Maija Vilkkumaa ei aja puolivaloilla

Maija Vilkkumaa päätti keikkataukonsa Joku muu, mikä -ep:n julkaisuun ja pitkään kiertueeseen. Suosittu laulaja-lauluntekijä on etsinyt uutta inspiraatiota niin studion hämäristä kuin parrasvalojen hohteestakin.

Yllätyin siitä, miten näyttävä showsi nykyään on. Mitä ajattelet visuaalisuudesta ja viihdyttävyydestä?
– Siitä on tullut mulle viime vuosina yhä tärkeämpää. Olen aina ollut dramaattisen ilmaisun ja ison shown ystävä, mutta pidin sellaista pitkään jäähalli- ja areenatason konserttien juttuna. Olen tehnyt paljon keikkaa pelkistetyllä rock’n’roll-meiningillä, eli visuaalisuus on ollut yhtä kuin hienot valot. Joskus saatoin tehdä biisilistankin vasta pari tuntia ennen keikkaa.
– Nykyisin minusta tuntuu hyvältä suunnitella keikat perusteellisesti. Käsikirjoitan niihin draamankaaren ja mietin erilaisia tapoja hämmentää yleisöä ja korostaa erilaisia merkityksiä. Visuaalisuus tulee sen kylkiäisenä. Sillä voi tehostaa vaikka riehakasta, surullista tai haaveellista tunnelmaa sopivissa kohdissa. Tämän kiertueen keikoilla on mukana tanssijoita ja erikoistehosteita, ja minä crowdsurfaan ison pallon sisällä yleisön käsien varassa.

Maija Vilkkumaa. Kuva: Warner Music Live.

Maija Vilkkumaa. Kuva: Warner Music Live.

Päätit julkaista kiertueen alla Joku muu, mikä -ep:n, et albumia. Miten päädyit tähän ratkaisuun?
– Se lähti Kaivopuiston jää -singlestä vuonna 2016 ja kehittyi asteittain. Kun tein sen sinkun, en halunnut ajatella albumin tekemistä. Niitä rakennetaan aina kuin palatseja ja niihin liittyy usein painetta, joka saattaa kuristaa koko prosessia. Samaan aikaan halusin olla synkassa sen kanssa, millainen maailma ympärilläni on. Musabisneksen muuttuminen on hämmentävää mutta inspiroivaa. Striimiaikakauden biisilähtöinen meininki tuntuu kiehtovalta. Olen aina pitänyt sinkuista ja yksittäisistä kappaleista ja ihastunut samoihin mainstream-hitteihin kuin kaikki muutkin.
– Pidin vuoden keikkatauon, jonka aikana tein muita duuneja radiossa ja teatterissa. Tarkoitus oli pitää siinä sivussa musapuoli virkeänä julkaisemalla yksittäisiä biisejä. Sitten kuitenkin alkoi tuntua, että kappaleille tarvitaan konteksti. Päätin kirjoittaa niin monta uutta biisiä kuin luontevasti syntyy ja tehdä niistä kokonaisuuden, joka liittyy tähän kiertueeseen. Syntyi 24-minuuttinen julkaisu, jossa biisien väleissä on skitejä eli välipuheita, jotka sitovat sen yhtenäiseksi tarinaksi. Se on liian pitkä ep:ksi ja liian lyhyt albumiksi, mutta jotenkin pidän siitäkin ajatuksesta. Ep ja kiertue ovat kokonaistaideteos.

Viimeisimmän albumisi Aja!:n (2015) tuotti Hank Solo. Joku muu, mikä? -ep:n teit neljän eri tuottajan eli Jurek Reunamäen, Minna Koiviston, Eppu Kososen ja Samuli Sirviön kanssa. Vaikuttaa siltä, että olet halunnut uudistaa ja päivittää soundiasi.
– Jossain uusissa biiseissä on elektronisia soundeja, mutta se ei sinänsä ole mulle uutta. Levyilläni on aina ollut hyvin monenlaisia kappaleita, joskin ne isoimmat hitit ovat olleet rockosastoa. Haluan työskennellä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat tosi luovia ja joilla on omaa sanottavaa. Kun mulla on visio siitä, mitä maailmaa kappale edustaa, otan yhteyttä tuottajaan, joka mielestäni tuntee parhaiten sen maailman. Aja!:n tekeminen Henkan eli Hank Solon kanssa oli tärkeä prosessi, koska sen kautta löysin tieni uudenlaisen tuottamisen maailmaan.

