Morphine: The Night – tie yön syliin

The Night (Dreamworks Records, 2000)

Morphine: The Night (2000).Yleisö varmaan ajatteli sen johtuneen helteestä. Heinäkuun kolmas 1999 oli kuuma päivä Italian Palestrinassa, ja kun Morphinen 46-vuotias basisti-laulaja Mark Sandman tuupertui lavalle kesken keikan, kesti hetken, ennen kuin kukaan ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Sandman oli kuollut. Hän oli saanut massiivisen sydänkohtauksen ja poistunut maailmasta. Loppu oli tullut kuin sormia napsauttamalla, ja se oli vienyt mukanaan myös Morphinen. Muille jäsenille oli selvää, ettei bändin matka voisi jatkua ilman sen sielua.

Basisti-laulaja Mark Sandman, saksofonisti Dana Colley ja rumpali Jerome Deupree perustivat Morphinen vuonna 1989 Cambridgessa. He olivat siinä vaiheessa keikkailleet enimmäkseen Bostonin seudulla ja Uuden-Englannin alueella monissa eri bändeissä – Sandman oli soittanut aiemmin muun muassa Treat Her Rightissa ja Deupreen kanssa Hypnosonicsissa, Colley esimerkiksi Three Coloursissa.

Morphinen toiseksi lyömäsoittajaksi vakiintui heti alkuvuosina Billy Conway, joka tuli alun perin tuuraamaan terveysongelmien vuoksi väliaikaisesti sivuun astunutta Deupreeta. Loppujen lopuksi kumpikin rumpali soitti Morphinessa useita vuosia. Loppuvaiheessa kokoonpano oli nelimiehinen, kun Coway ja Deupree olivat bändissä yhtä aikaa.

Alkuun päästyään Morphine ryhtyi tekemään töitä tasaisen tehokasta tahtia – ja sai myös aikaan tuloksia. Ensimmäinen albumi Good ilmestyi vuonna 1991 bostonilaisen Accurate/Distortion-levymerkin kautta. Vuoden 1993 Cure for Pain laajensi bändin reviirin kauas Uuden-Englannin ulkopuolelle: trio kiersi sen tiimoilta Yhdysvaltoja, Eurooppaa, Japania ja Australiaa. 1990-luvun puolivälissä Yes kasvatti Morphinen näkyvyyttä edelleen. Honey White -singlen video soi Music Televisionilla muun muassa hervottomassa Beavis & Buttheadissa.

Sitten Morphine astui major-yhtiöiden maailmaan. Suurmoguli David Geffenin ja elokuvaohjaaja Steven Spielbergin Dreamworks sainasi sen vuonna 1997 ja julkaisi Like Swimmingin vielä samana vuonna. Neljäs albumi ei muodostunut suureksi läpimurroksi (siihen Morphinen musiikki oli luonnostaan liian marginaalista), mutta maine kasvoi edelleen. Early To Bedin video sai Grammy-ehdokkuuden, ja vuoteen 1999 mennessä Morphinen kaikkia levyjä oli myyty yhteensä yli 800 000 kappaletta.

The Night, Morphinen viides ja viimeinen studioalbumi, valmistui vuoden 1999 alussa. Puoli vuotta ennen Mark Sandmanin kuolemaa viimeistelty levy julkaistiin vasta vuonna 2000, tyylikkäästi soveliaan suruajan jälkeen.

Morphinen ura päättyi musiikilliselle huipulle. Sandmanin tuottama The Night soi täyteläisemmin ja pakottomammin kuin Morphinen edelliset levyt. Se on helpommin lähestyttävä ja musiikillisesti värikkäämpi levy kuin edeltäjänsä, mutta silti tyylikkään kosiskelematon kokonaisuus, jonka tummat värit ovat sävy sävyyn.

