Metsatöll: Äio – balttimetalli nousee maailmankartalle

Äio (Spinefarm | Svart, 2010)

Metsatöll: Äio (2010).Helmikuussa 2019 tulee kuluneeksi kaksikymmentä vuotta sitä, kun laulaja-kitaristi Markus Teeäärin kotitalon kellarissa alkoi tapahtua. Tallinnalainen poikaporukka perusti siellä bändin, josta tuli muutamassa vuodessa balttimetallin palkittu keihäänkärki. Bändin nimi Metsatöll on vanha vironkielinen kiertoilmaus sudelle.

Metsatöll ei päässyt valmiiseen pöytään – sen perustamisen aikaan Viron metalliskene oli vielä alkutekijöissään. Lähtötilanne antoi Metsatöllille toisaalta edelläkävijän arvon, toisaalta paljon töitä tehtäväksi. Tyvestä puuhun kavunneen ryhmän ensimmäinen virallinen pitkäsoitto Hiiekoda ilmestyi vuonna 2004. Rumpali Marko Atso muisteli vuonna 2011 Sueen tekemässäni haastattelussa, että albumi mullisti virometallin.
”Sitä ennen Eestin hevibändien levyt myivät ehkä sata kappaletta. Hiiekodaa me myimme kahdessa päivässä tuhat kappaletta, ja levyjen loppuminen oli ongelma meille. Ma en ymmärtänyt, mitä tapahtui! No, nykyään myymme Virossa yhtä paljon levyjä kuin Metallica, Rammstein tai Lady Gaga.”

Suomella oli tärkeä rooli virolaisen metallikulttuurin synnyssä. 1980-luvun lopulla rautaesiripun läpi tihkuneet metallivaikutteet tulivat pohjoisesta päin. Suomen television Hittimittari ja muut musiikkiohjelmat ja helsinkiläisen speed/thrashbändi Stonen Viron-keikat vaikuttivat valtavasti sikäläisiin muusikoihin.

Siksi oli luonnollista, että vuonna 2008 Metsatöll siirtyi virolaiselta Nailboard Recordsilta suomalaiselle, kovaa vauhtia kansainvälistyneelle Spinefarm Recordsille. Muun muassa Stonen kanssa työskennellyt Mikko Karmila äänitti Metsatöllin neljännen albumin Äion rummut Helsingin Finnvoxilla kesällä 2009. Sinä syksynä bändi jatkoi äänityksiä Tallinnassa, ja vuoden lopulla Karmila miksasi levyn Finnvoxilla.

Jos Metsatölliltä kysytään, Äio (2010) ilmestyi vuonna 10223. Bändi aloittaa ajanlaskun Kristuksen syntymän sijaan siitä, kun Billingenin maakannas murtui ja valtava luonnonmullistus paljasti veden alta nykyisen Viron maa-alueet. Tämän kuultuaan kukaan tuskin yllättyy kuullessaan, että Viron muinaisuskolla ja muilla pakanallisilla perinteillä on tärkeä rooli Metsatöllin konseptissa. Se on kansansa muinaishistorian ja mytologian inspiroima folkmetallibändi.

Metsatöllin omaperäinen balttimetalli on suoraviivaista riffittelyä, jonka tempo pysyy maltillisena ja jossa sanoitukset ja melodiat ovat pääosassa. Kansanmusiikkielementtejä ei ole liimattu hevibiisien päälle – vanha kulttuuri on läsnä sanoituksissa, melodioissa ja instrumentaatiossa. Lokulaudin, torupillin, ängipillin ja haisutrummin kaltaiset soittimet nousevat paikoin lähes tasaveroiseen asemaan sähkökitaroiden ja rumpujen kanssa, mikä saattaa olla liikaa niille genren kuulijoille, jotka nauttivat folkinsa mieluiten visuaalisena. Hieno elementti Äiolla on Viron kansallinen mieskuoro. jonka kanssa Metsatöll on myös konsertoinut.

Äion kappaleissa ollaan usein matkalla johonkin, merille, taisteluun tai kotiin. Päähenkilöitä tuntuu ajavan jokin itseä suurempi, ja heidän paikkansa on puolustusasemissa. Voi olla, että halu kuulua maahan ja kansaan ovat voimakkaampia paikoissa, joiden historia on sellainen kuin Virolla. Pakana-ajan jumalia levyltä ei yllättäen tapaa. Lähimpänä niitä käydään Kabelimatsidissa, jossa soimataan kirkon rakentamista pyhälle paikalle.

Äio oli Metsatöllille tärkeä julkaisu, joka teki bändistä tunnetumman kotimaansa ulkopuolella. Vuonna 2014 julkaistun Karjajuht-albumin jälkeen Metsatölliltä on julkaistu pari pienempää levytystä ja kokoelmalevy. Joulukuussa 2017 (tai 10230, miten sen nyt ottaa) Metsatöll tiedotti, että bändin ja rumpali Marko Atson tiet ovat eronneet. Uusi jäsen on Viron musiikkipiireissä tunnettu Tõnis Noevere.

Vaikka levytysrintamalla on ollut viime aikoina hiljaista, Metsatöll on osoittanut elinvoimansa keikkailemalla ahkerasti. Tänä vuonna se on esiintynyt kotimaansa lisäksi Yhdysvalloissa, Ranskassa, Brasiliassa ja Hämeen keskiaikaismarkkinoilla.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Metsatöll kotisivu
Virolaista metallia netissä

Äio
Markus Teeäär – laulu, kitara, lokulaud
Lauri Õunapuu – laulu, akustinen kitara, huilut, torupill, kantele, ängipill, munniharppu
Kuriraivo Piirsalu – basso, bassomandoliini, huudot
Marko Atso – rummut, haisutrumm, laulu

Levyhyllyt
Metsatöllin studioalbumit
Hiiekoda (2004)
Terast Mis Hangund Me Hinge 10218 (2005)
Iivakivi (2008)
Äio (2010)
Ulg (2011)
Karjajuht (2014)

Lue lisää
Metsatöll-aiheisia artikkeleita löytyy Finnan kautta. Pääset valmiiseen hakutulokseen täältä.