Esikoisromaanisi Nainen katolla ilmestyi muutama vuosi sitten. Vieläkö fiktion kirjoittaminen kiinnostaa?
– Kyllä, mutta romaania varten pitäisi ottaa vuosi tai pari vapaata kaikesta muusta, ja just nyt on tekeillä niin hirveästi kaikkea muutakin innostavaa. Nainen katolla oli minulle iso ja tärkeä prosessi, joka säteilee edelleen tekemisiini. Sen hahmot vilahtelevat Mä halusin olla suffragetti -musikaalissakin, jonka tein Radio Suomelle. Romaanin kirjoittaminen opetti paljon juonen kuljettamisesta ja erilaisten maailmojen esiin tuomisesta. Kirjoitan kyllä edelleen, tällä hetkellä näytelmää.

Kirjoitit myös oman osuutesi tänä vuonna julkaistuun Miten lauluni syntyvät -teokseen. Millaista on kuvailla prosessia, joka on ainakin osittain tiedostamaton?
– Aiemmin kieltäydyin, kun pyydettiin koutsaamaan nuoria lauluntekijöitä, koska en oikein osannut sanoa siitä asiasta mitään. Nyt ajattelen, että siihenkin työhön on keinoja olemassa ja niistä voi puhua. Pidän laulujen tekemisen analysointia silti kaksiteräisenä miekkana. Se voi olla vaarallista, koska prosessin yhteys alitajuntaan on tärkeää säilyttää. Analyysi ja järki vain sotkevat asioita. Biisien tekeminen ja sen analysointi ovat aivan eri asioita, samalla tavalla kuin kirjoittaminen ja kirjallisuustiede. Parhaiten opastaminen onnistuu, kun toinen on jo pitkällä laulunteon tiellä, käynyt taisteluja itsensä kanssa ja hakenut omaa ääntään. Yleensä niin onkin, koska siihen tarvitaan sisäinen palo. Jos ihmisellä on sellainen, hän on kyllä tehnyt lauluja jo ennen opettajan astumista luokaan.

Sinustakin on tehty kirja, Luca Garganon vuonna 2004 kirjoittama Maija. Oletko miettinyt omaelämäkerran kirjoittamista?
Maija ei ollut elämäkerta, mähän olin sen ilmestyessä kolmekymppinen. Se oli syvällinen fanikirja, jossa on eri tyyppien haastatteluja, keikkafiilistelyjä, hauskoja lapsuuskuvia ja biisien nuotteja. Elämäkerran voisin tehdä esimerkiksi 70-vuotiaana. Siinä vaiheessa tarinassa olisi varmasti tarpeeksi käänteitä. Jos joskus teen elämäkerran, haluan sen olevan syväluotaava teos, hyvää kirjallisuutta. Puolivaloilla sellaista ei kannata tehdä.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Maija Vilkkumaa kotisivu
Facebook

Instagram
Twitter

Maija Vilkkumaa kiertueella:
La 21.10. Tampere, Olympiakortteli
Pe 3.11. Espoo, Sellosali
La 4.11. Mäntsälä, Coto Grill & Bar
La 18.11. Oulu, Tähti Nightclub
To 23.11. Helsinki, Viking Mariella
Pe 24.11. Helsinki, M/S Finlandia
La 25.11. Inari, Papana Bar
Ti 5.12. Joensuu, Kimmel
Pe 8.12. Jämsä, Himos Areena
La 9.12. Helsinki, Virgin Oil
Pe 15.12. Turku, Venus Nightlife
La 16.12. Eurajoki, Club8

Maija Vilkkumaa kiertueella 2017.

Levyhyllyt:
Pitkä ihana leikki (1999)
Meikit, ketjut ja vyöt (2001)
Ei (2003)
Se ei olekaan niin (2005)
Totuutta ja tehtävää (2006)
Ilta Savoyssa (2007)
Superpallo (2008)
Kunnes joet muuttaa suuntaa (2010)
Aja! (2015)
Joku muu, mikä (2017)

Lue lisää:
Gargano, Luca & Vilkkumaa, Maija: Maija, 255 sivua. (WSOY, 2004).
Hyttinen, Heta: Rock – Tähtien elämää kulissien takana, 303 sivua. (Readme.fi, 2016).
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 357 sivua. (Idiootti, 2011).
Kauppinen, Eetu (toim.): Miten lauluni syntyvät?, 143 sivua. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2017).
Nevalainen, Petri: Suomi-rockin tiekartta, 216 sivua. (Ajatus, 2005).
Vilkkumaa, Maija: Nainen katolla, 334 sivua. (Kaiku Books, 2013).