Sandmanin kuolema, kannen valkoinen kukka ja musiikin hämärä, paikoin hauras ja surumielinen tunnelma houkuttelevat pitämään The Nightia jonkinlaisena kuolinmessuna, testamenttina tai profetiana ennenaikaisesta poismenosta. Se ei tietenkään ole sellainen. Kun levyn yönkauniit kappaleet äänitettiin, Morphine luultavasti katseli urahorisonttiinsa toiveikkaana. Mutta koska taide on tehty tulkittavaksi, mikään ei estä kuuntelemasta The Nightia Sandmanin kuoleman varjossa. Siinäkin tapauksessa Morphine saa pimeyden tuntumaan lämpimältä ja lohdulliselta.

Morphinen musiikki ei lakannut soimasta lavoillakaan. Vuoden sisällä Sandmanin kuolemasta Colley ja Conway perustivat Orchestra Morphinen, joka esitti enimmäkseen The Nightin materiaalia. Sittemmin he ovat pitäneet Morphinen ja ystävänsä muistoa elossa muun muassa Vapors Of Morphine -kokoonpanossa.

Conway ja Colley ovat myös perustaneet myös Hi-n-Dry-levymerkin, jonka toimitilat rakennettiin Sandmanin entiseen työhuoneeseen. Yhtiö on julkaissut muun muassa Sandboxin, kahden cd:n ja yhden dvd:n laajuisen koosteen Mark Sandmanin elämäntyöstä Morphinen ulkopuolella. Ikävä kyllä hänen tunnetuimman bändinsä tuotanto jouduttiin jättämään julkaisun ulkopuolelle tekijänoikeussyistä.

Jos Sandman olisi saanut elää, The Night kuulostaisi nyt albumilta, jolla Morphinen vähäeleinen ”low rock” (joksi bändi itse tyylinsä nimesi) jalostui valmiiksi. Bändi esiintyy kautta levyn hyvin ilmaisuvoimaisesti. Se huokuu yhtä aikaa vanhan jazzin viileänrentoa svengiä ja rockin särmää, mutta ei ole lähelläkään rasittavanvinkeää jazzrockia. Siellä täällä Morphinen soundia avartavista jousista ja muista lisukesoittimista huolimatta musiikissa on yhtä paljon tilaa kuin säveliä. Minimalistinen tuotanto saa pienet asiat näyttämään kokoaan suuremmilta ja langettamaan pitkiä varjoja.

Tyylikkäässä tyhjyydessä kaikuu salaperäisyys, joka saa palaamaan The Nightin äärelle yhä uudelleen.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Morphine
Mark Sandman – Kaksikielinen slide-basso, laulu, urut, kolmekielinen slide-kitara, piano, kitara
Dana Colley – baritoni-, tenori ja double-saksofoni, triangeli
Jerome Deupree – rummut ja muut lyömäsoittimet
Billy Conway – rummut ja muut lyömäsoittimet

Hae Morphinen The Night kirjastosta!

Hae Morphinen The Night kirjastosta!

Hae The Night kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Morphinen studioalbumit
Good (1992)
Cure For Pain (1993)
Yes (1995)
Like Swimming (1997)
The Night (2000)

Livelevy
Bootleg Detroit (2000)

Kokoelmat
B-Sides And Otherwise (1997)
The Best Of Morphine: 1992–1995 (2003)
Sandbox: The Mark Sandman Box Set (2004)
At Your Service (2009)

Katso lisää:
Cure For Pain – The Mark Sandman Story (dokumentti, 2011)

Morphine: The Night (2000).

Morphine: The Night (2000).

Yes: Talk – uusi uljas auringonnousu

Talk (Victory, London Recordings, 1994)

Yes: Talk (1994).

Brittiprogen suurbändi Yes teki läpimurtonsa 70-luvun alussa. Yhä säkenöivämpään musiikkiin yltäneen lontoolaisviisikon parhaat progeilut vyöryivät hallitun kompeksisena aaltona klassikoilta The Yes AlbumFragile ja Close To The Edge. Jopa albumipuoliskon mittaiset teokset olivat yleisön mieleen, huikeimpana esimerkkinä vain neljä pitkää biisiä sisältänyt 2LP Tales From Topographic Oceans. Seuraavan vuosikymmenen ovella oli luvassa muutoksia, jopa bändin lyhytaikainen hajoaminen. Paluulevy 90125 ja sen hitit syntyivät multi-instrumentalisti ja säveltäjä Trevor Rabinin avulla, tuottaja Trevor Hornin työtä väheksymättä. Rabin viihtyi bändissä yli 10 vuoden ajan, paluualbumista 90125 yhteistyön viimeiseen merkkiteokseen Talk.

