Julie London – ääni kuin tummaa satiinia

Julie London 1926–2000
Musiikkia esille kirjastossa

Tulvimaan itketyistä joista se alkoi. Jos kenellekään, niin Julie Londonille (1926–2000) on nimettävissä erityinen tavaramerkkilaulu, signature song, josta kyseinen artisti tullaan aina parhaiten muistamaan. Joulukuussa 1955 Yhdysvaltain Billboard-listan kärkikymmenikköön nousi balladi ’Cry Me A River, jonka kirjoittaja Arthur Hamilton oli Londonin luokkatoveri hollywoodilaisessa showbisnes-lukiossa. Seuraavana vuonna London lauloi sen komediassa The Girl Can’t Help It (Minkäpä tyttö sille voi), mikä viimeisteli ikivihreän synnyn. Londonin originaaliesitys ’Cry Me A Riveristä’ pysyi listoilla 13 viikkoa ja myi huikeat kolme miljoonaa kappaletta. Sittemmin laulun ovat levyttäneet mm. Dinah Washington, Ella Fitzgerald, Sam Cooke ja Joe Cocker sekä suomeksi ainakin Carola.

Cry Me A River

Siitä alkoi neljätoista vuotta kestänyt levytysura ja menestys yhtenä tunnistettavimmista naistähdistä viihdemusiikin taivaalla. Erikoista kyllä, tähteytensä alussa Julie Londonilla oli takanaan jo kertaalleen hiipunut ura esiintyjänä. Kasteessa arkisemman nimen Gayle Peck saanut London kirjaimellisesti kasvoi kiinni viihdemaailmaan: kolmevuotiaana hän lauloi vanhempiensa radioshow’ssa kappaleen ’I’m Falling In Love Again’. Tytön ollessa neljäntoista perhe muutti Los Angelesiin, missä Gayle lopetti koulunkäynnin ja aloitti työn tavaratalon hissityttönä. Ensin neitoseen iski silmänsä tuleva aviomies, näyttelijä, tuottaja ja ohjaaja Jack Webb, ja vuonna 1943 hänet löysi Hollywood-agentti. Taiteilijanimen Julie London sorvannut teinisankarittaremme teki valkokangasdebyyttinsä kehnossa seikkailuleffassa Nabonga (1944), esiintyi muutamassa muussakin B-luokan filmissä 1940-luvun jälkipuolella sekä jonkin verran myös lauloi Matty Malnech Orchestran solistina ennen kuin jäi kotiäidiksi. Erotessaan Webbistä vuonna 1953 London vetäytyi joksikin aikaa kokonaan viihdeteollisuudesta.

Julie London: Julie London • EP • 7" (Bethlehem Records 1955).

Kaikki muuttui, kun jazzmuusikko Bobby Troup kuuli Londonin laulavan cocktail-kutsuilla ja sai tämän vähitellen uskomaan edessä häämöttävään menestykseen. ”Unohda kaikki muut ja ajattele laulavasi vain minulle” oli toimiva neuvo Troupilta, josta tuli Londonin läheinen yhteistyökumppani ja vuonna 1959 myös aviomies. Kourallisen Londonin ensilevytyksiä vuonna 1955 julkaissut Bethlehem Records ei jatkanut sopimusta, mutta ’Cry Me A River’ mursi padot upouudella Liberty-levymerkillä.

Hitin sisältäneen debyyttialbumin Julie Is Her Name (1955) ja kakkoslevyn Lonely Girl (1956) riisutut sovitukset nojasivat ennen kaikkea kitaraan. Tuottajana Troup tapasi ujuttaa sekä näille että useille myöhemmillekin, pääosin jazz- ja viihdestandardeista kootuille albumeille myös omia sävellyksiään. Sellainen on nimikappale ’Lonely Girl’, jolla Londonin sensuellia ääntä säestää ainoastaan Al Violan espanjalaiskitara. Pelkistetympää sovituslinjaa edustavia muita albumeita ovat Julie Is Her Name Vol. 2 (1958) sekä intiimisti kotona äänitetty Julie… At Home (1960).

Lonely Girl • albumilta Lonely Girl
1956

Unohtumattomat äänet • jazzin suuret naislaulajat • Harri Kalha (Like 2018).

