Morphine: The Night – tie yön syliin

The Night (Dreamworks Records, 2000)

Morphine: The Night (2000).Yleisö varmaan ajatteli sen johtuneen helteestä. Heinäkuun kolmas 1999 oli kuuma päivä Italian Palestrinassa, ja kun Morphinen 46-vuotias basisti-laulaja Mark Sandman tuupertui lavalle kesken keikan, kesti hetken, ennen kuin kukaan ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Sandman oli kuollut. Hän oli saanut massiivisen sydänkohtauksen ja poistunut maailmasta. Loppu oli tullut kuin sormia napsauttamalla, ja se oli vienyt mukanaan myös Morphinen. Muille jäsenille oli selvää, ettei bändin matka voisi jatkua ilman sen sielua.

Basisti-laulaja Mark Sandman, saksofonisti Dana Colley ja rumpali Jerome Deupree perustivat Morphinen vuonna 1989 Cambridgessa. He olivat siinä vaiheessa keikkailleet enimmäkseen Bostonin seudulla ja Uuden-Englannin alueella monissa eri bändeissä – Sandman oli soittanut aiemmin muun muassa Treat Her Rightissa ja Deupreen kanssa Hypnosonicsissa, Colley esimerkiksi Three Coloursissa.

Morphinen toiseksi lyömäsoittajaksi vakiintui heti alkuvuosina Billy Conway, joka tuli alun perin tuuraamaan terveysongelmien vuoksi väliaikaisesti sivuun astunutta Deupreeta. Loppujen lopuksi kumpikin rumpali soitti Morphinessa useita vuosia. Loppuvaiheessa kokoonpano oli nelimiehinen, kun Coway ja Deupree olivat bändissä yhtä aikaa.

Alkuun päästyään Morphine ryhtyi tekemään töitä tasaisen tehokasta tahtia – ja sai myös aikaan tuloksia. Ensimmäinen albumi Good ilmestyi vuonna 1991 bostonilaisen Accurate/Distortion-levymerkin kautta. Vuoden 1993 Cure for Pain laajensi bändin reviirin kauas Uuden-Englannin ulkopuolelle: trio kiersi sen tiimoilta Yhdysvaltoja, Eurooppaa, Japania ja Australiaa. 1990-luvun puolivälissä Yes kasvatti Morphinen näkyvyyttä edelleen. Honey White -singlen video soi Music Televisionilla muun muassa hervottomassa Beavis & Buttheadissa.

Sitten Morphine astui major-yhtiöiden maailmaan. Suurmoguli David Geffenin ja elokuvaohjaaja Steven Spielbergin Dreamworks sainasi sen vuonna 1997 ja julkaisi Like Swimmingin vielä samana vuonna. Neljäs albumi ei muodostunut suureksi läpimurroksi (siihen Morphinen musiikki oli luonnostaan liian marginaalista), mutta maine kasvoi edelleen. Early To Bedin video sai Grammy-ehdokkuuden, ja vuoteen 1999 mennessä Morphinen kaikkia levyjä oli myyty yhteensä yli 800 000 kappaletta.

The Night, Morphinen viides ja viimeinen studioalbumi, valmistui vuoden 1999 alussa. Puoli vuotta ennen Mark Sandmanin kuolemaa viimeistelty levy julkaistiin vasta vuonna 2000, tyylikkäästi soveliaan suruajan jälkeen.

Morphinen ura päättyi musiikilliselle huipulle. Sandmanin tuottama The Night soi täyteläisemmin ja pakottomammin kuin Morphinen edelliset levyt. Se on helpommin lähestyttävä ja musiikillisesti värikkäämpi levy kuin edeltäjänsä, mutta silti tyylikkään kosiskelematon kokonaisuus, jonka tummat värit ovat sävy sävyyn.

Sandmanin kuolema, kannen valkoinen kukka ja musiikin hämärä, paikoin hauras ja surumielinen tunnelma houkuttelevat pitämään The Nightia jonkinlaisena kuolinmessuna, testamenttina tai profetiana ennenaikaisesta poismenosta. Se ei tietenkään ole sellainen. Kun levyn yönkauniit kappaleet äänitettiin, Morphine luultavasti katseli urahorisonttiinsa toiveikkaana. Mutta koska taide on tehty tulkittavaksi, mikään ei estä kuuntelemasta The Nightia Sandmanin kuoleman varjossa. Siinäkin tapauksessa Morphine saa pimeyden tuntumaan lämpimältä ja lohdulliselta.

Morphinen musiikki ei lakannut soimasta lavoillakaan. Vuoden sisällä Sandmanin kuolemasta Colley ja Conway perustivat Orchestra Morphinen, joka esitti enimmäkseen The Nightin materiaalia. Sittemmin he ovat pitäneet Morphinen ja ystävänsä muistoa elossa muun muassa Vapors Of Morphine -kokoonpanossa.

