Stone: Free – hyvästit vallankumoukselle

Stone: Free (Megamania, 1992)

Stone: Free (1992).Kymmenen vuoden välein on hyvä palata olennaiseen, panna palikat parempaan järjestykseen. 1980-luvun lopun speed/thrash -aalto mullisti metallin samalla tavalla kuin punk oli höyhentänyt rockin kymmenen vuotta aiemmin. Uudet, nopeat, rankat ja taitavat metallibändit tuikkasivat adrenaliinipiikin hevin uupuneeseen sydämeen kaikkialla, missä sellaista musiikkia ylipäänsä soitettiin. Suomessa homman hoiti vakuuttavimmin Stone. Keravalais-espoolaisen bändin keväällä 1988 ilmestynyt nimetön debyyttialbumi oli kansainvälistä tasoa. Kakkosalbumi No Anaesthesian ilmestyessä 1989 Stone oli käynyt Amerikassa asti, ja Suomessa se oli pienen vallankumouksen ehdoton etujoukko.

Jälkeenpäin katsoen Stone kulki urallaan musiikillisen matkan, joka oli kiihkeä, monimuotoinen ja nopeasti ohi. Se teki neljässä vuodessa neljä erilaista albumia ja satoja keikkoja. Uransa päätteeksi Stone julkaisi livealbumin, mikä olikin erittäin osuva ratkaisu koleiden työväentalojen, kuumien klubien ja hulppeiden festivaalien lavoilla soittonsa tiukaksi kirineeltä bändiltä. Free oli loistava kiteytys Stonesta ja sen edustamasta genrestä: punkin roso ja uhma kohtasivat sillä klassiseen vivahtavan virtuositeetin ja rockin rempseyden, ja moshaava yleisö daivaili lavalta.

Stone. Kitaristi Roope Latvala (vas.), rumpali Pekka Kasari, basisti-laulaja Janne Joutsenniemi ja kitaristi Markku ”Nirri” Niiranen. Stonen debyytillä ja No Anaesthesialla toista kitaraa soitti Jiri Jalkanen, Niiranen liittyi bändiin vuonna 1990.

Stone. Kitaristi Roope Latvala (vas.), rumpali Pekka Kasari, basisti-laulaja Janne Joutsenniemi ja kitaristi Markku ”Nirri” Niiranen. Stonen debyytillä ja No Anaesthesialla toista kitaraa soitti Jiri Jalkanen, Niiranen liittyi bändiin vuonna 1990.

Freellä on biisejä Stonen kaikilta albumeilta, mutta parhaiten edustettuina ovat levytysuran alku ja loppu eli railakas debyyttialbumi ja palettia laajentanut neljäs levy Emotional Playground. Vaikka No Anaesthesialta on mukana vain kaksi biisiä ja kolmoslevy Coloursilta yksi ainoa, on Free silti hyvä yhteenveto bändin urasta. Kun kuuntelee peräkkäin No Anaesthesian konstailemattoman avausraidan Sweet Dreamsin ja synkeän Coloursin kipeimmän kohdan White Wormsin, tai debyytin iskusävelmän No Commandsin ja Emotional Playgroundin psykedeelisen nimiraidan, on saanut näytteitä Stonen musikaalisuudesta ja monipuolisuudesta.

Freen äänitti ja miksasi Mikko Karmila, Stonen epävirallinen viides jäsen ja yksi maamme nimekkäimmistä studiomiehistä. Karmila oli mukana lähes kaikkien Stonen albumien teossa, vain Emotional Playground tehtiin ilman häntä. Siitä, että äänittäjä ja miksaaja tunsi bändin hyvin, oli etua livelevyn teossa. Freen soundit ovat jykevät ja selkeät, eivätkä biisien nyanssit huku keikkojen tiimellykseen. Toisin kuin monet tunnetut livelevyt, Free sisältää puhdasta livesoittoa, jota ei ole paikkailtu jälkikäteen studiossa. Siltä pohjalta on hyvä kehua, että Stone oli hurjassa vedossa vielä omissa peijaisissaankin.

