Arppa: Kinovalon alla – ei mikään indieartisti

Kinovalon alla | Johanna Kustannus 2021

Arppa: Kinovalon alla (2021).Viime viikon Sepikka-artikkeliin polkaistu genre ”lempinimi-indie” sopisi Aaro ”Arppa” Airolalle todella hyvin, ellei indieksi kutsuminen istuisi hänen musiikkiinsa niin huonosti. Saattaahan sillä leimalla päästä Flow’hun keikalle, mutta ei hänessä oikeasti ole indietä lippistä ja viiksiä enempää.

Airolan musiikki jatkaa samaa suomenkielisen rockin laulaja-lauluntekijäperinnettä, jota esimerkiksi Samuli Putro jatkoi silloin kuin Arppa syntyi – Airola ei siis kuulosta yhtään Putrolta tai Jarkko Martikaiselta tai Maustetytöiltä tai tuottajansa isältä J. Karjalaiselta, mutta koulukunta on sama. Nämä ovat omaäänisiä, yleistajuisia lauluja, jotka ovat vaikuttuneet niin 1970-luvun bändisoitosta kuin 2000-luvun popista ja joita ei ole kirjoitettu rajatun alakulttuurin musiikillisilla tai esteettisillä säännöillä. Toisin sanoen Arppa saattaa kasvaa vielä hyvinkin suosituksi.

Laila.

Kinovalon alla ei ole indietä bisnesmielessäkään. Väinö Karjalaisen tuottama Laavalamppuja-debyytti (2020) oli niin huomionarvoinen tapaus, ettei ole ihme, että se jäi Arpan ensimmäiseksi ja viimeiseksi omakustanteeksi. Kinovalon alla ilmestyy Universal Musicin alaisuudessa toimivan Johanna Kustannuksen kautta. Label pyrkii profiloitumaan tasokkaan suomenkielisen musiikin julkaisijaksi. Sellaisena se voi olla
juuri oikea koti Arpalle.

Kinovalon alla -nimi viittaa siihen, että Airolalla on tapana soittaa yöaikaan pianoa äitinsä perustaman Ykspihlajan kahvilan sisustukseen kuuluvan valokyltin alla. Kyltti on tehty alun perin Airolan kotikaupungin Kokkolan Kinojuhlia varten. Biiseistä päätellen tarina on tosi, tai ainakin ne kuulostavat juuri sellaisessa paikassa kirjoitetuilta. Jos Arpan musiikki olisi tila, se olisi hämärä, tomuinen ja lämmin ullakkohuone. Jos se olisi väri, se olisi sellainen sininen, jota häilyy ilmassa elokuvaprojektorin valossa. Vuoden- ja vuorokaudenaikana se olisi myöhäinen, pimeä syyskesän ilta.

Hauki.

Arpan lauluääni on tarkoituksellisen hiljainen ja hauras ja sellaisena persoonallinen, ja lauluntekijänä hänen otteensa ovat varmat ja vahvat. Suvereenia vaikutelmaa vahvistaa taitava bändi, jonka varaan voi laskea paljon. Basisti Antti Ahoniemen, rumpali Okko Saastamoisen ja kitaristi Ville-Veikko Airaniemen muodostama koulutettu kokoonpano soi välillä kuin levylläkin mainitun Michael Kiwanukan levyllä, toisinaan taas kuin menneen maailman folkrockyhtye. Bändi ja etenkin sen blueskitaristi tekevät osaltaan pesäeroa indieen. Keskimääräinen indiepumppu ei edes kehtaisi soittaa näin.

Levyn biisit ovat erikoisessa järjestyksessä, kokonaisuus ikään kuin kytee pitkään ennen kuin leimahtaa. Se palkitsee sellaisen kuulijan, joka ei kaipaa singlejulkaisujen nopeita ja teräviä mielihyväpiikkejä vaan syventyy mieluummin laajoihin kokonaisuuksiin. Alkupään kappaleet ’Täällä taas’ ja ’Leikkiä sanoilla’ kutsuvat keskittymään ja hiljentmään, ja myöntyminen kannattaa: pitkän lämmittelyn jälkeen iskusävelmät ’Laila’ ja ’Oulu (Theme)’ antavat suuremman täyttymyksen.

Kinovalon alla.

