Ramones: Rocket To Russia – rockia ulkopuolisilta ulkopuolisille

Ramones: Rocket To Russia (Sire, 1977)

Ramones: Rocket To Russia (1977).Söikö vallankumous lapsensa? Rocket To Russia, Ramonesin kolmas albumi, on nelikymppistensä kunniaksi pakattu laajaan juhlajulkaisuun. On remasteroitu versio alkuperäisestä albumista. On 40th Anniversary Tracking Mix -versio, jonka alkuperäisen albumin äänittäjä Ed Stasium on peukaloinut uuteen uskoon miksausta ja biisijärjestystä myöten. On ennen julkaisemattomia äänityksiä ja livetaltiointi vuodelta 1977. On kovakantinen kirjamainen paketti, josta voi lukea levymoguli Seymour Steinin ja rocktoimittaja Jaan Uhelzkin mietteitä Ramonesin merkityksestä.

Mitä Joey, Johnny, Dee Dee ja Tommy Ramone, rauha heidän sieluilleen, olisivat tästä arvelleet? Eikö heidän (enemmän tai vähemmän tiedostettuna) visionaan ollut riisua rock’n’rollista ylimääräinen pöyhkeily, egoistinen sooloilu ja tarpeeton paisuttelu, jota siihen oli vuosien varrella tarttunut? Eivätkö he halunneet palauttaa rockiin tunteen ja kiihkon? Eivätkö he kirjoittaneet koko uransa ajan riemukkaita ja kiihkeitä oodeja pyhälle yksinkertaisuudelle? Eivätkö Johnnyn kitaravalli, Dee Deen ja Tommyn tempo ja Joeyn friikit tulkinnat jo itsessään sovittuneet suureksi sinfoniaksi, joka olisi vain kutistunut paisuttelusta?

Palataan tähän dilemmaan hiukan tuonnempana.

Ramones ryhtyi äänittämään Rocket To Russiaa New Yorkissa elokuussa 1977. Samoihin aikoihin Sex Pistols rakensi Englannissa Ramones-vaikutteistaan kohuilmiötä ja hienoa rocklevyä nimeltä Never Mind The Bollocks. Se ei jäänyt huomaamatta kitaristi Johnny Ramonelta. Hän vei studiolle referenssilevyksi Pistolsin God Save The Queen -singlen ja ilmoitti äänittäjä Ed Stasiumille tylyyn tyyliinsä, että Rocket To Russian täytyy kuulostaa paremmalta kuin Pistols, jonka menestys perustuu Ramonesilta varastamiseen.

Stasium vastasi, että se kyllä onnistuu, eikä hän liioitellut. Rocket To Russia ylitti odotukset sekä biisien että tuotannon puolesta. Mietitymmät tempot ja sovitusten sävyt vain korostivat sitä, miten kova yhtye oli kyseessä. Ramones esittäytyi entistä monipuolisempana ja kypsempänä bändinä, mutta se toteutti yhä suunnitelmaansa rock’n’rollin pelastamisesta. Stasiumin rooli albumin teossa oli merkittävä, vaikka levyn kansiteksteissä tuottajan viitta lasketaankin Thomas ”Tommy Ramone” Erdelyin ja Tony Bongiovin (jonka veljenpoika John Bongiovi tuli kymmenen vuotta myöhemmin maailmankuuluksi Jon Bon Jovina) harteille.

Rocket To Russialla Ramonesin ainutlaatuinen surfrockin ja purkkapopin risteytys jalostui useiksi ramoklassikoiksi. Tunnetuimpia niistä ovat vastustamattoman aivoton avausbiisi Cretin Hop, New York Cityn meininkejä hehkutteleva Sheena Is A Punk Rocker, sekä maailman paras kesäbiisi Rockaway Beach, joka olisi aurinkoisemmassa maailmassa ollut valtava hitti. Mukana oli yllättäen myös pari coverbiisiä, joihin kiteytyivät Ramonesin omat vaikutteet: Bobby Freemanin Do You Wanna Dance? ja The Trashmenin Surfin’ Bird.

Vaikka Rocket To Russia oli Ramonesille iso askel eteenpäin ja vaikka biiseissä oli hittipotentiaalia, bändi sai jälleen pettyä myyntilukemiin. Rocket To Russia oli arvostelumenestys ja Ramonesin siihen mennessä myydyin albumi (ja itse asiassa myös yksi bändin pitkän uran myydyimpiä), mutta piikkaaminen Billboardin listan sijalla 49. ei vastannut konseptinsa tarkkaan suunnitelleen kvartetin odotuksia. Kaupallisesta epäonnistumisesta on syytetty muun muassa Sex Pistolsin ympärille syntynyttä kohua, joka saattoi kaikkeen punkrockiin liittyvän huonoon valoon Yhdysvalloissa ja vaikutti sitä kautta Ramonesin biisien radiosoittoon. 