Conway ja Colley ovat myös perustaneet myös Hi-n-Dry-levymerkin, jonka toimitilat rakennettiin Sandmanin entiseen työhuoneeseen. Yhtiö on julkaissut muun muassa Sandboxin, kahden cd:n ja yhden dvd:n laajuisen koosteen Mark Sandmanin elämäntyöstä Morphinen ulkopuolella. Ikävä kyllä hänen tunnetuimman bändinsä tuotanto jouduttiin jättämään julkaisun ulkopuolelle tekijänoikeussyistä.

Jos Sandman olisi saanut elää, The Night kuulostaisi nyt albumilta, jolla Morphinen vähäeleinen ”low rock” (joksi bändi itse tyylinsä nimesi) jalostui valmiiksi. Bändi esiintyy kautta levyn hyvin ilmaisuvoimaisesti. Se huokuu yhtä aikaa vanhan jazzin viileänrentoa svengiä ja rockin särmää, mutta ei ole lähelläkään rasittavanvinkeää jazzrockia. Siellä täällä Morphinen soundia avartavista jousista ja muista lisukesoittimista huolimatta musiikissa on yhtä paljon tilaa kuin säveliä. Minimalistinen tuotanto saa pienet asiat näyttämään kokoaan suuremmilta ja langettamaan pitkiä varjoja.

Tyylikkäässä tyhjyydessä kaikuu salaperäisyys, joka saa palaamaan The Nightin äärelle yhä uudelleen.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Morphine
Mark Sandman – Kaksikielinen slide-basso, laulu, urut, kolmekielinen slide-kitara, piano, kitara
Dana Colley – baritoni-, tenori ja double-saksofoni, triangeli
Jerome Deupree – rummut ja muut lyömäsoittimet
Billy Conway – rummut ja muut lyömäsoittimet

Hae Morphinen The Night kirjastosta!

Hae Morphinen The Night kirjastosta!

Hae The Night kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Morphinen studioalbumit
Good (1992)
Cure For Pain (1993)
Yes (1995)
Like Swimming (1997)
The Night (2000)

Livelevy
Bootleg Detroit (2000)

Kokoelmat
B-Sides And Otherwise (1997)
The Best Of Morphine: 1992–1995 (2003)
Sandbox: The Mark Sandman Box Set (2004)
At Your Service (2009)

Katso lisää:
Cure For Pain – The Mark Sandman Story (dokumentti, 2011)

Morphine: The Night (2000).

Morphine: The Night (2000).

Pearl Jam: Ten – grungen elävä klassikko

Ten (Epic, 1991)

Pearl Jam: Ten (1991).

Cameron Crowen ohjaamassa dokkarielokuvassa PJ20 kerrotaan laulajaa etsivän kokoonpanon yhteenliimautumisen olleen nopea. Laulaja ja tekstintekijä Eddie Vedder oli lähettänyt demon takaisin Seattleen, ja bändi halusi lupaavan laulajan treeneihin. Vedder lensi paikalle, ja jotain taianomaista tapahtui. Laulun ja rockbändin symbioosi pääsi tekijöistään vapaaksi heti. Odottamattoman hyvin sujunut yhteistyö johti siihen, että joulun alla 1990 bändi lähti saman tien keikalle. Sama automaattinen taika välittyi Pearl Jamin kahdeksan kuukautta myöhemmin ilmestyneelle debyyttialbumille Ten.

Yhdysvaltain Seattle-soundi grunge nousi rockmaailman keskipisteeksi 1990-luvun alussa, kun radioaallot ja Music Televisionin primetime loivat nahkojaan innokkaasti Nirvanan, Soundgardenin ja Alice In Chainsin hittien keskellä. Nuori Pearl Jam toi oman osansa loisteliailla rockbiiseillä, kuten Alive ja Even Flow.

Osa Pearl Jamin jäsenten yhteistyöstä yltää 80-luvun puolivälin Seattleen ja yhden albumin bändeihin Green River, Mother Love Bone ja Temple Of The Dog. Basisti Jeff Ament ja kitaristi Stone Gossard soittivat Green Riverin albumilla Rehab Doll (1988). Hieman myöhemmin he vastasivat suuresta osasta sävellyksistä Andrew Woodin (1966–1990) johtaman Mother Love Bonen albumilla Apple. Kitaristi Mike McCreadyn, Amentin ja Gossardin musiikinteko auttoi Woodin kuoleman jälkeen, vaikka menetys oli suuri. Pearl Jam oli muotoutumassa samaan aikaan yhä kovemmaksi yksiköksi kun vokalisti Eddie Vedder päätyi ensimmäistä kertaa levylle. Tribuuttialbumi Temple Of The Dog oli osa Pearl Jamin kasvua. Vedder oli pääsemässä ujoudestaan.