Modernisoitu Yes oli valtava menestys. Big Generator (1987) oli mainio jatko, mutta yhteistyöhön tuli myös säröjä. Yesin rinnalla nähtiin jopa Jon Andersonin johtama kilpaileva kokoonpano Anderson Wakeman Bruford Howe, jolta ilmestyi levykin. Ehkä vielä hämmentävämpää oli peräti kahdeksan Yes-muusikon albumi Union vuodelta 1991. Osittaisten harharetkien jälkeen oli luvassa jälleen parempaa. Vuonna 1994 Anderson, Rabin, Chris Squire, Tony Kaye ja Alan White palasivat musiikillisten ihmeiden aikaan.

Kuten 90125 ja Big Generator, Talk sisältää massivista biisimateriaalia. Yes kuitenkin kääntää vaihteen hieman vapaammalle. Iso soundi saa seurakseen lähes jamittavaa musisointia, jossa selvästi pidetään hauskaa. Mietteliäitä popelementtejä viljellään mukavasti läpi levyn. Rabin osasi tuottaa mukaan myös raskaammaan, ylikierroksisen sykkeen. Rummut jytäävät tosissaan, stemmalauluissa kuljetaan vanhaan Yes-tyyliin.

Talk nousee lentoon heti alussa kuin auringonnousu loistavasti nukutun yön jälkeen. Maailman murheet ovat poissa kun The Calling väräjää eetteriin. Biisistä välittyy hämmentävä lataus. Jon Andersonin laulun perusvire on aina nostattava, mutta Rabinin positiivinen pusku niittaa kaiken yhteen ällistyttävällä tavalla.

I Am Waiting rullaa kehtolaulun tenholla, kuin aivan erityistä yksinkertaisuutta vaalien. Viehättävää teemaa kehitellään minuutista toiseen täydellisessä itseluottamuksessa. Myös Real Love työntyy eteenpäin häkellyttävän verkkaisesti. Pitkälle viivästetty kertosäe on kuin täydellistä rakkautta.

– Call this real love
Activates this mission to be on the same timeline.
Call this free love
Get a ticket on the master plan
On the freedom climb.

Liki yhdeksän minuuttia viillettävä Real Love nousee yhdeksi pääteoksista. Se sisältää samaa porrasteista kipinää kuin viisi vuotta aiemmin julkaistu Tears For Fearsin klassikkolevy The Seeds Of Love. Singleraita Walls on lähellä eaglesmaista aikuisrokkia, ja biisi on selvä voittaja. Elintärkeä väliosa tarttuu mukavasti. Loppuun tuotu modulaatio toimii todella hyvin.

Talkin suurteokseksi kasvava Endless Dream on todellinen kärkihetki. Rabin loistaa yhtä lailla koskettimissa, kitaran varressa kuin laulaja. Jon Andersonin ääni tuo täydellisen vuorovaikutuksen Rabinin rinnalle. Kitaristina Rabin runnoo esiin kuulaana, etukenoisena, yhtä aikaa haastavana ja mainstreamina. Rabin ahtoi kitaraa monin tavoin buustattuna, aivan toisin kuin kitaralegenda Steve Howe.

Ansioistaan huolimatta Talk jäi maailmalla vaille suurta huomiota. Odotettua heikompi menestys vaivasi myös albumia seurannutta kiertuetta. Kokoonpanoon oli tulossa jälleen muutoksia: Rabin ja Kaye jäivät pois Yesin riveistä. 90125, Big Generator ja Talk nostavat Trevor Rabinin yhdeksi Yes-saagan pelastajista.