Stonen jälkeen sen jäseniä ovat soittanut muun muassa Amorphiksessa, Children Of Bodomissa, Suburban Tribessä ja Corporal Punishmentissa. Myös Stone on aika ajoin aktivoitunut keikoille.

Stonen jälkeen sen jäseniä ovat soittanut muun muassa Amorphiksessa, Children Of Bodomissa, Suburban Tribessä ja Corporal Punishmentissa. Myös Stone on aika ajoin aktivoitunut keikoille.

Helsingissä ja Keravalla äänitetty Free on yksi suomalaisen rockhistorian onnistuneimpia livealbumeja. Samalla se on suomimetallin pioneeribändin uljas jäähyväislevy ja kotimaisen speed/thrash-vallankumouksen riehakas finaali. Se pieni kotimaisten metallibändien joukko, jonka ykkösnyrkiksi Stone nousi, toi suomalaiseen hevimusiikkiin kaivattua kapinaa, karuutta ja potkua. Speedin ja thrashin suosion vuodet vilahtivat ohi äkkiä kuin salamasormisen Roope Latvalan lickit, mutta niiden jälkeen suomalaisen metallin kulta-aika vasta alkoi. Stonen vaikutus siihen on mittaamaton.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Stonen studioalbumit
Stone (1988)
No Anaesthesia! (1989)
Colours (1990)
Emotional Playground (1991)
Livealbumi
Free (1992)
Kokoelmat
Stone Age (1998)
Stone Age 2.0 (2008).
Complete (2013). 9CD + DVD sekä 36-sivuinen kirja.

Muista remasterit ja boksi:
Stonen livelevy Free julkaistiin vuonna 1992 (2LP ja CD). Remasteroitu editio ilmestyi yhdessä studiolevyjen uusittujen painosten kanssa 2003. Free löytyy myös Stonen boksilta Complete (9CD + DVD), jossa on mukana 36-sivuinen kirja. Free ja suurin osa Stonen studiolevyistä puuttuu Spotifysta (tilanne 6/2017). Kysy levyjä lainaan kotikirjastostasi.

Lue lisää:
Nikula, Jone: Rauta-aika – Suomimetallin historia 1988–2002, 288 sivua. (Johnny Kniga, 2002).
Stone Facebook

Stone: Free (1992).

Stone: Free (1992).

Mara Balls: Elävä kivi – Ex-jytämimmin mahtava tulipallo

Mara Balls – Elävä kivi (Maran Lafka/Stupido Records, 2017)

Mara Balls: Elävä kivi (2017).Jos kivi on rock, on Mara Balls antanut toiselle albumilleen oikean nimen. Elävä kivi nimittäin kuuluu niihin yhä harvemmin ilmestyviin julkaisuihin, joilla rockmusiikki ei kuulosta väljähtyneeltä ja kangistuneelta kertaukselta vaan väkevästi elävältä musiikilta.

Muusikko ja taiteilija Maria Mattila loi Mara Balls -hahmon vuonna 2014 Tampereen nyttemmin puretussa alakulttuurihautomossa Keltaisessa talossa, kun perusti Jukka ja Jytämimmit -yhtyeen Jukka Nousiaisen ja Sini ”Raaka-Gini” Mäenpään kanssa. Taajaan diggailtu trio hajosi puolentoista vuoden keikkailun jälkeen, ja Mara Balls alkoi elää omaa elämäänsä. Ex-jytämimmi ryhtyi sooloartistiksi yhtä urheasti kuin oli tarttunut instrumenttiinsa Nousiaisen bändin ensitreeneissä (sitä ennen hän ei ilmeisesti ollut koskaan soittanut bassoa bändissä).

Mara Balls. Kuva: Teemu Laukkarinen.

Mara Balls. Kuva: Teemu Laukkarinen.

Miehekkäästi nimetyn naisellisen hahmon keväällä 2016 ilmestynyt Vuorten taa oli vähän tuhruinen ja kypsymätön soolodebyytti, joka jätti odottamaan santsia. Kitaristi-vokalisti Mara Balls lauloi sillä sekä suomeksi että englanniksi, mikä ei ollut kovin optimaalinen ratkaisu. Kahden kielen tähden kokonaisuus jäi epäselväksi, ja levyn suomenkieliset biisit tuntuivat persoonallisemmilta, merkittävämmiltä ja henkilökohtaisemmilta kuin englanninkieliset.