Vedder (s. 1964) toi puuttuvan palasen aloittelevan Pearl Jamin sävellystyöhön. Ament ja Gossard saivat huomata debyytille päätyvien sävellystensä nousevan lentoon kun vokalisti toi treeneihin karismansa ja karut tekstit. Vedder kirjoitti synkistä aiheista niin että tuntui. Mielenterveys, eristäytyneisyys, ahdistus ja isättömyys kääntyivät Vedderin laulamina voimaa välittäviksi johdattimiksi. Tämän huomasi vähitellen laajempikin yleisö. Pienellä liekillä lähtenyt Ten kasvoi 1992 aikana menestyslevyksi. Se nousi lopulta Yhdysvaltojen albumilistan kakkossijalle.

Tummat tekstit, sävellyksiin sisältynyt optimismi ja juhlava tuotantotyö yhdistyivät poikkeuksellisen onnistuneesti. Jeff Amentin ja Eddie Vedderin sävellys Jeremy nousee mestariteokseksi. Videon ohjasi Mark Pellington.

Maaliskuussa 1992 kuvattu MTV Unplugged näyttää Pearl Jamin musiikin syvyyden toista tietä.

Levytysten valossa vuosi 1991 jäi historiaan yhtenä grungen huippuvuosista, jona julkaistiin loistavaa matskua: Screaming Trees – Uncle Anesthesia, Melvins – Bullhead, Nirvana – Nevermind, Soundgarden – Badmotorfinger ja Sub Pop -levymerkin kokoelma The Grunge Years. Rockmusiikilla kulki muutenkin hyvin. Samana vuonna ilmestyivät myös klassikot Blood Sugar Sex Magic, Metallica, Use Your Illusion I & II ja Achtung Baby. Pearl Jam ansaitsi paikkansa klassikoiden keskellä.

Suomalaiset fanit olivat keskellä hämmennystä kun Ruisrock 1992 oli alkamassa. Sana Pearl Jamin peruuttamisesta levisi hitaasti ennen internetin aikaa. Pientä lohtua ruutupaidoille toi Helsingin-keikka Neil Youngin lämppärinä 1993. Onneksemme Pearl Jam ja Vedder tekevät yhä musiikkia, vaikka kavereita on poissa yhä useampia: Kurt Cobain (1967–1994), Layne Staley (1967–2002), Scott Weiland (1967–2015) ja Chris Cornell (1964–2017).

Ten
Eddie Vedder – laulu
Jeff Ament – bassokitara
Stone Gossard – kitara
Mike McCready – kitara
Dave Krusen – rummut
Tuottaja: Rick Parashar

Ten julkaistiin elokuussa 1991 LP-, CD- ja kasettiformaateissa, myöhemmin myös MiniDisc-painoksena. Pearl Jam jatkoi Tenin jälkeistä voittokulkua albumilla Vs. DVD MTV Unplugged löytyy Tenin laajennetulta 2CD + DVD -painokselta. Kysy Pearl Jamin musiikkia kirjastosta.

Hae Ten kirjastosta!

Hae Ten kirjastosta!

Hae Ten kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Pearl Jam
Ten (Epic Records, 1991)
Vs. (1993)
Vitalogy (1994)
No Code (1996)
Yield (1998)
Binaural (2000)
Riot Act (2002)
Pearl Jam (2006)
Backspacer (2009)
Lightning Bolt (2013)

Green River
Rehab Doll (Sub Pop, 1988)
Dry As A Bone/Rehab Doll, kokoelma (1990)

Mother Love Bone
Apple (1990)

Temple Of The Dog
Temple Of The Dog (1991)

Katso DVD/Blu-ray
Crowe, Cameron: Pearl Jam Twenty – PJ20, 119 min. (Sony BMG, 2011).

Lue lisää:
Clarke, Martin: None Too Fragile – Pearl Jam And Eddie Vedder, 160 sivua. (Plexus, 1998)

Pearl Jam: Ten (1991).

Pearl Jam: Ten (1991).

Ramones: Rocket To Russia – rockia ulkopuolisilta ulkopuolisille

Rocket To Russia (Sire, 1977)

Ramones: Rocket To Russia (1977).Söikö vallankumous lapsensa? Rocket To Russia, Ramonesin kolmas albumi, on nelikymppistensä kunniaksi pakattu laajaan juhlajulkaisuun. On remasteroitu versio alkuperäisestä albumista. On 40th Anniversary Tracking Mix -versio, jonka alkuperäisen albumin äänittäjä Ed Stasium on peukaloinut uuteen uskoon miksausta ja biisijärjestystä myöten. On ennen julkaisemattomia äänityksiä ja livetaltiointi vuodelta 1977. On kovakantinen kirjamainen paketti, josta voi lukea levymoguli Seymour Steinin ja rocktoimittaja Jaan Uhelzkin mietteitä Ramonesin merkityksestä.

