Peter Perrett: How The West Was Won – kulttisankarin voitokas paluu

Peter Perrett – How The West Was Won (Domino, 2017)

Peter Perrett: How The West Was Won (2017).Amerikkalaisen myytin mukaan villi länsi vallattiin voimalla ja sitkeydellä. Peter Perrettin (s. 1952) uuden sooloalbumin nimi viittaa siihen ja Amerikkaan ylipäänsä, mutta samalla se tuntuu itseironiselta ja vähän omahyväiseltäkin heitolta. Perrettin The Only Ones -bändiltä jäi aikoinaan länsi valloittamatta, kun se hajosi kesken Yhdysvaltain-kiertueen, mutta hän itse on pitkän väsytystaistelun jälkeen ottanut sielunsa villin laidan hallintaansa. Vuosikymmeniä tuhlannut mies on taas kiinni musiikissa.

How The West Was Won on paitsi Perrettin ensimmäinen soololevy, myös hänen ensimmäinen uutta materiaalia sisältävä julkaisunsa kahteenkymmeneen vuoteen. The Only Ones levytti kolme pitkäsoittoa vuosina 1976–1980. Sen jälkeen Perrett soitti muun muassa Johnny Thundersin So Alonella, mutta upposi niin syvälle aineisiin, että sai tehtyä seuraavan oman albuminsa vasta 1990-luvun puolivälissä. Lyhytikäiseksi jääneen The Onen Woke Up Sticky ilmestyi 1996. Ja sitten vilahti taas yli kaksikymmentä vuotta ennen kuin How The West Was Won tuli.

Viisi albumia neljässäkymmenessä vuodessa on todella vähän, ja silti tai siksi Perrett on kaivertanut nimensä historiaan. Pimeydessä harvakseltaan pilkahteleva uusi musiikki on maalannut romanttisen kuvan boheemista rockrunoilijasta, joka tuhlaa lahjojaan. Perrettin tapauksessa se pitää hyvinkin paikkansa. Hän tuhosi oman uransa huumeilla ja alkoi sitten elättää itseään ja perhettään niin kuin ennen The Only Onesin menestystäkin – myymällä huumeita.

How The West Was Won on klassinen kaksiteräinen miekka. Se on Peter Perrettin albumi, ja Peter Perrett on cool – tai siis oli ennen, mutta onko hän sitä vielä How The West Was Wonin jälkeenkin? Pärjäävätkö kadonneen kulttisankarin kappaleet tässä ajassa? Millaisen uuden albumin tekee kuusikymmentäviisivuotias pahasta keuhkoahtaumataudista kärsivä entinen narkkari ja huumekauppias, joka ei ole tehnyt vuosikymmeniin mitään uutta? Kysymyksiä riittää.

Oikea rivi kuuluu: ”on”, ”pärjäävät”, ”tosi hyvän”. Siinä missä monet vanhat hörhöt ovat levyillään kuin puuhun nostettuja rampoja tarzaneilta, on Peter Perrett How The West Was Wonilla oma teräväkielinen ja tyylikäs itsensä. Hänen lauluäänensä on yhä ihastuttavan poikamainen, ja kertoivatpa kappaleet rakkaudesta tai nykymaailman omituisuuksista (joihin hän ei onneksi pyri musiikissaan mukautumaan), sanoitukset ovat samaan aikaan vaivattoman kepeitä ja merkityksellisiä.

Perrettin simppeleihin sointukiertoihin perustuvissa biiseissä on Lou Reedin ja vanhan New Yorkin punkin viileyttä, glam rockin rehvakkuutta ja Dylanin sävelrunojen salaviisautta. Ikä kuuluu siinä, miten maltillisesti Perrett antaa tunnetta täyteen ladattujen laulujensa purkautua. How The West Was Won on hillitty, tyylikkään vähäeleinen rocklevy. Se ei käy nuoren miehen uhmalla vaan kaiken nähneen tyyliniekan sarkastisella charmilla.

Perrettin tunnetuin kappale on The Only Onesin Another Girl, Another Planet vuodelta 1978:

How The West Was Won osoittaa, että Perrett on saanut elämässään tehtyä muutakin kuin muutaman levyn ja kamakauppaa: häntä säestää nyt bändi, jossa soittaa hänen kaksi poikaansa. Perhesuhteet tuntuvat olevan muutenkin reilassa: How The West Was Wonin toinen single An Epic Story on rakkauslaulu poikien äidille Zena Kakoullille, jonka kanssa Perrett on ollut aviossa jo 47 vuotta.