 

Egotrippi: 10 – valttina puhuttelevuus

Egotrippi: 10 (Warner Music Finland, 2017)

Egotrippi: 10 (2017).

Popmusiikin perusyksikkö on biisi. Niin epäilemättä on myös Egotripin jäsenille, olkoonkin, että he ovat albumiaikakauden kasvatteja, joille on luonnollista julkaista musiikkia kymmenen tai vaikka kolmentoista kappaleen kattauksina. Kymppiteemalla kyllästetty kymmenes Egotrippi-albumi (jolla on tietenkin kymmenen kappaletta) on sekä perinteinen pitkäsoitto että kymmenen singlen paketti. Tavallaan.

Tavallaan siksi, että Egotrippi julkaisi uuden albuminsa kaikki kappaleet ensin striimauspalveluissa kymmenenä singlenä, ja albumi seurasi perässä. Erikoinen veto tuntui ensin popmaailman muuttumisen säikäyttämän bändin väkinäiseltä vitsailulta, mutta lähemmässä syynissä siitä löytyi myös ideaa. Kun jokaista biisiä ajatteli omana teoksenaan, niitä tuli kuunnelleeksi tarkemmin ja syventyneemmin. Ja kas, pian jokaisesta löytyi jotakin, johon samaistua.

Se temppu ei onnistu kaikilta. Siihen tarvitaan hyviä lauluntekijöitä, ja niitä Egotripissä on. 10 ei ole Egotripin uran kulmakivi, mutta se on hyvä kokonaisuus, jonka mikään biisi ei kuulosta muodon vuoksi väsätyltä fyllingiltä. Kaikissa ei ole hittipotentiaalia eivätkä ne etsi ennenkuulumattomia tapoja sommitella säveliä ja sointuja peräkkäin, mutta yhdenkään ainoa funktio ei myöskään ole pidentää levyä. 10 on taattua Egotrippiä: nippu maanläheisiä kitarapoplauluja, jotka kuulostavat eläviltä ja elähdyttäviltä ja kertovat elämästä. Biiseistä parhaat ovat kautta aikojen briljeeranneet puhuttelevuudellaan, ja siinä suhteessa 10 on kympin suoritus. Jokainen sen kappale tuntuu jollakin tavalla merkitykselliseltä.

Akustinen versio Vieläkö mut voi pelastaa? -avausbiisistä:

Kun Egotrippi julkaisi ensimmäisen levynsä vuonna 1995, suomalainen popmusiikki oli raikastumassa. Se kääntyi surumielisestä satumaiden ja satulinnojen perään haikailusta kohti uusia, valoisampia maisemia. Vaikka Egotrippi lauloi suomeksi, se kuulosti positiivisuudessaan ja energisyydessään piristävän epäsuomalaiselta.

Pari vuosikymmentä myöhemmin Egotripistä on kasvanut parrakkaampi ryhmä, mutta sen musiikkia leimaa yhä sama toiveikkuuden tuntu. Hyvä esimerkki on uuden levyn avaava Vieläkö mut voi pelastaa? Se kertoo omien valintojensa tähden yksin jäämisestä, mutta mieltäylentävän sovituksen ansiosta biisissä esitettyyn kysymykseen tekee mieli vastata myöntävästi. Egotrippi voi tehdä biisin vakavastakin aiheesta, eikä ”se” ole enää läheskään aina ”tosi jees”, mutta kyynisyyttä bändistä ei edelleenkään tapaa. Onneksi.

Egotrippi on koko uransa ajan liputtanut klassisen kitarapopin parhaita perinteitä kaksin käsin, eikä sen edes toivo uudistuvan tuotannollisesti eikä varsinkaan tyyliltään. Hyvät uudet kappaleet vanhalla reseptillä kyllä riittävät. Moni 10:n kappale (kuten menneitä muistelevat Muisto ja Valtatie sekä tulevaisuutta tavoitteleva Mene nyt) on arkkityyppistä Egotrippiä hitaasti avautuvine äänimaisemineen, lämpimine sähkökitarasoundeineen ja katkeransuloisine tunnelmineen. Bändin omalta keskikaistalta poissa pysyttelevät 10:n ääripäät, uninen balladi Patja sekä Kaaos, joka herättelee ekstaattisella jytärockilla.