’Metsässä tarkoituksella’ on sanoitukseltaan oudon irrallinen muusta materiaalista, mutta muuten kokonaisuus on oikein yhtenäinen ja tunnelmallinen. Kinovalon alla täyttää Arpan ensialbumin asettamat odotukset varmoin ottein.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Arppa | Facebook
Arppa | Instagram

Levyhyllyt
Arppa | Finna.fi

Laavalamppuja • LP | Omakustanne 2020
Kinovalon alla • LP | Johanna Kustannus 2021

Absoluuttinen Nollapiste: Olos – popmusiikkia, tavallaan
Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin
Karkkiautomaatti: Suudelmilla – hurmaava, höpsö ja hienostunut
Maustetytöt: Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä – olemisen särkyvä hauraus
Noitalinna Huraa! Kalan silmä – ainutlaatuista kotikutoisuutta
Radiohead: A Moon Shaped Pool – takaisin epätodellisuuteen
Samuli Putro: Pienet rukoukset – ihana raastava elämä
Scandinavian Music Group – surinakitaroista banjoihin, Talvipuutarhasta Las Vegasin raunioille
Sepikka: En kestä kylmää lailla ahvenen – puuskittaista pohjoistuulta
Sielun Veljet: Softwood Music – Under Slow Pillars – unohdettu klassikko
Tommi Liimatta: Rokokoo Computer – kasvutarinan kolmas luku
Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa – koruton mestariteos
Ultra Bra: Vapaaherran elämää – houkutuksen voimasta
Wigwam: Hard N’ Horny – historiallisen suomalaisbändin debyytti
Yona: Uni johon herään – pelastus ilon kautta
YUP: Outo elämä – harkittua huutoa

Lue lisää Arpasta | Soundi

Haaveilua jalat maassa Joni Kling | Soundi 8/2021 • Sivut 38–39

Arppa: Kinovalon alla (2021).
Arppa: Kinovalon alla (2021)
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.

Sepikka: En kestä kylmää lailla ahvenen – puuskittaista pohjoistuulta

En kestä kylmää lailla ahvenen | M.dulor 2021

Sepikka: En kestä kylmää lailla ahvenen (2021).Suomenkielisen rockin historiassa on nähty lahtelaisen Levy-yhtiön bändeistä lähtenyt hassunnimisten yhtyeiden (Apulanta, Lehtivihreät, Tehosekoitin…) kavalkadi, poplaulajattarien etunimiosasto (Ellinoora, Evelina…) sekä kolmen tavun metallinen kuppikunta (Mokoma, Stam1na…). Nyt saattaa olla syntymässä lempinimi-indien luokka – vai mitä pitäisi ajatella siitä, että vuoden kehutuimpien levytysten joukkoon ovat nousseet Arpan toinen albumi ja Sepikan debyytti? (Toki voi olla, ettei Sepikka ole Joni Seppäsen lempinimi vaan viittaa esimerkiksi Helsingin Sepänmäkeen, joskin todennäköisyys on lähes olematon.)

Vuodet vierii.

Rovaniemeltä Helsinkiin muuttaneen Joni Seppäsen tiedetään soittaneen Oulussa vuonna 2009 perustetussa The Scenesissä, joka on tehnyt kolme indierockalbumia ja tapaillut kansainvälistä uraa kiertueiden merkeissä. Seppäsen tausta kuuluu Sepikan debyytillä vahvasti, mutta ei sävellyksissä eikä sanoituksissa vaan sovituksissa. Näin dynaamiseen instrumentaatio-ilotteluun yltää vain artisti, joka on soittanut paljon muiden ihmisten kanssa. Seppäsen instrumentteja ovat piano, saksofoni ja klarinetti, mistä on epäilemättä ollut etua albumin rakentamisessa. Artisti ei ole tehnyt kaikkea yksin: studio- ja sovituskrediitteihin on merkitty muun muassa Lauri Elorannan, Väinö Karjalaisen ja Mikko Kannialan nimet.

Sepikan debyytin kannessa ja nimessä on ahven, eikä se ole irrallinen elementti niin kuin hauki Ultra Bran laulussa tai Apulannan vanhassa levynkannessa. Luonto on syvällä Sepikan musiikissa. Seppänen pyrkii ja kykeneekin eläytymään jääkannen alla värjötteleviin ahveniin, uhoaviin metsoihin ja hanhiperheisiin. Hän tympääntyy tammikuussa vihertävään yli-innokkaaseen ruohoon ja aamu-usvassa mesoavien lintujen ärsyttävään pätemiseen, ja tietenkin kaiken tuon voi lukea allegorisesti. Näinä aikoina luontolaulujen tekijöiltä osaa odottaa kannanottoja, eikä ’Katso mitä sä sait aikaan’ jätäkään tulkinnanvaraa. Se on viiltävä laulu itsekkään ihmisyksilön naurettavasta uhriutumisesta ekokatastrofin äärellä. 