Kun Take Me Homen kitarat lakkaavat hapuilemasta taivaita ja levy loppuu, ei voi olla miettimättä, kuuleeko maailma herra Perrettistä enää koskaan. Ellei, on How The West Was Won kaunis päätös hänen… No, ei kai sitä voi uraksi kutsua. Peter Perrettillä on ollut elämä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
The Only Ones
The Only Ones (1978)
Even Serpents Shine (1979)
Baby’s Got A Gun (1980)
The One
Woke Up Sticky (1996)
Peter Perrett
How The West Was Won (2017)

Lue lisää:
Antonia, Nina: The One And Only – Peter Perrett, Homme Fatale, 224 sivua. (SAF Publishing 1999).

Peter Perrett: How The West Was Won (2017).

Peter Perrett: How The West Was Won (2017).

Noitalinna Huraa! Kalan silmä – ainutlaatuista kotikutoisuutta

Noitalinna Huraa! – Kalan silmä (Megamania, 1988)

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).Pop kukoistaa kaupungin valoissa, siellä, missä elämä sykkii. Skenet porisevat pirteimmin paikoissa, joissa on paljon ihmisiä.

On se niinkin, mutta lauma myös muokkaa kaltaisekseen. Syntyy tusinoittain samanhenkisten ihmisten samankuuloisia ja -näköisiä bändejä, joiden pienistä piirileikeistä lähtee ääntä mutta ei välttämättä koidu mitään kertomisen arvoista.

Niin kuin sisukkain kukkanen puskee asfaltin raosta päin valoa, nousevat topakimmat tekijät sieltä, mistä niille ei arvaisi löytyvän sijaa ollenkaan. Mainitaan nyt vaikka Utajärven 22-Pistepirkko, Tyrnävän Jolly Jumpers, Pihtiputaan Ratsia ja etenkin Noitalinna Huraa!, joka tuli Peräseinäjoelta – paikkakunnalta, joka on nimensäkin puolesta perin kaukana ytimestä.

Kurja kissa Kalan silmä -levyltä:

Sari Peltoniemen, Antti Tammelan, Hannu Sepposen ja Reijo Kärhän Noitalinna Huraa! pysyi samassa kokoonpanossa koko uransa ajan. Se keksi nimensä lapsen piirustuksesta ja avasi pelin omakustannesinglellä vuonna 1985. Seuraavana vuonna Pygmi-levymerkki kiinnostui erikoisesta yhtyeestä ja kustansi sille albumin, jonka nimeksi tuli hauskasti Hulalalaa.

Omalaatuista vaihtoehtopoppia soittaneen Noitalinna Huraan tyyli ei välittynyt ensimmäiselle pitkäsoitolle bändin tarkoittamalla tavalla, mutta levy lupaili silti suuria. Näillä lakeuksilla eksoottiset vaikutteet (mm. The Velvet Underground), sykähdyttävät melodiat, mahdollisimman vähän rokkaavat sovitukset sekä satujen, lasten ja myyttien viehkoista maailmoista nouseva tunnelma tekivät Noitalinna Huraasta yhtyeen, jonka kaltaista Suomessa ei ollut.

Vetinen Poppanen Kalan silmä -levyltä:

Kun Pygmi lopetti toimintansa, Noitalinna Huraa! teki sopimuksen Megamanian kanssa. Yhtiön takana olivat Love Records- ja ja Johanna Kustannus -yhteyksistä tutut Atte Blom ja Pekka Aarnio, joiden taidetta arvostavassa huomassa peräseinäjokelaiset olivat kuin kotonaan. Noitalinna Huraa! äänitti toisen albuminsa Kalan silmän Karjaan Westside-studiolla vuoden 1987 jälkipuoliskon aikana. Tuottaja Martti ”Mara Ujo” Kososen johtamissa sessioissa musiikin lempeä lumous siirtyi äänilevylle haihtumattomana.

Kalan silmästä tuli monipuolinen mutta linjakas albumi. Günter Grassin Peltirumpu-romaanista tutun saksalaisen piirileikin (”Ist die schwarze Köchin da?”) mukaan nimetty Musta köksä yhdisteli vaihtoehtorockia ja sähköistä bluesia. Ronskisti revitelty Kurja kissa, kanteen vahingossa Kissanpojaksi muutettu Kissapoika ja twang-vaikutteinen Toivomustynnyri olivat Noitalinnaa suoraviivaisimmillaan, mutta niissäkin bändi pysytteli ilahduttavan kaukana Amerikan-meiningistä.