Läjä Äijälä ja äärimmäisyyksien verenpunainen lanka

Läjä Äijälä, kollaasi.Lapin Kansa -lehden yleisöäänestys Vuosisadan lappilainen sai äskettäin jännittävän käänteen. ”Punkin pioneeri ja Terveet Kädet -bändin perustaja Veli-Matti ’Läjä’ Äijälä on tällä hetkellä vahvoilla Vuosisadan lappilaiseksi”, lehden verkkosivuilla uutisoitiin 25.11.2017. ”Hän johtaa niukasti, vain muutamalla äänellä toista muusikkoa eli Antti Tuiskua.”

Underground oli puhunut nettiäänestyksen kautta eikä sen sanomaa voinut vähätellä protestiääniksi. Onhan Läjä Äijälän (s. 1958) Torniossa perustama suomalaisen hardcoren edelläkävijä Terveet Kädet inspiroinut hc-punkin ja äärimetallin tekijöitä kautta maailman 1980-luvun taitteesta lähtien. Ja niin vakuuttava yhtye kuin se olikin, se on vain yksi kulma Läjä Äijälän taiteilijakuvasta.

Vuosina 1980–2016 toiminut Terveet Kädet meni äärimmäisyyksiin monilla eri kokoonpanoilla, suomen ja englannin kielellä, enemmän tai vähemmän inspiroituneena, toisinaan punkimmin ja toisinaan metallisemmin, mutta aina siitä loisti Läjä Äijälän persoona ja jäljittelemätön tyyli. Yhtyeen kenties tunnetuin julkaisu on klassikkolevytys Ääretön joulu (1982)

Läjä Äijälä on myös sarjakuvapiirtäjä, jonka luomuksia on ilmestynyt eri sarjakuvaseurojen julkaisuissa. 1990-luvun alkupuolella hän toimitti X-nimistä sarjakuvalehteä, jota julkaistiin sekä suomeksi että englanniksi ja jonka numeroista koottiin albumi vuonna 2010. Hän on myös piirtänyt levynkansia omille bändeilleen ja muillekin, esimerkiksi CMX:n Johannes Kastaja -ep:n kansi on Äijälän luomus. 

Runoilijana Läjä Äijälä debytoi vuonna 2007, kun Pupu Lihaviston (mm. 500 kg lihaa, The Leo Bugariloves) ja Astro Lihjamon (Hiljainen kevät) kanssa tehty Runojen kevät -kirja ilmestyi. Mielenkiintoinen yhteistyöprojekti oli myös se, kun Apulanta-yhtye sävelsi ja levytti Äijälän kanssa kaksi tämän sanoitusta, kappaleet Kumi nahka piiska ja Punainen helvetti.

Äijälän äänitaide ei ole ollut lainkaan yksipuolista. Hän on soittanut monenlaista musiikkia useissa eri yhtyeissä ja projekteissa, joita on yhdistänyt lähinnä pyrkimys pitää meininki rytmisenä, yksinkertaisena, marginaalisena ja tavalla tai toisella äärimmäisenä.

Vuosina 1979–1980 toiminut Aavikon kone ja moottori oli Äijälän ensimmäinen avantgardistista elektronista musiikkia esittänyt yhtye. Se julkaisi aktiivivuosinaan yksipuoliset 7”-singlet Karavaani ja Rakkaudella sinulle Äijälän omalla IKBAL-levymerkillä. Joteskii Groteskii ja Vauva Records julkaisivat bändin pienimuotoisen tuotannon uudelleen yhdellä singlellä vuonna 2014.

Aavikon koneen ja moottorin konseptia jatkojalosti vuonna 1983 perustettu Billy Boys, jonka tulokulmana oli eräänlainen elektroninen rockabilly.

1990-luvun puolivälissä perustettu The Sultans on Äijälän ja Markku ”Lene” Leinosen minimalistista garagebluesia soittava yhtye. Sen ensimmäinen single Houserockin’ ilmestyi vuonna 1996, ja viimeisin julkaisu on vuoden 2016 Kitchen Sessions. Tyylitajuinen duo esittää tällä kaitafilmillä kolme kappaletta:

Kokoonpanoltaan lähimpänä Äijälän emoyhtyettä on brutaali rockbändi Death Trip, jonka kaikki muutkin jäsenet (kitaristi Ilari Kinnunen, kosketinsoittaja Lene Leinonen, basisti Maike Valanne, rumpali Tilli Äijälä ja kitaristi Timo Wiik) ovat jossain vaiheessa vaikuttaneet Terveissä Käsissä. Ektro Records julkaisi Death Tripin koko raa’an ja hypnoottisen tuotannon yksissä kansissa. Pain is Pain – The Complete Death Trip 1988–1994 ilmestyi vuonna 2011.

