Jane’s Addiction: Ritual De Lo Habitual – toisinajattelijoiden taidemanifesti

Ritual De Lo Habitual (Warner, 1990)

Jane's Addiction: Ritual De Lo Habitual (1988).1980-luvun lopulla Los Angelesissa raikasi hiuslakantuoksuinen pophevi. Glam metalista tuli niin suuri ilmiö, että Troubadourin, Rainbow Bar & Grillin ja Whisky a Go Go’n kaltaisten menomestojen nimet opittiin tuntemaan Suomessa asti.

Tuffin ja Wildsiden kaltaiset Sunset Stripin yhtyeet eivät kuitenkaan olleet koko totuus kaupungista. LA:ssa oli myös vahva underground-skene, jonka toiminta keskittyi Scream-klubille. Sen tunnetuin bändi oli Jane’s Addiction, jonka keikkojen ympärillä kävi niin kova kuhina, että levymogulitkin kiinnostuivat.

Laulaja Perry Farrellin, kitaristi Dave Navarron, basisti Eric Averyn ja rumpali Stephen Perkinsin vuonna 1985 perustama Jane’s Addiction julkaisi ensimmäisen levynsä, livenä Roxy Theatressa taltioidun Jane’s Addictionin vuonna 1987. Heti sen jälkeen bändi siirtyi riippumattomalta Triple X Recordsilta Warner Brosille. Vuoden 1988 Nothing’s Shocking, Jane’s Addictionin ensimmäinen studioalbumi, myi reilut parisataatuhatta kappaletta.

Ritual De Lo Habitual äänitettiin Hollywoodissa Track Record -studiolla vuoden 1989 loppupuoliskon aikana. Levyn tuotti Dave Jerden, joka oli tehnyt Jane’s Addictionin kanssa myös Nothing’s Shockingin. Toisen studioalbumin biisit olivat olleet olemassa jo pitkään: Jerden oli saanut jo ennen Nothing’s Shockingin äänityksiä Farrellilta kasetin, jolla oli kahdeksantoista biisiä. Niistä puolet äänitettiin Nothing’s Shockingille, loput päätyivät Ritual De Lo Habitualille.

Se ei kuulosta hyvältä lähtökohdalta levyn tekemiselle. Ensimmäiseltä levyltä yli jääneet kappaleet olisivat monien bändien tapauksessa olleet nimenomaan sitä itseään, ylijäämäkamaa, josta ei ollut levytettäväksi. Jane’s Addictionin tapauksessa niin ei kuitenkaan ollut. Jerden on jopa nimennyt Ritual De Lo Habitualin suosikikseen kaikista tuottamistaan levyistä. ”Siinä on outo viba, jota on vaikea määritellä… Se tuntuu tulleen jostakin muualta, enkä oikein tiedä, miten se tapahtui”, hän pohdiskeli LA Weeklyn haastattelussa vuonna 2015.

Sellainen viba syntyy, kun kaikki – sekä harkittu että sattumanvarainen – osuu kohdalleen. Nothing’s Shockingin aikaan Jane’s Addiction tuskin olisi vielä ollut valmis kaikkeen, mitä Ritual De Lo Habitual siltä vaati. Esimerkiksi eeppinen bakkanaalikuvaus Three Days, albumin suurteos, pantiin purkkiin yhdellä ainoalla otolla. Levyn tunnetuimman biisin Been Caught Stealingin svengi alkoi keinua vasta studiossa, ja biisillä kuultava koiran haukahtelu saatiin mukaan sattumalta, kun Farrellin rakas Annie intoutui räksyttämään juuri sopivassa kohdassa.

Ritual De Lo Habitualista tehtiin kaksiosainen, niin sanotusti takapainoinen kokonaisuus, melkein kuin kahdesta ep:stä niputettu albumi. Alkupuoli Stop!:ista Been Caught Stealingiin koostuu iskevistä ja tunnelmoivista rockbiiseistä, jollaisista myös Nothing’s Shocking oli tehty. Napakan funkyssa No One’s Leavingissa ja Ain’t No Rightissa (jonka rajusti sätkivää rockia värittävät hävittäjälentokoneen äänet) Jane’s Addiction kuulostaa suorastaan pitelemättömältä, mutta samalla Navarron, Perkinsin ja Averyn yhteistyö on äärimmäisen hallittua.

Teosmaiset kappaleet ovat levyn loppupuolella. Niihin tuovat juhlavuutta jousisovitukset – Then She Did… -kappaleessa ne luovat elokuvallista laajakangastunnelmaa, ja Of Coursessa ne vievät Lähi-itään Farrellin juutalaisen perhetaustan kautta. Vaikuttava, moniosainen Three Days ja albumin kansitaide saivat innoituksensa Farrellin ystävän kuolemasta. Herkkä päätöskappale Classic Girl tyynnyttelee albumia rajusti ravistelleet tunnemyrskyt, ja loppu on hyvin kaunis.