Totta onkin, että amerikkalaiset alkoivat ymmärtää punkin ja vaihtoehtorockin päälle vasta 1990-luvulla. Mutta toisaalta Ramones ei olisi vielä silloinkaan ollut yhtye, joka olisi voinut miellyttää massoja. Sen biisintekijöiden – Dee Deen ja Joeyn – luontainen friikkiys ei houkutellut menestystä luokseen. Eivät mustalla huumorilla silatut laulut, joissa hehkutellaan LSD:tä ja DDT:tä (I Wanna Be Well), jotka kertovat pomppivista älykääpiöistä (Cretin Hop), lobotomialeikkauksista (Teenage Lobotomy), totuudesta kulissien takana (We’re a Happy Family) ja piittaamattomuudesta (I Don’t Care) voineet olla mitään koko kansan hittejä. Ne olivat rockia ulkopuolisilta ulkopuolisille. Ja parempi niin sekä punk rockille että koko kansalle.

Niin – mitä Joey, Johnny, Dee Dee ja Tommy pitäisivät Rocket to Russian 40-vuotisjuhlajulkaisusta?

Luultavasti he rakastaisivat sitä. Se olisi heille tunnustus, jota hieno albumi ei aikoinaan saanut. Se, että läpimurto antoi odottaa itseään loputtomiin, jurppi Ramonesia kovasti. Vuonna 2002 alkuperäiskokoonpanon vielä elossa olleet jäsenet liittyivät Rock And Roll Hall of Fameen ylpeinä ja oman merkittävyytensä selvästi tiedostaen. Paikka rockin virallisessa kaanonissa oli heille suuri kunnianosoitus.

Se paikka on ansaittu. Monta yhtä merkittävää ja visiossaan vahvaa bändiä ei ole eikä tule. Se, ettei menestys päässyt laimentamaan bändin cooliutta, oli lopulta onni onnettomuudessa. Sen ansiosta Ramonesin vaikutus kasvoi niin laajaksi kuin se kasvoi. Siltikin tärkeintä bändin tarinassa ovat sen simppelit, nerokkaat, pienet, suuret biisit. Ramones puhui kieltä, jota tietynlaiset ihmiset ymmärsivät ja ymmärtävät yhtä. Rocket To Russialla se kieli soi mitä kauneimmin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Ramones kotisivu

Levyhyllyt
Ramones (1976)
Leave Home (1977)
Rocket To Russia (1977)
Road To Ruin (1978)
End Of The Century (1980)
Pleasant Dreams (1981)
Subterranean Jungle (1983)
Too Tough To Die (1984)
Animal Boy (1986)
Halfway To Sanity (1987)
Brain Drain (1989)
Mondo Bizarro (Radioactive Records, 1992)
Acid Eaters (1994)
¡Adios Amigos! (1995)

Hae Rocket To Russia kirjastosta!

Hae Rocket To Russia kirjastosta!

Hae Ramonesin Rocket To Russia kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

 

Lue lisää
Laitio-Ramone, Jari-Pekka: Heaven Needed A Lead Singer – Fans Remember Joey Ramone, 191 sivua. (Ramoniac, 2002).
Laitio-Ramone, Jari-Pekka: Rock In Peace – Dee Dee And Joey Ramone, 208 sivua. (Ramoniac, 2004).
Laitio-Ramone, Jari-Pekka: Ramones – Soundtrack Of Our Lives, 224 sivua. (Ramoniac, 2009).
Leigh, Mickey & McNeil, Legs & Salmenpohja, Ilkka (kääntäjä): Veljeni Joey Ramone, 455 sivua. (Like, 2011).
Marjala, Jari: Yy-kaa-koo-nee ramopunk!, 504 sivua. (Paasilinna, 2011).
McCarthy, Jim & Williamson, Brian: Gabba Gabba Hey! – The Graphic Story Of The Ramones, 173 sivua. (Omnibus Press, 2013).
Melnick, Monte A. & Meyer, Frank: On The Road With The Ramones, 302 sivua. (Sanctuary, 2003).
Ramone, Dee Dee & Kofman, Veronica: Poison Heart – Surviving The Ramones, 187 sivua. (Firefly, 1997).
Ramone, Marky: Punk Rock Blitzkrieg – My Life As A Ramone, 403 sivua. (Touchstone, 2015).
True, Everett: Hey Ho Let’s Go – The Story Of The Ramones, 344 sivua. (Omnibus Press, 2002).
True, Everett & Klemola, Pauliina (kääntäjä): Hey Ho Let’s Go – Ramonesin tarina, 416 sivua. (Like, 2006).

Ramones: Rocket To Russia (1977).

Ramones: Rocket To Russia (1977).

R.E.M. Automatic For The People – huipulla on hiljaista

R.E.M. – Automatic For The People (Warner Bros, 1992)

R.E.M. Automatic For The People (1992).Kun R.E.M. lopetti toimintansa vuonna 2011, se oli tehnyt viisitoista albumia noin kolmessakymmenessä vuodessa. Syksyllä 1992 julkaistu Automatic For The People erottuu yhtenä sielukkaan tuotannon ehdottomista huipuista.

Yhtyeen ura nousi tasaisesti aina Automatic For The Peopleen asti. Tammikuussa 1980 Georgian Athensissa perustettu bändi oli tehnyt pohjatyönsä niin hyvin, että debyyttialbumi Murmurin (1983) sinänsä vaikuttava 200 000 kappaleen myyntikin alitti levy-yhtiö IRS:n odotukset. Neljäs pitkäsoitto Lifes Rich Pageant (1986) ylitti Yhdysvalloissa 500 000 myydyn levyn kultalevyrajan, ja sen seuraaja Document (1987) oli ensimmäinen yli miljoonan myynyt R.E.M.-albumi. Kun bändi siirtyi levyttämään monikansalliselle Warner Brosille, myynnit moninkertaistuivat. Näyttävän kiertueen tuella lanseerattu Green (1988) myi useita miljoonia. Lopullisen läpimurtonsa yhtye teki kymmenvuotiaana Out Of Timellä (1991). Seitsemäs albumi myi pitkästi toistakymmentä miljoonaa, ja R.E.M. nousi maailman suurimpien bändien joukkoon Losing My Religionin ja Shiny Happy Peoplen superhittivoimilla.