1980-luvun lopulla Äijälä liittyi The Leo Bugarilovesiin, jonka 500 kg lihaa -yhtyeen Pupu Lihavisto ja Ruki Vehr A. Kivi olivat perustaneet vuonna 1981. Soundi-lehti luonnehti Feelings-albumin (2011) ja Hits & Misses Compilation 1988–2002 -kokoelman (2013) arvosteluissa tuon omalakisen yhtyeen musiikkia ”lievästi kehityshäiriöiseksi kotiurkuboogierockiksi” ja ”sirkusrockiksi”. Aina sanat eivät riitä kertomaan kaikkea.

Äijälän ja Leinosen kokeellisen ja minimalistisen elektronisen musiikin hanke The Kolmas debytoi yhdellä biisillä jo vuonna 1997, mutta siirtyi albumikantaan vasta vuoden 2013 Kolmas testi -levyllä. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi studio- ja liveäänityksistä koottu kasettialbumi Kolmas Kasetti. 2017 tuli Kolmas Musiikki -niminen cd-albumi.

2010-luvulla Läjä Äijälä alkoi sooloartistiksi. EP:t Raskas taakka (2012) ja Alzheimer (2016) julkaistiin tänä vuonna Raskas Alzheimer -julkaisuna, ja sen jälkeen on ilmestynyt vielä EP Minuuttibiitti. Vaikuttavin ikioma teos on virallisen oloisesti Veli-Matti O. Äijälän nimellä tehty sooloalbumi Minun vereni (2016), jolla on improvisoidulta ja terapeuttiselta kuulostavaa, jostakin alitajunnan suunnalta kontrolloimattomasti pulppuavaa elektronista taidemusiikkia, hankalasti hahmotettavia sanoja ja henkilökohtaisen kuuloista rutinaa psyyken hämäristä nurkista.

Vuonna 2016 Äijälä ilmoitti Terveiden Käsien tulleen tiensä päähän. Hän perusti sen tilalle Lapin Helvetin, joka otti nimensä klassikkoyhtyeen viimeiseksi jääneeltä albumilta. Samana vuonna ilmestyi Äijälän, Circle-yhtyeestä ja Ektro Recordsista tutun Jussi Lehtisalon ja rumpali Tomi Leppäsen Sakset-yhtyeen avant-elektroninen ensialbumin Lahja, josta pitivät kovasti muun muassa Helsingin Sanomien ja Soundin kriitikot. Punkmetallisen Lapin Helvetin ensimmäinen albumi taas ilmestyy joulukuussa 2017 Svart Recordsin kautta.

Ensi vuonna kuusikymppisiään viettävän Läjä Äijälän tahti on kova, vaikka 40-vuotistaiteilijajuhla lähestyy. Tätä kirjoittaessa ei vielä tiedetä, mahtaako Anatude sittenkin kiilata kalkkiviivoilla Läjä Äijälän ohi Lapin Kansan äänestyksessä. Läjä on silti äänestyksen moraalinen voittaja: hänen näytöillään ja näkemyksellisyydellään on mahdollisuuksia vaikka useammankin vuosisadan lappilaiseksi ja kansalaiseksi. Joskus taide jatkaa kiehtomistaan kautta aikojen, joskus se jää aikansa kuvaksi. Läjä Äijälällä on saumaa jäädä elämään, sillä hänen taiteensa verenpunainen lanka on katkeamaton ja omin käsin kehrätty.

”Mulla on sanoituksissa ja piirroksissa äärimmäisiä aiheita. Voi olla, että ihmiset luulevat minua sen takia erilaiseksi ihmiseksi kuin olen”, Äijälä kertoi Sueen tekemässäni henkilökuvajutussa vuonna 2012. ”Minä vain kuvaan ihmiskunnan pimeää puolta. Ahistaa, kun ihmisten pitää pilata kaikki tällä planeetalla. Minä teen tällaista musiikkia ja näitä sanoituksia ja kuvia siksi, että saisin sielunrauhan”, hän jatkoi. ”Olen kuitenkin positiivinen mies. Uskon, että kehitys etenee fiksuun suuntaan.”

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Billy Boys: Anthology (Ektro Records, 2012)
The Kolmas: Kolmas Testi (Full Contact Records, 2013)
Kolmas Kasetti (Ruton Music, 2015)
Kolmas Musiikki (Karkia Mistika, 2017)
The Leo Bugariloves: Feelings (Karkia Mistika, 2011)
Death Trip: Pain Is Pain – The Complete Death Trip 1988–1994 (CD | Ektro Records/Karkia Mistika, 2011. LP | Full Contact Records, 2013)
Passions of Läjä Äijälä (Bad Vugum, 2004)
Sakset: Lahja (Full Contact Records, 2016)
The Sultans: More House Rockin’ And Other Boogies (Ektro Records, 2014)
Terveet Kädet: Onnellisia kytkentöjä 1980–2000 (Solardisk, 2002)
Veli-Matti O. Äijälä: Minun vereni (Svart Records, 2016)
Lapin Helvetti: Lapin Helvetti (Svart Records, 2017)

Lue lisää:
Lihjamo, Astro & Äijälä, Läjä & Lihavisto, Pupu: Runojen kevät, 79 sivua. (Molly-Mood, 2007).
Saastamoinen, Mika: Parasta lapsille – Suomipunk 1977–1984, 429 sivua. (Johnny Kniga, 2007).
Äijälä, Läjä & Heikonen, Kari (kääntäjä): X, 79 sivua. (Huuda huuda, 2010).

Hae Läjä Äijälää kirjastosta!

Hae Läjä Äijälää kirjastosta!

Hae Läjä Äijälän musiikkia ja sarjakuvaa kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Läjä Äijälän musiikki saa monia hahmoja, kuten Terveet Kädet, The Kolmas ja Lapin Helvetti. Sooloalbumi 'Minun vereni' julkaistiin vuonna 2016.