Elävä kivi on loogista jatkoa Mattilan musiikilliselle kehitykselle, jossa Nousiaisen jytäyhtye näyttäytyy enää pelkkänä merkittävänä poikkeuksena tyylistä. Mara Ballsin kakkosalbumi kuuluu samaan huuruiseen ja surisevaan stoner rock -trippiin, jolle Mattila lähti kauan ennen sivupersoonansa syntymää. Hän soitti samanhenkistä kamaa Foxy Flammable -yhtyeessä jo kymmenen vuotta sitten ja sen jälkeen Shoraidersin kitaristi-laulajana Maria Morjesina. Eikä noista ajoista kovin kauas ole tultu: Mara Ballsin yhtyeessä soittaa rumpuja Shoraiders-mies Antti Palmu.

On pakko ajaa:

Elävän kiven tehokkaan primitiiviselle tuotannolle ja pöriseville ja maukuville kitararaidoille voisi etsiä vertailukohdiksi kaikenlaisia fuzzia, wahia, aineita, autotalleja ja aavikkomaisemia suosivia amerikkalaisyhtyeitä, mutta se tuntuu turhalta. Mara Ballsilla on tässä rockin kehyksessä aivan oma juttunsa, jonka ymmärtää paremmin kuuntelemalla musiikkia kuin tutkimalla rautalankamalleja.

Ainoalta järkevältä verrokilta tuntuu Vuorten taa, ja sen rinnalla Elävä kivi on paljon aromikkaampi satsi. Maran skaala on entiseen nähden mieletön – hän on kirjoittanut levylleen niin hauraita tunnelmapaloja (Älä mee siihen taloon joka palaa, Tuulee) kuin säälimättömiä rockpiiskauksia (Metsä omistaa meidät, On pakko ajaa). Poliittisimmillaan Balls on julistuksellisessa ja lyhyessä Valtio ostaa sinut -biisissä ja eeppisimmillään albumin päättävällä hartaalla nimiraidalla.

Tuulee:

Elävällä kivellä Balls on viisaasti luopunut vieraskielisistä sanoituksista. Sama terästyminen ja selkiytyminen kuuluu musiikissakin. Trio rokkaa ruoto suorassa, ja Maran äänessä on uutta voimaa ja sävykkyyttä. Hän laulaa entistä varmemmin, pehmeämmin ja raaemmin ja kuulostaa todella hyvältä. Aina ihmisääntä ja sanoja ei tarvita lainkaan: levyn innostavimpiin ja tanssittavimpiin hetkiin lukeutuu valloilleen päässeen fonistin riivaama instrumentaali Maravishnu, joka hurmaa ensin hallitulla etnogroovella ja sitten stoogesjatsaavilla hillittömyyksillä.

Elävä kivi on iso harppaus artistille. Tekstit maalaavat kirjoittajansa mielenmaiseman, ja ääniaaltojen harjalla kuohuu luonnon, ulottuvuuksien, elämän ja rock’n’rollin sanaton mystiikka. Levyn kuultuaan ymmärtää, miksi sen julkaisukeikka järjestettiin planetaariossa. Mara rokkaa isojen asioiden äärellä.

Aapo Palonen – bassokitara, kongat
Antti Palmu – rummut
Maria Mattila – kitara, laulu
Sami Sippola – saksofoni
Sini Mäenpää – valokuvat

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Jukka ja Jytämimmit: Jytää vaan (Keltaiset Levyt, 2015)
Mara Balls: Vuorten taa (Maran Lafka, 2016)
Mara Balls: Elävä kivi (Stupido Records, 2017)

Lue lisää:
Mara Balls kotisivu
Facebook

Noitalinna Huraa! Kalan silmä – ainutlaatuista kotikutoisuutta

Noitalinna Huraa! – Kalan silmä (Megamania, 1988)

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).Pop kukoistaa kaupungin valoissa, siellä, missä elämä sykkii. Skenet porisevat pirteimmin paikoissa, joissa on paljon ihmisiä.