Mitä Joey, Johnny, Dee Dee ja Tommy Ramone, rauha heidän sieluilleen, olisivat tästä arvelleet? Eikö heidän (enemmän tai vähemmän tiedostettuna) visionaan ollut riisua rock’n’rollista ylimääräinen pöyhkeily, egoistinen sooloilu ja tarpeeton paisuttelu, jota siihen oli vuosien varrella tarttunut? Eivätkö he halunneet palauttaa rockiin tunteen ja kiihkon? Eivätkö he kirjoittaneet koko uransa ajan riemukkaita ja kiihkeitä oodeja pyhälle yksinkertaisuudelle? Eivätkö Johnnyn kitaravalli, Dee Deen ja Tommyn tempo ja Joeyn friikit tulkinnat jo itsessään sovittuneet suureksi sinfoniaksi, joka olisi vain kutistunut paisuttelusta?

Palataan tähän dilemmaan hiukan tuonnempana.

Ramones ryhtyi äänittämään Rocket To Russiaa New Yorkissa elokuussa 1977. Samoihin aikoihin Sex Pistols rakensi Englannissa Ramones-vaikutteistaan kohuilmiötä ja hienoa rocklevyä nimeltä Never Mind The Bollocks. Se ei jäänyt huomaamatta kitaristi Johnny Ramonelta. Hän vei studiolle referenssilevyksi Pistolsin God Save The Queen -singlen ja ilmoitti äänittäjä Ed Stasiumille tylyyn tyyliinsä, että Rocket To Russian täytyy kuulostaa paremmalta kuin Pistols, jonka menestys perustuu Ramonesilta varastamiseen.

Stasium vastasi, että se kyllä onnistuu, eikä hän liioitellut. Rocket To Russia ylitti odotukset sekä biisien että tuotannon puolesta. Mietitymmät tempot ja sovitusten sävyt vain korostivat sitä, miten kova yhtye oli kyseessä. Ramones esittäytyi entistä monipuolisempana ja kypsempänä bändinä, mutta se toteutti yhä suunnitelmaansa rock’n’rollin pelastamisesta. Stasiumin rooli albumin teossa oli merkittävä, vaikka levyn kansiteksteissä tuottajan viitta lasketaankin Thomas ”Tommy Ramone” Erdelyin ja Tony Bongiovin (jonka veljenpoika John Bongiovi tuli kymmenen vuotta myöhemmin maailmankuuluksi Jon Bon Jovina) harteille.

Rocket To Russialla Ramonesin ainutlaatuinen surfrockin ja purkkapopin risteytys jalostui useiksi ramoklassikoiksi. Tunnetuimpia niistä ovat vastustamattoman aivoton avausbiisi Cretin Hop, New York Cityn meininkejä hehkutteleva Sheena Is A Punk Rocker, sekä maailman paras kesäbiisi Rockaway Beach, joka olisi aurinkoisemmassa maailmassa ollut valtava hitti. Mukana oli yllättäen myös pari coverbiisiä, joihin kiteytyivät Ramonesin omat vaikutteet: Bobby Freemanin Do You Wanna Dance? ja The Trashmenin Surfin’ Bird.

Vaikka Rocket To Russia oli Ramonesille iso askel eteenpäin ja vaikka biiseissä oli hittipotentiaalia, bändi sai jälleen pettyä myyntilukemiin. Rocket To Russia oli arvostelumenestys ja Ramonesin siihen mennessä myydyin albumi (ja itse asiassa myös yksi bändin pitkän uran myydyimpiä), mutta piikkaaminen Billboardin listan sijalla 49. ei vastannut konseptinsa tarkkaan suunnitelleen kvartetin odotuksia. Kaupallisesta epäonnistumisesta on syytetty muun muassa Sex Pistolsin ympärille syntynyttä kohua, joka saattoi kaikkeen punkrockiin liittyvän huonoon valoon Yhdysvalloissa ja vaikutti sitä kautta Ramonesin biisien radiosoittoon. 

Totta onkin, että amerikkalaiset alkoivat ymmärtää punkin ja vaihtoehtorockin päälle vasta 1990-luvulla. Mutta toisaalta Ramones ei olisi vielä silloinkaan ollut yhtye, joka olisi voinut miellyttää massoja. Sen biisintekijöiden – Dee Deen ja Joeyn – luontainen friikkiys ei houkutellut menestystä luokseen. Eivät mustalla huumorilla silatut laulut, joissa hehkutellaan LSD:tä ja DDT:tä (I Wanna Be Well), jotka kertovat pomppivista älykääpiöistä (Cretin Hop), lobotomialeikkauksista (Teenage Lobotomy), totuudesta kulissien takana (We’re a Happy Family) ja piittaamattomuudesta (I Don’t Care) voineet olla mitään koko kansan hittejä. Ne olivat rockia ulkopuolisilta ulkopuolisille. Ja parempi niin sekä punk rockille että koko kansalle.