Luultavasti juuri nousukiidon kymmenen vuoden kesto esti menestystä sekoittamasta laulaja Michael Stipen, kitaristi Peter Buckin, rumpali Bill Berryn ja basisti Mike Millsin konsepteja. Suosion huipulla tehty Automatic For The People on aivan toisenlainen taideteos kuin vaikkapa Guns N’ Rosesin edellisvuonna ilmestynyt Use Your Illusion -levypari. R.E.M.-levyllä ei kuule pienintäkään merkkiä suuruudenhulluudesta, egon paisumisesta, voitonriemusta tai edes kiitollisuudesta sitä kohtaan, miten hienosti bändin asiat olivat lopulta menneet. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että kaikki musiikin ulkopuolelle jäänyt oli yhtyeelle merkityksetöntä. Automatic For The People on intiimi ja introspektiivinen levy, jolla on paljon mollisointuja, kauniita melodioita ja verkkaisia tempoja. Kenties tällaisen musiikin tekemisessä auttoi se, että R.E.M. piti menestystään aina käsivarrenmitan päässä. Se ei esimerkiksi tehnyt kiertuetta Out Of Timen tueksi. Suosion hehkusta nautiskelun sijaan esi-indie-ideaaleilleen uskollinen R.E.M. jätti sen hautumaan kannen alle ja keskittyi uuden musiikin kirjoittamiseen.

Buck, Berry ja Mills sävelsivät Automatic For The Peoplen kesällä 1991, joskus soittimia keskenään vaihdellen (ja mikä lopputuloksen kannalta tärkeintä, usein ilman rumpuja). Stipe kirjoitti omat osuutensa vuoden 1992 alussa. Sanoittaessaan hän pohti henkilökohtaisia ja yhteiskunnallisia aiheita, mutta myös kuolemaa. Ajatukset omasta kuolevaisuudesta ja läheisten menettämisestä vaivasivat laulajaa tuohon aikaan niin, että hän on jopa kuvaillut Automatic For The Peoplea ”levylliseksi kuolonlauluja”. Elämän rajallisuus ei kuitenkaan värjää kahdeksatta R.E.M.-albumia niinkään lohduttomuudella kuin haikeudella. Automatic For The Peoplella bändin jäsenet jättivät taakse sekä nuoruutensa että musiikillisen marginaalin (”sen Hüsker Du- ja Replacements-maailman”, kuten Buck sitä luonnehti), jossa R.E.M. syntyi ja kehittyi, eivätkä he selvinneet siitä surutyötä tekemättä.

Tunnelmaa luotiin myös sovituksilla. Rumpuja ja muita perkussiivisia elementtejä käytettiin säästeliäästi ja joskus ei ollenkaan, mikä loi pysähtyneen ja pohdiskelevan tunnelman. Myös Led Zeppelin -legenda John Paul Jonesin Driveen, The Sidewinder Sleeps Toniteen, Everybody Hurtsiin ja Nightswimmingiin laatimat hillityt jousisovitukset rakensivat tuota vaikutelmaa.

Automatic For The Peoplen ensimmäinen single oli surumielinen avausraita Drive, joka antoi hyvän kuvan kokonaisuudesta, mutta ei muuten ollut mikään ilmeinen valinta radiosoittoa ajatellen. Eikä R.E.M. niin kuvitellutkaan: ”Tiesimme, että siinä vaiheessa voisimme julkaista sinkkuna minkä tahansa biisin, ja MTV soittaisi sitä. Meillä oli paljon valtaa, koska meistä oli tullut suosittuja”, Stipe kertoi NPR:n haastattelussa. Yleistunnelmalle loivat vastapainoa menevämmät ja positiivisemmat The Sidewinder Sleeps Tonight, Ignoreland ja Man On The Moon, jotka muistuttavat R.E.M.:n alkuperäisestä ideasta: Automatic For The Peoplesta oli alun perin määrä tulla rivakka rocklevy.

Automatic For The People osoittautui Out Of Timeakin suuremmaksi menestykseksi. Siltä lohkaistiin lokakuun 1992 ja lokakuun 1993 välisenä aikana kuusi singleä (Driven perässä tulivat reipashenkiset Man On the Moon ja The Sidewinder Sleeps Tonite, sitten balladit Everybody Hurts ja Nightswimming, ja viimeisenä Find The River). Albumi myi Yhdysvalloissa nelinkertaista, Iso-Britanniassa kuusinkertaista ja Australiassa kolminkertaista platinaa ja niitti samaan aikaan ylistäviä arvosteluja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa merkittävä Rolling Stone myönsi sille täydet viisi tähteä.