Talk
Jon Anderson – laulu
Trevor Rabin – kitara, kosketinsoittimet, laulu, ohjelmointi
Chris Squire – bassokitara, laulu
Tony Kaye – Hammond-urut
Alan White – rummut
Tuottaja: Trevor Rabin

Talk kuuluu 90-luvun Yesin merkittävimpään antiin. Bändin taival jatkui uusia täysosumia hakiessa. Tupla-albumit Keys To Ascencion 1 & 2 olivat vaisuhkoja, eikä 1997 julkaistu Open Your Eyes vienyt eteenpäin. Lähelle klassikkokantaa päästiin, kun Yes-voimaa säkenöivä Magnification julkaistiin vuonna 2001.

Alun perin keväällä 1994 julkaistu Talk sai yhden lisäraidan Collector’s Edition CD-painokseen (2002). Music On Vinyl julkaisi albumin vinyylipainoksen 2015. Talk on yksi Yesin levyistä, joka puuttuu Spotifysta (tilanne 1/2018). Kysy Yesiä kotikirjastostasi.

Tuomas Pelttari

Levyhyllyt:
Yes (Atlantic, 1969)
Time And A Word (1970)
The Yes Album (1971)
Fragile (1971)
Close To The Edge (1972)
Yessongs (1973)
Tales From Topographic Oceans (1973)
Relayer (1974)
Going For The One (1977)
Tormato (1978)
Drama (1980)
90125 (Atco, 1983)
Big Generator (1987)
Union (Arista, 1991)
Talk (Victory, 1994)
Keys To Ascension (Essential, 1996)
Keys To Ascension 2 (1997)
Open Your Eyes (Eagle, 1997)
The Ladder (1999)
Magnification (2001)
Fly From Here (Frontiers, 2011)
Heaven & Earth (2014)

Hae Yesin Talk kirjastosta!

Hae Yesin Talk kirjastosta!

Hae Yesin Talk kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Lue lisää:
Banks, Peter & James, Billy: Beyond And Before – The Formative Years Of Yes, (Golden Treasures, 2001).
Bruford, Bill: The Autobiography – Yes, King Crimson, Earthworks And More, 352 sivua. (Jawbone, 2009).
Farley, Alan: The extraordinary world of Yes, 254 sivua. (iUniverse, 2004).
Hedges, Dan: Yes – The Authorized Biography, 144 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1981).
Heino, Kalevi: Yes – jatkuvan muutoksen portaat, 322 sivua. (Pop-lehti, 2004).
Holm-Hudson, Kevin: Progressive rock reconsidered, 280 sivua. (Routledge, 2002).
Martin, Bill: Music Of Yes – Structure And Vision In Progressive Rock, 272 sivua. (Open Court, 1996).
Morse, Tim: Yesstories – Yes In Their Own Words, 162 sivua. (St. Martin’s Press, 1996).
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Popoff, Martin: Time And A Word – The Yes Story, 252 sivua. (Soundcheck Books, 2016).
Romano, Will: Close To The Edge – How Yes’s Masterpiece Defined Prog Rock, 272 sivua. (Backbeat Books, 2017).
Watkinson, David: Yes – Perpetual Change, 192 sivua. (Plexus, 2002).
Welch, Chris: Close To The Edge – The Story Of Yes, 280 sivua. (Omnibus, 1999. Myös päivitetty painos: Omnibus, 2007).

Yes: Talk (1994).

Yes: Talk (1994).

 

Yes: Fragile – progen herkkää ylivoimaa

Fragile (Atlantic, 1971)

Yes: Fragile (1971).Yksi progressiivisen rockin suurimmista yhtyeistä on Lontoossa vuonna 1968 perustettu Yes. Brittilbändi etsi ilmaisunsa suuntaa kahdella ensimmäisellä albumillaan, ja alkuvuodesta 1971 julkaistu kolmoslevy The Yes Album osoittautui ansaituksi läpimurroksi. Haasteita pelkäämätön kombo kehittyi huimaa vauhtia. Vielä vuoden -71 puolella ilmestynyt Fragile oli jo mestariteos. Se nostaa bändin tasolle, josta The Yes Album antoi viitteitä.