On se niinkin, mutta lauma myös muokkaa kaltaisekseen. Syntyy tusinoittain samanhenkisten ihmisten samankuuloisia ja -näköisiä bändejä, joiden pienistä piirileikeistä lähtee ääntä mutta ei välttämättä koidu mitään kertomisen arvoista.

Niin kuin sisukkain kukkanen puskee asfaltin raosta päin valoa, nousevat topakimmat tekijät sieltä, mistä niille ei arvaisi löytyvän sijaa ollenkaan. Mainitaan nyt vaikka Utajärven 22-Pistepirkko, Tyrnävän Jolly Jumpers, Pihtiputaan Ratsia ja etenkin Noitalinna Huraa!, joka tuli Peräseinäjoelta – paikkakunnalta, joka on nimensäkin puolesta perin kaukana ytimestä.

Kurja kissa Kalan silmä -levyltä:

Sari Peltoniemen, Antti Tammelan, Hannu Sepposen ja Reijo Kärhän Noitalinna Huraa! pysyi samassa kokoonpanossa koko uransa ajan. Se keksi nimensä lapsen piirustuksesta ja avasi pelin omakustannesinglellä vuonna 1985. Seuraavana vuonna Pygmi-levymerkki kiinnostui erikoisesta yhtyeestä ja kustansi sille albumin, jonka nimeksi tuli hauskasti Hulalalaa.

Omalaatuista vaihtoehtopoppia soittaneen Noitalinna Huraan tyyli ei välittynyt ensimmäiselle pitkäsoitolle bändin tarkoittamalla tavalla, mutta levy lupaili silti suuria. Näillä lakeuksilla eksoottiset vaikutteet (mm. The Velvet Underground), sykähdyttävät melodiat, mahdollisimman vähän rokkaavat sovitukset sekä satujen, lasten ja myyttien viehkoista maailmoista nouseva tunnelma tekivät Noitalinna Huraasta yhtyeen, jonka kaltaista Suomessa ei ollut.

Vetinen Poppanen Kalan silmä -levyltä:

Kun Pygmi lopetti toimintansa, Noitalinna Huraa! teki sopimuksen Megamanian kanssa. Yhtiön takana olivat Love Records- ja ja Johanna Kustannus -yhteyksistä tutut Atte Blom ja Pekka Aarnio, joiden taidetta arvostavassa huomassa peräseinäjokelaiset olivat kuin kotonaan. Noitalinna Huraa! äänitti toisen albuminsa Kalan silmän Karjaan Westside-studiolla vuoden 1987 jälkipuoliskon aikana. Tuottaja Martti ”Mara Ujo” Kososen johtamissa sessioissa musiikin lempeä lumous siirtyi äänilevylle haihtumattomana.

Kalan silmästä tuli monipuolinen mutta linjakas albumi. Günter Grassin Peltirumpu-romaanista tutun saksalaisen piirileikin (”Ist die schwarze Köchin da?”) mukaan nimetty Musta köksä yhdisteli vaihtoehtorockia ja sähköistä bluesia. Ronskisti revitelty Kurja kissa, kanteen vahingossa Kissanpojaksi muutettu Kissapoika ja twang-vaikutteinen Toivomustynnyri olivat Noitalinnaa suoraviivaisimmillaan, mutta niissäkin bändi pysytteli ilahduttavan kaukana Amerikan-meiningistä.

Melodinen Vetinen Poppanen oli kuin radiosoittoon tehty, ja sitäkin hohtavampi popkyynel on levyn avausraita, jonka kaikki tuntevat: Pikkuveli on muutoksesta ja viattomuuden menettämisestä kertova klassikko. Sen sanomaan kiteytyy jotakin olennaista Noitalinna Huraasta, joka jotenkin onnistui löytämään ja tuomaan musiikkiinsa sen kaiken mahdolliseksi tekevän lapsenmielisyyden, jonka useimmat aikuiset ovat kadottaneet. Ja vieläpä niin, ettei se vaikuttanut teennäiseltä.