Läjä Äijälän musiikki saa monia hahmoja, kuten Terveet Kädet, The Kolmas ja Lapin Helvetti. Sooloalbumi ’Minun vereni’ julkaistiin vuonna 2016.

Noitalinna Huraa! Kalan silmä – ainutlaatuista kotikutoisuutta

Kalan silmä (Megamania, 1988)

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).Pop kukoistaa kaupungin valoissa, siellä, missä elämä sykkii. Skenet porisevat pirteimmin paikoissa, joissa on paljon ihmisiä.

On se niinkin, mutta lauma myös muokkaa kaltaisekseen. Syntyy tusinoittain samanhenkisten ihmisten samankuuloisia ja -näköisiä bändejä, joiden pienistä piirileikeistä lähtee ääntä mutta ei välttämättä koidu mitään kertomisen arvoista.

Niin kuin sisukkain kukkanen puskee asfaltin raosta päin valoa, nousevat topakimmat tekijät sieltä, mistä niille ei arvaisi löytyvän sijaa ollenkaan. Mainitaan nyt vaikka Utajärven 22-Pistepirkko, Tyrnävän Jolly Jumpers, Pihtiputaan Ratsia ja etenkin Noitalinna Huraa!, joka tuli Peräseinäjoelta – paikkakunnalta, joka on nimensäkin puolesta perin kaukana ytimestä.

Kurja kissa Kalan silmä -levyltä:

Sari Peltoniemen, Antti Tammelan, Hannu Sepposen ja Reijo Kärhän Noitalinna Huraa! pysyi samassa kokoonpanossa koko uransa ajan. Se keksi nimensä lapsen piirustuksesta ja avasi pelin omakustannesinglellä vuonna 1985. Seuraavana vuonna Pygmi-levymerkki kiinnostui erikoisesta yhtyeestä ja kustansi sille albumin, jonka nimeksi tuli hauskasti Hulalalaa.

Omalaatuista vaihtoehtopoppia soittaneen Noitalinna Huraan tyyli ei välittynyt ensimmäiselle pitkäsoitolle bändin tarkoittamalla tavalla, mutta levy lupaili silti suuria. Näillä lakeuksilla eksoottiset vaikutteet (mm. The Velvet Underground), sykähdyttävät melodiat, mahdollisimman vähän rokkaavat sovitukset sekä satujen, lasten ja myyttien viehkoista maailmoista nouseva tunnelma tekivät Noitalinna Huraasta yhtyeen, jonka kaltaista Suomessa ei ollut.

Vetinen Poppanen Kalan silmä -levyltä:

Kun Pygmi lopetti toimintansa, Noitalinna Huraa! teki sopimuksen Megamanian kanssa. Yhtiön takana olivat Love Records- ja ja Johanna Kustannus -yhteyksistä tutut Atte Blom ja Pekka Aarnio, joiden taidetta arvostavassa huomassa peräseinäjokelaiset olivat kuin kotonaan. Noitalinna Huraa! äänitti toisen albuminsa Kalan silmän Karjaan Westside-studiolla vuoden 1987 jälkipuoliskon aikana. Tuottaja Martti ”Mara Ujo” Kososen johtamissa sessioissa musiikin lempeä lumous siirtyi äänilevylle haihtumattomana.

Kalan silmästä tuli monipuolinen mutta linjakas albumi. Günter Grassin Peltirumpu-romaanista tutun saksalaisen piirileikin (”Ist die schwarze Köchin da?”) mukaan nimetty Musta köksä yhdisteli vaihtoehtorockia ja sähköistä bluesia. Ronskisti revitelty Kurja kissa, kanteen vahingossa Kissanpojaksi muutettu Kissapoika ja twang-vaikutteinen Toivomustynnyri olivat Noitalinnaa suoraviivaisimmillaan, mutta niissäkin bändi pysytteli ilahduttavan kaukana Amerikan-meiningistä.

Melodinen Vetinen Poppanen oli kuin radiosoittoon tehty, ja sitäkin hohtavampi popkyynel on levyn avausraita, jonka kaikki tuntevat: Pikkuveli on muutoksesta ja viattomuuden menettämisestä kertova klassikko. Sen sanomaan kiteytyy jotakin olennaista Noitalinna Huraasta, joka jotenkin onnistui löytämään ja tuomaan musiikkiinsa sen kaiken mahdolliseksi tekevän lapsenmielisyyden, jonka useimmat aikuiset ovat kadottaneet. Ja vieläpä niin, ettei se vaikuttanut teennäiseltä.

Pikkuveli livenä Yölinja-ohjelmassa vuonna 1988:

Noitalinna Huraan hienous oli monen pienen asian summa. Osa sitä on se, miten Sepposen mieleenpainuvat mutta kosiskelemattomat sävellykset kohtasivat Peltoniemen sympaattisen laulutyylin ja naiivit mutta viisaat sanoitukset. Sitä oli myös lempeästi ujeltavissa uruissa, Kärhän tyylikkäässä kitaransoitossa, Tammisen ja Sepposen epävarmoissa tulkinnoissa sekä siinä, miten soittajat vaihtelivat instrumentteja keskenään pikkujutuista piittaamatta. Paljon hienoutta oli siinä, miten vapaasti hiljaisuus sai soida Noitalinna Huraan soundissa.

Kiehtovimmillaan Kalan silmä oli kappaleissa, joissa Noitalinna Huraa! kietoi yhteen toisiaan täydentäviä, vastakohtaisia elementtejä. Sellaisia biisejä ovat mystinen Kaikki valot, joka olisi huumeisemmin sovitettuna sopinut Sielun Veljille, seesteinen Onkija, jonka kepeiden sävelten tahdissa tanssii kuolema, sekä Valaan laulu, jota vetovoimainen bassokuvio hinaa utuisen äänimaiseman halki.