Kuten progebändeissä usein on tapana, myös Yes muutti kokoonpanoa tarpeen mukaan. Kitaristi Steve Howe tuli mukaan jo edelliselle albumille. Tony Kayen tilalle tullut kosketinsoittaja Rick Wakeman sai nostettua Yesin jäsenten muusikkoutta yhä paremmin esiin. Wakemanin innovatiivisuus ja kyvyt sovittajana istuivat hedelmälliseen maaperään, koska toisinaan Yesin pursuavia musiikillisia ajatuksia oli vaikea toteuttaa ja nitoa yhteen. Kosketinsoitinvelhon avulla Yes pääsi omimman soundinsa ääreen vaivattomammin. Fragilen harppausta yhä kohti taiteellista kokonaistavoitetta kuvaa hyvin Roger Deanin ensimmäinen Yesille tekemä levynkansi.

Akustisen kitaran lyyriset huiluäänet koristavat albumin alkua. Roundabout alkaa pulputa täydellisessä yhteistyössä rytmiryhmän kanssa. Rumpali Bill Bruford ja basisti Chris Squire luovat svengiin vastustamattoman pohjan. Intron kitarointiin palataan raidan keskivaiheilla, ja pian seuraa Rick Wakemanin urkusoolo. Kitaristi Steve Howen ja vokalisti Jon Andersonin säveltäjäroolit heijastuvat toteutukseen: edetään kitara ja laulu edellä.

Fragilen lyhykäiset sooloraidat rikastavat kokonaisuutta. Wakeman saavuttaa jotain Wendy Carlosin riemukkaasta klangista soolonumerolla Cans & Brahms. Andersonin kaanon We Have Heaven antaa vokalistin kerroksille tilaa hengittää. Raidan lopun narisevasta ovesta ja askeleiden äänistä syntyy hauska yhtymä Kate Bushin albumiin Never For Ever.

A-puolen päättävä South Side Of The Sky on yksi Yesin klassikoista. Se lähtee liikkeelle ukkosmaisen tuulen ja kumun voimalla. Squiren tasapainoa uhkaava bassottelu möyrii maskuliinisesti. Wakeman yltää puolivälin piano-osuudessaan kenties runollisimpaan antiinsa. Jazzmainen brufordismi etenee läpi majesteetillisen kokonaisuuden, ja muuttuu tarpeen mukaan mäiskeeksi. South Side on myös erinomainen esimerkki Yesin laulutaiteesta. Moniääniset harmoniat ovat täydellisyyttä.

B-puolella jatketaan soolopaloja. Brufordin bravuuri Five Per Cent For Nothing jää hieman lyhyeksi, mutta Long Distance Runaround on sekin Brufordin juhlaa. Andersonin sävellys nivoutuu saumattomasti Squiren legendaariseen teokseen The Fish (Schindleria Praematurus). Yesin instrumentalismi yltää huippuunsa. Toimitus suosittelee lämpimästi myös Fragilen monikanavamiksausta, jossa The Fish välittyy mahtavan herkkänä vyörynä.

Howe tekee soolonumerosta Mood For A Day mielenkiintoisemman kuin The Yes Albumin vastaava teos Clap. Albumin päätösraita Heart Of The Sunrise antaa tiukan virvelirummun kehystää motiivin rakentelua. Squiren kurottava bassokuvio pureutuu mellotronin pitkiin sointuihin. Jännästi yhtä lailla kaahaavan että kiireettömän intron jälkeen paneudutaan kauniiseen laulumelodiaan. Vajaan neljän minuutin jälkeen Andersonin, Squiren ja Brufordin yhteinen sävellys tuo keskiöön sanat SHARP–DISTANCE.

We Have Heavenia kierrättävä outro pyörryttää. 41 minuuttia kuluvat todella nopeasti. Joko tämä on ohi?