Melodinen Vetinen Poppanen oli kuin radiosoittoon tehty, ja sitäkin hohtavampi popkyynel on levyn avausraita, jonka kaikki tuntevat: Pikkuveli on muutoksesta ja viattomuuden menettämisestä kertova klassikko. Sen sanomaan kiteytyy jotakin olennaista Noitalinna Huraasta, joka jotenkin onnistui löytämään ja tuomaan musiikkiinsa sen kaiken mahdolliseksi tekevän lapsenmielisyyden, jonka useimmat aikuiset ovat kadottaneet. Ja vieläpä niin, ettei se vaikuttanut teennäiseltä.

Pikkuveli livenä Yölinja-ohjelmassa vuonna 1988:

Noitalinna Huraan hienous oli monen pienen asian summa. Osa sitä on se, miten Sepposen mieleenpainuvat mutta kosiskelemattomat sävellykset kohtasivat Peltoniemen sympaattisen laulutyylin ja naiivit mutta viisaat sanoitukset. Sitä oli myös lempeästi ujeltavissa uruissa, Kärhän tyylikkäässä kitaransoitossa, Tammisen ja Sepposen epävarmoissa tulkinnoissa sekä siinä, miten soittajat vaihtelivat instrumentteja keskenään pikkujutuista piittaamatta. Paljon hienoutta oli siinä, miten vapaasti hiljaisuus sai soida Noitalinna Huraan soundissa.

Kiehtovimmillaan Kalan silmä oli kappaleissa, joissa Noitalinna Huraa! kietoi yhteen toisiaan täydentäviä, vastakohtaisia elementtejä. Sellaisia biisejä ovat mystinen Kaikki valot, joka olisi huumeisemmin sovitettuna sopinut Sielun Veljille, seesteinen Onkija, jonka kepeiden sävelten tahdissa tanssii kuolema, sekä Valaan laulu, jota vetovoimainen bassokuvio hinaa utuisen äänimaiseman halki.

Noitalinna Huraa! Provinssirockissa vuonna 1990:

Noitalinna Huraa! lopetti toimintansa vuonna 1993 tehtyään neljä albumia. Nyttemmin Tamminen soittaa vanhan kappaleen mukaan nimetyssä Musta köksä -yhtyeessä. jolle Peltoniemi on kirjoittanut sanoituksia. Laulajatar on kirjoittanut Noitalinna Huraan jälkeen paljon muutakin: hän on palkittu lasten- ja nuortenkirjailija. Peltoniemen tavoin myös Sepponen on tehnyt töitä Mustan köksän kanssa ja taidetta lapsille. Hän vaikuttaa lastenmusiikkiyhtye Orffeissa.

Nyt Noitalinna Huraa! on jälleen ajankohtainen. Svart Records on julkaissut koko sen tuotannon Kaikki noidat linnassa -nimisellä boksilla, ja jotta loppu olisi enemmän kuin historiaa, on yhtye aktivoitunut ainakin joksikin aikaa. Uusi ep Roskaprinssi ilmestyi hiljattain saman levy-yhtiön kautta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Hulalalaa (Pygmi, 1986)
Kalan silmä (Megamania, 1988)
Varjotarha (Megamania, 1989)
Kolinaa (Megamania, 1991)
Riittäähän noita linnassa (kokoelma, Megamania, 1997)
Kaikki noidat linnassa (kokoelma, Svart Records, 2017)

Lue lisää
Sari Peltoniemen kirjoja
Miehestä syntynyt (Atena, 2014)
Haltijan poika (Tammi, 2013)
Gattonautti ja muita arkisatuja (Tammi, 2012)
Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi, 2011)
Kissataksi (Tammi, 2010)
Hämärän renki (Tammi, 2009)
Soita minulle, Kukka Kaalinen (Tammi, 2008)
Suomu (Tammi, 2007)
Kerppu ja tyttö (Tammi, 2007)
Ainakin tuhat laivaa (Tammi, 2005)
Kukka Kaalinen pulkassa (Tammi, 2004)
Kummat (Tammi, 2003)
Kukka Kaalinen koulutiellä (Tammi, 2002)
Hirvi (Tammi, 2001)
Löytöretkeilijä Kukka Kaalinen (Tammi, 2000)

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).