Bändiä ei nähty lavoilla vielä Automatic For The Peoplen jälkeenkään. ”Olisi kyynistä lähteä kiertueelle vain rahan tai promootion vuoksi”, Peter Buck kommentoi vuonna 1992 LA Timesissa. ”Yksi rock’n’rollin ongelmista on se, että monet bändit kuvittelevat, että maailma loppuu, kun niiden uudet levyt päättyvät.”

R.E.M. ei selvästikään koskaan kuvitellut mitään sellaista. Kun pitää molemmat jalat maassa, on helpompi säilyttää arvokkuutensa.

Automatic For The People
Bill Berry
Peter Buck
Mike Mills
Michael Stipe

Bertis Downs
Jefferson Holt
Orkesterisovitukset: John Paul Jones
Tuottajat: Scott Litt & R.E.M.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
R.E.M. -studioalbumit
Murmur (I.R.S. Records, 1983)
Reckoning (1984)
Fables Of The Reconstruction (1985)
Lifes Rich Pageant (1986)
Document (1987)
Green (Warner Bros. Records, 1988)
Out Of Time (1991)
Automatic For The People (1992)
Monster (1994)
New Adventures In Hi-Fi (1996)
Up (1998)
Reveal (2001)
Around The Sun (2004)
Accelerate (2008)
Collapse Into Now (2011)

Lue lisää:
Bowler, Dave & Dray, Bryan: R.E.M. Documental, 206 sivua. (Boxtree, 1995).
Fletcher, Tony & Charlesworth, Chris: Remarks – The Story Of R.E.M., 159 sivua. (Omnibus Press, 1993).
Greer, Jim & R.E.M.: R.E.M. Behind The Mask, 139 sivua. (Little, Brown and Company 1992).
Sullivan, Denise: Talk About The Passion – R.E.M. An Oral History, 208 sivua. (Pavilion, 1995).

Hae Automatic For The People kirjastosta.

Hae R.E.M.-klassikko kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

R.E.M. Automatic For The People (1992).

R.E.M. Automatic For The People (1992).

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – suuren lauluntekijän muistolle

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn the Torpedoes (Backstreet/MCA, 1979)

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).Hän ei ollut sellainen rocktähti, jonka uskomattomia vaiheita, imagonmuutoksia ja luonnonlakeja uhmaavaa elämäntyyliä olisi puitu baarikeskusteluissa. Hän ei esiintynyt meemeissä, joissa tarunhohtoisen antisankarin vitsaillaan elävän kauemmin kuin lastenlapsensa tai selviävän ydinlaskeumasta. Mutta kun joku hänen kappaleensa (vaikkapa American Girl, Refugee, Free Fallin’ tai Into The Great Wide Open tai mikä tahansa muu) pyörähti soimaan jukeboksissa tai suoratoistopalvelussa, katseet nousivat, löysivät toisensa ja kirkastuivat. Niistä Tom Petty muistettiin, ja niistä hän halusikin tulla muistetuksi. Hyvistä biiseistä.

Tom Petty sai sydänkohtauksen varhain lokakuun toisen päivän aamuna 2017 ja kuoli sairaalassa saman päivän iltana. Hän oli 66-vuotias. Petty jätti tämän maailman yhtä vähän räiskähdellen kuin teki työtäänkin. Dramaattisinta tapahtuneessa oli sen yllättävyys. Sosiaalista mediaa selatessaan huomasi, että Pettyn laulut merkitsevät paljon monille.

Kun Tom Petty lähti, hänen musiikkinsa alkoi soida monessa kodissa. Yksi soitetuimmista oli Damn The Torpedoes, Tom Petty And The Heartbreakersin lokakuussa 1979 julkaistu läpimurtoalbumi, joka sai nimensä amiraali David Farragutin Yhdysvaltain sisällissodan aikaisesta käskystä ”Damn the torpedoes, full speed ahead!” Pettyn ura eteni sen ilmestyessä täyttä vauhtia, mutta torpedoiduksi joutumista hänen ei enää tarvinnut pelätä.

Tom Petty And the Heartbreakersin vuonna 1976 julkaistu eponyymi ensimmäinen albumi oli aluksi näyttänyt jäävän Yhdysvalloissa tyystin pimentoon, mutta nousi lopulta sielläkin top-50:n tuntumaan – menestyksekkään Iso-Britannian-kiertueen ja sikäläisen hitin (Anything That’s Rock’n’Roll) siivittämänä. Toinen pitkäsoitto You’re Gonna Get It! (1978) olikin jo sitten kotimaansa listalla sijalla 23. Nousu oli niin jyrkkää, että Damn The Torpedoesilta sopi odottaa suuria. Levyn ensimmäinen single oli Don’t Do Me Like That, jonka Petty oli vähällä luovuttaa J. Geils Bandin ohjelmistoon. Tuottaja Jimmy Iovine kuitenkin maanitteli häntä ottamaan biisin omalle levylleen sillä perusteella, että siitä saattaisi tulla hitti, ja niin kävikin.