Kuten Harri Kalha toteaa kirjassaan Unohtumattomat äänet: jazzin suuret naislaulajat (2018), jazzlaulajaksi Londonin äänenkäyttö oli varsin rajoittunutta. ”Mutta siitä ei pääse mihinkään, että jatkuvan tupakoinnin syventämä makuuhuoneääni ja tehokkaaksi puristettu tunnelataus ovat pureva yhdistelmä.” Onnekseen laulaja ei yrittänytkään muuta kuin ”aistikasta tunnelmointia, kaihoisaa kaipailua, hunajaista esileikkiä. Loistava maku kappalevalinnoissa ja säestyksessä kruunaa pitkäsoitot aikansa ihannekuviksi”. Yksi viihdeklassikon statuksen saaneista aikalaissuosikeista oli Doris Day, joka puhtoisine naapurintytön imagoineen edusti jokseenkin erityyppistä, raikkaan viatonta tunnelatausta. Londonin edustaman 50-lukulaisen cool jazzin viileistä naisäänistä esimerkiksi June Christy, Chris Connor tai Lucy Reed sen sijaan eivät enää soita kelloja monellekaan nykykuuntelijalle – siksi Kalhan kirja onkin mainio perusteos kaikille jazz- ja viihdelaulutaiteesta kiinnostuneille.

Eräässä mielessä Londonin voi rinnastaa Frank Sinatraan: molemmat lauloivat coolin rennosti samantyyppistä ”torch song” -repertuaaria sekä suosivat konseptialbumeita. Kansidesignillaan pin up -kulttuurille silmää iskevä Calendar Girl (1956) seuraa kuukausikohtaisin lauluin vuodenkiertoa Pete Kingin orkesterisovitusten kera. Swing Me An Old Song (1959) tulkitsee ikivanhoja kappaleita Kalhan mukaan ”kieli poskessa ja pilke tiukasti silmäkulmassa”, kun taas All Through The Night (1965) on omistettu kokonaan Cole Porterin sävellyksille.

Russ Garcian hienostuneesti orkestroima About The Blues (1957) keskittyy yönhämyiseen haikeuteen, jonka tulkkina London oli kiistatta vahvimmillaan. Tästähän kielivät myös albumit London By Night (1958) ja Around Midnight (1960). About The Blues -levyllä oli mukana niin Arthur Hamiltonin kuin Bobby Troupin originaalikappaleita. Jälkimmäisen kirjoittaman ’The Meaning Of The Bluesin’ aseman jazzstandardina sementoi trumpetistilegenda Miles Davis jo saman vuoden aikana.

The Meaning Of The Blues • albumilta About The Blues
1957

Yksityishenkilönä syrjäänvetäytyvästä Julie Londonista puhuttaessa ei voi olla kiinnittämättä huomiota levynkansien syntisen vihjailevaan aistillisuuteen. Albumilla Julie (1957) sääri ojentuu ylös viettelevästi, ja levyn Whatever Julie Wants (1961) kokijahahmo on dollarinippujen ja samppanjan kanssa pelkässä minkkiturkissa poseeraava vamppi. Your Number, Please (1959) vie kannellaan mielikuvat puhelinseksiin, vaikka sanaleikin takana on aikakauden suosittujen mieslaulajien ohjelmistosta poimittu kappalevalikoima. Tältä André Previnin orkestroimalta albumilta löytyy sellaisia ikivihreitä kuin ’Makin’ Whoopee’, ’When I Fall In Love’, ’One For My Baby’ ja ’Angel Eyes’.

Angel Eyes • albumilta Your Number Please…
1959

Levyjen tahkoamisen rinnalla London jatkoi myös näyttelijänä. Vuosikymmenten vaihteessa hän oli usein nähty kasvo etenkin lännenelokuvissa (mm. Man Of The West, 1958 ja The Wonderful Country, 1959) sekä Rawhiden kaltaisten lännensarjojen vierailijana. Myöhemmin hän esiintyi aviomiehineen TV:n monissa game show -ohjelmissa. Ketjupolttamisen aiheuttamien ääniongelmien vuoksi Londonin ura näyttelijänä itse asiassa jatkui laulamista pidemmälle. Hänen pitkäaikaisin roolinsa oli teho-osaston hoitajatar Dixie McCall vuosina 1972–77 esitetyssä sairaalasarjassa Emergency.

Julie London: Julie London Sings Latin In A Satin Mood (Liberty 1963).

Julie Londonin levytystahti säilyi hillittömänä koko 1950-luvun lopun ja valtaosan seuraavaakin vuosikymmentä, jonka loppupuolen suhdannemuutoksista London selvisi Harri Kalhan mukaan parhaiten Peggy Leen ohella. Yli kolmekymmentä albumia käsittävässä diskografiassa alkupään tuotantoon tunnutaan silti suhtautuvan keskimäärin arvostavammin kuin kypsemmän kauden levyihin, mitä selittänevät viihteen niskaote jazznyansseista sekä yhä ennalta-arvattavampi tuttujen standardien kierrätys. Sekin on totta, että Londonin siloiteltu näkemys 1960-luvun alussa muodissa olleista latinorytmeista levyllä Latin In A Satin Mood (1963) jää laimeammaksi kuin Dean Martinin ja Lena Hornen vastaavat albumit.