Noitalinna Huraa! Provinssirockissa vuonna 1990:

Noitalinna Huraa! lopetti toimintansa vuonna 1993 tehtyään neljä albumia. Nyttemmin Tamminen soittaa vanhan kappaleen mukaan nimetyssä Musta köksä -yhtyeessä. jolle Peltoniemi on kirjoittanut sanoituksia. Laulajatar on kirjoittanut Noitalinna Huraan jälkeen paljon muutakin: hän on palkittu lasten- ja nuortenkirjailija. Peltoniemen tavoin myös Sepponen on tehnyt töitä Mustan köksän kanssa ja taidetta lapsille. Hän vaikuttaa lastenmusiikkiyhtye Orffeissa.

Nyt Noitalinna Huraa! on jälleen ajankohtainen. Svart Records on julkaissut koko sen tuotannon Kaikki noidat linnassa -nimisellä boksilla, ja jotta loppu olisi enemmän kuin historiaa, on yhtye aktivoitunut ainakin joksikin aikaa. Uusi ep Roskaprinssi ilmestyi hiljattain saman levy-yhtiön kautta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Hulalalaa (Pygmi, 1986)
Kalan silmä (Megamania, 1988)
Varjotarha (Megamania, 1989)
Kolinaa (Megamania, 1991)
Riittäähän noita linnassa (kokoelma, Megamania, 1997)
Kaikki noidat linnassa (kokoelma, Svart Records, 2017)

Lue lisää
Sari Peltoniemen kirjoja
Miehestä syntynyt (Atena, 2014)
Haltijan poika (Tammi, 2013)
Gattonautti ja muita arkisatuja (Tammi, 2012)
Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi, 2011)
Kissataksi (Tammi, 2010)
Hämärän renki (Tammi, 2009)
Soita minulle, Kukka Kaalinen (Tammi, 2008)
Suomu (Tammi, 2007)
Kerppu ja tyttö (Tammi, 2007)
Ainakin tuhat laivaa (Tammi, 2005)
Kukka Kaalinen pulkassa (Tammi, 2004)
Kummat (Tammi, 2003)
Kukka Kaalinen koulutiellä (Tammi, 2002)
Hirvi (Tammi, 2001)
Löytöretkeilijä Kukka Kaalinen (Tammi, 2000)

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).

Röyhkä & Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua – jazzia ja vastakohtia

Turmion suurherttua (Svart Records, 2017)

Kauko Royhka & Severi Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua (2017).Kun kuviot käyvät liian tutuiksi, on aika lähteä liikkeelle. Viimeksi kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet Kauko Röyhkälle kokeilujen ja uusiutumisen aikaa. Muusikko-kirjailija on alkanut tehdä taideproosan lisäksi tietokirjallisuutta ja etsiytynyt uudenlaisten soittajien seuraan. Jälki on ollut parhaimmillaan inspiroitunutta.

Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa levytetty Zaia (2008), Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalon indieiskelmälevy Hiekkarantaa (2009), Uhrijuhlan mystiset luontoprogealbumit (2013 ja 2015) sekä Röyhkä, Inginmaa & Hypnomenin Huominen on uni (2016) osoittivat, että Röyhkästä on muuhunkin kuin tutunoloisten röyhkärockbändien luotsaamiseen. Irtiottojen sarjaa jatkaa Severi Pyysalon kanssa tehty Turmion suurherttua, joka imaisee Kaukon jazzin pyörteisiin.

Työnjako on selkeä: Pyysalo on säveltänyt musiikkia Röyhkän sanoituksiin (kaksi kappaleista tosin on rumpali Jussi Lehtosen sävellyksiä). Jazzmiesten melodia- ja rytmikäsitykset ja sovitusideat vetävät Röyhkää jossain määrin irti maneereistaan, mutta päästävät kuuluville äänen ja sanat, joista ei voi erehtyä. Ovia avautuu myös toiseen suuntaan. Röyhkän koruton kirjoitustyyli ja ulkopuolisuuden teemat ovat tylympi maailma kuin mistä Pyysalon ja kumppanit tavallisesti tapaa.

Moniosainen, seitsenminuuttinen avausraita Gulliver hämää hiukan, sillä Turmion suurherttua ei ole niin polveileva ja radikaali kokonaisuus kuin kaksikon ensimmäinen yhteinen kappale antaa ymmärtää. Myös poppia ja jopa iskelmällisyyttä on mukana, ja toisaalta sylttytehtaalle ei aina ole pitkä matka: albumin nimiraita ja Kesävieras ovat vain sovituksen päässä Röyhkän rockbiiseistä. Röyhkän hahmo nousee tässäkin asetelmassa pääosaan ihan luonnostaan, mutta Pyysalon jazzjengin svengi ja soittotyyli ovat hänen yhteydessään uutta. Erityisen kotonaan laulaja-sanoittaja on Lehtosen säveltämissä kappaleissa Joskus pääsee piru irti ja Mä olen orjasi.

Hunajaisen tahmeasti fraseeraava Maarit Hurmerinta on levyllä VIP-vieraan osassa. Hänen äänensä tekee albumista vivahteikkaamman ja perinteisemmän. Maarit laulaa liidiä levyn seesteisimmissä ja herkimmissä biiseissä eli Pieni kahvila -kappaleessa, soulahtavassa Elohopeassa ja Röyhkän kanssa duetoidussa Seuraavaksi Sansibarissa. Ne kuulostavatkin Hurmerintaa varten kirjoitetuilta.

