Jaakonaho: Ghost Riot – tuottaja-kitaristin music noir -albumi

Jaakonaho: Ghost Riot (Grandpop, 2017)

Jussi Jaakonaho: Ghost Riot (2017).Instrumentaalimusiikista kirjoitetaan vain harvoin mainitsematta mitään maalauksiin tai elokuviin liittyvää. Se on kulunut mutta ymmärrettävä kulma. Kun ei ole sanoitusta kertomassa tapahtumia, joita musiikki säestää, mieli alkaa hahmotella kuvia, joilla kuultua voi selittää.

Tuottajana ja kitaristina tunnetuksi tulleen Jussi Jaakonahon soolodebyytti ansaitsee tulla kuunnelluksi omana itsenään. Sen kappaleet ovat itsenäisiä teoksia, joiden ei tarvitse oikeuttaa olemassaoloaan viimeistelemällä jotakin itseään suurempaa. Samalla täytyy tunnustaa, että Ghost Riot herättää hyvin visuaalisia mielikuvia.

Kitaristin oma albumi on usein uhka-mahdollisuusakselille asettuva kirjaimellinen soololevy. Jaakonahon levyllä muut elementit eivät onneksi ole päähenkilön pääinstrumentin palveluksessa, ja juuri siinä ja Ghost Riotin kiinnostavassa soundimaailmassa kuuluu artistin kokemus tuottamisesta. Ghost Riot on ehjä, vivahteikas ja mielenkiintoinen levy, jonka ainoa tyylirikko on Secret Sauce, harmiton kvasiblues ja yllätyksetön puoliballadi, joka kaipaa laulajaa ja kuulostaa muutenkin väärään seuraan eksyneeltä.

Ghost Riotin nimi tuo mieleen Haamujengin tempaukset ja Tim Burtonin kauhusadun A Nightmare Before Christmas, mutta kepeä goottiremellys on sillä hyvin pienessä sivuroolissa. Albumin nimikappale sykkii alussa ilkikurisen funkysti kuin soisi Prince-vainaan Halloween-bileissä jossain tuonpuoleisessa, mutta seestyy sitten abstraktin ambient-maalailun kautta totiseen, melodiseen kitarafiilistelyyn. Toinen varoittamatta tunnetilasta toiseen etenevä biisi on Trails, joka primitiivisen alkunsa jälkeen jysähtää käyntiin helpottavasti kuin elvytetty sydän, mutta vain hajotakseen jazzin rytmihäiriöihin.

Jussi Jaakonaho. Kuva: Tero Ahonen.

Jussi Jaakonaho. Kuva: Tero Ahonen.

Pahaenteinen avauskappale What Suits You voisi olla peräisin pimeän ympäröimässä nuotiopiirissä pidetyistä jameista. Frogs And Dogsissa sama pimeys tuntuu saartavan autoa, jonka ajovalojen kantaman ulkopuolelle jää modernin pohjoisafrikkalaisen kaupungin syke. Maisema vaihtuu Cold Feetissä, jonka aavemainen intro avautuu hitaasti itäeurooppalaisen murheelliseksi kuulokuvaksi. Sen vastinpariksi osoittautuu Woody Allenin elokuvan kaima Zelig, joka siirtyy johncarpentermaisesta kilkuttelusta rehevän amerikkalaiseen slidekitarointiin. Half Gone päättää matkan hiljaisen arvokkaasti kuin purjeet riekaleina taivaanrantaa tavoitteleva espanjalainen aavelaiva. Se pienenee matkallaan kohti horisonttia, kunnes saavuttaa katoamispisteen.

Lopussa seisköön pakollinen cinematografinen rinnastus. Jos Jaakonaho olisi elokuvantekijä ja Ghost Riot hänen noir-henkinen esikoisohjauksensa, ei vanhalle filmille kuvaaminen selvästikään olisi hänestä välttämätöntä. Tärkeämpää olisi, että syvyyden tuntu säilyisi ja juonessa riittäisi jännitteitä ja yllättäviä käänteitä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jussi Jaakonaho kotisivu

Levyhyllyt:
Jaakonaho: Ghost Riot (Grandpop, 2017)

Lue lisää:
Saksala, Elina: Tuottajan käsikirja, 249 sivua. (Like, 2015).

Jussi Jaakonaho: Ghost Riot (2017).

Jussi Jaakonaho: Ghost Riot (2017).