Perfidia • albumilta Latin In A Satin Mood
1963

Yhtä kaikki, heikoista All Music Guiden tähteytyksistä huolimatta esimerkiksi Sophisticated Lady (1962) ja The End Of The World (1963) ovat easy listening -suuntautuneisuudessaan oikein antoisia London-albumeita. Vuosien varrella ääneen tuli lisää syvyyttä, vaikkei välttämättä niinkään teknistä taituruutta ja muuntautumiskykyä. Jälkimmäisellä albumilla on lukuisille kokoelmille poimittuja viihdebravuureita kuten ’I Left My Heart In San Francisco’, ’Days Of Wine And Roses’, ’The Good Life’ sekä epäilemättä parhaiten Sinatran tulkitsemana muistettu ’Fly Me To The Moon’, joka soi Ernie Freemanin orkestroimana vastustamattoman raikkaasti.

Fly Me To The Moon • albumilta The End Of The World
1963

Julie London: For The Night Peoplen takakansi (Liberty 1966).

Jazzimpaan makuun myöhemmistä albumeista osuu erinomaisesti jälleen kerran yöteemaisista lauluista koostuva For The Night People (1966), jolla basisti Don Bagleyn sovitukset yhdistelevät jazztrion intiimiyden hillittyihin jousiin. Yhteistyö Bagleyn kanssa jatkui tunnelmiltaan raukealla levyllä Nice Girls Don’t Stay For Breakfast (1967), jolla niin ikään kitara pysyy keskeisenä instrumenttina ja sovitukset jazzillisina. Tenorisaksofonia soittaa Bob Cooper.

I Surrender, Dear • albumilta Nice Girls Don’t Stay For Breakfast
1967

Easy Does It (1968) uskoo Harri Kalhan mukaan ”edelleen [suureen amerikkalaiseen] laulukirjaan, mutta seksuaalisesti vapautuneet sovitukset on verkkaistettu äärimmilleen”. Viimeisellä albumillaan Yummy, Yummy, Yummy (1969) viihdelaulajatar tulkitsee omaan tyyliinsä Tommy Oliverin sovituksin aikakauden populaarimusiikkia, kun kappaleita on valittu mm. Laura Nyrolta, The Beatlesiltä (’And I Love Him’), Harry Nilssonilta (’Without Him’), Bob Dylanilta (’Mighty Quinn’) ja The Doorsilta. Harvapa kai osaa kieltäytyä, kun Julie London pyytää tulta matalalla makuukamariäänellään.

Light My Fire • albumilta Yummy, Yummy, Yummy
1969

Aviomies Bobby Troup on sanonut, ettei Julie London koskaan ollut itsensä fani. ”Totta puhuen hän ei ole koskaan tajunnut lahjojaan, eikä hänellä ole tarvetta miellyttää yleisöä ja saavuttaa tunnustuksia. Siinä missä minä maltoin tuskin odottaa suuria performansseja, hän oli vain tyytyväinen kun ne olivat ohi.” Kaikkein viimeiseksi levytyksekseen London lauloi ’My Funny Valentine’ -ikivihreän Burt Reynoldsin tähdittämään elokuvaan Sharky’s Machine vuodelta 1981. Hengeltään se tavallaan muistuttaa menestyksekkään uran avannutta ’Cry Me A Riveriä’, joskin 54-vuotiaan Londonin äänestä on jo selvästi kadonnut paras terä.

My Funny Valentine • soundtrack-albumilta Burt Reynolds Sharky’s Machine
1981

Julie Londonin terveys heikentyi vuoden 1995 sydänkohtauksen jälkeen ja petti lopullisesti lokakuussa 2000. Hänen tuhkansa haudattiin rakkaan aviomiehen viereen Los Angelesissa. Hollywoodin Walk Of Famella on laulajattaren nimeä kantava tähti. Tämä unohtumaton ääni hurmaa kuulijoita yhä uusista sukupolvista.

Matti Pajuniemi

Saatat pitää myös näistä Levyhyllyistä

Amy Winehouse oli siunattu ja kirottu • Frank [2003] • Back To Black [2006]
Anki 1945–2007 • Monipuolinen luonnonlapsi
Billie Holiday – esillä koko elämä • Lady Sings The Blues [1956]
Blues uudistui Chicagossa – Muddy Waters • Big Bill Broonzy • Little Walter • Willie Dixon • Howlin’ Wolf • Buddy Guy
Bob Dylan – tie folkin tuolle puolen • Highway 61 Revisited [1965]
Buffalo Springfield – psykedeelisen folk rockin runsaudensarvi • Buffalo Springfield Again [1967]
First Aid Kit – tribuutti ja tunnelmatuokio • Who By Fire – Live Tribute To Leonard Cohen [2021]
Iron Country Sisters – Iron Country Sistersin americana vakuuttaisi Amerikassakin • The Blue Hidden In [2019] • Grace [2024]
Joni Mitchell – kun aitous välittyy • Song To A Seagull [1968]
Lauryn Hill – uraa uurtanut oppitunti kaikille osapuolille • Miseducation [1998]
Leonard Cohen: Thanks For The Dance – lempeä epilogi