Kauko Röyhkä (vas.) & Severi Pyysalo.

Kauko Röyhkä (vas.) & Severi Pyysalo.

Turmion suurherttua ei ole pelkkä jatkopala Röyhkän ja Pyysalon tuotantoihin. Se on kahden taiteilijan yhteentörmäys, jossa kumpaankin jää toisesta jälki. Se on Röyhkän jazzlevy ja Pyysalon kaukolevy, jolle jää toivomaan jonkinlaista jatkoa. Miltä kuulostaisi, jos Röyhkälle laulatettaisiin vielä jazzimpia melodioita? Millaiseksi Pyysalo tuottaisi Röyhkän rocklevyn? Ja kun Turmion suurherttua voisi olla hurjempikin seikkailu, millainen olisi Röyhkän ja Pyysalon avantgardistinen freejazzlevy?

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Kauko Röyhkä (virallinen) Facebook

Levyhyllyt:
Kauko Röyhkä, Severi Pyysalo & Maarit: Turmion suurherttua (Svart Records, 2017)

Lue lisää:
Kauko Röyhkän romaanit
Tien laidalla Waterloo, 157 sivua. (Weilin + Göös, 1980 | uusintapainos: Like, 2000)
Aave joka maalasi taulun, 151 sivua. (Weilin + Göös, 1982)
Oskar Koposen seikkailut, 349 sivua. (Weilin + Göös, 1985 | uusintapainos: Docendo, 2014)
Magneetti, 179 sivua. (Weilin + Göös, 1987 | uusintapainos: Docendo, 2014)
Kaksi aurinkoa, 252 sivua. (Like, 1996)
Silvia, 205 sivua. (Like, 1997)
Ocean City, 235 sivua. (Like, 1999)
Faust ja muita kertomuksia, 158 sivua. (Like, 2001)
Miss Farkku-Suomi, 303 sivua. (Like, 2003)
Henry ja minä, 176 sivua. (Like, 2004)
Avec, 291 sivua. (Like, 2006)
Job, 201 sivua. (Like, 2007)
Kesä Kannaksella, 185 sivua. (Like, 2009)
Kreikkalainen salaatti, 218 sivua. (Like, 2011)
Poika Mancini, 247 sivua. (Like, 2013)
Lapinpoika, 367 sivua. (Like, 2016)

Tietokirjoja
Röyhkä, Kauko: The Velvet Underground ja Lou Reed, 155 sivua. (Like, 2007)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha: Suursaari, 150 sivua. (Johnny Kniga, 2009)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha: Rajantakainen Karjala, 152 sivua. (Johnny Kniga, 2011)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha & Haapasalo, Ville: Et kuitenkaan usko… Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä, 253 sivua. (Docendo, 2013)
Röyhkä, Kauko & Metso Juha & Haapasalo, Ville: Et muuten tätäkään usko… Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä, 221 sivua. (Docendo, 2014)
Välimaa, Olga (toim.): Kauko Röyhkä – Virallinen, 323 sivua. (Like, 2014)
Röyhkä, Kauko & Alizad, Arman: Armanin maailma, 237 sivua. (Docendo, 2014)
Röyhkä, Kauko & Metso Juha & Haapasalo, Ville: Makujen matka – Georgia, 189 sivua. (Docendo, 2016)

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit Hurmerinta: Turmion suurherttua (2017).

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit Hurmerinta: Turmion suurherttua (2017).

 

Wigwam & Taivaanvuohi 1973 – Poplastuja Liisankadulta

Wigwam 1973, Taivaanvuohi 1973 – Pop Liisa 03/04 (Svart Records, Yle, 2016)

Pop Liisa: Wigwam & Taivaanvuohi (Svart, Yle, 2016).Heikki Poroilan kirjoitussarja Poplastuja Liisankadulta jatkuu Wigwamin ja Taivaanvuohen taltionneilla. Poplastujen ensimmäinen artikkeli kertoi CD-julkaisusta Tasavallan Presidentti ja Jukka Hauru & Superkings 1973.

Rinnakkaisia sarjaa Jazzlastuista Poroila veistelee artikkeleissa Unisono Quartet ja Taivaantemppeli 1973 ja Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band 1973 ja KOM Quartet 1975.

* * *

Turkulainen Svart Records on käynnistänyt äänitejulkaisuhankkeen, jolle on vaikea löytää vertailukohtaa. Kysymys on musiikista, jonka olemassaolosta varsin harva on ollut tietoinen. Yleisradion Liisankadun studiosta vuosina 1972–1977 lähetetyt konsertit taltioivat merkittävän jakson suomalaisen jazzin ja progressiivisen rockin historiaa, vaikka asiaa ei aikanaan välttämättä sellaisena ymmärretty ja koettu. Näissä konserteissa esiintyivät aikakauden keskeiset muusikot ja toisaalta talteen saatiin esityksiä kokoonpanoilta, jotka eivät koskaan julkaisseet virallisia levytyksiä.

Levyjen saatetekstitkään eivät paljasta, kuka nämä suorien radiokonserttien äänitykset ”löysi” kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta kunnia alkuperäisestä ideasta kuuluu muusikko ja toimittaja Erkki Lehtolalle ja toimittajille Matti Konttinen, Matti Poijärvi ja Jaakko Tahkolahti, joiden isännöimänä 34 sessiota järjestettiin ja lähetettiin. Vuodesta 1974 tuottajana toimi Jake Nyman. Muutama alkuperäisistä nauhoista on tuhoutunut, kun niitä oli käytetty ”säästösyistä” muihin tarkoituksiin, mutta nyt useimmat konsertit on mahdollista kuunnella uudelleen 2010-luvun ihmisen aistien kautta ja moderneina tallenteina.