1990-lukua ei ehtinyt kulua kovinkaan monta vuotta, kun vaihtoehtorock jo kangistui tylsäksi ja kaavamaiseksi uusien kliseiden toisteluksi. Ritual De Lo Habitual oli vielä niistä rasitteista vapaa levy, uraauurtava albumi, jonka vaikutteita ei voinut nimetä kovin yksiselitteisesti. Siinä kuulee The Velvet Undergroundin näkemyksellistä piittaamattomuutta siitä, miten rockia saa soittaa, Jimi Hendrixistä ja psykedeliarockista kumpuavaa kitarankäsittelyä, progen eeppisyyttä ja punkin rosoisuutta, The Contortionsin kaltaisista punk funk- ja no wave -bändeistä periytyvää hallittua kaaosta ja vanhan Alice Cooper Groupin teatraalisuutta ja draamantajua.

Navarro on myöhemmin mytologisoinut Ritual De Lo Habitualin tekemistä sanomalla olleensa sen sessioissa niin aineissa, ettei muista niistä yhtään mitään. Tuottaja Jerden ei usko sen olevan totta. Hän kertoi LA Weeklyssä, ettei nähnyt yhdenkään Jane’s Addictionin jäsenen koskeneen huumeisiin levyä tehtäessä. Ritual De Lo Habitualia kuunnellessa tuottajaa on helpompi uskoa. Jane’s Addictionin läpimurtoalbumi on kaikessa outoudessaan, napakkuudessaan ja psykedeelisyydessään täysin fokusoitunut bändilevy. Navarron hyökyvä kitarismi on todella kaukana nuokkuvan narkkarin räpiköinnistä.

Ritual De Lo Habitual oli tärkeä julkaisu Jane’s Addictionille (sitä on myyty tuplaplatinan verran yksin Yhdysvalloissa) ja rockille ylipäänsä. Farrellin proosarunolliset sanoitukset ja bändin kliseitä karttelevat sävellykset palauttivat uskon siihen, että pinnalliseksi ja tyhjänpäiväiseksi häntäheikkien hölinäksi latistunut suurten yhtiöiden rock voisi taas olla merkityksellinen taidemuoto. 1990-luvun alussa se olikin sitä hetken verran, ja se on osaltaan Jane’s Addictionin ansiota.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Jane’s Addiction kotisivu

Hae Jane's Addiction -klassikko 'Ritual De Lo Habitual' kirjastosta!

Hae Jane’s Addiction -klassikko ’Ritual De Lo Habitual’ kirjastosta!

Hae Ritual De Lo Habitual kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
aluekirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta

Levyhyllyt
Jane’s Addiction (live, 1987)
Nothing’s Shocking (1988)
Ritual De Lo Habitual (1990)
Strays (2003)
The Great Escape Artist (2011)

Muista myös kokoelmalevyt
Kettle Whistle (Warner Bros., 1997).
Perry Farrell (& Jane’s Addiction & Porno For Pyros): Rev (1999).
Up From The Catacombs – The Best Of Jane’s Addiction
(Rhino, 2006).
A Cabinet Of Curiosities, 3CD + DVD (Rhino, 2009).
Live In NYC, (Hypersonic/Universal, 2013).
Sterling Spoon, 6LP (Rhino, 2016).
Alive At Twenty-Five – Ritual De Lo Habitual 2016 Silver Spoon Anniversary Tour, CD + DVD + Blu-ray (Cleopatra, 2017).

Lue lisää
Mullen, Brendan: Whores – An Oral Biography Of Perry Farrell And Jane’s Addiction, 324 sivua. Da Capo 2005.
Navarro, Dave & Strauss, Neil: Don’t Try This At Home – A Year In The Life Of Dave Navarro, 253 sivua. Regan Books 2004.
Thompson, Dave: Perry Farrell – The Saga Of A Hypester, 244 sivua. St. Martin’s Griffin 1995.

Jane's Addiction: Ritual De Lo Habitual (1988).

Jane’s Addiction: Ritual De Lo Habitual (1990).

Zen Café: Helvetisti järkeä – rumia sanoja rakkaudesta

Helvetisti järkeä (Warner Music Finland, 2001)

Zen Café: Helvetisti järkeä (2001).Kaikki kunnia alkuperäisen kokoonpanon kitaristille Mikko Oeschille ja rumpalille Tuomo Mäkipaavolalle tähdellisestä pohjatyöstä, mutta heidän lähtönsä oli Zen Cafélle todella hyvä juttu. Vasta kahden miehen poistuttua kuvasta bändi saattoi kiteytyä siksi trioksi, jonka säästäväistä soundia 2000-luvun suomirockin ystävät oppivat rakastamaan.