Niin – mitä Joey, Johnny, Dee Dee ja Tommy pitäisivät Rocket To Russian 40-vuotisjuhlajulkaisusta?

Luultavasti he rakastaisivat sitä. Se olisi heille tunnustus, jota hieno albumi ei aikoinaan saanut. Se, että läpimurto antoi odottaa itseään loputtomiin, jurppi Ramonesia kovasti. Vuonna 2002 alkuperäiskokoonpanon vielä elossa olleet jäsenet liittyivät Rock And Roll Hall of Fameen ylpeinä ja oman merkittävyytensä selvästi tiedostaen. Paikka rockin virallisessa kaanonissa oli heille suuri kunnianosoitus.

Se paikka on ansaittu. Monta yhtä merkittävää ja visiossaan vahvaa bändiä ei ole eikä tule. Se, ettei menestys päässyt laimentamaan bändin cooliutta, oli lopulta onni onnettomuudessa. Sen ansiosta Ramonesin vaikutus kasvoi niin laajaksi kuin se kasvoi. Siltikin tärkeintä bändin tarinassa ovat sen simppelit, nerokkaat, pienet, suuret biisit. Ramones puhui kieltä, jota tietynlaiset ihmiset ymmärsivät ja ymmärtävät yhtä. Rocket To Russialla se kieli soi mitä kauneimmin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Ramones kotisivu

Levyhyllyt
Ramones (1976)
Leave Home (1977)
Rocket To Russia (1977)
Road To Ruin (1978)
End Of The Century (1980)
Pleasant Dreams (1981)
Subterranean Jungle (1983)
Too Tough To Die (1984)
Animal Boy (1986)
Halfway To Sanity (1987)
Brain Drain (1989)
Mondo Bizarro (Radioactive Records, 1992)
Acid Eaters (1994)
¡Adios Amigos! (1995)

Hae Rocket To Russia kirjastosta!

Hae Rocket To Russia kirjastosta!

Hae Ramonesin Rocket To Russia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

 

Lue lisää
Laitio-Ramone, Jari-Pekka: Heaven Needed A Lead Singer – Fans Remember Joey Ramone, 191 sivua. (Ramoniac, 2002).
Laitio-Ramone, Jari-Pekka: Rock In Peace – Dee Dee And Joey Ramone, 208 sivua. (Ramoniac, 2004).
Laitio-Ramone, Jari-Pekka: Ramones – Soundtrack Of Our Lives, 224 sivua. (Ramoniac, 2009).
Leigh, Mickey & McNeil, Legs & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Veljeni Joey Ramone, 455 sivua. (Like, 2011).
Marjala, Jari: Yy-kaa-koo-nee ramopunk!, 504 sivua. (Paasilinna, 2011).
McCarthy, Jim & Williamson, Brian: Gabba Gabba Hey! – The Graphic Story Of The Ramones, 173 sivua. (Omnibus Press, 2013).
Melnick, Monte A. & Meyer, Frank: On The Road With The Ramones, 302 sivua. (Sanctuary, 2003).
Ramone, Dee Dee & Kofman, Veronica: Poison Heart – Surviving The Ramones, 187 sivua. (Firefly, 1997).
Ramone, Marky: Punk Rock Blitzkrieg – My Life As A Ramone, 403 sivua. (Touchstone, 2015).
True, Everett: Hey Ho Let’s Go – The Story Of The Ramones, 344 sivua. (Omnibus Press, 2002).
True, Everett & Klemola, Pauliina (kääntäjä): Hey Ho Let’s Go – Ramonesin tarina, 416 sivua. (Like, 2006).

Ramones: Rocket To Russia (1977).

Ramones: Rocket To Russia (1977).

R.E.M. Automatic For The People – huipulla on hiljaista

Automatic For The People (Warner Bros, 1992)

R.E.M. Automatic For The People (1992).Kun R.E.M. lopetti toimintansa vuonna 2011, se oli tehnyt viisitoista albumia noin kolmessakymmenessä vuodessa. Syksyllä 1992 julkaistu Automatic For The People erottuu yhtenä sielukkaan tuotannon ehdottomista huipuista.