Jansen Barbieri Takemura: Changing Hands – ambientin ja popin kirjeenvaihtoa

Jansen Barbieri Takemura: Changing Hands (Medium Productions/Flavour Of Sound, 1997)

Brittiläiset muusikot Steve Jansen ja Richard Barbieri alkoivat yhteiseen musiikintekoon 1970-luvulla yhtyeessä Japan. David Sylvianin johtama bändi jätti lähtemättömän jäljen synarockin uuteen aaltoon. Ripaus futua ja viileää poseerausta toivat yhtyeen lähes mainstream-nimeksi. Kävi kuitenkin niin, että kaupallisen läpimurron kynnyksellä Japan hajosi sisäisiin ristiriitoihin.

Silti yhtyeen jäsenistä pulppusi edelleen suurta muusikkoutta. Ilmiömäisen persoonallisen rytmiikan kanssa operoiva rumpali ja säveltäjä Steve Jansen (s. 1959) jatkoi yhteistyötä eri tavoin lähes kaikkien ex-Japan -kavereittensa kanssa. Yksi tiheimmistä kollaboraatioista lienee levytystyö Richard Barbierin (s. 1957) kanssa. Odottamaton Japan-inkarnaatio Rain Tree Crow vuodelta 1991 toi muusikkoparin hetkeksi syvään yhteistyöhön myös Mick Karnin ja Jansenin veljen David Sylvianin kanssa, mutta tuo tie jäi vain yhden levyn mittaiseksi. Tulevaisuus tuntui osoittavan kohti toisenlaisia yhteistyövirityksiä.

Jansenin ja Barbierin ambient alkoi alun perin Japanin markkinoille suunnatulla levytyksellä Worlds In A Small Room. He levyttivät yhdessä myös popalbumin nimellä The Dolphin Brothers. Jostain syystä muusikkoparin levytykset eivät päässeet esiin samaan tapaan kuin ex-bändikaverien ulostulot. Sylvianin Brilliant Trees noteerattiin suurena taiteellisena menestyksenä. Bassotaiteilija Mick Karnin oivallinen Titles sai nostetta levy-yhtiö Virgin Recordsin kautta. Samaan aikaan Jansenin ja Barbierin omat monisyiset kollaboraatiot jatkuivat kiinnostavina, mutta merkittävien myyntilukujen tavoittamattomissa.

* * *

Lähes kokonaan instrumentaali Changing Hands syntyi kirjeenvaihtomaisesta vuorovaikutuksesta. AllMusicin mukaan kollektiivin musiikkia työstettiin poikkeuksellisesti myös postitse Jansenin, Barbierin ja muusikko Nobukazu Takemuran (s. 1968) kesken. Ajatuksia, aihioita ja ambientin kaltaista virtaa siirtyi mantereelta toiselle vilkkaasti. Trio eli voimakkaasti virtuaalisenakin.

JBT:n musiikki eroaa selkeästi David Sylvianin instrumentaalimusiikista. Changing Hands välttelee romanttiseen suuntaan painottuvaa tuotantotyötä. Tunnelma asettuu Sylvianin ja Karnin levytysten väliseen tuntemattomampaan maastoon. Jansen Barbieri Takemura operoi myös ambientin popmaisella puolella, osin Brian Enon tapaan.

Unenomaisesti käynnistyvä Sun Trap In The Sea kutoo rytmin ympärille ajatonta matkantekoa. Aloitusraita luo downtempomaista pohjaa albumin jatkolle. Subtle Bodies tuntuu lähtevän aluksi samankaltaiseen suuntaan, mutta etuiskulla lähestyvä kohina toistuu ja viekin tiiviiseen svengiin. Muusikoiden poptausta nouse esiin.

Albumin pääteokset kohdataan keskivaiheilta eteenpäin. Hieman Massive Attackin linjoilla liikehtivä At Eleven vie muutaman lauletun rivin kautta raitaan Spaced. Uhkaavan tummaa groovea syventää lyömäsoittaja Jansenin kosketuksen rentous. Soitossa kuuluu Japan-aikojen tyyli hieman päivitettynä, aikuisempana ilmaisuna. Rahisevan vinyylin saatelema Empty Orchestra nakuttaa eteenpäin vastustamattomasti. Syntyy symbioosi, jossa Philip Glassin puskevien koskettimien kaltainen maailma kohtaa jossain Jean-Michel Jarren ilmaisun sydänmailla. Albumin pisin raita tuntuu aina liian lyhyeltä.

* * *

Barbierin ensimmäinen soololevytys Things Buried julkaistiin vuonna 2005. Jansenin sooloura alkoi albumista Slope (2007). Jansenin, Barbierin ja Takemuran yhteistyö jäi yhteen yhteiseen albumiin.

Lue lisää:
Richard Barbieri kotisivu
Steve Jansen kotisivu
Nobukazu Takemura kotisivu

Tuomas Pelttari