Pikkuveli livenä Yölinja-ohjelmassa vuonna 1988:

Noitalinna Huraan hienous oli monen pienen asian summa. Osa sitä on se, miten Sepposen mieleenpainuvat mutta kosiskelemattomat sävellykset kohtasivat Peltoniemen sympaattisen laulutyylin ja naiivit mutta viisaat sanoitukset. Sitä oli myös lempeästi ujeltavissa uruissa, Kärhän tyylikkäässä kitaransoitossa, Tammisen ja Sepposen epävarmoissa tulkinnoissa sekä siinä, miten soittajat vaihtelivat instrumentteja keskenään pikkujutuista piittaamatta. Paljon hienoutta oli siinä, miten vapaasti hiljaisuus sai soida Noitalinna Huraan soundissa.

Kiehtovimmillaan Kalan silmä oli kappaleissa, joissa Noitalinna Huraa! kietoi yhteen toisiaan täydentäviä, vastakohtaisia elementtejä. Sellaisia biisejä ovat mystinen Kaikki valot, joka olisi huumeisemmin sovitettuna sopinut Sielun Veljille, seesteinen Onkija, jonka kepeiden sävelten tahdissa tanssii kuolema, sekä Valaan laulu, jota vetovoimainen bassokuvio hinaa utuisen äänimaiseman halki.

Noitalinna Huraa! Provinssirockissa vuonna 1990:

Noitalinna Huraa! lopetti toimintansa vuonna 1993 tehtyään neljä albumia. Nyttemmin Tamminen soittaa vanhan kappaleen mukaan nimetyssä Musta köksä -yhtyeessä. jolle Peltoniemi on kirjoittanut sanoituksia. Laulajatar on kirjoittanut Noitalinna Huraan jälkeen paljon muutakin: hän on palkittu lasten- ja nuortenkirjailija. Peltoniemen tavoin myös Sepponen on tehnyt töitä Mustan köksän kanssa ja taidetta lapsille. Hän vaikuttaa lastenmusiikkiyhtye Orffeissa.

Nyt Noitalinna Huraa! on jälleen ajankohtainen. Svart Records on julkaissut koko sen tuotannon Kaikki noidat linnassa -nimisellä boksilla, ja jotta loppu olisi enemmän kuin historiaa, on yhtye aktivoitunut ainakin joksikin aikaa. Uusi ep Roskaprinssi ilmestyi hiljattain saman levy-yhtiön kautta.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt
Hulalalaa (Pygmi, 1986)
Kalan silmä (Megamania, 1988)
Varjotarha (Megamania, 1989)
Kolinaa (Megamania, 1991)
Riittäähän noita linnassa (kokoelma, Megamania, 1997)
Kaikki noidat linnassa (kokoelma, Svart Records, 2017)

Lue lisää
Sari Peltoniemen kirjoja
Miehestä syntynyt (Atena, 2014)
Haltijan poika (Tammi, 2013)
Gattonautti ja muita arkisatuja (Tammi, 2012)
Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi, 2011)
Kissataksi (Tammi, 2010)
Hämärän renki (Tammi, 2009)
Soita minulle, Kukka Kaalinen (Tammi, 2008)
Suomu (Tammi, 2007)
Kerppu ja tyttö (Tammi, 2007)
Ainakin tuhat laivaa (Tammi, 2005)
Kukka Kaalinen pulkassa (Tammi, 2004)
Kummat (Tammi, 2003)
Kukka Kaalinen koulutiellä (Tammi, 2002)
Hirvi (Tammi, 2001)
Löytöretkeilijä Kukka Kaalinen (Tammi, 2000)

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).

Noitalinna Huraa! Kalan silmä (1988).

Röyhkä & Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua – jazzia ja vastakohtia

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua (Svart Records, 2017)

Kauko Royhka & Severi Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua (2017).Kun kuviot käyvät liian tutuiksi, on aika lähteä liikkeelle. Viimeksi kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet Kauko Röyhkälle kokeilujen ja uusiutumisen aikaa. Muusikko-kirjailija on alkanut tehdä taideproosan lisäksi tietokirjallisuutta ja etsiytynyt uudenlaisten soittajien seuraan. Jälki on ollut parhaimmillaan inspiroitunutta.