Levyjen liitetekstit ovat kaikki englanninkielisiä, joten markkinoita uskotaan löytyvän Suomen rajojen ulkopuoleltakin. Haluan uskoa siihen myös itse, niin kovatasoista tarjontaa levyillä on. Taustatekstit ovat Juha Henrikssonin (jazz) ja Arttu Seppäsen (proge) käsialaa. Tekstit ovat asiantuntevia ja niihin on saatu hienosti mukaan muusikoiden omia muisteluksia ja tuoreita kommentteja. Niitä on niin kiinnostavaa lukea, että kerrankin olen selvästi pettynyt siihen, ettei tekstiä ole enemmän. Tuottaja Juha Nikulainen on pitänyt lankoja kokeneissa käsissään. Kaikesta huomaa, ettei asialla olla ensimmäistä kertaa.Pauli Saastamoinen on masteroinut nauhat Finnvoxin studiossa 2015 ja jälki on hienoa, neljä vuosikymmentä kuuluu lopputuloksesta pelkästään myönteisessä mielessä.

* * *

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa varsinaisia ”levyarvosteluja”, jollaiset jätän itseäni paremmille asiantuntijoille. Haluan kuitenkin kertoa joistakin ajatuksista, joita näiden konserttien kuunteleminen noin neljä vuosikymmentä myöhemmin herättää. Olin tuolloin itse nuori aikuinen ja aktiivinen progen kuuntelija, vaikka nämä konsertit menivät kyllä aikoinaan täysin ohi korvien. Kuuntelukokemus on siksi sekä nostalginen että ajankohtainen.

1970-luvun alussa Love Records oli jo kovassa vauhdissa ja sen julkaisuohjelmaan mahtuivat ideologisesti sekä jazz että proge yhtä hyvin. Tasavallan Presidentti ja Wigwam olivat taloudellisestikin hyvin menestyneitä Loven levyttäjiä, samoin Jukka Tolonen. Sen sijaan jazz-albumien julkaiseminen oli suhteellisen verkkaista myös Lovella, vaikka taustalla häärineet Christian Schwindt ja Henrik Otto Donner epäilemättä niitäkin halusivat julkaista.

Pop Liisa 03/04: Wigwam 1973 & Taivaanvuohi 1973 (Svart Records, Yle, 2016).

Pop Liisa 03/04: Wigwam 1973 & Taivaanvuohi 1973 (Svart Records, Yle, 2016).

Wigwam – Live In Studio 1973

Turha teeskennellä, kyllä minäkin odotin suurimmalla uteliaisuudella sitä, mitä Wigwam oli saanut aikaan lyhyen session puitteissa ja keskellä hajoamisprosessiaan. Liisankadun esityksessä 7.11.1973 bändi saa paljon huomiota osakseen, mutta mukana oli myös ylimääräistä jännitettä, kun Ronnie Österbergin bassorumpu hajosi kesken harjoitusten ja soittaja uhkasi häipyä paikalta (hän olisi myös halunnut soittaa vain Jim Pembroken sävellyksiä – muistan itse Vanhalla ylioppilastalolla Wigwamin konsertin, jossa Pembroke ei päässyt missään vaiheessa laulamaan, koska muut vaan jammailivat loputtomasti ja Jim joutui tyytymään tamburiinin paukuttamiseen tuolilla istuen koko konsertin ajan!). Esityksiä nyt jälkeenpäin arvioinut Jukka Gustavson pitää niitä kokoonpanon parhaisiin live-esityksiin kuuluvina, vaikka tilanne Liisankadulla oli kireä ja osin kaoottinen. Wigwam hajosi pian tämän jälkeen, mutta ei sitä kyllä esityksistä voi kuulla.

Muista konserteista poiketen Wigwamilta on otettu mukaan myös harjoittelukappale eli John Lennonin Imagine, jota ei aikoinaan lähetetty eetteriin. Muu ohjelmisto tasapainottelee siten, että Pohjolan ja Gustavsonin (Fairyport) sävellysten välissä kuullaan kaksi Pembroken laulua (Marvelry Skimmer & Grass For Blades), kaikki tuttua albumitavaraa. Kaikki kunnia muillekin yrittäjille, mutta kyllä Wigwamiin vaan oli pakkautunut käsittämättömän paljon kunnianhimoisia säveltäjiä! En ole koskaan pitänyt Gustavsonin lauluäänestä ja -tavasta, mutta loistava säveltäjä hän on aina ollut. Pekka Pohjola ei koskaan soita huonosti ja on nytkin hyvin esillä, sillä basso on miksattu kunnolla kuultavaksi. Kun Wigwamin julkinen setti alkaa edellisenä vuonna Pohjolan soololevyllä julkaistulla Nipistyksellä, kylmät väreet kulkevat pitkin selkää. Tätä on suomalainen proge parhaimmillaan!