Yhtyeen ura nousi tasaisesti aina Automatic For The Peopleen asti. Tammikuussa 1980 Georgian Athensissa perustettu bändi oli tehnyt pohjatyönsä niin hyvin, että debyyttialbumi Murmurin (1983) sinänsä vaikuttava 200 000 kappaleen myyntikin alitti levy-yhtiö IRS:n odotukset. Neljäs pitkäsoitto Lifes Rich Pageant (1986) ylitti Yhdysvalloissa 500 000 myydyn levyn kultalevyrajan, ja sen seuraaja Document (1987) oli ensimmäinen yli miljoonan myynyt R.E.M.-albumi. Kun bändi siirtyi levyttämään monikansalliselle Warner Brosille, myynnit moninkertaistuivat. Näyttävän kiertueen tuella lanseerattu Green (1988) myi useita miljoonia. Lopullisen läpimurtonsa yhtye teki kymmenvuotiaana Out Of Timellä (1991). Seitsemäs albumi myi pitkästi toistakymmentä miljoonaa, ja R.E.M. nousi maailman suurimpien bändien joukkoon Losing My Religionin ja Shiny Happy Peoplen superhittivoimilla.

Luultavasti juuri nousukiidon kymmenen vuoden kesto esti menestystä sekoittamasta laulaja Michael Stipen, kitaristi Peter Buckin, rumpali Bill Berryn ja basisti Mike Millsin konsepteja. Suosion huipulla tehty Automatic For The People on aivan toisenlainen taideteos kuin vaikkapa Guns N’ Rosesin edellisvuonna ilmestynyt Use Your Illusion -levypari. R.E.M.-levyllä ei kuule pienintäkään merkkiä suuruudenhulluudesta, egon paisumisesta, voitonriemusta tai edes kiitollisuudesta sitä kohtaan, miten hienosti bändin asiat olivat lopulta menneet. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että kaikki musiikin ulkopuolelle jäänyt oli yhtyeelle merkityksetöntä. Automatic For The People on intiimi ja introspektiivinen levy, jolla on paljon mollisointuja, kauniita melodioita ja verkkaisia tempoja. Kenties tällaisen musiikin tekemisessä auttoi se, että R.E.M. piti menestystään aina käsivarrenmitan päässä. Se ei esimerkiksi tehnyt kiertuetta Out Of Timen tueksi. Suosion hehkusta nautiskelun sijaan esi-indie-ideaaleilleen uskollinen R.E.M. jätti sen hautumaan kannen alle ja keskittyi uuden musiikin kirjoittamiseen.

Buck, Berry ja Mills sävelsivät Automatic For The Peoplen kesällä 1991, joskus soittimia keskenään vaihdellen (ja mikä lopputuloksen kannalta tärkeintä, usein ilman rumpuja). Stipe kirjoitti omat osuutensa vuoden 1992 alussa. Sanoittaessaan hän pohti henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia aiheita, mutta myös kuolemaa. Ajatukset omasta kuolevaisuudesta ja läheisten menettämisestä vaivasivat laulajaa tuohon aikaan niin, että hän on jopa kuvaillut Automatic For The Peoplea ”levylliseksi kuolonlauluja”. Elämän rajallisuus ei kuitenkaan värjää kahdeksatta R.E.M.-albumia niinkään lohduttomuudella kuin haikeudella. Automatic For The Peoplella bändin jäsenet jättivät taakse sekä nuoruutensa että musiikillisen marginaalin (”sen Hüsker Du- ja Replacements-maailman”, kuten Buck sitä luonnehti), jossa R.E.M. syntyi ja kehittyi, eivätkä he selvinneet siitä surutyötä tekemättä.

Tunnelmaa luotiin myös sovituksilla. Rumpuja ja muita perkussiivisia elementtejä käytettiin säästeliäästi ja joskus ei ollenkaan, mikä loi pysähtyneen ja pohdiskelevan tunnelman. Myös Led Zeppelin -legenda John Paul Jonesin Driveen, The Sidewinder Sleeps Toniteen, Everybody Hurtsiin ja Nightswimmingiin laatimat hillityt jousisovitukset rakensivat tuota vaikutelmaa.

Automatic For The Peoplen ensimmäinen single oli surumielinen avausraita Drive, joka antoi hyvän kuvan kokonaisuudesta, mutta ei muuten ollut mikään ilmeinen valinta radiosoittoa ajatellen. Eikä R.E.M. niin kuvitellutkaan: ”Tiesimme, että siinä vaiheessa voisimme julkaista sinkkuna minkä tahansa biisin, ja MTV soittaisi sitä. Meillä oli paljon valtaa, koska meistä oli tullut suosittuja”, Stipe kertoi NPR:n haastattelussa. Yleistunnelmalle loivat vastapainoa menevämmät ja positiivisemmat The Sidewinder Sleeps Tonight, Ignoreland ja Man On The Moon, jotka muistuttavat R.E.M.:n alkuperäisestä ideasta: Automatic For The Peoplesta oli alun perin määrä tulla rivakka rocklevy.

Automatic For The People osoittautui Out Of Timeakin suuremmaksi menestykseksi. Siltä lohkaistiin lokakuun 1992 ja lokakuun 1993 välisenä aikana kuusi singleä (Driven perässä tulivat reipashenkiset Man On the Moon ja The Sidewinder Sleeps Tonite, sitten balladit Everybody Hurts ja Nightswimming, ja viimeisenä Find The River). Albumi myi Yhdysvalloissa nelinkertaista, Iso-Britanniassa kuusinkertaista ja Australiassa kolminkertaista platinaa ja niitti samaan aikaan ylistäviä arvosteluja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa merkittävä Rolling Stone myönsi sille täydet viisi tähteä.