The Velvet Underground: Squeeze – se näkymätön VU-levy

The Velvet Underground: Squeeze (Polydor, 1973)

The Velvet Underground: Squeeze (1973).On albumeja, joita ei lasketa. Ne kuuluvat tekijänsä tuotantoon vain nimellisesti, koska niiltä puuttuu jotakin olennaista. Julkaisuja saattaa saatella kovakin tohina, mutta pian ne muuttuvat näkymättömiksi.

Sellaisia ovat esimerkiksi The Doorsin kaksi viimeistä albumia, jotka bändi teki ikonisen laulajansa Jim Morrisonin kuoleman jälkeen, ja Axl Rosen ylikypsäksi hauduttama Chinese Democracy (2008), joka ilmestyi Guns N’ Rosesin nimellä. Harva muistaa sitäkään, että The Velvet Undergroundilla on levy nimeltä Squeeze (1973). Se johtuu siitä, että Squeezelta puuttuu kaikki se, mikä teki The Velvet Undergroundista merkittävän.

Musiikin arvostuksessa on kuitenkin usein kyse mielikuvista. Chinese Democracy olisi kuulostanut paremmalta, jos se olisi julkaistu Rosen sooloalbumina. Mikäli The Doorsin jäsenet olisivat keksineet yhtyeelleen uuden nimen, saattaisivat Other Voices (1971) ja Full Circle (1972) herättää jälkipolvissa muutakin kuin säälinsekaista huvittuneisuutta. Ja jos Squeeze olisi Doug Yulen sooloalbumi, sitä pidettäisiin lupaavana levynä.

Squeezea kohti lähdettiin vuonna 1968, kun John Cale erotettiin The Velvet Undergroundista Lou Reedin vaatimuksesta. Alkuperäisen ydinkaksikon ajatukset bändin musiikillisesta suunnasta (ja siitä, kuka sen päättäisi) olivat niin erilaisia, että Reed ilmoitti hajottavansa koko yhtyeen, ellei Cale katoaisi. Tilalle pestattiin nuori Doug Yule, johon newyorkilaisyhtye oli tutustunut keikkareissulla Bostonissa.

The Velvet Undergroundin uuden kokoonpanon albumit The Velvet Underground (1969) ja Loaded (1970) olivat edeltäjiensä tavoin kaupallisia floppeja mutta musiikillisesti kiinnostavia levyjä. The Velvet Underground & Nicon ja White Light/White Heatin tehneestä tylyn runollisesta hippiaatteen antiteesista oli kasvanut lempeämpi ja popimpi yhtye. Se ei kuitenkaan riittänyt nostamaan bändiä uudelle menestyksen tasolle. Yulen (s. 1947) herkästä popäänestä huolimatta The Velvet Underground ei muuttunut riittävän helpoksi ja kaupalliseksi.

Reed erosi The Velvet Undergroundista elokuussa 1970. Kun kyydistä hyppäsivät myös kitaristi Sterling Morrison ja rumpali Moe Tucker, klassisesta kokoonpanosta ei ollut jäljellä mitään. Omaan varjoonsa kadonneen bändin johtohahmoksi nousi Yule, jonka rooli oli ollut varsin merkittävä jo Loadedilla.

Kun Reedin (1942–2013) viimeisesta keikasta The Velvet Undergroundin riveissä julkaistiin livealbumi vuonna 1973, yhtyeen näppärä manageri Steve Sesnick nappasi momentumista kiinni. Hän passitti Yulen ja kimpun hanttimiehiä The Velvet Undergroundiksi Englantiin keikoille ja studioon. Lontoossa levytetyllä Squeezella Yule soittaa lähes kaiken itse. Rumpaliksi Sesnick tilasi Deep Purplen Ian Paicen.

Sain äskettäin tilaisuuden kysyä Paicen muistoja Squeeze-sessioista. Niiden epämääräisyys tuntuu heijastavan projektin hämäryyttä:
– En minä edes tiennyt, että se oli The Velvet Undergroundin levy, Paice kertoi. – Minulla oli vapaapäivä ja sain kuulla, että joku tarvitsi rumpalia studioon. Lupauduin hoitamaan homman. Soittamiseen meni kolme tai viisi tuntia, enkä ajatellut koko asiaa sen jälkeen. Kymmeniä vuosia myöhemmin joku sitten kertoi minullekin, että soitan The Velvet Undergroundin levyllä.