Jon Anderson – laulu
Bill Bruford – rummut, lyömäsoittimet
Chris Squire – bassokitara, laulu
Steve Howe – akustinen kitara, sähkökitara, laulu
Rick Wakeman – urut, piano, sähköpiano
Tuottajat: Yes ja Eddie Offord

Yesin 70-luvun alun trilogia The Yes AlbumFragileClose To The Edge säilyy progen klassikkokannassa vuosikymmenestä toiseen. Yhdessä tuottaja Eddie Offordin kanssa bändi pystyi luomaan jotain poikkeuksellisen vetovoimaista. Yksi todiste Yes-musiikin kuolemattomuudesta kuultiin vuoden 2017 Rock & Roll Hall of Fame -juhlassa. Esiintyminen Chris Squiren (1948–2015) muistolle on juhlava hetki. Squiren tilalla bassokitaraa soittaa Rushin laulaja-basisti Geddy Lee.

Fragile on saanut vuosikymmenten varrella useita uusintajulkaisuja. Vuoden 2003 remaster on erinomainen valinta. Askeleen pidemmälle yltää 2015 julkaistu CD/DVD tai CD/Blu-ray, jolla kuulllaan huolellistesti tehtyjen monikanavamiksausten rinnalla runsas valikoima kiinnostavaa lisämateriaalia. Myös alkuperäispainoksen kuvavihkonen on tuotettu mukaan erinomaisena jäljenteenä.

Tuomas Pelttari

Yes kotisivu

Levyhyllyt:
Yes (Atlantic, 1969)
Time And A Word (1970)
The Yes Album (1971)
Fragile (1971)
Close To The Edge (1972)
Yessongs (1973)
Tales From Topographic Oceans (1973)
Relayer (1974)
Going For The One (1977)
Tormato (1978)
Drama (1980)
Yesshows (1980)
90125 (Atco, 1983)
9012Live: The Solos (1985)
Big Generator (1987)
Union (Arista, 1991)
Talk (Victory, 1994)
Keys To Ascension (Essential, 1996)
Keys To Ascension 2 (1997)
Open Your Eyes (Eagle, 1997)
The Ladder (1999)
Magnification (2001)
Fly From Here (Frontiers, 2011)
Heaven & Earth (2014)

Muista boksit:
Yes: Yesyears, 4CD ja 32-sivuinen liitekirja. (Atco, 1991).
Yes: In A Word – Yes, 5CD ja 98-sivuinen liitekirja (Elektra, Rhino, 2002).
Yes: Progeny – Seven Shows From Seventy-Two, 14CD ja liitevihko (Atlantic, Rhino, 2015).

Lue lisää:
Banks, Peter & James, Billy: Beyond And Before – The Formative Years Of Yes, (Golden Treasures, 2001).
Bruford, Bill: The Autobiography – Yes, King Crimson, Earthworks And More, 352 sivua. (Jawbone, 2009).
Farley, Alan: The extraordinary world of Yes, 254 sivua. (iUniverse, 2004).
Hedges, Dan: Yes – The Authorized Biography, 144 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1981).
Heino, Kalevi: Yes – jatkuvan muutoksen portaat, 322 sivua. (Pop-lehti, 2004).
Holm-Hudson, Kevin: Progressive rock reconsidered, 280 sivua. (Routledge, 2002).
Martin, Bill: Music Of Yes – Structure And Vision In Progressive Rock, 272 sivua. (Open Court, 1996).
Morse, Tim: Yesstories – Yes In Their Own Words, 162 sivua. (St. Martin’s Press, 1996).
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Popoff, Martin: Time And A Word – The Yes Story, 252 sivua. (Soundcheck Books, 2016).
Romano, Will: Close To The Edge – How Yes’s Masterpiece Defined Prog Rock, 272 sivua. (Backbeat Books, 2017).
Watkinson, David: Yes – Perpetual Change, 192 sivua. (Plexus, 2002).
Welch, Chris: Close To The Edge – The Story Of Yes, 280 sivua. (Omnibus, 1999. Myös päivitetty painos: Omnibus, 2007).
Yes: Fragile, CD ja 16-sivuinen liitevihko, jossa Bill Martinin essee A Brighter Shade Of Green. (Elektra, Rhino, 2003).
Yes: Fragile, CD/Blu-ray tai CD/DVD sekä 16-sivuinen liitevihko, jossa Sid Smithin essee. (Atlantic, Panegyric, 20015).