Bändiä ei nähty lavoilla vielä Automatic For The Peoplen jälkeenkään. ”Olisi kyynistä lähteä kiertueelle vain rahan tai promootion vuoksi”, Peter Buck kommentoi vuonna 1992 LA Timesissa. ”Yksi rock’n’rollin ongelmista on se, että monet bändit kuvittelevat, että maailma loppuu, kun niiden uudet levyt päättyvät.”

R.E.M. ei selvästikään koskaan kuvitellut mitään sellaista. Kun pitää molemmat jalat maassa, on helpompi säilyttää arvokkuutensa.

Automatic For The People
Bill Berry
Peter Buck
Mike Mills
Michael Stipe

Bertis Downs
Jefferson Holt
Orkesterisovitukset: John Paul Jones
Tuottajat: Scott Litt & R.E.M.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
R.E.M. -studioalbumit
Murmur (I.R.S. Records, 1983)
Reckoning (1984)
Fables Of The Reconstruction (1985)
Lifes Rich Pageant (1986)
Document (1987)
Green (Warner Bros. Records, 1988)
Out Of Time (1991)
Automatic For The People (1992)
Monster (1994)
New Adventures In Hi-Fi (1996)
Up (1998)
Reveal (2001)
Around The Sun (2004)
Accelerate (2008)
Collapse Into Now (2011)

Lue lisää:
Bowler, Dave & Dray, Bryan: R.E.M. Documental, 206 sivua. (Boxtree, 1995).
Fletcher, Tony & Charlesworth, Chris: Remarks – The Story Of R.E.M., 159 sivua. (Omnibus Press, 1993).
Greer, Jim & R.E.M.: R.E.M. Behind The Mask, 139 sivua. (Little, Brown and Company 1992).
Sullivan, Denise: Talk About The Passion – R.E.M. An Oral History, 208 sivua. (Pavilion, 1995).

Hae Automatic For The People kirjastosta.

Hae R.E.M.-klassikko kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

R.E.M. Automatic For The People (1992).

R.E.M. Automatic For The People (1992).

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle

Damn the Torpedoes (Backstreet/MCA, 1979)

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).Hän ei ollut sellainen rocktähti, jonka uskomattomia vaiheita, imagonmuutoksia ja luonnonlakeja uhmaavaa elämäntyyliä olisi puitu baarikeskusteluissa. Hän ei esiintynyt meemeissä, joissa tarunhohtoisen antisankarin vitsaillaan elävän kauemmin kuin lastenlapsensa tai selviävän ydinlaskeumasta. Mutta kun joku hänen kappaleensa (vaikkapa American Girl, Refugee, Free Fallin’ tai Into The Great Wide Open tai mikä tahansa muu) pyörähti soimaan jukeboksissa tai suoratoistopalvelussa, katseet nousivat, löysivät toisensa ja kirkastuivat. Niistä Tom Petty muistettiin, ja niistä hän halusikin tulla muistetuksi. Hyvistä biiseistä.

Tom Petty sai sydänkohtauksen varhain lokakuun toisen päivän aamuna 2017 ja kuoli sairaalassa saman päivän iltana. Hän oli 66-vuotias. Petty jätti tämän maailman yhtä vähän räiskähdellen kuin teki työtäänkin. Dramaattisinta tapahtuneessa oli sen yllättävyys. Sosiaalista mediaa selatessaan huomasi, että Pettyn laulut merkitsevät paljon monille.

Tom Petty. Kuva: Sam Jones.

Tom Petty. Kuva: Sam Jones.

Kun Tom Petty lähti, hänen musiikkinsa alkoi soida monessa kodissa. Yksi soitetuimmista oli Damn The Torpedoes, Tom Petty And The Heartbreakersin lokakuussa 1979 julkaistu läpimurtoalbumi, joka sai nimensä amiraali David Farragutin Yhdysvaltain sisällissodan aikaisesta käskystä ”Damn the torpedoes, full speed ahead!” Pettyn ura eteni sen ilmestyessä täyttä vauhtia, mutta torpedoiduksi joutumista hänen ei enää tarvinnut pelätä.