Squeeze herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Vuodet The Velvet Undergroundissa ovat jättäneet Yulen biisintekotyyliin jälkensä, mutta VU:n vanha sielu, sen kokeelliset piirteet ja sanoitusten outo kauneus menivät Calen (s. 1942) ja Reedin mukana. Paice soittaa rumpuosuudet tyylikkäästi, mutta se vain lihavoi lainausmerkkejä ”The Velvet Undergroundin” nimen ympärillä. Bändi oli kaukana alkuperäisestä epäsovinnaisuudestaan, joka kiteytyi Tuckerin alkukantaiseen paukutukseen.

Mutta jos Squeezen saisi revittyä irti kontekstistaan, sitä kuuntelisi mielellään. Crashissa ja Louisessa on Kurt Weillin sävellysten näennäistä kepeyttä, Caroline on varhaiselle Beatlesille pokkuroivaa ränttätänttää, ja Mean Old Man sekä Dopey Joen torviboogie muistuttavat ajan bluesrockyhtyeistä. Friends-balladi ja synkeä Wordless ovat kivasti kontrastissa reippaiden rockbiisien kanssa. Levy on monin paikoin kliseinen, mutta myös monipuolinen ja hetkittäin omaperäinenkin: Jack & Jane on perusrockbiisi, jonka kaikki sointukulut eivät ole tavanomaisimmasta päästä.

Yulen nätisti värisevä lauluääni oli persoonallinen ja hän osasi kirjoittaa toimivia biisejä, mutta omaa taiteellista ääntään 25-vuotias muusikko ei ollut vielä löytänyt. Hänen sävellyksensä saattoivat olla jopa parempia kuin Lou Reedin, mutta samaa karismaa ja näkemystä niissä ei ollut.

– Pidän parista levyn biisistä, mutta muuten oloni on vähän kuin kirjailijalla, joka katsoo tekstiään kaksikymmentä vuotta julkaisun jälkeen: ”Voi jeesus, olinpa minä kypsymätön tuohon aikaan!” Ei siitä levystä voi olla kovin ylpeä, mutta sellainen siitä tuli. Se on osa kehitystä. Se ei ole parasta, mitä olen tehnyt, mutta kyllä siitä kuulee, mihin olin matkalla, Yule kertoi vuosikymmeniä myöhemmin PopMattersin haastattelussa.

Kriitikot tinttasivat Squeezen kanveesiin heti kättelyssä silkasta uskollisuudesta oikealle The Velvet Undergroundille. Tyrmääviä arvosteluja niittänyt albumi sai kylkeensä ”kuulematta roskaa” -leiman, joka ei ole vieläkään haalistunut. Tuomio ei kuitenkaan ole oikeudenmukainen. Squeeze ei ole huono. Se vain ei ole The Velvet Undergroundin vaan Doug Youlen levy.

Tai kenties Squeeze on sittenkin Steve Sesnickin albumi. Yule nimittäin kertoi PopMattersille, että manageri junaili koko yhden levyn diilin The Velvet Undergroundin nimissä saadakseen tililleen levy-yhtiön maksamat ennakkorahat. Biisit ja levyn tehnyt Yule sai vaivanpalkaksi kuusi kappaletta Squeezea.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
The Velvet Underground
The Velvet Underground & Nico (Verve, 1967)
White Light/White Heat
 (Verve, 1968)
The Velvet Underground (MGM, 1969)
Loaded (Cotillion, 1970)
Live At Max’s Kansas City (Cotillion, 1972)
Squeeze (Polydor, 1973)

Lue lisää:
Bockris, Victor & Malanga, Gerard: Up-Tight – The Story Of The Velvet Underground, 208 sivua. (Omnibus Press, 1996).
Röyhkä, Kauko: The Velvet Underground ja Lou Reed, 155 sivua. (Like, 2007.
Thompson, Dave: Beyond The Velvet Underground, 96 sivua. (Omnibus Press, 1989).
Unterberger, Richie: White Light/White Heat – The Velvet Underground Day-By-Day, 367 sivua. (Jawbone, 2009).

The Velvet Underground: Squeeze (1973).

The Velvet Underground: Squeeze (1973).