Mikkelin kaupunginorkesterin kanssa levytetty Zaia (2008), Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalon indieiskelmälevy Hiekkarantaa (2009), Uhrijuhlan mystiset luontoprogealbumit (2013 ja 2015) sekä Röyhkä, Inginmaa & Hypnomenin Huominen on uni (2016) osoittivat, että Röyhkästä on muuhunkin kuin tutunoloisten röyhkärockbändien luotsaamiseen. Irtiottojen sarjaa jatkaa Severi Pyysalon kanssa tehty Turmion suurherttua, joka imaisee Kaukon jazzin pyörteisiin.

Työnjako on selkeä: Pyysalo on säveltänyt musiikkia Röyhkän sanoituksiin (kaksi kappaleista tosin on rumpali Jussi Lehtosen sävellyksiä). Jazzmiesten melodia- ja rytmikäsitykset ja sovitusideat vetävät Röyhkää jossain määrin irti maneereistaan, mutta päästävät kuuluville äänen ja sanat, joista ei voi erehtyä. Ovia avautuu myös toiseen suuntaan. Röyhkän koruton kirjoitustyyli ja ulkopuolisuuden teemat ovat tylympi maailma kuin mistä Pyysalon ja kumppanit tavallisesti tapaa.

Moniosainen, seitsenminuuttinen avausraita Gulliver hämää hiukan, sillä Turmion suurherttua ei ole niin polveileva ja radikaali kokonaisuus kuin kaksikon ensimmäinen yhteinen kappale antaa ymmärtää. Myös poppia ja jopa iskelmällisyyttä on mukana, ja toisaalta sylttytehtaalle ei aina ole pitkä matka: albumin nimiraita ja Kesävieras ovat vain sovituksen päässä Röyhkän rockbiiseistä. Röyhkän hahmo nousee tässäkin asetelmassa pääosaan ihan luonnostaan, mutta Pyysalon jazzjengin svengi ja soittotyyli ovat hänen yhteydessään uutta. Erityisen kotonaan laulaja-sanoittaja on Lehtosen säveltämissä kappaleissa Joskus pääsee piru irti ja Mä olen orjasi.

Hunajaisen tahmeasti fraseeraava Maarit Hurmerinta on levyllä VIP-vieraan osassa. Hänen äänensä tekee albumista vivahteikkaamman ja perinteisemmän. Maarit laulaa liidiä levyn seesteisimmissä ja herkimmissä biiseissä eli Pieni kahvila -kappaleessa, soulahtavassa Elohopeassa ja Röyhkän kanssa duetoidussa Seuraavaksi Sansibarissa. Ne kuulostavatkin Hurmerintaa varten kirjoitetuilta.

Kauko Röyhkä (vas.) & Severi Pyysalo.

Kauko Röyhkä (vas.) & Severi Pyysalo.

Turmion suurherttua ei ole pelkkä jatkopala Röyhkän ja Pyysalon tuotantoihin. Se on kahden taiteilijan yhteentörmäys, jossa kumpaankin jää toisesta jälki. Se on Röyhkän jazzlevy ja Pyysalon kaukolevy, jolle jää toivomaan jonkinlaista jatkoa. Miltä kuulostaisi, jos Röyhkälle laulatettaisiin vielä jazzimpia melodioita? Millaiseksi Pyysalo tuottaisi Röyhkän rocklevyn? Ja kun Turmion suurherttua voisi olla hurjempikin seikkailu, millainen olisi Röyhkän ja Pyysalon avantgardistinen freejazzlevy?

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Kauko Röyhkä (virallinen) Facebook

Levyhyllyt:
Kauko Röyhkä, Severi Pyysalo & Maarit: Turmion suurherttua (Svart Records, 2017)