Tom Petty And the Heartbreakersin vuonna 1976 julkaistu eponyymi ensimmäinen albumi oli aluksi näyttänyt jäävän Yhdysvalloissa tyystin pimentoon, mutta nousi lopulta sielläkin top-50:n tuntumaan – menestyksekkään Iso-Britannian-kiertueen ja sikäläisen hitin (Anything That’s Rock’n’Roll) siivittämänä. Toinen pitkäsoitto You’re Gonna Get It! (1978) olikin jo sitten kotimaansa listalla sijalla 23. Nousu oli niin jyrkkää, että Damn The Torpedoesilta sopi odottaa suuria. Levyn ensimmäinen single oli Don’t Do Me Like That, jonka Petty oli vähällä luovuttaa J. Geils Bandin ohjelmistoon. Tuottaja Jimmy Iovine kuitenkin maanitteli häntä ottamaan biisin omalle levylleen sillä perusteella, että siitä saattaisi tulla hitti, ja niin kävikin.

Van Nuysin legendaarisessa Sound Cityssä ja Hollywoodin Cherokeessa äänitetty Damn The Torpedoes oli arvostelu- ja myyntimenestys. Se meni Yhdysvalloissa Billboardin listalla toiseksi ja olisi luultavasti päässyt ykköseksi, ellei Pink Floydin The Wallin kaltainen järkähtämätön järkäle olisi torpannut sen nousua. Damn The Torpedoesin suosiolle löytää helposti muitakin syitä kuin pitkän pohjatyön. Pettyn laulut ovat kaikessa arkisuudessaan yhtä puhuttelevia kuin Bruce Springsteenin biisit, mutta ne eivät ole yhtä selkeästi yhteiskunnallisesti asemoituneita. Hän kirjoitti soundtrackia, jonka hyvin monenlaiset ihmiset saattoivat liittää omaan elämäänsä. Even The Losers -biisissä hän lauloi siitä, että luusereillakin käy toisinaan tuuri, ja sen todella saattoi uskoa.

Damn The Torpedoesilla Petty onnistui Jimmy Iovinen avulla löytämään oman soundinsa. Siinä oli paljon perinteistä, mutta myös jotakin vain hänelle leimallista, ja levyn biisit ovat melkeinpä naurettavan vahvoja. Century Cityn ja Even The Losersin olisi voinut aivan hyvin lohkaista singleiksi, ja kaikkein kuolemattomin on kitaristi Mike Campbellin riffeistä syntynyt vahva ja tarttuva kakkossinkku Refugee. Kolmas ja viimeinen single, niin ikään Campbellin kanssa tehty Here Comes My Girl sopeutui punkinjälkeiseen maailmaan rohkealla spoken word -säkeistöllään, mutta palasi rauhoittavalla kertosäkeellään takaisin popin piiriin.

Damn The Torpedoesin jälkeen Tom Pettyn elämä ja ura eivät olleet enää ennallaan, mutta kuten hänen tuotantonsa laajuudesta huomaa, hän ei missään vaiheessa jäänyt leijumaan saavutustensa nosteeseen. Viimeiseksi studioalbumiksi jäi vuoden 2014 Hypnotic Eye. Ajan ja musiikkialan muutosten ansiosta se meni Yhdysvaltain listalla jopa Damn The Torpedoesia korkeammalle, ykköseksi. Tom Pettyn musiikin arvoa ei kuitenkaan määritellä listapiikkausten vaan puhuttelevuuden perusteella. Siksi muistokirjoitusten hokema siitä, että häntä jäivät kaipaamaan vaimo ja kaksi tytärtä, tuntuu vähättelyltä. Tom Pettyä jäivät kaipaamaan miljoonat muutkin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tom Petty kotisivu

Levyhylly
Pettyn sooloalbumit
Full Moon Fever (1989)
Wildflowers (1994)
Highway Companion (2006)

Tom Petty And The Heartbreakers
Tom Petty And The Heartbreakers (1976)
You’re Gonna Get It! (1978)
Damn The Torpedoes (1979)
Hard Promises (1981)
Long After Dark (1982)
Southern Accents (1985)
Let Me Up (I’ve Had Enough) (1987)
Into The Great Wide Open (1991)
Songs And Music From ”She’s The One” (1996)
Echo (1999)
The Last DJ (2002)
Mojo (2010)
Hypnotic Eye (2014)

Traveling Wilburys
Traveling Wilburys Vol. 1 (1988)
Traveling Wilburys Vol. 3 (1990)

Mudcrutch
Mudcrutch (2008)
2 (2016)

Lue lisää:
Petty, Tom & Zollo, Paul: Conversations With Tom Petty, 330 sivua. (Omnibus Press 2005).
Rotondo, Andrea M: Tom Petty – Rock’n’Roll Guardian, 320 sivua.

Katso DVD/Blu-ray:
Bogdanovich, Peter (ohjaaja): Runnin’ Down a Dream – Tom Petty And The Heartbreakers (dvd, blu-ray, Warner Bros 2007).
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – The Definitive Authorised Story Of The Album (dvd, blu-ray, Shoreline Gold, 2010).

Hae Damn The Torpedoes
kirjastosta! 
Esitäytetty Monihaku
kohdistuu maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).