Juoksee, juoksee.

Luonto ei ole läsnä vain lyriikoissa. Sepikan soundi on suuri mutta herkkä kuin puuskittainen myrskytuuli. Seppälän pauhaava pop tuntuu inspiroituneen virroista ja hiljaisuudesta ja kaikenlaisista kasvavista ja seestyvistä voimista, jotka eivät ole peräisin ihmisistä. En kestä kylmää lailla ahvenen alkaa pianolla ja päättyy viululla, mutta säkenöi myös sähköisenä. Kauniisti soivien klassisten instrumenttien, elektronisten sävyjen ja rockin keskuudessa vallitsee symbioottinen tila. Sitä osaa pitää saavutuksena, kun panee merkille, miten paljon elementtejä yhteen biisiin mahtuu.

Päätös laulaa ensi kertaa itse ja vieläpä suomeksi on täysin oikea. Seppälän kulmikas ja sopivan epävireinen ääni ja hauskat sanavalinnat tekevät musiikista persoonallista, epäsovinnaista, inhimillistä ja hassua vähän niin kuin Risto Ylihärsilän laulu Riston levyillä, mutta Sepikka tulee omasta henkisestä ja maantieteellisestä ilmansuunnastaan. Hänen teksteihinsä on tarttunut pohjoisen sanoja luontevasti kuin Jari Tervolla tai Kauko Röyhkällä, tyystin ilman murrerunouden piinaavia piirteitä. Mitä musiikkiin tulee, hänen suhteensa taiderockiin on samankaltainen kuin kieleen. Sepikalla on niin hyvä huumorin- ja suhteellisuudentaju, että vaikka hänen musiikissaan varmaankin on vaikutteita myös Thom Yorken kaltaisilta tekijöiltä, sitä kuitenkin kuuntelee mielellään.

Ahven.

Enemmän kuin uusien lempinimi-indieartistien aaltoon odotukset kohdistuvat Sepikan tuleviin keikkoihin. Niillä lienee tunnelmaa, onhan En kestä kylmää lailla ahvenen täydellistä musiikkia tähän syksyyn.

Ari Väntänen | www.arivantanen.com

Sepikka | Facebook

Levyhyllyt
Sepikka | Finna.fi

En kestä kylmää lailla ahvenen | M.dulor 2021

Levyhyllyt
The Scenes | Finna.fi

Images Of Animals Crying In Public | Sound Of Finland 2013
Beige | Sound Of Finland 2014
Sex, Drugs And Modern Art | Sound Of Finland 2015

Absoluuttinen Nollapiste: Olos – popmusiikkia, tavallaan
Aija Puurtinen & Jalavei: Keltaisen talon ullakko – sanoja sieltä jostakin
Arppa: Kinovalon alla – ei mikään indieartisti
Karkkiautomaatti: Suudelmilla – hurmaava, höpsö ja hienostunut
Maj Karma: 101 tapaa olla vapaa – ristiriitaisia tunteita kriisitilanteissa
Mariska: Toisin sanoen – raikas uusi kulma
Maustetytöt: Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä – olemisen särkyvä hauraus
Noitalinna Huraa! Kalan silmä – ainutlaatuista kotikutoisuutta
Radiohead: A Moon Shaped Pool – takaisin epätodellisuuteen
Samuli Putro: Pienet rukoukset – ihana raastava elämä
Scandinavian Music Group – surinakitaroista banjoihin, Talvipuutarhasta Las Vegasin raunioille
Sielun Veljet: Softwood Music – Under Slow Pillars – unohdettu klassikko
Tehosekoitin: Freak Out – monen tempun poni
Tommi Liimatta: Rokokoo Computer – kasvutarinan kolmas luku
Tuomari Nurmio: Luuta ja nahkaa – koruton mestariteos
Ultra Bra: Vapaaherran elämää – houkutuksen voimasta
Wigwam: Hard N’ Horny – historiallisen suomalaisbändin debyytti
YUP: Outo elämä – harkittua huutoa

Sepikka: En kestä kylmää lailla ahvenen (2021).
Sepikka: En kestä kylmää lailla ahvenen (2021)
Musiikkikirjastot.fi logo
Levyhyllyt-juliste. Harri Oksanen 2021.