Maria Ylipää & Emma Salokoski: Kauniita piikkejä [2024] – raja-aitoja rikkovaa laulelmaa
Marianne Faithfull – uuden ajanlaskun alku • Broken English [1979]
Nick Drake – lauluja suljettujen ovien takaa • Five Leaves Left [1969] • Bryter Layter [1970] • Pink Moon [1972]
Robert Johnson – bluespioneerin elämäntyö • The Centennial Collection [2011]
Sade – sensuellia viileyttä • Diamond Life [1984] … Soldier Of Love [2010]
Sandy Denny 1947–1978 • Folk rockin unohtumaton ääni
Sheryl Crow on luovassa tilassa • Evolution [2024]
Sister Rosetta Tharpe 1915–1973 • Rock and rollin kummitäti
Suzanne Vega [1] 1985–1992 • Metropolin uusi tähti
Suzanne Vega [2] 1996–2022 • Lauluja ja tarinoita New Yorkista ja elämästä
The Doors – vallankumouksen lähtölaukaus • The Doors [1967]
Tina Turner – uudistumisen ihme • Private Dancer [1984]
Tracy Chapman – altavastaajien ääni • Tracy Chapman [1988]
Willie Nelson – kuiskauksia vuosien takaa • Teatro [1998]

💿
Julie London
Finna.fi

1950-luku

1960-luku

Kokoelmalevyjä
Julie London
Finna.fi

Time For Love – The Best Of Julie London • CD | Rhino 1991
Sings The Standards • CD | EMI 2001
The Very Best Of Julie London • 2CD | EMI 2003 & 2005
The Best Of 1955–1962 • 4CD | Real Gone Music Company / Real Gone Jazz 2016
Sixteen Classic Albums Plus Singles • 10CD | Reel To Reel Music Company 2018

🎥🎬
Elokuvat
Julie London
Finna.fi

Nabonga [1944] Ohjaaja Sam Newfield
On Stage Everybody [1945] Ohjaaja Jean Yarbrough
Punainen talo • The Red House [1947] Ohjaaja Delmer Daves
Lunastettu maa • Tap Roots [1948] Ohjaaja George Marshall
Taivaanranta liekeissä • Task Force [1949] Ohjaaja Delmer Daves
Preerian sankarit • Return Of The Frontiersman [1950] Ohjaaja Richard L. Bare
The Fat Man [1951] Ohjaaja William Castle
Viimeinen veto • The Fighting Chance [1955] Ohjaaja William Witney
Crime Against Joe [1956] Ohjaaja Lee Sholem
Minkäpä tyttö sille voi • The Girl Can’t Help It [1956] Ohjaaja Frank Tashlin
The Great Man [1956] Ohjaaja José Ferrer
Veljessota • Drango [1957] Ohjaaja Hall Bartlett
Viimeinen kaksintaistelu • Saddle The Wind [1958] Ohjaaja Robert Parrish
A Question Of Adultery [1958] Ohjaaja Don Chaffey
Turmion tie • Voice In The Mirror [1958] Ohjaaja Harry Keller
Mies lännestä • Man Of The West [1958] Ohjaaja Anthony Mann
Kuunsirpin yö • Night Of The Quarter Moon [1959] Ohjaaja Hugo Haas
Seikkailija Rio Grandesta • The Wonderful Country [1959] Ohjaaja Robert Parrish
Kuolleen miehen ääni • The 3rd Voice [1960] Ohjaaja Hubert Cornfield
Gangstereiden vallassa • The George Raft Story [1961] Ohjaaja George M. Newman
The Helicopter Spies [1968] Ohjaaja Boris Sagal

📚
Lue lisää Julie Londonista • Read more about Julie London
Finna.fi

Go Slow – The Life Of Julie London Michael Owen, 296 pages | Chicago Review Press 2017

📚
Lue lisää jazzin suurista äänistä
Finna.fi

Unohtumattomat äänet – jazzin suuret naislaulajat Harri Kalha, 527 sivua | Like 2018
Freedom Of Expression – Interviews With Women In Jazz Chris Becker, 320 pages | Beckeresque Press 2015

Julie Is Her Name • 1955
Spotify

Sophisticated Lady • 1962
Spotify

Yummy, Yummy, Yummy • 1969
Spotify

Julie Is Her Name • 1955

Lonely Girl • 1956

About The Blues • 1957

Julie… At Home • 1960

Levyhyllyt

Levyjä ja lukemista kirjastosta