Egotippi promokeikalla kympin ratikassa:

Retorinen ”Mitä siitä, jos ei rahat riitä?” päättää albumin hetkessä elämisen hurmoksen hehkuun, jolla on Egotripin maailmassa aivan oma roolinsa. Niin kauan kuin yhtye pystyy tavoittamaan sen, eli antamaan kuulijoilleen toivoa siitä, että peli (mikä se sitten kullekin onkin) ei ole menetetty, maailma tarvitsee sen lohduttavia poplauluja. Yhden tai kymmenen kerrallaan.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Egotrippi kotisivu

Levyhyllyt:
Egotrippi (1995)
Superego (1997)
Alter Ego (1998)
Helsinki–Hollola (2000)
Matkustaja (2003)
Vielä koittaa uusi aika (2006)
Maailmanloppua odotellessa (2008)
Pilvien alla, maan päällä (2013)
Vuosi nolla (2015)
10 (2017)

Lue lisää:
Mattila, Ilkka: Egotrippi – Aina matkalla jonnekin, 216 sivua. (Minerva, 2013).

Egotrippi: 10 (2017).

Egotrippi: 10 (2017).

Jonna Tervomaan Ääni kasvaa kuunnellessa

Jonna Tervomaa: Ääni (Johanna Kustannus/Universal Music Finland, 2017)

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).Vuonna 2013 julkaistu Eläköön oli Jonna Tervomaan paluu pitkän tauon jälkeen. Jo sillä hän tuntui tavoittelevan uusia taivaita, mutta vasta Äänellä uudistuminen on perusteellista. Mikä ilahduttavinta, se on myös onnistunut tyylikkäästi.

Tervomaa on tilannut uusia visioita kaukaisilta mailta. Ääni on tehty Suomessa, mutta sen on tuottanut Ken Stringfellow, arvostetussa The Posies -yhtyeessä 1990-luvulla tunnetuksi tullut amerikkalainen muusikko ja multi-instrumentalisti. Stringfellow on soittanut myös R.E.M.-kiertuekokoonpanossa ja kulttiyhtye Big Starin myöhempien aikojen inkarnaatiossa. Suomessa hän on esiintynyt paitsi The Posiesin kanssa, myös sooloartistina ja Ramones-rumpali Marky Ramonen bändissä.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Stringfellow ei tullut Tervomaan sessioihin mediaseksikkääksi ulkomaanvahvistukseksi vaan pikemminkin kaveripohjalta. Vuosituhannen vaihteesta toisensa tunteneet muusikot ryhtyivät töihin kaikessa hiljaisuudessa viime vuoden lopulla. ”Jonna haluaa kokeilla studiossa uusia asioita jonkun sellaisen kanssa, joka ei kuulu hänen musiikilliseen lähipiiriinsä”, Stringfellow kertoi Turun Sanomiin kirjoittamassani jutussa helmikuussa 2017. ”Hän pitää lämpöisestä yhtyesoitosta ja muusikoiden välisestä vuorovaikutuksesta. Yritän luoda hänelle mieluisan soundin, mutta niin, ettei lopputulos kuulosta perinteiseltä bändilevyltä.”

Eikä se kuulostakaan. Ääni tekee ensimmäiseksi vaikutuksen mietityillä ja luovilla sovituksillaan. On kuin jokainen ratkaisu olisi punnittu kliseiden ja itsestäänselvyyksien välttämisen nimissä kuitenkaan sortumatta kiusalliseen erikoisuudentavoitteluun. Seuraavaksi huomio kiinnittyy aiemmasta tuotannosta poikkeaviin biiseihin – Tervomaa on säveltänyt ja sanoittanut kaikki Äänen kappaleet itse. Uudistuminen on henkilökohtaista, kokonaisvaltaista ja kuulijaa samaan aikaan haastavaa ja virkistävää.

Oo mun kaa -videon julkaisua säesti merkillinen hässäkkä: brittiläisen valokuvaajan perikunta vaati videolla näkyvän, David Bowie -tribuutiksi tarkoitetun kasvomaalauksen peittämistä.

Tietyt piirteet ovat kuitenkin ennallaan. Kun Tervomaa julkaisi (aikuisiän) debyyttinsä vuonna 1998, Suomen popkulttuurissa käännyttiin suomirockista kohti uudenlaista suomenkielistä rockmusiikkia, joka ei kielestään huolimatta kuulostanut leimallisesti kotimaiselta. Myös Ääni on monin tavoin epäsuomalaisen kuuloinen albumi – joskaan myöskään (epä)suomalaisuus ei merkitse täsmälleen samaa kuin 20 vuotta sitten. Surumielisyys ei ole koskaan ollut vierasta Tervomaan kappaleille, mutta sen tulkinta ei ole perinteisen täkäläistä. Poikkeus on Äänen mollimelankolisin sävellys Disco Melancholia, jossa pilkahteleva ihmisen ikävä toisen luo kuulostaa hyvin kotimaiselta ja riipaisevalta. Kontrasti muuhun materiaaliin on vahva. Uudet jumalat soi kuin olisi painoaan keveämpi ja tempoaan menevämpi, koska se kuullaan Disco Melancholian perässä.