Lue lisää:
Kauko Röyhkän romaanit
Tien laidalla Waterloo, 157 sivua. (Weilin + Göös, 1980 | uusintapainos: Like, 2000)
Aave joka maalasi taulun, 151 sivua. (Weilin + Göös, 1982)
Oskar Koposen seikkailut, 349 sivua. (Weilin + Göös, 1985 | uusintapainos: Docendo, 2014)
Magneetti, 179 sivua. (Weilin + Göös, 1987 | uusintapainos: Docendo, 2014)
Kaksi aurinkoa, 252 sivua. (Like, 1996)
Silvia, 205 sivua. (Like, 1997)
Ocean City, 235 sivua. (Like, 1999)
Faust ja muita kertomuksia, 158 sivua. (Like, 2001)
Miss Farkku-Suomi, 303 sivua. (Like, 2003)
Henry ja minä, 176 sivua. (Like, 2004)
Avec, 291 sivua. (Like, 2006)
Job, 201 sivua. (Like, 2007)
Kesä Kannaksella, 185 sivua. (Like, 2009)
Kreikkalainen salaatti, 218 sivua. (Like, 2011)
Poika Mancini, 247 sivua. (Like, 2013)
Lapinpoika, 367 sivua. (Like, 2016)

Tietokirjoja
Röyhkä, Kauko: The Velvet Underground ja Lou Reed, 155 sivua. (Like, 2007)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha: Suursaari, 150 sivua. (Johnny Kniga, 2009)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha: Rajantakainen Karjala, 152 sivua. (Johnny Kniga, 2011)
Röyhkä, Kauko & Metso, Juha & Haapasalo, Ville: Et kuitenkaan usko… Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä, 253 sivua. (Docendo, 2013)
Röyhkä, Kauko & Metso Juha & Haapasalo, Ville: Et muuten tätäkään usko… Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä, 221 sivua. (Docendo, 2014)
Välimaa, Olga (toim.): Kauko Röyhkä – Virallinen, 323 sivua. (Like, 2014)
Röyhkä, Kauko & Alizad, Arman: Armanin maailma, 237 sivua. (Docendo, 2014)
Röyhkä, Kauko & Metso Juha & Haapasalo, Ville: Makujen matka – Georgia, 189 sivua. (Docendo, 2016)

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit Hurmerinta: Turmion suurherttua (2017).

Kauko Röyhkä & Severi Pyysalo ja Maarit Hurmerinta: Turmion suurherttua (2017).

 

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights – poplevy huippujen varjosta

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights (BMG, 2001)

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001).Musiikki on aikansa heijastus ja tekijänsä kuvajainen. Deep Shadows And Brilliant Highlights on HIMin tarinassa se surumielinen hämärän hetki, jolla matka alkoi ensimmäisen kerran käydä voimille. Hohtavimmat huiput eivät olleet enää kaukana, ja siksi ne loivat bändin tielle pitkiä varjoja.

HIMin toinen albumi Razorblade Romance (1999) oli noussut listaykköseksi Suomessa ja Saksassa ja avannut bändille oven suureen maailmaan. Menestyksekkään kiertueen jälkeen love metal -sensaation rauta hehkui niin kuumana, että ilmassa leijui burnoutin käry. HIMin läpimurtoon kohdistui suuria odotuksia, ja paineet kasvoivat kohtuuttomiksi.

”Jos lattialla on 40 senttiä leveä lauta, sen päällä pystyy kävelemään ihan kevyesti. Mutta jos sama lauta laitetaan kahden pilvenpiirtäjän väliin, käveleminen on jo paljon vaikeampaa”, BMG-yhtiössä työskennellyt Asko Kallonen sanoo Juho Juntusen HIMistä kirjoittamassa kirjassa Synnin viemää. ”Se tapahtui HIMille kolmannen albumin yhteydessä. Leikkiminen lakkasi ja ruvettiin tekemään oikeasti töitä. Ja sitä ei koskaan saisi tapahtua popmusiikissa.”

Pretending:

Deep Shadows And Brilliant Highlights -sessioiden alku oli vielä leikintekoa. Arvostetun T.T. Oksalan kanssa syksyllä 2000 äänitetystä demosta tuli niin hyvä, että HIM olisi halunnut julkaista sen albumina. Moinen ei kuitenkaan sopinut monikansalliselle BMG:lle – levy-yhtiön ulkomaanpomojen mielestä äänitykset pitäisi tehdä maailmalla tunnetun tuottajan kanssa ja kansikuvatkin ottaa Lontoossa, koska Suomen kaltaisessa popin kehitysmaassa osaaminen ei kerta kaikkiaan riittäisi.