Jukka Gustavson – laulu, urut
Jim Pembroke – laulu, sähköpiano
Pekka Pohjola – bassokitara
Ronnie Österberg – rummut
Juontaja: Erkki ”Unde” Lehtola

Taivaanvuohi – Live In Studio 1973

Sarjan ehdottomiin harvinaisuuksiin kuuluu Sami Hurmerinnan bändi Taivaanvuohi, joka esiintyi 5.12.1973 soittaen pelkästään Hurmerinnan sävellyksiä ja yhden Frank Zappa -coverin (Orange County Lumber Truck ei ole huono esitys, muttei tuo myöskään tuota mitään varsinaisesti uutta esiin eikä laulaja Tarmo Rosenlund oikein pärjää Napoleon Murphy Brockin matkijana). Tämän taltioinnin perusteella voi pitää jossain määrin yllättävänä sitä, että Hurmerinta pääsi tekemään oman albumin vasta viisi vuotta myöhemmin eli 1978. Soittotaito ja sävellyskyky olivat nimittäin varsin pitkällä jo Liisankadun aikoihin.

Hurmerinta muistelee itse esiintymistilanteen olleen bändin kokemattomille jäsenille kova pala, kun tuottaja Erkki Lehtola seisoi sekuntikellon kanssa odottamassa shown alkamista: ”I glanced at our drummer Ismo Räisänen and oh, he was so pale.” Taivaanvuohi teki Love Recordsille joitakin demoäänityksiä, mutta keväällä 1974 yhtye hajosi ja levytysprojekti loppui siihen. Onneksi tämä sessio kuitenkin saatiin talteen, sillä koko yhtye soittaa ammattimaisen varmasti, vaikka Hurmerinta ja Pertti ”Pepa” Päivinen ryöstävätkin pääroolin. Basisti Urpo Siitonen on rumpali Ismo Räisäsen tavoin minulle uusi nimi, mutta homma hoituu erinomaisesti molemmilta. Hurmerinnan sävellykset ovat suorastaan yllättävän hyviä ja olisivat ehkä toimineet puhtaina instrumentaaleina vielä tätäkin paremmin.

Tarmo Rosenlund – laulu
Pertti ”Pepa” Päivinen – alttosaksofoni, huilu
Sami Hurmerinta – kitara, taustalaulu
Urpo Siitonen – bassokitara
Ismo Räisänen – rummut
Juontaja: Erkki ”Unde” Lehtola

Heikki Poroila

Wigwam 1973 ja Taivaanvuohi 1973 julkaistiin LP-levyinä keväällä 2016, samaan aikaan kuuden muun livetaltioinnin kanssa. Rajoitetuissa värivinyylipainoksissa on liitteenä isokokoinen juliste. Edellä mainitut Pop Liisan osat 03/04 julkaistiin myös CD-levynä Wigwam 1973/Taivaanvuohi 1973.

Svart Records kotisivu

Lue lisää:
Poroila kirjoittaa Svartin ja Ylen julkaisuista pidemmin blogissa Musiikki kuuluu kaikille, artikkelissa Lastuja Liisankadulta – Svartin kulttuuriteko Heikki Poroilan kokemana. Kysy kirjastosta myös Mikko Meriläisen kirjoittamaa yli 500-sivuista historiikkia Wigwamista.

Gronow, Pekka & Lindfors, Jukka & Nyman, Jake: Suomi soi 3 – Ääniaalloilta parrasvaloihin, 400 sivua. (Tammi, 2005).
Kulluvaara, Jonne & Hilamaa, Heikki: Suomalainen progressivinen rock 1967–2001 – diskografia | Finnish Progressive Rock 1967–2001, 103 sivua. (Kulluvaara, Hilamaa, 2002).
Meriläinen, Mikko: Wigwam, 504 sivua. (Nemo, 2006).
Rantanen, Miska: Love Records 1966–1979 – tarina, taiteilijat, tuotanto, 303 sivua. (Schildts & Söderströms, tarkistettu 2. laitos, 2014).

Levyhyllyt:
Unisono Quartet & Taivaantemppeli: Jazzlastuja Liisankadulta 1973 – Jazz Liisa 01/02
Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band & KOM Quartet 1975: Jazzlastuja Liisankadulta – Jazz Liisa 03/04
Tasavallan Presidentti ja Jukka Hauru & Superkings 1973: Poplastuja Liisankadulta – Pop Liisa 01/02

Erilaisten kirjalähteiden lisäksi kirjastosta kannattaa kysyä suomalaisen jazzin ja progen bokseja ja erilaisia kokoelmalevyjä. Useimmissa on mukana hyvin toimitettua musiikkihistoriaa.

Levyhyllyt:
Wigwamin studioalbumit
Hard N’ Horny
(Love Records, 1969)
Tombstone Valentine (1970)
Fairyport (1971)
Being (1974)
Nuclear Nightclub (1975)
Lucky Golden Stripes And Starpose (1976)
Dark Album (1977)
Light Ages (Polarvox, 1993)
Titans Wheel (EMI, 2002)
Some Several Moons (Wolfgang Records, 2005)

Muista boksit ja kokoelmat:
Anna mulle lovee – 79 rockia vuosilta 1967–79
. 4CD ja 47-sivuinen liitevihko. (Love Records/Siboney, 1994. Uudet painokset 2005 ja 2010).
Donner, Henrik Otto: Parhaita ottoja. 2CD + tekstiliite. (Siboney, 2009).
Laipio, Matti: Eteenpäin! – Suomi Jazz 1960–1975. 3CD + tekstillite.
Love Proge – Love Recordsin proge-klassikot 1968–1979. 2CD ja liitevihko. (Siboney, 1996).
Love Proge 2. 2CD ja 12-sivuinen liitevihko. (Siboney, 1998).
Love Records – Kaikki singlet 1. 6CD ja 16-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 2. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 3. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 4. 6CD ja 20-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).
Love Records – Kaikki singlet 5. 6CD ja 24-sivuinen liitevihko. (Universal Music, 2016).

Svart Records kotisivu

Tuomas Pelttari, toim.