Muitakin ääripäitä löytyy. Siinä missä avausbiisi Vaikuttavat aineet on heti ensisekunneillaan auki taivasta myöten, Ääni on minun -kappaleen salaperäinen tunnelma kasvaa hitaasti, ja Jätä minut tähän hämmästyttää rohkealla ja juhlavalla instrumentaatiollaan. Tervomaan vahva lauluääni vaikuttaa paljon biisien luonteeseen. Esimerkiksi Haamun ja Ennenaikojaan-kappaleen melodiakulut ovat sinänsä aika poikkeuksellisia, mutta Tervomaan konstailematon laulutyyli pitää ne ymmärrettävinä ja maanläheisinä. Hänen tulkintoihinsa on uskallettu jättää myös virheitä, jotka luovat inhimillisyyden tuntua. Ääriesimerkki tästä on Mitä jos?, jonka lauluraidalle on haettu epävarmuuden ja haurauden tuntua, jota kauniilla tavalla huuruinen sovitus tukee.

Ääni ei ole sen enempää instant-klassikko kuin levyllinen helppoja renkutuksia, vaan vaatii kuulijaltaan aikaa ja syventymistä. Se on vanha kunnon grower, kuunnellessa kasvava äänite, joka asettuu popin taide-viihdeakselilla kiinnostavammalle ja kestävämmälle puolelle. Ääni on niitä levyjä, jonka todellinen syvyys paljastuu vasta ajan kanssa. Sellaisia voisi ilmestyä useammin.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Jonna Tervomaa. Kuva: Sanna Saastamoinen-Barrois.

Levyhyllyt:
Jonna Tervomaan studioalbumit
Jonna Tervomaa (1998)
Neljä seinää (1999)
Viivalla (2001)
Halo (2004)
Parempi loppu (2007)
Eläköön (2013)
Ääni (2017)

Lue lisää:
Aho, Arja & Taskinen, Anne: Rockin korkeat korot – suomalaisen naisrockin historia! 321 sivua. (WSOY, 2003).
Nevalainen, Petri: Suomi-rockin tiekartta, 216 sivua. (Gummerus/Ajatus, 2005).
Parkkonen, Santtu & Talusén, Ari & Heikkinen, Kikke: Ilveksen rokkimenut, 119 sivua. (Johnny Kniga, 2010).

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).

Jonna Tervomaa: Ääni (2017).

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi – muun ohessa syntyi mestariteos

Dave Lindholm – Vanha & uusi romanssi (Johanna, 1980)

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi (1979).Mistä tehdään vaikuttava ja unohtumaton musiikki? Dave Lindholmin Vanha & uusi romanssi todistaa, että sellaista syntyy jotakin aivan muusta kuin paisuttelusta ja mahtipontisuudesta. Lindholm kokosi kuudennen sooloalbuminsa vähistä aineksista. Levyllä soivat vain hänen äänensä, akustinen kitaransa ja pianonsa sekä Kari ”Pitkä” Lehtisen soittama basso. Lopputulos on klassikko.

Voi olla, että ajoituksella ja tilanteella oli tekemistä sen kanssa, miten hyvin Vanha & uusi romanssi onnistui. Sitä edeltäneet vuodet Lindholm oli levyttänyt englanninkielistä rockia Rock’n’Roll Bandissa, Pen Lee Co:ssa ja Pen Leessä, kunnes liittyi kitaristiksi hurttiin Sleepy Sleepersiin. Kun hän sitten ryhtyi äänittämään Vanha & uusi romanssia, edellisestä suomenkielisestä albumista Fandjangosta oli kulunut jo neljä vuotta. Se oli eräänlainen uusi alku: vaikka Lindholm palasi akustisen suomenkielisen musiikin pariin, joka oli tehnyt hänestä tunnetun 1970-luvun alkupuolella, hän oli saanut siihen etäisyyttä ja pystyi siksi lähestymään ominta alaansa uudesta kulmasta.

”Se on kyl yksinäisyyden huipulla, kun kaikki mitä puhuu on valehteluu…” Joo joo, mä rakastan sua on yksi Lindholmin tunnetuimpia kappaleita.