Yes: Fragile (1971).

Yes: Fragile (1971).

Yes: The Yes Album – yhtyeen ensimmäinen klassikko

The Yes Album (Atlantic, 1971)

Brittiläisen Yesin kolmonen julkaistiin keväällä 1971. The Yes Album on yhtyeen ensimmäinen klassikko.Progressiivisen rockin suurin aalto valtasi maailmaa Britteinsaarilta 60-luvun loppupuolella. Innovatiiviset uuden suunnan näyttäjät Pink Floyd, King Crimson ja Genesis nousivat ponnekkaasti kohti rockmusiikin eturiviä. Myös viisihenkinen Yes oli tosissaan mukana. Yhtye julkaisi vuonna 1971 peräti kaksi albumia. Näistä ensimmäinen on The Yes Album, bändin ensimmäinen klassikko.

Syksyllä 1970 nauhoitettu kolmosalbumi kuulostaa yllättävän luomulta. Mahtipontisuuden rinnalla mukana on ripaus viehättävän kotikutoisen tuntuista jamittelufiilistä. Soundi on monin paikoin pikemminkin leikkisän progeileva kuin psykedeelinen. Happoisampi space rock oli muiden juttu. Kahdella ensimmäisellä albumilla oli mukana coverbiisejä, mutta The Yes Album iski optimismin ja omien sävellyksten voimin.

Yes: Chris Squire (vas.), Steve Howe, Tony Kaye, Bill Bruford ja Jon Anderson.

Yes: Chris Squire (vas.), Steve Howe, Tony Kaye, Bill Bruford ja Jon Anderson.

Albumin avaava Yours Is No Disgrace sisältää suuren ilmaisun elementit, joita tuotantotyö ei vielä hyödynnä täysillä. Kitaristi Steve Howen akustinen livepala Clap hymyilyttää, mutta A-puoli päättyy vakavahenkiseen suurteokseen Starship Trooper. Kolmiosainen Jon Andersonin, Chris Squiren ja Howen säveltämä kokonaisuus nostaa Yesin komeaan liitoon.

Noste jatkuu koko B-puolen. I’ve Seen All Good People on yksi Yesin kuolemattomista anthemeista. Stemmalaulu loistaa Jon Andersonin kristallinkirkkaan tulkinnan takaa. Taustalta erottuva laina ”Give Peace A Chance” sopii mukaan täydellisesti. Auringonpaisteista tunnelmaa on mahdotonta verhota piiloon. Hittipontentaaliakin sisältävä raita toimii myös lyhennettynä liveversiona.

Albumin päättää Perpetual Change. Pääriffi on majesteetillinen, ja seikkailu jatkuu läpi liki kymmenminuuttisen raidan. Bill Bruford iskee tarkasti, voimakkaan jazzisti. Pidemmistä raidoista huolimatta The Yes Album tuntuu biisipainoitteiselta rocklevyltä. Äärimmäisen tunnistettava Andersonin lauluklangi hallitsee, tekstit lipuvat tajuntaan vaivatta.

The Yes Album käynnisti yhtyeen valovoimaisimman kauden. Samalla kasvoi suosiokin: uutuuslevy nousi brittilistalla sijalle 4. Työ jatkui jo jouluksi 1971 ilmestyneellä julkaistulla mestariteoksella Fragile. Yesin kunnianhimoa ei tuntunut rajoittavan mikään.