Van Nuysin legendaarisessa Sound Cityssä ja Hollywoodin Cherokeessa äänitetty Damn The Torpedoes oli arvostelu- ja myyntimenestys. Se meni Yhdysvalloissa Billboardin listalla toiseksi ja olisi luultavasti päässyt ykköseksi, ellei Pink Floydin The Wallin kaltainen järkähtämätön järkäle olisi torpannut sen nousua. Damn The Torpedoesin suosiolle löytää helposti muitakin syitä kuin pitkän pohjatyön. Pettyn laulut ovat kaikessa arkisuudessaan yhtä puhuttelevia kuin Bruce Springsteenin biisit, mutta ne eivät ole yhtä selkeästi yhteiskunnallisesti asemoituneita. Hän kirjoitti soundtrackia, jonka hyvin monenlaiset ihmiset saattoivat liittää omaan elämäänsä. Even The Losers -biisissä hän lauloi siitä, että luusereillakin käy toisinaan tuuri, ja sen todella saattoi uskoa.

Damn The Torpedoesilla Petty onnistui Jimmy Iovinen avulla löytämään oman soundinsa. Siinä oli paljon perinteistä, mutta myös jotakin vain hänelle leimallista, ja levyn biisit ovat melkeinpä naurettavan vahvoja. Century Cityn ja Even The Losersin olisi voinut aivan hyvin lohkaista singleiksi, ja kaikkein kuolemattomin on kitaristi Mike Campbellin riffeistä syntynyt vahva ja tarttuva kakkossinkku Refugee. Kolmas ja viimeinen single, niin ikään Campbellin kanssa tehty Here Comes My Girl sopeutui punkinjälkeiseen maailmaan rohkealla spoken word -säkeistöllään, mutta palasi rauhoittavalla kertosäkeellään takaisin popin piiriin.

Damn The Torpedoesin jälkeen Tom Pettyn elämä ja ura eivät olleet enää ennallaan, mutta kuten hänen tuotantonsa laajuudesta huomaa, hän ei missään vaiheessa jäänyt leijumaan saavutustensa nosteeseen. Viimeiseksi studioalbumiksi jäi vuoden 2014 Hypnotic Eye. Ajan ja musiikkialan muutosten ansiosta se meni Yhdysvaltain listalla jopa Damn The Torpedoesia korkeammalle, ykköseksi. Tom Pettyn musiikin arvoa ei kuitenkaan määritellä listapiikkausten vaan puhuttelevuuden perusteella. Siksi muistokirjoitusten hokema siitä, että häntä jäivät kaipaamaan vaimo ja kaksi tytärtä, tuntuu vähättelyltä. Tom Pettyä jäivät kaipaamaan miljoonat muutkin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Tom Petty kotisivu

Levyhylly
Pettyn sooloalbumit
Full Moon Fever (1989)
Wildflowers (1994)
Highway Companion (2006)

Tom Petty And The Heartbreakers
Tom Petty And The Heartbreakers (1976)
You’re Gonna Get It! (1978)
Damn The Torpedoes (1979)
Hard Promises (1981)
Long After Dark (1982)
Southern Accents (1985)
Let Me Up (I’ve Had Enough) (1987)
Into The Great Wide Open (1991)
Songs And Music From “She’s The One” (1996)
Echo (1999)
The Last DJ (2002)
Mojo (2010)
Hypnotic Eye (2014)

Traveling Wilburys
Traveling Wilburys Vol. 1 (1988)
Traveling Wilburys Vol. 3 (1990)

Mudcrutch
Mudcrutch (2008)
2 (2016)

Lue lisää:
Petty, Tom & Zollo, Paul: Conversations With Tom Petty, 330 sivua. (Omnibus Press 2005).
Rotondo, Andrea M: Tom Petty – Rock’n’Roll Guardian, 320 sivua.

Katso DVD/Blu-ray:
Bogdanovich, Peter (ohjaaja): Runnin’ Down a Dream – Tom Petty And The Heartbreakers (dvd, blu-ray, Warner Bros 2007).
Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes – The Definitive Authorised Story Of The Album (dvd, blu-ray, Shoreline Gold, 2010).

Hae Damn The Torpedoes
kirjastosta! 
Esitäytetty Monihaku
kohdistuu maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).

Tom Petty And The Heartbreakers: Damn The Torpedoes (1979).

Guns N’ Roses: Appetite For Destruction – hardrockin kunnianpalautus

Guns N’ Roses: Appetite For Destruction (Geffen, 1987)

Guns N' Roses: Appetite For Destruction (1987).Guns N’ Rosesin lauantaina 1.7.2017 Hämeenlinnaankin ulottuvaa Not In This Lifetime -kiertuetta myydään klassisen kokoonpanon paluuna. Sitä se onkin, jos lukee myös 1990-luvun alun tapahtumat klassisen GN’R:n tekosiksi. Kuten megalomaanisen Use Your Illusion -maailmankiertueen mellakka-alttiilla keikoilla aikoinaan, etulinjassa seisovat basisti Duff McKagan, laulaja Axl Rose ja soolokitaristi Slash. Taustalla on joukko taitavia taustalaulajia, kosketinsoittajia, komppikitaristeja ja muita statisteja, joiden avulla rockkonsertti kasvaa stadionmittoihin.

Meille puristeille Guns N’ Rosesin klassinen kokoonpano käsittää Slashin, Rosen ja McKaganin lisäksi kaksi muutakin korvaamatonta kaveria: komppikitaristi Izzy Stradlinin ja rumpali Steven Adlerin. Kumpikaan heistä ei soita paluukiertueella, mutta eipä sen väliä, koska he olivat paikalla silloin, kun Guns N’ Roses kirjoitti nimensä tähtiin. Se tapahtui Appetite For Destruction -debyyttialbumilla, jonka julkaisusta tulee heinäkuun 21. päivänä kuluneeksi kolmekymmentä vuotta.