Uusiutuminen kuuluu selkeytenä: Vanha & uusi romanssi on yleistajuisempi kuin Lindholmin edelliset suomenkieliset levyt. Toki Daven tekstejä ymmärsi aiemminkin, mutta nyt niihin oli helpompaa samaistua. 27-vuotias taiteilija sanoitti laulunsa edelleen puhekielellä, mutta hillitymmällä, vakavammalla ja ehkä aikuisemmallakin tyylillä, joka ei sitonut sanomaa tiettyyn aikaan ja paikkaan. Lindholmin ensimmäiset levyt Iso ”Kynä” Lindholm (1972) ja Sirkus (1973) olivat tiukemmin kiinni nuoruudessa ja Helsingissä. Vanha & uusi romanssilla hän lauloi sanoja, jotka puhuttelivat iästä ja paikasta riippumatta.

Vaikka Vanha & uusi romanssi oli Lindholmin siihen mennessä henkilökohtaisin ja suorasanaisin teos, sen ihmissuhdeteemoissa oli jotakin hyvin yleisinhimillistä. Ja kun hän tapansa mukaan kirjoitti sanat sinä-muodossa kuin suunnatakseen ne jollekin merkitykselliselle ihmiselle (tai kuin tutkiskellakseen itseään toisen kautta), hänen paikalleen oli helppo kuvitella itsensä. Vanha & uusi romanssin sanoitukset vaikuttavat niin syvällisiltä ja harkituilta, että tuntuu ihmeelliseltä ja huvittavalta, että ne on kirjoitettu nopeasti ja liikoja miettimättä: [Ne] sanat mä tein alta aikayksikön (…) Enkä mä korjaillu paljon mitään”, Dave kertoi aikoinaan Uusi laulu -lehden haastattelussa, jota Lamppu Laamanen siteeraa kirjassaan Dave Lindholm – Tietenkin.

”Vein kaikkee, mistä pidit, enkä antanu mitään…” Vanha & uusi romanssi päättyy levyn nimikappaleeseen.

Lindholm äänitti Vanha & uusi romanssin Pekka Nurmikallion legendaarisessa Microvox-studiossa vähin erin ja velaksi. Julkaisijasta ei ollut äänitysten alkaessa varmuutta, koska Love Records oli juuri ajautunut konkurssiin eikä sen voimahahmo, suomalaisen musiikin merkittävin mesenaatti Atte Blom ollut vielä perustanut Johannaa. Loppujen lopuksi Vanha & Uusi romanssi oli Johannan toinen albumijulkaisu. On merkillistä, miten ehyt tästä Sliippareiden keikkojen lomassa pala palalta tehdystä levystä tuli. Yksi Lindholmin vaikuttavan tuotannon vahvimpia kokonaisuuksia syntyi pätkätöinä muun puuhan ohessa.

Vanha & uusi romanssin kappaleet kertovat ihmissuhteista, mutta niitä ei ole kirjoitettu kauniilla käsialalla ruusunpunaiselle paperille. Rakkaus on niissä jatkuvasti vaarassa, eivätkä sen osapuolet ole virheettömiä tai aina edes hyviä ihmisiä. Kliseisyyttä välttelee myös Daven suomenkielinen laulu, jonka klangi on kumman kansainvälinen. Hän ilmaisee asioita ja painottaa sanoja melkeinpä angloamerikkalaisittain (mm. Miss mun rakkaus uinuu?). Lindholm etääntyy stereotyyppisestä suomalaisuudesta myös suomenruotsalaisuutensa kautta.

Kyse ei silti ole pelkästään taustasta tai vaikutteista vaan myös persoonasta. Jokainen Lindholmin puhetta kuullut tietää hänen olevan hyvin omalaatuinen sanankäyttäjä. Hienointa Vanha & uusi romanssissa ja Lindholmin musiikissa ylipäätään on juuri sen tyylikäs omaperäisyys. Dave kuuluu kyllä lauluntekijänä Bob Dylanin sukuhaaraan, mutta ei koskaan kuulosta keneltäkään muulta kuin itseltään. Lindholmin melodia- ja rytmikäsitys nousee perinteistä omaan luokkaansa.