The Yes Album
Jon Anderson – laulu, lyömäsoittimet
Chris Squire – bassokitara, laulu
Steve Howe – kitara, portugalilainen kitara, laulu
Tony Kaye – piano, urut, Moog
Bill Bruford – rummut, lyömäsoittimet
Tuottajat: Yes ja Eddie Offord

The Yes Album julkaistiin alun perin keväällä 1971. Levystä on liikkeellä kaksi erinomaista CD-remasteria. Vuoden 2003 painos sisältää kolme lisäraitaa. Steven Wilson operoi CD/Blu-ray-painokselle (2014) komean valikoiman lisäraitoja ja eri miksauksia. Stemmalaulun ohella sekä Tony Kayen että Steve Howen musisointi hyötyy täyteläisestä 5.1-miksauksesta.

* * *

Yes keikkailee yhä, basisti Chris Squiren (1948–2015) menehtymisen jälkeenkin. Nykykokoonpanossa soittavat Howe, Alan White, Geoff Downes, Jon Davison ja Billy Sherwood.

Tuomas Pelttari

Yes kotisivu

Hae The Yes Album kirjastosta!

Hae The Yes Album kirjastosta!

Hae The Yes Album kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Levyhyllyt:
Yes (Atlantic, 1969)
Time And A Word (1970)
The Yes Album (1971)
Fragile (1971)
Close To The Edge (1972)
Yessongs (1973)
Tales From Topographic Oceans (1973)
Relayer (1974)
Going For The One (1977)
Tormato (1978)
Drama (1980)
Yesshows (1980)
90125 (Atco, 1983)
9012Live: The Solos (1985)
Big Generator (1987)
Union (Arista, 1991)
Talk (Victory, 1994)
Keys To Ascension (Essential, 1996)
Keys To Ascension 2 (1997)
Open Your Eyes (Eagle, 1997)
The Ladder (1999)
Magnification (2001)
Fly From Here (Frontiers, 2011)
Heaven & Earth (2014)

Muista boksit:
Yes: Yesyears, 4CD ja 32-sivuinen liitekirja. (Atco, 1991).
Yes: In A Word – Yes, 5CD ja 98-sivuinen liitekirja (Elektra, Rhino, 2002).
Yes: Progeny – Seven Shows From Seventy-Two, 14CD ja liitevihko (Atlantic, Rhino, 2015).

Lue lisää:
Banks, Peter & James, Billy: Beyond And Before – The Formative Years Of Yes, (Golden Treasures, 2001).
Bruford, Bill: The Autobiography – Yes, King Crimson, Earthworks And More, 352 sivua. (Jawbone, 2009).
Farley, Alan: The extraordinary world of Yes, 254 sivua. (iUniverse, 2004).
Hedges, Dan: Yes – The Authorized Biography, 144 sivua. (Sidgwick & Jackson, 1981).
Heino, Kalevi: Yes – jatkuvan muutoksen portaat, 322 sivua. (Pop-lehti, 2004).
Holm-Hudson, Kevin: Progressive rock reconsidered, 280 sivua. (Routledge, 2002).
Martin, Bill: Music Of Yes – Structure And Vision In Progressive Rock, 272 sivua. (Open Court, 1996).
Morse, Tim: Yesstories – Yes In Their Own Words, 162 sivua. (St. Martin’s Press, 1996).
Pajuniemi, Matti: Aamunkoiton portit – progressiivinen rock 1967–1979, 384 sivua. (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2013).
Popoff, Martin: Time And A Word – The Yes Story, 252 sivua. (Soundcheck Books, 2016).
Romano, Will: Close To The Edge – How Yes’s Masterpiece Defined Prog Rock, 272 sivua. (Backbeat Books, 2017).
Watkinson, David: Yes – Perpetual Change, 192 sivua. (Plexus, 2002).
Welch, Chris: Close To The Edge – The Story Of Yes, 280 sivua. (Omnibus, 1999. Myös päivitetty painos: Omnibus, 2007).

Brittiläisen Yesin kolmonen julkaistiin keväällä 1971. The Yes Album on yhtyeen ensimmäinen klassikko.

Yes: The Yes Album (1971).