Kysyttäessä useimmat fanit luultavasti sanoisivat pitävänsä eniten Samuli Putron tarkkailevista sanoituksista ja lakonisesti laulamista melodioista. Mutta kuten kriitikot jo aikoinaan huomasivat, Zen Cafén tehokkuus perustui konseptin kokonaisvaltaisuuteen. Laulaja-kitaristi Putron, basisti Kari Nylanderin ja rumpali Pete Parkkosen jäntevässä soitossa ja vähäeleisissä sovituksissa oli tärkeintä se, että niistä puuttui lähes kaikki tarpeeton, ja siinä ne rinnastuivat Putron teksteihin ja tulkintoihin. Sytytyslangat paloivat niin pitkään pienellä liekillä, että räjähdykset todella ravistelivat kuulijaa.

Samaa voi sanoa Zen Cafén urasta. Bändi lähti nousuun niin hitaasti, että se on saattanut hyvin koetella niin soittajien kuin levy-yhtiönkin uskoa. Onneksi joku yhtyeen ammatillisessa lähipiirissä uskoi siihen, että bändien ja artistien täytyi saada etsiä oma soundinsa ja yleisönsä kaikessa rauhassa, ajan kanssa. Putro, Nylander ja Parkkonen olivat muodostaneet Zen Cafén klassisen kokoonpanon jo ennen kuin bändi teki ensimmäiset levytyksensä, mutta heidän liittonsa ei muodostunut instant-menestykseksi. Rocklehdet kyllä valelivat Warnerin kiinnittämää modernia suomirockbändiä neljän ja viiden tähden arvosteluilla heti alussa, mutta suuri yleisö löysi Zen Cafén vasta paljon myöhemmin.

Jos Zen Cafén ura etenikin hitaasti, se teki niin myös varmasti. Romuna-debyytin (1997) tarttuvaa Sellaa hoilasi hyvin pieni fanijoukko, mutta hoilasi kuitenkin. Idiootin (1998) Todella kaunis kasvoi vähitellen Zen Café -klassikoksi, mutta jäi ilmestyessään vielä melko vähälle huomiolle. Vasta kolmas albumi Ua Ua (1999) sisälsi oikeita hittejä. Sellaiset biisit kuin Harri ja Mies eikä poika enää toivat Zen Cafélle paljon uusia faneja, minkä johdosta Ua Ua oli ihan hilkulla nousta albumilistan kärkeen.

Neljännellä albumilla se viimeinenkin lukko loksahti auki. Tammikuussa 2001 julkaistu Helvetisti järkeä nousi hitaasti mutta varmasti listaykköseksi. Se tuntui ansaitulta palkinnolta pitkäjännitteisestä ja näkemyksellisestä työstä, etenkin kun kyse oli myös suuresta taiteellisesta onnistumisesta. Ensimmäisten vuosiensa aikana ja ensimmäisiä levyjään tehdessään Zen Café ei ollut pelkästään rakentanut suosiotaan. Se oli kehittänyt jatkuvasti myös soundiaan. Helvetisti järkeä oli se albumi, jolla idea kirkastui lopullisesti.

Helvetisti järkeä -levyllä Parkkonen, Putro ja Nylander laajensivat Zen Cafén ilmaisua pumppaavilla soul-rytmeillä sun muulla svengaavalla, mutta varoivat yhä visusti sortumasta machoiluun ja mahtailuun. Olennaiseen keskittymisen ideologia tuntui suomirockin kontekstissa hyvin raikkaalta. Resepti oli samantapainen kuin se, jota turkulainen Sweatmaster-yhtye sovelsi hyvällä menestyksellä englanninkieliseen garagerockiin.

Levyllä on poikkeuksellisen onnistuneita lauluja rakkaudesta, ikävästä (Helvetisti järkeä, Tuhannen kilometrin päässä) ja vähemmän romanttisista ihmissuhteista kaikkine rasittavuuksineen ja kommervenkkeineen. Surullinen Älä tee saattaa olla suomirockin historian haavoittuvin ja tunnistuksellisin kappale. Levyn suurimmat ansiot ovat kuitenkin erikoisissa aihevalinnoissa, joiden kautta iankaikkiseen lemmentematiikkaan avautuu popin kontekstissa uusia kulmia. Samuli Putro kirjoitti tekstejä aiheista, joita kukaan muu ei ollut aiemmin eikä ole sen jälkeenkään käsitellyt.