Bändi myöntyi bisnesmiesten vaatimuksiin pitkin hampain. Tuottajanpestin sai aiemmin Oasiksen, Aerosmithin ja Bon Jovin kanssa työskennellyt Kevin Shirley. Kun miksaajiksi palkattiin maailmanluokan ammattilaiset Randy Staub ja Chris Lord-Alge, puitteet olivat kunnossa.

Vaikka HIM ja Shirley pääsivät yhteisymmärrykseen siitä, että levy rakennettaisiin valmiiden demojen päälle, projekti muuttui stressaavaksi. Tuottaja johti sessioita sanelupolitiikalla, ja samaan aikaan BMG:n haarakonttoreiden ulkomaiset pikkudirikat sekaantuivat äänityksiin ihan viran puolesta. Deep Shadows And Brilliant Highlightsista tuli epäselvä luku HIMin aikakirjaan.

”Levy on jotenkin epävarma itsestään. Mukana on hienoja hetkiä, mutta koko tekoprosessi oli niin piinallinen, että levy ei herätä kauhean miellyttäviä fiiliksiä”, Valo kertoo Synnin viemää -kirjassa. ”Oli liikaa tyyppejä hölöttämässä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Silloin alkoi itsekin epäröidä, mikä on oikein.”

Heartache Every Moment:

HIM oli liian syvällä oman uransa pyörteissä pystyäkseen erottamaan, miten oivallista levyä se teki. Salt in Our Wounds, Please Don’t Let It Go, In Joy And Sorrow, Heartache Every Moment ja Pretending olivat yhtä goottipopin romanttista surujuhlaa. Uupumus suodattui viehättävän uniseksi tunnelmaksi, jollaista ei ole millään muulla HIMin levyllä. Love metalin liekki paloi hauraana, ja Ville Valon patetian ja itseironian välillä tasapainoileva traagisen rakkauden konsepti hioutui edelleen – Oulunkylän Baudelaire keksi Deep Shadows And Brilliant Highlightsille muutamia parhaista kielikuvistaan. Ajan mittaan HIMin kolmas osoittautui ihan omaksi luvukseen bändin tuotannossa: se ei ollut raskas riffirocklevy vaan yöperhosen keveydellä liitävä popalbumi, jolla kaikki palveli laulumelodioita.

Suomen rockhistorian siihen saakka kalleimman levynkansikuvan otti tyyris brittikuvaaja Rankin, ja Deep Shadows And Brilliant Highlights ilmestyi elokuussa 2001. Se nousi listakärkeen Suomessa ja Itävallassa, ja kakkossijalle Saksassa ja Sveitsissä. HIMille albumin suurin merkitys oli henkisellä tasolla. Se oli kriisi, joka bändin piti käydä läpi kasvaakseen.

Ville Valo – laulu
Mikko “Linde” Lindström – kitara, kantele kappaleessa Salt in Our Wounds
Mikko “Migé” Paananen – bassokitara
Janne “Emerson Burton” Puurtinen – koskettimet
Mika “Gas Lipstick” Karppinen – rummut

Eino “Eicca” Toppinen – sello, In Joy and Sorrow
Tuomas Kantelinen – jousisoittimet, In Joy and Sorrow

Ari Väntänen
arivantanen.com

HIM on päättänyt lopettaa yli neljännesvuosisataisen uransa vuonna 2017 alkavaan jäähyväiskiertueeseen. Aiheesta uutisoivat Yle ja HS (5.3.2017).

Levyhyllyt:
Greatest Lovesongs Vol. 666 (1997)
Razorblade Romance (1999)
Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001)
Love Metal (2003)
Dark Light (2005)
Venus Doom (2007)
Screamworks: Love In Theory And Practice (2010)
Tears On Tape (2013)

Lue lisää:
Haydn, Reinhardt (Teemu Leminen, kääntäjä): HIM – His Infernal Majesty, 153 sivua. (Minerva, 2009).
Juntunen, Juho: HIM – Synnin viemää, 268 sivua. (WSOY, 2002).

J. K. Juntunen: HIM – synnin viemää (2002).

J. K. Juntunen: HIM – synnin viemää (2002).

HIM kotisivu
Facebook
Twitter

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001).

HIM: Deep Shadows And Brilliant Highlights (2001).