Los Angelesissa tuottaja Mike Clinkin kanssa tehty Appetite For Destruction ei ollut välitön menestys. Kuukautta ennen albumin julkaisua ilmestynyt single It’s So Easy oli edustava näyte bändin rankasta repertoaarista, mutta ei mikään hitti. Toinen sinkku Welcome To The Jungle ilmestyi lokakuussa 1987, mutta sen video pääsi Music Television -kanavan rotaatioon vasta vuoden 1988 alussa. Guns N’ Roses oli ollut koossa kolme vuotta ja Appetite For Destruction kaupoissa kahdeksan kuukautta ennen kuin television mahti avasi bändille tien tähtiin.

Kolmas single Sweet Child O’Mine ratkaisi pelin Guns N’ Rosesin eduksi. Kun se julkaistiin singlenä ja videona kesällä 1988, se nousi Billboardin listan kärkeen, eikä Guns N’ Rosesin mestaruudesta rockin raskaassa sarjassa ollut enää epäilystäkään. Sweet Child O’Mine oli herkkyydessään Appetite For Destructionin kaupallisin kappale, mutta pysyi kuitenkin linjassa – se on rakkauslaulu, mutta ei mikään sokerinen hituri. Slashin upeasti kasvava kitarasoolo on yksi hard rockin historian komeimpia.

Se, mitä muuta hard rockissa tapahtui Appetite For Destructionin aikaan, teki Guns N’ Rosesista tarpeellisen. Edellisenä vuonna oli julkaistu sellaisia pehmolevyjä kuin Europen The Final Countdown, Poisonin Look What The Cat Dragged In ja Bon Jovin Slippery When Wet, ja Appetiten ilmestymisvuoden satoa olivat Def Leppardin Hysteria, Aerosmithin Permanent Vacation ja Whitesnaken 1987. Noita julkaisuja yhdisti vain se, ettei niissä ollut nimeksikään vaaran tuntua. Uudet, rankat speed/thrash-bändit olivat tehneet vallankumouksen metallissa, mutta hardrockin valtavirrassa Guns N’ Roses oli ainoa yhtye, jossa oli uhmaa teini-ikäisen tarpeiksi. Sellaiselle on aina tilausta.

Toisin kuin Bon Jovin ja Aerosmithin ammattilauluntekijöiden kanssa laatimat levytykset, Appetite For Destruction on aidosti tekijänsä näköinen albumi. Se syntyi, kun sieltä täältä Los Angelesiin ajautuneet nuoret miehet (McKagan tuli Seattlesta, Stradlin ja Rose Indianasta, Slash on syntyjään britti) kohtasivat Sunset Stripin rockskenen sykkeessä ja perustivat bändin. Se bändi oli parhaimmillaan huumaavan hyvä. Sellaiset biisit kuin Mr. Brownstone ja Nightrain eivät olleet enempää kuin osiensa summia, mutta osat nivoutuivat toisiinsa niin saumattomasti, että musiikki heräsi henkiin omana olentonaan. Paljosta on kiittäminen myös tuottaja Clinkiä. 1980-luvun lopun läiskähteleviä muotisoundeja fiksusti vältelleessä tuotannossa on taikaa, johon ajan hammas ei pysty.

Appetite For Destructionin myynti käynnistyi hitaasti mutta kantoi kauas. Levy nousi Billboardin listan hännille elokuussa 1987, ja tasan vuotta myöhemmin se saavutti listan ykkössijan. Yhdysvalloissa listaviikkoja kertyi huimat 147. Kolmessakymmenessä vuodessa Appetite For Destructionia on myyty liki kolmekymmentä miljoonaa kappaletta, ja yli puolet sen biiseistä on edelleen mukana Guns N’ Rosesin ohjelmistossa.

Siinä missä Use Your Illusion -tuplalevypari on sekavuudessaan ja hahmottomuudessaan kuin rocktähteyden buffet-pöydässä itsehillintänsä menettäneen yhtyeen bulimiaoksentelua, on Appetite For Destruction kolme varttia jännittävää, jäntevää ja jännitteistä bändisoittoa. Juuri sitä silkkaa asiaa, mikä Guns N’ Rosesin hardrock & rollissa alun perin viehätti.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Guns N’ Rosesin studioalbumit
Appetite For Destruction (1987)
GN’R Lies (1988)
Use Your Illusion I (1991)
Use Your Illusion II (1991)
The Spaghetti Incident? (1993)
Chinese Democracy (2008)

