haastattelussa vuonna 2015.

Sellainen viba syntyy, kun kaikki – sekä harkittu että sattumanvarainen – osuu kohdalleen. Nothing’s Shockingin aikaan Jane’s Addiction tuskin olisi vielä ollut valmis kaikkeen, mitä Ritual De Lo Habitual siltä vaati. Esimerkiksi eeppinen bakkanaalikuvaus Three Days, albumin suurteos, pantiin purkkiin yhdellä ainoalla otolla. Levyn tunnetuimman biisin Been Caught Stealingin svengi alkoi keinua vasta studiossa, ja biisillä kuultava koiran haukahtelu saatiin mukaan sattumalta, kun Farrellin rakas Annie intoutui räksyttämään juuri sopivassa kohdassa.

Ritual De Lo Habitualista tehtiin kaksiosainen, niin sanotusti takapainoinen kokonaisuus, melkein kuin kahdesta ep:stä niputettu albumi. Alkupuoli Stop!:ista Been Caught Stealingiin koostuu iskevistä ja tunnelmoivista rockbiiseistä, jollaisista myös Nothing’s Shocking oli tehty. Napakan funkyssa No One’s Leavingissa ja Ain’t No Rightissa (jonka rajusti sätkivää rockia värittävät hävittäjälentokoneen äänet) Jane’s Addiction kuulostaa suorastaan pitelemättömältä, mutta samalla Navarron, Perkinsin ja Averyn yhteistyö on äärimmäisen hallittua.

Teosmaiset kappaleet ovat levyn loppupuolella. Niihin tuovat juhlavuutta jousisovitukset – Then She Did… -kappaleessa ne luovat elokuvallista laajakangastunnelmaa, ja Of Coursessa ne vievät Lähi-itään Farrellin juutalaisen perhetaustan kautta. Vaikuttava, moniosainen Three Days ja albumin kansitaide saivat innoituksensa Farrellin ystävän kuolemasta. Herkkä päätöskappale Classic Girl tyynnyttelee albumia rajusti ravistelleet tunnemyrskyt, ja loppu on hyvin kaunis.

1990-lukua ei ehtinyt kulua kovinkaan monta vuotta, kun vaihtoehtorock jo kangistui tylsäksi ja kaavamaiseksi uusien kliseiden toisteluksi. Ritual De Lo Habitual oli vielä niistä rasitteista vapaa levy, uraauurtava albumi, jonka vaikutteita ei voinut nimetä kovin yksiselitteisesti. Siinä kuulee The Velvet Undergroundin näkemyksellistä piittaamattomuutta siitä, miten rockia saa soittaa, Jimi Hendrixistä ja psykedeliarockista kumpuavaa kitarankäsittelyä, progen eeppisyyttä ja punkin rosoisuutta, The Contortionsin kaltaisista punk funk- ja no wave -bändeistä periytyvää hallittua kaaosta ja vanhan Alice Cooper Groupin teatraalisuutta ja draamantajua.

Navarro on myöhemmin mytologisoinut Ritual De Lo Habitualin tekemistä sanomalla olleensa sen sessioissa niin aineissa, ettei muista niistä yhtään mitään. Tuottaja Jerden ei usko sen olevan totta. Hän kertoi LA Weeklyssä, ettei nähnyt yhdenkään Jane’s Addictionin jäsenen koskeneen huumeisiin levyä tehtäessä. Ritual De Lo Habitualia kuunnellessa tuottajaa on helpompi uskoa. Jane’s Addictionin läpimurtoalbumi on kaikessa outoudessaan, napakkuudessaan ja psykedeelisyydessään täysin fokusoitunut bändilevy. Navarron hyökyvä kitarismi on todella kaukana nuokkuvan narkkarin räpiköinnistä.

Ritual De Lo Habitual oli tärkeä julkaisu Jane’s Addictionille (sitä on myyty tuplaplatinan verran yksin Yhdysvalloissa) ja rockille ylipäänsä. Farrellin proosarunolliset sanoitukset ja bändin kliseitä karttelevat sävellykset palauttivat uskon siihen, että pinnalliseksi ja tyhjänpäiväiseksi häntäheikkien hölinäksi latistunut suurten yhtiöiden rock voisi taas olla merkityksellinen taidemuoto. 1990-luvun alussa se olikin sitä hetken verran, ja se on osaltaan Jane’s Addictionin ansiota.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jane’s Addiction kotisivu

Hae Jane's Addiction -klassikko 'Ritual De Lo Habitual' kirjastosta!

Hae Jane’s Addiction -klassikko ’Ritual De Lo Habitual’ kirjastosta!

Hae Ritual De Lo Habitual kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Jane’s Addiction (live, 1987)
Nothing’s Shocking (1988)
Ritual De Lo Habitual (1990)
Strays (2003)
The Great Escape Artist (2011)

Muista myös kokoelmalevyt
Kettle Whistle (Warner Bros., 1997).
Perry Farrell (& Jane’s Addiction & Porno For Pyros): Rev (1999).
Up From The Catacombs – The Best Of Jane’s Addiction
(Rhino, 2006).
A Cabinet Of Curiosities, 3CD + DVD (Rhino, 2009).
Live In NYC, (Hypersonic/Universal, 2013).
Sterling Spoon, 6LP (Rhino, 2016).
Alive At Twenty-Five – Ritual De Lo Habitual 2016 Silver Spoon Anniversary Tour, CD + DVD + Blu-ray (Cleopatra, 2017).

Lue lisää
Mullen, Brendan: Whores – An Oral Biography Of Perry Farrell And Jane’s Addiction, 324 sivua. Da Capo 2005.
Navarro, Dave & Strauss, Neil: Don’t Try This At Home – A Year In The Life Of Dave Navarro, 253 sivua. Regan Books 2004.
Thompson, Dave: Perry Farrell – The Saga Of A Hypester, 244 sivua. St. Martin’s Griffin 1995.

Jane's Addiction: Ritual De Lo Habitual (1988).

Jane’s Addiction: Ritual De Lo Habitual (1990).