Albumin tunnetuin biisi Mies jonka ympäriltä tuolit viedään on tematiikaltaan omalaatuinen paitsi yleisesti ottaen, myös levyn sisällä. Siinä missä albumin useimmat kappaleet pureutuvat suunnasta tai toisesta rakkauteen, Mies jonka ympäriltä tuolit viedään on laulu yksin jäämisestä, mikä sekin toki avaa oman kipeän kulmansa ihmissuhteisiin. Sosiaalisissa tilanteissa pärjäämätön, karkeannäköinen ja kyyninen laumaton susi on laulun päähenkilönä uudenlainen antisankari, mutta harvassa ovat ne, jotka eivät häntä tunnista joko kantabaarinsa kulmapöydästä tai omassa itsessään.

Toinen vähän puhuttu mutta paljon pohdittu aihe on kappaleessa Kannattaako tunnustaa jos pettää? Niin, kannattaako vai ei? Omatunnon kolkutus ja itseinho, rehellisyyden ja suoraselkäisyyden itseisarvo, tekojen merkittävyyden suhteellisuus ja kinkkiset kysymykset siitä, miten paljon tuskaa tieto lisää ja pitäisikö toista loukata ja ihmissuhde tuhota lopullisesti omien syyllisyydentunteidensa lieventämisen nimissä, ovat pohdituttaneet syrjäänhypänneitä yhtä kauan kuin yksiavioisuuden on katsottu määrittelevän suhteen laatua. Ennen Samuli Putroa kukaan ei vain ollut kirjoittanut siitä sanoitusta.

Eeppisessä Eipä tiennyt tyttö -kappaleessa Zen Café onnistui kiteyttämään neljään ja puoleen minuuttiin ihmiselämän kaikessa anti-ainutkertaisuudessaan. Se on roudan runteleman Pohjanmaan kuolemankaltaiseen harmauteen sijoitettu kertomus ihmisistä, jotka tietäen tai tiedostamattaan kirjoittavat omat tarinansa edeltäneiden sukupolvien tylsiksi jatko-osiksi ja antautuvat fatalistisen passiivisina elämän pyöritykseen. Eipä tiennyt tyttö on paitsi sanoitukseltaan todella pakahduttavaa kamaa, myös albumin musiikillisesti intensiivisin esitys. Sen kasvava kiihko heijastaa upeasti kappaleen huomiota siitä, ”kuinka kiihtyy rytmi vuosien” eli kuinka aika tuntuu kuluvan sitä nopeammin, mitä enemmän vuosia on takana ja mitä lähempänä loppu on.

Helvetisti järkeä oli kauttaaltaan vahva levy, jolla määritellyillä asetuksilla Zen Café kulki tiensä loppuun saakka. Vuokralaisen (2002) proosallinen Aamuisin ja Jättiläinen-kokoelman (2003) murheellinen Piha ilman sadettajaa auttoivat Zen Cafea myymään platinaa ja jopa tuplaplatinaa. Vuonna 2008, pari vuotta enteellisesti nimetyn STOP-levynsä ilmestymisen jälkeen, Zen Café jättäytyi määrittelemättömän mittaiselle tauolle.

Kymmenen vuotta myöhemmin bändi on edelleen poissa kuvioista. Jos Samuli Putro, Kari Nylander ja Pete Parkkonen vielä palaavat lavoille yhdessä, heillä on siihen varmastikin hyvä syy. Zen Café vaikutti aina bändiltä, joka ei ollut olemassa tavan vuoksi.

Ari Väntänen
www.arivantanen.com

Levyhyllyt:
Romuna (1997)
Idiootti (1998)
Ua ua (1999)
Helvetisti järkeä (2001)
Vuokralainen (2002)
Jättiläinen (2003, kokoelma)
Laiska, tyhmä ja saamaton (2005)
STOP (2006)

Hae Zen Cafén Helvetisti järkeä kirjastosta!

Hae Zen Cafén Helvetisti järkeä kirjastosta!

Hae Helvetisti järkeä kirjastosta!
Esitäytetty Monihaku kohdistuu
maakuntakirjastoihin, ja
kohdekirjaston voi vaihtaa.

Kysy musiikista!
Jos et löydä etsimääsi voit
kysyä kirjastonhoitajalta.

Lue lisää:
Hämäläinen, Tuukka: Kirosäkeet – 20 uuden suomirockin sanoittajaa, 357 sivua. (Idiootti, 2011).
Salmi, Ronja & Toiviainen, Mikko: 12 tarinaa kirjoittamisesta, 221 sivua. (WSOY, 2017).

Samuli Putro | Kirjastokaista
Kolme kysymystä kirjastosta

Zen Café: Helvetisti järkeä (2001).

Zen Café: Helvetisti järkeä (2001).