Lue lisää:
Adler, Deanna & Spagnola, Lawrence J.: Sweet Child of Mine – How I Lost My Son To Guns N’ Roses, 265 sivua. (Monarch Publishing, 2016).
Adler, Steven & Spagnola, Lawrence J.: My Appetite For Destruction – Sex & Drugs & Guns N’ Roses, 286 sivua. (Harper Collins, 2010).
Canter, Mark & Porath, Jason & Lue, Jack: Reckless road – Guns N’ Roses And The Making Of Appetite For Destruction, 348 sivua. (Shoot Hip Press, 2007).
Davis, Stephen (Petri Silas, kääntäjä): Guns N’ Roses – Watch You Bleed – koko tarina, 486 sivua. (Johnny Kniga, 2009).
Guns N’ Roses & Putterford, Mark (Jukka Väänänen, kääntäjä): Guns N’ Roses omin sanoin, 96 sivua. (Tammi, 1994).
McCarthy, Jim & Olivent, Marc: Guns N’ Roses – Reckless Life – A Graphic Novel, 160 sivua. (Omnibus Press, 2015).
McKagan, Duff (Pekka Tuomisto, kääntäjä): It’s So Easy (ja muita valheita), 408 sivua. (Otava, 2012).
Slash & Bozza, Anthony: Slash, 481 sivua. (Like, 2009).
Wall, Mick: Guns N’ Roses – The Most Dangerous Band In The World, 147 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1991).
Wall, Mick (Jorma-Veikko Sappinen, kääntäjä): W.A.R – W. Axl Rose, 365 sivua. (Like, 2011).
Wall, Mick (Petri Silas, kääntäjä): Viimeiset jättiläiset – Guns N’ Roses. (Johnny Kniga, 2017).

Guns N' Roses: Appetite For Destruction (1987).

Guns N’ Roses: Appetite For Destruction (1987).

Kiss: Lick It Up – kadonneen kitaristin kunniajuoksu

Kiss – Lick It Up (Mercury, 1983)

KIss: Lick It Up (1983).Ruotsin televisiossa esitettiin taannoin dokumenttielokuva Kiss och gitarristen som försvann, jossa kerrottiin Kissin vaiheista ja pohdittiin, mihin sen entinen kitaristi Vinnie Vincent on mahtanut hävitä. Dokumentin lopulla muuan yksityisetsivä arvelee, että Vincent elelee nyttemmin uutta elämää naisena nimeltä Angel.

Väite herätti keskustelua, vaikka oli pelkkää vanhan huhun herättelyä. Puheet Vinnie Vincentin sukupuolenvaihdoksesta levisivät jo 1990-luvun alussa – ja samoihin aikoihin hänen sanottiin työskentelevän pankissa tai halpatuotantopornon parissa ja kirjoittavan countryhittejä salanimellä. Noille väitteille ei ole minkäänlaisia todisteita. Eniten ne kertovat siitä, miten arvoituksellisesta hahmosta on kyse.

Se, että kukaan ylipäänsä puhuu Vinnie Vincentistä, johtuu hänen parin vuoden pestistään Kississä. Pimentoon jääneissä bändeissä soittaneen ja muun muassa Onnenpäivät-tv-sarjaan lauluja kirjoittaneen Vincent John Cusanon (s. 1952) esitteli Kissille lauluntekijä Adam Mitchell vuonna 1982. Kitaristin soitto- ja sävellystaidot tekivät vaikutuksen basisti-laulaja Gene Simmonsiin ja kitaristi-laulaja Paul Stanleyyn. Jo samana vuonna Vincent soitti kitaraa Kissin albumilla Creatures Of The Night ja kirjoitti sille biisejä. Vielä tuolloin hän kuitenkin oli pelkkä haamusoittaja. Valokuvissa ja videoilla esiintyi edelleen alkuperäisjäsen Ace Frehley, joka erkani Kissistä pitkän kaavan mukaan.

Vinnie Vincent julkistettiin Kissin jäseneksi joulukuussa 1982. Supersankaribändi ei ollut vielä luopunut maskeistaan, joten Vincentille luotiin hahmo: vuoden 1983 Creatures Of The Night -kiertueella hän esiintyi mystisenä Ankh Warriorina. Bändin uusi jäsen oli Kissin kaksinvaltiaiden luomus: Simmons ideoi Vinnie Vincent -taiteilijanimen, ja Stanley suunnitteli Ankh Warriorin.

Seuraavalla albumilla Lick It Up Kiss riisui naamionsa, mikä osoittautui hyväksi siirroksi. Kauan kätkettyinä pidettyjen kasvojen paljastaminen herätti niin paljon huomiota, että syyskuussa 1983 julkaistu Lick It Up toi Kissille pitkästä aikaa platinalevyn Yhdysvalloista. Bändin suosio elpyi myös ulkomailla, kun uusi fanisukupolvi otti sen omakseen muiden kovaäänisten pitkätukkabändien mukana. Vaikka Kiss oli toiminut jo kymmenen vuotta, kahdeksankymmentäluvun hard rockissa se oli omiensa joukossa. Lick It Upin rajun heavyn (Exciter, Fits Like A Glove) raskaan jytän (All Hell’s Breakin’ Loose, And On The 8th Day) ja powerballadin (A Million To One) tahdissa kelpasi heilutella hervotonta kieltä, ja poppaava nimiraita kasvoi yhdeksi Kissin tunnetuimmista biiseistä.

Creatures Of The Nightin rankalla linjalla jatkanut Lick It Up oli Vinnie Vincentin kunniajuoksu. Hän oli mukana kirjoittamassa kahdeksaa levyn kymmenestä kappaleesta ja teki nopeanäppisenä kitaristina vaikutuksen vauhtia ja tekniikkaa arvostaneissa soittajapiireissä. Pian kuitenkin kävi ilmi, ettei Vincent aikonut alkaa Simmonsin ja Stanleyn alaiseksi. Kulissien takana hän vaati saada olla täysivaltainen jäsen, ei rumpali Eric Carrin kaltainen palkollinen. Lavoilla hän haki valokeilaa soittamalla päätähuimaavan tyhjänpäiväisiä ja loputtoman pitkiä kitarasooloja, joita yhtyeen johtajat kuuntelivat lavan laidalla kulmat kurtussa.