Vanha & uusi romanssi oli uusi alku myös eräälle toiselle artistille. Sen tunnelmallinen kansikuva on Lindholmin kansakoulukaverin, legendaarisen poptaiteilija Riipisen kaikkien aikojen toinen levynkansi.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Dave Lindholmin suomenkieliset sooloalbumit ja kokoelmat*
Iso “Kynä” Lindholm (Love Records, 1972)
Sirkus (1973)
Isokynä & Orfeus: Musiikkia (1974)
Isokynä & Orfeus: Lillan (1974)
Fandjango (1975)
Kenen laulu, kokoelma. (1977)
Vanha & uusi romanssi (Johanna, 1979)
Aino (1982)
Huoneet 6 & 14 (1983)
Kuutamolla (1983)
Moderni hiljainen musiikki (Pyramid, 1985)
Sissi (Rockadillo Records, 1987)
Sillalla (1990)
Sisar (1991)
Kerran (1992, live)
Kissatanssit (1992)
LLL (1993)
Valmista kamaa, kokoelma. (Siboney, 1996)
Punainen + (Ranka Recordings, 1998)
Valkoinen & (1999)
Dave Lindholm & Pitkät kiinalaiset (2000)
Luuttujengi tulee (2001)
Lähes 50, kokoelma. (2002)
Dave Lindholm & Jarmo Saitajoki: Nuo mainiot miehet soivine koneineen (Bluelight Records, 2007)
Lahti (AllStar Music, 2009)
Ken elää, ken näkee. Ken B. (TUM Records, 2013)
40 laulua, kokoelma (Ranka Recordings, 2014)
Johanna-vuodet 1979–1983, kokoelma. (Johanna Kustannus, 2014)
Ajaton on ajoissa (2015)
V. (2016)

*Lindholmin koko tuotanto on vielä paljon tätä laajempi. Hän on levyttänyt englanninkielisiä albumeja sekä omalla nimellään että eri yhtyeissä, ks. Ferris, Rock’n’Roll Band, Pen Lee Co., Pen Lee, Bluesounds, Redclouds, Dave L. B. Inventive, SF-Blues, Messengers, Dave Lindholm & Canpaza Gypsys, Dave Lindholm & White Midnight, Dave’s 12 Bar, The Run Runs, Dave Lindholm & Antero Jakoila, Dave Lindholm & Otto Donner, Calle & Dave Lindholm…

Dave Lindholm: Sanat – sitähän se kaikki on (2017).

Dave Lindholm: Sanat – sitähän se kaikki on (2017).

Lue lisää:
de Camp, Walter: Riipinen Interview, 320 sivua. (Aquarian, 1996).
Laamanen, Lamppu: Dave Lindholm – Tietenkin, 487 sivua. (Johnny Kniga, 2015).
Laamanen, Lamppu: Dave Lindholm – levytyksiä 30 vuotta, 255 sivua. (Like, 2001).
Lindholm, Dave: Puhtaat laivat, 223 sivua. (Johanna Kustannus, 1978).
Lindholm, Dave: Vanha & uusi, 160 sivua. (Johanna Kustannus, 1983).
Lindholm, Dave: Sanat – sitähän se kaikki on, 315 sivua. (Johnny Kniga, 2017).

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi (1979).

Dave Lindholm: Vanha & uusi romanssi (1979).

Stone: Free – hyvästit vallankumoukselle

Stone: Free (Megamania, 1992)

Stone: Free (1992).Kymmenen vuoden välein on hyvä palata olennaiseen, panna palikat parempaan järjestykseen. 1980-luvun lopun speed/thrash -aalto mullisti metallin samalla tavalla kuin punk oli höyhentänyt rockin kymmenen vuotta aiemmin. Uudet, nopeat, rankat ja taitavat metallibändit tuikkasivat adrenaliinipiikin hevin uupuneeseen sydämeen kaikkialla, missä sellaista musiikkia ylipäänsä soitettiin. Suomessa homman hoiti vakuuttavimmin Stone. Keravalais-espoolaisen bändin keväällä 1988 ilmestynyt nimetön debyyttialbumi oli kansainvälistä tasoa. Kakkosalbumi No Anaesthesian ilmestyessä 1989 Stone oli käynyt Amerikassa asti, ja Suomessa se oli pienen vallankumouksen ehdoton etujoukko.

Jälkeenpäin katsoen Stone kulki urallaan musiikillisen matkan, joka oli kiihkeä, monimuotoinen ja nopeasti ohi. Se teki neljässä vuodessa neljä erilaista albumia ja satoja keikkoja. Uransa päätteeksi Stone julkaisi livealbumin, mikä olikin erittäin osuva ratkaisu koleiden työväentalojen, kuumien klubien ja hulppeiden festivaalien lavoilla soittonsa tiukaksi kirineeltä bändiltä. Free oli loistava kiteytys Stonesta ja sen edustamasta genrestä: punkin roso ja uhma kohtasivat sillä klassiseen vivahtavan virtuositeetin ja rockin rempseyden, ja moshaava yleisö daivaili lavalta.

Stone. Kitaristi Roope Latvala (vas.), rumpali Pekka Kasari, basisti-laulaja Janne Joutsenniemi ja kitaristi Markku ”Nirri” Niiranen. Stonen debyytillä ja No Anaesthesialla toista kitaraa soitti Jiri Jalkanen, Niiranen liittyi bändiin vuonna 1990.

Stone. Kitaristi Roope Latvala (vas.), rumpali Pekka Kasari, basisti-laulaja Janne Joutsenniemi ja kitaristi Markku ”Nirri” Niiranen. Stonen debyytillä ja No Anaesthesialla toista kitaraa soitti Jiri Jalkanen, Niiranen liittyi bändiin vuonna 1990.

Freellä on biisejä Stonen kaikilta albumeilta, mutta parhaiten edustettuina ovat levytysuran alku ja loppu eli railakas debyyttialbumi ja palettia laajentanut neljäs levy Emotional Playground. Vaikka No Anaesthesialta on mukana vain kaksi biisiä ja kolmoslevy Coloursilta yksi ainoa, on Free silti hyvä yhteenveto bändin urasta. Kun kuuntelee peräkkäin No Anaesthesian konstailemattoman avausraidan Sweet Dreamsin ja synkeän Coloursin kipeimmän kohdan White Wormsin, tai debyytin iskusävelmän No Commandsin ja Emotional Playgroundin psykedeelisen nimiraidan, on saanut näytteitä Stonen musikaalisuudesta ja monipuolisuudesta.

Freen äänitti ja miksasi Mikko Karmila, Stonen epävirallinen viides jäsen ja yksi maamme nimekkäimmistä studiomiehistä. Karmila oli mukana lähes kaikkien Stonen albumien teossa, vain Emotional Playground tehtiin ilman häntä. Siitä, että äänittäjä ja miksaaja tunsi bändin hyvin, oli etua livelevyn teossa. Freen soundit ovat jykevät ja selkeät, eivätkä biisien nyanssit huku keikkojen tiimellykseen. Toisin kuin monet tunnetut livelevyt, Free sisältää puhdasta livesoittoa, jota ei ole paikkailtu jälkikäteen studiossa. Siltä pohjalta on hyvä kehua, että Stone oli hurjassa vedossa vielä omissa peijaisissaankin.

Stonen jälkeen sen jäseniä ovat soittanut muun muassa Amorphiksessa, Children Of Bodomissa, Suburban Tribessä ja Corporal Punishmentissa. Myös Stone on aika ajoin aktivoitunut keikoille.

Stonen jälkeen sen jäseniä ovat soittanut muun muassa Amorphiksessa, Children Of Bodomissa, Suburban Tribessä ja Corporal Punishmentissa. Myös Stone on aika ajoin aktivoitunut keikoille.

Helsingissä ja Keravalla äänitetty Free on yksi suomalaisen rockhistorian onnistuneimpia livealbumeja. Samalla se on suomimetallin pioneeribändin uljas jäähyväislevy ja kotimaisen speed/thrash-vallankumouksen riehakas finaali. Se pieni kotimaisten metallibändien joukko, jonka ykkösnyrkiksi Stone nousi, toi suomalaiseen hevimusiikkiin kaivattua kapinaa, karuutta ja potkua. Speedin ja thrashin suosion vuodet vilahtivat ohi äkkiä kuin salamasormisen Roope Latvalan lickit, mutta niiden jälkeen suomalaisen metallin kulta-aika vasta alkoi. Stonen vaikutus siihen on mittaamaton.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Stonen studioalbumit
Stone (1988)
No Anaesthesia! (1989)
Colours (1990)
Emotional Playground (1991)
Livealbumi
Free (1992)
Kokoelmat
Stone Age (1998)
Stone Age 2.0 (2008).
Complete (2013). 9CD + DVD sekä 36-sivuinen kirja.

Muista remasterit ja boksi:
Stonen livelevy Free julkaistiin vuonna 1992 (2LP ja CD). Remasteroitu editio ilmestyi yhdessä studiolevyjen uusittujen painosten kanssa 2003. Free löytyy myös Stonen boksilta Complete (9CD + DVD), jossa on mukana 36-sivuinen kirja. Free ja suurin osa Stonen studiolevyistä puuttuu Spotifysta (tilanne 6/2017). Kysy levyjä lainaan kotikirjastostasi.

Lue lisää:
Nikula, Jone: Rauta-aika – Suomimetallin historia 1988–2002, 288 sivua. (Johnny Kniga, 2002).
Stone Facebook

Stone: Free (1992).

Stone: Free (1992).