Lopulta Kissin oli vaivattomampaa vaihtaa jäsentä kuin yrittää murtaa Vincentin egoa. Kun Lick It Up -kiertue päättyi, kitarasankari sai kenkää. Kissin ikääntyvä fanikunta ei silti koskaan unohtanut Vinnie Vincentiä: Creatures Of The Nightin ja Lick It Upin kipakat kitararaidat kirvoittavat yhä ylistystä fanifoorumeilla. Vincent oli varmasti hankala bändikaveri, mutta myös taitava muusikko, joka ohjasi Kissin kohti parempia aikoja.

All Hell’s Breaking Loose oli Lick It Upin toinen single.

Kissin jälkeen Vinnie Vincent teki kaksi albumia Invasion-yhtyeensä kanssa, mutta sen jälkeen hän alkoi vähitellen muuttua näkymättömäksi. Hän kirjoitti kappaleita muille artisteille ja Kissin vuoden 1992 Revenge-albumille ja käynnisteli sooloprojektia, jonka levy ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt. Vuonna 1996 hän julkaisi Euphoria-nimisen ep:n lahjaksi seuraavan albuminsa ennakkotilaajille, mutta pitkäsoittoa ei maksaneiden harmiksi ikinä julkaistu. Sittemmin Vincent ei ole saanut aikaiseksi oikein mitään. Vuonna 2011 hän piipahti vastentahtoisesti julkisuudessa, kun joutui tekemisiin poliisin kanssa, mutta sen jälkeen hänestä ei ole kuultu.

Missä Vinnie Vincent on nyt? Miltä hän näyttää? Millä hän elää? Mitä nimeä hän käyttää? Luultavimmin eläkeikäinen mysteerimies asustelee kaikessa hiljaisuudessa jossain päin Amerikkaa, käy netissä lueskelemassa huvittuneena itseään koskevia juttuja, ja kenties kommentoikin niitä salanimien takaa. Voi olla, että hän kopioi tämänkin artikkelin Google Translateen ja myhäilee mahdolliseen partaansa.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Vinnie Vincent fanifoorumi
Kiss kotisivu

Levyhyllyt:
Vinnie Vincent Kissin studioalbumeilla
Creatures Of The Night (1982)
Lick It Up (1983)
Revenge (1992, säveltäjänä)

Vinnie Vincent Invasion
Vinnie Vincent Invasion (1986)
All Systems Go (1988)
Euphoria, EP (1996)

Vinnie Vincent muiden artistien levyillä
Treasure: Treasure (1977)
Dan Hartman: Instant Replay (1978)
Peter Criss: Let Me Rock You (1982)
Wendy O. Williams: WOW (1984)
John Waite: No Brakes (1984)
The Bangles: Everything (1988)

Tribuuttialbumi
Kiss My Ankh: A Tribute To Vinnie Vincent (2008)

Kiss
Kiss (1974)
Hotter Than Hell (1974)
Dressed To Kill (1975)
Destroyer (1976)
Rock And Roll Over (1976)
Love Gun (1977)
Dynasty (1979)
Unmasked (1980)
Music from “The Elder” (1981)
Creatures Of The Night (1982)
Lick It Up (1983)
Animalize (1984)
Asylum (1985)
Crazy Nights (1987)
Hot In The Shade (1989)
Revenge (1992)
Carnival Of Souls: The Final Sessions (1997)
Psycho Circus (1998)
Sonic Boom (2009)
Monster (2012)

Lue lisää:
Kissistä voi lukea englanninkielen lisäksi suomeksi. Toimitus suosittelee lämpimästi Juha Arolan ja Jere Saaraisen kääntämiä Kiss-aiheisia elämäkerrallisia teoksia. Kysy Kiss-kirjoja kotikirjastostasi.

Criss, Peter & Sloman, Larry (Juha Arola, kääntäjä): Kissin kissamiehen elämä, 422 sivua. (Like, 2013).
Frehley, Ace & Layden, Joe & Ostrosky, John (Juha Arola, kääntäjä): Ei kaduttavaa – Rock’n’roll-muistelmat, 327 sivua. (Like, 2012).
Leaf, David & Sharp, Ken: Kiss – Behind The Mask, The Official Authorised Biography, 431 sivua. (Aurum, 2004).
McPhate, Tm & Gill, Julian: Odyssey – The Definitive Examination Of Music From The Elder, Kiss’ Cult-Classic Concept Album, 536 sivua. (KISSFAQ.COM Publishing, 2016).
Simmons, Gene: Kiss And Make-Up, 275 sivua. (Crown cop, 2001).
Stanley, Paul (Jere Saarainen, kääntäjä): Tehty mikä tehty – minun tarinani, 483 sivua. (Minerva, 2015).
Stevens, Joe: Kiss – Revenger Is Sweet, 60 sivua. (Omnibus Press, 1997).

KIss: Lick It Up (1983).

KIss: Lick It Up (1983).